Kuivaharjoittelua messuja varten

Käsityömessuihin on enää muutama viikkoa aikaa. Olen miettinyt, että ehkä minulle paremmat messut olisivat kuitenkin jotkut asumiseen liittyvät messut, kuin kädentaitoihin. Mutta katsotaan, kuukauden kuluttua olen jo viisaampi tässä asiassa.

Olen rakentanut messuosaston toimistooni. Messukeskuksessa on tarjolla valmiiksi mdf-levystä tehty valkoinen takaseinä ja pöytä. Ostin oranssia kestovaippakangasta takaseinälle, koska ensinnäkin näissä kankaissa on niin kirkkaat värit, että tiesin sillä saavani kyllin erottuvan oranssin takaseinän ja toiseksi tällainen kangas säilyy hyvin rypistymättä.

Tilasin banderollin Vistaprintistä, ja askartelin kartongista sen päälle sanat "keittiön helmi". Tästä helmi-ideasta kiitän suuresti Inkaa, joka keksi tällä lailla ottaa hyödyn irti vieressä olevista helmikauppiaista. (Inka, ymmärtääkseni minun pitäisi saada pari pääsylippua tuonne messuille. Lähetän sinulle sitten lipun.)

Suunnittelin myös käyntikortin kokoiset mainoskortit, joita voin jaella messuilla. Suloinen siskoni pääsi joutui mannekiiniksi.

Nyt puuttuu enää se tärkein, eli tuotteet. Ja jos jaksan tänään saumuroida vielä loput 350 rättiä, pääsen huomenna maalaamaan toimiston seiniä!

Sanoja ja ajatuksia

Mitä eroa on sanoilla "naisyrittäjä" ja "yrittäjänainen"? Vai onko mitään?

Minusta niillä on huima sävyero. Naisyrittäjän koen negatiivisena, mutta yrittäjänaisen positiivisena määreenä.

Naisyrittäjä on kuin tyttöbändi. Yhdyssanan alussa oleva sana mitätöi lopussa olevaa sanaa. Bändi on yksinään neutraali sana, mutta kun sen eteen liitetään sana tyttö, sen merkitys muuttuu heti vähemmän vakavasti otettavaksi. Kuten myös yrittäjä on neutraali sana, mutta jos siihen tarvitsee lisätä nais-etuliitteen, yrittäminen muuttuu puuhasteluksi. Mihin naisyrittäjä-sanaa tarvitaan? Eihän kukaan puhu miesyrittäjistäkään.

Yrittäjänainen taas on yhdyssana, jossa alkuosa nostaa loppuosan arvoa. Nainen on neutraali sana (tai valitettavasti joskus jopa hiukan vähättelevä), mutta kun sen eteen liitetään sana yrittäjä, myös nainen muuttuu arvostettavammaksi ja kunnioitettavammaksi olennoksi.

Entäs sitten yrittäjä? Minusta Iholla-ohjelmassa esiintyvä parturi-kampaaja Pia perusteli hienosti sen, miksi hän ei oikein välitä yrittäjä-nimityksestä. Hänhän ei yritä leikata hiuksia, vaan hän leikkaa niitä. Hän ei yritä, vaan tekee. On siis tekijä, eikä vain yrittäjä.

Ai miksi ihmeessä minä katselen Ihollaa? Se on ihmeen koukuttava. Ja sen ääressä voi tehdä töitäkin. Satamääräisten bambutiskirättien viikkaaminen ja tuotelappujen teippaaminen niiden ympärille sujuu aika paljon mukavammin, kun voi samalla seurailla ihmisten videopäiväkirjoja. Ärsyttävien ihmisten, tai ihastuttavien ihmisten, ihan sama.

Tai neuloakin voi, jos ei juuri satu olemaan laputettavia riepuja.

Isommat kuvat

Sain blogia muutettua niin, että kuvat ovat nyt isompia. Tästä lähtien siis täällä näyttää tältä.

Houkutusmaali

Siinä! Toimiston seiniin on nyt maalit ostettu!

Mutta minä en voi antaa itseni tarttua telaan, ennenkuin kaikki 700 keskeneräistä bambutiskirättiä on ommeltu... voi plääh.

Haluaisin uudistaa myös blogia hiukan. Tahtoisin kuvat suuremmaksi, mutta ne eivät suostu sellaisiksi muuttumaan. Vinkkejä?

Ulos kaapista

eli neljän viikon sisustuskuvahaaste, kurkkaus kaappiin.

Sain ystävältä tällaisen kankaasta tehdyn lokerikon. Ilmeisesti se on jostain 70-luvun paikkeilta. Meillä oli tuollaisia kotona, kun olin lapsi. Taitaapa ainakin yksi lokerikko olla äidilläni yhä käytössä vessan seinällä.

Aluksi en oikein tiennyt, mihin tämän laittaisin, mutta sitten hoksasin sille täydellisen käyttötarkoituksen. Vaatekomeron oven sisäpuolella se säilöö melkoiset määrät sukkahousuja. Ja niitä minulla riittää, kun olen hameihminen.

Tämän viikon sisustuskuvahaasteesta löytyy kaapin sisällön lisäksi muun muassa sisustustyynyt ja vierashuone. En jaksa niitä nyt esitellä, mutta katsokaa täältä postauksia olohuoneen ehostamisesta, jos nuo aiheet kiinnostavat.

Uusia mummoja

eli Neljän viikon sisustuskuvahaaste, tuunaus.

Kun Sulo näytti Jyskin mainoslehdestä maatuskakuosisen vahakankaan, minä en heti innostunut. Siinä oli musta pohjaväri, enkä minä halunnut keittiöömme mustaa pöytäliinaa.

Sitten näin tarkemman kuvan samaisesta kankaasta Kartanonrouva Elisen blogissa ja huomasin, ettei musta pohja ollutkaan ihan pelkkä musta. Aloin innostua. Mikäs pakko vahakangasta on pöydälle levittää? Siitähän voisi tehdä vaikka mitä kivaa.

Niinpä kävin eilen ostamassa metrin palasen. Ja ompelin siitä uimakassin näin ensialkuun.

Kassinkahvaan kiinnitin itse tekemäni kakkoslaatuisen penaalin, joka ei ole kelvannut myytäväksi verkkopuodissani. Pienensin sitä hiukan tarkoitukseen sopivammaksi. Siinä voi säilyttää uimahallin sarjakorttia ja autonavaimia. Tai kesällä uimarannalle mennessä mopon avaimia ja puhelinta.

Katsaus lehtiin

Tällaiselle pikkuruiselle yrittäjälle on melkoinen tähtihetki se, kun jostakin sisustuslehdestä otetaan yhteyttä ja pyydetään tuotekuvaa laitettavaksi lehteen. Sen kaltainen näkyvyys on kullanarvoista mainosta, joka poikii aina enemmän tilauksia kuin yksikään maksullinen lehti-ilmoitus.

Nyt kanariepuni pääsivät Maalla-lehteen pääsiäisen kunniaksi. Innoissani lähdin ostamaan lehteä. Mutta kas, nettiosoitteeni onkin kirjoitettu väärin. Eikä ole ensimmäinen kerta, kun näin käy. Mikä pettymys.

Muuten päivän sisustuslehtitulva postilaatikossani kyllä ilahdutti. Nopeasti selattuna havaitsin väriä! Olen niin suunnattoman kyllästynyt valkoisella täytettyihin sisustuslehtiin, että olen sen sata kertaa meinannut jo peruuttaa kaikki tilaukseni, mutta ehkä en nyt sitten taaskaan peruuta. Ehkä kevät tuo väriä paitsi puiden lehtiin, myös luettaviin lehtiin.

Mutta miksi kaikki lehdet ilmestyvät aina samana päivänä? Talo&Koti, Avotakka ja Meidän Mökki odottavat nyt sellaista hetkeä, että voin antaa itseni laiskotella. Nyt minulla on töitä tehtäväksi... pois blogimaailmasta, mars.

Kala kuivalla seinällä

eli Neljän viikon sisustuskuvahaaste, makuuhuone.

Annan Uulan Into-maalille taas täydet pisteet. Sen parempaa maalia ei olekaan. Se peittää hyvin. Se levittyy helposti. Se ei ihan oikeasti haise ollenkaan. Se kuivuu salamannopeasti. Eilen kun maalasin makuuhuoneen, sain laitella taulut seinille ja verhot paikoilleen melkolailla heti maalattuani. Ja Sillin, tuon liikuttavan kalan, jonka Sulo lapsena on omin pikku sormin ommellut.

Maalasin koko huoneen pienellä pensselillä, koska meillä ei sattunutkaan olemaan yhtään maalitelaa. (En koskaan jaksa pestä niitä, vaan heitän ne aina käytön jälkeen roskiin. Hyi minua.) Enkä minä tietenkään malttanut lähteä ostamaan telaa siinä vaiheessa, kun maalausinspiraatio iski.

Olen tyytyväinen lopputulokseen. Pensselinjälki onkin kauniimpi kuin telan aikaansaama ylettömän tasainen pinta. Taidan sutia myös toimiston samalla metodilla.

Mutta sitä ennen pitää poistaa pahimmin maitomaalista kärsineet tapetit ja ajaa Lappeenrantaan saakka maaliostoksille.

Kevät toi maalarin

Minusta on tuntunut siltä, että en voi antaa itselleni lupaa ruveta maalamaaan toimiston seiniä, ennenkuin makuuhuone on maalattu toiseen kertaan. Ja yhtäkkiä tänään minulle tuli se tunne, että nytpä minä maalaan sen makuuhuoneen.

Oli ilo huomata, että Uulan Into-maali ei ollut muuttunut purkissa miksikään vuoden aikana, vaan oli aivan loistokunnossa.

Niinpä minä sudittelin kaikki makuuhuoneen seinät. Siirsin kalusteet pois aina siltä seinustalta, jossa työskentelin, ja siirryin sitten seuraavaan. Ihme ja kumma, en onnistunut tällä keinolla saamaan petivaatteistamme sinipilkullisia tai vaatekaapeistamme laikullisia.

Into on mahdottoman riittoisaa tällaiseksi tummaksi sävytettynä. Yhdeksän litran pönikässä on yhä puolet jäljellä, vaikka olen maalannut sillä kokonaisen huoneen kahteen kertaan.

Samalla testasin, miten Into käyttäytyy toimiston keltaisen maitomaalin päällä. Se käyttäytyi oikein kauniisti. Nyt minä annan itselleni luvan siirtyä toimiston kimppuun.

Menolippu Immolaan, kiitos

eli Neljän viikon sisustuskuvahaaste, jotain yllättävää.

Haasteen tämän viikon viimeinen tehtävä on kuvata kodin yllätyksellinen asia. Vaikea juttu, sillä minusta meillä ei ole mitään yllätyksellistä. Mutta kun ajattelen, mikä yllättää ne ihmiset, jotka tänne tulevat ensimmäistä kertaa, on vastaus ihan selvä: lippuluukku.

Se saa poikkeuksetta aikaan ihastuneita huudahduksia. Eikä ihme, sillä se todella on kaunis. Ja ehkä myös yllättävä, sillä ei kovin monessa kodissa ole lippuluukkua.

Kun minulla oli puoti auki ja täällä kävi ventovieraita ihmisiä, lippuluukku herätti huomiota jopa siinä määrin, että tosi moni vaan muitta mutkitta meni ja tempaisi siitä laatikon auki.

Jos sinä olisit jonkun kodissa tai jonkun myymälässä, menisitkö kurkkimaan laatikoihin? Etpä tietenkään. Mutta lippuluukku pani kai ihmiset niin pois raiteiltaan, että noinkin ilmeinen käyttäytymissääntö pääsi unohtumaan.

Niin... en ole vieläkään käynyt ostamassa sitä violettia seinämaalia. Toimisto on yhä hullunkurisessa kunnossa.

Kirkkaankeltaiset seinät ovat muuten tosi hankala asia valokuvaamisen kannalta. Vaikka olisi miten pilvinen ilma, pitää kamera säätää auringonpaisteasetukselle, jotta lopputulos olisi edes sinnepäin.

Kateuden vuodenaika

On taas se aika talvesta, kun minun on lakattava lukemasta blogeja ja ummistettava silmäni Facebook-kavereideni kuvilta. Se tunne, kun maa paljastuu lumien alta kaikkialla muualla paitsi meidän pihalla, on aivan sietämätön. En kestä katsoa kuvia krookuksista Varsinais-Suomessa ja paljaita kallioita saaristossa.

Olen pettynyt itseeni näiden kevätkateusajatusten vuoksi, sillä tänä vuonna olen nauttinut talvesta enemmän kuin ikinä. Olen nimittäin päässyt hiihtämisen makuun. Sulo on minua jo pitkään yrittänyt houkutella hiihdon riemuihin, mutta vasta tänä talvena hän on siinä onnistunut. Minä nimittäin viimeinkin ymmärsin, miten hienoa liikuntaa hiihtäminen on. Se vaikuttaa koko kroppaan, ja löysät makkarat ympäriltäni ovat todentotta kadonneet melkoisen hienosti lyhyidenkin lenkkien ansiosta. Se on myös ystävällinen laji huonoille polvilleni ja on tehnyt hyvää selkävaivoille. Siksi olen tuntenut pientä epätoivoa ajatellessani kevään tuloa, lumien sulamista ja hiihtokauden loppumista. Minkä lajin keksin hiihtelyn tilalle?

Mutta nyt, kun kevätkuvia Etelä-Suomesta on alkanut tupsahdella ruudulleni, kateus vihreästä maasta voittaa hiihdosta luopumisesta aiheutuneen murheen.

Tiedän, että tällainen kateus on idioottimaista, mutta turha sitä vastaan on järjellä käydä taistelemaan. Jos asuisimme Etelä-Suomessa, lymyilisimme todennäköisesti ahtaassa kerrostaloasunnossa vuokralla. Minun pitää muistuttaa itselleni jatkuvasti, että tämä talo ja tämä piha ovat meille mahdollisia juuri siksi, että ne sijaitsevat täällä jumalan selän takana, jonne suurin osa ihmisistä ei halua muuttaa. Ja tämän talon omistamisen riemu maksaa minulle myös sen, että meille kevät tulee vasta toukokuussa.

Herkullista energiansäästöä

Sulo hoksasi, että pönttöuuneja voi hyödyntää ruoanlaitossa ja hankki meille valurautapadan. Pataan hän pilkkoo jos jonkinlaisia juureksia; porkkanaa, perunaa, lanttua, punajuurta, sipulia... lisäksi vettä, öljyä ja/tai voita ja pari kasvisliemikuutiota.

Pata pannaan pönttöuuniin, kun tulet ovat sammuneet ja hiillokset hiiltyneet. Ja pellit kiinni. Siellä pata saa sitten haudutella herkkujaan tuntikausia ja lopputuloksena on uskomattoman herkullista sapuskaa.

Aivan loistava resepti siis - hyvää ruokaa varsin yksinkertaisessa muodossa, ja uunien lämmön täydellistä hyödyntämistä.

Keittiöihminen

eli tunnustus ja Neljän viikon sisustuskuvahaaste, monta sanaa.

Jälleen kaksi postausta yhdelle päivälle... olenpa minä nyt taitava välttelemään oikeita töitä.

Aion lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Käsittelen nimittäin tässä postauksessa neljän viikon sisustuskuvahaasteen tämän viikon sanoista kolme ja lisäksi hoitelen myös tehtävän, joka tuli Minilace-blogista tunnustuksen mukana. Tehtävänä on kertoa seitsemän satunnaista asiaa omasta itsestään. Kiitos tunnustuksesta, Maija! Ilahdutti!

Ensimmäinen sana on keittiöväline. Se on tällä kertaa porkkanan muotoinen, huovutettu muruharja! En ole tainnut oikeasti käyttää sitä koskaan, mutta koska se on söpö ja muistuttaa minua rakkaista ystävistä, se on aina keittiössä näkyvällä paikalla.

1. asia minusta: Olen surkea siivooja. Keittiömme lattialla on aina murusia.

2. asia minusta: Se ei juurikaan häiritse minua. (Suloa sitäkin enemmän.)

Toinen kuvasana on valaisin. Tässä kuvassa on kaksi peltistä valaisinta jostain 70-luvulta. Molemmat on saatu tuttavilta. "Mie ajattelin, että tämä sopisi teidän kotiin." Niinkuin sopiikin. Toinen valaisin vaatii hiukan sähkötöitä vielä, mutta jonain päivänä ne molemmat vielä roikkuvat keittiön katossa.

3. asia minusta: Vihaan energiansäästölamppuja. Olen ostanut aivan järjettömän määrän hehkulamppuja varastoon, koska minusta on sietämätöntä, että niiden myynti kielletään.

4. asia minusta: Olen jääräpää. Onnekseni tiedän sen, ja tunnistan, milloin jääräilen ja osaan nauraa asialle.

5. asia minusta: Nauran paljon. Hymyilen melkein koko ajan. Olen ollut viimeisten vuosien ajan holtittoman onnellinen.

Kolmannen kuvan aiheena on kasvi/kukka. Oheisessa kuvassa esiintyy kasvi, jonka nimeä en muista, ja joka selkeästi on tekemässä kuolemaa, vaikka olen toiminut ohjeiden mukaan. Se pitää kuulemma laittaa pohjoisikkunalle ja olla kokolailla kastelematta talven ajan.

6. asia minusta: Toivoisin, että kaikki huonekasvimme ymmärtäisivät heittää henkensä, eivätkä vain kituuttelisi eteenpäin luomassa minulle huonoa omaatuntoa. Elämä olisi helpompaa ilman niitä.

7. asia minusta: Olen jokseenkin itsekeskeinen. Siksi näitä haastetehtäviäkin varmaan on minusta kiva miettiä.
Tämä tunnustus pitäisi jakaa viidelletoista blogille. Huh, onkohan koko maassa enää niin monta bloginpitäjää, joka vielä ei olisi tätä tunnustusta saanut?

Kokeillaas seuraavia:

Lauran verstas

Gloomy Moon

Kylä-Laurila

Elämää ja remonttia

Punainen koulu

Ja se tunnustuksen mukana tullut tehtävä kuului siis vaan niin, että kerro seitsemän asiaa itsestäsi.

Messuamista

Olen menossa ensi kuussa messuille ensimmäistä kertaa oman yritykseni kanssa. Helsingissä on messukeskuksessa Kädentaitotapahtuma huhtikuun lopussa.

Olen noita messuillemenemisiä miettinyt paljon ihan yrittämisen alusta asti, mutta en ole tohtinut ryhtyä toimeen, koska messuista tulee niin paljon kuluja, että olen pitänyt sitä liian isona riskinä. Kuitenkin todella monet käsityöläiset käyvät säännöllisesti suurilla messuilla, joten pakko kai niistä on heille jotain käteenkin jäädä.

Myönnän, että minua hermostuttaa varsin paljon. Kolme messupäivää on raskas rutistus, varsinkin kun siellä on yksinään seisomassa. Toivon, että Sulo saa vapaata töistä ja pääsee minun mukaani edes ensimmäiseksi päiväksi.

On vaikeaa arvioida, miten paljon tiskirättejä minun pitää valmistaa tuota reissua varten. Sata? Kolmesataa? Tuhat? Ei mitään käsitystä.

Kulut ovat myös pelottavan suuret. Valitsin nämä messut siksi, että minulla on koulupäivä Helsingissä juuri sopivasti messuja edeltävänä päivänä, eli joudun joka tapauksessa matkustamaan sinne. Siispä ylimääräisiä matkakuluja ei tule.

Yöpyminen Helsingissä on aina ongelma tällaiselle kuin minä, joka ahdistuu toisten ihmisten nurkissa. Oma hotellihuone on välttämättömyys, josta en voi tinkiä. Mutta kun hotellihuoneen varaa todella hyvissä ajoin, sen voi saada edulliseen hintaan.

Isoilla messuilla on tietysti isot paikkahinnat. Näin ensimmäisellä kerralla päädyin ottamaan kaikkein halvimman paikan, eli pienen läntin, jossa on seinät ja pöytä jo valmiina. Sekin huolestuttaa minua. Pienellä paikalla on vaikeampaa tulla huomatuksi. Minun paikassani on vielä sellainenkin hankaluus, että olen ison Sinellin ja kahden helmimyyjän välissä. Helmityöt ovat nykyisin niin suurta muotia, että sinnehän kaikki "minä osaan" -ihmiset rynnivät silmät sumeina. Miten saan heidät innostumaan tiskiräteistäni, kun vieressä on blingblingiä ja säihkettä?

Oman osaston pitäisi siis olla huomiotaherättävä. Tai sitten siellä pitäisi jakaa ilmaiseksi karkkia...

Sinisiä unia

eli Neljän viikon sisustuskuvahaaste, yksityiskohtia makuuhuoneesta.

Makuuhuoneen seinät maalattiin vähän yli vuosi sitten Uulan Into-maalilla. Niissä on vain yksi maalikerros, koska tuloksesta tuli kerralla tasainen ja peittävä. Ajan myötä kuitenkin maalipinta on alkanut vaikuttaa epätasaiselta. En tiedä, olinko alussa vain täysin sokea, vai onko maali tosiaan muuttunut vuoden aikana. Seinä olisi pakko maalata toiseen kertaan. Maaliakin on jäljellä vaikka kuinka, mutta pelkään kurkata purkkiin. Jospa se onkin ollut huonosti kiinni ja koko maali kovettunut pilalle.

Mutta käännetäänpä katse pois seinistä ja kiinnitetään huomiomme yöpöytiin.

Minun puolellani yöpöytänä on kaunis vihreäksi maalattu tuoli. Meillä on niin monta huteraa tai puolihuteraa tuolia, että niistä riittäisi yöpöydiksi useammallekin nukkujalle.

Kuvaa varten jouduin hiukan raivaamaan tuolia, sillä yleensähän tuohon kertyy vuori vähemmän kauniita asioita, kuten ruoka-astioita, mukeja ja lehtiä. Ja silmälaseja. Minulla on kolmet silmälasit, joista normaalisti vähintään kahdet on hukassa. Kun otin tätä kuvaa, ilahduin löytäessäni kahdet rillit samalla kertaa.

Piirustuspäiväkirja ja iltasatukirja kuuluvat yöpöydälle.

Sulon yöpöytä taisi olla täällä talossa meitä odottamassa. Ainakin luulen niin. Hassua, miten sitä voikin unohtaa jonkun huonekalun alkuperän. Sulon yöpöydälle kertyy hirveät määrät nenäliinoja, mutta ei juuri muuta ylimääräistä. Minä olen meistä se sängyssäsyöpöttelijä.

Makuuhuoneen värimaailma on tummansininen, limenvihreä ja valkoinen. Myös taulut noudattelevat samaa kaavaa.

Ja tietysti tekstiilit. Ah, millä kekseliäällä aasinsillalla pääsinkään viikon kolmanteen haastesanaan. Makuuhuoneessa on pari vihreää koristetyynyä. Ne ovat prototyyppejä tyynynpäällisistä, joita jossain vaiheessa oli myynnissä verkkopuodissani. Mutta kuten todettua, nykyisin näitä muita sisusustuotteita ei enää tehdä, vaan pelkillä bambutiskiräteillä porskutellaan eteenpäin.

Uusia esineitä

Tänään on pakko kirjoittaa toinenkin postaus heti perään, sillä haluan esitellä teille kaunottaren, jonka Sulo toi eilen illalla Helsingistä. Hän löysi sen kirpputorilta ja koska tuntee minut niin hyvin, hän tiesi, että se pitää tuoda kotiin. Ihana ompelutarvikelaatikko, vai millä nimellä näitä kutsutaankaan.

Tämä on huomattavasti pienempi kuin se, joka meillä oli kotona, kun olin lapsi. Se seisoi omilla, siroilla jaloillaan. Muistan, miltä se näytti navetanvintillä, kun kesäaurinko paistoi ikkunasta ja heinänpöly leijui ilmassa. Ja sinne se kai unohtui, kun muutimme pois. Navetanvintille.

Olen haaveillut samanlaisesta ja siksi tämä pikkuinen versio ilahdutti minua aivan suunnattomasti. En taida laittaa sitä kuitenkaan työhuoneeseen ompelutarvikkeille, vaan sijoitan sen saliin, jossa se on kauniisti näkyvillä.

Sulolla oli muitakin tuomisia. Taas uusia Playmobil-hahmoja! Hassua, miten näitä nyt siunaantuu yhdessä rytäkässä laumoittain, ja välillä menee hyvinkin vuosi ilman uusia hahmoja.

Tuo keiju on aika humoristinen. Sen pisamat näyttävät parransängeltä ja paljaat olkapäät jotenkin miehekkäiltä. Rannerenkaat muistuttavat enemmän hikinauhoja ja puvun koristeet näyttävät sotaisilta. Mutta ei se mitään, transvestiittikeijut ovat aina lämpöisesti tervetulleita minun hoviini.

Somat pikku mummelit

eli Neljän viikon sisustuskuvahaaste, somiste.

Päivän sisustuskuvan aiheena on somiste. Minä en oikeastaan ihan tarkkaan ottaen tiedä, mitä sillä tässä yhteydessä tarkoitetaan. Päättelin, että Viipurista ostamani maatuska-magneetit ovat somisteita, koska olen somistanut niillä kapustapurkit. Nämä Ikeasta hankitut purkit roikkuvat keittiön seinällä lieden yläpuolella.

Maatuskoitahan tästä talosta löytyy monessa muodossa. Tietysti ne kymmenet ja taas kymmenet oikeat maatuskanuket, joista kaikki ei edes mahdu olemaan esillä. Olen rajoittanut maatuskoiden viljelyn lähinnä keittiöön.

Maatuskoita löytyy tauluina, leluina ja jopa yksi keittiökoneemme on maatuskan muotoinen. Ja tekstiileissä maatuskoita tietysti on meillä vaikka kuinka paljon... tyynynpäällisiä, pyyheliinoja, kauppakasseja, laukkuja ja tottakai tiskirättejä.

On ehkä turha ihmetellä, miksi 9-vuotias siskontyttöni kysyi minulta, haluaisinko olla mielummin maatuska kuin ihminen.

Sateenkaaren värit

eli Neljän viikon sisustuskuvahaaste, värikartta. (sisältää tuotesijoittelua)

Lempivärini ovat ne, jotka löytyvät sateenkaaresta. Rakastan värejä, ja mitä enemmän niitä on, sen parempi. Tehän tiedätte kyllä. Mustasta ja valkoisesta en tykkää. Mutta eipä niitä ole sateenkaaressakaan.

Kotimme ainoa valkoseinäinen huone on kylpyhuone, eli siis vessa, jossa on suihkukoppi. Yritin valokuvata sitä, mutta en vieläkään osaa kuvata loisteputkien valossa. Siihen ongelmaan ei edes parempi kamera auttanut lainkaan.

Niinpä nappasin vessan hyllyllä olevat esineet ja kuvasin ne työhuoneen luonnonvalossa. Tiedätkö sinä, mitä kuvassa on?

Ne ovat Vihreän Variksen kestositeitä. Ihastuttavia, eikö totta? Pidän ne esillä vessan hyllyllä, koska ne ovat niin kauniin värisiä ja siinä hyllyllä helposti käyttövalmiina, kun tarvetta ilmenee. Iloisen ulkomuotonsa lisäksi nämä siteet ovat käyttöominaisuuksiltaan ihan omaa luokkaansa. Suosittelen kokeilemaan. Paluuta kertakäyttösiteisiin ei enää ole. Ja nämä voittavat muut testaamani kestositeet ihan mennen tullen. Kannattaa käydä shoppaamassa. Rouva Varis on äitiyslomalla, mutta verkkokaupassa näkyi olevan vielä joitain siteitä jäljellä.

Tämän viikon haasteeseen kuuluisi vielä yksi sana, nimittäin rakkain esine. Olen ihmeissäni pyörinyt pitkin kotia, ja näen ympärilläni niin paljon rakkaita esineitä, että meinaan pakahtua. Miten niistä voisi valita yhden kaikkein rakkaimmaksi? Ei mitenkään. Pystyisitkö sinä valitsemaan? Olisi kiva kuulla, mikä on sinun rakkain esineesi.

Yritin toisenlaista lähestymistapaa. Mikä esine olisi korvaamaton? Nukkekoti ja iMac sisältöineen. Mutta silti... rakkaus... ei.

Voiko talo olla esine?

Neljän viikon sisustuskuvahaaste

Nappasin mukaani haasteen blogista nimeltä Image Black and White. Neljän viikon aikana pitää napsia kuvat omasta kodistaan, mielellään joka päivälle yksi kuva tai sitten monta kuvaa yhteen postaukseen. Pieni selitys kuvista olisi myös paikallaan.

Alkuperäisen haasteeseen liittyvän kuvan eli tehtävänannon voivat muut innokkaat käydä nappaamassa tuosta edellämainitusta blogista. Koska minä olen ärsyttävä perfektionisti, tein haastekuvan paremmin oman blogini ulkoasuun sopivaksi. Tämänkin saa ottaa mukaansa, jos haluaa.

No niin. Asiaan. Tässä ensimmäisessä postauksessa käsittelen ekan viikon laatikosta neljä kohtaa. Ensimmäisenä olkoon viimeisin sisustushankinta.

Ikävää, että joudun esittelemään viimeisimmän hankintani, sillä se on aikamoisen ruma. Tattadaa: vahakangaspöytäliina!

Keittiönpöydän maalipinta on alkanut kuoriutua pois ja päädyimme nopeaan hätäratkaisuun, eli peittämään pöydän liinan alle. Mutta koska pöytäliinat muuttuvat meidän huushollissa saastaisiksi yhdessä päivässä, jouduin taipumaan vahakankaaseen.

Ja siitä alkoikin haasteellinen etsintä. Yrittäkääpä löytää Imatralta edes yksi kaunis vahakangas. Kuka näitä kernikankaita oikein suunnittelee? Miksi ne ovat niin uskomattoman rumia?

Löysin minä lopulta yhden oikein tosi kauniin. Se oli kuin vanhanajan tapettikuviota, mutta oranssi-keltainen. Se olisi sopinut täydellisesti meidän keittiöön. Mutta se maksoi parikymppiä metriltä ja minä en raaskinut. Päädyin kompromissiin, ostin halvemman ja rumemman. Mutta onpa se nyt kuitenkin keittiön värimaailman mukainen.

Ja koska minä olen minä, tarkoitti uusi pöytäliina sitä, että koko keittiön kalustus piti järjestellä uusiksi. Pöytä vaihtoi paikkaa lipastojen kanssa (kuva lipastoista tuossa ylempänä) ja ruokakaappienkin sisällön panin samantien järjestykseen.

Pysytään keittiössä, ja etsitään esittelyn arvoinen astia. Valitsin valtavan suuren Arabian lautasen. Se on halkaisijaltaan noin 45-senttinen, painava posliiniastia. Edellinen asukas antoi meidän pitää sen. Minusta se on todella ihana. Siihen on mukavaa laittaa tarjolle pilkottuja kasviksia, joita voi dippailla. Tulee hyvin kaunista tarjottavaa, joka on yksinkertaista ja terveellistäkin.

Jotain mustavalkoista meidän kodistamme ei juurikaan löydy. Mutta keittiöstäpä kuitenkin löytyy liesi ja puuhella. Niiden lisäksi meillä on halaileva sirotinpari, jonka Sulo joskus heltyi Tiimarista ostamaan.