Radan varren asumisen erikoisuuksia

Saimme kirjeen. Siinä oli mukana valmiiksikirjoitettu sopimuspaperi, jossa "yksityinen" antaa Liikenneviraston määräämän urakoitsijan tulla kaatamaan mailtaan Liikenneviraston kaadettavaksi määräämät puut.

Tuo sopimuspaperin "yksityinen" tarkoittaa meitä. Vaikka ajatus siitä, että tontiltamme katoaa kokonainen metsä, onkin tosi surullinen, niin eipä tässä tilanteessa oikeasti voi tehdä muuta kuin laittaa nimensä paperiin ja odotella metsätyökoneiden saapumista.

Liikennevirastolla on hyvät perusteet. Rataverkon laidoilta pitää kaataa kaikki metsät, jotta puut eivät myrskyissä kaatuisi radalle. Ja koska me kuulemma olemme korvausvelvollisia, jos meidän mäntymme kaatuu radalle viivyttäen junaliikennettä, olemme tietysti suostuvaisia puunkaatomäärykseen.  Jos yhtään muistelemme näillä seuduilla viime vuosina sattuneita myrskytuhoja, olisimme idiootteja, jos luottaisimme siihen, ettei myrsky koskaan osuisi meidän tontillemme.

Saan minä silti surra puustoamme. Tontin avohakkuu(?) tuo mukanaan monta ikävää muutosta maiseman ankeutumisen lisäksi. Kesällä aurinko pääsee porottamaan suoraan ikkunoistamme sisään, eikä kotimme olekaan enää vilpoisa keidas helteisimmilläkään ilmoilla. Talon vierestä lähtevät männyt vievät mukanaan pikkulintujen suosiman ruokailupaikan. Ja mikä surkeinta: meidän oman tonttimme runsas ja luotettava kanttarelliapaja lakkaa takuuvarmasti tuottamasta satoa, kun se muuttuu aukeaksi ja avoimeksi alueeksi.



Ja kun tontti tulee täyteen kymmeniä kaadettuja puunrunkoja, me joudumme ensi kesänä tekemään aivan tolkuttomasti polttopuuta. Sulo teki niitä jo viime kesänä ihan hurjasti ylimääräistä ihan vain sen takia, että seuraavat kesät olisivat vähän leppoisammat. Emme siis voi miettiä kovin erityisiä kesälomasuunnitelmia tulevallekaan kesälle.

Mutta sen sijaan, että märehtisin näitä harmeja, yritän keskittyä positiivisiin puoliin.

Koti pysyy lämpimänä useamman vuoden ihan ilmaiseksi, kun polttopuut tulevat omalta maalta ja ne kaadetaankin toisten toimesta.

Ja tulevan kasvimaan kannalta hakkuualue on juuri oikeassa paikassa. Aurinko pääsee jatkossa paistamaan esteettä mansikkamaalle koko päivän. Vieläköhän viime keväänä istuttamani omenapuut voisi siirtää uuteen paikkaan?

Ajatuksia vanhuudesta

Vaikka olen vasta 38-vuotias, minä haaveilen välillä eläkeiästä. Haaveilen ja samalla myös pelkään. Aloitetaanko haaveista?

Minun unelmani on ollut suuri, vanha rautatieasema. Se unelma toteutui. Mutta faktahan on, että ikuisesti tällaista taloa ei kukaan jaksa huoltaa, lämmittää ja siivota. Siksi minulla on toisenlainen haave niille päiville, kun olemme liian vanhoja jaksamaan tätä kaikkea. Niille päiville, kun minäkin saan eläkettä, enkä tarvitse enää suuria työtiloja.

Sulon äiti asuu miehensä kanssa pienessä hirsimökissä. Se on sellainen valmis mökkipaketti, oikeasti loma-asumukseksi suunniteltu. Mutta he asuvat siellä kokoaikaisesti. Talossa on yksi tupa ja pieni makuuhuone sekä kylppäri. Minä viihdyn siellä todella hyvin. Siellä on hyvä tunnelma, jota muissa uusissa taloissa ei ikinä ole. Vaikka vanha hirsitalo on minusta aina ihan omaa luokkaansa, ei uusi hirsitalo ole ollenkaan huono ajatus sekään.

Tarjolla on vaikka kuinka paljon todella söpöjä valmismökkejä. Ne voi rakentaa perinteisistä materiaaleista rossipohjalle. Ei ole pakko laittaa hirsien väliin lasivillaa. Pikkuruisen kokoiset mökit ovat myös hyvin edullisia. 

Jos oletetaan, että jäämme eläkkeelle noin 65-vuotiaina, meillä olisi hyvässä lykyssä vielä vuosikymmenien verran ihanaa elämää edessämme. Kun koti olisi helppohoitoinen ja kompaktin kokoinen, ei kaikki energiamme kuluisi sen ylläpitoon. Ja talvella voisi matkustaa!

Entä pelot?

Olimme viime viikonloppuna kuuntelemassa Vuoksenniska nousuun -seminaaria. Kyse on tästä meidän lähimmästä keskustastamme, joka on näivettynyt pahasti. Nyt on perustettu yhdistys, joka ajaa Vuoksenniskan elvyttämistä eteenpäin. Yhdistyksen yksi idea on saada aikaan yhteisöllinen senioritalo. Siis iso uusi kerrostalo, josta eläkeikäiset saisivat ostaa tai vuokrata asuntoja. Heidän vanhetessaan tarjolla olisi myös hoivapalveluita, joita voisi ostaa tarpeen mukaan. Ei olisi pakko siirtyä vanhainkotiin, kun omassa kodissa olisi apua saatavilla. Talossa olisi myös yhteisiä tiloja viriketoimintaan.

Kun seniorit muuttaisivat riemumielin uuteen yhteisöönsä, vapautuisi omakotitaloja uusien lapsiperheiden käyttöön.

Kaiketi kiva ajatus. Mutta minua ihmetyttää, haluavatko ne papat ja mummot, jotka ovat asuneet omakotitaloissaan koko ikänsä, todellakin muuttaa yhtäkkiä umpioituun kerrostalooon. Haluavatko elää kuunnellen naapurin televison kailotusta tai viereisen asunnon kiukkuisen papparaisen mekastusta? Matkustaa hissillä, jotta pääsevät pihalle?

Minua alkoi kauhistuttaa oma tulevaisuuteni. Jos minun olisi muutettava nykyaikaiseen kerrostaloon ilmastointeinteen, keskuslämmityksineen, tiiviine ikkunoineen, styrokseineen, polyuretaaneineen ja yhteisöllisine seinänaapureineen, se olisi silkkaa kuolemaa. 

Tästä aloin miettiä, mikä olisi sellainen asumistapa, jossa minä haluaisin vanhuuteni raihnaiset päivät viettää? Se ei olisi kerrostalo. Eikä edes rivitalo.

Se olisi hirsimökkikylä. Sellainen, kuin lomakylät tuppaavat olemaan. Siellä olisi kullekin vanhukselle tai pariskunnalle oma pieni hirsimökki. Oma pieni piha-alue ja oma terassi. Talot sijaitsisivat tiiviisti vierekkäin ja maasto olisi tasaista ja helppokulkuista myös rollaattorille tai pyörätuolille. Yhteiset tilat saunoineen ja uima-altaineen löytyisivät yhdestä suuresta päärakennuksesta ja niitä hoiva-, ruoka- ja kuljetuspalveluja olisi tarjolla tarvitseville. 

Jos minulla olisi miljoonia, alkaisin ihan oikeasti puuhata tätä haavetta todeksi.  

Vähälle huomiolle jäänyt

Eilisessä postauksessa Vadelmatalon rouva sanoi, että salimme olemassaolo on jäänyt häneltä huomaamatta. Minä olenkin tosiaan saattanut kuvata salia muita huoneita vähemmän. Korjaan tilanteen nyt.

Punainen salimme sijaitsee aivan keskellä taloa. Sieltä kuljetaan joka paikkaan ja se on vähän kuin kotimme risteysasema. Minä kutsun sitä saliksi, koska sen jalkalistojen taakse on joku ammoisina aikoina niin kirjannut. Sulon mielestä sali on nolon hienosteleva nimitys, ja hän puhuukin olohuoneesta. Koska meillä on myös oikea olohuone, aiheutuu tästä välillä kommunikaatio-ongelmia.

Salissa on punaisia seiniä ja hirsiseiniä. Ei siitä pitänyt tulla hirsiseinäistä, mutta niin kävi vähän vahingossa ja siitä voi lukea vaikka täältä kliks. 

Syy, miksi en tykkää valokuvata saliamme, on se, että siellä on niin paljon epämääräisyyttä ja keskeneräisyyttä. Hirsiseinä ei ole kaunis, sillä sitä on joskus rouhittu tasaisemmaksi. Rouhimiset näkyvät vaaleampina alueina.

Kahden vuoden takaisen raivopäisen lastulevyseinänpurkuoperaationi jäljet ovat yhä korjaamatta. Kattolista on paikoillaan vähän miten sattuu ja se on väärän mittainen. Se ei istu saumattomasti paklattuna kattoon, kuten muissa seinissä. 

Ja kaksi ja puoli vuotta sitten esiin kaivamamme oviaukko on yhä justiinsa siinä samassa jamassa kuin mihin se silloin jäi.

Suloa alkoi jännittää alimman hirren irrottaminen moottorisahalla, koska hän pelkäsi sahaavansa lattiaan. Ja sitten hirsi vain jäi siihen. Ajan mittaan asutimme huoneet, mutta hirsi oli yhä paikoillaan. Nyt kun täällä jo asutaan, ei ole kovin kiva ajatus tuoda moottorisahaa sisälle haisemaan, rasvaamaan ja sahanpuruttamaan joka paikkaa.

Kun minä poistin lastulevyt ja lasivillat salin puolen seinästä, jätin alimman koolauksen paikalleen. Miksi? En tiedä, laiskuuttani ja turhautumistani kaiketi.

Olen vakaasti päättänyt, että vielä koittaa joskus sekin päivä, että otan pois tuon kaamean muovimaton, ja irrotan sen alla olevan kovalevyn. Kaaputan pois tasoitekerroksen ja paljastan lautalattian. Siinä samalla voisi sitten ottaa tuon kakkoskakkosen seinän viereltä irti ja nostaa pois viimeisenkin hirren oviaukosta.

Paitsi läpikulkuhuone, on sali myöskin ruokailupaikka silloin, kun meillä on vieraita. Keittiössä voi tulla talvisaikaan vilu, erityisesti vieraille, jotka ovat tottuneet tasalämpöisiin koteihinsa. 

Me myös pelaamme lautapelejä Sulon kanssa salin pöydän äärellä ja minä teen siinä kirjanpitoni.

Iso pöytä on kasattu vanhoista pöydänjaloista ja olohuoneen ovesta. Lasilevy oven päällä on oikeasti saunan ovi. Sen ympärille pitäisi laittaa listat, sillä lasiovi on peiliovea pienempi.

Muissakin huonekaluissa olisi vielä hommia. Tämä kirjoituslipasto on saatu Sulon tädiltä. Se on varmaan joskus ollut valkoinen, sillä sisäpuolelta se yhä on sitä. Mutta Sulon lapsuudessa hänen isänsä on petsannut ja lakannut lipaston ulkopuolelta ja vaihtanut siihen möykkymäiset vetimet. Koska lipaston siäpuoli on kauniimpi kuin ulkopuoli, olen minä irrottanut siitä etulevyn, jonka voi kääntää kirjoitusalustaksi. Jossain vaiheessa lipaston lakat pitäisi poistaa ja palauttaa sille alkuperäinen valkoinen väri. Ja sitten pitäisi etsiä jostain vetimet, jotka sopivat lipaston entiseen tyyliin.

Pitäisi ja pitäisi. Tässä huoneessa on paljon pitäisi-asioita, jotka ovat olleet pitäisi-asioita jopa vuosia. Tiedän ihan hyvin, että ne pysyvät pitäisi-asioina helposti vielä monta vuotta eteenpäin.

à la Creatella

Tässä muutama kuva, jotka eivät olleet päässeet lehteen saakka. Kuvaaja on siis lahjakas ja suloinen Camilla Hynynen.

Näyttää kesäiseltä, eikö? Ette arvaakaan, miten me palelimme tuossa portailla! Kädet kohmettuu pelkästä muistosta.

Komea kuva Sulon valtakunnasta, entisestä tavarasuojasta. Ja nykyisestä verstaasta. Onpas siistiä. Ei ole enää!

Nämä makuuhuonekuvat ovat lemppareitani.

Tässä kuvassa näkyy nykyinen sänkymme. Se saa lähtöpassit lähitulevaisuudessa. Tämä blogi on nimittäin ihana asia: se saa aikaan unelmien toteutumisia. Ja se suurin makuuhuoneunelmahan oli vanhat rautasängyt. En malta odottaa, että kuljetus saadaan vielä järjestymään...

Maallassa

Tänään ilmestyneessä Maalla-lehdessä on jännityksellä odotettu juttu meidän kodistamme. Sen kirjoitti ja kuvasi "Lilla Kamomillas Villan" Camilla, joka oli kyllä tosi sydämellinen ja herttainen ihminen. Jutuntekopäivä oli mukava, oikein leppoisa. Mutta niin kylmä ja pimeä. Näkyyköhän se kuvista? Ei ainakaan pimeys! Camilla on saanut taiottua kuviin valoa. Ja tilaa.

Näin kuvat itsekin ensimmäistä kertaa vasta lehdessä. Siihen oli valittu niin erilaisia kohteita, kuin mitä minä olisin kodistamme valinnut. Suurimmat kuvat ovat työhuoneesta, ja jutusta tulee sellainen tunne, kuin meillä olisi hyvinkin vaaleansinistä. Työhuoneen kylmähkö värimaailma on täällä se, josta itse vähiten tykkään. Se on ainoa huone, jonka haluaisin pistää ihan kokonaan uusiksi. Ja jonain päivänä pistänkin. Tietysti.

Kymmenen viikon kurimus

Muistanette, että olemme Sulon kanssa olleet Jutan nettidieetillä nämä viimeiset 10 viikkoa? Kuuri päättyy huomenna. Ja onneksi päättyy.

Tästä on seurannut paljon hyvää, mutta viimeiset viikot ovat olleet todella vaikeita.

Ensimmäiset viisi viikkoa olivat ihanat: energiaa riitti, olo oli koko ajan kylläinen, ruoka oli hyvää, paino putosi. Aloin oppia ymmärtämään, mikä ero on nälällä ja sillä, että tekee mieli syödä ilokseen.

Mutta sitten tuli väsymys. Ihan kauhea väsymys, jota kesti pari viikkoa. Olisin halunnut vain nukkua.

Kun väsymys alkoi helpottaa, tuli tilalle nälkä. Pari viimeistä viikkoa olen ollut nälissäni melkein koko ajan ja olen joutunut välillä ottamaan ylimääräisen välipalankin. Nälkä on kamala asia, se vie ilon elämisestä. En ole koko maaliskuun aikana saanut tehtyä töitäkään, kun olen tuntenut itseni niin voimattomaksi. Ymmärsin, etten halua elää näin: laskien tunteja seuraavaan ruokailuun ja kieltäytyen suklaasta ja leivonnaisista.

Muuten kroppa on ollut hyvinvoiva. Vatsa on pysynyt ihanan litteänä, ja ilmavaivat tai muutkaan normaalit ikävyydet eivät ole vaivanneet. Kaikki takkini ovat muuttuneet teltoiksi laihtumisen myötä. Kotihousuni tipahtelevat jalasta, kun kävelen. En ole kärsinyt iskiasvaivoista enkä juurikaan selkäkivuista. Jaksan tehdä punnerruksia ja askelkyykkyjä. Vähäinenkin liikunta on tehnyt todella hyvää.

Kaikeksi kruunuksi Sulon huolestuttavan korkeat kolesteroliarvot ovat muuttuneet hyviksi! Minä käyn keskiviikkona verikokeessa mittauttamassa omani.

(Lisäys jälkeenpäin: Minun kolesteroliarvoni ovat nyt myös "älyttömän hyvät", näin sanoi hoitaja!)

Mutta nyt on aika lopettaa laihdutus. Nyt pitää opetella pysymään tässä painossa ja toivottavasti löytää sellainen ruokavalio, jolla kroppa pysyy yhtä ihanana kuin nyt, mutta nälkä ei enää kiusaisi.

Olemme oppineet järkevän syömisen mallin. Tasaisin väliajoin, runsaasti proteiinia ja kasviksia. Siitä rytmistä ei pidä enää luisua pois.

Olemme eläneet ilman herkuttelua kaksi ja puoli kuukautta. Se on vaatinut itsekuria, jollaista en uskonut itselläni olevankaan. Olen pystynyt hörppimään pelkkää teetä kahvilassa, kun ystävä maistelee vieressä jumalaista vadelmapiirakkaa vaniljakastikkeella. Olen onnistunut käymään elokuvissa kirsikkatomaattieväiden kanssa, vaikka ympärillä tuoksuu popcorn ja rapisee karkkipussi.

Meillä on herkkukaapissa tällainen määrä namia odottamassa. Osa noista nautinnoista on odottanut kaapin kätköissä koko 10 viikon ajan. Ja minä olen osannut pysyä niistä erossa! Asiaa on auttanut se, että tiedän niiden odottavan minua. Siksi ajattelimmekin tästä lähtien pitää kerran viikossa holtittoman syömisen karkkipäivän. On helpompaa pysyä kurissa ja nuhteessa arkisin, jos tietää, että mättöpalkinto odottaa lauantaina. En usko täydellisen kieltäytymisen voimaan. Minä rakastan suklaata. Tulen onnelliseksi, kun syön herkkuja. En halua luopua siitä ilosta ihan kokonaan, mutta en aio myöskään päästää itseäni taas paisumaan.

Tiedän, etten osaa kohtuullista herkuttelua. En onnistu syömään yhtä pientä patukkaa silloin tällöin tai yhtä piirakanpalaa. Minun pitää saada vetää itseni ihan turvoksiin kerralla. Ensi lauantaina me syömme koko tuon herkkukasan, jos mieli tekee ja olemme sen illan paisuneita ja vatsakipuisia, mutta iloisia. Sitten jaksamme taas seuraavan viikon sanoa ei sokerille.

Uskaltauduin laittamaan tällaisen photoshopatun kuvan tänne näytille. Siinä minä olen 10 viikkoa sitten ja tänä aamuna. Nyt seitsemän kiloa kevyempänä ja 13 senttiä ohuempana voin olla oikein tyytyväinen. (Paitsi että menetin tissini kokonaan. Kuva valehtelee siinä kohtaa, sillä tanakat liivit pysyvät terhakkoina myös tyhjinä.)

Jouduin kuuntelemaan itseäni pulskemmilta aika monta kertaa "mistä säkin muka laihdutat" -kitkeryyksiä näiden viikkojen aikana. Olin normaalipainon ylärajoilla, kun aloitin kuurin. Minulla oli rimppakintut ja kapea naama. En varmastikaan näyttänyt läskiltä. Kaikki ylimääräinen olikin keskivartalolla ja tiettyyn rajaan saakka sen pystyi piilottamaan vaatteilla. Mutta minä vihasin vatsaröllyköitäni. Ne ottivat vastaan kyyköttäessäni tuolilla ja ne vavahtelivat kävellessäni. 30 ensimmäistä vuottani alipainoisena riukuna elettyäni nämä uudet muhkurat ovat olleet ihan kamalia, vieraita loisia, jotka huomaamatta valtasivat kroppani.

Ne vatsaröllykät muuten vavahtelevat vieläkin. Mutta huomattavasti vähemmän kuin 10 viikkoa sitten. Ehkä joskus jaksan hankkiutua lopuistakin eroon.

Se ei ole tärkeää, mikä on ihmisen painoindeksi, vaan se, että tuntee olonsa omaksi itsekseen. Ja nyt minä olen taas alkanut tuntea olevani se, joka olen.

Olisiko ihan hölmö idea?

Joskus käy niin, että kun kirjoitan jostain ongelmasta blogiin, pelkkä kirjoittaminen panee jo aivoissa jotain liikkeelle. Nyt niin kävi sänkyasian kanssa.


Piti ihan heti paikalla ruveta piirtämään ajatusta puhtaaksi.

Sulon verstaassa on 70-luvun kirjahyllyn alakaapit, jotka ovat saaneet jo kuolemantuomion. Kävin mittaamassa ne ja totesin niiden olevan täsmälleen 160 senttiä leveitä. Voisiko niitä käyttää sängyn rungon rakennusmateriaalina? Tässä seuraavassa kuvassa ne näkyvät päällekkäin asetettuina. Jos ne maalaisi limenvihreiksi...

Toinen jalkopäädyksi, toinen pääpuoleen. Päälle tukevaa puutavaraa pitkittäin, sen päälle sälepohja poikittain. Siihen sitten uudet patjat. Tulisi mukavan korkea sänky, amerikanmalliin. Siitä olisi helppo nousta aamuisin. Nykyinen sänkymme on kovin matala, enkä oikein tykkää matalista pedeistä.

Kirjahyllyn koloihin voisi laittaa nätit korit tavaroiden säilytystä varten.

(Toimiiko animaatio?)

Olen vähän innoissani tästä. Mutta siinä on yksi pulma. Tuollaisella rungolla sänky olisi sijoitettava niin päin, että jalkopää osoittaisi huoneeseen, koska se olisi se ainoa siisti näkymä. Se taas tarkoittaisi pääpuolta ikkunan alle. Tai oikeastaan ikkunan eteen, sillä pedistä tulisi niin korkea, että minun pääni olisi tuulen armoilla.

Aion silti esitellä tämän Sulolle. Saapa nähdä, mitä mieltä hän on.

(Tällä hetkellä sänkymme on samassa paikassa, mutta poikittain, eli päämme ovat tuota oikeanpuoleista seinää vasten.  )

Makuuhuonepakotusta

Meidän ikuisuusongelmamme patjojen ja sänkyjen suhteen kulkee vuoristorataa. On aikoja, jolloin emme mieti sitä lainkaan ja sitten on aikoja, jolloin mietimme sitä ihan kauheasti. Nyt on se hetki, että minun päätäni ihan pakottaa, kun mietin sitä niin paljon. 

Meillä on nyt käytössä siskoltani saatu 140-senttinen sänky. Siinä ei ole mitään vikaa. Meillä on myös 140-senttinen vanha futonpatja, jossa on paljon vikaa.

Olemme päätyneet siihen, että minä tarvitsen uuden, mahdollisimman kovan futonin ja Sulo tarvitsee joustinpatjan. Mutta jotta ne voitaisiin hankkia, tarvittaisiin 160-senttinen sänky.

Minun suurin haaveeni olisi kaksi vanhaa sairaalasänkyä. Mutta sellaisia ei voi noin vain käydä kaupasta hakemassa. Olen kytännyt huutonettiä ja tori.fitä, muttan laihoin tuloksin. Jos jollain onkin vanha sairaalasänky myynnissä, niitä ei takuuvarmasti ole kahta samanlaista. Vanhojen sänkyjen hinnat ovat monesti myös aika huimaavia.

Intiassa ja Kiinassa valmistetaan yhä vanhanmallisia sairaalasänkyjä. Mietin, voisikohan joltakin tehtaalta voida tilata vain kaksi kappaletta ja mitähän niiden rahtaaminen tänne maksaisi. En ole vielä saanut aikaiseksi tiedustella sitä mistään, mutta tämä kuvassa oleva sänky olisi minusta hyvin kaunis.

Koska pelkkiin patjoihin jo tulee uppoamaan pieni omaisuus, sänky ei saisi maksaa juuri mitään.

Olemmekin miettineet myös huippuedullista ratkaisua: sänky kuormalavoista. Ne näyttävät hyviltä sisustuslehdissä. Olen istunut selaamassa netissä sellaistenkin kuvia ja tullut siihen tulokseen, että todellisuudessa kuormalavasängyt taitavat kuitenkin olla aika kamalia viritelmiä.

Teiltä on monesti tullut kivoja ideoita ja vinkkejä useisiinkin pulmakohtiin, joissa oma pääni lyö tyhjää. Mitä ajatuksia teille tulee mieleen, jos tavoitteena on keksiä tukeva, halpa ja hauska sänky?

Pääsiäispipo, päivän asuste

 

Kävimme Imatran pääsiäismarkkinoilla hakemassa savustettua hevosenlihaa. Emme olleet kuvitelleet löytävämme sieltä muuta mukaantarttuvaa. Mutta sitten tulikin vastaan niin riemunkirjava koju, että piti melkein kiljahdella.

Pöytä oli täynnä ihan huiman hienon värisiä, huovutettuja korvapipoja. Jäimme hiplailemaan myssyjä ja juttelemaan pipot valmistaneen käsityöläisen kanssa. Ja yhtäkkiä minulla olikin turkoosi nallenkorvapipo päässäni ja Sulo kipittämässä kohti pankkiautomaattia.

Pipo on ihan kuolettavan ihana. Se istuu kalloni suojaksi kuin olisi sen päällä huovutettu! Se on lämmin, ihanan lämmin! Eikä kuitenkaan kuuma, sillä istun nytkin tässä koneella se päässäni.

Minulla on aina pientä ongelmaa kaikkien persoonallisten asusteiden ja kirjavien vaatteideni kanssa. Tiedän, että tällaiset lapselliset viritelmät ovat ihan minun juttujani. Mutta aina käy kuitenkin sitten niin, että kun lähden ihmisten ilmoille päässäni joku hullu hiippapipo, alan nolostua. Silloin haluaisinkin yhtäkkiä saada päälleni jotakin harmaata, niin huomaamatonta, ettei kukaan katsoisi kahta kertaa. Se on raivostuttavaa. Pitäisi vaan osata oikeasti olla sitä, mitä on. Pitäisi kantaa korvapipoa ylpeästi päässään ja jättää tuijotukset, supatukset ja kikatukset omaan arvoonsa.

Näitä upeita pipoja tekee imatralainen Anne Paananen, mutta en valitettavasti voi laittaa linkkiä hänen sivulleen, sillä sellaista ei vielä ole olemassa!



 PS. Myös nukkekodissa on jotakin uutta huovutettua. Sekään ei ole minun omien kätteni tuotoksia.

Värivouhotusta

Kuka vakavastiotettava asemankunnostaja päällystää komeron ovet lahjapaperilla? No, ei ehkä kukaan, sillä minua tuskin kenkään enää ottaa kovin vakavasti.



Sunnuntaina Tigeristä ostamassani lahjapaperissa oli aivan herkullisesti samoja sävyjä ja tunnelmia kuin meidän keittiössämme.

Niinpä minä silpaisin paperit tarraliiman avulla komeroiden ovien peitoksi. Arvelin tarraliiman olevan ainoa mahdollinen keino kiinnittää ohut paperi ilman kurttuja. Ja onnistuin.

Mutta jostain syystä noin vuorokauden kuluttua paperi oli kuitenkin mennyt kurtuille. Onneksi kuosi on niin riemunkirjavaa, että kurtut eivät juurikaan erotu. Vain tietyssä valossa ja tietystä kulmasta katsottuna ne voi huomata.

Sulon mielestä hänen mummonsa olisi voinut keksiä jotain vastaavaa. Muistelen, että minua on täällä blogissakin joku anonyymi haukkunut höprähtäneeksi mummeliksi. Sisäinen mummoni on ilmeisesti päässyt valloilleen.

Hauska lisä keittiön uuteen värileikkiin saatiin, kun meille tuotiin eilen tuliaisina ihana tulppaanikimppu. Keltaista, lilaa ja vihreää  - aivan kuten mummokomeroissakin!

Haluan näyttää tässä samalla myös toisen iloisen väriyllätyksen eiliseltä päivältä.

Puuliiterin lattialta tuli esiin nimittäin tämä hiirenpesä. Eikö se ole liikuttavuuden huippu! Tällä tontilla eivät edes hiirenpesät ole hillityn harmaita.

Lujaa tahtoa

Minusta on häpeällistä, surullista ja täysin sietämätöntä, että Suomessa yhä on lakeja, joiden turvin osa meistä on tasa-arvoisempia kuin toiset.

Sulo ja minä saamme mennä naimisiin, ottaa yhteiseksi sukunimeksemme jomman kumman nimen ja ryhtyä hakemaan adoptiolasta. Siis saisimme, jos haluaisimme.

Meillä on paljon ystäviä, jotka eivät saa tehdä samoin. Eivät saa, vaikka haluaisivat. Eivät saa solmia avioliittoa, vaikka rakastavat toisiaan kuten mekin rakastamme toisiamme ja tahtovat vanheta yhdessä, kuten mekin tahdomme. Eivät saa adoptoida yhteistä lasta, vaikka voisivat tarjota tälle turvallisen, rakastavan ja kannustavan kodin.

Suomen laki estää heiltä sen kaiken. Mikä tekee Sulosta ja minusta lain edessä sopivampia perustamaan perheen, kuin näistä ystävistämme? Olemmeko me sitoutuneempia toisiimme, olemmeko me jollakin tavalla parempia ihmisiä, osaisimmeko kasvattaa lapsen paremmin? Emme. Ainoa etumme on se, että minun ajokortissani lukee, että olen nainen ja Sulon kortissa lukee, että hän on mies.

Mutta lakeja voi muuttaa, niitä on muutettu ja niitä pitää muuttaa. Epäkohdat pitää korjata.

Lakia tasa-arvoisesta avioliitosta on nyt odotettu vuosia. Sen piti edetä eduskunnan käsittelyyn lopultakin tämän vuoden aikana, mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut. Lakialoite nimittäin pysähtyi eduskunnan lakivaliokuntaan, joka katsoi, ettei lakia ole syytä saattaa eduskunnan käsittelyyn.

Lakivaliokuntaan kuuluu 17 jäsentä. Heistä 9 oli sitä mieltä, että lakia ei viedä eteenpäin. Yhdeksän vaivaista ihmistä voi tässä meidän näennäisen demokraattisessa Suomessamme torpedoida lain, jossa on kyse yhdenvertaisesta ihmisarvosta. Se on asia, jota en pysty käsittämään.

Nyt kerätäänkin nimiä kansalaisaloitteeseen. Aloitteeseen tarvitaan vähintään 50 000 nimeä, jotta sillä olisi mahdollisuus päästä eduskunnan käsittelyyn ja lopulta tulla kirjatuksi Suomen lakiin.

Minä tiedän, että 50 000 nimeä kertyy kyllä. Jo tämän ensimmäisen keräysyön aikana niitä on saatu yhteensä 4500 kappaletta.

Olen silti peloissani ja skeptinen. Se sama lakivaliokunta on edessä seuraavaksi. Kuinka monta nimeä tarvitaan, jotta valiokunta ei enää uskalla jättää asiaa pöytälaatikkoon?

Kampanjasta voi lukea lisää Tasa-arvoinen Suomi ry:n sivulta. Lakialoitteen voi allekirjoittaa helposti kansalaisaloitesivustolla omien verkkopankkitunnusten avulla. Sen voi myös tulostaa paperille ja postittaa kampanjaa vetävälle yhdistykselle.

Suomi on pohjoismaista ainoa, jossa tällaista lakia ei vielä ole. Mitä jos yritettäisiin yhdessä korjata virhe? Minä jo allekirjoitin, entä sinä?

Kaunista, aurinkoista ja onnellista tasa-arvon päivää kaikille!