lauantai 29. joulukuuta 2012
Uusia mummoja ja muuta
Kaunis, eikö?
Meidän vanha leivänpaahtimemme alkoi osoittaa uhkaavia merkkejä, kun se rupesi polttamaan sulakkeita. Päätimme siirtää sen eläkkeelle ja hankkia uuden.
Uuden leivänpaahtimen ostaminen osoittautuikin hankalaksi. Oli tarjolla tylsiä ja rumia kohtuuhintaan, ja kauniita ja hauskoja liian kalliilla hinnalla. Jäi sitten hankkimatta kokonaan, kun kompromissia ei tullut vastaan.
Mutta jouluna sain kaivaa yhdestä paketista esiin ihanan paahtimen, jota olimme kaupassa ihailleet, mutta jättäneet hinnan takia ostamatta. Sulolla on tapana tuhlata joululahjoihin huomattavasti enemmän rahaa, kuin mitä minulla, mutta pakkohan minunkin on myöntää, että eipä tullut mieleeni alkaa paheksua tuhlailua, kun unelmainen paahdin kuoriutui esiin.
Keittiössämme on muutakin uutta ja ihanaa. Nämä maatuskamummelit ovat sisustustarroja, jotka sain eräältä ystävältä.
Jääkaapista tuli tosi kaunis niiden ansiosta. Sitä pitää ihailla koko ajan. Vaikka maatuskat ovat tainneet olla jo aika pitkään epämuodikkaita, en usko, että minun maailmastani ne katoavat koskaan. Ne ovat niin osa minua. Ne olivat minua jo 90-luvulla, kun kukaan muu ei tajunnut niiden kauneutta.
Sieluuni on alkanut oudosti hiipiä halu karsia rönsyilyä ja runsautta kodistamme, mutta keittiötä en halua minimalisoida. Päinvastoin, sinne voisin ripotella vielä paljon enemmän pieniä kivoja juttuja, täyttää jokaisen tyhjän kohdan.
perjantai 28. joulukuuta 2012
Allakka-aika
Nyt on taas se hetki vuodenkierrossa, kun pitää saada uusi almanakka. Minulla on ollut tapana askarrella se itse, sillä vaatimukseni täyttäviä kalentereita ei ole olemassakaan. Haluan a) saada sen seinälle, b) että päivien kohdalle mahtuu kirjoittamaan, c) että siinä on nimipäivät ja juhlapäivät ja d) että siinä näkyy ihan koko vuosi yhdellä kertaa.
Kohta D on se syy, miksi päädyn aina askarteluhommiin. Materiaaliksi tarvitsen jonkin halpisalmanakan, josta voin leikata sivut ja liimata ne isolle arkille.
Almanakkoja tulee ihan pyytämättä aivan törkeä määrä joka vuosi. Tällä kertaa meille on kertynyt yhdeksän ilmaisjakelualmanakkaa. Ne saavat minut aina hiukan kiukkuiseksi.
Yhdeksän. Mikä älytön määrä keräyspaperia ja yksi hankalasti hävitettävä kudottukin.
Olenko minä jotenkin erityisen kriittinen, kun en kelpuuttaisi ainoatakaan noista väkisintungetuista kalentereista seinälleni? En halua katsella keittiöni seinällä kuvaa jonkun vieraan ihmisen kodista, tai vieraan perheen retkestä laivoja katselemaan. En vaikutu tusinaluontokuvista enkä taiteesta, jota ovat luoneet minulle merkityksettömät taiteilijat.
Kaikkein eniten hiilestyn hyväntekeväisyysalmanakoista. Tuleeko teille niitä? Almanakka, ja mukana lasku. Maksa lasku, jos huvittaa tai heitä paperinkeräykseen almanakan kera. Maksetut rahat menevät hyväntekeväisyyteen. Minä vaan haluaisin kysyä, että kuinka paljon rahaa upposi kalenterin tekemiseen, almanakkatoimiston tekijänoikeusmaksuun, kuvaajien palkkioihin, kalenterin painatukseen, laskujen kirjoitteluun ja tulosteluun, osoiterekisterin ostoon ja tuhansien almanakkojen postitukseen satunnaisille ihmisille. Olisikohan ne rahat kannattanut laittaa suoraan hyvään tarkoitukseen ja jättää puolivillainen almanakka tekemättä?
Otatteko te käyttöön ilmaisalmanakat? Vai ostatteko mielummin kirjakaupasta kauniin tuotteen, joka on juuri sellainen, kuin te haluatte? Tuleeko näitä kalentereita edes tällaisia määriä muidenkin talouksiin?
Tämän vuoden almanakkasaasteen seasta löytyi onneksi yksi, jonka sivut olivat sopivan kokoiset askarteluihini. Tavallisesti olen käyttänyt vielä pienempiä, mutta tämä A5-kokokin menetteli. Aikaisemmin tein itse ruudukot tietokoneella. Nykyisin olen niin laiska, että käytän mielummin valmiita kalentereita materiaalina.
Liimasin kuukausiruudukot tapetinsoirolle ja kiinnitin sen vahvoilla magneeteilla jääkaapin kylkeen. Siinä se on, koko vuosi kerrallaan silmäiltävissä.
torstai 27. joulukuuta 2012
Taisi tulla syötyä
Onhan tämä riemu pakko jakaa maailman kanssa. Söin itseni eilen niin tärviölle, että normaalisti väljä lempimekkoni olikin yhtäkkiä aivan piukka vatsanseudulta. Kumarruin laittamaan toppahousuja jalkaani, ja silloin pallean kohdalla tuntui repeilyä. Mekkoparka joutui antamaan periksi!
Tänään olo on jo normaalimpi, enkä näytä enää raskaana olevalta. Pitäisi ruveta orientoitumaan taas työnteon suuntaan.
keskiviikko 26. joulukuuta 2012
Lahjoja meiltä ja meille
Nyt pääsen näyttämään teille, mitä täällä meidän lahjapajassamme valmistui joulunaluspäivinä.
Sulo ideoi siskontytölleni hevostallin. Tytöllä on nimittäin melkoinen määrä Schleich-hevosia. Minä osallistuin hommaan lähinnä auttavana käsiparina, sillä Sulo innostui kehittelemään kunnianhimoisemman tallin, kuin mitä minä olisin ymmärtänyt ryhtyä askartelemaan.
Tallirakennuksen Sulo nikkaroi liimapuulevyistä ja minä surautin ompelukoneella kankaasta laidunmaan ja estekentän. Sulo teki jopa esteet, joista kepakot tipahtavat oikeasti, jos polle ei pääsekään hyppäämään tarpeeksi korkealle.
Ostimme muutaman ihmishahmon, mutta hevosia emme, sillä kuka noita toisistaan erottaa ja mistä senkin tietää, mikä ratsu tytöllä jo oli valmiina olemassa.
Kun aattona sitten osa hevosista pääsi kotiutumaan uusiin pilttuisiinsa, oli talli vasta todella valmis ja saavutti täyden loistonsa.
Kaikki ovet aukeavat ja tallin sisällä on valotkin. Pienet hevosenkengät Sulo "takoi" rautalangasta.
Minun hommakseni lankesi loimien ompeleminen. Menin siitä, mistä aita on matalin ja leikkasin ne huovasta. Sulon netistä löytämä malli oli kyllä taidokkaampi.
Jotta tallissa voisi leikkiä, sen katosta tehtiin irrotettava.
Lattialle liimattiin purut ja seinille pantiin telineitä ja hyllyjä.
Ulkopuolelle laitoimme vesiletkun ja juottokaukalon.
Kattohuovaksi Sulo valitsi hienoa vesihiomapaperia.
Lahja taisi olla saajalleen mieleinen, mutta välillä minusta tuntui siltä, että me aikuiset olimme siitä enemmän innoissamme.
Tähän loppuun minun pitää ehdottomasti näyttää myös yksi lahja, jonka me Sulon kanssa saimme. Sen on askarrellut omalaatuinen ja taitava ystäväni Heather, jonka tekeleet ovat joka kerta aivan huikeita. Ja yllättäviä.
Kas tässä, Pelastava enkeli -kello!
Emme ole tohtineet sytyttää "hoitokynttilöitä".
tiistai 25. joulukuuta 2012
lauantai 22. joulukuuta 2012
perjantai 21. joulukuuta 2012
Ihana, ihana talvi
Jos joku olisi vielä kolmekin vuotta sitten yrittänyt väittää minulle, että pian minä julkisesti kuulutan tykkääväni talvesta ja hiihtämisestä, olisin suorastaan suuttunut. Niin idioottimaiselta väite vielä silloin olisi kuulostanut.
Olen inhonnut talvea niin kauan kuin pystyn muistamaan. Olen purskahtanut itkuun monet kerrat, kun ensilumi on satanut maahan. Olen vihannut ulosmenemistä niin, että lukioaikana kävin talven aikana ulkona vain sen verran, mitä vaadittiin kotiovelta kuplavolkkariin ja volkkarista koulun ovelle kävelemiseen.
Ja hiihtäminen sitten! Kouluvuosiin liittyy minulla paljon ikäviä ja tuskallisia muistoja, ja varsin usein pahimmat hetket koin liikuntatunneilla. Hiihtäminen oli kaikkein kauheinta. Kuudennella luokalla minulla oli opettaja, jonka näin jälkikäteen määrittelen sadistiksi. Viimeistään siinä vaiheessa kauhuni hiihtämistä kohtaan kasvoi painajaismaiseksi, kun hän määräsi minut koulujenvälisiin hiihtokilpailuihini nöyryyttämään itseäni.
Kouluvuosien jälkeen olenkin pystynyt pysymään erossa vastenmielisyyttä herättävistä liikuntamuodoista. Pelkkä ajatuskin suksien päälle nousemisesta on ollut aivan mahdoton.
Mutta sitten tuli Sulo. Kannustava, hyväksyvä, rakastava, äärimmäisyyksiin asti ymmärtävä Sulo. Ja minun suhtautumiseni paitsi talveen myös hiihtämiseen alkoi huomaamatta muuttua.
Kaksi vuotta sitten uskaltauduin jo kokeilemaan Sulon suksia. Lähdin lopulta yleiselle ladulle hänen kanssaan. Pysyin pystyssä. Uskalsin laskea mäen. Koin karmeita takaumia koulun hiihtokokemuksista, mutta pääsin niistä voitolle. Aloin tykätä hiihtoliikkeestä, sillä se sopi huonolle selälleni ja polvilleni. Kävin hiihtämässä yksin iltaisin, kun kukaan ei nähnyt minua.
Kun Sulo näin oli saanut minut koukutettua hiihtelyyn, hän sai syyn ostaa itselleen uudet sukset, jotta vanhat voitiin siirtää kokonaan minun käyttööni. Pääsimme yhdessä ladulle. Viime talvena minä taisin jo suunnata sinne jopa useammin kuin Sulo.
Kaksi talvea Sulo jaksoi ehdottaa, että ostaisimme minulle kunnolliset, uudet sukset. Hänen vanhat suksensa kuulemma olivat hankalat hiihdettävät, koska ne olivat niin kimmoisat. Minä torppasin uudet sukset, koska meillä oli kahdet ehjät, ja minun hiihtotaidoillani ei kannattaisi uhrata satoja euroja uusiin suksiin. Enkä kyllä uskonut, että suksissa olisi mitään eroja - sukset kuin sukset, yhtä hankalia ja huteria kaikki.
Koska Sulo ei ollut koko ajan voitelemassa minunkin suksiani, minun oli opeteltava voiteleminen itse. Se ei kiinnostanut minua. Tunsin kyllä onnistumisen iloa, kun sukset toimivat ladulla myös minun voitelutyöni jälkeen, mutta koko homma oli minusta varsin vaivalloista. Tämän takia aloin hitaasti muuttua myönteisemmäksi uusia suksia kohtaan. Nykyisin kun on tarjolla suksia, joita ei voidella lainkaan!
Viime vuonna ostin veronpalautuksilla järjestelmäkameran. Tänä vuonna päätin palkita itseni suksipaketilla. Sulo löysi netistä sievät Karhun sukset, joissa oli kukkakuvio, ja kun minä ne näin, päätökseni oli valmis. Jos ostan kerran elämässäni uutukaiset sukset, kyllä niiden on oltava myös silmää miellyttävät.
Nämä uudet sukseni miellyttävät minua paitsi ulkoisesti, myös kaikin muin tavoin.
Olen nyt kahtena päivänä käynyt kokeilemassa niitä. Ne ovat suloiset. Myyjä sanoi, että niillä pitää hiihtää ainakin 20 km, ennenkuin ne alkavat luistaa. Minusta ne luistavat jo nyt aivan ihanasti, ja mikä vielä ihanampaa, niitä ei saa lipsumaan taaksepäin sitten millään! Huomaan nyt myös Sulon puheet vanhojen suksien hankaluudesta todeksi. En minä näiden kanssa horjahtelekaan koko ajan tai kaatuile suoralla maalla.
Onneksi on lunta, onneksi on pakkasta. Ihanaa, kun on talvi.
tiistai 18. joulukuuta 2012
Salaisia puuhia
Työhuoneeni on muuttunut nyt joulupukin pajaksi. Tekeillä on Sulon ideoima lahja, jota nikkaroimme yhteisvoimin. Haluaisin jo malttamattomana esitellä sitä, mutta en tohdi, jotta lahjan saaja ei saisi vihiä siitä liian aikaisin.
lauantai 15. joulukuuta 2012
Ainainen tuoliongelma
Olen kokeillut jos jonkinlaista tuolia tietokonepöydän ääreen. Kauniita, rumia, toimivia ja vähemmän toimivia.
Velipojalla oli ylimääräinen työtuoli, joka ei mahtunut enää hänen kotiinsa, joten minä lupauduin hankkiutumaan siitä eroon. Jospa vaikka kierrätyskeskus ottaisi sen vastaan.
Mutta sitten erehdyin istahtamaan siihen. Voi autuus.
On täysin mahdotonta kuvitella mustaa toimistonojatuolia minun toimistooni, mutta ajatus näin unelmaisesta tuesta selälle on kyllä houkutteleva. Mikä neuvoksi?
Jos virkkaamalla voi tehdä sähkökyntteliköstä kauniin, niin miksi en tekisi samaa temppua tälle tuolille?
Kaivoin esiin viime talvena pahasti kesken jääneen peittoprojektin ja aloin mallailla virkattuja lappusia tuolin päälle. Aika paljon on vielä hommaa, ennenkuin koko tuoli on piilossa, mutta luulen, että kannattaa yrittää!
torstai 13. joulukuuta 2012
Talvikunnossapitoa
Meillä on nyt kolmas talvi menossa täällä Immolassa. Kahtena edellisenä me kerkesimme oppia, että tonttimme on aika iso, varsinkin siinä vaiheessa, kun lunta tulee kerralla parikymmentä senttiä ja on jaksettava ulkoiluttaa lumikolaa. Mutta kyllähän sen oman reviirin hoitelee mielellään. Saa hyvää hikiliikuntaa, raikasta ilmaa ja syntyy siisti piha. Mukavaa hommaa.
Mutta sitten, kun on kolattava myös naapurin puolelta kymmenien metrien pituinen ja varsin leveä tie, alkaa tulla kiukku ja itku. Meidän kotiin nimittäin on kuljettava VR:n omistamaa tienpätkää pitkin. Tai Ratahallintokeskuksen tai minkä lie. Se osa on heidän aurattava.
Mutta kuka yllättyy, jos kerron, ettei se taho aurauksiaan hoitele?
Kaksi talvea me olemme Sulon kanssa käsipelillä hinkanneet valtion tontilta tien esiin, koska meidän on pakko, jos haluamme päästä omaan kotiimme. Kyllä se Destian iso aurahärveli välillä käykin, muutaman kerran talvessa. Ja aika usein tietysti juuri silloin, kun me olemme pikku kolamme kanssa jyystäneet koko kentän siistiksi.
On kaksi syytä, miksi en ole saanut aikaiseksi tehdä epäkohdalle mitään. Ensimmäinen on se, että Ratahallintokeskus on melkoisen laaja käsite. En millään jaksa yrittää ottaa selvää, kenelle minun pitäisi soittaa. Toiseksi minä pelkään, että jos soitankin, mahdanko joutua kinaamaan ja tappelemaan. Inhoan sellaista. Mielummin kolaan lumia.
Mutta onneksi on Sulo Salami Lintunen. Sulo hankki meille viime keväänä mönkijän avuksi erinäisiin pihahommiin. Pikku peräkärryineen siitä onkin ollut käytännön hyötyä risukkohommissa ja klapien siirtelyssä.
Nyt syksyllä Sulo onnistui vielä ostamaan käytetyn lumiauran mönkijäänsä. Minun sydämeni ihan meinaa pakahtua rakkaudesta ja liikutuksesta, kun katselen, miten hän kiitää lumi lentäen pitkin naapurimme tiluksia ja auraa meille kulkutietä.
Aluksi olin vähän huolissani, että kun Sulolla on hevosvoimia allaan, minä en saa enää lainkaan kolata pihaa. Pelkäsin menettäväni tärkeän liikuntamuotoni. Mutta turhaan pelkäsin. Lunta sataa tuttuun tapaan aina silloin, kun Sulo on töissä. Olen saanut ulkoilla kolani kanssa ihan niinkuin ennenkin.
Mutta VR:n puolelle en enää mene! Ne lumet voivat ihan hyvin odottaa Sulon kotiintuloa.
Hoikka neiti
Minä olen melko nirso joulukuusten suhteen. Haluan aina mahdollisimman tuuhean ja sopusuhtaisen yksilön.
Kuusen hakeminen aiheuttaa minussa joka vuosi ristiriitaisia tuntemuksia. Kettutyttö sisälläni tuntee omantunnon tuskia tappaessaan elävän puun vain muutaman viikon koristekäytön vuoksi. Jouluihminen minussa kuitenkaan ei voi olla ilman aitoa kuusta.
Tänä vuonna tein kompromissin. Jouluihminen antoi periksi, ja tyytyi rimpulaiseen ja hento-oksaiseen kuuseen. Kettutyttö puolestaan sai vähän mielenrauhaa, sillä valitsin kuusen omalta pihalta sillä perusteella, että se olisi joka tapauksessa harvennusvaiheessa kaadettava.
Minä nirsoilen myös koristeiden kanssa. Liiallisen blingblingin ja halpojen aasialaislameiden ripustelu ylvään kuusineidin oksille tuntuu aina jotenkin halventavalta. Siksi minua ei haittaa, vaikka en voinutkaan tänä vuonna käyttää hopeisia helminauhoja. Hennot oksat eivät nimittäin oikein jaksa kannatella muita kuin paperista ja tuohesta tehtyjä sydämiä.
keskiviikko 12. joulukuuta 2012
Mikäs tonttu...?
Minähän se tupsahdin esiin tämän päivän kalenteriluukusta Suomen käsityöyrittäjien joulukalenterissa. Siellä voitte käydä luukkuja availemassa myös te, jotka ette ole facebook-orjuudessa, sillä sivu on julkinen. Katselkaa samalla myös muut ihanat ihmiset, joita tähän mennessä on esitelty.
Nythän vielä ehtii hyvin tilata tiskirättejä joululahjoiksi. Minä alan joululomailla sunnuntaista alkaen, mutta lähetän maksetut tilaukset vielä ensi maanantaina.
maanantai 10. joulukuuta 2012
Sateenkaaren taa
Aavistuksen epätoivoinen yritykseni piilottaa sähkökynttelikkö ei onnistunut ihan niin hyvin, kuin toivoin. Mutta teidän kanssanne keskustellessani ajatus jalostui. Eilen illalla minä sitten nappasin virkkuukoukun käteeni ja koukuttelin sateenkaaren aaltopahvin päälle.
Oikein näppärästi se kätkee nyt taakseen kynttelikön, ja miellyttää meidän silmiämme. Sulo sanoi, että sekä seitsenhaarainen kynttelikkö että sateenkaari ovat raamatullisia symboleita, joten onhan siinä sitten vähän jouluakin mukana ainakin mutkan kautta! Minulle pakanalle sateenkaari edustaa jotain ihan muuta kuin liittoa Jumalan kanssa. Hieno symbolihan se on; jokainen näkee siinä sen, mitä haluaa nähdä!
Tässä vielä kuva siitä, miltä kynttelikkö näytttää ihan oikeasti. Oletan, että joku anonyymi taas mielellään älähtää, että kauniimpi se olisi noin. Mutta jos yhtään on seurannut tätä blogia ja tietää, millainen koti meillä on, niin voi kyllä yhdellä silmäyksellä todeta, että tyylirikkohan se täällä olisi tässä asussaan.
lauantai 8. joulukuuta 2012
Pari ajatusta lahjoista
Tänä jouluna perheeni ja ystävieni lahjat saivat ympärilleen kierrätyspaperoinnit. Käytin Kotoliving-lehden sivuja paketointipaperina. Siinä on laadukas paperi, ja minusta olisi ollut sääli heittää lehti sellaisenaan paperinkeräykseen.
Minulla on aina ollut tapana väsätä itse joululahjat lähimmilleni. Harvassa ovat ne joulut, kun olen kaupoista lahjoja hakenut. Myös tänä vuonna olen tehnyt itse suurimman osan lahjoista, ja osaan niistä olen käyttänyt kierrätysmateriaaliakin.
Minusta on mukavaa tehdä lahjoja ja antaa niitä. Olen onnellisessa asemassa, kun minulla on aikaa miettiä ja askarrella ja käyttää rahan sijasta aikaani jouluilon tuomiseen. Itse tekeminen juontaa juurensa siihen, ettei minulla ole ikinä ollut varaa antaa kunnollisia ostolahjoja ja siihen, että meillä on perheessä aina tavattu antaa myös omatekoisia lahjoja.
Poikkeus ostolahjojen suhteen on aina ollut siskontyttöni, jolle olen omatekoisten lahjojen lisäksi tykännyt hankkia jonkun toivelahjalelun. Minusta lapsi ansaitsee henkilökohtaisen riemun jouluaattona, jonka saa aikaan joku moxiegirl tai petsoppi tai peippari, vaikka se sitten olisikin kaupallisen krääsäjoulun ja monikansallisten riistofirmojen tukemista tai lapselle ahneuden ja omistamisen opettamista.
Tänä vuonna me halusimme ilahduttaa myös muita lapsia, sillä lähipiiriimme ei ole siunaantunut sellaisia kuin muutama. Paikallisen marketin aulassa on partioinut Joulupuu-keräyksen edustajia, ja se tuntui meistä hyvältä tavalta tuoda jouluiloa jollekin lapselle.
Keräys toimii niin, että tarjolla on pakettikortteja, joissa lukee esim. "Tyttö, 5v." Sitten voi hankkia lahjan, joka sopisi viisivuotiaalle tytölle ja antaa sen keräykseen. Sosiaalitoimisto toimittaa paketit varattomien perheiden lapsille.
Niitä pakettikortteja tyttöineen ja poikineen oli satoja. On sydäntä särkevää, että pelkästään Imatran alueella asuu niin hirmuinen määrä lapsia, joilla on vaarana jäädä kokonaan ilman lahjoja. Puhumattakaan siitä, mistä muusta ne lapset jäävät paitsi ihan joka ikinen päivä.
Me ostimme lahjan yhdelle lapselle. Siitä mieleeni jäi kuitenkin kytemään kysymys: miksi vain yhdelle?
Menin tänään hakemaan toisen lapun. Kun valitsin leluhyllystä sopivan sukupuolineutraalia lahjaa, jolla voi leikkiä millainen lapsi tahansa, yksin tai yhdessä sisarusten kanssa, minulla alkoi kuristaa kurkkua ja kyyneleet pyrkivät poskille. Yhtään en tiedä, millaisia ne perheet ovat. Vähävaraisten perheiden joukossa on myös hyvin ongelmaisia perheitä. Jos ostan pelin, onko lapsella kavereita, joiden kanssa pelata? Jos ostan satukirjan, onko lapsella ketään, joka jaksaisi lukea sitä hänelle?
Meillä on niin paljon. Meillä on talo täynnä turhaa tavaraa.Vaikka mekin olemme hyvin pienituloisia, meillä olisi varaa auttaa muita. Vaikka minä ostaisin kymmenen legopakkausta ventovieraille lapsille, saisin silti tehtyä meille ihan normaalin, yltäkylläisen joulun. Samalla vaivalla päätin sitten ostaa lahjat parille lapselle.
Kipitin lelujeni kanssa takaisin Joulupuupöydän luo, jätin ne paketoitavaksi ja rynnistin ulos nielemään kyyneleitäni.
Tiedän, että ensi keväänä, kun oman verkkokauppani myynti taas hiipuu ihan nolliin, minä olisin ihan tyytyväinen, jos nuokin leluihin menneet rahat olisivat käytössäni. Mutta sitä on tässä vaiheessa turha miettiä. Nyt juuri minulla on asiat paremmin kuin ikinä. Kyllä siitä hyvästä kannattaa jakaa. Sen lisäksi, että joku lapsi ehkä ilahtuu paketistaan, myös minä itsekkäästi sain paremman mielen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)