torstai 31. lokakuuta 2013

Askartelupäivä


Käykö teille niin, että meinaatte alkaa siivota ja sitten huomaattekin joko pelaavanne huonekalushakkia tai nikkaroivanne jotain uutta ja siivoaminen on unohtunut kokonaan? Minulle käy niin aina. Tänäänkin.

Tarkoitukseni oli siivoilla kaaoksellinen työhuone taas siihen jamaan, että voisin seuraavaksi painaa pyyheliinoihin kuvia. Mutta sitten silmiini osui puusta rouheasti nikkaroitu lokerikko, joka tumpattiin minun haltuuni viime tai toissakesänä... kuka näissä vuosissa mukana pysyy?


Eräs puolisukulainen on tällaisen lokerikon joskus tehnyt ja kerännyt sinne lastin viinapulloja. Tarkoituksena oli kuulemma ollut, että pulloissa voisi säilytää pieniä nauloja, prikkoja ja sen sellaista tilpehööriä.


Yritinkin heti tuunailla pulloja jotenkin mukavamman näköisiksi, jotta lokerikko sopisi työhuoneeseeni. Päähäni ei kuitenkaan tullut mitään kivaa ideaa ja pullot jäivät pulloiksi, särkemään silmiäni. Tänään nappasin lokerikon syliini ja lähdin kuskaamaan sitä vinttiin pois häiritsemästä.


Silloin hoksasin, että voinkin heivata rumat pullot matkoihinsa ja askarrella niiden tilalle ihan tavallaiset laatikot.


Päivän ohjelma meni sitten uusiksi, sillä pakkohan tämä ajatus oli heti muuttaa todeksi.


Aion talven aikana maalata kaikki työhuoneeni karmaisevat, jadenvihreät huonekalut punaisiksi ja keltaisiksi. Kaipaan ympärilleni reiluja perusvärejä.


Koska lokerikosta tuli minusta oikein hauska, en malttanut lopettaa, vaan askartelin laatikot myös keltaiseen pikkuhyllyyn.

Työhuoneessa on yhä kaaos.

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Kaappien kätköistä


Tässä eräänä päivänä sain taas kerran tarpeekseni kaaoksesta ja tavaran määrästä, joka työhuoneessani on. Aloin siivoilla kangasvarastoja ja kaappeja, ja löysin aikamoisen pinon painamiani kankaanpaloja, joista joskus olen ollut aikeissa valmistaa jotakin.


Heitänkö pois, jatkanko jemmaamista vai yritänkö hyötykäyttää ne? No, yritän tietysti hyötykäyttää. Joulumyyntiin on nyt tulossa muutakin kuin tiskirättejä. Ainakin laudeliinoja ja tsi-paketteja olen jo saanut valmiiksi.


Ja aika edullisesti ajattelin nämä myydä, sillä pääasiana on saada työhuoneelle kaappitilaa, eikä näistä tuotteista tule kauppaani pysyviä artikkeleita, joissa kannattavuuden pitäisi olla kohdallaan.


Punaisia rättejä kaipaamaan jäävillekin on hyviä uutisia. Punaista bambua on vielä pikkuriikkisen jäljellä. Jokunen punainen riepukin siis saattaa jouluksi löytää uuden kodin.

Käsityöyrittäjät järjestävät verkkokauppatempauksen marras-joulukuun vaihteen viikonloppuna, jolloin luvassa on tarjouksia, kilpailuja muuta kivaa extraa. Silloin minäkin lasken nämä spesiaalituotteeni vapaiksi.

maanantai 28. lokakuuta 2013

Oma gostilna


Joskus minun touhuissani ei ole oikein mitään järkeä. Niinkuin nyt tässä uusimmassa Playmobil-hankinnassani. Tutkailin Playmobilin nettisivuja sen jälkeen, kun olimme juuri palanneet kotiin Sloveniasta ja minä yritin elää ilman sieluani, joka jäi Alpeille.

Etsiskelin itselleni prinsessateemaista Playmobil-joulukalenteria, mutta löysinkin gostilnan. Gostilna tarkoittaa sellaista majataloa, joita Sloveniassa on paljon. Niissä on tarjolla tavallista, herkullista ruokaa ja ehkä myös majoitustiloja. Ja sellainen olikin nyt ilmaantunut Playmobilin valikoimiin.  Kohtalon johdatusta? Voi, miten hyvin tuo alppitalo olisikaan täyttänyt sieluni tilalla ammottavan aukon...

Eräänä aamuna heräsin ja gostilnapakotus oli sen verran paha, että unenpöpperöisessä tilassani menin ja ostaa paukautin tuon ylihintaisen muovilelun. Noin vaan. Sulo ei ollut kovin tyytyväinen. "Sie tuhlasit satasen muoviin, joka tulee vaan pölyttymään hyllyssä!"


No, järki alkoi hiipiä minunkin päähäni pikkuhiljaa, mutta tilaus oli jo tehty.  Ja tänään gostilna lopulta kannettiin kotiovellemme. Se on ihana! Samaistun emäntään, joka kansallispukuasuisena touhuilee majatalossaan. Alppien juurella tietenkin.

 

Minulta on joku kehitysvaihe lapsuudessa tainnut hiukan nyrjähtää, kun nyt aikuisena himoitsen näitä leluja. Mutta puolustelen hupsua taipumustani sillä, että minä en oikeasti käytä rahaa juuri mihinkään. En käy koskaan kampaajalla, en ikinä osta meikkejä tai muita kauneudenhoitotuotteita, joihin naisilla yleensä kai kuluu aika paljon rahaa. Vaatteitakaan en osta, paitsi sukkahousuja silloin, kun vanhat on paikattu jo niin moneen kerttaan, ettei niitä enää pysty paikkaamaan. En polttele seteleitä savuna ilmaan, kuten tupakoitsijat tekevät, enkä kittaa niitä myöskään nesteen muodossa kurkustani alas. Harrastan vain ilmaisia tai hyvin halpoja asioita, kuten kotoilua ja vesijumppaa. En oikeasti kuluta juuri lainkaan. Siihen nähden tällainen mielenhäiriöinen hankinta on aika pieni synti, eikö vaan?

Sitäpaitsi veronpalautuksiakin on tulossa.


Suloinen gostilna on aika täydellisesti haaveideni kuva. Siellä on vuohiakin. Mutta kanat puuttuvat. Minun pitänee seuraavaksi hankkia kanasetti täydentämään idylliä. Tai ehkä joulupukki tuo?


Jotkin asiat eivät kuitenkaan olleet kohdillaan, sillä gostilnassa oli oluthana ja isoja lasituoppeja. Playmobilin suunnittelijat ovat ympänneet unelmaani ikävää kapakkatunnelmaa. Kolpakot kilisevät, juomalaulut raikuvat, kortteja lätkitään pöytään. Sehän ei käy laatuun alkuunkaan.


Heivasin tuopit pois ja toin tilalle paremman astiaston sekä tarjottavaa leipomosta. Pelikortit saivat jäädä, ja nyt niillä viihdytetään kyläilevää sukulaislasta.


Papparaisen harmonikka soittaakin tässä talossa iloisia sävelmiä iltojen pimetessä. Takkatulen loimotuksessa gostilnassa viihtyvät kaikki. Ja siitä oluthanasta pulputetaan laseihin raikasta lähdevettä, joka tulee suoraan vuorilta.


Jouduin poistamaan setistä myös patikoitsijaperheen, joka oli liian moderni. Yläkerran majoitustilassa yöpyvätkin nyt vuoristolaiset, jotka ovat matkalla kaupunkiin.


En oikein tiedä, mihin gostilnani sijoittaisin. Tositaiseksi se on levällään toimiston lattialla. Siihen se ei oikein voi jäädä.




sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Paljon melua tyhjästä


Meidän suolamyllymme hajosi pari kuukautta sitten, ja elämä ilman merisuolarakeita on ollut jotenkin vähän vaillinaista elämää. Olisin tietysti voinut kävellä kauppaan ja ostaa uuden myllyn, mutta se tuntui jostain syystä todella hankalalta.

Yhtäkkiä oli nimittäin aivan mahdoton ajatus kipaista Minimaniin ja ostaa parilla eurolla uusi suolamylly. Miksikö? Koska se kuitenkin hajoaa hetkessä ja koska se on roudattu tänne jostain maapallon toiselta puolelta ja koska sen ovat todennäköisesti tehneet pienet ja viattomat kätöset.

Olen huomannut, miten käsityöyrittäjäidentiteetti on vaivihkaa ja pikkuhiljaa vallannut sisältäni yhä suuremman ja suuremman alueen. Ei jonkun pienen taloustavaran hankkiminen ole aikaisemmin aiheuttanut minussa tällaista reaktiota.



Minua harmitti nyt aivan holtittomasti, että olin ehtinyt panna kirpparille vanhan, puisen pippurimyllyn, josta olisi nyt tuunaamalla saanut oikein hyvän ja hauskan myllyn. Ei olisi tarvinnut lähteä ostamaan uutta. Se 30 vuotta vanha olisi takuulla kestänyt käytössä loppuikäni.

Koska talosta ei löytynyt vanhoja myllyjä tuunattavaksi, lähdin kuitenkin kauppaan. Harmistus menetetystä puisesta yksilöstä taisi ohjata valintaani, sillä ostin ihan samanlaisen, perinteisen myllyn. Ranskassa valmistettu sentään, eikä kaukoidässä.


Otin maalit ja siveltimet esiin ja sutaisin myllystä meidän keittiön näköisen. Ei siitä kovin kaunis loppujen lopuksi tullut, mutta saanpa taas rouhia suolaa aamupuurolleni ja munilleni.

Jäin sitä pohtimaan, että jos yhden maustemyllyn kanssa joudun tällaiseen episodiin, niin millainen mahdan olla viiden vuoden kuluttua? Siinä vaiheessa, kun käsityöläisidentitteeti on ehtinyt vallata jokaikisen soluni... sitten minulle kelpaa ehkä vain jonkun suomalaisen keraamikon tekemä mortteli.

torstai 24. lokakuuta 2013

Rajojensa rikkojat


Kerttu liikutti minut taas itkuun saakka eilen illalla.

Sillähän on meidän olohuoneen sohvapöytänä toimivan armeijalaatikon sisällä huvipuisto, jonne se iltaisin pääsee leikkimään. Olen askarrellut laatikkoon kivoja putkistoja ja sokkeloita, joissa Kerttu viihtyy mainiosti. Huvipuistosta on nykyisin pääsy myös suureen maailmaan, sillä olohuoneesta tehtiin hamsteriturvallinen.


Kerttu ei koskaan ole tullut omasta halustaan huoneeseen, vaan se on aina nostettu lattialle. Mutta hyvin vikkelästi se kipaisee putkistoonsa ja palaa itse takaisin huvipuistoon. Suuri maailma on kuitenkin ehkä liian jännä paikka.

Vaan eilen illalla tapahtuikin ihana käänne! Kerttu hiippaili varovasti putkea pitkin huvipuiston reunalle ja lähtikin hivuttautumaan alaspäin. Ja pääsi kuin pääsikin lattialle saakka!


Se oli silminnähden innoissaan saavutuksestaan, sillä se teki samaa temppua sitten monta kertaa uudestaan.

On niin uskomattoman hienoa nähdä, miten tuollainen pieni onneton rääpäle oppii jatkuvasti uusia asioita, laajentaa elinpiiriään, rikkoo rajojaan. Tunnen yhteenkuuluvutta lapseni kanssa, sillä jouduin itsekin vastikään tilanteeseen, jossa omat rajani paukkuivat ihan kunnolla.


Muistatte ehkä, kun mainitsin Tanssiapteekki-jutusta pari päivää sitten? Menimme Sulon kanssa infotilaisuuteen, koska ystävämme on järjestämässä tapahtumaa ja halusimme ilman muuta käydä häntä moikkaamassa ja myös henkisesti tukemassa kivaa hanketta. Missään nimessä en aikonut ilmoittautua mukaan tanssiryhmään. Niinpä minuun iski melkoinen järkytys, kun infotilaisuudessa paljastui, että info onkin käytännönläheistä ja heti joudutaan tanssimaan.

Sehän ei ole sitten yhtään minun juttuni! Menin jokseenkin pakokauhuiseksi ja mietin, miten voisin paeta paikalta mahdollisimman säädyllisesti. Olen erittäin rajoittunut ihminen tällaisissa asioissa. Kaiken maailman improvisaatiot ja julkiset leikkimiset ja itsensä likoon panemiset ovat minulle kauhistus. Tanssiminen on kaikkein pahin ajatus, sillä olen täysin rytmitajuton ja maailman kankein ja odottelen yhä, milloin oppisin sinuiksi vartaloni kanssa.

Mutta harjoitus alkoi sillä, että piti vain kävellä ympäri huonetta, ihan tavallisin askelin. Arvelin, että selviän siitä, enkä paennut. Mutta pikkuhiljaa ohjaaja oli onnistunut saamaan jopa minut mukaan mielikuvaharjoitusten avulla. Huomasin liikkuvani tavalla, jota hyvällä tahdolla voisi kutsua tanssimiseksi ja unohdin pitkiksi ajoiksi, missä olen. Tunsin kummallista iloa ja innostusta liikkeestä. Aina välillä havahduin ja tajusin, että heilun idioottimaisesti ihmisjoukossa, vieraassa huoneessa, jossa on valot päällä ja jonka ikkunoista kadulla kulkijat näkevät sisälle. Meinasin mennä kipsiin monta kertaa, mutta kun sain survottua sen ajatuksen pois mielestäni, saatoin arasti jatkaa. Jälkeenpäin olo oli ihana: MIE USKALSIN!

Siinä onnistumisen ilossa, kaukana oman mukavuusalueeni rajojen ulkopuolella käyneenä olin valmis lähtemään mukaan seuraavallakin kerralla ja aina! Tajusin nimittäin, että tämä on juuri sitä, mitä minun pitäisi tehdä: mennä rohkeasti kohti sitä, mikä pelottaa ja saada sitä kautta onnistumisen tunteita. Jokaisen ihmisen pitäisi toimia niin, eikä jumittua omiin rajoituksiinsa.

Eri juttu sitten on, että saanko itseni paikan päälle, kun seuraava tanssitunti alkaa. Euforia on ehtinyt haihtua ja kynnys kasvanut taas aika suureksi.

tiistai 22. lokakuuta 2013

Vessapaperivinkkejä?


Blogini mainittiin tänään Radio Novassa. Keskustelu käsitteli sitä, paljonko käsinneulotuista villasukista pitäisi maksaa, ja toimittajat lukivat alustukseksi minun vanhaa postaustani hinnoittelusta ja harrastelijoista. Siskoni soitti minulle ja kertoi, että blogiani luetaan juuri radiossa. Minä ryntäsin kuulemaan, mutta kerkesin kuulla vain lopun. Ehdin silti tuntea hassutusta kuullessani omaa tekstiäni ihan oikean radiotoimittajan suulla luettuna.

Tämän päivän aiheeni ei ehkä ylitä radiokynnystä, sillä haluan puhua kakasta.


Meillä on ulkovessa, joka on satunnaisessa, mutta jatkuvassa käytössä. Se toimii hienosti: se on aivan hajuton ja kun tulee saavien tyhjennyksen hetki, en löydä kakkaa, vaan pelkkää mainiota multaa.

Mutta yksi ongelma minulla on ja se on nimeltään wc-paperi. Paperi ei nimittäin ehdi maatua sen puolen vuoden aikana, jonka annan saavien hautua ennen tyhjennystä. Olen hyvin hämmentynyt siitä, miksi vessapaperit ovat niin kestäviä. Kuka oikeasti tarvitsee kestovessapaperia, joka ei meinaa kadota maailmasta?


Koska tiedän, että teiltä löytyy aina vastaus mihin tahansa kysymykseen, kysynkin nyt, osaisiko kukaan teistä vinkata sellaista wc-paperimerkkiä, joka maatuisi nopeasti?

Toinenkin kysymys minulla on, mutta se liittyy huonekasveihin.

Mikä on seuraavan kuvan kasvi?


Olen saanut sen naapuriltani monta vuotta sitten. Siinä on normaalisti aivan tummanpunaiset lehdet, eikä se kuki. Tämän kesän hontelo kasvi vietti pihalla ja kasvatti itsestään tuuheamman kuin koskaan. Tänään hoksasin, että se on tehnyt kauhean määrän kukkia minun huomaamattani nyt syksyllä. Poimin kymmeniä kuihtuneita kukkasia pois ja minua harmitti, että en ollut ehtinyt nähdä sitä kunnolla kukkivana. Sen lehdetkin ovat tällä kertaa vihreät. Se on yhtäkkiä kuin eri kasvi, ja minä luulen, että tältä sen olisi aina pitänyt näyttää.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Tanssahdellen talvea kohti


Muistatteko, kun kerroin yrittäjänpäivästäni? Minulla oli silloin työn alla juliste, joka sisälsi mahdottoman valokuvaustehtävän. Oli loihdittava syksyinen tunnelma ja ihmisvilinä Vuoksenniskalle, joka on yksi Imatran kuihtuvista keskustaajamista. Seisoin kameroineni kesäisellä, tyhjällä kadulla ja luotin siihen, että kyllä photoshop pelastaa.

Tuo juliste on ollut valmiina jo jonkin aikaa ja niitä on levitelty pitkin Imatraa. Kyse on Tanssiapteekki-nimisestä tapahtumasta, jolla yritetään tuoda jotain uutta ja virkistävää tälle hiljaiselle kylälle.


Se on kaikille avoin ja ilmainen tanssiprojekti, joka toivottavasti kokoaa yhteen liudan tanssimisesta iloitsevia ihmisiä iästä, koosta, sukupuolesta tai taidoista riippumatta. Jos sinä kiinnostuit, kipaise huomisiltana kuulemaan asiasta lisää Vuoksenniskalle, siihen liiketilaan, josta apteekki muutti pois.



lauantai 19. lokakuuta 2013

Himppaista vaille täydellinen


Ja elämäni paras. Nimittäin meidän kesämme.

Nappasin kesäkuvahaasteen Kootuista muruista. Katselin läpi kaikki kuvat viime kesästä ja yritin löytää seitsemän kuvaa, jotka kiteyttäisivät meidän kesämme.

Iso juttu oli tietysti naimisiinmeneminen. Oli huikeaa kirjoittaa kirkon vieraskirjaan "rouva Susanna M". Nyt sitä ei enää edes muista ajatella, että rouviahan tässä ollaan. Elämä ei nimittäin muuttunut miksikään, enkä minä kasvanutkaan aikuiseksi yhdessä päivässä.


Koko kesä oli tolkutonta mässäilyä. Osittain siksi, että häävieraita kävi monena päivänä pitkin kesää ja kakkua piti olla pöydässä ihan yhtenään. Mutta pääasiassa varmaan kuitenkin sen takia, että koko kevään ajan olimme sinnitelleet Jutan diettillä. Kuurin loppuminen aiheuttikin järjettömän himon syödä syömisen riemusta eikä tuonutkaan meille uutta, terveellistä elämäntapaa. Keräsinkin kesän aikana vyötärölleni jälleen sen saman löllykkäkerroksen, josta jo pääsin kerran eroon. Minä niin tykkään herkuista.


Entäpä ilmat! Voi miten hyvät ne olivatkaan! Kuumaa, kuivaa, kaunista. Paljon uimista, paljon ulkonaoloa. Säiden ansiosta kesä oli pitkä, kunnollinen kesä, sellainen kuin kesän kuuluukin olla. Mustikkaa ja mansikkaa kertyi pakastin täyteen. Ja hyttysiä ei ollut lainkaan.


Kesäämme mahtui monta mukavaa päivää perheen ja ystävien kanssa. Niin täällä kotosalla kuin muuallakin.


Ja onneksi myös yksinäisyyttä ja rauhaa. Kumivene oli kesän paras ostos. Se vei meidät pakoon arjen huomaamattomia paineita ja kotona vallitsevaa työntäyteistä elämää.


Sillä työtä tähän kesään mahtui varsin paljon. Ansiotyön lisäksi tietysti ikkunaremonttia, joka oli kyllä tänä kesänä jo sujuvampaa ja vähemmän rasittavaa kuin viime kesänä. Ja sitten oli sitä polttopuuhommaa, jota emme olleet tälle kesälle suunnitelleet, mutta johon jouduimme, kun rautateiden varret pakkoparturoitiin.


Myös Kertun elämän ensimmäinen kesä oli menestys. Tämä ensimmäinen puoli vuotta hamsterin äitinä on ollut suloista aikaa. Olen ylpeä siitä, että lapsellamme ei ole minkäänlaista häiriökäyttäytymistä, vaikka sellaista minä aluksi pelkäsin. Se ei järsi kaltereita, ei yritä tunkeutua pois kodistaan, ei pure sormiamme, ei ravaa juoksupyörässä neuroottisesti, eikä kertaakaan ole osoittanut olevansa vihainen. Se on rento ja utelias pikku kaveri. Toistaiseksi vaikuttaisi siis siltä, että olemme onnistuneet vanhemmuuden vaikeassa tehtävässä.

Kaiken kaikkiaan siis ihan upea, täydellinen kesä.


Siis melkein. Jos hirvittävää, silmiä kirvelevää, nenää kutittavaa, oksettavaa ja päätäsärkevää bituminhajua ei olisi ollut, tämä kesä olisi ollut uskomattoman hyvä. Siksipä en ihan kauheasti kiukuttele, vaikka talvi jo alkaisikin. Mitä nopeammin lumi saapuu, sitä nopeammin bitumiasema katoaa.

Elo tää juoksuhaudoissa on...


Maa valkoisena. Pienesti pakkasta. Keksin siitä jotain hyvääkin: saan nimittäin taas vetää päähäni ihanan korvapiponi.


Minulla oli täällä siskontyttö syyslomailemassa muutaman päivän. Vaikka yritin tehdä töitä ja valjastaa lapsityövoimankin rättitehtaalleni, siitä ei tullut mitään. Lapsityövoimalainen nimittäin suoriutui vain puolesta urakastaan ja alkoi sitten vaatia lisää palkkaa.

Niinpä katsoin paremmaksi pitää itsekin syyslomaa. Kävimme muun muassa eväsretkellä juoksuhaudoilla. Voi kuulostaa ankealta, mutta sitä se ei ollut. Korsussa ja panssariesteiden seassa oli oikein kiinnostavaa, ja jopa perusvastahakoinen esiteini innostui seikkailunpoikasesta.


Nyt olisi sitten pakko tehdä töitä: leikata tiskirättejä, tehdä kirjanpito ja suoriutua graafisista hommista, jotka kerääntyivät näiden päivien aikana sähköpostiin.

Mutta koska minä olen minä, lykkään kaikkea olennaista ja piirtelen sen sijaan kangaskuoseja puolihuvikseni. Haaveilen, että painattaisin kangasta metritavarana. Sitä voisi myydä sekä ihan kankaana että valmiina tuotteina.


Mutta olen taas mahdottoman kysymyksen edessä: valitsenko pöllöt vai maatuskat? Tiedän, että molemmille on faninsa. Tykkään itse ihan pöllönä molemmista, enkä tiedä yhtään, kumpaan päätyisin.


torstai 17. lokakuuta 2013

Kaikki hyvin


Minulta jo kysellään, onko meillä kaikki hyvin, kun blogi ei päivity. Kaikki on hyvin. Liian kiire vaan, mutta se varmaankin on hyvä asia. Olemme saaneet rakennettua polttopuille katoksen, pihan siivousta etenemään ihan aavistuksen, tiskirättejä valmistumaan yllin kyllin ja Raution kyläkirjan painoon. Minusta tuntuu, että teen töitä nykyisin enemmän kuin haluaisin, mutta silloinhan se on taottava, kun rauta on kuumaa. Tajusin tänäkin vuonna herätä joulun lähestymiseen aivan liian myöhään.

perjantai 11. lokakuuta 2013

Ruma = kaunis


Satuin eilen illalla katsomaan ikkunasta ulos juuri oikeaan aikaan. Bitumivaunut seisoivat talomme edessä odottamassa veturia, joka hinaisi ne pois. Miten kaunis näky! Rumat ja vastenmieliset bitumivaunut, joita en tule kaipaamaan, kun ne marraskuussa toivottavasti katoavat naapuristamme, näyttivät henkeäsalpaavan kauniilta pimeyden keskellä, oranssien lamppujen loisteessa.

Minusta on aina erityisen miellyttävää nähdä kauneutta jossakin, jonka mieltää tavallisesti rumaksi. Niinkuin nyt vaikka polkupyörän sisäkumissa.

Olen seurannut Liisan blogia jo pitkään, nähnyt miten hän muuttui käsityön harrastajasta monien kokeilujen myötä ammattilaiseksi, löysi oman materiaalinsa, perusti yrityksen ja loi aivan oman tyylinsä. Nouseva Myrsky on Liisan yritys ja sen tuotteet on valmistettu kierrätyskumista, niinkuin esimerkiksi vanhoista polkupyörien sisäkumeista.

Lähetin Liisalle joutilasta pyöränkumia, ja yllättäen sain vaivastani hämmentävän arvokkaan palkkion.


Vaikka Liisan korut ovatkin minulle olleet jo pitkään tuttuja ruudun ääressä istuen, näiden korvakorujen saaminen omiin kätösiini vasta todella avasi silmäni. Niin kauniit!

Liisa osasi nähdä käytetyn kumin kauneuden ja ripusti jätteeksi mielletyn materiaalin naisten kauloille, ranteisiin, korviin... Nyt näitä mustia koruja vilahtelee yhden jos toisenkin fiinin muotibloggaajan kuvissa.

Minua ihastuttaa myös se, miten Liisa on ymmärtänyt brändäyksen päälle: kirjekuorta myöten kaikki on sopusoinnussa keskenään.


Minä en käytä koruja, en osaa. Minä en tunne olevani niin naisellinen, että osaisin ripustaa korviini tällaisia upeuksia. Ai niin, eihän minulla ole niitä reikiäkään... mutta minullapa on siskontyttö, joka rakastaa koruja ja jonka tyyliin nämä sulat sopivat hienosti. Yksi joululahja valmiina.

PS: Tämä ei sitten ole mikään blogiyhteistyömainospostaus, vaan ihan sydämestä tuleva juttu. Minusta on tärkeää olla auttamassa muita käsityöläisiä eteenpäin, ja bloggailuhan on minulle luonteva tapa.