lauantai 20. joulukuuta 2014

Himmailua himmelin parissa

Sain keskiviikkoaamuna päähäni, että nyt on aika hankkia tähän kotiin himmeli. Kertun kopin päällä on ollut tyhjä ja ruma paikka, joka on kaivannut jotakin suurta, katosta roikkuvaa.

Minusta olkiset himmelit ovat kauneimpia, mutta halusin kuitenkin valkoisen, jotta se erottuisi mahdollisimman hyvin ruskeaa hirsiseinää vasten. Siispä heti paikalla nettiin etsimään ohuita, valkoisia pillejä. Niitä ei tuntunut kuitenkaan olevan olemassa lainkaan. Koska haluamani sorttisia pillejä ei löytynyt, päätin tehdä himmelin punaisista pilleistä. Vaan kylläpä pillit olivat hinnoissaan, varsinkin kauniit paperiset. Edullisesti pillejä oli tarjolla vain ravintola-alan tukuissa, mutta olihan minulla onneksi y-tunnus. Panin heti tilauksen sekamelskavärilajitelmasta vetämään, jotta pillit saapuisivat perjantaina ja pääsisin viikonlopun aikana askartelemaan.


Tässä välissä tarinaa me kävimme Kolilla. Sulo oli varannut meille huoneen hotellista, koska viime heinäkuussa meidän kesälomamme, Sulon synttärit ja ensimmäinen hääpäivämmekin meni pieleen. Niinpä hän halusi viedä meidät korvaavalle minilomalle. Se oli ihana reissu. Kolilla oli jo ihan talvista ja maisemat aivan mahtavat. Lilluimme kylpylässä, söimme hyvin, kävimme jalkahoidossa ja kävelimme lumisessä metsässä. Me todella rentouduimme ja se teki hyvää.



Torstai-iltana tulimme hyvin levänneinä kotiin ja perjantaina lähetti toi pillilastin. Yllättäen pillipusseista löytyi sittenkin valkoisiakin pillejä, vaikkakin nämä "ohuet" pillit olivat minun makuuni aivan liian paksuja. Olisin halunnut sellaisia oikeasti ohuita, joilla lapsena ryystettiin posket lommolla Aku Ankka -limua. Piti tehdä päätös: punainen vai valkoinen himmeli?



Päädyin valkoiseen. Himmelin ohjeen löysin Yhteishyvän verkkosivulta. Olen aina kuvitellut himmelin tekemisen olevan vaikeaa, mutta totesin timanttien askartelun sittenkin hyvin helpoksi. No, ohjeen mukainen himmeli näytti livenä kamalan häkkyrämäiseltä, joten minun piti alkaa säveltää. Ja siinä kohtaa helppous sitten katosikin. Kyllä noita yksittäisiä palikoita vielä tekee, mutta kun ryhtyy yhdistämään niitä, niin melkoista hämähäkinseittiä siitä tulee. Ripustin himmelini kattovalaisimeen ja sommittelin sitä siinä sitten koko pitkän illan. Oneksi pillit eivät olleet läpinäkyviä, sillä niin kauheat määrät lankaa ne lopulta sisäänsä saivat kätkeä.



Vaikka pillit olivat minusta liian paksuja, olin kuitenkin lopputulokseen todella tyytyväinen. Paksuista pilleistä pitää vaan tehdä suuria himmeleitä, niin ne näyttävät ihan sieviltä. Minun himmelissäni on nyt alimmaisena yksi timantti, joka on aivan liian pieni pillien kokoon nähden, mutta yritän sietää sen olemassaolon.



Himmelin valokuvaaminen ei ole helppoa, kun on näin hämärää. Pitkän valotusajan aikana häkkyrä ehtii pyöriä ympäri vaikka kuinka monta kertaa.



Himmeli näyttää oikein kivalta nyt omalla paikallaan, ja vie hiukan huomiota pois kaikesta siitä keskeneräisestä rumuudesta, joka salongin kyseisessä nurkkauksessa vallitsee. Pinkopahvin riekaleita, nauloja hirsissä ja oviaukko, jossa nykyisin sentään on jo ovi, mutta ei tietenkään listoja.



Nyt minulla on sitten yksi nolo ongelma: triljoona ylimääräistä pilliä. Jos sinulla on tarvetta vihreille, keltaisille tai sinisille pilleille, huuda hep ja saat ne minulta ilmaiseksi.


perjantai 19. joulukuuta 2014

Pieni asuntovaunu


Kenin asuntovaunu on viimeinkin lähes valmis! Nyt sitä voi jo esitellä, vaikka joitain pieniä ykstyiskohtia vielä puuttuukin. Ja sisustaminenhan on aina päättymätön ikuisuusprojekti, niin omassa kodissa kuin pikkumittakaavassakin.

Rakensin vaunun kokonaan mdf-levystä, jota oli hämmentävän vaikeaa löytää Imatralta. Vaneriliikkeen nurkasta löytyi sitten jämäpaloja (vaikkakin osittain homeisia), jotka sain pikkurahalla. Ne onneksi riittivät koko vaunun tarpeisiin.


Vaunun katon toinen lape aukeaa pianosaranan avulla ja kääntyy syrjään. Etuseinän voi nostaa ylös, jolloin sen saa kokonaan irti. Olen vähän ylpeä tästä ratkaisusta. Ikkunalasit ovat pleksiä, joka taitaa olla peräisin jostakin vanhoista Ikean halpisvalokuvakehyksistä. Olen pyrkinyt käyttämään mahdollisimman paljon sellaista materiaalia, jota on ollut kotona valmiina, sillä näinkin pienen rakennelman kustannukset nousevat helposti korkeuksiin. Huomasin sen aikoinani nukkekotia rakentaessani, kun ostin hienoja kattolistoja ja muuta sellaista fiiniä. Tämän takia vaunukin on nyt väriltään vihreä: sitä maalia sattui olemaan hyllyssä.



Koko projektin vaikein vaihe oli renkaiden rakentaminen. Halusin ehdottomasti oikeat kärrynpyörät, mutta niiden tekeminen ei ollutkaan mitenkään yksinkertaista. Sain kyllä paljon "hyviä" ja "vielä parempia" ehdotuksia alkaen maalipurkin kansista ja päättyen sorvaamiseen, mutta lopulta monen mutkan jälkeen päädyin kokeilemaan omaa alkuperäistä ideaani. Rakensin pyörät ompelukehyksistä - siis niistä, joita käytetään ristipistotöiden tekemisessä. Pinnat ovat kukkakeppejä ja kehää kiertävä kumi on tiivistenauhaa. Kehät toimivat hyvin, mutta tulivat kiusallisen tyyriiksi. Pyörät ovatkin nyt vaunun arvokkain osa.

Koska vaunu painaa tolkuttomasti, en uskaltanut luottaa sitä pelkkien hentoisten pyörien varaan, vaan lisäsin sen pohjaan pylväät, jotka kannattelevat painoa. Renkaat tuovat tasapainon. Eihän tätä ihan oikeasti tarvitse ajaa!



Sisustaminen on paras vaihe miniasumusten askartelussa. Kenin tapetit ovat Lidlin askartelupaperiarkkeja. Kun eräänä iltana puutyötunnilla yksi kurssin miehistä huomasi valitsemani tapetit, hän totesi: "Ken ei kyllä tykkää noista tapeteista!" Minä myhäilin: "Sä et olekaan tavannut mun Keniäni."

Muutenkin asuntovaunu on herättänyt aika hauskaa vastakaikua puutyökurssilaisten keskuudessa. Saan jatkuvasti kuulla sydämellistä pään aukomista herroilta, jotka raahaavat tunnille mukanaan puolikkaita mäntyjä omiin, hiukan massiivisempiin projekteihinsa. Miehet ovat varsin innokkaasti myös tarjonneet ideoita vaunua varten. Pärekattokin on heidän ehdotuksensa.



Olen ollut ihmeissäni siitä, miten vaikeaa barbeille on nykyisin löytää pieniä käyttöesineitä. Kun 90-luvulla viimeksi leikin Kenin kanssa aktiivisemmin, oli oululainen Lelu-Tapuli-niminen kauppa oikea taivas. Siellä oli vaikka mitä hienoa astioista työkaluihin. Kenillekin oli tarjolla kenkävalikoimia, joita nykyisin ei ole lainkaan olemassa. Nyt ne vaivaiset tilpehöörit, mitä sattuu jostain löytymään, ovat todella huonoa laatua ja ihan kökköisiä. Niinpä Kenin astiat ovatkin kaikkea muuta kuin Mattelin tuotantoa. Nukkekotikokoista tavaraa löytyisi paljon ja helposti, mutta mittakaava 1:6 on hankalampi.






Askartelin vaunun nurkkaan hyllykön, jonne on kiva laittaa esille matkamuistoja Kenin reissuilta ja muita pikkuesineitä. Pärekori on Helsingistä, kuksa saapui eilen Kolin-reissumme tuomisina ja maatuska on muisto Svetogorskin-vierailusta. Hyllyssä on runsaasti tilaa vielä tulevaisuuden matkamuistoille.

Jotkut nukkekodin kalusteet kuitenkin sopivat Kenin maailmaan. Seinähyllyn kannakkeet ovat Gepettolta, jonka todella toivoisin laajentavan tuotevalikoimaansa Barbie-kokoluokkaan. Purkillinen laavakiveä tuotiin Teneriffalta ja pikkuruiset käsinsidot kirjat ovat alunperin korvakorut, jotka sain lahjaksi.



Sulo auttoi minua ideoimaan vaunun sisäisiä toimintoja. Kuten oikeissakin asuntovaunuissa, myös Kenin vaunusta löytyvät kaikki tarpeelliset huonekalut. Ruoanlaittotason sivuseinä nousee ylös pöytälevyksi. Tarkoitukseni on jossain vaiheessa vielä tehdä pieni sähköliesi tason päälle. Siihen asti pojat joutuvat laittamaan ruokansa nuotiolla.



Koska vaunuun piti mahtua kaksi nukkujaa, ei yksi kiinteä sohvasänky riittänyt. Siksipä sänkyyn oli rakennettava levike. Kokoontaitettava peti mahtuu säilöön keittiötason sisälle ja sen jalat pysyvät tallessa nurkassa olevassa alakaapissa. Petivaatteet tungetaan päivän ajaksi sohvan alle.

Pari mokaa minulle sattui, jotka hiukan harmittavat. Pöytä ei nimittäin voi olla paikallaan samaan aikaan kuin etuseinä, sillä ikkunalauta ja pöytälevy osuvat juuri samaan kohtaan. Ja jääkaapille ei jäänyt mitään paikkaa.



Olen koristellut asuntovaunun jouluisiin tunnelmiin. Vaikka minä en välitä ripotella jouluvaloja tai tonttuja omaan kotiimme, Kenin kohdalla eivät samat säännöt päde lainkaan.



Sulo on ihanasti huomioinut Kenin miettiessään minun joulukalenteriini yllätyksiä. Luukuista on putkahdellut kivoja läkkipeltisiä esineitä ja muun muassa nämä puukengät.

Asuntovaunun sisääntuloa voi sitten muutella vuodenaikaan sopivaksi, mutta ovikello ja pyykkinaru ovat pysyvää rekvisiittaa. Muutama porrasaskelma vaunun kuistille vielä kaivataan. Pääsen tekemään ne sitten tammikuussa, kun puutyöt taas alkavat.



"Houhouhou, onkos täällä kilttejä poikia?"







Kukas parran takaa paljastuu?



Joulupukki suukon saa...

Leikkisää mieltä perjataihinne!

tiistai 16. joulukuuta 2014

Viimeiset lahjariepuostokset

Jos vielä olet aikeissa tilailla bambutiskirättejä joululahjoiksi, se pitäisi tehdä tänään, tiistaina. Postitan tilaukset huomisaamuna, mutta sitten pyrähdän pois verkkokauppani ääreltä.

maanantai 15. joulukuuta 2014

Krääsätön joulu?


Tuntuuko teistä, että nykyisin tuutataan jatkuvasti oppia siitä, miten sellaiset ihmiset ovat kyllä ainakin vähintään itseään parempia, jotka eivät osta mitään koskaan ja asuvat tyhjissä asunnoissa ilman mitään turhaa; jotka todellakaan eivät vietä joulua tai ainakaan eivät suostu hankkimaan yhtäkään lahjaa? Sankari on se, joka kuskaa koko omaisuutensa varastoon ja hakee sieltä vain yhden tarpeellisen tavaran päivässä? Ja se, joka jättää työnsä ja kutsuu sitä elämän yksinkertaistamiseksi? Hävetä sietävät ne surkimukset, jotka ostelevat tavaraa, ja sitten vielä lisää tavaraa? Ja ne, joiden kodeissa vallitsee runsaus, eivätkä huoneet kaiu?


Lueskelin tuossa Kaarina Davisin tekstin ja minulle nousi mieleen vain yksi kiukkuinen ja hyvin ilkeä ajatus: "Kuka sinä oikein luulet olevasi? Puhut joulusekoilusta? Halveksit noin avoimesti ihmisiä, jotka käyvät tuttaviaan tai sukulaisiaan moikkaamassa edes jouluna? Paheksut jääkaappeja, jotka pullistelevat ja ihmisiä, jotka syövät vatsansa täyteen? Lapsia, jotka eivät pysy housuissaan odottaessaan ahneina lahjojaan? Vai enkö minä vaan tajunnut sarkasmia? Ehkä olitkin olevinasi hauska?"

Koko teksti oli ikävää luettavaa. Mutta lopussa tuli se olennaisin: "Olisi hyvä, että pikku hiljaa ymmärrettäisiin, että kaikki eivät vietä joulua. Joulua ei todellakaan tarvitse viettää, jos ei itse halua, sanoivat muut siitä mitä hyvänsä." Eli tämä olikin ehkä puolustuspuhe ihmiseltä, jonka jouluvastaisuutta joku on kritisoinut ja hän käy vastahyökkäykseen kirjoittamalla kärkevän bloggauksen. Joutuuko Kaarina-parka selittelemään jatkuvasti omia joulu- ja elämäntapavalintojaan muille?


Siksikö myös minä koin hänen tekstinsä niin vastenmielisenä? Koska se osui ja uppois? No niin luulisi, mutta ei välttämättä. Minun jouluuni ei kuulu kimaltava krääsä tai vuosittain vaihtuvat joulukoristeet, minun joulussani ei pakkovierailla yhtään missään, minun jouluni ei stressaa minua. Ainoa, mikä minua hiukan vaivaa, on se joulukuusen tappaminen turhan päiten (vaikka se olisi voinut kasvaa vielä pari vuotta ja päätyä sitten tapetuksi vain siksi, että se häiritsee tiellä liikkuvia autoja).

Mutta se minua tympii, että tällaiset kaarinadavisit ja muut kaltaisensa pitävät niin suurta meteliä siitä, miten MUUT ihmiset elävät niin kovin väärin. Kuluttavat liikaa, omistavat liikaa, käyvät työssä, juoksevat oravanpyörässä, tuhoavat maailmaa jne. Heidän hyvä sanomansa on kääntymässä itseään vastaan. Heistä on minun silmissäni tullut ärsyttäviä "minä tiedän paremmin, minä olen sinua parempi ihminen" -tyyppejä.

Minä olin nimittäin ihan samaa mieltä aiemmin. Minua ahdisti se, millaisiksi kaupat muuttuvat joulun alla. Oksetti kaikki se kiinalainen blingbling. Raivostutti syyllisyys, jonka joulu niin usein aiheutti. Kiukutti velvollisuudet. Teki mieli kiljua sen tarpeettoman, halvan romun vuoksi, jota aattona aina kuorin esiin lahjapaketeistani. Kauhistutti kuluttaminen.


Ja sitten minä huomasin, että voinkin karsia pois sen, mikä ei sovi minulle. En käy enää kaupoissa lainkaan joulun alla. Opin itsekkyyttä karistamalla niskastani syyllisyyden ja valvollisuudet: minullahan on oikeus jakaa jouluni juuri sen yhden ainoan ihmisen kanssa, jonka kanssa itse haluan sen jakaa. Teen ruokaa vain sen verran, kuin haluan tehdä. Ja jos teen sitä taas vahingossa liikaa, niin nautin siitä, ettei sen jälkeen tarvitse moneen päivään miettiä, mitä syötäisiin. Keväälläkin kelpaa mainiosti pakastimesta kaivettu joululaatikko, kun on nälkä eikä kerkiä tehdä ruokaa. Yritän myös ottaa hymyillen vastaan tarpeetonta romua, koska lahjan antaja on halunnut ilahduttaa minua ja samalla itseään. Hyväksyn sen, että jokainen tekee joulunsa omalla tavallaan. Velvollisuudesta, omasta halusta tai perinteen vuoksi.

Miksi varsinkin lahjoista on alettu tehdä niin paha asia? Meinasin itsekin jo päättää, etten halua enää koskaan antaa lahjoja kenellekään jouluisin, kun sitä niin paljon viime vuosina on kritisoitu. Sitten huomasinkin taas, miten mukavaa lahjojen antaminen oikeasti on. Eilen tein ystävälleni lahjan, jonka tekemisestä minulle tuli valtavan hyvä mieli. Siihen löytyivät materiaalit omasta takaa, se on hyödyllinen ja mielestäni saajalleen osuva ja sen postittaminen on edullista. Hyvässä lykyssä lahjan saajakin ilahtuu siitä. Olen myös kerinnyt asettaa pari pakettia oman kuusen alle. Se hymyilyttää minua. Tuntuu hyvältä antaa lahja ihmiselle, jota rakastaa. Annan myös joitain "velvollisuuslahjoja", koska on olemassa velvollisuuksia, joiden hoitaminen tuntuu hyvältä. Pitäisikö minun nyt tuntea siitä huonoa omaatuntoa?


Sulolla ja minulla on hyvin erilainen asenne lahjoihin. Minä tykkään tehdä lahjat itse tai ostaa toisilta käsityöläisiltä. Minä annan pieniä paketteja ja vähän. Sulo sen sijaan viettää paljon aikaa kaupoissa kierrellen ja uskoakseni kuluttaa rahaa niin paljon, etten minä halua edes tietää summia. Hän antaa isoja paketteja ja paljon pieniä. Tänäkin jouluna olin lähellä saada pakokauhun Sulon kauppamaratonin kanssa, mutta sitten hoksasin: se on Sulon tapa. Se on hyvä tapa Sulolle. Sulolla on oikeus siihen. Ja minulla on oikeus niihin omiin vaatimattomiin ja harvoille lähteviin paketteihini. Kaarina Davisillä on oikeus ummistaa silmänsä ja sielunsa koko joululta. Kukaan ei saa arvostella toisen tapaa.


Annanpa Kaarinan ja muiden kaltaistensa ihan rauhassa elellä jouluttomassa joulussaan ja nautin siitä, että saan itse aloittaa joulutunnelmoinnin jo kuun alussa kaatamalla kuusen ja koristelemalla sen, availemalla kalenteriluukkuja, askartelemalla kortteja ja paketoimalla niitä pieniä pakettejani. Koska se on minulle tärkeintä joulussa: se odotus, ei aatto itsessään.

Meidän talvemme on tolkuton asia. Pimeä kausi kestää ja kestää. Joulu katkaisee sen ja helpottaa siitä selviämistä. Kun ensin odottaa joulua, voi seuraavaksi alkaa odottaa kevättä. Ihan sama, katkaiseeko pimeyden rentoutumalla vai ravaamalla hiki päässä kaupoissa, käymällä velvollisuusvierailuilla, lahjomalla joka siunatun puolisukulaisen ja lapsen harrastuspiirin ohjaajan, kuluttamalla kokonaisen omaisuuden krääsään tai laatuun, syömällä itsensä turvoksiin tai saamalla mahahaavan joulustressista, keräämällä ympärilleen koko suvun tai lentämällä Thaimaahan. Joka tapauksessa se kaikki on poikkeus normaalista arjen tarpomisesta ja siksi hyvä asia. Nauttikaamme joulusta, tai olkaamme nauttimatta, kukin tavallamme.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Jouluinen haaste




Sain pitkästä aikaa blogihaasteen ja otin sen tottakai ilolla vastaan. Seitsemän jouluista "salaisuutta" tulee tässä.

1. Uskotko joulupukkiin tai tonttuihin?

En. Kun olin lapsi, meillä kävi aina sama joulupukki. Emme koskaan tunnistaneet, kuka se oli. Oma isi se ei ollut, koska isi oli aina paikalla. Kärtimme jatkuvasti äidiltä tietoa joulupukin henkilöllisyydestä, mutta hymyn saattelema vastaus kuului aina samoin: "Se on oikea pukki!" Olin pitkälti yli kahdenkymmenen, kun yksi meistä lopulta tajusi pukin olleen naapurin isännän veli. Salaisuus selvisi siis lopulta, mutta pakko myöntää, että kaikki meni ihan pilalle. Vaikkei joulupukkiin koskaan uskottukaan, oli silti jotenkin todella hienoa, että mies parran takana pysyi tunnistamattomana.



2. Kirjoititko joulupukille?

En muista koskaan kirjoittaneeni. Lahjalistan kirjoitin joka joulu keittiön seinälle. Tuo tapa on jopa vähän säilynyt, sillä nytkin keittiön pienessä liitutaulussa on minun lahjalistani: Dexterin kolmas kausi.


3. Onko kinkku joulupöydän kunkku vai selviätkö ilmankin?

Selviäisin mainiosti ilman ja yritänkin kovasti pohtia, millä nuo kaikki raskaat ja turvottavat jouluruoat korvaisi. Todennäköisesti en keksi korviketta, vaan väännän niitä laatikoita hiki päässä tänäkin vuonna. Riisipuuro on minun jouluni tärkein ruoka. Siitä en luopuisi.



4. Noloin saamani joululahja tai lahjojen jakoon liittyvä muisto.

En muista milloinkaan saaneeni noloa lahjaa, mutta nolointa on aina ollut pakkolaulaminen pukille. Miksi, kaikki hyvät vanhemmat? Miksi? Miksi te teette pukista pelottavan mörön, jonka takia pitää käyttäytyä kiltisti tai jää ilman lahjoja? Miksi sitä odotetaan jännityksellä pimeässä kodissa pelkässä kynttilänvalossa? Miksi te tungette lapset sen syliin? Miksi te käskette laulutaidottomat varhaisteinit laulamaan vieraalle äijälle? Älkää tehkö niin!

5. Onko jokin joululahja jäänyt käyttämättä tai kaapin perälle notkumaan?

Kysy vaan, kuinka moni. Epäsopivia lahjoja olemme saaneet vaikka kuinka paljon. Ensimmäisenä tulee mieleen polyestersatiiniset lakanat, joita emme koskaan edes ottaneet pois paketista. Kun lakanapaketit tarpeeksi monta vuotta lojuivat liinavaatelipastoa täyttämässä, myimme ne kirpparilla. Ehkä joku muu tykkää hiostavista, liukkaista, kylmistä tekokuitulakanoista, mutta me emme oikein niille lämmenneet.


Meillä on käsite "katastrofilahja", joka tarkoittaa jotain mahdollismman pahasti pieleen mennyttä lahjaa. Legendaarisimmat ovat lakki, jonka minä ostin Sulolle ja mekko, jonka Sulo osti minulle. Jaksatteko kuunnella?

Sulo pyysi lahjaksi K-raudassa näkemäänsä hyvänmallista korvaläpällistä lakkia. Minä tyytyväisenä ostin sen. Se tuntui omaan päähäni sovittaessa aika napakalta, mutta arvelin, ettei Sulon pää niin kauhean paljon ole omaani suurempi. Sulon pettymys oli valtaisa pakettia avatessaan. Ihan väärä hattu! Ja ihan liian pieni! Tarinan liikuttava kohta tulee siinä, että ainakin kaksi talvea Sulo teki urheasti kaikki pihahommat siinä kiristävässä, "törkeän näköisessä" lakissaan, ennenkuin sai sanottua lakin olevan ihan kaamea.


Vaan osaa se Sulokin. Hän osti kerran minulle jostain lindexistä tai mistä lie henkkamaukasta kirkkaan pinkin tekokuitumekon, sellaisen bilehörhelön, jossa oli avonainen yläosa ja muhkea minihamehelma. Sen sisään olisi sopinut Barbie, mutta ei lattarintainen, turpeamahainen ja rimppakinttuinen Susanna. Järkyttävä väri oli minulle liikaa ja Sulo antoi minun lähteä vaihtamaan mekkoa johonkin enemmän itseni näköiseen vaatteeseen. Kyseisestä kaupasta ei löytynyt mitään, mitä olisin huolinut päälleni, joten vaihdoin mekon samanlaiseen mustaan. Olin karmea näky se päälläni, mutta siitä huolimatta lähdin kerran Helsinkiin hienoon Aleksanterin teatteriin katsomaan Showhatia siihen pukeutuneena. Kun näin sinä iltana otetut valokuvat, totesin koltun siirtyvän UFFille mitä pikimmiten!

Nykyisin näille tarinoille nauretaan kippurassa. Katastrofilahjoista syntyvät ne parhaat muistot.


6. Milloin ja millä tavalla koristelette joulukuusen?

Me koristelemme tarkoittaa meillä, että minä koristelen. Sähkökynttilät ja itse askarrellut punaiset sydämet kuuluvat minun kuuseeni. Ja hopeiset helminauhat silloin, jos sattuu olemaan sellainen kuusi, joka suostuu ne mielellään päällään kantamaan. Haen kuusen mieluusti jo itsenäisyyspäivän aikoihin, koska minusta kuusen kaataminen vain muutamaa päivää varten on ihan haaskausta.


7. Ostatko kotiisi joulukukkia? Mikä on joulukukkasi?

En osta. Jos joku on joskus tuonut kukan tuliaisina, niin olen toki ottanut kiitollisena vastaan. Hyasintista vaan en tykkää, koska se haisee niin voimakkaasti. Siitä tulee päänsärkyä ja nenän kutitusta. Joulutähti on minusta kaunein.

Tämä pitää jakaa seitsemälle. Haluaisivatko vaikkapa Liiolii, Johanna, Elise, Stella, Mia, Heini ja Mervi tarttua näihin kysymyksiin?