lauantai 30. huhtikuuta 2016

Kameraihmiset, auttakaa!

Alkoi iloisissa merkeissä tämä vappu, kun Keniä kuvatessani kopsautin kameran kiviportaaseen ja objektiivi meni hajalle. Pitää siis hankkia uusi. Katselin huutista ja toria ja valinnanvaraa olisi vaikka kuinka: EF 100mm F/2 10-20 mm f/4-5.6 ex 8mm f3,5 28-300mm f/3.5-6,3 jne. jne. jne.

Okei. Sama kuin noissa myynti-ilmoituksissa puhuttaisiin kiinaa. Jos sinä puhut objektiivikieltä, niin voitko suositella minulle sopivaa objektiivia?


Tämä hajonnut oli nimeltään CANON LENS EF 50mm 1:1,8 II

Minulla on toinenkin, joka tuli akmeran mukana, mutta en tykkää siitä yhtään. Siinä lukee CANON EFS 18-55mm 0,28m/0,9ft.  Se tekee tosi huonoja kuvia, niinkuin kehnoa pokkaritasoa.

Tykkäsin tuosta hajonneesta, vaikka sekään ei ollut täydellinen.

Tarpeeni on seuraavanlainen:
Haluan pystyä ottamaan tarkkoja kuvia.
Haluan kuvata sekä miniatyyrejä että ihmisten maailmaa.
Mitä valovoimaisempi, sen parempi.
Pitää sopia Canon EOS 550D -kameraan.
Sen täytyy kuitenkin olla edullinen.

Mikä olisi minulle sopiva objektiivi?

torstai 28. huhtikuuta 2016

Kivisen pellon kaivaja


Vaikka te olittekin joukolla sitä mieltä, että ojankaivuuni on tarpeetonta, en suostunut uskomaan. Minusta olisi ihan täysi mahdottomuus, että edes paju, kuinka sitkeä sitten onkaan, suostuisi kasvamaan pelkässä hiekassa ja kivissä. Jos tuo hiekka olisi jotenkin hedelmällistä maaperää, niin eikö siellä risteilisi jos jonkinlaista juurakkoa? Sieltä tulee vastaan pelkkiä kivenmurikoita, ja niitä onkin sitten paljon. Ja isoja. Lapio ei uppoa kuin pari senttiä kerralla, ennenkuin taas karahtaa kiveen.



Mutta minäpä silti selvisin tästä koitoksesta! Asiaa auttoi se, että tänään ei satanut. Vaatekerrokset vähenivät, oja piteni. Tein 13 metriä pitkän ojan, jolla on syvyyttä 20-30 senttiä. Nyt se on valmis! Seuraava vaihe on loihtia multa, jolla täytän ojan. Sekoitan sen kompostista, hiekasta ja tuhoamistani mansikkapenkeistä. Siinä kohtaa minä uskon teitä, että pajulle kelpaa vähempikin kuin Biolanin Mustamulta.


Olin ajatellut ostaa pajut pajutilalta, mutta joutuisin ajamaan niiden takia 250 km. Aloin miettiä, josko sittenkin keräisin pajut itse. Nyt pyydän teiltä mielipiteitä, ostanko viljeltyä pajua vai lähdenkö puskiin? Onko viljelty paju varmempaa juurtumaan?

Olen todella tyytyväinen siitä, että oja on nyt valmis! Kaivoin sitä tänään neljä tuntia yhteen putkeen. Kalorinkulutus = lapiointi x voimakas rasitus x neljä tuntia = 2000 kcal! Minunhan pitäisi aina tehdä jotain ruumiillista työtä! Saisin syödä herkkuja vaikka kuinka paljon, jos kuluttaisin näin paljon joka päivä.



tiistai 26. huhtikuuta 2016

Kuuleeko Strömsö?


Heräsin auringonpaisteeseen ja linnunlauluun. Mikä mahtava päivä tulossa! Juuri sopiva alkaa kaivaa kuoppia pajuaidalle, jonka istutamme sekä radanvarteen että kaislikkomme reunaan. Aamupala nassuun ja pihalle!

Ensimmäinen sadepisara tipahti juuri sillä hetkellä, kun iskin lapioni kärjen kivikovaan maahan. Miten minä oikeasti taas kuvittelin, että jokin puutarhanhoidollinen homma voisi minulta sujua? Radanpuolen maa on kovaa, tiukaksi tampattua tienpohjaa. On aivan turhaa edes yrittää kaivaa siihen uraa millekään elävälle aidalle.


No, pihalla on pehmeämpää. Ajattelin, että sen minä ainakin voin nyt kaivaa. Ensimmäinen lapion polkaisu jo muistutti minua siitä, miten paljon inhoan kaivamista. Muutama seuraava muistutti minua siitä, miten kelvotonta on maaperä meidän tontillamme. Kymmenen senttiä multaa, sen alla puoli metriä hiekkaa, jonka alla kovaa, puhdasta savea.  Pieni ura pajuaidalle ei riitä. On tehtävä hervoton oja, joka täytetään hyvällä mullalla.


Kaivoin kiihtyvässä sateessa ja hyvä tuuleni valui hiki- ja vesipisaroiden mukana maahan. Sateessa kaivaminen on vielä inhottavampaa, kuin kaivaminen ilman sadetta! Tulin vihaiseksi. Mietin, miten tästä selvitään helpommin. Minikaivurin vuokra 130 euroa vuorokausi, suursäkki multaa 150 euroa... Viha muuttui epätoivoksi. Rahalla saisi. Minun ainoa vaihtoehtoni on jatkaa kiukkukaivamista. Onhan se hyvää liikuntaa, kaloreita kyllä kuluu. Jos jaksan kaivaa kaksi metriä päivässä, viikossa minulla on jo ihan hyvä oja. Lupaavat kaatosadetta koko viikoksi.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Edistystä


Aina käy niin, että kun kirjoitan blogiin jostain ongelmasta, jonka kanssa olen jumissa, se ongelma alkaa ratketa. Tällä kertaa tietysti puhun aita-ajatuksistani. Aamulla aivoni ymmärsivät, miten saan peitettyä ruman puusavottakentän näkyvistä. Meiltä löytyi joutilasta raudoitusverkkoa ja vanhoja aitatolppia. Molemmille tuli nyt käyttöä.



Pystytin raudoitusverkosta korkean aidan puutarhakaluston taakse. Kiinnitin sen kesäkeittiön takaseinään.

Ei tämä idea edellisessä postauksessani esittelemiäni ongelmakohtia poista, mutta tekee kyllä oleskelualueesta huomattavasti viihtyisämmän, kunhan verkkoa pitkin alkavat kiivetä tuuheat kärhöt ja villiviinit.

Anoppi lupasi juurruttaa minulle villiviiniä ja lisäksi taidan käydä taimiostoksilla. Noiden edellämainittujen köynnöskasvien hyvä puoli on se, että ne eivät vaadi kovin kummoista hoitoa. Jos minä saan ne nyt vaan lähtemään alkuun, niin niiden pitäisi elää ja voida hyvin ihan omin voimin sitten tulevaisuudessa!

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Kiersin pihaa ja haaveilin


Olen minä muutaman asian oppinut näiden viiden ja puolen Immolassa vietetyn vuoden aikana. Yksi on se, ettei minusta tule puutarhan pitäjää. Sen myöntäminen on ollut valtava helpotus. Olen tänään jatkanut mansikkapenkkien tuhoamista. Eivätpä ole minua kiusaamassa tänä kesänä mokomat kituvat taimet!


Toinen asia on se, että ne ihmiset, jotka aina sanovat, että talossa pitää asua vähintään vuosi, ennenkuin alkaa tehdä remonttia tai pihasuunnitelmia, ovat ärsyttävän oikeassa. Joka kevät minä olen muuttanut suunnitelmiani pihan suhteen sitä mukaa, kun edellisvuoden ideani on todettu toimimattomaksi. Mansikkapenkki on seilannut ainakin kolmessa paikassa, marjapensaat kahdessa ja kukkapenkkejä on perustettu sinne tänne kohtaamaan loppunsa. Kesäkeittiö sentään tuli vankasti pystytettyä, mutta tietysti vähän älyttömään paikkaan. Sitten se muuttui ruohonleikkurivarastoksi ja nyt minä haluaisin siitä taas kesäkeittiön, vaikka tiedän sen olevan aivan tarpeeton siinä roolissaan. Olen istuttanut sireenipuskia ja tammia järjenvastaisiin paikkoihin ja  unohtanut suojata pupuilta sen ainoan omenapuun, joka on alkanut tehdä hedelmää.



Nyt minulla alkaa lopulta olla visio siitä, millainen tämän pihan pitäisi olla. Jos minulla olisi rajattomasti rahaa, se myös hyvin pian olisi sellainen! Mutta koska ei ole, eikä puutarhanhoitotaipumustakaan, niin jään vain haaveilemaan. Lähdettekö kanssani haaveilukierrokselle? Yllä olevassa panoraamakuvassa näkyy pihamme sellaisena, kuin sen kuistilta näkee. Klikkaamalla kuvaa sen pitäisi näkyä suurempana.


Tässä kuvassa piha näkyy lintuperspektiivistä ja mittakaavassa, jossa kaikki on oikeassa suhteessa toisiinsa. Olisi hauskaa nähdä, mitä joku huvilajahuussityyppi tekisi meidän pihastamme, jos saisi vapaat kädet. Mahdollisuudethan olisivat aivan rajattomat. Varmaan meille tehtäisiin kivettyjä polkuja, suuria patioita, tekonurmea, vesielementtejä ja kaikkea sellaista, mikä meitä kauhistuttaisi.

Minä tykkään siitä, että meillä on sammaloitunutta nurmikkoa. Ja siitä, ettei ole huolehdittavia kasveja. Mutta vaikka en olekaan mikään hortonomi, olen kuitenkin pihalla viihtyjä ja kauneuden arvostaja. Kauneuteen liittyvätkin ne minun haaveeni. Lähinnä aitoihin, joilla peittää rumuutta.

Suurin epäkohta numero löytyy tästä nuotiopaikan takaa. Siitä eteenpäin maasto on hyvin rasittavaa heinikkoa, joka kesän puoleen väliin mennessä näyttää kaislikolta. Minähän olen aloittanut laittaa sinne mansikkamaata, kasvihuonetta, marjapensaita ja ties mitä, mutta totesin, ettei sittenkään. Heinikko voittaa aina. Jos sen ajaa leikkurilla, siitä tulee ankea ruovikko. Niin täi näin, paikka on kaunis ainoastaan silloin, kun sen täyttää kielojen meri ennen kaislikon kasvamista.

Haluaisin keinun ja kaislikon väliin näköesteen. Tuuheat, korkeat sireenipensaat olisivat paras juttu. Tämä näkyhän olisi aivan helppo toteuttaa, mutta tiedän olevani haudassa, ennenkuin ne puskat olisivat täydessä mitassaan. Ja siksi en jaksa vaivautua kaivamaan maahan kymmeniä pieniä piiskoja, jotka joskus ehkä kasvavat puskiksi. Sitäpaitsi sehän vain houkuttaisi hyttysiä lepopaikalleni.



Miten olisi jonkin sortin lauta-aita? Tarpeeksi korkea peittämään villin luonnon?



Kalliiksi tulisi lautatavara. Ja itseni ja Sulon tuntien se olisi joko törkeän näköinen, jos minä sen rakentaisin tai sitten jäisi ikuisesti suunnitteluasteelle, jos sysäisin sen Sulon vastuulle.

Jätän ajatuksen aidasta hautumaan aivosopukoihimme. Ehkä se löytää keinon konkretisoitua. Tuossa keinun takana olevissa laatikoissa muuten on tarha-alpia. Se on ollut ainoa kukkiva kasvi, joka on selvinnyt hengissä täällä ilman minkäänlaista huolenpitoa. Sitä minä meinaan taikoa siihen enemmänkin, tuli aitaa tai ei.

Seuraava suuri epäkohta on VR:n radanvarsihakkuun jälekeensä jättyämä autius.



Näkisin mielelläni tuuhean pensasaidan tuossakin, meidän tontin rajalla ennen ratakiskoja, sillä minua pännivät ihmiset, jotka kulkevat radan viertä iltalenkeillään. Kipittävät siitä meidän ikkunoidemme alta ja pällistelevät vielä suu auki sisälle. Ennen puuston totaalihakkuuta ei kukaan kävellyt radan tätä puolta. Meillä oli oma rauhamme ja puut suojasivat kotiamme auringon paahteelta.

Tässä näkyykin radanpuoleinen ankeus koko komeudessaan. Minä viihdyn kaiken kesää tuossa työhuoneen ovella ottamassa aurinkoa tai tekemässä jotain työhommaa ja olen siinä kyllä aika tarjottimella.

Tältä näyttäisi radan puoli, jos osaisin taikoa. Jotakin havupuupensassysteemiä kulkisi radan rinnalla ja söpö valkoinen koristeaita rajaisi tonttiamme tien puolella.



Tältä se näyttäisi pihaan saavuttaessa. Jos hiekkakentän poikki menisi aita, ehkä ainakin sotapojat hoksaisivat suorittaa harjoituksensa hiukan sivummassa kuin työhuoneen ikkunan alla!


torstai 21. huhtikuuta 2016

Kevättuulten puhallus


Justiinsa nyt sataa räntää tai jotain muuta yhtä inhottavaa, mutta eilen oli kyllä upea ilma. Aloitin pihavimmailun haravoinnin muodossa.


Siirtelin pihakeinua eestaas ennenkuin päädyin sijoittamaan sen täksi kesäksi nuotiopaikalle. Tuhosin mansikkapenkkien jäännökset ja päätin hankkia lisää tarha-alpia, joka minun hoidostani huolimatta on menestynyt meillä hienosti. Se on ainoa kukkiva kasvi, joka ei ole täällä kärsinyt hidasta tai nopeaa, mutta vääjäämätöntä kuolemaa.



Otin myös ison askeleen, kun suostuin vihdoin viimein siihen, että yrittäisimme myydä ihanat, suuret ikkunat, jotka ovat kaikki nämä vuodet tuolla pihavarastossa seisoneet. Sulo on jo kauan pyrkinyt puhumaan minua ympäri, mutta minä olen varma, että jos niistä luovutaan, niille ilmaantuu tarve saman tien. Niistä tulisi upea, suuri kasvihuone! (En halua kasvihuonetta, koska se vaatii työtä ja ne tomaatit kuitenkin kuolevat.) Niistä saisi ihanan lasikuistin! (Meidän taloon ei saa rakentaa minkäänlaisia ulokkeita.) Niiden ympärille voisi rakentaa kesämökin! (Kuka? Millä rahalla? Minne?) 

Niinpä minä sitten suostuin siihen, että ikkunat laitetaan myyntiin. Ehkä joku muu tarjoaa niille paremman kodin kuin minä. Joku, joka oikeasti tarvitsee niitä. Jos sinä olet haaveillut komean kokoisista vanhoista ikkunoista, katso Torin ilmoitukset.





PS. Kiitos sinulle tuntematon yllätyspostin lähettäjä. Se hämmensi ja ilahdutti. Aion tehdä hyvän yllätysteon jollekin muuulle. Laittaa hyvän kiertämään.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Messuterveiset

 Olipa oikeasti tosi kivaa käydä pitkästä aikaa myymässä jossain ihmisten ilmoilla. Se nyt oli aika selvä juttu, etten minä messuilla koskaan tienaamaan pääse, mutta sain sentään kulut katettua, joten tämän reissun jälkeen ei tarvinnut itkeä.


Kombo, jossa suurimpana ovat Lapsimessut, sitten Outlet, pienoismallit ja eläinmessut, ei ole mikään paras käsityöläisiä ajatellen. Varsinkin perjantai oli aivan katastrofaalinen päivä meidän hallissamme. Lapsimessut olivat tuttuun tapaan täyteen tupattu nuoria äitejä lastenrattaineen ja sokerilla humallutettuja yliväsyneitä lapsia. Jokunen siitä kävijäkunnasta sentään eksyi meidän viileään, rauhalliseen, autioon halliimme huilimaan välillä, mutta myynnit olivat meillä ihan nollaluokkaa.  Lauantaina paikalla oli sitten enemmän myös sitä kädentaitomessujen vuoksi paikalle saapunutta väkeä ja jos kaikki kolme päivää olisivat olleet myynnillisesti lauantain luokkaa, olisin voinut sanoa, että messut menivät tosi hyvin.


On se aika huvittavaa, miten loppuun minä menen ihan fyysisesti muutaman messupäivän jälkeen. Tietysti se huono myynti vaikuttaa henkisesti ja pahentaa fyysistä väsymystä. Iltaisin hotellilla en jaksanut muuta kuin maata sängyssä ja tuijottaa telkkaria tajuamatta ollenkaan, mitä katselin. En edes saunaan jaksanut itseäni kammeta. Sunnuntaiaamuna sain etsiä motivaatiota tosissani, että yleensäkään pääsin messukeskukseen asti. En pystynyt avaamaan suutani, en kysennyt oikein edes tervehtimään ihania kollegoitani. Varastin messukahvilasta tuolin ja ajattelin lohnottavani kojuni nurkassa unisena sen päivän. Sitten jollain aivosolullani vielä tajusin, että näytteilleasettajaloungessa on ilmaista kahvia tarjolla.



Kahvi. Mikä tolkuton huume. Hetkessä olin aivan virkku ja pulputin energiaa täynnä. Naapurikojun Annukan kanssa kehittelimme toinen toistaan parempia ideoita siitä, miten noita messuja pitäisi kehittää, jotta ne houkuttelisivat edes myyjiä, saati sitten asiakkaita. Sen yhden kahvikupillisen ansiosta olin aivan iloinen ja reipas koko päivän ja kun messut loppuivat viideltä, minulla ei olisi ollut mitään ongelmia jatkaa siellä vielä muutamaa tuntia. En ymmärrä, miten ihmiset voivat vetää moista myrkkyä sisuksiinsa päivittäin useita kupillisia.



Koska olin junalla liikkeellä ja junan lähtöön oli useampi tunti aikaa, kuvittelin vieväni kapsäkkini Pasilan aseman matkatavarasäilytykseen ja käyväni muutamilla geokätköillä. Asemalla ei kuitenkaan lainkaan ole tavarasäilytystä! Olipa ankea ajatus istua Pasilan asemalla ison laukun vieressä monta tuntia. Minä inhoan sitä asemaa, ja yleensäkin koko Pasilan aseman ympäristöä. Miehet kuseksivat pitkin poikin, jopa hisseihin sisälle. Kaikkialla notkuu tyyppejä, jotka todellakaan eivät ole matkalla minnekään. Siellä näkee aina huumeisia silmiä ja humalaista huojumista.

Menin yläkerran ravintolaan syömään intialaista ruokaa. Siellä eräs helsinkiläismummo (Ne ne vasta ovat oma lajinsa! Tyylikkäitä, arvokkaita, huoliteltuja, teitittelevät ihmisiä.) ryhtyi juttusille kanssani ja tarjoutui vahtimaan tavaroitani sillä aikaa, että minä pääsin hiukan haukkaamaan raitista ilmaa. Palatessani kaivoin hänelle laukustani tiskirätin, sain halauksen ja meille molemmille jäi kohtaamisesta oikein hyvä mieli.


Junassa joskus ennen kymmentä väsymys iski minuun ja siitä saakka olenkin ollut aivan tukkopäinen ja uninen. Ehkä tänään kykenen jo tekemään taas töitä. Aloin vähän kauhulla odottaa EuroGames-rupeamaa kesä-heinäkuun vaihteessa. Ensin Turkuun opastamaan teltan kasausta ja esillepanoa työntekijälle, sieltä Helsinkiin Tompan kojuun neljäksi päiväksi ja lennossa vielä yhdeksi päiväksi Turkuun Riepukioskille. Minusta tulee varmaan kahviaddikti noiden päivien aikana. Kesällä tulen muutenkin kiertämään ahkerammin kuin koskaan ja aikataulut päivittyvät verkkopuodin sivulle.

Kiitos vielä kaikille uusille ja vanhoille asiakkailleni, jotka kävitte messuilla. Minulla oli kivaa, toivottavasti teilläkin!

(Anteeksi ennätyssurkeat kuvat. Kännykkä.)


perjantai 8. huhtikuuta 2016

Luovuttamisen lukukausi


Kiitos kommenteistanne edelliseen postaukseen. Sain niiden ansiosta aikaiseksi nyt kirjoittaa kuulumisiani. Tämä kevätkausi on ollut yhtä periksiantamisten sarjaa, mutta siitä huolimatta mielialani ei ole mitenkään ankea. Olen vaan tullut siihen tulokseen, että ensinnäkin pitää voida antaa periksi silloin, jos joku asia ei vaan suju, ja toiseksi se pitää oppia myös antamaan itselleen anteeksi. Molemmat seikat ovat minulle vaikeita.



Kansallispuku

Koko talven olen todellakin purrut hammasta, vuodattanut turhautumisen kyyneleitä ja saanut kiukkukohtauksia kansallispukuni paitaa valmistaessani. Mikään sen kanssa ei ole sujunut ilman ongelmia. Ei kertakaikkiaan mikään. Olin kuvitellut saavani paidan valmiiksi kevääseen menessä, mutta tosiasia on se, että minulla on nyt valmiina pelkästään paidan rannekkeet. Ja niistäkin iso osa on Sojan tekemää. Tiesin, että paita olisi haasteellinen, mutta en arvannut sen olevan näin tuskallisen vaikeaa. Koko harrastuksesta on kadonnut ilo, kun en ole pystynyt kokemaan lainkaan onnistumisen tunteita. Kevätkö lie avannut silmäni, kun lopulta tajusin, mitä minun nyt pitää tehdä - paitahan on sysättävä sivuun ihan kokonaan! Käärittävä piiloon ja unohdettava ainakin vuodeksi, ellei enemmäksikin. Jos olisin aloittanut puvun valmistuksen paidasta, lopettaisin koko homman nyt. Mutta koska onneksi aloitin liivistä, jonka tekemisestä nautin kovasti, tiedän, että projekti ei ole pelkkää vastoinkäymistä. Niinpä käyn seuraavaksi hameen kimppuun. Olen innostuneella mielellä sen suhteen. Palaan paidan pariin ehkä joskus sitten, kun kaikki muu on valmista.


Venäjän kieli

Toinen yhtä epätoivoinen matka työväenopiston pulpeteissa on käyty venäjäntunneilla. Tämä toinen lukuvuosi on ollut minulle aivan mahdottoman hankala. Olen alkanut pelätä, että minulla on jokin alkava muistisairaus, sillä niin tahmea on pääni ollut. En muista sanoja, en ymmärrä kielioppia, en tunnista kirjaimia. En löydä aikaa tehdä kotiläksyjä, kun viikot katoavat huomaamatta. Kertaalleen jo lopetin kokonaan. Sulon vuoksi palasin tunneille, koska on mukavampaa tehdä paritehtäviä oman rakkaan kanssa kuin vieraan opiskelutoverin. Jokainen tunti on kuitenkin minulle kipeä osoitus siitä, että aivoni eivät toimi toivotulla tavalla. On aika joko luovuttaa kokonaan tai aloittaa tokaluokka uudelleen ensi syksynä. En ole vielä päättänyt. Toisaalta aivot tarvitsisivat treeniä eli opiskelua pitäisi jatkaa, mutta toisaalta on idioottimaista kiusata itseään harrastuksella, joka aiheuttaa pahaa mieltä. Katselen sitten syksyllä, miltä tuntuu. Ehkä aloitankin omatoimisen espanjan opiskelun.



Järkevä ruokailu

Niinhän siinä kävi kuin aina ennenkin. Loppui terveellinen syöminen, alkoi sokerin mässäys. Tällä kertaa löydän tekosyyn siitä, että minulta loppuivat rahat. Kevät on ollut todella hankala taloudellisesti, sillä kaikki omaisuuteni on kiinni tiskiräteissä ja ensimmäistä kertaa koko yrittäjätaipaleeni aikana olen joutunut kokemaan sen, että tili on aivan tyhjä. Ei ollutkaan rahaa maksaa enää mealmyday.comin kuukausimaksua ja niinpä mahtava ruokalista- ja reseptipalvelu sulkeutui nenäni edestä. Ei ollut myöskään rahaa ostaa ruokaa sen mukaan, mitä haluan syödä, joten aloin käyttää luovasti runsaita säilykevarastojani ja pakastimen kätköjä. Olisin toki voinut sanoa Sulolle, että maksapa se ruokasivuston maksu ja tässä on kauppalista, käypä kaupassa, mutta kun se vaan ottaa luonnolle niin paljon, etten pystynyt! Kaksi viikkoa minä sain meille ruoat loihdittua kotona olevista tarpeista, mitä nyt maitopurkkia ja salaattia pyysin Suloa maksamaan. Ja kun sitten olimme tällä lailla etääntyneet jämptistä ruokailustamme, oli hyvin helppoa alkaa lipsua herkkuihin. Köyhäkin voi herkutella. Minä onneton keksin kokeilla mikrossa tehtävää suklaakakkua ja voi pojat, että se oli menoa. Sittemmin tilille on tupsahdellut taas muutama kymppi silloin tällöin ja jostain syystä kaupasta on alkanut tarttua mukaan kaikenlaista hyvää. Pääsiäinen sai meidät syömään kymmeniä suklaamunia ja roppakaupalla mämmiä. Kaksi uutuussuklaalevyä yhteen putkeen, ämpärillinen pikkupatukoita Siwasta, puolikas rahkapiirakka anoppilassa... mikään ei enää riitä. Nyt olemme jälleen ottaneet itseämme niskasta kiinni. Toinen päivä sokerivieroitusta menossa ja olo on sen mukainen.


Liikunta

Jos liikunta ei tuota fyysistä mielihyvää, niin miten sitä voi jaksaa? Ei mitenkään. Vaikka kuinka sitkeästi jumppasin, en oppinut tykkäämään hikoilusta. Hiihtokausikin loppui heti kun alkoikin (nämä talvet!) ja Xboxin liikuntapelit menettivät viehätyksensä aika pian (kun on vaan niin älyttömän työlästä käynnistää se boksi). Pitäisikö jo alkaa uskoa, ettei urheilu ole minun juttuni? Mutta onneksi tuli kevät! Tuli aurinko ja saapuivat kirkkaat, pitkät päivät! Innostuin taas geokätköilystä. Tein pitkiä kävelyretkiä jäällä etsien kätköjä saarista, eväät repussani. Se on ainoaa liikuntaa, josta minä nautin valtavasti. Nyt ei enää jäälle voi mennä, mutta autolla voin ajaa jonnekin etäämmälle ja tehdä siellä kätköretkiä, sillä Imatran kätköt alkavat olla löydetty. Talvella kätköilyn mielekkyys vähän kärsii. Kaikki kätköt eivät edes ole talvilöydettäviä ja sen lisäksi lyhyt valoisa aika laittaa omat rajansa. Kylmässä kätköpurkkien näpräilykin on joskus vähän tympeää, puhumattakaan siitä, että iPhonessani kestää akku noin 15 minuuttia pakkasessa. Siunattu kevät!



 50 rättiä päivässä

Jaa minun itsekurillani? Se oli aivan turha kuvitelma. Muutaman viikon jälkeen ruttasin jo tavoitekalenterinikin, kun aloin olla monta sataa riepua jäljessä aikataulusta.

Löydän itseni jatkuvasti työvoimatoimiston sivuilta hämmästelemässä sitä, että minulla ei ole pätevyyttä yhtään mihinkään. Se on samaan aikaan vähän pelottava sekä myös huojentava ajatus. Pelottava siksi, että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin jatkaa yrittämistä ja huojentava ihan siitä samasta syystä. Hoen itselleni koko ajan, että kesä korjaa, kesä korjaa. Tulevissa myyntitapahtumissa rättivarastoni muuttuu euroiksi. Kohta ei enää tarvitse miettiä, ostanko deodoranttia vai vessapaperia tai maksanko mielummin sähkölaskun vai vesilaskun.

Tämä kevät on muistuttanut minulle, millaista oli elää työttömänä. Aikani yrittäjänä on vieraannuttanut minut pahasti luontaisesta köyhyyssielustani siitä huolimatta, että olen koko ajan tienannut alle köyhyysrajojen. Ero työttömyysaikaan on silti ollut huomattava. En ole enää muistanut, miltä se tuntui, kun ei pystynyt ostamaan lääkkeitä tai menemään lääkäriin. En ole muistanut, miltä tuntui syödä sosekeittoa, joka valmistettiin pelkästä vedestä, porkkanoista ja suolasta. En ole muistanut, millaista oli, kun kotona tiukasti pysyminen ei ollut valinta, vaan pakko. En ole muistanut, millaista oli, kun piti varastaa kirjastosta vessapaperirulla, kun ei ollut rahaa ostaa sitä kaupasta. En ole muistanut, että talouspaperi saattaa olla ylellisyyttä.

Tämä kevät on ollut ihan tarpeellinen henkinen koulu.



tiistai 5. huhtikuuta 2016

Messuosasto matkalaukussa


Minua vähän harmittaa, että annan blogini näivettyä näin pahasti. Tämän hiljaiselon aikana olisin ihan hyvin voinut kertoa olohuoneen ja leluhuoneen mööpleerauksesta, mutta jotenkin vaan olen menettänyt otteeni bloggaamisesta.

Myyntitapahtumien täyteinen kesäni on alkamassa ja ensimmäisenä vuorossa on Kädentaitomessut Helsingin Messukeskuksessa parin viikon päästä. Koska kantavana ajatuksenani on minimoida kulut, lähden matkaan junalla (kiitos VR, kun halvensit lippuja) ja pakkaan koko messuosastoni yhteen matkalaukkuun. Kaikki tarpeellinen ihan todellakin mahtuu laukkuun, mutta se tarkoittaa suppeampaa rättivalikoimaa ja ryppyisiä taustakankaita. Porrasjakkaran joudun jättämään kotiin, joten toivon, että naapureilla on tikkaita lainaksi, jotta saan osastoni rakennettua. Sitä minä en kyllä ymmärrä ollenkaan, miten jaksan liikuttaa kapsäkkiäni. Mysteeri on sekin, kestääkö kympin maksanut matkalaukku 30 kilon painoa! Jännitystä peliin.

Samana viikonloppuna Messukeskuksessa on muistaakseni viidet eri messut. Suurimpana tietysti Lapsimessut ja sitten on pienoismalleja, kotieläimiä, outlettiä ja kädentaitoja. Messulippuja voi yrittää voittaa Käsityökorttelin arvonnassa ensi viikon tiistaihin saakka.