maanantai 1. syyskuuta 2014

Elämääni Sulon kanssa


Yritä tässä nyt sitten tehdä vakavasti töitä, kun kotona pyörii tuollainen humoristi! Vasemmalla olen normaalissa aamuasussani ja oikeanpuoleisessa Sulon tyynyhyökkäyksen jälkeen. "Hihiihhiihiii, Muumi!"

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Istuminen tappaa?


Sehän nyt on ihan kiistaton fakta, että istun liikaa tietokoneen edessä. Enkä edes istu, vaan kyykötän ihan kauheassa kippurassa ja saan siinä koko kroppani pahasti jumiin. Vaikka olen vaihtanut tuolia jopa jumppapalloksi, onnistun silti aina olemaan kintut allani pienessä kyykyssä, hartiat korvissa.


Välillä luen lehdistä, että istuminen on pahin uhka nykyihmisen terveydelle. Ja että joillain työpaikoilla on siirrytty seisoviin työpisteisiin ja eräissä kouluissa pulpetit on korvattu jumppamatoilla. Rupesin siitä miettimään, että jos minä joutuisin seisomaan tietokoneen ääressä, niin ensinnäkin se säästäisi minut selkä- ja hartiajumitukselta ja toiseksi en takuulla jäisi lohnottamaan nettiin yhtään pidemmäksi aikaa, kuin on tarvis.


Ajatuksista tekoihin. Siirsin tänä aamuna tietokoneen lippuluukulle, joka on sopivalla seisomakorkeudella. Nyt kirjoitan tätä postausta seisten. Ihan hassua! Saapa nähdä, miten kauan jaksan tätä, vai joudunko piankin roudaamaan koneet takaisin tavalliselle pöydälle.


Sulo kysyi, millä aion täyttää tyhjäksi jääneen kirjoituspöydän; tuleeko siihen lisää Playmobileita? No ei tule, vaan se on nyt postituspiste!

PS. Hoksaaattehan tärkeän riepupostauksen tuosta alta.

Erittäin hyvä, ellei täydellinen


Voi että minua harmittaa ja hävettää se, etten tehnyt tätä kaikkea jo viime syksynä.

Kun aloin painattaa Lempiriepuja ruskealle bambulle ja osa painoväreistä himmeni pesussa, minä jotenkin tyhmänä kuvittelin, että no näin kai se sitten vaan on; peittovärit tummalla kankaalla nyt vaan pysyvät huonommin kuin kuultovärit vaalealla - harmillista, mutta minkäs sille mahtaa. Ja niin mentiin koko talvi.

Asia vaivasi, mutta jotenkin tajuamattani vaiensin sen vaivaamisen. Viime keväänä, kun minulle tuli se voimakas, yleinen muutostarve, aloin miettiä, mikä on se asia, mikä yrittämisessä nyt niin oudosti tökkii. Ja onnistuin jäljittämään syyn siihen, että Lempiriepujen painovärit (valkoista lukuunottamatta) eivät olleet lähimainkaan täydellisiä. Ne olivat vain hädin tuskin tyydyttäviä, osa jopa välttäviä tai heikkoja.


Sitten minä vihdoin viimein sain itseni ostamaan värillistä pigmenttiä ja testaamaan omin käsin, ovatko peittovärit tosiaan niin kelvottomia, vai käyttääkö alihankkijani jotain erityisen kehnoa pigmenttiä. Ja niinhän se sitten tosiaan oli, että kunnon väri on kunnon väri ja huono väri on huono väri. Kävi ilmi, että alihankkijani ei yhäkään ollut käyttänyt sen valmistajan värejä, joita olin pyytänyt käyttämään.

En tajua, miksei kukaan asiakkaistani ole koko talven, kevään tai kesän aikana reklamoinut haalistuvista painatuksista. Tai ei, anteeksi, yksi on. Yksi ainoa.

Kun omin silmin näin, että pystyinkin itse painamaan pysyvää ja kestävää väripintaa, en kyennyt enää työstämään niitä alihankkijan painamia kankaita rievuiksi asti. Minulla oli siis toistasataa metriä alihankkijan painamaa kangasta, jota en enää halunnutkaan jatkotyöstää omille asiakkailleni. Suututti ihan hirveästi: miksi, miksi, miksi ihmeessä minä en vaatinut kunnollista painatusta heti alkuun? Miksi minä en tehnyt itse painoväritestejä? Miksi jäin vain lillumaan siihen uskoon, että mitään ei ole tehtävissä? Miksi olin idiootti?


No, parempi myöhään, kuin ei milloinkaan, niinhän? Nyt minä yritän enemmän tai vähemmän alennetulla hinnalla myydä loppuun olemassaolevan valmiin varastoni. Ja kaikki ne mahdottomat määrät valmiiksi painettuja pakkoja minä uusiokäytän niin, että se himmenevä painokuvio jää uusien, parempien Lempiriepujen sisään piiloon. Ja sitten painan itse niihin uudet kuviot päälle. Hirveät määrät rahaahan tässä taas hukkaan menee, kun painattaminen on ollut turhaa, mutta minusta se on paras vaihtoehto. Jos oma laatuvaatimustasoni nousee, niin enhän minä silloin voi enää myydä asiakkaille sitä, minkä tiedän voisivani tehdä paremmin.

Olen todella pahoillani teidän kaikkien asiakkaitteni vuoksi siitä, etten tajunnut toimia heti.

Toistaiseksi ajattelin edetä tässä asiassa niin, että painatan alihankkijalla vain valkoiset painatukset, koska niissä ei ole koskaan ollut mitään vikaa. Ja itse painan kaikki värilliset rievut. Näin pystyn testaamaan kunnolla, mikä väri kestää ja mikä ei. Saan toivottavasti aikaan myös juuri oikeanlaiset värisävyt, kun sekoitan ne itse. Tämä tietysti tarkoittaa sitä, että värillisten riepujen valikoima valitettavasti pienenee. Tämä myös tietää paljon entistä enemmän työtä minulle, mutta minusta tuntuu mukavammalta olla vastuussa siitä, minkä olen omin käsin tehnyt, eikä siitä, minkä olen teettänyt jonkun toisen käsillä.




 Meillä on ollut yksi uuden aallon Lempiriepu käytössä kesäkuun puolivälistä saakka, eikä se vieläkään eroa mitenkään upouudesta rievusta. Painoväri kestää. Riepu pysyy muodossaan. Minusta tuntuu, että se myös kuivuu nopeammin nyt, kun kankaan nurja puoli on päällä. Lopultakin neljän vuoden jälkeen minulla on tuote, jossa ei ole yhtään huonoa ominaisuutta. Mikä mahtava juttu! Olen nyt leikellyt, ommellut, painanut, prässänyt ja viikannut kelpo pinkan upouusia siilirättejä, joista voin olla täysin ylpeä. Nyt Lempirievut vihdoinkin ovat uskoakseni niin täydellisiä, kuin ne voivat olla.

(Silti annan vielä itselleni muutaman henkisen ruoskan iskun, sillä minulla olisi voinut olla se täydellinen riepu jo puoli vuotta sitten. Aaargh.)


Jo ensi perjantaina minun on aika hurauttaa Jyväskylään Käsityökortteliin. Mietin, lähdenkö sinne pienellä valikoimalla uusia, parempia Lempiriepuja vai ottaisinko mukaan myös ison alekorillisen noita vanhoja.

perjantai 29. elokuuta 2014

Kutsu mua?



En yleensä ole järin innoissani sosiaalisen median hyväntekeväisyyshaasteista. Mitä apua on aasialaiselle hikipajaompelijalle, jos me puemme yhtenä päivänä vaatteet päällemme nurinpäin? Mitä iloa lihasrappeumasairaudesta kärsivälle on siitä, että joku ottaa itsestään videon, jossa saa niskaansa ämpärillisen kylmää vettä? Mitä hyötyä rintasyöpäpotilaalle on siitä, että naiset Facebookissa laittavat alushousujensa värin tilapäivityksekseen? Miten eturauhassyöpä paranee sillä, että kaikki kasvattavat viikset? Ei sellaisesta ole mitään apua. Minua nuo kampanjat vain suututtavat.

Mutta nyt luin juuri Lukiolaisten Liiton kiusaamista vastustavasta #kutsumua-kampanjasta, joka ihan oikeasti pani jotain minussa liikahtamaan. Niinkin paljon, että päätin tehdä poikkeuksen ja osallistua.

Ota kuva kahdesta sanasta, joista toinen kuvaa sitä lokeroa, johon sinut itsesi on yritetty tunkea ja toinen sellaista ominaisuutta, jonka tahtoisit muiden itsessäsi näkevän ja muistavan. Vedä sitten viiva ensimmäisen sanan yli – sitä käyttävät jatkossa vain hölmöt. Halutessasi voit kertoa kuvatekstissä pidemmänkin tarinan! Jaa kuva tunnisteella #kutsumua ja haasta mukaan ne tyypit, joiden tarinan tahtoisit kuulla.

Itkin, kun selasin ihmisten kuvia. Niissä oli ihan kamalia sanoja. Lutka, pyrkyrihuora, nolo, läski, vitun homo, vammanen, mitätön, ryssä, luuseri, turha, idiootti, feikki, vajaa, tapa ittes.




Kirjoitin omat sanani. Oli tosi vaikea löytää sitä korjaavaa sanaa. Niin syvällä ne rumuus ja hulluus minussa ovat, että en saanut edes otettua valokuvaa niin, että olisin pystynyt katsomaan kameraan noiden sanojen seurassa.

Pienenä tyttönä ymmärsin oman rumuuteni. Serkkuni kun olivat niin kauniita. Jo ala-asteella sain tajuta olevani liian laiha - Lauta! Kotonakin minulle kerrottiin, että olen ällöttävä Sussu Sikapossu Lantala ja että nenäni on epäinhimillisen suuri: Sun ei pitäis pitää tukkaa noin, kun sun nenä näyttää entistäkin isommalta. Yläasteella nämä totuudet saivat ihan ihmeellisiä muotoja, joita en ymmärrä vieläkään: Rusina, Torsti ja Rinnaton Samantha Fox. Kuvioon tuli mukaan myös fyysinen kiusaaminen. Aikuisiässä loukkaukset tulivat ventovieraiden naisten ja miesten suusta: Hyi kamala ku sä oot laiha! Vittu miten ruma! Kattokaa, mikä nenä!

Taistelen koko ajan sen kanssa, että pystyisin hyväksymään oman ulkomuotoni, vaikka noin suoria arvosteluja en ole joutunut kohtaamaan enää pitkään aikaan ja vaikka minulla on Sulo, joka pitää minua kauniina.




Hulluksi nimittäminen alkoi joskus opiskeluaikoina, kun epävarma ja ailahtelevainen luonteeni otti osumaa ja herkkänä ja teatraalisena ihmisenä en reaktioitani osannut tai halunnut kätkeä. Seurasi toinen toistaan paskempia parisuhteita ja yhä vahvempaa hulluksi leimaamista. Silloinkin, kun se hullu sanotaan positiivisessa merkityksessä, se saattaa satuttaa. En ole hullu. Päinvastoin, olen hieno selviytyjä. Minähän uskalsin hakea apua, uskalsin kohdata omat traumani terapiassa ja uskalsin kasvaa niiden herraksi.

Silti kutsun vieläkin muka-vitsikkäästi itsekin itseäni hulluksi ja totta puhuen se on aika kauheaa. Jos nyt nimitän vaikka rakasta harrastustani Playmobil-hulluudeksi, vahvistan ihan itse sitä kelvottomuusmielikuvaa, josta minun nimenomaan pitäisi taistella pois.

En usko, että tällainen valokuvakampanja poistaa koulukiusaamista, tuskin edes vähentää. Enkä usko, että pelkkä koulukiusaaminen on syynä yhdenkään aikuisen heikkoon itsetuntoon. Se tulee kauempaa, syvemmältä. Toisilla vain on toisia suurempi alttius joutua kiusatuksi koulussa, päätyä parisuhteeseen narsistin kanssa ja jäädä syrjityksi työpaikalla. Vahva kasvaa, heikko musertuu, mutta kumpikaan ei ole toista parempi. Parempi on se, joka tajuaa olla pilkkaamatta, nauramatta, potkaisematta, arvostelematta, kääntämättä selkäänsä.

Osaisinpa itsekin olla se parempi.