Rutinaa asumisesta

Opin eilen uuden sanan: dopamiinisisustaminen. Vissiin tuo sana on somessa ollut esillä jo ties miten pitkään, mutta pitkästi on kyllä siitäkin, kun minä lakkasin lukemasta sisustuslehtiä ja seuraamasta aiheeseen keskittyviä blogeja ja instatilejä. Ensin kodittomana ja sittemmin kompromissikodillisena minusta tuntui hirvittävän pahalta nähdä, miten muut ihmiset yhä jatkoivat upeiden kotiensa sisustamista. Se oli tuskallista kateutta ja piti minut kiinni siinä katkeruudessa, johon ilman omaa rautatieasemaani olin vajonnut. Eipä kauniiden sisustusten katseleminen minulle vieläkään nautintoa tuo, mutta en sentään enää tunne kipeää vihaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka saavat vaihdella tapetteja seinillään, ostella hienoja antiikkikalusteita ja keksiä söpöjä yksityiskohtia.

Olen rutissut tästä uudesta kodistani Instagramissa varmaan jo kyllästymiseen asti. Jos en olisi saanut huseerata kahdeksaa vuotta kahdessasadassa neliössä, tämä  yksiö ei kaiketi olisi tuntunut siltä, kuin minulta olisi leikattu raajat irti. Pieni asunto + sisustamisintohimo + isot nukkekodit = ei kiva. 

Olen kyllä sisustanut täällä sen, minkä pystyn. Ihme kyllä, tykkään yhä tapeteista, jotka kesällä 2020 seinille liisteröitiin. Jotain pieniä muutoksia olen raaskinut tehdä maalilla ja kierrätetyllä rakennusmateriaalilla. Huonekaluja pystyn siirtelemään hyvin rajoitetusti, mutta onneksi Immolasta on monesti löytynyt vaihdokkeja. Mehän emme panneet Sulon kanssa kalusteita ja työkaluja jakoon, vaan "Immolan Raudasta ja Romusta" voin yhä käydä etsimässä sitä, mitä tarvitsen.

Jouduin ostamaan tänne upouuden vaatekaapin ja sohvan, mutta nykyaikaiset kalusteet tuntuvat niin kovin vääriltä. Pelkästään niiden olemassaolo levittää huonoa energiaa. (Foliohattuhöpinää!) Samoin tekevät kaikki ne kauheudet, joilla tämä satavuotias talokaunotar on 80-luvun lopulla pilattu. Ei ole alkuperäisiä ikkunoita eikä ovia. Lastu- ja kipsilevyä on kaikissa pinnoissa lattiasta kattoon. Ja laminaatit tietysti lattialla sen lastulevyn päällä! Pönttöuunit ja puuhellat on tuhottu. Kylppärissä on harmaata kaakelia ja rumat nykyaikaiset levykalusteet. Täällä kotini seinien sisällä ei valitettavasti ole minkäänlaista vanhan talon tuntua, ellei jääkylmiä lattioita lasketa.

"Dopamiinisisustuksella" olen sentään pystynyt kaikki väärät rakennusmateriaalit kuorruttamaan. Kodissani ei ole ainoataan palaa valkoista seinää, vaan vahvanväristä maalia ja suurikuvioisia tapetteja. Otin ohjenuorakseni tuoda tänne pelkästään kauniita, tarpeellisia tavaroita, enkä ole siitä periaatteesta kovin pahasti poikennut. Eli koriste-esineet ovat käyttöesineitä ja käyttöesineet kauniita. Kahvinkeitin taitaa olla ainoa todella ruma esine täällä, joten se elää kaapin kätkössä. Välillä tuo sääntö aiheuttaa hassujakin tilanteita. Kun en suostunut muoviastioihin keittiössäni, olen pitänyt kuulosuojaimia vatkatessani sähkövatkaimella taikinaa metallikulhossa! Itsetehdyt posliinunuket ja korsetit sekä suosikkimaatuskani olen tänne kyllä päästänyt, vaikkeivät ne olekaan tarpeellisia. Kun neliöitä on vähän ja värit tummia, yritän pitää kaiken tilpehöörin määrän jotenkin hallinnassa. Helposti alkaa tuntuu ahtaanpaikankammoiselta, kun tavaroille ei ole tilaa kaapeissa.

Säilytys- ja sisustusriemutilan vähäisyyden lisäksi minulle on vaikeaa sekin, että toiset ihmiset elävät omaa elämäänsä seinieni takana. Orivedellä asuin hyvin samalla tapaa kuin nyt: vanhassa rivitalossa, jossa kaikilla oli oma sisäänkäyntinsä ja teoreettinen oma pihansa, joka kuitenkin oli yksi yhteinen alue. Sielläkin meinasin tulla hulluksi naapureiden äänistä, ennenkuin toinen seinänaapuri vaihtui ja toisen puolen asunnon vuokrasi Sulo. Nyt minulla on sellainen tilanne, että seinän takana asuu tällä hetkellä hyvin hiljainen nainen, eikä sieltä kuulu koskaan inahdustakaan. Yläpuolellani asuu tyttö, joka muuten on hiljainen, mutta hänen reippaat askelensa jytisyttävät taloa ja tärisyttävät kynäpurkkejani. On ihana tuuri, ettei hän omista telkkaria, eikä hänellä käy jatkuvasti vieraita. Puhe nimittäin kuuluu kiusallisen hyvin. Normaali ihminen varmaan sietäisi sellaiset äänet helposti, mutta minä olen äänien suhteen aivan yliherkkä. Ne kokkauksessa tarvitsemani kuulosuojaimet ovat välillä käytössä myös nukkumaanmennessäni.

Taloyhtiömme käsittää kaksi identtistä rakennusta. Tässä minun talossani asuu ihania naisia, joiden kanssa on helppoa tulla toimeen ja joiden kanssa on mukavaa jakaa tämä asuinyhteisö. Tällainen on minulle kuitenkin luonnoton tapa elää, kun aina joutuu pelkäämään, kuka sattuu muuttamaan mihinkin asuntoon. Yksikin mätä paskiainen voi tehdä kaikkien muiden elämästä täällä helvettiä. Tosi hankaliakin ihmisiä täällä on joutunut sietämään ja on ollut järkyttävää huomata, miten laki suojelee niitä paskiaisia ja kunnolliset ihmiset kärsivät sekä henkisesti että taloudellisesti.

Kuvittelin, että osakkeen ostaminen olisi järkiratkaisu verrattuna jonkun puolilahon mummonmökin hankkimiseen. Ja varsinkin verrattuna asuntoauton ostamiseen! Nuohan ne minun kaksi vaihtoehtoani olivat vielä silloin, kun Majiksella mahdollisuuksiani mietin. Mutta sitten ymmärsin, että osake olisi helppo, halpa ja turvallinen ratkaisu. Miten vääräksi tuo järkiajattelu onkaan osoittautunut! Siitä paasaan lisää joskus muulloin.

Opin ajattelemaan kämppää kotina lopulta toissasyksynä, kun palasin tänne kolme kuukautta kestäneeltä kesälomareissultani Helmutin kanssa. Olen lopultakin saanut tehtyä tästä edes semisti toimivan kodin, josta tykkään. Eniten minä silti tykkään tämän sijainnista. Ei Imatralla tämän hienompaa paikkaa olekaan. Pari muutakin vanhaa teollisuustyöväen upeaa asuinaluetta on jäljellä, mutta täällä "Melukylässä" minulla on metsät aivan vieressä ja Saimaaseen pääsen pulahtamaan parin minuutin fillaroinnilla. Tehtaan lemu osuu tänne varsin harvoin ja kävelymatka Vuoksen vartta pitkin kirjastolle ja marketeille on kaunis. Vaikka kylä on rakennettu tiheästi, täällä on hyvin rauhallista. Ei ole älämölöä eikä kaatopaikkapihoja. Ilman autoakin täällä tulisi toimeen, jos joskus kävisi niin karmeasti, että menettäisin Helmutin. Nykyisin ajattelen, etten haluaisi lähteä koskaan tältä kylältä. Manifestoin siis lottovoittoa, jotta voisin joko ostaa koko meidän taloyhtiön ja panna kaiken kuntoon tai ostaa jonkun noista muista taloista, joita ei ole pilattu niin täydellisesti kuin tämä.

PS. Eikö dopamiinisisustus ole kuitenkin aika älytön sana? Kyllä varmasti skandinaavisen minimalismin tai beigen sadnessin ystävätkin saavat mielihyvää omien kotiensa värittömyydestä ja yksityiskohtien puutteesta?

PPS. En oikein ymmärrä eroa dopamiinin ja endorfiinin välillä. Pitäisi kai ottaa selvää, koska dopamiinilla on niin tärkeä osuus ADHD:ssa.

Rakkauden kieliä

Ennen kuin muutin Saloon, minä kävin kurssin, jolla oli älytön nimi: suomalainen eroseminaari. Sepä olikin tolkuttomasta nimestään huolimatta tosi hyvä koulu. Nyt ajattelen, että jokaisen pitäisi käydä erokurssi ennen kuin aloittaa mitään parisuhdetta. 

Kaikkein suurimman valaistumisen koin, kun sain kuulla viidestä rakkauden kielestä. Tämä saattaa kuulostaa ihan naistenlehtihömpältä, mutta kerron silti, koska minusta se on täyttä totta. Ja siinä piili yksi suuri syy edellisessä kirjoituksessani mainitsemani pyörremyrskyn syntyyn.

Viisi rakkauden kieltä:

1. Fyysinen läheisyys. Tämä tarkoittaa halauksia, silityksiä, pusuja, hipaisuja ohikulkiessa, kainaloimista ja lusikoimista, käsi kädessä kulkemista, eroottista kosketusta ja seksiä.

2. Kauniit sanat. Kehumista, sanallista kannustamista, lepertelyä, kiittämistä, keskustelua, rakkauskirjeitä ja rakkauden sanoittamista.

3. Yhdessäolo. Yhteisiä harrastuksia, yhdessä vietettyä vapaa-aikaa tai jopa yhdessä tehtyä työtä. Pääasia on se, että molemmat tekevät samaa asiaa samaan aikaan.

4. Lahjat. Ne voivat olla joko materiaalisia tai aineettomia lahjoja, mutta olennaista on antaminen. Usein rakkauden kieli toimii kahteen suuntaan, eli jos tykkää antaa lahjoja, myös niiden saaminen tuntuu hyvältä.

5. Auttaminen. Tähän voi kuulua melkein mitä tahansa, mitä voi kuvitella kauppakassien kantamisesta ja ruoan laittamisesta nenän niistämiseen tai auton korjaamiseen.

Jos kahden ihmisen rakkauden kielet ovat eri, mitä siitä seuraa? No se, että molemmat elävät kompromississa, jossa kumpikin yrittää tulla toista puolitiehen vastaan, ja samalla jäävät omissa tarpeissaan puolitiehen.

Minä puhun rakkaudessa ykköstä ja kakkosta. 

Kun minuun kosketaan,  tunnen itseni hyväksytyksi. Minä hajoan atomeiksi ilman lujia halauksia ja tunnen sen kipuna. Minun on saatava nyhjätä toisen ihossa kiinni ja silitellä lakkaamatta. Minun pusuttelutarpeeni on loppumaton. Minä kuljen pää pystyssä ja selkä suorana silloin, kun elämässäni on paljon hyvää seksiä. Kun minä tunnen itseni himoituksi, tykkään itsestäni eniten. Ja minäpä olen se tyyppi, joka tulee iloiseksi, jos minua läpsäistään ohikulkiessa takapuolelle! 

Tarvitsen jatkuvasti vakuuttelua siitä, että olen ihana. Jos minulle sanotaan, että rakkauden tunnustaminen liian usein kuluttaa r-sanaa, minä suutun. Ei. Mitä useammin minä kuulen olevani rakastettava, sitä varmemmin ehkä myös uskon sen. Tekemisiäni ja saavutuksiani pitää kehua, ja vaikka en pysty ottamaan vastaan kehuja ulkonäöstäni, tarvitsen silti niitäkin. 

Minulla nämä molemmat kielet toimivat molempiin suuntiin. Samalla lailla kuin miten haluan minulle rakkautta osoitettavan, minä myös itse luonnollisimmin osoitan sitä toiselle. Minun korvissani ja suussani "rakastansua" ei kärsi inflaatiota, vaan kasvaa toistosta. Minun ihoni ei kulu kosketuksesta, vaan vahvistuu.

Rakastumisen alkuvaiheessa minä puhun sujuvasti kaikkia viittä kieltä. Keksin suloisia, osuvia lahjoja. Heittäydyn mukaan toisen harrastuksiin ja kiinnostuksen kohteisiin ja autan kaikessa, missä pystyn. Mutta kun suhde arkistuu, nämä kolme viimeistä rakkauden kieltä katoavat ja jäljelle jäävät ne kaksi elintärkeää.

Minun neljä maagista kirjaintani, A, D, H ja D, tekevät vielä sen, että minun alkurakastumiseni on vimmaisen voimakasta, mutta se ilmeisesti hiipuu nopeammin kuin ihmisillä yleensä. Kun minä rakastun, kohde kylpee huomiossa. Minä omistan koko elämäni hänelle. Mutta kun suhde vakiintuu ja arkistuu, toinen poloinen saattaakin tuntea muuttuneensa näkymättömäksi. Silloin olisi äärimmäisen tärkeää sattua puhumaan samaa rakkauden kieltä.

Minun avioliittoni ja minun aivoni

Silloin kesällä 2018, kun lopetin tämän blogin kirjoittamisen, minä totesin: "Olen elänyt viime helmikuuhun saakka siinä uskossa, että parisuhteemme on maailman paras."

Kun me pilasimme avioliitomme, tosi moni tuttu sanoi, ettei olisi ikinä uskonut, että juuri meille käy niinkuin kävi. En minäkään. Se kaikki tuli minullekin aivan puskista.

Vielä seuraavana syksynä erokurssilla minä ajattelin samoin. Kun meillä siellä oli tehtävänä miettiä tuttavistamme sellainen pariskunta, joilla on meidän mielestämme toimivin parisuhde, minä yhä ajattelin, että Sulo ja minä olimme se pariskunta.

Niin että mitä helvettiä siinä sitten oikein tapahtui? Mikä oli se pyörremyrsky, jonka silmään me jouduimme ja kohtelimme toisiamme niin hirvittävän rumasti? Me, jotka todella joka solullamme rakastimme ja arvostimme ja ihailimme toisiamme ja olimme toisistamme kiitollisia! 

Emme me ilkeyttämme tai pahuuttamme toisiamme loukanneet. Lähinnä minä koen sen niin, että olimme molemmat aivan pihalla siitä, mitä meissä tapahtui. Me olimme ymmärtämättömiä ja tietämättömiä omista itseistämme ja se sitten johti siihen, mihin johti.

Nyt me tiedämme paljon enemmän. Kului viisi vuotta, mutta lopultakin meillä alkaa olla vastauksia. Ja kuulkaas: aika ei paranna ketään - sinä aikana täytyy myös tehdä töitä parantuakseen.

Sulohan on maailman kiltein ihminen. Hänelle kaikkien muiden hyvinvointi menee aina omansa edelle. Pääasia on se, että kaikilla muilla on asiat hyvin - itsestä viis! Hän järjesti yhteiselomme niin, että minulla oli aina kaikki hyvin ja sain tahtoni läpi. Mutta jos Sulolla ei ollut kaikki hyvin, hän kätki surunsa ja tyytymättömyytensä sisäänsä. En minä sitä silloin tajunnut. Minä vain olin ihkaensimmäistä kertaa elämässäni onnellinen ja sitä onnellisuutta jatkui vuosia.

Entäs minä sitten, mikä oli minun piilevä vikani? Sulo on näin jälkeenpäin kertonut, että hänellä oli jatkuvasti sellainen olo, kuin sammuttelisi tulipaloja minun perässäni. Minähän en millonkaan edes tiennyt sytytelleeni sellaisia!

Tulipaloille riittää tässä vaiheessa selitykseksi neljä kirjainta: ADHD.

Ja noiden neljän kirjaimen takia minä kai tämän bloginkin päätin uudelleen elvyttää. Kun joutuu lähes viisikymppisenä siihen tilanteeseen, että koko oma siihenastinen elämä näyttäytyy täysin uudessa valossa, saattaa tulla tarve kertoa siitä kaikille. 

Yritän opetella olemaan puhumatta muitten asioista. Minulla on nyt parisuhde, mutta pyrin pitämään sen poissa tästä blogista. Suloa joudun takuulla sivuamaan välillä, koska hän on se peili, jonka avulla olen päässyt näkemään itseni. En tule kertomaan Sulon osuudesta eroomme, enkä yrittämään selittää, mitä hän koki ja tunsi ja teki. Meistä kumpikaan ei ole syytön siihen edellämainittuun pyörremyrskyyn, mutta tulen kertomaan teille vain omista teoistani ja ajatuksistani, jos siihen sattuu olemaan aihetta.

Kokemuksiani Ystävyyden Majatalosta

Olen yhdistänyt tämän otsikon alle nyt monta erillistä kirjoitustani täältä blogista, koska jälkeenpäin minua alkoi tympiä se, miten isoon rooliin Ystävyyden Majatalo täällä päätyi. Ja jos joku satunnainen vieras päätyy blogiini keskustelufoorumien linkkien tai Google-haun kautta, hän tuskin lukisi kaikkia seitsemää eri postausta.

Nyt ihan koko show on tässä yhdessä ja samassa tekstissä. Toivottavasti sinä, joka tänne jotenkin eksyt, ja alat tätä kirjoitusta lukea, luet sitten myös loppuun asti.

Haluan painottaa, etten ole tässä millään kostoretkellä, enkä halua kerätä mitään vastarintaliikettä, vaikka kerronkin sellaisista asioista, jotka mielestäni olivat Majatalossa pielessä. Olen muokannut näitä tekstejäni jälkeenpäin kymmeniä kertoja, jotta saisin karsittua pois tarpeettoman ilkeilyn ja turhan kärkevät sanavalinnat, jotka saattavat riehaannuttaa sensaationnälkäisen nettiyleisön.

° ° °

ENSIMMÄINEN POSTAUS 

13.2.2024

Majatalon uhrien tuki ry.

Ei sellaista yhdistystä ole. Mutta voisi olla - niin moni on lähtenyt Ystävyyden Majatalosta ovet paukkuen tai lannistettuna.

Minulla on ollut iltalukemisena kirja "Huvituksen kartanon tytöt", joka laukaisi minussa valtavan vyöryn kipeitä muistoja Ystävyyden Majatalossa viettämästäni ajasta. Päätin aloittaa taas uudelleen bloggaamisen ja aloittelen tarinoimalla näistä viimeisistä hiljaisista vuosistani. Haluan lopultakin puhua ulos omat kokemukseni siitä auttamistyöstä, jota Majatalossa harjoitetaan. Kerron tässä aluksi yleisiä asioita Majatalon toimintaperiaatteista. 

Olin Majatalolla asukkaana eli "toipujana" syksystä 2018 helmikuulle 2020. "Majiksen" vuosikymmeniin on mahtunut paljon erilaisia kausia ja erilaisia toimintatapoja. Kun minä olin siellä (ja käytäntö on ymmärtääkseni yhä sama), sitä markkinoitiin toipumisyhteisönä, jonne elämän kriisien koettelemat ihmiset olivat tervetulleita asumaan ja keräilemään itseään jopa ilmaiseksi. Talosta sai myös vuokrata tiloja esimerkiksi kurssitoimintaa tai juhlia varten, ja sinne saattoi mennä yöpymään kuin mihin tahansa hostelliin. Sinne sai myös tulla talkoilemaan eli tekemään käytännön askareita ja sitä vastaan majoittumaan edullisemmin.

Guuglaamalla Majista ja sen johtohahmoa, Danielia, saa silmiinsä paljon kaunista tietoa, mutta minun nähdäkseni se on markkinointia ja paikoin jopa propagandaa. Daniel luki kaikki Majiksesta tehdyt lehtijutut ja ainakin meille väitti kirjoittaneensa ne itse uudelleen, mikäli toimittajan tuotos ei miellyttänyt häntä.

Daniel nimitti itseään Majiksen yksinvaltiaaksi. Hän kirjoitti öisin filosofisia ja teologisia kirjojaan ja hengellisiä ja filosofisia päivityksiään Facebookiin, ja luonnollisesti siis nukkui päivät. Tiettyinä iltoina viikossa hän kuitenkin veti asukkaille keskusteluryhmiä, jotka olivatkin lähes ainoita hetkiä satunnaisten ruokailujen lisäksi, joissa häntä näki.

Vaikka yhteisö teoriassa oli Danielin yhteisö, käytännössä hän oli sen ulkopuolella. Hän oli yhdessä vaimonsa kanssa johtaja, joka ei osallistunut talossa käytännön askareisiin. Asukkaat muodostivat yhteisön, joka hoiti talon arkea palkatun yhteisökoordinaattorin opastamana. Minun ilokseni talossa sattui tuolloin elämään porukka, joka hitsautui kivasti yhteen. Koordinaattori oli kyvykäs ihminen työssään ja erittäin kypsä nuoresta iästään huolimatta.  

Aivan ensimmäiseksi toipujalla oli edessään kahden viikon testiasuminen, jonka jälkeen yhdessä isäntäparin kanssa katsottiin, onko Majis hänelle sopiva paikka jäädä asumaan. Tämä päätös perustui talon terapeutin, eli Danielin vaimon, Soilen, kanssa käytyihin keskusteluihin omasta elämäntilanteesta. Päätöksen jälkeen toipuja allekirjoitti sopimuksen, jossa sitoutui talon sääntöihin. Hulluin sääntö oli minusta se, että piti luvata olla tappamatta itseään asumisaikanaan. Sitä minä en pystynyt lupaamaan, mutta sen takia en jättänyt sopimusta tekemättä - eipä minun päätäni tuon kohdan rikkomisesta kukaan vadille tulisi vaatimaan. Muut kohdat sopimuksessa olivat mielestäni tolkullisia ja perusteltuja.

Asukas sitoutui osallistumaan talon töihin täysihoitoa vastaan. Työt olivat tavanomaisia majoitus- ja juhlapaikan töitä eli pihatöitä, siivousta, ruoanlaittoa, tiskausta, polttopuiden tekoa, saunan lämmitystä, pikku remontteja yms. Lisäksi asukkaat maksoivat kuukausittain yhteisövastiketta, joka oli nollan ja kolmensadan euron välillä asukkaan taloustilanteesta riippuen. Erittäin antelias diili siis! Me asukkaat olimme siellä ammattitaidotonta, mutta enimmäkseen parhaansa tekevää työvoimaa, joka piti maksavista vieraista huolta.

Pakollisia olivat myös asukkaiden keskusteluryhmät. Näitä oli kolmena iltana viikossa ja ne olivat "dialogi", "sydänryhmä" ja "hampaidenpesu".

Kolmas pakollinen asia oli Soilen terapiaan osallistuminen.

Nopeasti minulle kävi niin, että muu maailma sulkeutui Majis-kuplan ulkopuolelle. Siellähän oli kaikki, mitä särkyneenä ihmisenä saatoin tarvita. Oli ystäviä ja aina juttuseuraa, mutta oli myös omaa aikaa ja rauhaa tarpeen mukaan. Kaikilla oli oma huone, ja talossa oli jopa kuntosali. Asukas sai ilmaisen terapian ja ruoan. Ruumiillista työtä sai tehdä niin paljon kuin halusi. Ja kaikki tämä tapahtui upeassa vanhassa talossa, ihanassa maalaismiljöössä pienen järven rannalla. Joka ilta pääsi saunaan ja talvisin avantoon. Se kaikki tuntui aivan unelmaiselta ja olin valtavan onnellinen siitä, että minut otettiin asukkaaksi.

Mutta onnella oli kääntöpuolensakin ja niistä ikävistä huomioistani minä kerron tässä postauksessa. Tässä kirjoituksessa kuvaamani asiat eivät ole yksiselitteistä, helposti todistettavaa faktaa, vaan minun oma näkemykseni, jolle olen saanut tukea myös joiltain muilta talossa asuneilta.

Itselläni on vahva (vaikkakin joskus omalaatuinen) oikeudentaju ja minulle Majatalossa oli vastenmielistä se, että mielestäni asukkaita kohdeltiin epäoikeudenmukaisesti. Danielin yksinvaltius tarkoitti kirjoittamattomia sääntöjä, jotka eivät aina olleet loogisia ja jotka eivät välttämättä päteneet samanlaisina kaikkien toipujien kohdalla. Yleinen vitsi olivat Danielin sammakot. Hänen suustaan pääsi varsin usein ihan älyttömiä lausahduksia, jotka tilanteesta ja ihmisestä riippuen olivat joko todella hauskoja tai todella julmia tai jotain siltä väliltä. Hämmennystä ne ainakin herättivät. Pahimmillaan hän näpäytti meitä kommenteilla, jotka osuivat kipeimpiin kohtiimme. Daniel oli piikittelyn mestari. Yksi naurettava, vaikkakin kohtuupieni ele oli se, että jos joku muu sattui istumaan ruokapöydässä tai saunassa "Danielin paikalla", hän hätisti ihmisen pois. Itse pidin Danielia pitkään vittumaisena tyyppinä, jonka kanssa oli vain pakko olla hyvissä väleissä, jos halusi elämänsä Majiksella sujuvan kivuttomasti.

Daniel osasi kyllä ottaa vastaan kritiikin, jos hänen sammakoistaan tai muusta käytöksestään joku pahoitti mielensä ja uskalsi niistä puhua. Hän myös osasi pyytää anteeksi, mutta aina anteeksipyyntö ei kuitenkaan johtanut muutokseen käyttäytymisessä.

Minä näin suuren määrän ihmisiä, jotka tulivat ja menivät Majiksen aina avoimesta ovesta. Osa kävi vain kääntymässä, mutta toiset jäivät elelemään pidemmäksi tai lyhyemmäksi aikaa joko talkoolaisina tai toipujina.

Nähdäkseni suuri osa toipujiksi valituista sopeutui talon tapoihin. Todella moni sopeutuja koki saavansa avun ongelmiinsa ja lähtikin majisaikansa jälkeen onnellisena ja tyytyväisenä jatkamaan elämäänsä. Monet heistä ovat jääneet Majatalon "ystäviksi". 

Jotkut älykkäimmät osasivat pelata, vaikka he näkivät kaikki epäkohdat. Pelaajat onnistuivat esiintymään oikeanlaisina, keskustelevina, pohtivina ja itsereflektoivina ja osasivat pysyä erossa kaikesta draamasta. He tiesivät, keneen luottaa ja milloin avata suunsa. He osasivat olla kirjoittamatta raskauttavia sanoja esimerkiksi WhatsApissa edes omille kavereilleen. Ihmettelin pelaajien kykyjä. Se oli minusta yhtä aikaa ihailtavaa (koska se teki elämästä heidän kanssaan helppoa) ja halveksittavaa (koska kulissien pitäminen on minusta synonyymi valehtelemiselle). Pelaajat osasivat kerätä kirsikat kakun päältä. 

Havaintoni mukaan sekä sopeutujia että pelaajia on käynyt Majiksella jälkeenpäin talkoilemassa tai lomailemassa.

Näin myös niitä, jotka lähtivät talosta romuna uusia traumoja kannettavanaan entisten lisäksi. Tällaiset vääränlaiset kummittelevat mielessäni yhä ja tunnen syyllisyyttä siitä, että olin noissa tilanteissa hiljainen sivustakatsoja. Haluaisin kertoa näistä yksityiskohtaisesti, jotta tuo systeemi tulisi ymmärretyksi, mutta joutuisin kertomaan ihmisten henkilökohtaisia asioita. Yritän siksi pukea tämän tekstini nyt yleistävään muotoon. Ymmärrän ihan hyvin, etteivät kaikki ole sopivia kaikkiin porukoihin ja paikkoihin. En edes osaisi kuvitella tietäväni, miten sellaisissa tilanteissa sitten pitäisi korrektisti toimia, kun joku toipuja ei mitenkään sopeudu talon tapoihin. Kaikki inhottavat tapaukset vääränlaisten kaoottisista lähdöistä ja isäntäparin ankaruus olivat kuitenkin omiaan vahvistamaan sitä epämääräistä pelkoa, joka talossa vallitsi.

(Nimitykset sopeutuja, pelaaja ja vääränlainen ovat minun omasta suustani. Minä yritin olla sopeutuja, mutta lopulta päädyin vääränlaiseksi. Pelaajaa minusta ei saanut tekemälläkään, vaikka ne pelaajat minua yrittivät joskus opastaakin.)

Lupaus siitä, että jokainen tulija kohdataan omana itsenään, tarkoitti minun nähdäkseni käytännössä sitä, että jos se oma itse oli Danielin ja Soilen haluamanlainen, sai tulija olla oma itsensä. Mutta jos toipuja ei alkanut sopia heidän muottiinsa, hänen elämänsä yhteisössä saattoi muuttua hankalaksi ja päättyä bussipysäkille. Ihmisiä lähetettiin sieltä matkoihinsa joskus aivan hirvittävän lyhyellä varoitusajalla.

Muottiin sopimattomat toipujat joutuivat koko yhteisön edessä "hampaidenpesuun". Tämä tarkoitti, että niitä tyyppejä, joihin joko isäntäpari tai joku muista toipujista oli tyytymätön, käsiteltiin koko yhteisön voimin. Danielin puhelahjat ovat kiistattomat ja niinpä vähemmän verbaaliset toipujat jäivät pahasti jalkoihin, kun kurinpitosaarna alkoi. Ne toipujat, joilla oli kykyä tai rohkeutta puolustaa itseään ja omia näkemyksiään, olivat "hampaidenpesussa" jatkuvasti.

Hampaidenpesun ideahan on mielestäni tosi hyvä ja on hienoa, että viikoittain oli tilaisuus puhua yhteisöelämään väistämättä liittyvistä haasteista. Siitäkin saatiin joskus pitkät väittelyt aikaan, miten päin haarukat ja lusikat pitää laittaa tiskikoneeseen! Oli hienoa, että väärinkäsitykset opeteltiin selvittelemään kasvotusten ja konfliktit pyrittiin puhumaan läpi sen sijaan, että niitä jokainen hautoisi mielessään ja kasvattaisi niistä mörköjä.

Minulle pahoja kokemuksia olivat kuitenkin ne kokoukset, joissa näitä vääränlaisia toipujia ojennettiin. Joskus yritin puolustaa niitä, joita minun oikeuskäsitykseni mukaan kohdeltiin väärin. Siitä seurasi se, että olin itse "hampaidenpesussa" tai keskustelemassa Danielin ja Soilen kanssa kolmistaan. Nämä vääränlaisten tapaukset tuntuivat minun silmissäni menevän samalla kaavalla: nöyryyttävät yhteenotot yhteisökokouksissa, toisten toipujien kääntyminen vääränlaista vastaan ja lopulta sen vääränlaisen poistaminen talosta, jollei hän itse jo ollut ymmärtänyt häipyä.

Koska Daniel ei osallistunut yhteisön arkeen mitenkään, hän sai kaikki tietonsa meistä vaimoltaan Soilelta, meidän terapeutiltamme. Vaikka yritän nyt kirjoittaa asiallisesti ja rauhallisesti ilman itselleni ominaisia värikkäitä adjektiiveja, niin tämän pakkoterapian kohdalla sanon ihan suoraan ja rehellisesti, että kyseessä oli mielestäni helvetin sairas kuvio. Majiksella terapeutit ovat kaikkien asiakkaidensa kämppiksiä ja wannabe-kavereita ja samalla asiakkaidensa johtajia ja tuomareita, ja vielä toistensa työnohjaajia ja puolisoita. Minusta se on todella ongelmallinen järjestely.

(Jälkeenpäin lisätty: Olen juuri oppinut, että Suomessa vain terveydenhuollon ammattirekisterissä olevien palveluntarjoajien toimintaa voidaan valvoa. Suomessa kuka tahansa itseoppinut sekopääkin voisi nimittää itseään terapeutiksi ja alkaa "auttaa" muita ihmisparkoja. Mitä puoskarimpi olet, sen vapaampi olet touhuamaan mitä haluat. Vastuu on asiakkaalla. Minäkin voisin aivan laillisesti alkaa pitää omakeksimääni barbieterapiaa ja nimittää itseäni terapeutiksi.)

Minun aikanani Majatalon sivuilla vielä luki, että Daniel on terapeutti ja myös vaimonsa terapeutti. Enää ei, vaikka käytännössä asia ymmärtääkseni yhä on näin. Soile kyllä ihan oikeasti opiskeli ratkaisukeskeistä psykoterapiaa Helsingin Psykoterapiainstituutissa ja hänellä olikin tämän pakkoterapiamme ansiosta harjoitusasiakkaita riittävästi. Soilen käymä koulutus ei ainakaan vielä kuitenkaan oikeuta häntä käyttämään psykoterapeutti-nimikettä. En silti yritä väittää, että vain Valviran hyväksymä tutkinto tekisi kenestäkään kyvykästä auttajaa. Minusta Majiksen kannattaisi markkinoinnissaan kuitenkin korostaa, ettei Soile ole laillistettu psykoterapeutti, vaikka hänen terapiansa on täysin psykoterapiaan rinnastettavaa toimintaa.

(Jälkeenpäin lisätty: Soile on itse Facebookissa kommentoinut tutkintoonsa liittyvää epämääräisyyttä seuraavasti: "En itse käytä psykoterapeutin ammattinimikettä paitsi ihan piruuttani silloin, kun mainitsen, mihin olen valmistunut ja mistä. AVI on minulle muutaman kerran jonkun kantelun pohjalta kyllä valittanut, mutta ei se voi evätä minulta nimikettä, jota en työkseni käytä, eikä se voi mitätöidä saamaani koulutusta.")

Majatalon ulkopuolisessa maailmassahan yleinen käytäntö on se, että ihminen itse valitsee terapeuttinsa. Toipujilla sellaista mahdollisuutta ei ollut, vaan keskustelut Soilen kanssa olivat pakollisia, eikä talon ulkopuolelta terapiaa saanut lähtökohtaisesti hakea, jos se olisi korvannut Soilen kanssa käynyt keskustelut. Itse kävin silti jossain vaiheessa terveyskeskuksessa masennushoitajalla ja yleislääkärillä, joille saatoin purkaa myös tätä terapiakuviota. Sekä tuolloin, että jälkeenpäin jokainen mielenterveyden laillistetty ammattilainen, jolle olen tästä kuviosta kertonut, on sanonut, että Majiksen terapiakäytäntö on epäeettistä. 

Sille, että ihmiset yleensä saavat itse valita terapeuttinsa, on syynsä. Jopa mielenterveystoimistossa saa vaihtaa omahoitajaa, jos henkilökemiat eivät pelaa, eikä siinä ole mitään outoa.

Toinen räikeä epäkohta terapiaan liittyen oli se, että Soile asui meidän kanssamme. Terapeutin olisi oltava objektiivinen, mutta sellainenhan ei ole mahdollista, jos hän tuntee asiakkaansa myös vapaa-ajallaan ja jokaisen asiakkaan ystävät ja asuintoverit ovat myös hänen asiakkaitaan. Tämä antoi Soilelle mahdollisuuden ohjailla meitä myös suhteissamme toisiin toipujiin. Keskustelut Soilen kanssa eivät olleet luottamuksellisia, mikä selvisi minulle vasta todella myöhäisessä vaiheessa. Sen lisäksi, että hän raportoi kaiken Danielille, hän joskus toi terapiassa puhuttuja asioita jopa yhteisökokouksiin kaikkien yhdessä käsiteltäväksi tai lipsautteli asukkaiden henkilökohtaisia asioita muille.

Minun näkemykseni mukaan ei Soilella eikä Danielilla ollut tarpeeksi pätevyyttä siihen työhön, jota he niin suurella ylpeydellä Majatalolla tekivät. Oma käsitykseni on, että mitä suuremmat ongelmat toipujalla tullessaan oli, sen väärempi paikka Majis hänelle oli. Ja sinne tuli ihmisiä varsin erilaisin taustoin. Oman huomioni perusteella sellaiset, jotka tarvitsivat Majista vaikkapa lopputyönsä kirjoittamiseen, selvisivät asumisajastaan vähemmillä vaurioilla kuin ne, jotka tulivat sinne mielenterveys- tai päihdeongelmien takia. Järkyttävintä mielestäni oli se, että sinne houkuteltiin tulemaan lääkevieroitukseen, vaikkei talossa ollut terveydenhuollon ammattilaisia. Eihän Danielilla ja Soilella ollut mitään ammattitaitoa käsitellä psykoottisia tai vieroitusoireista kärsiviä ihmisiä. Ja vaikka yhteisön sisällä vertaisten tuella pystyisikin elämään lääkkeettömästi, on todellisuus Majikselta lähdön jälkeen toinen.

Se käsitys, mikä Majatalosta ja varsinkin Soilesta ja Danielista syntyy, kun tutkii Majiksen nettisivuja tai Danielin omaa julkista Facebook-sivua, on ainakin minun silmissäni melko kaukana totuudesta. Sama ruusuinen kuva paikasta syntyy aika varmasti myös niille, jotka käyvät siellä talkoilemassa tai lyhytkursseilla. Vain ne, jotka asuvat siellä pidempään, tietävät, ettei se paikka ole niin idyllinen kuin miltä se päälle päin näyttää. Olen itsekin monen monituista kertaa hymyillen myönnellyt, kun joku viikonloppukurssilainen silmät säihkyen on ihastellut, miten ihanaa meillä varmasti on, kun saamme asua siellä. Ja olihan se sitäkin.

Danielhan elää pelkästään Majiskuplassa ja raportoi siitä seuraajilleen Facebookissa. Näen nuo seuraajat omituisina opetuslapsina, jotka pitävät Danielia suuressa arvossa ja hyvin älykkäänä, hyväätekevänä miehenä. En tiedä, miten hän on onnistunut sellaisen seurakunnan itselleen keräämään. Jos Majatalolle lahjoituksia tekevät tietäisivät myös niistä surullisista ja vahingollisista tapauksista, joita Daniel ja Soile ovat auttamisellaan jättäneet jälkeensä, menisivätkö rahahanat kiinni?

Tässä kohtaa haluaisin mainita, että vaikka oman Facebook-sivunsa perusteella Daniel on voimakkaan uskonnollinen, uskonto ei millään lailla näy Majatalon arjessa. Majis on avoin kaikille uskonnosta riippumatta, enkä minäkään missään vaiheessa kokenut, että uskontoa olisi meille tarjoiltu tai tyrkytetty. Itse olen ateisti ja hakeuduin Majataloon pelkästään Majiksen kotisivujen perusteella, enkä ollut tutustunut Danielin kirjoituksiin. 

Vaikka lähdöstäni on jo neljä vuotta ja elämäni on mukavaa ja minulla on kaikki hyvin, minua yhä hermostuttaa kirjoittaa näistä asioista. Tiedän, miten helposti minut saataisiin näyttämään vainoharhaiselta sekopäältä, tai ainakin tuntemaan itseni sellaiseksi vain muutamalla tarkkaan tähdätyllä sanalla. Otan sen riskin, koska mielestäni jonkun täytyy uskaltaa tuoda julki myös Majatalon kääntöpuoli. 

Olemme vertaisteni kanssa miettineet, miksi näitä toisenlaisia tarinoita ei missään netin lukemattomilla keskustelupalstoilla koskaan näy, vaikka meitä, joille siitä paikasta jäi henkisiä haavoja, on takuulla kymmeniä, ellei satoja. Onko se pelko niin tiukassa? Vai haluavatko ihmiset unohtaa kokemansa täysin? Vai eikö heitä kiinnosta kertoa muille kulissien toisesta puolesta ja ehkä saada jotain muutosta Majatalon toiminnan ongelmiin? En tiedä. Minulla on ilmeisesti tavanomaista vahvempi tarve kaataa kulisseja. Itseäni on kuitenkin pidätellyt pelko, joka minuun asettui Majiksella. Se on täysin järjetön pelko vailla todellisuusperustetta, mutta se on todellinen tunne. Ikään kuin jotakin pahaa voisi tapahtua, jos puhuu avoimesti talon epäkohdista ulkopuolisille tai jopa siellä asuneille. 

Toisaalta olen kuitenkin tyytyväinen, että uskallan kirjoittaa vasta nyt, kun osaan paremmin nähdä oman toimintani vaikutukset tapahtumiin, pahin tunnevyöry on laantunut ja pystyn kirjoittamaan rauhallisemmin ja vailla uhmaa. Olen halveksinut itseäni sen takia, etten ole uskaltanut julkisesti kertoa minun omasta ajastani Majatalossa, vaikka sillä voisin estää jotakin herkkää ihmistä tulemasta satutetuksi tai ainakin pysäyttää punnitsemaan, onko Majis hänelle oikea paikka. Nyt tunsin, että oli minun aikani avata suuni.

Näiden Majatalon jälkeisten vuosien aikana olen todennut, että ne isot ongelmat, joita ihmiset ehkä lähtevät Majikseen ratkomaan, eivät ratkea Majiskuplassa, vaan odottavat yhä täällä ulkomaailmassa. Ne pitää ratkoa ihan itse ja tarvittaessa ihan laillistetun terapeutin tai muun terveydenhuollon ammattilaisten kanssa.

° ° °

TOINEN POSTAUS

24.2.2024

Romaani minun majataloreissustani

Halusin edellisessä kirjoituksessani kuvailla vain yleisiä huomioitani Majatalon huonosti toimivista puolista. Osa kertomistani jutuista päti myös minuun itseeni, mutta voisin käydä läpi myös ihan oman polkuni siellä alusta loppuun, onnellisuuksineen ja kauhuineen. En kyllä tiedä, mitä järkeä siinä on. Mutta toisaalta... onko tässä koko blogissa koskaan ollut sen kummempaa järkeä kuin olla julkinen päiväkirja ihmiselle, jolla on pakonomainen tarve kertoa kuulumisiaan maailmalle?

Saattaa olla, että kirjoittaminen tekee hyvää tai saattaa olla, että kirjoittamalla vain luon tarinaa, jonka itse haluan kuulla. Saattaa olla, että oman kokemukseni kautta myös edellinen kirjoitukseni näyttäytyy lukijoille toisessa valossa. Eipä sillä ole mitään väliä. It´s my party and I cry if I want to. Kerron vain siitä, mitä minun mielessäni ja sydämessäni tapahtui.

Minä en omilla ikävillä kokemuksillani yritä mitätöidä niiden kokemusta, jotka saavat Majikselta apua. Sainhan sitä itsekin paljon. Niitä kiitollisten ja tyytyväisten sopeutujien sanoja vain on luettavissa aivan tarpeeksi muualla internetissä ja siksi minusta olisi tärkeää, että myös vähemmän kiitolliset ja tyytyväiset uskaltaisivat avata suunsa.

Minulle Majiksella oli paljon hyvää. En missään nimessä kadu sitä, että menin sinne. Sain kunnollisen ja pitkään turvalliseksi kokemani hengähdystauon avioeroni jälkeen. Aika poissa Imatralta oli varmasti tärkeä syy siihen, että Sulo ja minä olemme nyt parhaita ystävyksiä. En joutunut asumaan kerrostaloyksiöön johonkin Imatran slummiin ja katkeroitumaan siellä yksinäni. Sain asua ihanassa paikassa järven rannalla. Sain aikaa miettiä, kuka olen ja mitä haluan. Siihen sain varmastikin apua myös keskusteluista Soilen kanssa. Opin uusia puolia itsestäni, kuten sen, etten olekaan niin introvertti, kuin olin aina luullut. Sain ystäviä, joista jotkut ovat elämässäni yhä. Heidän ansiostaan sain myös elämänhaluni takaisin. Tunsin, että minusta todella tykättiin ja seurassani viihdyttiin – se oli minulle uusi tunne ja helpotti itseinhoani. Opin omien rajojeni vetämisestä ja niissä pysymisestä. Opin tulemaan paremmin toimeen erilaisten ihmisten kanssa ja nauttimaan sosiaalisista tilanteista myös vähemmän tuttujen kanssa. Opin kuuntelemaan paremmin. Opin paremmin katsomaan peiliin ja näkemään omat tekoni realistisemmin. Hampaidenpesun ansiosta opin, miten konflikteja voi ratkoa paremmin ja katsoa tarkemmin asioita toisen ihmisen kantilta. Sain sekä Danielilta että Soilelta hyviä kysymyksiä, joita minun oli tarpeen miettiä. Sain myös osallistua hyvin kiinnostavaan tosielämäkokeeseen siitä, millaista on elämä kommuunissa. Sain jonkinlaisen käsityksen siitä, millainen hyvä kommuuni voisi olla. Ajatus yhteisöasumisestakaan ei tunnu enää ollenkaan järjettömältä, vaan päinvastoin kauniilta asialta.

Valitettavasti kuitenkin vanhat traumani hylätyksi tulemisesta, kelpaamattomuudesta ja häpeästä vahvistuivat asumiseni viimeisinä aikoina. Koin Majiksella liian paljon asioita, joiden muisteleminen yhä nostaa pintaan ahdistusta. Vasta muutaman viikon kuluttua Majikselta lopullisesti lähdettyäni aloin tajuta, miten tuollaisessa melko suljetussa yhteisössä eläminen oli muokannut ajatusmaailmaani. Siellä vallitsivat omat sääntönsä ja tapansa, jotka alkoivat vaikuttaa aivan älyttömiltä sen jälkeen, kun niiden vaikutuspiiristä oli poistunut. Meidän itsemääräämisoikeuttamme, sananvapauttamme, ihmissuhteitamme ja vapauttamme liikkua rajoitettiin ja niihin puututtiin. Meidät opetettiin kantelemaan toisistamme. Epämääräinen pelon ilmapiiri kulki Danielin ja Soilen mukana ja hauska tunnelma katosi aina heidän saapuessaan paikalle.

Olin henkisesti aivan totaalisen paskana Majikseen mennessäni ja halusinkin kai epätoivoisesti Majiksen olevan minulle turvallinen piilopaikka tosielämältä, jossa saisin aikalisän ja apua ennen kuin joudun tekemään loppuelämääni mullistavia päätöksiä. En pystynyt ollenkaan käsittämään sitä, miten olin voinut onnistua sössimään kaiken sen, mitä rakastin ja mitä olin saavuttanut. Olin menettänyt Suloni, kotini, harrastukseni ja työni, eikä minulla ollut yhtään mitään, mistä alkaa kasata uutta elämää. Olin kokonaan kadottanut perusturvallisuudentunteeni. Minulla ei siis ollut enää mitään menetettävää - yhtä hyvin saatoin sitten mennä vaikka yhteisöön asumaan. Yhteisöön, joka vaikutti vieläpä ihanalta paikalta ja tarjosi terapiaa. Niinpä en lähtenytkään maailmalle elämään häshtäk vänlaiffia, vaan ajoin Saloon. Se tuntui huomattavasti fiksummalta suunnalta.

Ihan aluksi olin aika shokissa, mutta sitten kaikki alkoi näyttää ruusunpunaiselta. Ruusunpunaan sekoittui kuitenkin verenpunaista, kun ensimmäiset yhteisödraamat alkoivat velloa ympärilläni. On ihan selvää, että ihmiset ovat erilaisia ja jotkut koetaan toisia hankalammiksi. Selvää on sekin, että kaikenlaista yhteentörmäystä tapahtuu, kun pannaan ongelmaisia tyyppejä asumaan yhdessä. Minä en vaan tykännyt siitä tavasta, miten niitä hankaliksi koettuja kohdeltiin.

Isommissa draamoissa hampaidenpesut olivat kamalia, kun höykytys kohdistui toipujan persoonaan, eikä tekemisiin tai tekemättä jättämisiin. Noissa tilanteissa Danielin verbaalinen ylivoima sai pahaa jälkeä aikaan. Kun vastakkain on koko yhteisön edessä koko elämänsä ammatikseen puhunut mies ja (joskus nuorikin, keskeneräinen) ihminen, jolla on joku kriisi tai trauma syynä paikalla olemiseen, niin asetelma on mielestäni julma. 

Soilea kavahdin ensimmäisen kerran erään dialogin aikana, jolloin hän alkoi huutaa minulle ja eräälle toiselle ihmiselle sen takia, että meillä oli erilainen mielipide sen keskustelun teemaan liittyen. Oli aika järkyttävää kokea, miten ihminen, jonka pitäisi olla minun luotettava terapeuttini, menetti täysin malttinsa siksi, että aihe meni hänellä tunteisiin.

Sittemmin, kun itse olin hampaidenpesuissa, minun pääni oli aina aivan pyörällä niiden jälkeen. Keskustelujen alussa minulla oli aina oma näkemykseni, mutta sen päättyessä totesin olleeni väärässä. Se, miten niiden keskustelujen aikana asiat kääntyivät päälaelleen ja aloin epäillä omaa älykkyyttäni, ymmärrystäni ja tolkkuani, oli pelottavaa. 

Eräs vääränlainen tyyppi oli asunut talossa jo jonkin aikaa ja mitä ilmeisimmin oli ollut hampaidenpesuissa lukuisia kertoja. Kun minä hätäännyin siitä, miten isäntäpari höykytti häntä ryhmissä, jouduin ensimmäisen kerran tilanteeseen, jossa minun oli pakko ryhtyä puolustamaan toista. Tuo tyyppi ei kyllä minun surkeita apujani olisi tarvinnut. Koska minä koin sen kaiken hänen nöyryyttämisenään, en kestänyt olla läsnä. Kun kysyin, saanko poistua kokouksesta, se kiellettiin.

Sen enempää tästä tapauksesta kertomatta totean vain, että menin ihan hämmennyksiin siitä, mitä uskoa ja keneen luottaa. Muistan hautautuneeni pariksi päiväksi omaan huoneeseeni, koska pelkäsin tulleeni hirviömäisen narsistin valtakuntaan. Mutta koska olin sitoutunut siihen, että epäluottamus isäntäparia kohtaan on selvitettävä, pyysin saada jutella kolmisin Danielin ja Soilen kanssa. Minulle vakuutettiin lempeästi, ettei kukaan ole narsisti ja että vääränlaisella on ongelmallinen historia auktoriteettien kanssa ja että minä toimin juuri oikein, kun puhun näistä peloistani. Minua kannustettiin ottamaan aina puheeksi kokemani epäkohdat ja rohkeasti avautumaan hampaidenpesuissa. Niin aloinkin tehdä.

Vähän sen jälkeen, kun tämä ensimmäinen vääränlainen oli saatu savustettua pois, isäntäpari alkoi kuumottaa seuraavaa. Mietin, tarvitsevatko he elääkseen draamaa, vai mikä ihme on syynä sellaiseen toimintaan. Jälleen minä olin siinä tilanteessa, etten kestänyt katsella sitä touhua ja jälleen minun piti käsitellä epäluottamustani keskusteluissa. Soile jopa antoi terapiassa minulle suoraan vuorosanoja, joita minun olisi pitänyt hänelle sanoa silloin, kun tuo toinen vääränlainen alkoi minulle avautua omista vaikeuksistaan isäntäväen kanssa. Kun jatkoin hänen kanssaan kaveeraamista, sain itse hampaidenpesussa noottia hänen lietsomisestaan. Koko muu porukka näytti kääntyvän yhtä vastaan ja niin minä juttelin hänen kanssaan vain salaa kahden kesken. Rikoin siis tietoisesti yhteisösopimusta, jossa olin sitoutunut siihen, etten käsittelisi tyytymättömyyksiä vain keskenäni toisen toipujan kanssa.

Hampaidenpesuissa katsoin vaiti hänen kärsimystään. Olin ihminen, joka en halunnut olla. Minun oli pakko pysyä väleissä isäntäväen kanssa ja elää talon säännöillä, jotta olisin saanut pysyä talossa. Eihän minulla ollut paikkaa, minne mennä, eikä uskoa siihen, että selviytyisin yksin oman pääni kanssa jossain slummikerrostalossa. Se on mielestäni kuitenkin aika paska veruke sille, että käänsin halpamaisesti selkäni yhdelle vertaiselleni, mutta se kuitenkin on se syy, miksi toimin niinkuin toimin. Toimin omaa oikeudentajuani vastaan vain pelastaakseni oman nahkani. Häpeän sitä, että alistuin tällaiseen.

Tämäkin tapaus nakersi luottamustani Soileen, mutta kävin silti terapiassa, koska se oli edellytys talossa asumiselle. En kokenut saavani siitä juurikaan apua, mutta se ei varmaankaan ole outoa silloin, kun terapeutin ja asiakkaan kemiat eivät kohtaa. Kyseenalaistin terapiakuvion heti alkuunsa, mutta Daniel vakuutti minulle, että Majiksen tapa on ulkomaailman tapaa parempi. Ihmiset yleensäkin kuulemma toivoisivat henkilökohtaisempaa suhdetta terapeuttiinsa. Pariskunta kannusti minua luottamaan heidän tapaansa. Minä kyllä yhä ihmettelen, kuka haluaa ottaa aurinkoa tai käydä lenkillä terapeuttinsa kanssa. 

Kun tuo toinenkin vääränlainen oli käsketty tiehensä, alkoi pidempi rauhallinen kausi. Draamaa aiheutui enimmäkseen uusien tulijoiden suhteen, mutta heihin minulla ei ollut sellaista tunnesidettä kuin näihin kahteen edellämainittuun tapaukseen. Eivät ne muutkaan tapaukset silti helppoja olleet. En varmaankaan koskaan tule saamaan mielestäni sitäkään muistoa, kun näin, miten yksi pois määrätty kokelas raahasi isoa matkalaukkuaan tielle päin, vaikkei hänellä ollut paikkaa, minne mennä. Vein hänet sitten autolla bussipysäkille ja jouduin jättämään hänet sinne itkuisin silmin. Vieläkin vatsaa kouristaa. Mitä hänellekin mahtoi sen jälkeen tapahtua ja miksi hänet ajettiin pois?

Ystävyyteni muiden asukkaiden kanssa syveni ja keksimme yhdessä kivaa tekemistä. Me samoilimme lähimetsissä, kiipeilimme kallioilla ja joimme retkillämme termarista teetä tai kaakaota. Teimme kasvomaalauksia, lakkasimme varpaankynsiä ja pidimme levyraateja. Keksimme toisillemme kursseja: minä sain oman personal trainerin ja opettelin itsepuolustustaitojakin. Itse leikin taideterapeuttitätiä toisille. Kisasimme keppihevosradalla ja tutkimme veneellä merirosvoreittejä. Juhlimme synttäreitä ja vappua. Joskus kävimme leffassa ja pelasimme lautapelejä. Retkillämme kaivoimme autoa ylös lumihangesta useampaan otteeseen. Katselimme yhdessä elokuvia, jääkiekkoa ja euroviisut. Me halasimme toisiamme, kannustimme ja kehuimme, juttelimme vakavia ja nauroimme paljon. Huumorimme oli lapsellista ja rietasta. Saunoimme ja uimme, paistoimme makkaraa talvisin takassa ja kesäisin laiturilla grillissä. Kun talon säännöllisesti vuokrasivat meditoijat, me raahasimme telkkarin, jääkaapin ja mikron yhteen majoitushuoneeseen ja linnoittauduimme sinne keskenämme koko viikoksi. Kävimme yhdessä Ruotsin-risteilylläkin. Miten minä rakastinkaan sitä porukkaa! Minulla oli ihanaa heidän kanssaan ja heidän ystävyytensä korjasi minussa niitä haavoja, joiden takia siihen taloon olin hakeutunut.

Nuo mainitsemani meditoijat olivat minulle vähän kaksipiippuinen juttu. Toisaalta en sietänyt heidän läsnäoloaan, koska meiltäkin vaadittiin hiljaisuutta heidän retriittiensä ajan. Yleisissä tiloissa ei saanut puhua, juosta tai nauraa. He kävelivät kuin zombit, korostetun hitaasti. Heidän katsomisensa masensi minua ja heidän valmistamansa vegaaninen ruoka oli suoraan sanottuna pahaa ja pierettävää. Mutta toisaalta heidän saapuessaan me toipujat vapauduimme työstä, sillä he hoitivat kaikki meidän tehtävämme työmeditaation nimissä! Ja minusta oli ihanaa ahtautua omalla porukalla siihen yhteen pieneen huoneeseen hengailemaan. Retriittien aikana meillä oli myös halutessamme kätevä mahdollisuus lomailla poissa Majikselta.

Minun oli ylipäänsäkin vaikeaa jaksaa sitä, miten väki vaihtui yhtenään ja jatkuvasti piti olla avoin uusille ihmisille. Majatalo kun on nimensä mukaisesti majatalo. Se ei ole vain asumisyhteisö, vaan olennaisesti myös liiketoimintaa. Niinpä minun olikin sitten helpompi lakata luomasta uusia ystävyyssuhteita asukaskokelaiden kanssa ja olla heille vain samalla lailla ystävällinen kuin vierailijoille. Keskityin vain siihen omaan ydinporukkaani, joka oli talossa jo silloin, kun minä sinne tulin ja jonka seurassa tunsin olevani hyväksytty ja tykätty. Mutta sitähän minä kai silloin eniten tarvitsinkin. Olin todella harvoin itsekseni, sillä kavereiden kanssa oli niin paljon hauskempaa. Oman tulevaisuuteni rakentamisen sijaan minä suorastaan upposin niihin ihmisiin.

Kesä Salossa oli minulle erittäin onnellinen siitä huolimatta, että silloin työtä ja vierailijoita oli liikaa. Onnelliseksi sen teki kavereiden lisäksi tietenkin vuodenaika itsessään, mutta myös se, että isäntäväki taisi ottaa kesän loman kannalta, eivätkä he kiinnittäneet niin paljon huomiota meidän touhuihimme. Soile unohti pitää terapiaa ja Daniel perui keskusteluryhmiä. Tulin tuolloin tosi hyvin toimeen Danielin kanssa, ja aloin jopa hetkittäin tykätä hänestä - tai ainakin suhtautua häneen lempeämmin. Danielia näki ryhmien lisäksi myös pihalla käskyttämässä meitä kantamaan kiviä eestaas puutarhassa, mikä toi häntä valtaistumeltaan lähemmäs yhteisöä. Opin pääsemään vähän jyvälle Danielin huumorista ja lakkasin pelkäämästä häntä tarpeettomasti. Soilen seurassa minulla oli yhä vaivaantunut olo, mutta eipä hänen kanssaan tarvinnut juurikaan olla tekemisissä. Ei ollut draamoja. Tuntui kesäleiriltä.

Hampaidenpesun lisäksi toinen vakituinen ryhmä oli nimeltään sydänryhmä, jossa jokainen vuorotellen kertoi omia kuulumisiaan tai ajatuksiaan ja muut kuuntelivat. Toisten puheenvuoroja ei saanut kommentoida. Voitteko kuvitella minua sellaisessa? Eihän minulla ole mitään suodatinta ja olen liian avoin. En koskaan oppinut sitä, miten paljon kannattaa puhua ja millaisia asioita. Pelaajat osasivat käyttää puheenvuoronsa "kevät tulee, se on mukavaa" -tyyppisillä tyhjänpäiväisyyksillä. Minä sen sijaan revin auki sydäntäni kuin vähämielinen. Ja kun kerroin liian henkilökohtaisia mietteitäni, tunsin olevani alasti ja haavoittuva. Se, ettei omille puheille saanut mitään vastakaikua, oli minusta karmeaa.

Kolmatta ryhmää nimitettiin dialogiksi, ja se oli minulle todella vaikea. Pointtina oli kai opettaa "validia argumentointia". Aluksi valittiin teema ja sitten siitä keskusteltiin. Teemat olivat tosi abstrakteja ja keskustelu liikkui sellaisella filosofisella tasolla, johon en itse pysty. Minä kykenen jollain lailla keskustelemaan omista kokemuksistani ja tunteistani, mutta en sellaisista teoreettisista aiheista, joista siellä aina puhuttiin. Minun suuni pulpauttelee asioita jo ennenkuin aivoni ovat saaneet niitä järjestykseen. Minut ymmärrettiin helposti väärin, kun en osannut muotoilla sanottavaani kunnolla. Tämä kaikki sai minut helposti tuntemaan itseni tyhmäksi ja ajatukseni häpeällisiksi. 

Erityisen vastenmielistä minulle oli se, että lopuksi jokaisen oli arvioitava omaa suoritustaan. Persiilleenhän se meni minulta aina. Tosin silloin kesällä, kun minulla oli helpompaa olla ja tulin kauniisti toimeen Danielin kanssa, tuokin ryhmä oli minulle siedettävämpi. En jännittänyt enää niin pahasti suuni avaamista, koska tunsin olevani turvassa tutussa porukassa. Keskustelujen aiheetkin olivat välillä lähempänä konkretiaa kuin filosofiaa. Istuimme usein laiturilla tai terassilla, josta sai katsella järveä ja luontoa. Se oli minulle helpompaa kuin talvinen hämärä takkahuone. 

Että minä vihasin Majiksen pimeitä huoneita! Valoa minä tarvitsin, en kynttilänhämyä.

Minullahan oli se suuri haave, että pääsisin elämään talven Espanjassa pakettiautossa. Kun sinä kesänä sain huikean nelinumeroisen summan veronpalautuksia, ymmärsin, että nyt on ehkä viimeinen kerta ikinä, kun minulla olisi mahdollisuus se tehdä. Päätin lähteä syksyllä Helmutin kanssa maailmalle opettelemaan yksin selviytymistä ja miettimään, mitä elämältäni haluan. Se oli sopiva hetki senkin takia, että useampi minulle rakas toipuja lähti Majiksesta ulkomaailmaan. Sovin Soilen kanssa, että jatkan matkaani niin pitkälle kuin uskallan ja käännyn sitten takaisin ja palaan Majikselle - tarkoittipa se sitten viikon tai puolen vuoden reissua. Minua vähän meinasi hirvittää lähteä matkaan, koska en ollut koko vuoden aikana ollut päivääkään yksin.

Siellä matkallani yksinäni Espanjan karuilla rannoilla ymmärsin haluavani ikioman kodin, jonne palata. Halusin oman pienen mummonmökin. Halusin myös elää ilman velvollisuuksia ketään kohtaan, olla oman itseni herra ja pystyä reissaamaan. Tämän kirkastumisesta kiitän kyllä sydämestäni Soilea, joka kehotti minua piirtämään tulevaisuuteni sen sijaan, että yrittäisin ajatella sitä järjellä ja punnita eri vaihtoehtojen plussia ja miinuksia. Kun piirsin, kuva tuli sielustani, jos minulla nyt sellaista onkaan. Vaikka olisin hyvin pärjäillyt tien päällä kevääseen saakka, päätin ajaa jouluksi Suomeen ja sitten palata Saloon ja alkaa etsiä sitä mummonmökkiäni.

Reissun päällä ollessani sain Soilelta yllättäen viestin, jossa hän kysyi, olenko suunnittelemassa tulevani vielä takaisin Majikseen ja kehotti minua miettimään, miksi. "Mieti tarkkaan, voimmeko ja voinko sinua auttaa?" Tuo viesti sai minut aika pakokauhuiseksi - ehkä syystä, ehkä tarpeettomasti. Olimme mielestäni aivan selvästi sopineet ennen lähtöäni kaikesta ja yhtäkkiä aivan puskista tuli tällainen. Kyllä minä olin tuon saman kysymyksen kuullut ennenkin, mutten vielä koskaan itselleni osoitettuna, vaan niille vääränlaisille. Olinko minä nyt yhtäkkiä vääränlainen ja jos olin, niin mikä ihme siihen olisi voinut olla syynä? 

Päätin vakaasti, että tulisin pysymään erossa kaikesta draamasta ihmisten välillä ja puhuisin Soilelle rehellisesti kaikesta siitä, mikä minua oli hiertänyt aiemmin. En alkaisi ystävystyä nykyisten asukkaiden kanssa, vaan keskittyisin miettimään omaa toimeentuloani ja etsimään itselleni kotia. Ei siis enää hauskanpitoa, vaan oikeasti oman elämäni hallintaan ottamista. 

Kun uutena vuonna palasin Majikselle, siellä oli uusia asukkaita muutaman vanhan tutun lisäksi ja kummallinen kireä tunnelma. Älytöntä kyllä, jouduin heti draaman keskipisteeseen, kun aamupalakokkina ollessani eräs asukkaista tuli keittiöön ja kysyi, voinko pitää salaisuuden viidentoista minuutin ajan. Hämmästyneenä lupasin. Hän kertoi olevansa poistumassa talosta ja minä saisin vasta vartin päästä alkaa kertoa muille, ettei hän olisi tulossa takaisin. 

Taas yksi vääränlainen siis. En tiennyt juuri mitään tästä ihmisestä enkä siitä, mitä kaikkea poissaollessani oli tapahtunut, mutta niin vain istuttiin taas yhteisökokouksessa, jossa isäntäpari selitteli tuotakin traagista lähtöä itselleen parhain päin. 

Kerroin Soilelle rehellisesti kaikesta siitä, mikä minussa oli aiheuttanut epäluottamusta häntä kohtaan. Arvelin, että hyvin menee, kun pelaan heidän säännöillään, enkä puhu yhtään mitään selän takana, vaan aina kasvotusten ja selvitän aiemmat harmini. Ikävä kyllä jouduin pian toteamaan tehneeni pahan virheen. Puhumalla omista tunnoistani ja mielipiteistäni tulin samalla tyhmyyksissäni heittäneeksi koko oman rakkaan ydinporukkani suden suuhun ja meidät kutsuttiin kaikki yhteisöpalaveriin ilman mitään käsitystä palaverin aiheesta. Sattumoisin paikalla oli vierailulla niitä entisiä asukkaita, jotka myös tuohon porukkaan kuuluivat ja niin hekin joutuivat tähän välienselvittelyyn. 

Ilmeisesti osa tuohon palaveriin joutuneista tajusi, etten tehnyt sitä mitenkään tarkoituksella tai ilkeyttäni, ja olen jopa saanut jälkeenpäin kiitoksen siitä, että puhuin Soilelle sen minkä puhuin. Mutta ainakin yksi ihminen näki minut petturina ja on kantanut siitä kaunaa vuosia. Hänen sanojensa mukaan minä "heitin kaikki kaverini bussin alle vasikoimalla asiasta X pelastaakseni oman nahkani". En ymmärrä, miksi edes olisin sellaisen kieroilun tahallani suunnitellut - sehän vain teki kaikesta kaikille kauheaa eikä todellakaan ollut eduksi minullekaan. Mutta tämä entinen ystäväni onkin yksi pelaajista ja hänen aivonsa ovat selkeästi erilailla rakentuneet kuin minun. Tulen muuten kirjoittamaan omista aivoistani vielä monta postausta, sillä olen saanut viime aikoina tutustua niihin erityisen hyvin.

Tuon tapauksen jälkeen en halunnut enää edes yrittää oppia luottamaan Soileen. 

Myös ryhmät kävivät minulle hirvittävän vaikeiksi. Dialogihan oli aina ollut minulle erityisen paha, mutta nyt se muuttui ihan helvetilliseksi. Kun ympärilläni oli enimmäkseen vieraita ihmisiä ja suhteeni Soileen ja sitä myötä myös Danieliin oli kriisissä, aloin tuntea kauhua ääneen puhumisesta. Aloin saada ryhmien takia todella pahoja paniikkikohtauksia. Jouduin lääkitsemään itseni Opamoxilla ennen kaikkia ryhmiä, enkä silti meinannut kestää olla niissä. Jostain syystä, jota en pysty ymmärtämään, minun vaikeuteni dialogien suhteen otettiin käsittelyyn kerta toisensa jälkeen. Kaikki kävi koko ajan vaan pahemmaksi ja epätoivoisemmaksi. 

Viimeisen kuukauteni aikana Daniel murskasi minut sanallisesti palasiksi koko yhteisön edessä moneen kertaan. Itkin, vapisin, hikoilin, änkytin ja häpesin kaikkien edessä jo niin paljon, että halusin kuolla. Mielestäni Daniel vääristeli sanojani. Kaikkea, mitä sanoin näytettiin käytettävän minua vastaan. Yksi Danielin lause oli viimeinen niitti: "Sinä et olekaan enää täällä oppimassa, vaan sinä yrität opettaa MEITÄ!" Tuota tuttua, minun korviini täysin absurdia syytöstä hän oli käyttänyt silloinkin, kun niitä vääränlaisten hampaita oli aiemmin pesty. Ensin he rohkaisivat meitä avautumaan hampaidenpesussa, ja kun se alkoi sujua, kaikki kääntyikin päälaelleen. Jos yritin vastata kysymyksiin kertomalla oman mielipiteeni, se vastaanotettiin neuvomisena.

Tuo aika on muistoissani todella epäselvä. Kun pelko otti minusta vallan, en enää pystynyt ajattelemaan selkeästi. Pääni oli ihan sekaisin. En tiennyt enää, mikä oli totta ja mikä kuvitelmaa, tai mitä asioita osasin tulkita realistisesti ja mikä minulla meni överiksi. Sen verran olin ymmärtävinäni, että minä olin todellakin nyt vääränlainen ja minut tultaisiin vielä heittämään pellolle, ellen ehtisi sitä ennen löytää itselleni kotia. Aloin valmistautua mahdolliseen äkkilähtöön.

Sulo lupasi, että jos joudun lähtemään talosta kiireellä, saan majoittua hänen vierashuoneeseensa. Voi suloinen Sulo! Yksi kaverini myös riensi apuun ja kävi Salossa pakettiautolla hakemassa ison osan omaisuudestani Imatralle. Minulla oli nimittäin mukanani melkoinen määrä omia huonekaluja ja muuta roinaa, eivätkä ne kaikki olisi mahtuneet Helmutiin äkkilähdön koittaessa. 

Erään erityisen tuskallisen ryhmän jälkeen tein päätökseni. Kerroin sinä iltana kahdelle ihmiselle, että aion poistua seuraavana aamuna ja selitin syyt. Tiesin, millaiseen hämmennykseen yllätyslähtöni jättäisi koko yhteisön, enkä halunnut tehdä heille niin rumasti. Aamulla kerroin myös yhteisökoordinaattorille ja Soilelle, sanoin heipat muille asukkaille ja sitten starttasin Helmutin. Laitoin talon WhatsApp-ryhmään viestin, jossa kiitin kaikkia ja sanoin, ettei minulla ole mitään hampaankolossa, vaikka lähdenkin niin yllättäen. Tunsin valtavaa helpotusta ajaessani moottoritietä itään päin, vaikka olin myös täynnä syyllisyyttä ja häpeää. Paitsi, että olin osoittautunut totaalisen kelvottomaksi yhteisöasujaksi ja tehnyt viimeisestä kuukaudesta kaikille tosi raskaan, olin myös jälleen kerran tietoisesti rikkonut yhteisösopimuksen. Siinä olin sitoutunut aloittamaan ja lopettamaan asumisaikani "tarmotuolissa". 

Tarmotuoli on yhteisökokous, jossa tulijaa/lähtijää haastatellaan hänen majisaikansa vaiheista ja tavoitteistaan. Niille, joilla kaikki oli mennyt hyvin ja jotka pääsivät poistumaan hyvillä fiiliksillä, lopputarmarit olivat ihan kivoja. Niille, joilla oli ollut vaikeaa... no, voitte varmaan kuvitella. Eihän minulla olisi ollut mitään mahdollisuutta selviytyä sellaisesta prässistä siinä tilassa. 

En ymmärrä, miksi kaikki oli niin toisin palatessani Espanjasta ja miksi minua höykytettiin niin julmasti. Syksyllähän kaikki oli ollut hyvin. Tulin Danielin kanssa mainiosti toimeen koko kesän ja sain häneltä ihan sydämellisiä viestejä vielä reissuni aikana. Mitä ihmettä sitten tapahtui? Siihen haluaisin saada joskus selvyyden.

Majikselta lähtöäni seuraavana kesänä helmustellessani ajelin myös Salon ohi. Halusin käväistä talossa moikkaamassa niitä paria ihmistä, jotka siellä yhä asuivat, ja jotka olivat ja ovat yhä ystäviäni. Koska yleinen käsitys oli se, että tarmotuolin väliin jättäneet eivät olisi enää tervetulleita taloon edes kylään, laitoin Danielille viestin ja kysyin asiasta. Daniel antoi luvan ja kiisti huhun paikkansapitävyyden, mutta silti väitti viesteissään, että kysymällä huhusta minä kiristän häntä. En vieläkään pysty ymmärtämään, miten joku voi tulkita kiristykseksi sen, että kysyn, saanko tulla piipahtamaan, vaikka olen kuullut, etten saisi tulla. Majatalon nykyisiin sääntöihinkin vieläpä näyttää sisältyvän kohta "tarkista huhut".

Jouduin myös lukemaan Danielin viestistä, miten Majiksella on eletty "hyvin ja helpottuneesti" ilman minua. Hän sanoi kuulleensa minun varoittaneen ihmisiä Majiksesta somessa, vaikkei minulle pitänyt jäädä mitään hampaankoloon. 

No, ajatuksethan ovat muuttuvaisia, kun aikaa kuluu. Kuukaudet kuplan ulkopuolla olivat nostaneet esiin yhtä ja toista mätää hampaitteni välistä. Voi miten minä suutuinkaan Danielin sanoista. Menin aivan pois tolaltani. Ennen kuin räppäsin Danielille eston, viestitin hänelle hyvin lyhyesti mielipiteeni terapiasta ja johtamisesta. Kerroin myös, että kyseinen "varoitukseni" oli yksityisellä Instagram-tililläni yksi ainoa virke, jossa totesin vain suosittelevani Majista lomailuun, mutten uskaltaisi suositella asumiseen. Kirjoitin hänelle, että mitä tahansa yritystoimintaa saa arvostella netissä, enkä minä aio suutani sulkea. 

Huvittavaa uhoa. Danielhan sai minut sulkemaan suuni neljäksi vuodeksi! 

° ° °

KOLMAS POSTAUS

3.3.2024

Majiksesta, pikkulinnuista ja ulkomaailmasta

Kerkesin jo kirjailla näitä aiemmissa postauksissa kertomiani ajatuksiani Vauva-lehden legendaarisella keskustelupalstalla ketjuun, jonka aloittaja kysyi, miksiköhän häntä oli varoitettu Majiksesta. Joku muukin vertaiskommentoija oli siellä uskaltanut kertoa ikävästä kokemuksestaan, mikä ilahdutti minua. Sitten se ketju kuitenkin lähti lapasesta, niinkuin internetin paskassa joskus tapahtuu. Mennään sivuraiteille ja aletaan anonymiteetin suojassa haukkua ja kyökkipsykologisoida ihmisiä, joita ei tunneta. Tehdään sivulauseista maailman suurimpia sensaatioita. Harmittaa ihan hirveästi, että edes rupesin siellä kertomaan mitään. En minä sellaista lynkkausmielialaa arvannut saavani aikaan, enkä halunnut saattaa Soilea ja Danielia vaikeuksiin. Olisi pitänyt suutarin vain pysyä lestissään, eli täällä ikiomassa blogissa. Tällaisissa tilanteissa toivoisin, että minulla olisi enemmän harkintakykyä ja malttia.

Joku entinen asukas kirjoitti siellä näin: "Majiksessa on puhumista rajoittavia sääntöjä [...] Oli se virallinen dialogeissa esille tuleva keskustelukulttuuri ja sitten se, missä toipujat puhuvat keskenään Maijiksen sääntöjen ohi. Se ei ole mitään pahan puhumista vaan sellaista, missä vertaistoipuja kertoo miten oli kokenut isäntäväen epäystävälliset kommentit etc. Tällainen puhe ei ole Maijksessa virallisesti sallittua."

Tuo on aivan totta. Selän takan puhuminen oli yksiselitteisesti kiellettyä. Sitä oli kuitenkin todella vaikeaa välttää, kun elimme kaikki samaa elämää, jossa ei tapahtunut muuta kuin Majis, joten me puhuimme Majiksesta. Jotenkin kummallisesti pienissä ryhmissä kavereiden kesken jutellut asiat saattoivat tulla takaisin omiin korviin isäntäparin suusta. Ei siellä ollut seinillä korvia, eivätkä pikkulinnut lauleskelleet. Me asukkaat, aikuiset ihmiset, siis opimme kantelemaan toisistamme. Alennuin siihen joskus itsekin yrittäessäni olla kuuliainen yhteisön jäsen. Olen nähnyt näiden vuosien aikana, miten "nurkan takana puhumisen" demonisoiminen vaikuttaa yhä joihinkin entisiin asukkaisiin minun itseni ohella. 

Juoruilu ja pahan puhuminen ovatkin hanurista, mutta kun ihan vaan omien tunteidenkin sanoittaminen oli kiellettyä, niin siinä mentiin minusta jo tyrannian puolelle. Ei meidän mitenkään olisi ollut mahdollista olla täysin puhumatta ihmisistä, kun he eivät ole paikalla. Varsinkaan sellaisista ihmisistä, jotka hallitsevat sitä paikkaa, jossa asuimme ja jotka määräsivät tekemisemme. Kun päivittäin rikoimme sääntöä, kyllä se huonoa omaatuntoa ainakin minulle aiheutti. Ja samalla kasvatti kaunaa, kun olisi pitänyt mahduttaa itsensä elämään sellaisen lain mukaan, jota itse piti naurettavana. Tuollainen puhumiskielto oli omiaan luomaan "me vastaan ne" -asetelmaa, joka Majiksella ainakin minun sinne saapuessani vallitsi. Ja minäkään en sitä asetelmaa mitenkään pyrkinyt muuttamaan.

Aluksi kun palasin Majiksesta ulkomaailmaan, minulla oli tarve tilittää kaikkea kokemaani jollekin. Kuitenkin, kun yritin ja kuulija jopa uskoi minua, käännyinkin monesti vähän puolustuskannalle ja aloin vähätellä omaa kokemustani. 

Siitä kaikesta oli vaikeaa puhua edes mielurissa. Tunsin itseni paroni von Münchhauseniksi ihmeellisine seikkailuineen. Kuka hitto minua uskoisi? Tarinani olivat aivan liian lennokkaita. Syyllinen olokin niistä puhumisesta tuli aina. Enkä minä edes kaivannut nyökkäillen kuuntelevaa ammattilaisen korvaa, vaan ihmisen, joka olisi pelkästään sanonut minulle, etten minä kuvittele mitään, vaan juuri noin siellä tosiaan tapahtui. Kun on elänyt sellaisissa olosuhteissa, joissa alkaa epäillä omaa järkeään ja käyttäytyä itselleen vieraasti, sellaiset sanat olisivat kultaa.

Kun aikaa ulkomaailmassa kului enemmän ja aloin saada jonkinlaista järjestystä omaan elämääni, tuli se vaihe, etten halunnut ajatella enää lainkaan koko paikkaa. Suljin sen pois ajatuksistani ja laitoin kaikkiin Majiksen ja isäntäparin somekanaviin estot, ettei mikään siltä suunnalta hyppisi tahtomattani silmilleni. Olin kuitenkin päivittäin tekemisissä oman rakkaan toipuneiden porukkani kanssa. Loppujen lopuksi meitä ei yhdistä mikään muu kuin Majiksella vietetty aika. Meillä on eri arvot, taustat, iät, asuinpaikat, erilaiset kiinnostuksen kohteet ja erilaiset tulevaisuuden suunnitelmat. 

Tähän omaan kaveriporukkaani mahtuu tosi erilaisia majiskokemuksia. Onhan niitä epäkohtia yhdessäkin puitu jo talossa asuessamme, mutta esimerkiksi minä en ole saanut tyhjentäviä selityksiä viimeisestä kauhujen täyttämästä kuukaudestani edes niiltä, jotka sen olivat näkemässä. Hekin voivat vain arvailla, mitä Danielin ja Soilen päässä tuolloin liikkui. Sen verran olen saanut synninpäästöä, ettei minua ainakaan koettu paskaksi asuinkaveriksi. En siis tiedä vieläkään, mitä sellaista tein, että ansaitsin sen kaiken hiillostamisen. En käsitä, miksi Espanjaan lähtiessäni tunsin olevani hyväksytty yhteisön jäsen, mutta palatessani olinkin totaalisen vääränlainen. 

En varmastikaan saa koskaan vastausta, koska en uskaltaisi lähteä asiaa pariskunnalta kysymään. Jotkut ovet paukkuen lähteneistä ovat palanneet taloon selvittelemään välejään isäntäparin kanssa. Minä en siihen pystyisi. Nytkin tulee kyyneleet silmiin pelkästä ajatuksesta, että altistaisin itseni jälleen Danielin ja Soilen verbaaliselle tykistötulelle. En myöskään koe tarpeelliseksi selvitellä välejäni ihmisten kanssa, joita en kaipaa elämääni. Ystävät ovat erikseen - heidän kanssaan olen halunnut Majiksella opittua hampaidenpesua käydä aina, kun jotain hankaluuksia on tullut. Se on vaikea ja raskas laji, eikä aina johda onnistuneisiin tuloksiin. 

Aika ei paranna. Se kyllä saa haavat arpeutumaan rumasti. Minun kohdallani tämä tarkoittaa sitä, että olen nähnyt neljän vuoden ajan aina silloin tällöin painajaisia Danielista ja Soilesta. Kun joku entisistä asukkaista on postannut Instagramissa tai WhatsApp-ryhmässämme kuvan Majikselta, vatsani kääntyy ympäri. Kun joku kavereistani on käynyt siellä talkoilemassa, minä olen ottanut sen henkilökohtaisena loukkauksena. Kun joku on ottanut puheeksi jonkun Majiksen postauksen, olen kiihtynyt. Fyysiset reaktiot sydämen hakkaamisesta kuvotukseen, hikoiluun ja vapinaan kertovat siitä, etten minä oikeasti Majiksesta ole toipunut, vaikka sinne menon syystä ehkä olenkin. Ei haavojen hoitaminen tapahdu sillä, että sulkee niiltä silmänsä.

Mutta vaikka en tajunnut terapoivani itseäni kirjoittamalla kokemuksistani ja ajatuksistani, se silti taisi toimia hoitavasti! Nimittäin kun taas copypastesin täältä blogista lisää tekstiä Vauvaan, en mennytkään enää hikiseksi tai alkanut vapista, kun painoin lähetä-nappia! Huikeaa! Tälläkin hetkellä kirjoitan tätä ihan tyynenä ja kuivana! Julkisesti kirjoittaminen olikin yllättäen minulle voimauttavaa.

Kyllähän minäkin voisin kirjoittaa pitkän raportin siitä, miten ihanaa minulla oli Majiksessa ja miten paljon hyvää se aika minulle teki. Eikä minun edes tarvitsisi valehdella yhtään. Mutta nyt minä tein valintoja siitä, mitä kerron ja mitä en. 

Entä miksi valitsin kertoa enemmän negatiivisista puolista? Siksi, että Majiksen virallisilla kanavilla luodaan paikasta paratiisimainen kuva, eikä sekään toki ole varsinaisesti valhetta. Yhtään negatiivista kokemusta ei Majiksesta guuglaamalla löydä. Minä haluan, että jos joku kriisissään oleva guuglaa ihmisten kokemuksia siitä paikasta, hän saisi lukea myös Majiksen vähemmän mairittelevasta puolesta - sen josta ei puhuta ääneen. Sen jälkeen hän voisi sitten punnita, olisiko Majis hänelle sopiva paikka. Monille se on! Uskon, että Daniel ja Soile vilpittömästi haluavat auttaa ihmisiä. Minua auttoivat kuitenkin enemmän muut toipujat, vaikka sekin oli kiellettyä. Ei olisi saanut uskoutua vertaisilleen, vaan Soilelle. Ei olisi saanut synnyttää "kuppikuntia" luomalla liian läheisiä ystävyyssuhteita, vaan olisi kaikessa pitänyt tukeutua isäntäpariin. 

Olen pyrkinyt kirjoittamaan tästä kaikesta niin, että kuvailisin nimenomaan sitä, miten minä KOIN kaiken. Tämä on minun subjektiivinen todellisuuteni ja jokainen voi itse tästä muodostaa käsityksen, missä määrin minun oma toimintani, epävarmuuteni ja sosiaaliset taitoni tai niiden puutteet aiheuttivat mitäkin. En todellakaan väitä olevani mikään helppo ja supersopeutuvainen ihminen ja minulla todellakin on oma osani konflikteissa. Olen myös nyt jälkeenpäin ymmärtänyt, miksei Majatalo ollut minulle sopiva paikka. Kun en kyennyt hyväksymään talon peruspilaria eli pakkoterapiaa, minun tietenkin olisi kuulunut lähteä heti, kun ymmärsin sinnitteleväni terapiassa vain velvollisuudesta. Mutta silloin minä ajattelin eri ymmärryksellä kuin nyt, ja pysyin kurjaan loppuun saakka.

° ° °

NELJÄS POSTAUS

5.3.2024

Huonojen kokemusten sensurointi

(Tätä postausta olen päivittänyt viimeksi 24.3.)

Majiksen ystävät alkoivat ilmiantaa Vauvan keskusteluketjusta viestejä, kunnes ne poistettiin kokonaan. Ensin sieltä katosi minun koko tarinani siitä, miten Majiksen koin. Vaikka olin yrittänyt kirjoittaa kuvaukseni kiihkottomasti, sen katsottiin ylittäneen jonkun sallitun rajan. Samoin kävi muutaman muun asiallisesti kirjoittaneen vertaisen kommenteille. Jäljelle oli - outoa kyllä - jätetty taloa tuntemattomien näppiksistä lähtenyttä vatvomista, spekulointia, ilkeilyä ja mutuilua. 

Vaikka se keskustelu Majiksen nurjista puolista äityikin paikoin kuvottavaksi öyhötykseksi, jossa keittiöpsykologisoitiin ihmisiä ja vedettiin mukaan asiaan liittymättömiä perheenjäseniä, olisin silti suonut meidän kokemusasiantuntijoiden tarinoiden pysyvän olemassa. 

Olin varautunut siihen, että kertoessani tuolla oman tarinani, Majiksen puolustajat hyökkäisivät minun kimppuuni. Olin varautunut siihen, että mielenterveyttäni kyseenalaistetaan ja minut tuomitaan häiriköksi tai valehtelijaksi. En kuitenkaan ollut lainkaan varautunut siihen, että ilkeily, pilkka ja ikävä lynkkausmieliala kohdistuisivatkin Danieliin ja Soileen. Se tuntui minusta pahalta ja tunsin siitä syyllisyyttä. Vaikken ole vastuussa toisten ilkeistä puheista, minähän ne silti laukaisin. 

Minua alettiin nimitellä hulluksi vasta myöhemmin. Sekin on tuntunut tosi pahalta ja jopa pelottavalta siitä huolimatta, että osasin sitä odottaa. 

Tässä sain kouriintuntuvasti selityksen sille, miksi Majiksesta ei mitenkään löydy netin syövereistä mitään negatiivista, vaikka talosta on lähtenyt suuri määrä huonosti kohdeltuja ihmisiä pois. Nekin vähät puheenvuorot, joita Suoli24:lla olen joskus vuosien varrella huomannut, ovat sittemmin kadonneet. Majiksen fanit ja Danielin opetuslapset ovat ilmeisen ahkeria ilmiantamaan vääräuskoisia! Pahoittelen, jos tämä ilmaisuni nyt loukkaa jotakin, mutta se on olevinaan vitsi. 

Minusta kaikilla kuitenkin täytyisi olla oikeus saada äänensä kuuluviin. Meidän Majista vähemmän fanittavien sanat ovat aivan yhtä tärkeitä kuin ne ylistyssanatkin, joita löytyy runsaasti.

Koska ketjua ei kokonaan poistettu, siitä näki yhä sen karun faktan, että kritiikki Majista kohtaan katoaa netistä vauhdilla. Sekään ei ihan hirveästi luottamusta herätä, vaan juuri päinvastoin. Ihmisethän sitten oikein riehaantuvat siitä, että asiallinen palaute sensuroidaan tai että Daniel vastaa sellaiseen harkitsemattomasti sammakoilla, kuten oheiseen Google Mapsissa olevaan palautteeseen. Siinähän sitten kulttiteoriat käyvät kuumana.

Mutta sitten ketju hävisi kokonaan. Se oli minulle lopulta helpotus. Ketjun kyttääminen alkoi olla jo neuroottista ja aiheutti minulle tosi huonoa oloa. Se aiheutti ihan takuulla huonoa oloa myös Majatalon väelle. Tämä minun bloginikin takuulla tekee niin, mutta en silti täältä ala kirjoituksiani poistaa. Minä kyllä stilisoin niitä jälkeenpäin uudelleen ja uudelleen, korvailen liian värikkäitä, monitulkintaisia ja tarpeettoman ilkeitä lauseitani korrektimmiksi. Haluan pysyä tässä asiassa mahdollisimman asiallisena ja pitää omat sammakkoni kurissa. Jokaisella lukukerralla löydän aina jonkin liian provosoivan sanamuodon, jonka joudun korjaamaan. Tarkoitukseni ei ole kaataa Majista tai lietsoa lynkkaysmielialaa, vaan tuoda esiin myös toisenlainen "toipumiskokemus".

Ajattelen, että täällä minun blogissani Majiksesta saavat kertoa vapaasti kokemuksiaan nekin, jotka eivät paikkaa sokeasti ihaile ja jotka muualla hiljennetään. Tämä ei tietenkään ponnahtele hakukoneille yhtä tehokkaasti kuin isot keskustelupalstat, joten tänne eivät ehkä edes löydä tietään ne, jotka haluaisivat jakaa omia kokemuksiaan. Toiveajattelua on ylipäätään varmasti sekin, että joku edes haluaisi niitä jakaa. Edes ne, joiden kanssa olen yksityisesti jutellut vaikeista kokemuksistamme, eivät halua julkisesti arvostella Majiksen toimintaa. 

Majisfanaatikot, jotka ilmiantavat keskustelupalstoilla asiallisenkin kritiikin, löytänevät fooruminsa muualta kuin täältä. Majis on yritystoimija ja yritysten toimintaa on lupa kritisoida. Majista johtavat ihmiset ovat omasta valinnastaan julkisia henkilöitä ja heidän toimintaansa saa arvioida ja heistä saa puhua nimillä. Heidän perheenjäsenistään tai yksityisasioistaan sen sijaan ei sovi puhua, eikä valheita saa keksiä!

En halua tästä paikkaa, jossa saa huutaa mitä tahansa anonyyminä, mutta haluan antaa muillekin Majiksen entisille asukkaille mahdollisuuden avata suunsa omista kokemuksistaan tai havainnoistaan ilman pelkoa tulla sensuroiduksi. Koska Bloggerin kommentointi on osoittautunut joillain laitteilla toimimattomaksi, vertaiskokemuksia voi lähettää myös tämän lomakkeen kautta (kliks). Jos niitä sinne joskus ilmestyy, julkaisen niitä sitten tässä blogissani nimettömänä tai nimellisenä kirjoittajan toiveen mukaan. Kirjoittajan oikea henkilöllisyys ei minulle tuosta lomakkeesta paljastu. Tiedän kyllä hyvin, ettei näistä asioista uskalleta tai haluta puhua omilla nimillä.

Muitakin kommentteja voi lomakkeen kautta lähettää. Minulta saa myös kysyä omista kokemuksistani ystävällisesti ja asiallisesti. 

Muutamasta Vauvasta tuhotusta vertaisviestistä kerkesin napata kuvakaappauksen. Nämä minä tulkitsen sisältönsä perusteella aidoiksi kokemuksiksi:

 

 

 

 

 

 

° ° °

KUUDES POSTAUS

17.3.2024

Kirjeenvaihtoa Danielin kanssa

Kun kirjoittelin tänne ensimmäistä tekstiäni Ystävyyden Majatalosta, minun ajatukseni oli vain jatkaa tätä päiväkirjaani siitä, mihin se katkesi vuonna 2018, ja samalla tuoda julki se, miten vaikeaa voikin olla paikassa, joka oman markkinointinsa perusteella vaikuttaa todelliselta idylliltä. Halusin myös antaa rohkeutta niille, jotka minun laillani olivat itse kokeneet tulleensa Majiksella huonosti kohdelluiksi tai seuranneet sellaista sivusta. 

Kirjoittamisesta innostuneena sorrettujen puolustajana minä sitten sinne Vauvan palstallekin menin romaanejani laatimaan. 

Pelkoni Danielia ja Soilea kohtaan alkoivat kirjoittamisen myötä lopultakin hälvetä ja tajusin, että minun on saatava edes jotain selitystä sille, miksi minua omasta mielestäni kohdeltiin niin kohtuuttoman julmasti ja epäoikeudenmukaisesti omiin rikkeisiini nähden. Oli siis pakko uskaltaa ottaa yhteyttä Danieliin. 

Lisäksi minua ahdisti yhä kasvava syyllisyys Vauvan keskustelusta. Julkisen metakan aiheuttaminen tuntui minusta asialta, jonka halusin Danielille tunnustaa. Majis on paikka, josta on todella vaikeaa antaa ulkopuolisille todenmukaista kuvaa. Joko se näyttäytyy hirvittävänä kulttina tai sitten minä itse näyttäydyn yksinäisenä hulluna, joka ei osannut ottaa pyyteetöntä apua vastaan ja aiheutti hankaluuksia kaikille. Majis on kaikkea muuta kuin yksinkertainen paikka selitettäväksi. Minä yritin, mutta taisin tulla avanneeksi vain Pandoran lippaan.

Niinpä minä sitten tuossa puolisentoista viikkoa sitten laitoin Danielille viestin WhatsApissa, ja pyysin, suostuisiko hän keskustelemaan kanssani. Sen jälkeen me olemme käyneet kirjeenvaihtoa. Daniel kirjoittaa öisin ja minä päivisin. Yhteensä tekstiä on kertynyt jo yli 60 A4-arkkia, joista suurin osa on sitä, miten olemme yrittäneet löytää ymmärrystä toinen toistamme kohtaan.

Vaikka minun suurimmat ongelmani liittyivät Soileen, halusin silti ottaa yhteyttä vain Danieliin. Tämä paitsi sen takia, että ainakin vielä minun aikanani Daniel oli yksinvaltias, myös siksi, että Majiksessa olin kokenut Danielin pystyvän ottamaan kritiikkiä vastaan Soilea paremmin. Tämän kirjeenvaihtomme aikana olenkin ymmärtänyt, että minun ongelmani Danielinkin kanssa syntyivät enimmäkseen Soileen liittyvistä asioista.

Daniel oli ollut jo tietoinen blogistani - sen oli kai joku Instagramissa minua seuraava pikkulintu laulanutkin heti eteenpäin. Tietenkin yksi jos toinenkin Majiksen ystävä oli myös hälyttänyt Danielin lukemaan Vauvaa. Arvostan sitä, että hän silti oli halukas kommunikoimaan kanssani ja jopa teki sen todella lempeästi. 

Kirjoittaminen on ollut tässä avainasemassa. Jos olisin yrittänyt puhua näistä asioista suusanallisesti kasvotusten hänen kanssaan, kaikki olisi mennyt ihan niinkuin aina Majiksella. Eli näin: minä otan esille vaikean asian, ja saan lempeän ja kannustavan vastaanoton. Sitten minut käännetään kuvainnollisesti katsomaan peiliin ja siellä näenkin, miten minä itse myrkytän ympäristöäni. Pääni sumenee, enkä osaa puolustaa omaa kantaani, vaan hätäännyn. Lopuksi poistun keskustelusta syyllisenä kaikkeen ja kannan silmitöntä häpeää. 

Vaan niin ei olekaan käynyt nyt! Olemme molemmat saaneet omat ajatuksemme perille ja keskustelu on pysynyt koko ajan asiallisena. Vaikka Danielin kirjat ja Facebook-luennot ovat minulle hepreaa, hän osaa suoraan minulle kirjoittaessaan tuottaa ihan yksinkertaista kieltä, jonka minäkin tajuan. Meidän päinvastainen vuorokausirytmimme antaa minulle hyvin aikaa punnita sanojani tarkasti. Minä saan jarrutettua, jos meinaan kiivastua. Osasin jopa panna rajan siihen, missä huomasin tutun syyllistämiskuvion käynnistyvän. Olen myös päivittäin saanut juteltua vertaisteni kanssa niistä teemoista, jotka kirjeenvaihdossa ovat tulleet esiin ja saanut heiltä omaa napaani laajempaa näkökulmaa. Olen heille tosi kiitollinen siitä. Eivät nämä muistot mitenkään kevyitä ole heillekään.

Sain myös niitä kovasti kaipaamiani vastauksia, kun lopulta pääsimme kysymyksiini asti. Tulkitsen Danielin ja Soilen sanat rehellisiksi. En koskaan ole ollut ihminen, joka ensimmäisenä epäilisi toisten valehtelevan. Vasta Majatalon kokemusteni takia minuun iski epäluottamus tavallisten ihmisten aitoutta ja sanojen vilpittömyyttä kohtaan. Siihen on syynä ainakin Majiksen kantelukulttuuri, mutta myös ne toipujat, joita nimitän pelaajiksi. En enää tiennyt, mitkä sanat olivat vilpittömiä. Danielkin luonnehtii minua "kyvyttömäksi valehtelemaan", mikä ilahduttaa minua. Sellainen koenkin olevani ja jos joskus harvoin olen langennut valehteluun, se on joko näkynyt saman tien päällepäin tai aiheuttanut silmittömän suurta tuskaa itselleni ja lähipiirilleni. 

Ne selitykset, joita Daniel ja Soile minulle nyt ovat kertoneet omaan loppuaikaani liittyen, ovat tuoneet minulle rauhan. He ovat vain ihmisiä, ja heilläkin on omat traumansa ja haavansa, joihin osumalla syntyy konflikteja. Minä kuulemma satuin osumaan niihin haavoihin. Siinä, kun sekä he että minä kääntelimme tajuamattamme veitsiä toistemme haavoissa, syntyi pahaa jälkeä. Nyt on tuntunut hyvältä lukea Danielin ja Soilen omin sanoin, että minulle todella oltiin tarpeettoman ankaria vaatimalla minulta asioita, joihin en ollut valmis. Heidän ajatuksensa minusta olivat todellakin muuttuneet poissaoloni aikana, eivätkä he enää luottaneet minuun. He ihan todellakin lakkasivat tykkäämästä minusta. Sain kuulla, että minuun yksin tosiaan purettiin sellaistakin pettymystä, joka liittyi myös muihin toipujiin.

Miten ihanaa saada tällaisia inhimillisiä selityksiä! Sinänsä silti aika karua. Sillä, että yritin rakentaa Soileen luottamusta yltiörehellisyydelläni, olikin täysin päinvastainen lopputulos.

Minulla on nyt päällimäisenä tämä korjaava kokemus Danielista ja Soilesta ja syyt omiin vaikeuksiini ovat minulla paremmin ymmärryksessä. En enää saa ahdistuskohtausta, kun ajattelen viimeisiä aikojani Majatalossa. Ymmärrän myös isäntäparin puolen heidän suhteestaan minuun. 

Olen kuitenkin paljon jutellut tässä viime viikkoina myös joidenkin entisten asukkaiden kanssa. Se, millaisia ongelmia Majiksen terapiaan ja johtamiseen yleisesti liittyy, ei ole vain minun tai muiden vääränlaisten omaa kuvitelmaa, vaan myös eräät hyvillä mielin Majiksesta lähteneet ne tunnistavat. En minä siis tosiaankaan peru aiempia ajatuksiani Majiksesta. 

Minä olen yhä se sama Susanna, joka ei hyväksy terapeuttien asumista yhdessä potilaidensa kanssa. Ne taustat, jotka Daniel ja Soile minulle omaan tapaukseeni liittyen kertoivat, vahvistavat tätä käsitystäni entisestäänkin. Tuollaisessa kuviossa kun syntyy pakosti tilanteita, joissa inhimillisyys sotkee ammatillisuuden. Ja kun paikkaa johtaa pariskunta ilman ulkopuolista työnohjausta, oma perhe menee konflikteissa luonnollisesti aina etusijalle. 

Olen myös yhä se sama Susanna, jonka mielestä talossa joskus kohdeltiin epäoikeudenmukaisesti henkisesti huonosti voivia tai muuten vain värikkäitä persoonia.

Ja sekin sama Susanna minä olen, jonka mielestä myös negatiiviset majiskokemukset ovat yhtä arvokkaita kuin positiiviset ja ansaitsevat paikkansa mediassa. Kyllä minä yhä toivon, että niistä uskallettaisiin ja haluttaisiin kertoa ja niiden myös annettaisiin olla olemassa. Uskoakseni ainoastaan sillä tavalla ehkä voidaan saada jotain muutosta aikaan talon rakenteellisiin ongelmiin, jotka Majiksen seinien sisällä tapahtuvissa hampaidenpesuissa eivät muutu. Toivottavasti olen väärässä. Minulla ei kuitenkaan ole mitään halua olla kokoamassa jotain vastarintaliikettä, niinkuin jotkut ovat jo arvelleet.

Joku Vauvassa ilkkui, että Susannapa sitten päätti pestä hampaansa julkisesti. Se todellakin oli typerästi tehty. Kun minä tähän aluksi julkisesti ryhdyin, niin en osannut ajatella, mihin tämä johtaisi. Jopa Salon paikallislehti on minua tavoitellut tämän tiimoilta. En kuitenkaan suosittele ketään pesemään hampaitaan millään anonyymien temmellyskentällä, kuten minä tein - siitä seuraa vain pahaa oloa joka suuntaan. Tällä kertaa siitä seurasi onneksi myös jotain hyvää, sillä Daniel haluaa kutsua myös muita Majiksella pettyneitä keskustelemaan kanssaan. Joko kirjeenvaihdolla tai menemällä ihan paikan päälle. Hän keksi jopa lanseerata erityisen "pettyneiden pyykinpesu" -juhlan. 

Kirjeenvaihtoa minäkin voin suositella ihan täydestä sydämestäni! Tämä vuosia lykkääntynyt "hampaidenpesuni" tai "lopputarmotuolini", tai miksi tätä nyt kukakin haluaa kutsua, on kuitenkin lopulta ollut minulle tärkeä kokemus, vaikka jossain vaiheessa jo sekä lähimpäni että minä itse kerkesimme huolestua, kun näyttikin siltä, että minä muserrun Vauvan ja kirjeenvaihtoni takia uudestaan. Sulokin sanoi, että on karmeaa katsoa, miten minä juoksen seiniä päin aina uudelleen ja uudelleen. 

Olen jutellut Danielin kanssa myös talon säännöistä, jotka olivat kuulemma ihan uusi asia minun taloon saapuessani ja niitä oltiin siis vasta testaamassa. Sitä ennen Majis oli ollut pari vuosikymmentä täysin säännötön paikka. Sekin kuulostaa minusta aika tolkuttomalta, mutta toivottavasti siellä jossain vaiheessa löydetään joku kultainen keskitie - ellei ole jo löydettykin. Tässä on kuitenkin kulunut jo neljä vuotta siitä, kun minä jätin sen kaiken taakseni. Enhän minä tiedä, millaista siellä nyt on!

Tottakai toivon, että Majis kehittyisi parempaan suuntaan. Ryhmät ja terapia ovat kuulemma yhä pakollisia, mutta kahden viikon koeasumisaikaa pidennetään nykyisin tarpeen vaatiessa vaikka kahteen kuukauteen, jotta asukkaaksi tuleva todella tietää, mihin sitoutuu. Jokaisen, joka allekirjoittaa yhteisösopimuksen, pitäisi nykyisin siis tietää, millaisia ryhmät ovat ja millaista käytännössä on asua oman terapeuttinsa kanssa. Selän takana puhumista ei kuulemma enää rajoiteta entisellä ankaruudella, vaan Daniel sanoo jo ymmärtäneensä, että toipujien puhuminen keskenään kuuluu siihen pakettiin, joka heidän on vain hyväksyttävä. 

Vain nykyiset asukkaat voisivat kertoa, ovatko muutokset toimineet. Onko tuo uusi menettelytapa keino karsia vääränlaiset toipujat pois ja sillä lailla välttää se, että terapia- ja johtamiskuvion ongelmia jouduttaisiinkin uudelleenarvioimaan? Vai onko sillä saatu Majiksesta paikka, jossa kaikilla on hyvä olla? 

Minun tulkintani on, että Danielilla oikeasti on aito pyrkimys parempaan, mutta eihän vanha koira ainakaan helposti opi uusia temppuja. Samoin ajattelen Soilesta, että hänenkin tarkoitusperänsä ovat hyvät. En pidä heitä mitenkään pahoina ihmisinä ja uskon, että he todella tuntevat kutsumusta ihmisten auttamiseen. 

Jos joku minulta nyt kysyisi, kannattaisiko lähteä Majikseen toipumaan, minä sanoisin, että varaudu kaikkeen ja ole itsellesi uskollinen. 

Jos ajatus siitä, että istut aamupalalla terapeuttisi kanssa, käyt hänen kanssaan kuntosalilla ja päätät jokaisen päiväsi hänen kanssaan saunan lauteilla, on sinulle mieleinen, niin kaikin mokomin käy tutustumassa paikkaan! Jos sopeudut helposti toisten luomiin sääntöihin ja osaat sotkeentua vain omiin asioihisi, pärjäät siellä varmasti mainiosti. Voit ihan takuulla saada sieltä apua omaan kriisiisi. 

Se, että Majis oli minulle väärä paikka juurikin tuon takia, etten pystynyt hyväksymään sen peruskiviä, ei tarkoita sitä, etteikö se voisi sopia jollekin toiselle. Onhan sieltä moni saanut paljon hyvää mukaansa! Myös me, jotka saimme jotain pahaakin.

Tuossa yllä olevassa kuvassa näkyvä Live, love, laugh -teksti oli muuten Majatalon saunan ovessa. Minä vihasin sitä, kun sinne saavuin. Se sai minut suuttumaan aina, kun siihen silmäni laskin. Olin silloin ihan helvetin katkera Sulolle, häpesin omia vääriä ja kuvottavia tekojani, olin ahdistunut erosta ja kotini menettämisestä ja tunsin kaikenkattavaa vihaa elämää kohtaan. Vuoden kuluttua, kun lähdin Espanjaan, tuo taulu ei enää aiheuttanut minussa raivontunteita. Joskus jopa hymyilin sen joutavalle sanahelinälle. 

Kyllä minäkin Majiksessa siis paljon toivuin - sen ansiosta tai siitä huolimatta.

° ° °

SEITSEMÄS POSTAUS

20.3.2024

Asioiden pahentamisen armolahja

Vauvan helvetillinen keskustelupalsta ei taida koskaan hiljentyä tästä teemasta. Joku sanoi juuri äsken siellä syntyneessä uudessa viestiketjussa, että minulla on asioiden pahentamisen armolahja. Se on aika hyvin sanottu. Tunnistan itseni siitä. Vaikka pyrin toimimaan oikein, kaikesta tuleekin kaaosta. Yritän korjata mokani, ja ne vain kasvavat valtaviin mittoihin. Rehellisyyteni johtaa loukkaantumisiin. Näissä tilanteissa tulee sellainen olo, että salailu, valehtelu ja kulissien pitäminen voisivat kuitenkin olla ihan hyödyllisiä taitoja. 

Mutta toisaalta onkin tosi hyvä, että Vauvan hyeenat kääntyivätkin minua vastaan. Ehkä Majis ei menetäkään asiakkaitaan, jos minä nyt vaikutan tuuliviiriltä, feikiltä, valehtelijalta, epärehelliseltä, sekopäältä, lahkolaiselta - ihan nyt muutaman viimeisimmän lainatakseni. Tämäkin soppa onneksi vielä joskus unohtuu ja Majis jatkaa eriskummallista eloaan. 

En ymmärrä, miten julkkikset kestävät julkisuutta. Enkä ymmärrä, miksi nuorisolaiset väen vängällä pyrkivät vloggaajiksi ja tiktokvaikuttajiksi. Anonyymien nettihuutelijoiden kyvyttömyys rauhalliseen kommunikointiin on käsittämätöntä ja ilkeys ihan huimaa. Minä olen aivan tuskissani jo tästä omasta vartistani typerällä keskustelupalstalla, ja se on sentään tosi pientä verrattuna siihen, mitä julkisuuden ihmiset osakseen saavat. On todella vaikeaa lukea perättömiä syytöksiä tai omien sanojen vääristelyä ja yrittää olla alentumatta väittelemään nimettömien hysteerikkojen kanssa.

Hyvä puoli tässä on se, että minä näin, miten suuri on sanojen voima ja mikä vastuu niiden mukana kulkee.

Minä opin jo monta vuotta sitten pysymään Facebookista poissa, koska ihmisten tappelu siellä sai minut pois tolaltani. Paljon sitäkin aiemmin olin jo oppinut estämään anonyymien kommenttioikeuden täällä blogissani. Viime vuosien maailmantilanne opetti minut olemaan lukematta uutisten perässä olevia kommentteja. (Miksi ihmeessä uutisiin edes pitää olla mahdollisuus kommentoida?) 

Olin myös kuvitellut osaavani pysyä poissa kaiken maailman anonyymeiltä keskustelupalstoilta. Mutta ehkä tämä nyt viimeistään opettaa minut pysymään niistä kaukana ja leikkimään ihan vaan omalla kotikentälläni.

Joidenkin ihmisten luetunymmärtäminen on erikoista. Tai sitten minä olen todella paska kirjoittaja. Juuri nyt taiteilen sillä rajalla, että piilotanko blogini kokonaan. Tämän piti olla minun vanhan harrastukseni henkiinherättämistä, mutta sainkin aikaan ihan kunnon ahdistuksen itselleni ja läheiselleni sekä hankaluuksia Danielille ja Soilelle. Minusta on toki hyvä, jos Majiksen päässäkin alettaisiin miettiä joitain asioita uudelta kantilta tämän shown ansiosta, mutta liiallisuuksiin tämä kuitenkin meni.

Toivottavasti sekä minusta että Majatalon isäntäväestä vain tuntuu juuri nyt pahemmalta kuin olisi oikeasti syytä. Täällä blogissahan kukaan ei ole riehunut mitään. Yksi nettipalstahan se Vauvakin vain on, haiseva pieru saharassa, joka toivottavasti katoaa lopulta tuuleen. Minä olen ainakin Danielin kanssa sovinnon tehnyt ja myös Soilelta anteeksi pyytänyt virheitäni. Siihen minun pitäisi keskittyä, eikä hajoilla vähämielisten anonyymien paskapuheisiin. Ne, jotka minut oikeasti tuntevat, saattavat ehkä nähdä minussa tuuliviiripiirteitä, mutta tuskinpa kuitenkaan feikkiyttä, valehtelua, epärehellisyyttä tai lahkolaisuutta.

° ° °

KAHDEKSAS POSTAUS

26.3.2024

Lopputarmotuolini

Daniel pyysi, että pitäisimme kirjallisen Lopputarmotuolin, joka sitten julkaistaisiin Majiksen kotisivuilla ja Facebookissa. Hän antoi minulle sitä varten kysymyksiä vastattavaksi. Vastauksiani yritettiin yhdessä hioa niin kauan, että ne kelpaisivat heille, mutta niin, että minä kuitenkin vielä pystyisin ne itse allekirjoittamaan. Ihan sellaiseen lopputulokseen ei päästy, joten en tiedä, julkaisevatko he sitä koskaan. 

Jokohan tämä draama kuitenkin olisi nyt loppuun käsitelty? On ollut vähän turhan raskas kuukausi, kun olen joka päivä täyttänyt ajatuksiani Majiksella ja kökkinyt tietokoneella kirjoittamassa niitä ajatuksiani sanoiksi.

Minulla ei ole enää kaunoja Majista kohtaan. Olen siitä Danieliakin kiittänyt, että kirjeenvaihtomme myötä vapauduin ahdistuksestani. Nyt minä tiedän kaiken sen, mikä omissa toimissani aiheutti isäntäparille epäluuloisuutta minua kohtaan ja sen, miksi se epäluulo sitten eskaloitui niiksi kamaliksi viimeisiksi viikoiksi ja sain kantaakseni myös muiden toipujien virheitä. On ollut ihan helppoa paitsi pyytää anteeksi, myös antaa anteeksi ja ymmärtää isäntäpärinkin puolen asioista. Minulla ei ole enää pelkoa eikä katkeruutta. Toivoisin, että ne kaverini ja myös minulle tuntemattomat entiset toipujat, joille jäi haavoja Majikselta, pystyisivät pääsemään tähän samaan pisteeseen.

LISÄYS

30.3.2024

Daniel valitsi olla julkaisematta Tarmotuoliani Majiksen kanavissa. Hän kirjoitti minulle siihen vastineeksi oikein nätin kirjeen, mutta en saa lupaa siteerata sitä. Minusta se on vähän sääli. Saisin kuitenkin referoida sitä, mutta sitä en halua tehdä, koska silloin on vaarana, että hänen sanansa vääristyvät.

° ° °

YHDEKSÄS POSTAUS

24.4.2024

Loppua kohti

Sain viimeisenkin vapauden katkeruuksistani, kun Daniel vielä viimeisen kirjeensä jälkeen kirjoitti minulle, että hän ymmärtää nyt, miten he Soilen kanssa vastuuttivat minut yksin kaikesta selän takana puhumisesta, vaikka me kaikki toipujat teimme sitä yhdessä. Hän sanoo, että minulta puuttui kyky sensuroida itseäni ja muilta puuttui rohkeus viestiä heidän kanssaan suoraan.

Tuon lukeminen toi kyyneleet silmiini. Hän näki minut viimeinkin samoin kuin minä näen itseni.

Kunpa Vauvakin joskus hiljenisi. Se silmitön viha, joka ensin kohdistui Majiksen isäntäväkeen ja nyt minuun, on ollut hirvittävä kokemus. Minuun jo sattui, kun siellä alettiin keksiä valheita Danielista ja Soilesta, ja riehuminen vain paheni, kun yritin korjata väärintulkintoja. Nyt minuun sattuvat ne valheet, joita siellä keksitään minusta. Käyn yhä välillä siellä kurkistamassa, mutta en enää maaliskuun jälkeen ole kirjoittanut sinne mitään. Jokaisella kommentillani kun sain vain enemmän vihaa niskaani. Minun pääni ei pysty tajuamaan, miksi täysin asiaan liittymättömät ihmiset jaksavat meuhkata siellä yli kaksi kuukautta samoista asioista. "Surullinen yhden naisen sota" on se, miltä tämä kaikki nyt heidän silmissään näyttää. Minut on keritty tulkita jo persoonallisuushäiriöiseksi, katkeraksi uhriutujaksi, joka perusti tämän bloginkin pelkästään Majiksen mustamaalaamista varten. Lennokkain oli jonkun älynväläys: "Jospa tämä Su-San-Na haaveili pääsevänsä älykkään, filosofisen ja karismaattisen johtajan uudeksi puolisoksi, kun Danskulla oli taas vaimonvaihtoviikot. Soile tulikin ja nappasi uroon. Kismittää vieläkin. Tämä on puhdasta spekua, en tunne ketään näistä. Mutta kiinnostaa pohtia S:n motiiveja."

Oksettaa ja ahdistaa. Mikä helvetti saa ihmisen kuukausikaupalla jumittamaan asioissa, jotka eivät häntä mitenkään kosketa? Mikä saa ihmisen kirjoittamaan omassa päässään keksimiään valheellisia teorioita ja vielä kirjoittamaan ne julki? Pystyisinpä samaan kuin Daniel: olemaan lukematta koko palstaa. Mutta minä olen niin ääliö, että silloin tällöin käyn siellä toteamassa, miten sama hullutus jatkuu yhä. Herään keskellä yötä ja vauvalaisten pahat lauseet alkavat pyöriä päässäni ja paisuvat valtavan pelottaviksi uhiksi aiheuttaen voimakkaita itsetuhoisia ajatuksia. Silti se kaikki on nyt vaan kestettävä, kun itse sen panin alkuun. En kai voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseäni.