sunnuntai 31. elokuuta 2014

Istuminen tappaa?


Sehän nyt on ihan kiistaton fakta, että istun liikaa tietokoneen edessä. Enkä edes istu, vaan kyykötän ihan kauheassa kippurassa ja saan siinä koko kroppani pahasti jumiin. Vaikka olen vaihtanut tuolia jopa jumppapalloksi, onnistun silti aina olemaan kintut allani pienessä kyykyssä, hartiat korvissa.


Välillä luen lehdistä, että istuminen on pahin uhka nykyihmisen terveydelle. Ja että joillain työpaikoilla on siirrytty seisoviin työpisteisiin ja eräissä kouluissa pulpetit on korvattu jumppamatoilla. Rupesin siitä miettimään, että jos minä joutuisin seisomaan tietokoneen ääressä, niin ensinnäkin se säästäisi minut selkä- ja hartiajumitukselta ja toiseksi en takuulla jäisi lohnottamaan nettiin yhtään pidemmäksi aikaa, kuin on tarvis.


Ajatuksista tekoihin. Siirsin tänä aamuna tietokoneen lippuluukulle, joka on sopivalla seisomakorkeudella. Nyt kirjoitan tätä postausta seisten. Ihan hassua! Saapa nähdä, miten kauan jaksan tätä, vai joudunko piankin roudaamaan koneet takaisin tavalliselle pöydälle.


Sulo kysyi, millä aion täyttää tyhjäksi jääneen kirjoituspöydän; tuleeko siihen lisää Playmobileita? No ei tule, vaan se on nyt postituspiste!

PS. Hoksaaattehan tärkeän riepupostauksen tuosta alta.

Erittäin hyvä, ellei täydellinen


Voi että minua harmittaa ja hävettää se, etten tehnyt tätä kaikkea jo viime syksynä.

Kun aloin painattaa Lempiriepuja ruskealle bambulle ja osa painoväreistä himmeni pesussa, minä jotenkin tyhmänä kuvittelin, että no näin kai se sitten vaan on; peittovärit tummalla kankaalla nyt vaan pysyvät huonommin kuin kuultovärit vaalealla - harmillista, mutta minkäs sille mahtaa. Ja niin mentiin koko talvi.

Asia vaivasi, mutta jotenkin tajuamattani vaiensin sen vaivaamisen. Viime keväänä, kun minulle tuli se voimakas, yleinen muutostarve, aloin miettiä, mikä on se asia, mikä yrittämisessä nyt niin oudosti tökkii. Ja onnistuin jäljittämään syyn siihen, että Lempiriepujen painovärit (valkoista lukuunottamatta) eivät olleet lähimainkaan täydellisiä. Ne olivat vain hädin tuskin tyydyttäviä, osa jopa välttäviä tai heikkoja.


Sitten minä vihdoin viimein sain itseni ostamaan värillistä pigmenttiä ja testaamaan omin käsin, ovatko peittovärit tosiaan niin kelvottomia, vai käyttääkö alihankkijani jotain erityisen kehnoa pigmenttiä. Ja niinhän se sitten tosiaan oli, että kunnon väri on kunnon väri ja huono väri on huono väri. Kävi ilmi, että alihankkijani ei yhäkään ollut käyttänyt sen valmistajan värejä, joita olin pyytänyt käyttämään.

En tajua, miksei kukaan asiakkaistani ole koko talven, kevään tai kesän aikana reklamoinut haalistuvista painatuksista. Tai ei, anteeksi, yksi on. Yksi ainoa.

Kun omin silmin näin, että pystyinkin itse painamaan pysyvää ja kestävää väripintaa, en kyennyt enää työstämään niitä alihankkijan painamia kankaita rievuiksi asti. Minulla oli siis toistasataa metriä alihankkijan painamaa kangasta, jota en enää halunnutkaan jatkotyöstää omille asiakkailleni. Suututti ihan hirveästi: miksi, miksi, miksi ihmeessä minä en vaatinut kunnollista painatusta heti alkuun? Miksi minä en tehnyt itse painoväritestejä? Miksi jäin vain lillumaan siihen uskoon, että mitään ei ole tehtävissä? Miksi olin idiootti?


No, parempi myöhään, kuin ei milloinkaan, niinhän? Nyt minä yritän enemmän tai vähemmän alennetulla hinnalla myydä loppuun olemassaolevan valmiin varastoni. Ja kaikki ne mahdottomat määrät valmiiksi painettuja pakkoja minä uusiokäytän niin, että se himmenevä painokuvio jää uusien, parempien Lempiriepujen sisään piiloon. Ja sitten painan itse niihin uudet kuviot päälle. Hirveät määrät rahaahan tässä taas hukkaan menee, kun painattaminen on ollut turhaa, mutta minusta se on paras vaihtoehto. Jos oma laatuvaatimustasoni nousee, niin enhän minä silloin voi enää myydä asiakkaille sitä, minkä tiedän voisivani tehdä paremmin.

Olen todella pahoillani teidän kaikkien asiakkaitteni vuoksi siitä, etten tajunnut toimia heti.

Toistaiseksi ajattelin edetä tässä asiassa niin, että painatan alihankkijalla vain valkoiset painatukset, koska niissä ei ole koskaan ollut mitään vikaa. Ja itse painan kaikki värilliset rievut. Näin pystyn testaamaan kunnolla, mikä väri kestää ja mikä ei. Saan toivottavasti aikaan myös juuri oikeanlaiset värisävyt, kun sekoitan ne itse. Tämä tietysti tarkoittaa sitä, että värillisten riepujen valikoima valitettavasti pienenee. Tämä myös tietää paljon entistä enemmän työtä minulle, mutta minusta tuntuu mukavammalta olla vastuussa siitä, minkä olen omin käsin tehnyt, eikä siitä, minkä olen teettänyt jonkun toisen käsillä.




 Meillä on ollut yksi uuden aallon Lempiriepu käytössä kesäkuun puolivälistä saakka, eikä se vieläkään eroa mitenkään upouudesta rievusta. Painoväri kestää. Riepu pysyy muodossaan. Minusta tuntuu, että se myös kuivuu nopeammin nyt, kun kankaan nurja puoli on päällä. Lopultakin neljän vuoden jälkeen minulla on tuote, jossa ei ole yhtään huonoa ominaisuutta. Mikä mahtava juttu! Olen nyt leikellyt, ommellut, painanut, prässänyt ja viikannut kelpo pinkan upouusia siilirättejä, joista voin olla täysin ylpeä. Nyt Lempirievut vihdoinkin ovat uskoakseni niin täydellisiä, kuin ne voivat olla.

(Silti annan vielä itselleni muutaman henkisen ruoskan iskun, sillä minulla olisi voinut olla se täydellinen riepu jo puoli vuotta sitten. Aaargh.)


Jo ensi perjantaina minun on aika hurauttaa Jyväskylään Käsityökortteliin. Mietin, lähdenkö sinne pienellä valikoimalla uusia, parempia Lempiriepuja vai ottaisinko mukaan myös ison alekorillisen noita vanhoja.

perjantai 29. elokuuta 2014

Kutsu mua?



En yleensä ole järin innoissani sosiaalisen median hyväntekeväisyyshaasteista. Mitä apua on aasialaiselle hikipajaompelijalle, jos me puemme yhtenä päivänä vaatteet päällemme nurinpäin? Mitä iloa lihasrappeumasairaudesta kärsivälle on siitä, että joku ottaa itsestään videon, jossa saa niskaansa ämpärillisen kylmää vettä? Mitä hyötyä rintasyöpäpotilaalle on siitä, että naiset Facebookissa laittavat alushousujensa värin tilapäivityksekseen? Miten eturauhassyöpä paranee sillä, että kaikki kasvattavat viikset? Ei sellaisesta ole mitään apua. Minua nuo kampanjat vain suututtavat.

Mutta nyt luin juuri Lukiolaisten Liiton kiusaamista vastustavasta #kutsumua-kampanjasta, joka ihan oikeasti pani jotain minussa liikahtamaan. Niinkin paljon, että päätin tehdä poikkeuksen ja osallistua.

Ota kuva kahdesta sanasta, joista toinen kuvaa sitä lokeroa, johon sinut itsesi on yritetty tunkea ja toinen sellaista ominaisuutta, jonka tahtoisit muiden itsessäsi näkevän ja muistavan. Vedä sitten viiva ensimmäisen sanan yli – sitä käyttävät jatkossa vain hölmöt. Halutessasi voit kertoa kuvatekstissä pidemmänkin tarinan! Jaa kuva tunnisteella #kutsumua ja haasta mukaan ne tyypit, joiden tarinan tahtoisit kuulla.

Itkin, kun selasin ihmisten kuvia. Niissä oli ihan kamalia sanoja. Lutka, pyrkyrihuora, nolo, läski, vitun homo, vammanen, mitätön, ryssä, luuseri, turha, idiootti, feikki, vajaa, tapa ittes.




Kirjoitin omat sanani. Oli tosi vaikea löytää sitä korjaavaa sanaa. Niin syvällä ne rumuus ja hulluus minussa ovat, että en saanut edes otettua valokuvaa niin, että olisin pystynyt katsomaan kameraan noiden sanojen seurassa.

Pienenä tyttönä ymmärsin oman rumuuteni. Serkkuni kun olivat niin kauniita. Jo ala-asteella sain tajuta olevani liian laiha - Lauta! Kotonakin minulle kerrottiin, että olen ällöttävä Sussu Sikapossu Lantala ja että nenäni on epäinhimillisen suuri: Sun ei pitäis pitää tukkaa noin, kun sun nenä näyttää entistäkin isommalta. Yläasteella nämä totuudet saivat ihan ihmeellisiä muotoja, joita en ymmärrä vieläkään: Rusina, Torsti ja Rinnaton Samantha Fox. Kuvioon tuli mukaan myös fyysinen kiusaaminen. Aikuisiässä loukkaukset tulivat ventovieraiden naisten ja miesten suusta: Hyi kamala ku sä oot laiha! Vittu miten ruma! Kattokaa, mikä nenä!

Taistelen koko ajan sen kanssa, että pystyisin hyväksymään oman ulkomuotoni, vaikka noin suoria arvosteluja en ole joutunut kohtaamaan enää pitkään aikaan ja vaikka minulla on Sulo, joka pitää minua kauniina. Vuosiin ei kukaan ole sanonut minua rumaksi, mutta sanon sen itse itselleni joka kerta, kun katson peiliin.




Hulluksi nimittäminen alkoi joskus opiskeluaikoina, kun epävarma ja ailahtelevainen luonteeni otti osumaa ja herkkänä ja teatraalisena ihmisenä en reaktioitani osannut tai halunnut kätkeä. Seurasi toinen toistaan paskempia parisuhteita ja yhä vahvempaa hulluksi leimaamista. Silloinkin, kun se hullu sanotaan positiivisessa merkityksessä, se saattaa satuttaa. En ole hullu. Päinvastoin, olen hieno selviytyjä. Minähän uskalsin hakea apua, uskalsin kohdata omat traumani terapiassa ja uskalsin kasvaa niiden herraksi.

Silti kutsun vieläkin muka-vitsikkäästi itsekin itseäni hulluksi ja totta puhuen se on aika kauheaa. Jos nyt nimitän vaikka rakasta harrastustani Playmobil-hulluudeksi, vahvistan ihan itse sitä kelvottomuusmielikuvaa, josta minun nimenomaan pitäisi taistella pois.

En usko, että tällainen valokuvakampanja poistaa koulukiusaamista, tuskin edes vähentää. Enkä usko, että pelkkä koulukiusaaminen on syynä yhdenkään aikuisen heikkoon itsetuntoon. Se tulee kauempaa, syvemmältä. Toisilla vain on toisia suurempi alttius joutua kiusatuksi koulussa, päätyä parisuhteeseen narsistin kanssa ja jäädä syrjityksi työpaikalla. Vahva kasvaa, heikko musertuu, mutta kumpikaan ei ole toista parempi. Parempi on se, joka tajuaa olla pilkkaamatta, nauramatta, potkaisematta, arvostelematta, kääntämättä selkäänsä.

Osaisinpa itsekin olla se parempi.


keskiviikko 27. elokuuta 2014

Tapahtui tosielämässä


Uutta muovia. Paljon.


Sulo on pilallehemmottelun mestari. Kun sunnuntai-iltana palasin inttileiriltä, minua odotti kotiutumislahjaksi tolkuton Playmobil-linna. Oli kuulemma myyty puoleen hintaan, niin Sulo oli törsännyt. Muut sissinaiset mahtoivat saada kotiintulokakkuja ja hartiahierontoja, mutta minä onnekas sainkin leluja!



Linnassa on kaksi kerrosta ja sen mukana saapui pari ihanaa, uutta prinsessaa. Hovissa on jo melkoinen akkavalta, sillä prinssit alkavat olla enää pienenpieni vähemmistöryhmä.

 Yksi niistä harvoista prinsseistä majailee tornissa ja on koko porukan turhamaisin tyyppi.








Minulla oli tuuria, sillä tämä uusi linna asettui varsin sievästi rakentamani tiililinnan päälle, enkä joutunut purkamaan perustuksia. Pääsin kuitenkin eroon osasta pahviseiniä, mikä on oikein hyvä asia.











Linnan ällöttävä tyttövärityskin on nyt ihan paikallaan, sillä lilat ja pinkit rakenteet sointuvat mitä kauneimmin toimistoni violetteihin seiniin.



Mukana oli myös upeita huonekaluja, mutta onneksi vain sen verran vähän, että entiset kalusteenikin mahtuvat linnan huoneisiin.


Heti ensimmäisenä koti-iltana aloin askarrella kokolattiamattoja, sillä rakennuksen harmaa lattia ei miellyttänyt silmääni.



Linnan pohjakerroksessa, siinä tiilisessä osassa, on kolme huonetta. Yhdessä istuu kuningas ja siellä punotaan strategioita.


Samassa tilassa ovat myös kalliarvoiset kulta-aarteet, hopeat, kristallit ja timangit.



Viereinen huone on lastenkammari, jossa kolme vanhempaa naista hoitaa hovin kakaralaumaa.



Tämä kärsivällinen muori on uusi tulokas kokoelmassani. Sain sen ja liudan muita hauskoja tyyppejä käsityöyrittäjäkollegalta - kiitos Laura!


Yksi näistä uusista hahmoista on tämä paha kuningatar. Ai että miten mainio hahmo! Tässä hän onkin juuri hiippailemassa tapaamaan velhoa ja noitaa. Mitä lie mielessään.


Eilen illalla minulta vierähti monta tuntia askarrelen linnan parissa ja tapetoiden Playmobil-maailmani muita taloja. Kesällä ostin muun muassa tavernan, jonka yläkerrassa on asuinhuone. Sinne jouduin askartelemaan sängyn, sillä huonekaluista on vielä pientä pulaa.

Tavernassa tarjoillaan tuhtia ruokaa ja ihania tuoreista hedelmistä tehtyjä smoothieita.

Tavernan pihalla on kylän yhteinen kaivo.



Kivoista askartelukartaongeista sain helposti leikattua räsymatotkin. Kylläpä muuttuivat huoneet kotoisammiksi, kun ne saivat matot ja tapetit pinnoilleen.

Kunpa keksisin tavan valokuvata koko maailma yhteen kuvaan. Se alkaa olla jo niin suuri ja niin täynnä pieniä yksityiskohtia ja tarinoita, että sen esitteleminen täällä blogissa alkaa olla hiukan haastavaa.


Sulolla oli minulle linnan lisäksi toinenkin Playmobil-aiheinen yllätys. Tästä älyttömän hienosta, vanhasta Playmobil-lotosta kiitos kuuluu Irenelle. Näissä kuvissa on kyllä tunnelmaa: Playmobilit juuri sellaisina kuin ne olivat minun lapsuudessani.



Lapsuuteni rakkain setti oli tällainen kalastaja, jonka kuva tuli vastaan facebookissa jonkun keräilijän sivulla. Minulla on siitä jäljellä vain tuo vene ilman airoja tai perämoottoria, ja kaikki muu on kadonnut jo kymmeniä vuosia sitten.

Upea valokuva, eikö? On niin mahtavaa, miten paljon maailmaan mahtuu aikuisia miehiä, jotka keräävät näitä leluja ja valokuvaavat niitä nettiin. Varsinkin espanjaa puhuvissa maissa. Mistähän se johtuu?







maanantai 25. elokuuta 2014

Ei tullut tytöstä miestä


Alkukesällä Sulo kertoi minulle "Intti tutuksi naisille" -koulutuksesta, josta oli saanut mainoksen työsähköpostiinsa. Minähän en ole koskaan ollut erityisen isänmaanpuolustushenkinen ihminen ja nuorempana pidin totaalikieltäytyjiä niinä sankareista parhaimpina. En ole erähenkinen, ahdistun ihmisjoukoissa, inhoan hikoilua, palelemista ja kastumista, en pysty nukkumaan edes tuttujen kanssa samassa huoneessa, enkä ole koskaan koskenutkaan minkäänlaiseen pyssyyn. Mutta kun kuulin tästä kurssista, olin heti, että hmmmm...

Kerroin muutamalle lähisukulaiselle harkitsevani lähtemistä ja sain todella lyttääviä reaktioita: "Sie tulet sieltä ekalla maitojunalla kotiin." Niin olin ajatellutkin; kyllä sieltä pääsee pois, jos siellä on liian paha olla. Mutta kun kaikkien asenne oli se, etten minä selviäisi siitä millään, päätin, että minähän menen ja minä selviän siitä vaikka päälläni seisten. Minä vaikka itken ja oksennan koko viikonlopun, mutta en tule kesken pois.


Ilmoittauduin koulutukseen ja sen jälkeen en sitten viitsinyt asiasta muille paljon huudella. Sulo luotti minuun ja kannusti. Ajattelin asian niin, että tuollainen "laita aivosi off-asentoon, ota vastaan käskyjä" on minulle niin absurdi ympäristö ja tilanne, että haluan kokeilla, millaista se on. Olen aina ollut todella surkea ottamaan vastaan neuvoja tai määräyksiä, eikä minua kukaan nykyelämässä edes yritä ohjailla. Jostain syystä halusin myös ylittää itseni nukkumalla teltassa ventovieraiden naisten kanssa kylki kyljessä.

Sitten isi kuoli ja kesä meni pilalle ja muutuin epävarmaksi ja huteraksi, mielenterveys alkoi huojua. Inttileiri alkoikin pelottaa. Suretti sekin, etten ollut ehtinyt isille lainkaan kertoa meneväni tällaiselle leirille. Kun viime perjantaina lähdön hetki sitten lopulta koitti, istuin kotipiahlla auton ratin takana ja itkin ääneen: "Miksi mä oon pannut itteni tähän tilanteeseen?!" Sulo hymyili rohkaisevasti ja lähetti minut matkaan.


Pelkäsin etukäteen, ettei fyysinen kuntoni riittäisi. Mutta todellisuudessa leiri ei vaatinutkaan voimaa, nopeutta tai kestävyyttä. Siitä olisi selvinnyt ihan surkeallakin fysiikalla. Etukäteen pelkäsin myös muita ihmisiä. Facebook-sivulla muut osallistujat olivat kuviensa perusteella fitnesspimuja, dokaajakinkkuja, muotiblogaajamirkkuja ja sensellaisia pelottavia ilmestyksiä. No, kun ne mirkut, misukat ja muut doorikset pantiin kurkkusalaattivaatteisiin, ne muuttuivatkin ihan tavallisiksi, kivoiksi ihmisiksi. Minun ryhmässäni oli ikähaarukka lukiosta päässeestä viisikymppiseen ja se oli oikein mukava juttu.

Päivän opetus: älä koskaan muodosta ennakkokäsitystä ihmisestä pelkän Facebookin profiilikuvan perusteella!


Fyysistä kuntoa siis ei vaadittu, mutta sen sijaan leirillä piti kestää nälkää, janoa, väsymystä ja pissahätää. Piti kestää sitä, että ruoka koostuu 90-prosenttisesti vehnäjauhosta ja sokerista. Kaikki nuo ovat juuri niitä asioita, joita minä en kestä. Väsyneenä ja nälkäisenä minä muutun hirviöksi.

Ja totta puhuen, saatoin ehkä hetkittäin ollakin sellainen. Saatoin jossain kohtaa ehkä ärähtää että no minäpä sitten haen niitä tuohia ja saatoin ehkä marssia teltasta ulos kontaten ja "ovi" paukkuen: ffflop.

Ehkä.


Mutta pääasiassa leirillä oli kivaa, kivempaa ja kivointa.

Harjoittelimme marssimista, kääntymistä, seisomista jäykkänä (lepo) ja vielä jäykempänä (asento). Opimme suunnistamaan kompassin avulla, sitomaan telttanarut nerokkaasti, rakentamaan paarit takeista tai ihmisistä. Opimme asentamaan telamiinan, viuhkamiinan ja kylkimiinan. (Tätä Sulo nauroi jostain syystä ihan katketakseen.) Saimme kurkistaa pimeänäkökiikareiden läpi. Mutta mikä parasta: saimme ampua.


En ole koskaan tuntenut minkäänlaista vetoa aseisiin. Minusta ampumista harrastavat ovat outoja ihmisiä. Mutta kun pääsin testaamaan ensin ekokivääriä (leluase, sellainen Speden Spelien pyssy) ja sain heti ensi yrityksellä 90 pistettä sadasta, aloin innostua.

Sitten siirryimme oikeisiin pistooleihin. Niiden käsittely ei meinannut minulta alkuun sujua lainkaan, mutta tarpeeksi monen toiston jälkeen opin lataamaan oikein. Ampuma-asento seisten oli minulle vaikea ja se olikin ehkä se ainoa tilanne koko leirillä, jossa olisi tarvittu vatsa- ja reisilihaksia.


Ammuimme oikeilla panoksilla. Ruudin käryä, kovaa pauketta, potkivia aseita. Ensimmäinen yritys meni upeasti; pelkkiä kymppejä ja ysejä. Olin ihan liekeissä. Sitten tuli kisa ja tulokset kirjattiin ylös. Suoritukseni lorpsahti alas saman tien. Jännitys, väsymys ja makaroninsyönti tekivät tehtävänsä. Silmäkulma saattoi kostua ja tuli koti-ikävä. Kouluttajat olivat kyllä uskomattoman kannustavia ja ihania, enkä tipahtanut kokonaan henkiseen syöveriin.


Lopuksi pääsimme kokeilemaan reserviläiskivääriä. Se oli rynnäkkökivääri, jossa ei ollut sarjatulimahdollisuutta, näin ymmärsin. Ja voi että minä löysin oman paikkani siinä hommassa! Ammuin hienoja tuloksia, ja kisassakin napsin 91 pistettä sadasta. Kylläpä siinä mieli kirkastui ja koti-ikävä unohtui. Olisin mielelläni pötkötellyt ampumassa vaikka koko päivän.


Yksi hyvin olennainen hetki henkilökohtaisella tasolla tuli vastaan, kun harjoittelimme miinoittamista. Kun kouluttaja selitti, miten 90 ammusta kimpoaa viuhkamaisesti kohti jalkaisin lähestyvää vihollisjoukkoa, minulle tuli todella paha mieli. Kutsukaa vaan vihollisiksi, mutta ihmisiä ne vihollisetkin ovat. Ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä täysin syyttömiä yhtään mihinkään. Minut valtasi erittäin voimakas tunne siitä, että tämä kaikki on pohjimmiltaan vain VÄÄRIN, ihan todella pahasti väärin. Maailmassa ei kuuluisi olla olemassa sellaisia miinoja, eikä missään koskaan kenellekään saisi tulla eteen tilannetta, jossa sellaisen laitteen kanssa pitäisi olla tekemisissä. Koko perimmäinen idea on aivan sairas. Tunnetta on vaikea selittää, mutta pasifisti itsessäni vahvistui. Mikä meissä ihmisissä on vikana, kun emme osaa elää sovussa?


Vaikka minä saavuin eilen illalla kotiin Sulon halaukseen itkien väsymystäni ja iloani, ja vaikka minulla oli paikoin leirillä ihan kamalaa, olen todella onnellinen ja ylpeä siitä, että menin ja uskalsin ja selvisin. Tämän viikonlopun aikana sain totaalisesti unohtaa työt, murheet, huolet ja tulevat velvollisuudet. Ainoa asia, johon aivoja tarvitsi, oli se, että kykeni erottamaan oikean ja vasemman.

Maanpuolustuskoulutusyhdistys on se taho, joka järjestää tällaisia kursseja. Ihan oikeasti suosittelen joskus kokeilemaan, jos teistä yhtään siltä tuntuu. Menkää ihmeessä mukaan, jos ette pelkää käydä kakalla ovettomassa vessassa, eikä teille ole ongelma pyytää vessapaperirullaa viereisellä reijällä istuvalta vieraalta ihmiseltä. (Kaikkeen tottuu ja ehkä tuokin asia olisi parin päivän päästä jo ollut ihan helppo nakki.)



Suosittelen myös ottamaan proteiinipatukoita evääksi, sillä 18 tunnin päivän aikana ruokaa tarjottiin vain neljästi. Ja kun se ruoka koostui makaronista ja vaaleasta leivästä, ei nälkä pysynyt loitolla vaikka mätin jättilautasellisen vatsaani. En uskalla edes miettiä, millainen rääkyvä paskapää olisin ollut ilman omia salaeväitäni. Kun kurssin lopuksi palkittiin parhaat ampujat ja muuten ansioituneet, minäkin sain yhden kyseenalaisen palkinnon. Viittasin muiden mukana, kun iso herra kysyi, kenellä oli viikonlopun aikana nälkä. Sitten hämmennyin ja punastuin, kun hän puhutteli minua ja tajusin olleeni ainoa viitannut.


Sain tästä palkinnoksi sissien ruokapakkauksen.

torstai 21. elokuuta 2014

Tee-se-itse-retkeilyauto


Asuntovaunu-unelmiahan tässä blogissa on jo aiemmin sivuttu, joten eipä niistä nyt sen enempää. Koska meillä ei ole varoja oikeaan asuntoautoon tahi -vaunuun, puuhastelimme korvikkeen.



Sulo on pitkään kytännyt nettimyyntipalstoja siinä toivossa, että löytäisi Perunan lavalle katon/kannen/kuomun... mikä sen oikea nimi sitten onkaan. Minä nimitän sitä perunakopaksi, nyt kun sellainen lopulta löytyi hämmentävän edullisesti.

Olin ihan liekeissä, kun Sulo ajoi kopallisen Perunansa pihaan. Näin heti mielessäni, että sinä kesänä, kun meillä ei enää ole Kerttua, minä ajelen Perunalla pitkin Suomea pitkän rundin ja käyn joka myyntitapahtumassa, joka eteeni osuu. Ja yövyn ilmaiseksi perunakopassa! No, saa nyt nähdä, miten hanakka Sulo on rakasta Perunaansa minulle antamaan, sillä minä olen oikeasti todella surkea peruuttamaan noin isoa autoa. Perunahan ei selviäisi ilman kolhuja siitä kiertueesta.


Mutta meidän yhteisille reissuillemme Perunasta tulisi kuitenkin oikein mainio retkiauto. Sitä varten Sulo halusi siihen verhot ja designin hän loi itse. Hän osti maastokuvioista armeijan ylijäämäkangasta, ompelulangat ja koristenauhaa sekä pitkät pätkät tarranauhaa, ja antoi minulle toimeksiannon ompeluhommasta.







Itselleni ei olisi tullut mieleeni valita punaiseen autoon maastokuvioverhoja, mutta kun sain verhot paikalleen, lopputulos kyllä hiveli minunkin silmiäni. Vihreä sopi mainiosti punaisen pariksi ja kopan sisään syntyi oikein mukava tunnelma.

Minun huristellessani ompelukoneella Sulo tiivisti takaluukkua jos jonkinlaisella tiivistenauhalla, jotta vesi ei sataisi sisään makuutilaan.



Yöpymistä varten hän asetti minilukulampun "yöpöydälle", joka on siis todellisuudessa se rengas...mikä... koppa(?). Kuskasimme lavalle kesäkeittiöstä patjat, ja minä ompelin petiin vielä maastokuvioiset tyynyliinat.

Olimme oikein erinomaisen tyytyväisiä. Tällainen projekti oli mukavaa yhteistä puuhastelua ja ennenkaikkea rentouttavaa. Varsinkin, kun lopputulos oli onnistunut.

Mutta sitten alkoi taas sataa.








Sulon tiivistämä peräluukku piti kyllä veden ansiokkaasti ulkopuolella, mutta yllätykseksemme patja kastui silti. Sade pääsikin jotenkin sisälle sivuikkunoista. Kylläpä minua suretti Sulon puolesta, mutta tiedän hänen olevan sellainen sisupussi, että tuokin ongelma kyllä vielä ratkeaa ja pääsemme vielä vetelemään hyviä retkiunia Perunan kyydissä.