torstai 25. maaliskuuta 2021

Mitä kuuluu Työhuoneen Susannalle?



Selasin tänä aamuna Työhuoneen Facebook-sivun valokuvat läpi. Samalla kävin läpi melkoisen määrän muistoja ja tunteita. Niin paljon kivoja kuoseja, jotka olin jo unohtanut! Niin paljon upeita tuotteita, joiden kauneuden näen nyt aivan eri silmin kuin silloin niitä valmistaessani. Hienoja tuotekuvia, kauniisti vuosien varrella kehittyvä graafinen ilme. Hauskoja kommelluksia, tuskallisia vastoinkäymisiä, pakahduttavia onnistumisia. Lukemattomia kaatosateisia markkinapäiviä, tuhansia väsyttäviä kilometrejä täyteen tumpatussa pikkuautossa. Myyntipäivien eväitä, hotelli- tai telttaöitä. Joulurutistuksia ja löysiä keväitä. Myyntiennätyksiä ja pohjanoteerauksia. Painamista, prässäämistä, viikkaamista, laputtamista, pakkaamista. Naurua kollegojen kanssa, luovuttamisen tunteita. Sekä rakkautta että vihaa omaan tekemiseen. Väsymystä ja energiaa. Hyviä päätöksiä, virheitä ja erheitä, haaveita ja pelkoja. Ja sitten se kamala lopun alku.



Työhuoneen tarina käy alusta loppuun asti käsi kädessä Sulon kanssa. Se, että minä sain puolison, toi minulle mahdollisuuden ostaa oman talon, ja oma talo toi mahdollisuuden perustaa yrityksen. Ja vastaavasti kun minä menetin puolison, menetin myös talon ja sen myötä yrityksen. Työhuone liittyy niin vahvasti meidän yhteiseen elämäämme Sulon kanssa, että en ihmettele, miksi käsityöyrittämisen jatkaminen missään muodossa tuntuu nyt täysin mahdottomalta ajatukselta.

Nyt on kulunut jo niin pitkä aika, että pystyn todistamaan oikeaksi raivostuttavan hokeman ajan parantavasta vaikutuksesta ja uskallan kertoa, mitä minulle on yksityiselämässä tapahtunut näiden viimeisten kolmen vuoden aikana. 

Ensimmäinen kevät ja kesä menivät tiheässä sumussa, ja niistä on vaikeaa muistaa mitään. Tiedän, että tein ainakin osan kesää töitä Postissa ja että se oli todella aurinkoinen hellekesä. Ilmeisesti olen myös yrittänyt tehdä yrityksen hommia. Koko tuosta ajasta minulla on vain hajanaisia muistikuvia. Muistan, miten pakenin tyhjästä kodista luonnon helmaan Helmutilla, uudella retkeilyautollani, jonka olin sekavassa mielentilassani onnistunut keväällä rakentamaan. Muistan, miten ulvoin metsissä ja rannoilla kipuani ulos. Muistan, että jaoin postia rappukäytävissä pyöräilykypärä päässäni, koska olin niin hutera rauhoittavista lääkkeistä, että pelkäsin kaatuvani ja lyöväni pääni. Muistan jatkuvat itsemurha-ajatukset. Muistan, miten kävin tuskaani läpi nukketarinoiden avulla. Muistan, miten tukipilarini Sulo olikin yhtäkkiä ventovieras ihminen, joka ei ymmärtänyt minua enää. Muistan epätoivon, muistan hulluuden hetket, muistan mielenterveyspäivystyksen ankean osaston. Muistan totaalisen yksinäisyyden. Muistan häpeän ja raivon. Muistan lamauttavan pelon, puhtaan kauhun. 



Loppukesällä osallistuin erokurssille. Vertaistuesta oli paljon apua. Vihdoinkin pystyin puhumaan kokemastani jollekin, joka ei ollut mielenterveysammattilainen. En minä voinut ystävilleni kertoa, mitä minussa tapahtuu, sillä ensinnäkin minun ystäväni olivat myös Sulon ystäviä ja toiseksi häpesin niin kauheasti. Häpesin sitä, että olimme tuhonneet täydellisen liittomme. Häpesin ystävieni edessä, häpesin Sulon edessä, häpesin koko ajan. Mutta eroryhmässä minä nauroin. Musta huumori yhdisti meitä kaikkia. Me nauroimme vatsamme kipeiksi asioille, jotka oikeasti satuttivat.

Vaikka avioero oli laitettu vireille, syksyllä Sulo muutti takaisin kotiin ja me kuvittelimme voivamme jakaa talon keskeltä kahtia. Sulolle toinen pää, minulle toinen. Se oli näin jälkeenpäin tajuttuna aivan tuhoontuomittu idea, mutta siinä kohtaa kumpikaan meistä ei ollut tarpeeksi järjissään tekemään mitään pysyviä ratkaisuja. 




Koska minulta oli kadonnut kokonainen loppuelämä, kokonainen tulevaisuus, en nähnyt mitään suuntaa, minne lähteä. Aivan selvää oli, ettei minun tuloillani pystynyt kustantamaan isossa talossa yksin asumista eikä minun jaksamisellani siitä pitämään huolta. Minun oli pakko lähteä. Immola jäisi Sulolle, samoin paljon velkaa. Minä puolestani saisin tililleni rahasumman, jolla saisin uuden kodin osittain maksettua, mutta tulottomana en uskaltanut edes harkita asuntolainan ottamista. Minun tulevaisuuteni olisi slummikerrostalossa ja minä vihaisin loppuelämäni jokaista sekuntia. 

Lopetin nukeilla leikkimisenkin, koska olin pilannut Kenin elämän omani lisäksi. Tunsin olevani täydellisen epäonnistunut elämässä.

Tässä kohtaa Ystävyyden Majatalosta kuuleminen osuikin sitten hyvään saumaan.

Tämä Majatalo Salossa markkinoi itseään paikkana, jonne elämän koettelemat voivat mennä toipumaan. Siellä asutaan talon töihin osallistuen ja omaa kriisiä ratkoen. Asuin "Majiksella" vuoden. Siitä ajasta saisi mahtavaa tositeeveetä, mutta katsojat takuulla väittäisivät sitä käsikirjoitetuksi - niin absurdi paikka se oli. Kuvitelkaapa elävänne vuoden ajan kuplassa, jossa muu maailma katoaa ja jota hallitsee yksinvaltiaina pariskunta, joiden oikeudentajua ja johtamistapaa ette pysty allekirjoittamaan. Majiksesta voisi kirjoittaa kokonaisen paljastusromaanin, mutta yritän hillitä itseni tässä. Minun Majis-todellisuuteni on kuitenkin vain yhden ihmisen subjektiivinen kokemus siitä paikasta, ja tiedän, että jotkut ovat kokeneet saaneensa kyseiseltä pariskunnalta apua.

Minulle siellä oli hyvää paitsi saamani aikalisä ja ilmainen eläminen, myös ihan erityisesti muut "toipujat", kuten meitä kutsuttiin. Me jaoimme iloja ja murheita ja pidimme hauskaa. Se oli kuin olisi ollut jollakin leirillä, jossa pitää tehdä hiukan tiettyjä arkiaskareita ja osallistua oppitunneille, mutta loppuajan saa leikkiä kavereiden kanssa. Ja saunoa joka ilta. Nämä kaverit opettivat minut taas tykkäämään itsestäni ja he ovat yhä mukana jokaisessa päivässäni. Vaikka asumme kaikki eri puolilla Suomea, WhatsApp pitää heidät lähelläni koko ajan ja silloin tällöin kokoonnumme jonnekin viettämään aikaa yhdessä. Olen todella onnellinen heidän olemassaolostaan.

Kun rakkaiksi muodostuneista toipujista yksi toisensa jälkeen tuli "toipuneita", myös minä koin, että olisi sopiva aika lähteä Majatalosta kokeilemaan jotakin muuta. Ymmärsin, että nyt olisi ehkä ainoa mahdollisuuteni koskaan lähteä elämään HÄSHTÄK VÄNLAIF Espanjaan. Mutta Helmutinhan piti olla vain harjoitusauto, jolla tekisin lyhyitä kotimaanmatkoja. En ollut rakentanut sitä talvenmittaiselle matkalle toiselle puolelle Eurooppaa! Jollain rohkeudella minä silti ajoin sen Saksan-lauttaan ja pidin keulan kohti etelää.



Olin matkassa vain kolme kuukautta. Ajoin Manner-Espanjan eteläisimpään kärkeen asti ja lähdin paluumatkalle. Reissu oli toisaalta ihan upea ja toisaalta aika ankea. Mutta kokonaisuudessaan se oli kuitenkin aivan täydellisen onnistunut maistiainen siitä, mitä haaveilemani kiertolaisen elämä todellisuudessa on ja vahvisti unelmaani. 

Ihania asioita oli paljon, ja niistä päällimmäisenä mieleeni jäivät vapaus ja täydellinen velvollisuuksien puuttuminen. Mikään muu tapa matkailla ei enää riitä, sillä oman kodin liikuttaminen mukanani tuntui niin oikealta. Tiedän, että haluan ehdottomasti elää vielä monta talvea itserakennetussa pakettiautossa siellä, missä aurinko nousee myös talvisin. Mutta haluan isomman auton, jossa mahtuu seisomaan ja jossa on edes jonkinlainen vessa. Ja lämmitys. Kylmyys oli nimittäin koko ajan ongelmana. Minähän siis menin Espanjaan palelemaan kolmeksi kuukaudeksi! Ja toimeentulo olisi oltava. Masentunut ei kannattaisi olla, koska uskoakseni mielentilani esti minua tällä reissullani nauttimasta täysillä kaikesta kokemastani. Keskityin aika paljon epäkohtiin ja vastoinkäymisiin, mikä on aika sääli näin jälkeenpäin ajateltuna. Yksinäisyys oli välillä todella vaikeaa, varsinkin kun olin asunut kommuunissa edeltävän vuoden. Toivon, että seuraavalla matkallani minulla on seuranani sielunveli.



Matkan aikana minulle lopultakin selvisi, mitä haluan. Huomasin tarvitsevani oman kodin, ikioman pienen mummonmökin, ja sitä minä päätin alkaa etsiä. Löysinkin sen aika pian Sippolasta; se oli ihan unelmainen pieni hirsitalo. Totesin saavani maksettua sen kokonaan avioerorahoillani, koska se oli hyvin halpa; ilman mukavuuksia ja sijaitsi Kymenlaaksossa, jossa kukaan ei jostain syystä tunnu haluavan asua. 

Oli virhe palata Ystävyyden Majataloon, vaikka en vieläkään tiedä, mihin olisin tuolloin mennyt, jollen sinne. Seuraavat viikot siinä kuplassa olivat yhtä helvettiä. Tilanne isäntäparin ja minun välilläni tulehtui niin, että tunsin ainoaksi vaihtoehdokseni ottaa hatkat sieltä. Koska talokauppoja ei oltu vielä tehty, pyysin Suloa ottamaan minut pakolaiseksi vierashuoneeseensa ja onneksi hän toivottikin minut tervetulleeksi. Sulo on aina ollut maailman hyväsydämisin ihminen. Vaikka meillä oli ollut vaikeutemme, aika oli jo ehtinyt korjailla myös meidän välejämme. Nyt tiedämme, että voimme aina luottaa toisiimme ja toistemme apuun. Vaikka avioliitto päättyi, ystävyys on pysynyt. Sitä minä kutsun rakkaudeksi.



Odotellessani mummomökkini perunkirjoitusasioiden etenemistä, minulle selvisi, että talo olikin rekisteröity loma-asunnoksi ja sen muuttaminen vaatisi kunnan viemäriin liittymisen. Siinä kohtaa minä romahdin uudelleen. Tein hulluna laskelmia, mutta ainoa ratkaisu oli perua kaupat. Tajusin olevani koditon. Rauhoittavat lääkkeet tulivat taas tarpeeseen, ja napsin niitä kuin karkkia pitääkseni itseni edes jotenkin kasassa, etten kävisi liikaa Sulon voimille. 

Minun oli kuin olikin pakko mennä vuokralle slummiasuntoon. Löysin itseni juuri siitä tilanteesta, jota välttääkseni olin alunperin lähtenyt Saloon. Nyt ympärilläni oli pelkkää valkoista betoniseinää, jolle ei saanut kiinnittää mitään. Hengitin naapurista kantautuvaa tupakansavua ja kuuntelin tietokonepelin piippausta toisesta naapurista. Makasin sohvalla ja tuijotin rumaa kerrostalon kattoa. Muistelin Immolan paneelikattoja, kirkkaita sateenkaarivärejä, puuseppien taitavasti tekemiä ikkunanpokia ja hyvää sisäilmaa. Vihasin elämääni. Se kevät oli minun pahin aallonpohjani. Kävin katsomassa taloröttelöitä toisensa perään ja epätoivoni syveni. Avioerorahat hupenivat vuokra-asumiseen ja mitä enemmän aikaa kuluisi, sitä mahdottomampaa olisi löytää enää mitään mummonmökkiä. 



Mielenterveyshoidollinen tauko Majatalon aikana ei ollut ollut hyväksi, mutta nyt pääsin taas Imatran hyvin toimivien MT-palveluiden asiakkaaksi. Sain mielialalääkkeet ja hyvän omahoitajan. Aloitin väkipakolla Kenin uuden kodin askartelemisen ja rupesin taas päivittämään sen tarinaa Instagramiin. Aluksi se oli vaikeaa, mutta kun sinnikkäästi pakotin itseni leikkimään, löysin jonkin kadonneen palan itsestäni. 

Pääni alkoi kirkastua ja tajusin ajatella laatikon ulkopuolelta. Ymmärsin, että köyhälle ja yksinäiselle työkyvyttömälle asunto-osake olisikin paljon turvallisempi ratkaisu kuin remonttia kaipaava mummonmökki. Pieneen osakkeeseen rahani riittäisivät ja lisäksi saisin asumistukea kuten vuokra-asuntoon. Ja heti sitten löysinkin tämän pienen kodin, jossa nyt tätä tekstiä kirjoitan!

Olen nyt asunut juhannuksesta saakka tässä kauniissa, vanhassa puutalossa Imatran söpöimmässä kolkassa, jossa ympärilläni on satavuotiaita, koristeellisia taloja ja kohtuullisen hyvin ympäristöönsä sopivia uudempia puutaloja. Minulla on metsäpolut aivan vieressä, uimarantaan on 800 metriä ja Vuoksen vartta pitkin on kaunista kävellä keskustaan. 



Vaikka uusi kotini on pikkuruinen, olen saanut toteuttaa täällä sitä, mikä minut tekee kaikkein onnellisimmaksi, eli remontointia ja sisustamista. Asun itseni näköisesti, kotini on väriä tulvillaan ja tänne olen kelpuuttanut vain kauniita tavaroita. Olen saanut aika hienosti mahtumaan myös nukkekoteja kaappien kätköihin. Helmut seisoo pihalla ja odottaa kesän retkiä. 

Nyt olenkin huojentunut siitä, että Sippolan talo meni ohi suun, sillä täällä olen tajunnut, miten yksin olisin siellä ollut. Imatralle minä juureni kasvatin Immolassa asuessani ja täällä toivon voivani pysyä loppuelämäni. Täällä minulla ovat Sulo ja Soja tukiverkkona, hyvät peruspalvelut ja sopivan yhteisöllinen tapa asua. Täällä elävät ihmiset, joiden murretta en tule koskaan omaksumaan, mutta joiden tuttavallisuus ja iloisuus tuntuu minusta hyvältä. Ja täällä on Saimaa.

Vaikka työntekoon liittyvät kysymykset ovat minulle yhä iso mörkö, päiväni kuluvat liiankin nopeasti kaiken kivan tekemisen takia. Olen taas aktiivinen ja toimelias, ja oikeasti ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen pystyn sanomaan olevani onnellinen. Olen kiitollinen siitä, että saan nyt olla työttömänä ja tehdä graafista suunnittelua silloin tällöin, kun vanhat tutut asiakkaat jotakin tarvitsevat. Muuhun minulla ei vielä riittäisi kapasiteetti. Uskon, että kun aika on oikea, myös työasiat asettuvat jollekin tolalle. 



Toinen iso mörkö liittyy rakastumiseen ja minkäänlaisen seurustelun ajattelemiseen. Niiden suhteen olen yhtä peloissani ja salaa toiveikas, kuin elantoni ansaitsemisen suhteen. Majatalon myötä sain kuitenkin elämääni ihmisen, jonka kanssa nyt varovaisesti opettelemme rytmittämään askeliamme - emme ehkä yhteisellä polulla, mutta ainakin kahdella toistaiseksi vierekkäinen kulkevalla polulla. 

Olen jo oppinut itsestäni paljon uutta ja ruvennut ymmärtämään paremmin vanhaa. Minulle on taas alkanut muodostua haaveita! Alan jo luottaa siihen, että minä selviydyn, tai ehkä olen jollain tasolla jo selviytynytkin. Minä ymmärrän nyt hyvin vahvasti sen, että mikään ei ole pysyvää. Kokonainen elämänsuunnitelma voi tuhoutua yhdessä hetkessä. Siksi on muistettava nauttia silloin, kun asiat ovat hyvin. 

Juuri nyt ne ovat hyvin.

keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Lempirepu - uusi alku

Nyt se sitten on tapahtunut! Lempirievut ovat aloittaneet uuden uljaan elämänvaiheen.

Kun aloin etsiä riepulaisilleni uutta tekijää, yksi yhteyttä ottaneista yrittäjistä oli Annukka Mäkelä, joka on ehkä teillekin tuttu Nunnun-tuotemerkin takaa. Minä tunnen hänet Käsityökorttelien ansiosta ja olen aina tykännyt sekä naisesta itsestään, että hänen tuotteistaan. Annukka suunnittelee ja käsinpainaa upeita printtejä ja hänen tuotevalikoimaansa kuului jo ennestäänkin bambuisia tekstiilejä. 

Se, että juuri Annukka ilmaisi kiinnostuksensa jatkaa Lempiriepujen tarinaa, oli minulle suurin helpotus sen jälkeen, kun olin saanut tehtyä päätöksen luopumisesta. Kuka voisikaan olla parempi jatkaja? Ja miten helppoa siirtyminen olikaan minulle, kun uusi tekijä jo taitaa tekniikan ja tuntee materiaalin!

Nyt Annukka on saanut riepuhommat käyntiin. Hän pitää Lempiriepujen tutun nimen ennallaan ja jotkut minun printeistänikin pysyvät ainakin näin aluksi mallistossa mukana. Niiden lisäksi saatte nauttia myös muiden suunnittelijoiden luomuksista. Minua naurattaa hiukan se, miten monta kertaa jo näiden muutaman päivän aikana olen ihmetellyt "Miksen mä tota keksinyt?" kun olen katsellut Annukan aikaansaannoksia. Samalla, kun oloni on haikea, olen myös todella innoissani Lempiriepujen nykytilanteesta. Toivon tosissani, että rakastatte Annukan riepuja yhtälailla kuin rakastitte minunkin riepujani. Olette olleet uskollisia ja upeita asiakkaita, ja teidän palautteenne on ollut aina ihanan kannustavaa.

Tämän linkkilistan myötä pääsette tekin Lempiriepujen uusien seikkailujen matkaan:

www.lempiriepu.fi ja Facebook-sivu

www.nunnun.fi ja Facebook-sivu

MadeBy-verkkokauppa

Lempiriepu Instagramissa


Taidan tässä jossain vaiheessa kirjoittaa tänne blogiin jonkinlaisen "Mitä minulle kuuluu nyt" -postauksen.