Kun kirjoittelin tänne ensimmäistä tarinaani Ystävyyden Majatalosta, minun ajatukseni oli vain jatkaa tätä päiväkirjaani siitä, mihin se katkesi vuonna 2018, ja samalla tuoda julki se, miten vaikeaa voikin olla paikassa, joka oman markkinointinsa perusteella vaikuttaa todelliselta idylliltä. Halusin myös antaa rohkeutta niille, jotka minun laillani olivat itse kokeneet tulleensa Majiksella huonosti kohdelluiksi tai seuranneet sellaista sivusta.
Kirjoittamisesta innostuneena sorrettujen puolustajana minä sitten sinne Vauvan palstallekin menin romaanejani laatimaan.
Pelkoni Danielia ja Soilea kohtaan alkoivat kirjoittamisen myötä lopultakin hälvetä ja tajusin, että minun on saatava edes jotain selityksiä sille, miksi minua omasta mielestäni kohdeltiin kohtuuttoman julmasti ja epäoikeudenmukaisesti omiin rikkeisiini nähden. Oli siis pakko uskaltaa ottaa yhteyttä Danieliin.
Lisäksi minua ahdisti yhä kasvava syyllisyys Vauvan keskustelusta. Julkisen metakan aiheuttaminen tuntui minusta asialta, jonka halusin Danielle tunnustaa. Majis on paikka, josta on todella vaikeaa antaa ulkopuolisille todenmukaista kuvaa. Joko se näyttäytyy hirvittävänä kulttina tai sitten minä itse näyttäydyn yksinäisenä hulluna, joka ei osannut ottaa pyyteetöntä apua vastaan. Majis on kaikkea muuta kuin yksinkertainen paikka selitettäväksi. Minä yritin, mutta taisin tulla avanneeksi vain Pandoran lippaan.
Niinpä minä sitten tuossa puolisentoista viikkoa sitten laitoin Danielille viestin WhatsApissa, ja pyysin, suostuisiko hän keskustelemaan kanssani. Sen jälkeen me olemme käyneet kirjeenvaihtoa. Daniel kirjoittaa öisin ja minä päivisin. Yhteensä tekstiä on kertynyt yli 60 A4-arkkia, joista suurin osa on sitä, miten olemme yrittäneet löytää ymmärrystä toinen toistamme kohtaan.
Vaikka minun suurimmat ongelmani liittyivät Soileen, halusin silti ottaa yhteyttä vain Danieliin. Tämä sen takia, että Majiksessa olin kokenut Danielin pystyvän ottamaan kritiikkiä vastaan Soilea paremmin. Tämän kirjeenvaihtomme aikana olenkin ymmärtänyt, että minun ongelmani Danielinkin kanssa syntyivät Soileen liittyvistä asioista.
Daniel oli ollut jo tietoinen blogistani - sen oli yksi Instagramissa minua seuraava pikkulintu laulanutkin heti eteenpäin. Tietenkin yksi jos toinenkin Majiksen ystävä oli myös hälyttänyt Danielin lukemaan Vauvaa. Arvostan sitä, että hän silti oli halukas kommunikoimaan kanssani ja jopa teki sen todella lempeästi. Hän ei ollutkaan heti vaatimassa minun päätäni vadille julkisesta kirjoittamisesta, vaan antoi minun itse ottaa sen esille!
Kirjoittaminen onkin ollut tässä avainasemassa. Jos olisin yrittänyt puhua näistä asioista suusanallisesti kasvotusten hänen kanssaan, kaikki olisi mennyt ihan niinkuin aina Majiksella. Eli näin: minä otan esille vaikean asian, ja saan lempeän ja kannustavan vastaanoton. Sitten minut käännetään kuvainnollisesti katsomaan peiliin ja siellä näkyykin, miten minä myrkytän ympäristöäni. En osaa puolustaa omaa kantaani, vaan hätäännyn. Lopuksi poistun keskustelusta syyllisenä kaikkeen ja kannan silmitöntä häpeää.
Vaan niin ei olekaan käynyt nyt! Olemme molemmat saaneet omat ajatuksemme perille ja keskustelu on pysynyt koko ajan asiallisena. Meidän päinvastainen vuorokausirytmimme antaa minulle hyvin aikaa punnita sanojani tarkasti. Minä saan jarrutettua, jos meinaan kiivastua ja osasin jopa panna rajan siihen, kun Daniel alkoi analysoida vanhoja tekemisiäni. Vaikka Danielin kirjat ja Facebook-luennot ovat minulle hepreaa, hän osaa suoraan minulle kirjoittaessaan tuottaa ihan yksinkertaista kieltä, jonka minäkin tajuan.
Sain myös niitä kaipaamiani vastauksia, kun lopulta pääsimme kysymyksiini asti. Tulkitsen Danielin ja Soilen sanat niiden osalta rehellisiksi. En koskaan ole ollut ihminen, joka epäilisi toisten valehtelevan. Vasta Majatalon kokemusteni takia minuun iski epäluottamus tavallisten ihmisten aitoutta ja sanojen vilpittömyyttä kohtaan. Siihen on syynä ainakin Majiksen kantelukulttuuri, mutta myös ne toipujat, joita nimitän pelaajiksi. En enää tiennyt, kenen sanaan luottaa. Danielkin luonnehti minua "kyvyttömäksi valehtelemaan", mikä ilahdutti minua. Sellainen itsekin koen olevani ja jos joskus harvoin olen langennut valehteluun, se on joko näkynyt saman tien päällepäin tai aiheuttanut suurta tuskaa itselleni ja lähipiirilleni.
Ne selitykset, joita Daniel ja Soile minulle nyt ovat kertoneet omaan loppuaikaani liittyen, ovat tuoneet minulle rauhan. He ovat vain ihmisiä, ja heilläkin on omat traumansa ja haavansa, joihin osumalla syntyy konflikteja. Minä kuulemma satuin osumaan niihin haavoihin. Siinä, kun sekä he että minä kääntelimme tajuamattamme veitsiä toistemme haavoissa, syntyi pahaa jälkeä. Nyt on tuntunut hyvältä lukea Danielin ja Soilen omin sanoin, että minulle todella oltiin tarpeettoman ankaria vaatimalla minulta asioita, joihin en ollut valmis. Hekään eivät enää luottaneet minuun ja todellakin lakkasivat tykkäämästä minusta. Sain kuulla, että minuun yksin tosiaan purettiin sellaistakin pettymystä, joka liittyi myös muihin toipujiin.
Sinänsä aika karua. Sillä, että yritin rakentaa Soileen luottamusta ultimaattisella rehellisyydelläni, olikin täysin päinvastainen lopputulos.
Minulla on nyt päällimäisenä tämä korjaava kokemus Danielista ja Soilesta ja syyt omiin vaikeuksiini ovat minulla paremmin ymmärryksessä. Olen kuitenkin paljon jutellut tässä viime viikkoina myös joidenkin entisten asukkaiden kanssa. Se, millaisia ongelmia Majiksen terapiaan ja johtamiseen yleisesti liittyy, ei ole vain minun tai muiden vääränlaisten omaa kuvitelmaa, vaan myös eräät sopeutujat ja pelaajat ne tunnistavat. En minä siis tosiaankaan peru aiempia sanojani Majiksesta.
Minä olen yhä se sama Susanna, joka ei hyväksy terapeuttien asumista yhdessä potilaidensa kanssa. Ne taustat, jotka Daniel ja Soile minulle omaan tapaukseeni liittyen kertoivat, vahvistavat tätä käsitystäni entisestäänkin. Tuollaisessa kuviossa kun syntyy pakosti tilanteita, joissa inhimillisyys sotkee ammatillisuuden. Ja kun paikkaa johtaa pariskunta ilman ulkopuolista työnohjausta, oma perhe menee konflikteissa luonnollisesti aina etusijalle.
Olen myös yhä se sama Susanna, joka koki julmuutena ja epäoikeudenmukaisuutena sen, miten talossa joskus kohdeltiin henkisesti huonosti voivia tai muuten vaan värikkäitä persoonia.
Ja sekin sama Susanna minä olen, jonka mielestä myös negatiiviset majiskokemukset ovat yhtä arvokkaita kuin positiiviset ja ansaitsevat paikkansa internetissä. Oikeasti toivon, että niistä uskallettaisiin ja haluttaisiin kertoa. Sen voi tehdä täällä minun blogissani kommentoiden tai nimettömänä lomakkeen kautta, jos ei halua ajatustensa joutuvan sensuroiduksi keskustelupalstoilla.
Joku Vauvassa sanoi, että Susanna sitten päätti pestä hampaansa julkisesti. Kun minä tähän aluksi julkisesti ryhdyin, niin en osannut ajatella, mihin tämä päättyisi. Jopa Salon paikallislehdestä ollaan minua tavoiteltu tämän tiimoilta. Siispä välitän eteenpäin tämän: jos joku teistä entisistä majislaisista siellä ruutujen takana tahtoo paikallislehden haastateltavaksi, voi itse ottaa yhteyttä Salon Seudun Sanomien päätoimittajaan.
Tämä vuosia lykkääntynyt "hampaidenpesuni" tai "lopputarmotuolini", tai miksi tätä nyt kukakin haluaa kutsua, on kuitenkin lopulta ollut minulle tärkeä ja hyvä kokemus, vaikka jossain vaiheessa jo sekä lähimpäni että minä itse kerkesimme huolestua, kun näyttikin siltä, että minä muserrun kirjeenvaihtoni takia uudelleen. Sulokin sanoi, että on karmeaa katsoa, miten minä juoksen seiniä päin aina uudelleen ja uudelleen.
Olen jutellut Danielin kanssa myös talon säännöistä, jotka olivat kuulemma ihan uusi asia minun taloon saapuessani ja niitä oltiin siis vasta testaamassa. Sitä ennen Majis oli ollut pari vuosikymmentä täysin säännötön paikka. Sekin kuulostaa minusta aika tolkuttomalta, mutta toivottavasti siellä jossain vaiheessa löydetään joku kultainen keskitie - ellei ole jo löydettykin. Tässä on kuitenkin kulunut jo neljä vuotta siitä, kun minä jätin sen kaiken taakseni. Enhän minä tiedä, millaista siellä nyt on.
Sääntöihin Daniel kertookin muutoksia jo tulleen. Ryhmät ja terapia ovat yhä pakollisia, mutta kahden viikon koeasumisaikaa pidennetään nykyisin tarpeen vaatiessa vaikka kahteen kuukauteen, jotta asukkaaksi tuleva todella tietää, mihin sitoutuu. Jokaisen, joka allekirjoittaa yhteisösopimuksen, pitäisi nykyisin siis tietää, millaisia ryhmät ovat ja millaista on asua oman terapeuttinsa kanssa. Selän takana puhumista ei kuulemma enää rajoiteta entisellä ankaruudella, vaan Daniel sanoo jo ymmärtäneensä, että toipujien puhuminen keskenään kuuluu siihen pakettiin, joka heidän on vain hyväksyttävä.
Vain nykyiset asukkaat voisivat kertoa, ovatko muutokset toimineet. Onko tuo uusi menettelytapa keino karsia vääränlaiset toipujat pois ja sillä lailla välttää se, että terapia- ja johtamiskuvion ongelmia jouduttaisiinkin uudelleenarvioimaan?
Minun tulkintani on, että Danielilla oikeasti on aito pyrkimys parempaan, mutta eihän vanha koira aina opi uusia temppuja ainakaan helposti. Samoin ajattelen Soilesta, että hänenkin tarkoitusperänsä ovat hyvät. En pidä heitä mitenkään pahoina ihmisinä.
Jos joku minulta nyt kysyisi, kannattaisiko lähteä Majikseen toipumaan, minä sanoisin, että varaudu kaikkeen ja ole itsellesi uskollinen.
Jos ajatus siitä, että istut aamupalalla terapeuttisi kanssa, käyt hänen kanssaan kuntosalilla ja päätät jokaisen päiväsi hänen kanssaan saunan lauteilla, on sinulle mieleinen, niin kaikin mokomin käy tutustumassa paikkaan! Jos sopeudut helposti toisten luomiin sääntöihin ja osaat huolehtia vain omista asioistasi, pärjäät siellä varmasti ihan mainiosti. Voit ihan takuulla saada sieltä apua omiin vaikeuksiisi. Mutta helppo paikka se ei minun mielestäni ole ja toipumistarinoita on laidasta laitaan.
Se, että Majis oli minulle väärä paikka juurikin tuon takia, etten pystynyt hyväksymään sen peruskiviä, ei tarkoita sitä, etteikö se voisi sopia jollekin toiselle. Onhan sieltä moni saanut paljon hyvää mukaansa! Myös me, jotka saimme jotain pahaakin.
Tuossa yllä olevassa kuvassa näkyvä Live, love, laugh -teksti oli muuten Majatalon saunan ovessa. Minä vihasin sitä, kun sinne saavuin. Se sai minut suuttumaan aina, kun siihen silmäni laskin. Olin silloin ihan helvetin katkera Sulolle, häpesin omia vääriä ja kuvottavia tekojani, olin ahdistunut erosta ja kotini menettämisestä ja tunsin kaikenkattavaa vihaa elämää kohtaan. Vuoden kuluttua, kun lähdin Espanjaan, tuo taulu ei enää aiheuttanut minussa raivontunteita. Joskus jopa hymyilin sen joutavalle sanahelinälle. Kyllä minäkin Majiksessa siis paljon toivuin - sen ansiosta tai siitä huolimatta.
° ° °
Tästä linkistä pääset lukemaan kaikki Ystävyyden Majataloon liittyvät kirjoitukseni.
° ° °