ADHD-leiri

Kotona taas. Olipa ihanaa herätä värien keskellä, eikä ankeassa valkoruskeassa hotellihuoneessa, jonka yhtä seinää peittää julma jättiläispeili.

Siirtymävaiheet ovat minulle hankalia ja siksi päätin ihan alkuunsa, etten edes yritä heti kyetä normaaliin kotiarkeen. Tämän päivän (ja ehkä huomisenkin) käytän siihen, että asemoin itseni taas uudelleen. Yritän siirtää itseni pois niistä 13:sta ihmisestä, joiden kanssa olen viettänyt tämän viikon ja suunnata ajatukseni taas niihin, jotka kuuluvat arkeeni. Venyin aamulla sängyssä, koska univelkaa on kovasti, purin reissukassit ja pesin pyykit, meinaan syödä miten sattuu ja kirjoittaa tämän blogipostauksen. Kauppaan on pakko jossain vaiheessa polkaista, mutta muuten saan elää kuin elinkelvoton.

Matka Kuopioon sujui kuitenkin yllättävän kivuttomasti, vaikken Helmutilla päässytkään liikkeelle. Kimppakyytini toisen kurssilaisen autossa oli hetkessä ohi, sillä hän onneksi oli sellainen vilkas ja puhelias ihminen, jollaisen seurassa myös minä olen oma vilkas ja puhelias itseni. Rauhallisten, miettiväisten ja vaiteliaiden seurassa minä helposti ahdistun ja muutun vaivautuneeksi ja teennäiseksi, mikä sitten johtaa ihan fyysiseen epämukavuuteen, jota on vaikea karistaa niskastaan.

Minua vähän hirvitti, millaista on viettää viisi päivää 11 muun ADHD-tyypin kanssa, koska pahimmillaan se voisi olla yhtä hulabaloota. Riemukseni kaikki olivat ihan oikeasti aikuisen iässä ja suurin osa osallistujista oli keski-ikäisiä naisia. Vaikka ongelmille olikin saatu selitys vasta näin myöhäisellä iällä, niin kaikilla oli opittuna kantapään kautta selviytymiskeinoja ja käyttäytymissääntöjä. Osalla porukasta oli myös pelkkä ADHD:n tarkkaamaton muoto, eli he eivät ole tällaisia sähköjäniksiä kuin minä. Ihan liialliseksi ei siis päällepuhuminen käynyt ja ohjaajilla oli tarpeeksi napakka ote innokkaan jaarittelun suitsimisessa. 

On muuten todella inhottavaa huomata, että vaikka minä Majiksella opin olemaan keskeyttämättä toisia, olen sen taidon menettänyt nyt, kun elän itsekseni.

Toinen vetäjistä olikin yllättäen minulle tuttu tyyppi. Sama ihana psykoterapeutti, joka veti eroleiriä silloin, kun minä loppukesällä 2018 sellaiselle eksyin. Sillä hetkellä kun näin hänet, minä tiesin, että tästä tulee ihan mahtava leiri. Ja tuli.

Vaikka aiheet olivat tuttuja, ei kertaaminen tehnyt yhtään pahaa, koska muistini on mitä on. Ja lisäksi on aina ihanaa kuulla toisten kokemuksia. Muutama uusi oivalluskin jäi jonnekin takaraivoon, ja ne toivottavasti auttavat parisuhteeni kanssa. Erityisen mukavaa oli saada kuulla psykiatrian erikoislääkärin luennolla sellaisia juttuja, jotka mielestäni eivät tule virallisissa yhteyksissä esiin lainkaan.

Esimerkiksi minusta on kamalaa, miten jotkut - myös jotkut ADHD-ihmiset itse - ovat hyvin jyrkkiä siinä, ettei saisi vedota ADHD:hen erityiskohtelun toivossa. "Ei saa käyttää ADHD-korttia!" Itse olen aivan eri mieltä. Saa käyttää ja pitää käyttää! Minusta on silkkaa väkivaltaa, että meidän pitäisi sopeutua neuronormaalin yhteiskunnan vaatimuksiin ja sääntöihin. Miksi pitäisi pakottaa ADHD-teini ruokailemaan keittiön pöydän ääressä, jos muiden perheenjäsenten suuäänet tekevät hänet tuskaiseksi? Tai miksi minut pitää yrittää pakottaa normaaliin päivätyöhön, jos se panee koko muun elämäni paskaksi? 

Siksi olikin kiva kuulla psykiatrin suusta, että ADHD:ta voi tutkia kahdelta kantilta: lääketieteelliseltä tai neurodiversiteetin kannalta. Lääketiede on se, jonka näkökulmasta meitä muokataan yhteiskuntakelpoisemmiksi terapian, ohjauksen ja lääkehoidon avulla. Mutta neurodiversiteetin näkökulmasta katsottuna me emme ole se, jota pitää muokata, vaan ympäristömme. Tähän suuntaan yhteiskunnassa ollaan ottamassa vasta pieniä askeleita. 

Mutta entäpä jos kerron, että neurodiversiteetti tarkoittaa samaa asiaa kuin biodiversiteetti, olisiko meidän ADHD-korttimme sitten helpompi ottaa vastaan? Eli mitä monimuotoisempi on luonto, sen paremmin se voi. Samoin mitä neuromoninaisempi on yhteiskunta, sen paremmin sekin voi. 

Myös vaihdevuosia kerittiin hiukan sivuta, ja se aihe olisi kiinnostanut minua tosi paljon enemmän. Mutta ihan fakta siis tosiaan on, että ADHD-oireet vaihtelevat kuukautiskierron mukaan ja vaihdevuodet voimistavat niitä. Omalla kohdallani olen huomannut menettäneeni niitä ominaisuuksia, jotka lasken ADHD:n hyviksi puoliksi ja toisaalta ne, jotka koen huonoiksi, ovat minussa voimistuneet. Se on perseestä. Kaikki vaihdevuosissa on perseestä. Ihmisen ei kuulu elää näin vanhaksi!

Kolmas erityisen ilahduttava yllätys psykiatrin luennolla oli se, että hän otti esiin RSD:n, joka ei kuulu ADHD-diagnostiikkaan, mutta on sitten ilmeisesti kuitenkin muutakin kuin "instatietoa". Se on (kopsaan muistiinpanoistani) äkillinen, triggeriä vaativa äärimmäisen epämiellyttävä tuntemus, joka kestää minuuteista muutamiin tunteihin ja johtuu siitä, että ihminen pelkää tulevansa hylätyksi. Pelko voi johtua todellisesta tilanteesta tai omasta kuvitelmasta. Olen arvellut että omalla kohdallani kyse on tästä, kun varsinkin seurustelusuhteiden alussa kokiessani, etten kelpaa, saatan taantua aivan hetkessä johonkin järkyttävään lamaantumisen tilaan, jossa pääni kyllä toimii, mutta ruumiini ei. Käsivarsiini tulee hirvittävä kipu, jään kyyhöttämään itseni sisään, enkä pysty liikkumaan. Aivot antavat käskyjä suun puhua ja vartalon liikkua, mutta mitään ei tapahdu. Toivon, että kumppanini tajuaisi koskettaa minua, ottaa kasvoistani kiinni ja pakottaa minut katsomaan häntä, ottaa vaikka syliinsä ja vapauttaa minut siitä käsittämättömästä jäätymisestä, jonka vangiksi tipahdin. Se on kauhea tila ja ainoa tieto, mitä siitä on saatavissa on jotain jenkkien instameemiä. Tai ehkä nykyisin löytyykin jo enemmän asiaa mutta silloin kun minä sitä guuglettelin, niin ei mitään muuta löytynyt kuin sellaista, jossa lähdekritiikki on paikallaan.

ADHD, samoin kuin muutkin diagnoosit ovat pelkkiä sopimuksia ja sopimukset muuttuvat tiedon lisääntyessä. Niinpä myös ADHD:ssa on paljon sellaista jota ei diagnoosikriteereistä löydy. Juuri alkuviikolla julkaistiin uusi käypähoitosuositus, joka on minusta aivan erinomainen. Siinä kiinnitetäänkin ensin huomiota tutkittavan elintapoihin. Tämä meidän nykymaailmamme helvetin kännyköineen, avokonttoreineen ja -luokkineen, ylivaativine työelämineen ja liiallisine valinnanmahdollisuuksineen vie ihan normaaliltakin ihmiseltä keskittymiskyvyn. Kun ensin pannaan kuntoon päivärytmi ja nukkuminen, voidaan vasta alkaa miettiä, onko kyseinen lapsi tai aikuinen ihan oikeasti neurokirjolla vai pelkästään ympäristönsä tuote.

PS. Sisäinen hotelliaamupalakriitikkoni antaa Kylpylähotelli Rauhalahdelle arvosanaksi kuutosen. Ihan perus, muttei mikään elämys. Samoin oli asianlaita muiden ruokailujen kohdalla, mikä oli hyvä, koska minulle ei tullut edes mitään kaipuuta ahmia.

Kaikki, mikä voi mennä pieleen...

... menee pieleen. Tiedättekö sen, miten pienet vastoinkäymiset aina kasaantuvat? Sujuvan ajan jälkeen tulee aina sellainen vaihe, kun kaikki pienet asiat romahtavat yhtä aikaa. Nyt minä olen keskellä juuri sitä romahtelua.

Siitepölyvaivojen ja varvasvälisilsan lisäksi minulle tuli flunssa. Jouduin jäämään pois kaikista kivoista paikallisista ilmaisista tapahtumista, joita tälle viikolle osui. On pitänyt ottaa rauhallisesti, jotta flunssa ehtii parantua ennen ADHD-leiriä. 

Se leiri muuttui ilolla odotetusta seikkailusta tuskalliseksi ponnistukseksi. Liian kylmät yöt ja niiden takia hotellihuoneeseen nukkumaan joutuminen olivatkin vasta alkua vastoinkäymisille. Nyt Helmut nimittäin seisoo pihassa lähtövalmiina, mutta ajokiellossa. Vaikka se läpäisi katsastuksen, halusin kuitenkin saada korjaamolta selityksen kummalliselle hankaavalle, jopa ulisevalle äänelle. Automiehet sanoivat, että jarrut ne vain laahaavat, niitä pitää herkistää. Pikku juttu ja menoksi. 

Mutta korjaamolta tuli eilen aamulla huonojen uutisten soitto. Jarruissa ei olekaan mitään vikaa, vaan ääni kuuluu siitä, että "perä on rikki". Mikä perä? Älkää kysykö. Tarvitaan peräremontti. Mitä se sitten tarkoittaa, en tiedä, mutta se maksaa aivan tolkuttomasti. Ei saa ajaa yhtään mihinkään. Kuopioon ei missään nimessä saa lähteä. 

Oli siis pantava suunnitelmat ihan uusiksi. Helmutissa on tankki täynnä dieseliä, mutta minun oli nyt kaivettava jostain satanen matkalippuihin. Onneksi on luottokortti ja onneksi kesäkuussa tulee enemmän rahaa. Nyt pitää vaan olla reipas ja sopeutua.

Vaan kukas olisi osannut arvata, miten vaikeaa julkisilla on päästä Imatralta Kuopioon, vaikka tästä menee sinne suora tie. Bussilla pääsisi kotoa Mikkeliin jokaisessa pikkukylässä kieppuen kolmessa tunnissa, mutta ainoat bussit Mikkelistä Kuopioon ovat Onnibusseja, joita menee vasta niin myöhään, etten kerkiäisi leirin alkuun mukaan. Voisin vaihtaa Mikkelissä junaan, mutta vaihtoaika bussin saapumisen ja junan lähdön välillä on niin lyhyt, että minuutinkin myöhässä kulkeva bussi olisi jo katastrofi. Ja busseihinhan ei voi koskaan luottaa. Jos taas menisin koko matkan junalla, olisi ensin junailtava useamman sadan kilometrin mittainen lenkki etelässä, koska junat kulkevat tässä maassa vain Helsingistä pohjoiseen ja minun olisi suoritettava junanvaihto Kouvolassa! Ja tässä vaiheessa ostettu junalippu on hirveissä hinnoissa.

Yksi leiriläisistä pystyy kuitenkin nappaamaan minut autonsa kyytiin Mikkelistä, joten minun on vain kestettävä melkein kolmituntinen bussikyyti mutkikasta ja mäkistä tietä oksentelematta ja sitten osattava olla vielä yli kaksi tuntia ventovieraan ihmisen kanssa kaksistaan suljetussa tilassa. Ja kaiken tuon päälle vielä jaksettava leiriohjelmaa nukkumaanmenoon asti. Pelkkä ajatuskin tästä kaikesta itkettää. Ja samalla hävettää ja suututtaa. Miksen voi olla normaali ihminen, jolle tällainen muutos ei aiheuttaisi ahdistusta?

Olen niin tottunut kulkemaan pitkät matkat Helmutilla, jossa on aina ruoanlaitto- ja nukkumismahdollisuus ja muutenkin mukana ihan kaikki, mitä ikinä voi tarvita. En mitenkään osaa mahduttaa tarpeeksi eväitä ja vaatteita kasseihin, jotka vielä jaksaisin kantaakin. Pakkaaminen on niin stressaavaa, että lykkään sitä yhä, vaikka jo huomisaamuna on lähtö.

Paluumatkan joudun tulemaan kokonaan junalla. Siinä vaiheessa tiedän kuitenkin olevani jo niin lopussa, etten kestäisi yhtäkään ihmistä silmissäni. Junatkin näyttävät nykyisin olevan ihan outoja. Enimmäkseen vain jotain erikoisosastoja ja lapsi- tai eläinvaunuja. Ne muuutamat tavallisen rahvaan karjavaunut ovat jo lähes täyteen buukattuja. Varasinkin kalliin ekstraluokan paikan ihan vain siksi, että kestäisin itkemättä kotiin.

Ihanasta kylpylätäysihoitoviikosta ADHD-seurassa piti maksaa vain 60 euroa. Olin niin onnellinen siitä, että minut tänä vuonna valittiin mukaan ja saan tällaisen edullisen irtioton kaikesta tylsyydestäni ja arkeni ankeudesta. Mutta nyt haluaisin vain perua koko jutun. 110 euroa omaan hotellihuoneeseen, 37 euroa menomatkaan ja 60 euroa paluumatkaan. Kun muutenkin joutuu laskemaan koko ajan joka pennin, niin tällainen paukku on ihan hirveää.

Lisäksi vielä tulee Helmutin remontti, vaikka kesäkuussa tulevilla tienesteillä minun pitäisi pystyä elämään koko kesä. Minun on kai pakko jättää Helmut odottamaan lopullista kuolemaansa. Ehkä minä ajan sen uimarantaan parkkiin ja pidän sitä kesämökkinä tämän kesän. Suppailen Saimaalla ja ajelen mopolla mustikkametsiin. Käyn kotona tekemässä pihahommia, taloyhtiön touhuja ja oikeita töitä, jos jotain töitä vaikka ilmaantuisikin.

Olisi ihan pakko ilmaantua.

Kuvittelin vuoden alussa, että nyt hallituksen sakset ovat napsineet jo kaiken, minkä voivat napsia. Laskin tiukasti itselleni uudet budjetit ja päätin selviytyä. No sen jälkeen olen vielä saanut lukea, että työhuonevähennys poistetaan, toimeentulotuen 150 euron suojaosa tuhotaan ja perusosaa pienennetään 17 eurolla. Ministereille 17 euroa saattaa olla mitätön raha, mutta minulle se merkitsee luopumista jostain, minkä luen itselleni elintärkeäksi. Hallitus jatkaa tätä samaa tuhovoimaansa vielä kaksi vuotta. Mitä meiltä seuraavaksi viedään? 

Sydäntäni riipii köyhien perheiden lasten puolesta. Ja kaikkien niiden kelpo ihmisten puolesta, jotka joutuvat muuttamaan huonolle asuinalueelle pelkästään siksi, että vain siellä on tarjolla asuntoja, jotka mahtuvat Kelan määrittämiin raameihin ja joihin kelpaa Kelan hyödytön vuokratakaus. 

Vasta eilen silmiini osui ilmoitus Epäluottamuslause kansalta hallitukselle -mielenosoituksesta. Se on jo tänään. Tahtoisin olla mukana. Salaa myös tahtoisin, että mielenosoitus EI olisi rauhanomainen. Miksi muinoin kansat nousivat oikeasti kapinoimaan, kun heidän kurjuutensa vastapainona linnoissa örvellettiin peruukit päässä ja naamat puuterissa notkuvien pöytien äärellä? Miksi me vain alistumme kaikkeen? Miksi kukaan ei ole jo pystyttämässä giljotiinia eduskunnan portaille ja raahaamassa Purraa ja Orpoa kätyreineen ja niinkutsuttuine kristillisine hallituskumppaneineen päidenpudottamistalkoisiin?

Anteeksi. Juuri nyt kaikki on paskaa, myös kusi. Vaan kyllähän tämä tästä taas iloksi muuttuu joskus. Sitä ennen en bloggaile, koska en halua tämän enempää levittää pahaa mieltäni muihin.

"Unelmat ovat...

... pettymysten kivijalka." Tuo lause on yksi Puolangan pessimistipäivien lanseeraamista nerokkaista sloganeista ja minä taidan ottaa sen omaksi motokseni. Oikeasti ihan aina törmään siihen, että petyn sen takia, että olen päästänyt itseni haaveilemaan. Haaveilun on kertakaikkiaan loputtava!

Minulla on nykyisin valtavasti haaveita, ja niiden muodostuminen on tapahtunut aivan vahingossa. Avioeron jälkeenhän en yhtäkkiä enää pystynyt haaveilemaan. Aivan kuin se kyky olisi minusta kadonnut kokonaan. Se oli toisaalta jotenkin surullista, mutta samalla myös huojentavaa. Haaveetonta aikaa kesti pitkään, mutta jossain vaiheessa unelmat ovatkin aivan vaivihkaa hiipineet mieleni sopukoihin. Ja nyt niitä on niin paljon ja ne ovat niin suuria, että niistä on muodostunut varsin vankka kivijalka pettymyksille.

Helmustelusuunnitelmien kariutuminen yllättävän kylmän sään takia on vain yksi pieni esimerkki siitä, miten haaveilu johtaa pettymyksen kautta ankeuteen.

Olen sentään jo kokonaan onnistunut luopumaan haaveestani oikeasti elättää itseni. Ajattelen nyt, että jos jaksaisin sinnitellä tämän hallituskauden loppuun, uusi vasemmistohallitus varmasti ainakin palauttaisi työttömyyskorvauksen suojaosan, jotta osa-aikatyöllä voisi taas elää.

Yritän tiukasti pitää kiinni ajattelutavasta, että osa-aikatyöni on minun ensisijainen tulonlähteeni ja toimeentulotuki vain paikkaa sitä silloin, kun oma tienestini ei riitä hengissä säilymiseen. En halua luisua siihen ajattelumalliin, että "ei kannata tehdä työtä, koska Kela vie kaiken". Joudun tekemään kaksi tuntia paperihommia joka kuukausi, kun laitan toimeentulotukihakemuksen menemään, ja vihaan sitä aivan helvetisti. Minusta on nöyryyttävää joutua lähettämään Kelaan yksityisiä tietojani. Tiliotteista näkee kaiken, mihin käytän rahaa, mutta minusta se ei kuulu kenellekään muulle kuin minulle. Apteekin kuiteistakin näkee, mitä lääkkeitä käytän. Eräs tuttavani onkin kyttäystä boikotoidakseen alkanut toimia niin, että nostaa käyttörahansa käteiseksi, ja maksaa ostoksensa vanhanaikaisesti rahalla. No häneltä Kela alkoi sitten tivata syytä käteisnostoihin. Nythän hallitus on keksinyt sellaisenkin hienon uudistuksen, että Kelalle pitää antaa pääsy suoraan ihmisten pankkitileille. Sipilän hallituksen aikaan perustuslakivaliokunta torppasi samaisen suunnitelman, mutta eiköhän tämä nykyinen hallitus tuonkin tyrannian aja läpi.

En kuitenkaan ole vielä osannut päästää irti haaveesta kunnollisen kokoisesta kodista ja nukkemaailmasta. Siksihän minä ostin yläkerran asunnon, kun sen halvalla sain ja siitä minä yhä unelmoin. Nyt kuitenkin ainoa ilo sen omistamisesta on se, että saan itse valita, kuka päälläni asuu. Meillä tulee olemaan kohtuuttomat vastikkeet seuraavat parikymmentä vuotta, enkä tule koskaan pystymään asuttamaan kahta asuntoa. Odotan siis jotain ihmettä, kun en suostu päästämään haaveestani irti.

Tässä vaiheessa arvelen, että jos Yläkerran Poika (joka muuten on osoittautunut superhiljaiseksi) joskus muuttaa pois (Kunpa ei muuttaisi!), siirryn itse yläkertaan ja laitan tämän suloisen oman kotini vuokralle. Yläkerrankin saisi remppaamalla suloiseksi (Millä rahalla?) ja sitten olisi jonkun toisen vuoro kuunnella minun kanta-askeleitani. En kuitenkaan vanhukseksi saakka voi yläkerrassa asua jyrkkien portaiden takia. Eli jos jompikumpi asunto on myytävä, sen on pakko olla yläkerta, vaikka minusta on kamalaa asua jonkun ihmisen alla. Mutta asunnon saa myydä ilman isoa luovutusvoittoveroa vasta sitten, kun omistaja itse tai hänen perheenjäsenensä on asunut kaksi vuotta kyseisessä asunnossa. Olen ajanut itseni typerään kahden asunnon ongelmaan vain haaveilun takia. Voi rikas tyttörukka.

Vaikka meidän Melukylämme onkin paikallisella tasolla haluttua asuinaluetta, Imatralla kaikkien asuntojen hinnat ovat nyt aivan älyttömän alhaalla, enkä tässä vaiheessa kostuisi yläkerran myynnistä yhtään mitään. Pieniä asuntoja ei kiinteistönvälittäjän mukaan kukaan halua ostaa omaksi. Siksi ajattelen, että kahden päällekkäisen asunnon omistaminen on kuitenkin teoriassa hyvä asia, koska ne voi myydä yhdessä sillä ajatuksella, että asunnot on helppo yhdistää. Ja sillä myynnistä saamallani rahalla voisin sitten teoreettisesti ostaa yhden pienen mummonmökin. Sillä tottahan minä aina haaveilen omasta pienestä hirsituvasta tulisijoineen ja ilman naapureita. Paitsi että mummonmökit ne vasta kalliita ovatkin nykyisin, kun ne ovat niin trendikkäitä.

Haaveilen epätoivoisesti Venäjän rajan aukeamisesta ja Imatran uudesta noususta eläväiseksi pikkukaupungiksi. Hah. Vaikka en ikimaailmassa olisi osannut kuvitella eläväni aikaa, että raja on suljettu, nytpä en olisikaan enää yllättynyt, jos tuo raja pysyisi kiinni koko loppuelämäni. Silti toivoisin, että joskus saisin viedä Heilan Venäjälle ja näyttää hänellekin sen ruman viehätyksen. Itärajan tuntumassa asumisen hienous on nimenomaan ollut itärajan tuntuma. Se oli viehättävää, miten Venäjä ja Suomi täällä sekoittuivat ja sulautuivat toisiinsa arjen tasolla. Jopa minä tykkäsin siitä, että täällä oli pientä vilinää. Yritykset pärjäsivät, oli erikoisliikkeitäkin. Joka paikassa pulputettiin kieltä, josta en tajunnut kuin kaksi sanaa kahden vuoden opiskelusta huolimatta. Ja miten ihanaa olikaan se, että jos sattui olemaan tylsää, saattoi noin vain lähteä jännittävälle pienelle seikkailulle naapurimaahan. Puhumattakaan siitä, miten ihanaa oli se, että oli varaa ajaa autoa, kun sai käydä ostamassa naapureilta puolet halvempaa bensaa. Nyt Helmut seisoo enimmäkseen paikallaan, sillä sen jokainen käynnistys maksaa maltaita.

Ilman muuta haaveilen yhä myös talvien viettämisestä Kanarian saarilla viimeistään eläkepäivinäni. Sekin haave on jo muuttunut mahdottomaksi osaksi siksi, että ulkomaille ei kansaneläkettä enää makseta, mutta myös siksi, että turismi räjähti saarilla koronan jälkeen entistäkin massiivisemmaksi ja on tuonut mukanaan ihan kamalia asioita. Paikallisilla ei enää ole varaa asua kodeissaan. Sinne on muodostunut slummeja, ihan oikeita hökkelikyliä! Turistit kuluttavat holtittomasti vettä paikassa, jossa siitä on muutenkin pulaa. Monikansalliset hotelliketjut all-inkluusivneineen jyräävät paikallisten yrittäjien mahdollisuudet saada turismista elantonsa. Ja päättäjät antavat tämän kaiken tapahtua tajuamatta, miten tuhoavat omaa maatansa. Minun omatuntoni ei oikein kestäisi Kanarialle matkustamista, vaikka se jotenkin kummallisesti minulle taloudellisesti mahdollistuisikin. Viimesyksyinen piipahdus Manner-Espanjassa jo aiheutti syyllisyydentunteita.

Haaveilen lämpimämmästä ja isommasta helmutista jolla voisin seikkailla talvet ja välttää joka vuosi pahenevan kaamosmasennukseni, vaikka nykyinenkin helmut on enimmäkseen tarpeeton. Sitäpaitsi vänlaiffereiden eksponentiaalinen lisääntyminen on aiheuttanut sen, että maa toisensa jälkeen on alkanut rajoittaa puskaparkkeerausta, Suomi mukaanlukien. Kun minulle joskus koittaa eläkeläisen vapaus, matkailuautoilusta on varmasti jo tehty kokonaan laitonta. 

Niin kauan kuin Helmut 2.0 on mahdoton haave, minä haaveilen olemassaolevalla Helmutillani reissaamisesta. Mutta muutaman viikon ilo Suomen katalan kesän aikana ei oikein riitä järkiperusteluksi sille, kuinka paljon rahaa joudun autoon joka vuosi upottamaan. Viime vuoden kirjanpitoni mukaan Helmut nieli 2434 euroa. Idioottimaista. Sillä rahalla viettäisin kevyesti kokonaisen marraskuun Espanjassa. En todellisuudessa edes tarvitsisi mitään autoa täällä, sillä pääsisin hoitamaan välttämättömyysasiat niin fillarilla, mopolla kuin jalkaisinkin. Ja toistaiseksi vielä paikallisbussejakin kulkee ihan tyydyttävästi. Helmut-haaveesta kiinni pitämisellä minä torpedoin toisen haaveeni. 

Toisaalta nyt köyhänä minulla ei edes olisi lupaa säästää marraskuupakoa varten niitä rahoja, jotka Helmutista luopumalla voisin panna jemmaan. Se on oikeasti totta. Kun on niin köyhä, että Suomen laki antaa mahdollisuuden saada toimeentulotukea, menettää oikeutensa säästää unelmiaan varten tai pahan päivän varalle. Sen voi toki tehdä salaa säästämällä possuun ja valehtelemalla Kelalle, ettei ole käteistä. Eli sehän olisi sitten petossyyte, jos siitä jäisi kiinni. Mutta ainakaan vielä Kelalla ei ole oikeutta tulla tekemään ratsioita ihmisten koteihin. 

Toimeentulotukeen kuuluu asumiskustannusten ja terveydenhoitokulujen lisäksi perusosa, jonka saa käyttää miten haluaa. Paitsi että siitä ei saa laittaa rahaa säästöön toiselle tilille tai possuun. Eikä hallituksen mielestä siitä saa myöskään lähettää mitään ulkomailla asuvalle perheelleen. Eikä sillä saa matkustaa ulkomaille kuin viikoksi. Se siis pitää käyttää sitä mukaa, kuin sitä tilille tulee, vaikka pystyisikin maksimaalisella pihtailulla saamaan siitä jotain säästöön. Sillä saa kaikin mokomin täyttää auton tankkia tai vaikka ostaa kaljaa ja tupakkaa, tai ihan mitä tahansa muuta, millä tuhoaa omaa terveyttään ja rasittaa valtion kassaa itseaiheutettujen sairauksien hoidon tarpeena, mutta säästöön siitä ei saa laittaa mitään. Minusta tuo on aivan sairas kuvio ja pakottaa köyhät keksimään kyseenalaisia konsteja. 

Köyhän on kiellettyä yrittää toteuttaa haaveitaan, jos niihin tarvitaan säästämistä.

Minä yritän unohtaa isot haaveet ja sallia itselleni vain pienet. En niinkään Kelan sääntöjen vuoksi, vaan omista pettymyksenvälttelysyistäni. Hyviä ovat sellaiset haaveet, joiden tietää varmasti olevan toteutettavissa lähiaikoina. Vaikkapa että viikonloppuna syön mämmiä kerman kanssa. Tai että huomenna kävelen metsän halki ja pulahdan Saimaaseen. Tyytyväisyyshän piilee siinä, ettei haaveile liikaa. Tyytyväisyys piilee tyytymisessä. Vittu ihan zen vaan.

Uskaltaisinko kuitenkin haaveilla, että silsa jalastani paranisi edes tämän viikon sisällä? Onko teillä koskaan ollut varpaanvälisislaa? Minulla oli vain pieni viaton haava yhden varpaan alla ja ilmeisesti siihen iski uimahallissa joku ällöttävä sieni, joka nyt on kolme viikkoa tehnyt parhaansa tuhotakseen minulta toisen jalan kokonaan. Lääkevoide tuntuu vain pahentavan tilannetta. Käveleminen onnistuu nyt pelkästään crocseilla lampaanvillaa tuupattuna vammaisen kohdan alle. Niinpä minulta on jäänyt väliin paitsi uiminen myös kävelylenkit.

En muuten enää koskaan mene yhteenkään uimahalliin paljain jaloin. Eivät ne mummot tyhmiä ole, kun kulkevat siellä läpsyttimissään! Tämä vaiva ei todellakaan ole leikin asia. 

Säästän teidät kuvalta.

Lyhyt, kylmä kesä

Helmut on katsastettu ja odottaa pääsyä tielle. Säätiedotukset kuitenkin kertovat karmeuksia: yölämpötilat pysyvät jatkuvasti lähellä nollaa ja päivisinkään ei päästä eroon talvivaatteista. Luvatun tavallista lämpimämmän toukokuun on jo todettu olleen pelkkää toiveajattelua.

Ajatukseni siitä, että ajan Kuopion ADHD-leirille mutkien kautta ja nukun kylpylän pihassa Helmutissa, ettei tarvitse jakaa huonetta ventovieraan kanssa, ei tunnu enää lainkaan houkuttelevalta. Varsinkin, kun olen selvästi aavistuksen flunssainen. Jääkylmä ja kostea Helmut ei houkuttele yhtään. Vaan miten minä ikinä pystyisin nukkumaan jaetussa hotellihuoneessa ilman Opamox-tainnutusta? En todellakaan aio nukkua lääkeunta koko viikkoa. On varmaan pakko lainata oman huoneen lisärahat jostain. Onneksi kesäkuussa tulee hyvät yritystulot.

Pitäisi osata pakata myös niin, että olisi hellevarusteet mukana, jos tosiaan jatkan leirin jälkeen omia polkujani koko kesäkuun. Mutta pelkkä ajatus kesävaatteiden sovittamisesta menee mahdottomuuksien puolelle. Sittenhän sen näkee, kun helle alkaa, että saanko tosiaan itseni survottua viime syksynä ompelemiini mekkoihin.

Tällä hetkellä sääennuste sanoo, ettei edes leirin jälkeen lämpenisi, joten mahtaako tämä reissu kutistua eestaas Kuopioon ja kotiin ajamiseksi. Fiksumpaa olisi ollut ostaa ajoissa liput julkiseen kulkuneuvoon. Ikinä ei todellakaan kannata suunnitella yhtään mitään etukäteen, kun kaikki kuitenkin menee persiilleen.

Tein Helmutiin sellaisia rakenteellisia muutoksia, että siellä saa kuljetettua vaikka fillaria ilman, että tarvitsee tehdä mitään järjestelyitä. Sisällä liikkuminenkin on nyt aavistuksen helpompaa, kun sänky ei vie enää koko lattiapinta-alaa. Purin toisella seinällä olevat kaapit kokonaan ja rakentelin niiden materiaaleista lisätiloja toiselle seinälle. Mikään ei siis ole tuossa uudessa kaapistossa nyt varsinaisesti suunniteltua, vaan lähinnä palapeli, joka koostuu saatavilla olevista osista. Haluaisin kovasti jo päästä testaamaan uutta järjestystä käytännössä.

En saanut vuokralaista kotiini koko kesäksi, joten vietän kotosalla ainakin heinäkuun. Sulokin tarvitsee minua hamsterivahdiksi ja mustikat ja mansikat pitää poimia talteen. Meille kävi katastrofi viime vuoden mustikkasadon kanssa, kun Heila vahingossa oli vetäissyt pakastimen töpselin pois seinästä. Ja kaupassa marjat ovat tänä talvena olleet ihan kohtuuttoman kalliita, kai siksi kun ulkomaalaiset eivät päässeetkään satoa korjaamaan viime kesänä. Minun on varauduttava siihen, että myös ensi talvi on pärjättävä omin käsin poimituilla marjoilla.

Lopuksi hellyyttävä kuva unenpöpperöisestä kummipojastani Terhosta.