perjantai 31. heinäkuuta 2015

Kodin Kuvalehdessä



Minulta pyydettiin kauppakassiohjeen antamista Kodin Kuvalehden helppojen käsityöohjeiden juttusarjaan ja tottakai käytin hyväkseni koko aukeaman kokoisen ilmaisen mainospaikan. Lehti ilmestyi eilen. Siinä ei näytäkään olevan verkkokauppani osoitetta, joten jos joku nyt sattuu tänne blogiin eksymään, niin maatuskakangasta on vielä vähän myynnissä täälläkliks. Ja minä olen lomalla, joten verkkokaupan toimitukset alkavat vasta 17.8.

Koska kahden viikon toimitusaika on superhuonoa palvelua, yritän hyvitellä tilannetta antamalla lomani ajan 15%:n alennuksen kaupan tilauksista alennuskoodilla LOMA. Alennus pätee vähintään 20 euron arvoisiin tilauksiin.

Nyt kun tässä olen, niin samalla voin hehkuttaa Savonlinnan Käsityökorttelia! Mikä ihana reissu. Vaikka satoi vettä puolet ajasta ihan kaatamalla, niin silti ylitin myyntitavoitteeni tuplasti! En käsitä. Kiitoskiitoskiitoskiitos Savonlinna! Ette arvaakaan, miten paljon minä juuri nyt tarvitsin hyvinmennyttä myyntitapahtumakokemusta. Kiitos.

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Savonlinnaan pässinpeijaisiin


Huomenna keskiviikkona Savonlinnassa vietetään Pyhän Olavin päivää. Ohjelmassa on ainakin linnanhalkiuintia, pässinpeijaisia, lörtsyn syönnin MM-kilpailut, oopperaa ja teatteria ja paljon, paljon muuta. Ja Käsityökortteli myös! Koko ohjelman näette Savonlinnan kaupungin sivuilta.
Ja se Käsityökortteli löytyy klo 10-19 Joel Lehtosen puistosta, joka sijaitsee Puistokadun ja vesistön välissä. Tervetuloa!


sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Mummolomalle


"Jäätelö maistuu yhtä hyvältä sateenvarjon alla kuin auringossa. Ei tähän aikaan vuodesta ole kaamosta. Sää on pukeutumiskysymys. Ulkoilu piristää vaikka sateessakin."

Nämä ovat varmasti oikein hyvää tarkoittavia kannustuslauseita, mutta minut ne saavat raivon partaalle. Onneksi olen niin vähän tekemisissä ihmisten kanssa livenä, että joudun kestämään näitä (mielestäni todella vähätteleviä) kommentteja vain verkossa ja ehdin hengittämään syvään, laskemaan sataan ja muotoilemaan vastaukseni kymmeneen kertaan ennenkuin painan lähetä-nappia. Jos näitä viisauksia joku tulisi sanomaan minulle päin naamaa, äityisin takuulla väkivaltaiseksi.

Oloni on muuttunut yhä vaan huonommaksi. Itken jatkuvasti ilman näennäistä syytä. Aamulla kun herään, rintaani alkaa puristaa ja kurkkua kuristaa. Olen nähnyt painajaisia loskassa kahlaamisesta ja herään paniikissa sydän hakaten. Käyn väkisin ulkoilemassa ja pisarat piilottavat poskillani valuvat kyyneleet. Itken jopa ruohoa leikatessani. Itken Siwan pihassa, itken Lidlissä. Inhoan itseäni ja häpeän olemassaoloani. Elämäniloni on kadonnut.

Aloin tajuta olevani masentunut. Syksyllä alkanut väsymys on vain pahentunut, työstä on tullut äärimmäisen vastenmielistä, päätöksentekokykyni on kadonnut ja lopulta, kun se suuresti odotettu kesä jätti ihan oikeasti alkamatta, sinnittelyvoimani taisivat loppua. Sain aikaiseksi varata ajan lääkärille. Itkin puhelimessa, enkä saanut sanottua, mikä minua vaivaa. Lääkäri lisäsi sertraliinilääkitystäni ja kehotti tarkkailemaan vaikutusta. Kollegat käskevät pitää lomaa.


Niinpä minä nyt syön lääkkeeni, otan lisäapua D-vitamiinipurkista ja pidän loman. Savonlinnan Käsityökortteli on ensi keskiviikkona, ja sen jälkeen minä suljen tietokoneen. En lue työsähköposteja, en toimita verkkokaupan tilauksia, en päivitä Facebookia, en tee mitään töihin viittaavaakaan kahteen viikkoon, vaikka olisinkin kotona. Turun Pride on 15.8. ja silloin pitää olla taas iskussa myyntihommissa.

Koska Sulonkin lyhyt loma osuu tähän saumaan, olemme istuneet netissä useita päiviä etsimässä mahdollisuutta päästä jonnekin, jossa aurinko paistaa. No, emme ole onnistuneet. Äkkilähdöt ovat jo menneet tai ovat meidän budjettimme ulottumattomissa. Ainahan voi telttailla, eikö? Vilkaisu sääennusteeseen saa hylkäämään sen ajatuksen. Kaatosateessa teltassa itkemässä ei ole yhtään sen parempi vaihtoehto kuin kaatosateessa kotona itkemässä.

Sitten Sulo keksi Viron kylpylälomat. Ne ovat edullisia ja helppoja. Täysihoidossa muutama päivä. Hyvällä tuurilla Virossa ei ole näin kylmää eikä märkää ja jos onkin, voimme maata lämpimissä altaissa. Rauhallista lekottelua rauhallisten mummojen joukossa. Mikä parasta, ruokaa tarjotaan kolmesti päivässä niin paljon, kuin jaksaa syödä. Puhdasta rentoutumista. Mistään ei tarvitse huolehtia itse.

Laitostumisloma. Kyllä kiitos.

Eilen ei satanutkaan. Rannalla oli lämmintä. Hiekka poltti jalkojani. Oli hyvä.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Etsi!


Minulla on uusi harrastus, joka tekee hirveän hyvää sekä keholle että mielelle. Geokätkentä!

Ensi kosketuksen lajiin sain jo monta vuotta sitten, mutta se oli aikana ennen älykkäitä puhelimia. Tuttavapariskunnalla oli monen sadan euron göprsilaite, jonka avulla suunnistettiin pitkin pusikoita ja nurkkia. Sellaisen hankkiminen tuntui turhan kalliilta investoinnilta, vaikka harrastus sinänsä viehättikin.

Vuodet kuluvat, kehitys kehittyy. Viime viikolla Soja esitteli minulle, miten nykypäivänä geokätköilläänkin kännykän kanssa. Seuraavana päivänä kirjauduin palveluun, joka oli helpompaa kuin luulin ja asensin iPuhelimeeni appsin, jonka käyttäminen myös oli helpompaa kuin luulin. Sinkoilin kävellen ja fillarilla monta tuntia pitkin lähialueita ja etsin heti kahdeksan kätköä. Olin ihan liekeissä.


Pieniä piilotettuja purkkeja etsiessä tulee liikuttua vahingossa, aivan huomaamatta. Jos lähtisin kolmen tunnin pyörälenkille, olisin ihan ryytynyt jo etukäteen pelkästä ajatuksesta, mutta nyt en edes tajua polkevani pitkiä matkoja. Välillä joutuu vähän haastamaan itseään. Jyrsijä- ja matelijakauhuisena sain tsempata itseäni tovin jos toisenkin, ennenkuin kykenin kömpimään sisään juuri itseni levyisestä onkalosta ja ryömimään siellä 10 metriä taskulampun kanssa. Sisulla, perkele. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto.

Parasta geokätköilyssä on se, että se vie kaikki murheet pois mielestä. Kun keskittyy vain etsimiseen, pää tyhjenee muusta. On olemassa vain purkki, jonka sisältä löytyvään lappuun pitää kirjata oma nimimerkki. Millään muulla ei silloin ole merkitystä.


Kätkön löytyyminen on voiton hetki. Sitä parempi, mitä nerokkaamman piilon kätkön tekijä on keksinyt. Pitkät automatkatkin muuttuvat kiinnostaviksi, kun taukopaikoilla voi jaloitella etsimässä kätköjä.

torstai 16. heinäkuuta 2015

Edes puolikas


Puolikas aurinkopäivä jo helpotti mieltäni huimasti. Makasin pihakeinussa talomme kuumalla eteläseinustalla ja luin Elämäni nomadina -kirjaa. Kun kävelin rannalle uimaan, alkoi sataa. Mutta se kuuden tunnin aurinkokylpy jo toi minuun sen verran energiaa että sain sen jälkeen siivoiltu kotona pari huonetta.

Alan valmistautua Tampereelle. Siellä on Pride-tapahtuma, ja vien Homomaatuska Tompat Koskipuistoon lauantaiksi.

Koko Tampere Pride hämmentää minua. Kaupungissahan on kaksi lähes identtistä Pride -tapahtumaa! Ensimmäinen oli jo kesäkuun alussa ja sen järjesti Seta. Tämä toinen on jonkin yhdistyksen järjestämä. Mitä ihmettä? Näin toiselta puolelta Suomea ja skenen laitamilta katseltuna tuntuisi siltä, että kahden eri tahon kannattaisi yhdistää voimansa ja luoda YKSI huipputapahtuma yhdessä, eikä kahta pientä. Nähtäväksi jää, riittääkö Pirkanmaalla osallistujia kahteen Prideen yhden kesän aikana.

Pieni pettymys oli, että vasta kun myytipaikkojen varausten deadline oli jo ohitettu, julkistettiin ohjelma. Kävi ilmi, että lauantain puisto"juhla", jonne kulkue päättyy, onkin ohjelmaton. Toivottavasti myyntikojut kuitenkin kiinnostavat ihmisiä, eikä porukka hajaannu kukin omille tahoilleen heti puistoon saakka päästyään.

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Kun kesä ei tullutkaan


Henkinen hyvinvointini on huonoissa kantimissa. Minähän elän kesästä. Tarvitsen kuuman auringon iholleni, tarvitsen valon ja lämmön. Tarvitsen kesää voidakseni hyvin. Olen huomannut, että kaikki eivät olekaan samanlaisia kuin minä. En pysty käsittämään, miten voi olla olemassakaan ihmisiä, jotka rakastavat syksyä. Minä en pysty kuvittelemaan, millaista olisi elää ilman, että säätila vaikuttaa kaikkeen. Helppoa? Ja aivan ilmeisesti ne toiset eivät osaa kuvitella, millaista se on, kun säätila todellakin vaikuttaa kaikkeen. Ihan kaikkeen.



Muistan, että vuonna 2002 kesä oli vielä kesän mittainen. Se oli kuuma, kaunis ja aurinkoinen, alkoi toukokuussa ja päättyi syyskuussa. Mutta sen jälkeen on joka vuosi menty samalla kaavalla: hellejakso toukokuussa, kolea kesäkuu ja sitten juhannuksen jälkeen puolitoista kuukautta lämpöä, kunnes syksy alkaa elokuun puolivälissä. Se on liian vähäistä, mutta senkin avulla melkein selviän talvesta. Siis selviän, mutta en hyvin. Talvet ovat aina olleet minulle vaikeata aikaa, sillä alan odottaa kesää jo silloin, kun joudun vaihtamaan paljaat jalat kenkiin. Ja odottaminen on minusta inhottavaa. Varsinkin silloin, kun se odottamisen kohde on niinkin epämääräinen asia kuin kesä, joka tulee, milloin tulee, jos silloinkaan.

Sulon saapuminen elämääni helpotti talvien sietämistä paljon. Kun vierelläni olikin ihminen, jonka kanssa on hyvä olla, talven pahuus menetti voimaansa. Sulo opetti minut iloitsemaan hiihtämisestä ja se helpotti huomattavasti talvioloani. Mutta talvet pettivät hiihtäjän, ja lumiaikaa on ollut varsin lyhyesti viime vuosina. Lumeton, musta, märkä synkkyys ei helpotu sillä, että sukset seisovat surullisina oven pielessä.



Tänä vuonna odotin kesää enemmän kuin koskaan. Viime vuonna kesä alkoi vasta minun syntymäpäivästäni. Kerkesin nauttia siitä viikon, ennenkuin isi kuoli ja kaikki muuttui sumeaksi ja mustaksi. Vasta syksyllä aloin taas saada otetta olemisestani, mutta silloin olin jo menettänyt kesän. Tuli talvi, joka oli erityisen raskas. Sinnittelin sen tiedon varassa, että kyllä se kesä tulee taas. Joulun aikaan makasin sohvalla katsellen Dexteriä ja syöden sokeria. Päivien pidetessä nukuin päiväunia ja söin sokeria. Kevään tullen inhosin lihovaa löllykkämahaani ja söin lisää sokeria.

Päätimme jo hyvissä ajoin, että kesällä emme tee yhtään ikkunaremonttia. Päätimme keskittyä siihen, että on kesä ja nauttia siitä joka solullamme. Kuvittelimme, miten kumiveneilisimme paljon, ajelisimme mopoilla, olisimme jouten auringossa, uisimme, keräisimme mustikoita, tekisimme ruokaa ulkona ja keräisimme itseemme kaivattua energiaa.


Mutta kesä ei tullut. Ei ollutkaan hellekautta toukokuussa. Kesäkuu oli perinteiseen tapaan tuskallista värjöttelyä, mutta tällä kertaa se ei päättynytkään. Sosiaalisessa mediassa kiertävä kuva kolme päivää eläneen Suomen kesän hautakivestä olisi hauska vitsi, jos se ei olisi totta. Joka ikinen päivä, kun puen päälleni paksusti bambua ja kahdet villasukat, ajattelen, että kyllä se kesä ihan kohta alkaa, huomenna tai viimeistään ensi viikolla. Pian saisin riisua villasukat ja mennä kuumalle hiekalle makaamaan. Tuntea, miten aurinko valaa kehooni voimaa ja mieleeni onnellisuutta.

Olen yrittänyt pitää pakokauhuista tunnetta loitolla olemalla ajattelematta asiaa, mutta koko ajan se puristaa rinnassa ja kuristaa kurkussa. Olen käynyt väkisin uimassa, vaikka vesi kohmettaa raajani ja jälkeenpäin vapisen kylmästä koko loppuillan. Minusta tuntuu, että olen vankina ilmastossa, joka tappaa minut.


Eilen aamulla erehdyin lopulta katsomaan sääennustetta. Samaa paskaa tiedossa ensi viikollekin. Sitten vaan luovutin. Itkin itsesääliäni. Itkin sitä, että minulla on ollut kesä viimeksi kaksi vuotta sitten ja näyttää siltä, että kolmaskin vuosi menee ilman kesää. Sulo tuli töistä ja löysi minut tomaattisilmineni. Minua hävettää itkeä moista asiaa Sulon läsnäollessa, sillä hän ei mitenkään voi ymmärtää. Häneen säätilalla ei ole samanlaista merkitystä kuin minuun. Sulo sanoo: ei tämä miustakaan kivaa ole. Mutta se, joka sanoo, ettei tämä kivaa ole, ei voi tietää, mitä minussa tapahtuu, kun kesä puuttuu. Olen varma, etten kuitenkaan voi olla ainoa, joka menettää elämänhalunsa valon ja lämmön puutteessa.

Katselin matkatoimistojen sivuja, selasin halpalentoja, etsin puoli-ilmaisia majoitusvaihtoehtoja. Viikon tai kahden loma etelässä tekisi hetken hyvää, mutta tiedän, että se tarkoittaa todellisuudessa vain laastaria. Vilkaisu pankkitilille kertoo, että jos nyt lähden matkalle, olen kuitenkin ensi talven ihan yhtä masentunut ja lisäksi konkurssissa. Lyhyt lomamatka on aina vain hätäapua, joka ei auta tähän perimmäiseen vihaani Suomen ilmastossa elämistä kohtaan. Paluu takaisin on aina vaikea. Muutoksen tulisi olla pysyvä. Kehoni tarvitsee luonnollisen valon ja pimeyden vaihtelun: yöllä pimeää, päivällä valoisaa. Yöllä levätään, päivällä kerätään voimaa auringosta ja valosta. Täällä pohjoisessa valo toimii väärin, se tekee minulle pahaa.


Rajoitteet ovat omassa päässä, niinkö? Sää on vain pukeutumiskysymys? Olen vapaa lähtemään auringon perässä minne vaan? Suomesta saa muuttaa pois?

Seurailen satunnaisesti nomadiblogeja. Nuo onnelliset, jotka voivat siirtyä auringon mukana minne tahansa, kertovat matkoistaan ja ryydittävät tarinoitaan kirkkaanvärisillä, hehkuvilla kesäkuvilla. Minä tuijotan niitä, ja alan ärsyyntyä. Millä rahalla ne sen tekevät? Jos elää autossa ja liikkuu koko ajan, miten sen kaiken voi rahoittaa? Miksi yksikään nomadibloggaaja ei kerro, mistä tulee se raha, jolla ostetaan bensaa ja ruokaa, leirintäaluemaksuja ja auton korjauksia? Miten ne sen tekevät? Minusta siinä on yksi rajoite, joka on muuallakin kuin omassa päässä.



Mutta entä jos ei kiertelisi? Entä jos muuttaisi pysyvästi vaikka Espanjaan? Eläisi arkea, tekisi töitä? Siellä yöt ovat öitä ja päivät täynnä valoa. Siellä asuu aurinko. Eihän minun työni ole paikkasidoinnainen. Voisin ihan hyvin painaa rättejä myös miellyttävässä ympäristössä. Riepujen postittaminen Espanjasta Suomeen ei taida olla sen kalliimpaa kuin Suomesta Suomeen. Sosiaalinen elämänikin on kokonaan verkossa. Mikä minut täällä ihan oikeasti pitää?

Sulo.

Sulolla ei ole tarvetta häipyä Suomesta. Ja minusta ei ole lähtemään Sulon luota.

lauantai 11. heinäkuuta 2015

Ristiriitaisia unelmia


Olisihan se tämäkin pitänyt arvata, puuskahti Sulo, kun jotakin pakettitaloesitettä selatessani ääneen haaveilin, että myisimmekin tämän talon ja rakentaisimme kodiksemme upouuden, pienen hirsimökin. Järven rannalle. Sulo muistutti minua, että juuri sitähän hän ehdotti jo kuusi vuotta sitten, mutta minun oli vaan pakko saada ikivanha, valtavankokoinen rautatieasema. Tunnelman takia.


Nyt olen elänyt tässä tunnelmassa pian viisi vuotta ja olen ihan lopen kyllästynyt katsomaan superlikaisia ikkunoita, joita on niin paljon, etten jaksa edes harkita niiden pesemistä. Olen kyllästynyt siihen, että joka kesä pitää tehdä 20 kuutiota polttopuuta ja luistankin siitä hommasta niin lahjakkaasti, että melkein koko urakka jää Sulon niskaan. Olen kyllästynyt sytyttelemään tulia uuneihin ja kantamaan joka päivä sisälle viisi banaanilaatikollista puuta. Olen kyllästynyt siihen, että kaikki on kulunutta ja likaista ja siihen, ettei minusta ole siivoamaan ja remontoimaan.


Olen valtavan yllättynyt siitä, että unelmaan voi kyllästyä ja intohimoon voi väsyä.


Sulon äiti asuu pienessä hirsimökissä järven rannalla. Siinä mökissä on vain tupakeittiö, makuuhuone ja vessa. Ikkunoista näkyy metsää ja vettä ja avoimesta ovesta kuuluu kuikan huuto. Joskus hyppii jänis pihan poikki, karhun vanha talvipesä löytyy muutaman sadan metrin päästä ja kerran rynnisti villisikakin nurkalla.

Sinne on aina mukava mennä. Siellä on sauna lämmin ja saunasta pääsee uimaan kesät talvet. Siellä tuoksuu pulla ja grillimakkara. Luultavasti se hyvä olo, jonka anoppilassa vierailut aina aiheuttavat, on saanut minut himoitsemaan uutta hirsimökkiä. Sellaista ihan pientä, jonka jaksaa siivota ja jonka ikkunoiden peseminen ei vaadi yli-inhimillisiä voimia. Jonka lämmittämiseen riittää yksi tulipesä. Jossa kaikki on uutta ja puhdasta ja särmikästä. Jossa olisi uudet keittiönkaapit, jotka minä saisin itse valita.



Miksi emme sitten vaan ala etsiä tonttia? No, koska meidän valtava kartanomme on yhä pankin ja vaikka ei olisikaan, tästä ei saisi niin paljon rahaa, että se riittäisi edes rantatonttiin saati sitten uuden talon rakentamiseen. Ja koska on Sulo, jonka tehtävänä on roikkua jaloissani kiinni, jotta ne edes hipaisisivat välillä maata.

Pienessä mökissä en mahtuisi tekemään työtäni. Pitäisi mennä oikeisiin töihin! Kuka minut huolisi? Missä minä muka pärjäisin? Pienessä mökissä ei olisi tilaa leluille! Pitäisi luopua kaikista. Apua!


Mökkihaaveen lisäksi minulla on toinenkin megahaave. Se maailmankiertolaisuus. Se, että olisin aina siellä, missä olisi lämpöä ja valoa, vuoria ja vedet aina uimalämpimiä. Mutta ei siitä sen enempää. Se haave on vielä mahdottomampi kuin tuo edellinen.

Kaikista näistä kiduttavista haaveistani huolimatta tunnen joka ikinen kerta valtavaa rakkautta, kun saavun kotipihallemme myyntireissulta, anopilta tai vain kävelyltä. Siinäkin tapauksessa, vaikka paperitehdas haisisi, rekat metelöisivät tukkilaanilla tai sotamiehet rätisyttäisivät kivääreitään. Kotona on kuitenkin hirmuisen hyvä. Kuka tulisi pesemään meidän ikkunat?

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Ei nyt vaan synny mitään otsikkoa

Huomaamattani olen täyttänyt kesäkuukaudet kaikenlaisilla myyntitapahtumilla. Ensi viikon lauantaina on Tampereen pride, sitten tulee Savonlinnan Käsityökorttelia, Hämeenlinnan ja Turun Pridea, Loviisan ja Helsingin Käsityökorttelia... Milloinkas minä lomailen?



Jos tämän kesän ennätyskiertäminen vaikuttaa vielä syksyn tullen hyvältä idealta, osaanpa ainakin ensi vuonna tehdä talvella hirmuisen varaston etukäteen ja sitten vaan käyn ensi kesänä tapahtumissa, ja lomailen väliajat. Kesätapahtumien hyvä puoli on se, että voi nukkua teltassa ja se pienentää kustannuksia ihan mukavasti.



Kesä katoaa minulta  taas, vaikka siihen yrittää kuinka keskittyä. Kurjat kelit eivät auta asiaa yhtään. Päätin eilen, että käyn tästä eteenpäin uimassa joka päivä, vaikka sataisi räntää. Jos en nyt ui, niin milloin sitten? Talvi hengittää jo niskaan ja miten siitä sitten muka selvitään hengissä, jos ei ole edes uintiterapiaa saanut? Riittävä aurinko- ja lämpöterapia ainakin jää nyt saamatta.

Himoni myydä koko omaisuuteni ja muuttaa asuntovaunuun maailmankiertolaiseksi on kasvanut taas tuskaisiin mittoihin.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Ei aina tarvii olla niin hienoa


Näin sanoi nainen saunassa Mäntyniemen lomakodissa ja minä olin ihan samaa mieltä. Telttailin kyseisessä paikassa kolme yötä Kenkäveron käsityömarkkinoiden ajan.


Rauhallinen ja yksinkertainen majapaikka ja hirmuisen halvat hinnat houkuttivat minut Mäntyniemeen jo toiseen kertaan. Hienohan on aika subjektiivinen käsite. Minulle uiminen ja sauna riittävät hienoudeksi, eikä haittaa yhtään, että paikat ovat kovasti rempallaan ja palvelut puuttuvat.

Mutta kyllä niitä hoitamattomia rakennuksia katsellessa väkisinkin vähän suretti, että miten kauan lie jaksavat ilman kunnostamista enää pysyä pystyssä.






Oli ihanaa telttailla pitkästä aikaa. Oli ihanaa, että tuli kesä pitkästä aikaa. Oli ihanaa uida. Oli ihanaa paistua auringossa. Otin tällekin työreissulle mukaani lomailuasenteen ja jäin yhdeksi ylimääräiseksi yöksi leireilemään. Telttapaikka maksoi kympin vuorokaudelta ja ruokaa hain kaupasta, joten tämä oli todellinen budjettiloma.


Halvat majapaikat valitettavasti vetävät puoleensa myös sitä äänekästä, juopottelevaa sakkia. Telttani vieressä sijaitsevassa talossa piti majaa nuorten miesten lauma, joiden älämölöä riitti pitkälle aamuyöhön. Onneksi olin varautunut korvatulpin.

Tämän rähjäisen, mutta omalla tavallaan kuitenkin idyllisen miljöön vastapainona vietin päivät Kenkäveron designilmapiirissä. Vanhoja taloja siis molemmissa paikoissa, mutta imago täysin päinvastainen.



Kenkäveron vanhan pappilan kartanomainen päärakennus ja piharakennukset on kunnostettu viimeisen päälle ja niistä löytyy ravintolaa, kahvilaa, leipomoa, käsityöläisten ateljeita ja myymälä, jonne on ihan turha mennä matti kukkarossa. Koska en hirveästi viitsinut työpäivien aikana tutustua Kenkäveroon, poikkesin sinne vielä kotimatkalla turistina. Kauppa oli täynnä tavaroita, jotka saivat minut hinkumaan lottovoittoa. Erityisesti mekko, jonka Jukka Rintala oli ilmiselvästi suunnitellut aivan minua varten!


Hykertelin tyytyväisenä, kun huomasin, että rekissä oli lappu -50%. No minäpä siitä ostan itselleni designmekon synttärilahjaksi! Kyllä sitä viisissäkymmenissä oleva rouva yhden designmekon kaappiinsa tarvitsee, eikö? Casual chic, kerrassaan.

Mutta auts. Puoleen hintaankin mekko maksoi 250 euroa, joten sinne jäi rintala roikkumaan paikalleen. Harvoin minulle tulee himoa mitään vaatetta kohtaan, mutta nyt tuli. Se mekko vaan oli ihan täydellinen.


Viikko sitten Espoon WeeGeessä tuli samankaltainen hinku design-esinettä kohtaan. Silloin kyseessä olivat puutarhatuolit, jotka olivat kauneimmat ikinä ja ihan parhaat istuakin. Kotona guuglailin ja totesin, että kun yhden tuolin hinta on 350 euroa, niin pakkohan se vaan on myöntää, että en ole kohderyhmää. Millaista olisi olla ihminen, joka voisi ostaa sen hintaiset tuolit pihalleen? Tai kai minäkin voisin. Jättäisin playmobilit ja barbit hankkimatta, ja ostaisin kerran vuodessa yhden tuolin. Tai Rintalan mekon. Elämä on valintoja.









Koska Kenkävero ei todellakaan ole mikään halvan krääsän tyyssija, olin ajatellut, että siellä pidettävillä käsityömarkkinoilla en varmasti joudu kuulemaan hinnankauhistelua tai hymyilemään nöyrästi tinkijöille. Väärin luultu. Kertokaapa te, jotka olette töissä kauppojen kassoilla, yrittävätkö asiakkaat tinkiä vaate- tai ruokaostostensa hinnoista? Minä en ole koskaan missään liikeessä kuullut kenenkään alkavan neuvotella hinnoista, mutta ulkomyynnissä joudun jatkuvasti kuuntelemaan "paljonko annat alennusta" -kyselyitä.

Miksiköhän se, että myyt käsitöitä ulkosalla tarkoittaa sitä, että työsi arvoa saa kuka tahansa alkaa kyseenalaistaa? Entä jos sen toritinkijän pomo sanoisi perjantaiaamuna, että mitäpä jos tekisit tämän loppuviikon ilmaiseksi? Miltähän se hänestä tuntuisi?



Käsityömarkkinat menivät minulta onneksi ihan okei, joten tulin todella hyvällä mielellä eilen illalla kotiin. Torstain myynti oli oikein hyvää, mutta helteisen perjantain myynti melkoisen huonoa, joten keskiarvoksi tuli kohtalainen. Riepuja Kenkäverosta lähti enimmäkseen koteihin, joissa niistä ei oltu ennen kuultukaan. Toivottavasti nuo ihmiset tykästyvät hankintaansa.

Erityisesti kivaa minusta oli huomata, että mustavalkoiset rätit tekivät kauppansa ihan mukavasti. Ne kun eivät ole verkkopuodissa oikein liikkuneet. Vaikka niitä aina on toivottu, niin nyt kun niitä on ollut minulla siellä myynnissä, enimmäkseen asiakkaat ovat kuitenkin ostelleet ruskeita.

Lämmin ja aurinkoinen kiitos kaikille Riepukioskilla käyneille.