En las vacaciones

Hui. Kun te näette tämän postauksen, minä olen jo kaukana. Onko minulla tällainen viikko:

... vai sittenkin tällainen:

Siitä kuulette ensi kerralla.

(Kuvat on sorvattu Bitstripsillä ja ne voi klikata suuremmiksi.)

En halua lähteä ypöyksin

Siksipä pyysin matkaseurakseni Kenin: sensaation 90-luvun mallimaailman huipulta. Hänen matkalaukkunsa alkaa jo olla pakattuna, minun ei vielä. Kaksi yötä lähtöön. Nyt on alkanut vähän jännittää.

Ensi viikolla verkkopuotini toimii, mutta tilaukset eivät lähde täältä liikkeelle. Hyvityksesi siitä saatte 10 prosentin alennuksen tilauksistanne ajalla 24.1.-3.2. koodilla KEN.

Kai näitä jo uskaltaa kehua?

Toivon, että käry alkaa olla haihtunut, ja uskallan ryhtyä hehkuttamaan näitä huopalapikkaitani. Pakkohan ei olisi, mutta kun haluan! Ne ovat nimittäin olleet ihan yli-odotusten-ihanat. En ole joulun jälkeen käyttänyt enää mitään muita kenkiä, paitsi perushuopikkaita tai kumppareita puuliiterissä käydessäni.

On ollut vesikeliä ja himopakkasta ja Arctipsit ovat olleet ihan mahtavat joka säällä. Ne ovat aina lämpimät, mutta eivät koskaan hiosta. Meinaan lentää Teneriffallekin näissä. Ei tarvitse sitten siellä lentokentällä ruveta vaihtamaan kenkiä, kun näissä voi hyvin saapastella hotellille saakka.

Minusta nämä sopivat hyvin mekon kanssa ihmisten ilmoilla pidettäviksi. Ne ovat saaneet kehujakin, viimeksi apteekin täti halusi tietää, mistä tällaisia saa. Käyn näissä myös iltakävelyt ja metsäretket, eikä enää tule mieleenkään vetää jalkaan mitään kömpelöitä vaelluskenkiä.

Tavallisiin huopikkaisiin verrattuna näissä on outo piirre: lumi ei tartu näiden pintaan niinkuin niihin normitöppösiin. Niitähän saa aina sisälle mennessä hinkata harjalla ihan urakalla, mutta näitä ei ole tarvinnut kertaakaan.

Nyt minä mietin, että pitäisikö tilata toiset varastoon - jos näitä ei vaikka saakaan enää sitten joskus, kun näistä omistani aika jättää. Asia on vähän niinkuin tuon rakkaan iPhonen kanssa - ei ole enää paluuta muihin merkkeihin.

Venäjältä ennen joulua ostamani feikkihuopasaappaat jäivät nyt sitten toimettomiksi. Ne ovat hiostavat ja kylmät. Jos vien ne kirpparille ja myyn ihan parilla eurolla, niin ehkä joku ilahtuu niistä. Kauniithan ne kuitenkin ovat.

Pieni suru-uutinen loppuun. Saapasmannekiinina tähän saakka toiminut Mini-Susanna on joutunut kadotukseen.

Tämä on viimeinen kuva siitä. Sen jälkeen en ole sitä nähnyt. Luulin sen olevan toppatakkini taskussa, mutta se ei ollut siellä. Olen etsinyt sitä kaikkialta, mutta se pysyy kadoksissa. Kaiken lisäksi sillä on kaulassaan korvaamaton retrokaulaliina ja päässään joulupukin myssy, joten jos sitä ei löydy, joulupukki jää ikiajoiksi paljaspäiseksi.

Kismittää. Olisin halunnut ottaa pikkukaverin mukaani aurinkoon. Miten voikin yhden pienen muovinuken menettäminen tuntua näin kurjalta?

Kymmenen kysymystä

Yksi haaste on viime päivinä kierrellyt pitkin poikin niitä blogeja, joita luen, ja tänään se saapui tännekin. Kiitos siitä Auringon Ihanalle Inkalle. Kysymyksiä ja vastauksia.

1. Mikä on sisustustyylisi?
Hmmm... minun tyylini syntyy siitä, kun talonpoikaiskalusteita uitetaan saateenkaarimaalissa. Iloinen, leikkisä, värikäs, vahva, perinteinen.

2. Mihin huoneeseen olet panostanut eniten?
Toimisto on tainnut muuttua niin moneen kertaan, että ehkä siihen. Panostamisella tarkoitan aikaa, en rahaa niinkään. Se ei vieläkään tyydytä minua, joten panostan siihen jatkossakin.

3. Mihin käyttäisit paljon rahaa ilman huonoa omaatuntoa?
Jos vaikka Sulo sairastuisi vakavasti, niin uskoisin, että hänen hoitoonsa.

4. Mihin käytät paljon rahaa?
Kuka nämä kysymykset on keksinyt? En mihinkään. Minulla ei ole PALJON rahaa käytettäväksi yhtään mihinkään. Eniten rahaa kuluu yrityksen menoihin, mutta jos niitä ei lasketa, niin kaiketi ruokaan, sillä siitä ei voi nipistää. Tässä kuussa tosin käytin paljon rahaa äkkilähtömatkaan, mikä oli poikkeuksellista ja minulla on siitä hiukan huono omatunto. Se saattaa kostautua myöhemmin.

5. Mistä onnesta unelmoit?
Jatkuvuudesta. Että ne elämän pahimmat vuodet olisivat todellakin takanapäin ja loppupuoli sujuisi hyvin.

6. Mikä olisi mielestäsi huonoin onni?
Tulipalo, jossa menettäisin kaiken.

7. Missä asiassa olet tunnollisin?
Meinasin sanoa, etten missään, mutta sitten hoksasin, että ainakin yritystoiminnan rehellisyyden suhteen olen varsin tunnollinen.

8. Minkä inhimillisen virheen annat helpoiten anteeksi?
Onpa vaikea kysymys. Ei kai sellaista inhimillistä virhettä voi edes olla, jota ei voisi antaa anteeksi? Termihän pitää sisällään tahattomuuden.

9. Mikä on naisen paras ominaisuus?
10. Mikä on miehen paras ominaisuus?
Niputan nämä kaksi kysymystä yhteen: mikä on ihmisen paras ominaisuus? Se on hyväsydämisyys.

Haasteita tupataan laittamaan jakoon. Minä haastan tällä kertaa
Sojan - Sukkulalla ja neulalla
Liioliin
Even Villa Töllistä
ja Stellan Kummitustalon kuvakirjasta

Unelma virkatusta peitosta

Kuolaan Sufferiinan blogia, jossa virkattuja peittoja syntyy huimaa tahtia, ja ne ovat aina ihan maailman kauneimman värisiäkin. Olen itse vaikka kuinka monta kertaa yrittänyt tehdä torkkupeiton isoäidinneliöistä. Yhtäkään en ole saanut valmiiksi. Kuvan peitto ei ole minun tekemäni, vaan sain sen ystävältä. Ongelmani on se, että kyllästyn aina hyvissä ajoin, emnnenkuin peitto on puolivälissäkään. Niinpä peitoistani onkin tullut yksi tyynynpäällinen, hehtaarijalkaisen ihmisen tossut ja yksi keskeneräinen tuolinpäällinen.

Ajattelin silti taas kerran yrittää. Tällä kertaa kipinä iski Liioliin blogista: tunnepeitto. Ailahtelevaisen tunneihmisen päiväkirja virkatussa muodossa houkutteli minua. Ideana on virkata yksi ruutu päivässä tai yksi viikossa kuvaamaan kyseisen ajankohdan tunnetiloja.

Lähdin tänä aamuna mukaan mattimyöhäisenä ja virkkasin vuoden ensimmäisen viikon ruudun. Se viikko oli matalaa mieltä, kelvottomuutta ja synkkyyttä. Valitsin lankavarastoni ankeimmat värit.

Lopputulos olikin väritykseltään ihan kaunis, vaikka ei pitänyt olla. Ruudusta tuli joulutorttumaisen venkoileva, vaikka tarkoitus oli tehdä neliö. Sitten aloin miettiä, että mahtaako peitosta tullakin ihan todella törkeän näköinen, jos yksi viikko on siniharmaa ja seuraava sateenkaarenvärinen. Sikin sokin murrettuja ja kirkkaita värejä. Mikään ei sovi yhteen. Kauheaa rosvon oksennusta. Mahtaneeko jäädä kesken tämäkin peitto?

En ole saanut yhtä kaulahuivia lukuunottamatta mitään puikotteluani valmiiksi viime talven jälkeen.

Inkan blogista innostuin neulomaan kuplalapaset. Hyydyin alkuunsa. Lapaseni eivät alkaneet kuplia, ja niistä näytti tulevan jättiläiskokoisetkin. Plääh. Purkuun.

Toinen purkamatta jäänyt keskeneräinen työ on vielä vähän mietinnässä. En tiedä, tulisiko näistä pitkävartiset sukat vai säärystimet. Enää tässä vaiheessa en tohtisi purkaakaan, mutta jatkaminenkaan ei houkuta. Nämä pitää varmaan ottaa mukaan Teneriffalle ensi viikoksi - jospa siellä pimeinä iltoina saisin ne etenemään, kun en yksinäni kuitenkaan iltaisin liiku kaupungilla.

Ei mitään tärkeää

Ei nyt irronnut mitään houkuttelevaa otsikkoa tälle postaukselle, mutta ei minulla varsinaisesti ole mitään kauhean uutta ja mullistavaa sanottavaakaan. (Tässä on oppikirjaesimerkki siitä, miten blogipostausta ei pitäisi aloittaa!)

Kerronpa vaan, että on ihanaa, kun on aurinkoista ja kylmää ja että tajusin, miten talo pysyy tasaisen lämpöisenä siitä huolimatta, ettei ole lumivaippaa kivijalan ympärillä. Ihan yksinkertaisesti pitää vaan lämmittää kaikki uunit kahteen kertaan: sekä aamulla että illalla. Eipä ole enää laskenut lämpö alle kahdenkymmenen muualla kuin työhuoneessa.

Kerron myös eiliseen Facebook-asiaan liittyen, että peppuani on nyt jaettu siellä 136 kertaa ja kuvan on nähnyt 12 500 ihmistä. Sain yli 50 uuttaa sivuntykkääjää ja menetin kaksi. Tänään on tullut tilauksia aika mukavasti. Kannatti siis panna pehmoerotiikkaa riepumainokseen. Aika hämmentävää, vai?

Mites tästä jatketaan? Päivän perse -teemalla? Humoristiset kissakuvatkin kuulemma ovat suosittuja. Naamioisinko Kertun kissaksi?

Sitten lopuksi kerron vielä senkin, että pitkästä aikaa verkkokaupassani on taas kakkoslaatuisia rättejä myynnissä. Vanhaan tuttuun tapaan saatte kolme ulkonäköongelmaista riepua viidellätoista eurolla.

Seksiä peliin?

Pienellä, köyhällä yrittäjällä on todella onnettomat mahdollisuudet mainostaa tuotteitaan. Facebook on ollut siihen hirmuisen hyvä kanava, koska siellä mainostaminen voi tapahtua ilmaiseksi ja jos perehtyy asiaan, voi saada jopa tuloksia aikaan. Mutta Facebook ei halua olla pienen yrittäjän kaveri, vaan jatkuvasti kiristää sitä, millä perusteella yritysten tilapäivitykset näkyvät.

Jos tykkäät esimerkiksi minun yritykseni fb-sivusta, arveletko, että julkaisuni näkyvät Facebookissa sinun etusivusi uutisvirrassa? Moni arvelee niin. Totuus kuitenkin on, että ne näkyvät vain pienelle osalle. Mitä enemmän tietty julkaisu saa tykkäyksiä, kommentteja ja jakoja, sitä paremmin se saa näkyvyyttä. Nyt Facebookin ihmeellinen teknologia on kehittynyt jälleen tiukempaan suuntaan. Ei auta enää tykkäily, eikä kommentointi, vaan nyt pitää saada jakoja. Luin tästä aiheesta aiemmin tänä iltana Fiercer Median selostuksen.

Minä postailen Facebookiin silloin tällöin ja pidän sitä enemmän mainostavana kanavana kuin tätä blogia, jossa voin rönsyillä ja kirjoittaa tunteen palolla. Sivuillani on 1400 tykkääjää, mutta tilapäivitykset näkyvät keskimäärin viidellesadalle ihmiselle. Muutamasta ihmisestä muutamaan kymmeneen yleensä tykkää niistä. Kukaan ei oikeastaan koskaan jaa niitä.

Ja nyt, kun kukaan ei jaa, ne näkyvät yhä vain harvemmille. Koska Fiercer Media sanoo, että seksi myy ja seksiä jaetaan, niin minäpä panna pamautin sivulleni eroottisimman riepukuvan, mitä löysin ja kehtasin julkaista. Kuvan on ottanut ihana Terhi Muukkonen toissa kesänä.

Tuliko jakoja? Parissa tunnissa 70. No kannattiko? Ei tämä ehkä riepujen myyntiä lisää, mutta ainakin tietoisuutta siitä, miten Facebook toimii.

En jaksa lakata ihmettelemästä Facebookin touhuja. Totuushan on se, että jos Facebook olisi vain kavereiden kesken hengailupaikka, sitä ei olisi olemassa lainkaan. Sitä ylläpidetään nimenomaan yritysten tuomien mainosrahojen turvin. Ja sitähän Facebook tässä pyrkii lisäämään: kun ilmaista näkyvyyttä koko ajan kavennetaan, yritysten on pakko ottaa maksullisia mainoksia, jotta saisi omat julkaisunsa näkymään edes niille omille tykkääjilleen. Ihan ymmärrettävää, sillä Facebook on yritys ja yritys toimii omaksi parhaakseen.

Mutta onko tämä edes Facebookin parasta? Sitä voisi kuvitella, että jos Facebook pitäisi meidät yrittäjät (=asiakkaansa) tyytyväisinä antamalla jotain ilmaiseksi, me myös mielummin panisimme siihen palveluun välillä rahaa. Aivan kuten edellämainittu Fiercer Media toimii. Se jakaa neuvojaan ilmaiseksi netissä, vaikka juuri ne neuvot ovat kyseisen firman palvelu - ihmiset ostavat myös koulutuksia, kun oppivat saamaan hyviä neuvoja jopa ilmaiseksi.

Tämä on huolestuttavaa kehitystä ainakin Käsityökortteli-kiertueen kannalta. Facebook on meidän ainoa toivomme omien blogiemme ohella saada kiertue ihmisten tietoisuuteen.

Olisi opittava tekemään niin mahtavan huippuja tilapäivityksiä, että ne houkuttaisivat jakamaan. Vaan siinä kohtaa ainakin minun mielikuvitukseltani loppuvat paukut.

Johtajattaren paikka

Aloin päällystää työtuoliani virkatuilla lapuilla noin vuosi sitten. Se on yhä kesken. Paraatipuoli tuli valmiiksi melko hyvällä tahdilla, mutta siihen se sitten tyssäsi. Tiedän varsin hyvin, etten tule koskaan sitä saattamaan loppuun asti. Niinpä minun piti mööpleerata toimisto niin, että tuolin ruma tausta onkin seinää vasten.

Käänsin vanhan kirjoituspöytäni keskelle huonetta ja "rakensin" siihen sivupöydän Ikean pukkijaloista ja liimapuulevystä. "Sie halusit johtajan pöydän?" kysyi Sulo. No tottakai.

Johtajalla on nyt näkymä huoneeseen sen sijaan, että tuijottelisi seinää. Tyhjää lattiapintaakin piti jättää, koska toimisto muuttuu aina välillä jumppasaliksi.

Tuossa edellisessä kuvassa huomasitte varmasti ylimääräisen oven, joka nojaili seinää vasten. Se on siinä odottelemassa sitä kaunista päivää, jolloin joku rakentaisi toimiston ja salin väliseen aukkoon ovenkarmit. Tässä kuvassa taas pyydän, että huomaatte ihanan keltaisen kaapin, jonka tasoilla on Playmobil-maailmani.

Mitä olisi toimisto ilman leluja? Tulostin gostilnalleni taustakuvaksi slovenialaisia vuoria.

Myös kuninkaan linna näkyy taustalla. Sieltä on nuori pari juuri tulossa vankkureillaan. Joutuvat hiukan jarruttelemaan, kun tien yli kulkee lammaslauma paimen perässään.

Kaapin päältä löytyy sitten se kuninkaanlinna.

Siirrytään tästä sujuvasti muihin lapsekkaisiin yksityiskohtiin, joita toimistosta löytyy.

Kirjanpitoa.

Kaverukset. Toinen on muisto paskimmasta myyntitapahtumasta, jossa olen ollut. Toinen on muistitikku!

Kynä. Uskottavaa yritysjohtamista, eikö?

Vaikka eilisessä postauksessani haaveilinkin tavarattomasta reissuelämästä miniatyyrikodissa, en ihan oikeasti pystyisi luopumaan juuri mistään, mitä nyt omistan. En talosta, en vanhoista huonekaluista, en leluistani.

Haaveet, kaikki turhat haaveet

Sitä haaveilee kartanosta, vanhasta rautatieasemasta tai kansakoulusta, sen isoista huoneista, paljosta tilasta, loppumattomasta remontoinnista, jota haluaa nimittää elämäntavaksi. Ja sitten kun sen kaiken saa, huomaakin haaveilevansa jostain ihan muusta. Jostain todella miniatyyrikokoisesta. Jostain, jossa ei olisi sataakuuttakymmentäkahdeksaa ikkunaruutua, kuutta tulisijaa, seitsemää huonetta eikä kahtatuhatta neliötä raaputettavaa lateksiseinäpintaa. Jostain sellaisesta, jossa elämäntapa tarkoittaisikin helppoutta ja vapautta. Jostain, jonne ei mahtuisi mahdotonta määrää tavaraa. Jostain, joka ei sitoisi ihmistä yhteen paikkaan. Jostain tonttumaisen söpöstä.

Ja sitten yhtäkkiä löytääkin juuri sen, mistä haaveilee.

Katsokaa tätä. Löysin, kun roikuin netissä, vaikka minun nimenomaan piti lakata roikkumasta netissä! Täydellinen unelma! Juuri sellainen koti, josta haaveilen. Sellainen on siis olemassa! Ja amerikkalaiset ovat sen keksineet. Pikkuruinen talo, "tiny house",  jonka voi rakentaa maalle tai trailerille. Toimitetaan ymmärtääkseni samoin kuin meillä pihavajat, kaikkine osineen ja kasaa-itse-ohjeineen. Tai vaihtoehtoisesti ihan valmiina.

Sisällä siellä on huone, keittokomero ja kylppäri sekä makuuparvi. En ymmärrä, mistä sinne vesi ja sähkö tulee, mutta onneksi minun ei juuri nyt tarvitsekaan sellaista miettiä. Ihaninta tässä on kaunis puurakenne. Tavalliset asuntovaunut kun ovat rumia, muovisia, lasikuituisia ja persoonattomia.

Antakaa minulle lottovoitto, niin nappaan Sulon mukaani, ja me lennämme Amerikkaan, ostamme nelivetoisen pick upin (Sulon mieliksi) ja tämän kodin (minun mielikseni) ja kierrämme maailmaa lopun ikäämme.

Näettehän: siinä minä hörppään aamuteet pikkuruisen kotini pikkuruisella kuistilla vaihtuvan meren rannalla.

(Kuvat varastin täältä.)

Kaunis talvi

Jos talvi olisi koko ajan sellainen, kuin se on nyt pari päivää ollut, tuskin olisinkaan alkanut masentua ja joutunut varaamaan matkaa etelään.

Meille satoi pienenpieni lumikerros, pakkanen kiristyi reippaasti ja mikä tärkeintä: aurinko palasi maailmaamme! Hihkuin innoissani, kun sen säteet valaisivat salimme. Olin täysin unohtanut, miltä kotimme näyttääkään.

Vaikka olen yhä kiusallisen väsynyt ja tehoton, mielialani on jotain aivan muuta kuin hetki sitten. Sain jopa joulukuusen vihdoin riisuttua ja heitettyä ikkunasta ulos. Ja kun joulukuusi lähti, tuli tarve mööpleerata. Ihan kuin olisi kevät! Ryhdyinkin siirtelemään huonekaluja toimistossani.

Pakkanen toi mukanaan pienen ongelman, johon emme vielä tässä talossa olleetkaan törmänneet. Nimittäin lämpö ei pysy kunnolla sisällä. Tänä aamunakin oli 16 astetta ja työhuoneessa vielä sitäkin vilpoisampaa. Syynä taitaa olla lumen puute.

Lattiat ovat nyt uskomattoman kylmät, kun suojaavaa lumivaippaa ei olekaan kivijalan ympärillä. Kaikista puulämmitteisistä taloista, joissa olen asunut, on nykyinen kotimme pitänyt lämmön kaikkein parhaiten. Kovimmilla pakkasillakaan ei ole aamuisin herätty 13-asteisessa huoneessa, kuten edellisessä kodissa usein tapahtui. Saapa nähdä, miten käy, jos pakkaset vielä kiristyvät, eikä lunta saadakaan.

Minua ei hirveästi häiritse vilpoinen sisäilma, sillä Jutan dieettiruoka on sillä lailla kummallista, että minulla on kaiken aikaa lämmin ja välillä jopa hiki. Mutta Kerttua ei saa päästää kylmettymään! Olemmekin siirtäneet sen kopin yöksi olohuoneeseen, jossa lämpö pysyy mainiosti aamuun asti, kun ovi suljetaan. Kiitos kuuluu sille kehvelille, joka lasivilloitti huoneen joskus 70-luvulla.

Kylmissä aamuissa on muuten sellainen hyvä puoli, etten uskalla avata tietokonetta, ennenkuin huoneenlämpö on normalisoitunut. Pelkään koneen hajoavan, vaikka en tiedä, miten perusteltu pelko tämäkin on. No, tärkeintähän on se, että saan tehtyä kaikkea muuta kivaa, kun en tällää takamustani tähän ruudun ääreen heti aamulla.

Hankala linssivauva

Sain joululahjaksi Sulolta hassun objektiivin kameraani. Sen nimi on Lensbaby Spark. Vasta tänään oli tarpeeksi valoisaa ja lähdin toiveikkaana pihalle sitä testaamaan. 

Kyseessä on outo, venkoileva objektiivi, jota tarkennetaan sormilla muljauttelemalla. (Viereisen kuvan kaappasin kyseisen firman opetusvideosta.)

Lensbaby ei ollut mitenkään helppo kuvauskaveri, ja minulla yleensäkin palaa aika äkkiä hermo, jos hommat eivät heti ala luistaa. Sain kuitenkin tunnissa kuvattua aika hyvän läjän kuraa, josta tässä nyt näette parhaimmistoa.

Vaikeinta on tarkentaminen. Minulla on suttuiset silmät ja käytän normaalisti aina automaattitarkennusta, koska kameran silmä näkee paremmin kuin minun silmäni.  Koska nyt oli pakko luottaa omiin silmiin, yritin kuvata poikkeuksellisesti silmälasit päässäni, mikä tuntuu mahdottoman kummalliselta. Silmälasit tekevät olon, että minulla on pää täynnä härpäkkeitä, jotka blokkaavat kaikki aistini. Pakkasessa rillit huurtuivat, jonka vuoksi yritin olla hengittämättä ja siitä tietysti seurasi lisää turhautumista.

Kuvasin kohteita läheltä ja kaukaa ja siltä väliltä, mutta en lainkaan tajunnut pointtia. Guuglaamalla löysin paljon hauskan satumaisia kuvia, jotka on otettu samanlaisella vekottimella. Eli siinä pitäisi olla potentiaalia vaikka mihin. Vika onkin kameran tällä puolella.

Minä suhtaudun valokuvaamiseen aika ryppyotsaisesti. Olen tosi niuho siitä, että valotus on kunnossa, värit oikein ja tarkennus hallittua. Minusta itsestäni on miljoona kuvaa, jossa käpätän sormi pystyssä valokuvaajalle, eli Sulolle, koska en kestä hänen holtitonta kuvaustapaansa. Tällä objektiivilla minun pitääkin nyt ottaa sulomainen asenne kuvaamiseen. Eli oppia pitämään hauskaa kuvatessani, roiskia ja laukoa miten sattuu, polttaa "filmiä" surutta. Löytää se satumaisuus.