keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

*


Joskus on vaikea tietää, mitä blogissa sopii ja mitä ei sovi kirjoittaa. Minä nyt kuitenkin kirjoitan, että meidän isi kuoli lauantaina. Ihan yhtäkkiä.

Jos tässä blogissa milloinkaan oli muutama päivä hiljaista, isi aina soitti ja kysyi, onko meillä kaikki kunnossa, kun blogissa ei tapahdu mitään.

Nyt ei isi enää soita.

Blogissa tulee nyt olemaan hiljaista epämääräisen pitkän ajan. Palaan sitten, kun pystyn taas ajattelemaan jotain muuta. Nautittehan toisistanne ja kesästä.


lauantai 12. heinäkuuta 2014

Kissanaisia

Mainitsinkin jo aimmin liittyneeni Facebookissa ompeluryhmään saadakseni kipinää muuhunkin kuin rättiompeluun. Se oli hyvä päätös, luulen. Siellä kun on sellaisia kivoja haasteita, että ommellaan tiettynä päivänä jonkun teeman mukaan jotakin. Pääsin nyt osallistumaan ensimmäiseen tällaiseen juttuun. Ensin tilattiin yllätyspaketti, jonka sai avata perjantaina klo 8 aamulla. Paketissa oli tällä kertaa leopardikuvioista trikookangasta. Sitten oli päivä aikaa miettiä ja valmistautua, ja klo 21 kaikki tahoillaan alkoivat ommella. Aika loppui klo 23 ja silloin piti täräyttää valokuva ryhmään valmiista tekeleestä.


Voi että se oli hauskaa. Minä olen lapsesta saakka tykännyt koulussa kokeista. Ja tässä oli ihan sellainen olo, kuin olisi ollut kokeessa. Erityisen haasteen tehtävään toi tuo kangas. Siis oikeasti en käsitä, miten eläinkuosit ovat nykyisin niin muotia ja miten pikkutytöt ja teinit tykkäävät niistä niin kauheasti. Kun minä olin teini, leopardikuoseissa esiintyivät vaan sellaiset tärkeilevät vanhat harput, jotka sutivat liian kirkasta huulipunaa liian ryppyisiin huuliinsa ja uittivat itsensä nuoruusaikojen hajuvedessä. En ole siitä mielikuvasta päässyt yli, vaikka minustakin tämän päivän pikkutytöt leopardikuosimekoissaan näyttävät oikein suloisilta. Olikin tosi vaikeaa keksiä itselle mitään, missä ei tuntisi itseään puumanaiseksi.


Tällainen sitten syntyi. Ja kyllä, tunnen olevani justiinsa se puumanainen. Mutta onneksi minä olen aina kotona, joten kotimekkona tämä pääsee ahkeraan käyttöön ja voin rauhassa totutella kissamaiseen turkkiini...

Vaikka kangaspala oli aika pieni, siitä jäi yli vielä mukavia tilkkuja, joista voin ommella Kenille vaikka mitä. Ken kun ei ollenkaan arastele viidakkoeläimiä päällään.

torstai 10. heinäkuuta 2014

Jatkoa edelliseen


Kun maaliskuussa päätin vaihtaa salin ruokapöydän matalaksi kahvipöydäksi, siitä jäi tarpeettomaksi suuri lasilevy. Koska kyseinen levy painaa tonnin, sitä ei koskaan saatu siirrettyä minnekään, vaan se on seissyt toimiston seinää vasten viimeiset neljä kuukautta.

Siis toimiston, jonne juuri rakensin ison pöytälevyn Playmobil-maailmaa varten. Tänä aamuna imuroin huonetta ja jouduin taas väistelemään lasilevyä, kun yhtäkkiä tajusin sen. Siinä minulla olisi ollut nenän edessä juuri oikeankokoinen pöytälevy. Ja vielä paljon sirompi ja kauniimpi kuin se, minkä itse rakensin jätemateriaalista. Enkä ollut lainkaan tajunnut sen olemassaoloa! Hassua, miten silmä tottuu asioihin, eikä enää reagoi niihin mitenkään. Sitä vaan elelee väistellen jotain isoa lasilevyä, eikä edes enää tajua, että se on siinä tiellä koko ajan.


No, koskaan ei ole liian myöhäistä korjata virheitä. Nikkaroitu pöytälevysätös jouti saman tien pois ja lasilevy laitettiin sen tilalle. Ai että tuli kiva! Ja mikä parasta, sain lasilevyn ansiosta minimaailmani vesistöt hiukan autenttisimmiksi, kun laitoinkin turkoosin kartongin lasin alle, enkä päälle.


Nyt se omarakentelema pöytälevy makaa tuossa toimiston lattialla ja sen yli pitää hyppiä. Kuinkahan kauan se siinä tulee makaamaan? Seuraavat neljä kuukautta?

Toimiston minimaailma


Kylmä! Pilvistä! Tuulee! Mihin kesä hävisi?

Koska asianlaita on taas näin, minulla ei ole kiirettä pihalle, vaan voin istua tietokoneella ja näyttää teille, miltä toimistoon syntynyt Playmobil-maailma nyt näyttää.


Siinähän se, keskellä huonetta komeilee. Toimiston varsinaiset toiminnot, eli tietokonekökötys paperihommineen eivät juurikaan kärsineet, vaikka työpöytä kutistuikin hiukan.


Minimaailmassa kaikki on vielä keskeneräistä. Linnaa laajennan jossain vaiheessa takapuolelle niin, että sitä voi ihailla pöydän molemmilta puolilta. Kuten näkyy, maailmassa on vielä runsaasti tilaa. Kuninkaanlinnalle varasin puolet pöydästä, mutta toinen puoli on metsäistä maalaismaisemaa. Tuossa maailman vasemmalla laidalla näkyy meidän perhe.


Sulo siinä on ottanut kirveen kauniiseen käteensä ryhtyäkseen rakentamaan kotia perheelleen. Uuden kodin harjakaiset ovat ehkä ensi tiistaina. Odottavan aika on pitkä, kun talopaketti tulee Saksasta saakka.


Siinä vaiheessa, kun minimaailmani täyttyy äärimmilleen, joudun suurentamaan pöytää. Se ei haittaa, sillä tarpeetonta tilaa on toimistossa vielä yllin kyllin. Ehkä tänne joskus ilmestyy vielä kaupunkimaisemakin... "Kyllä sie oot hullu," tuumi Sulo verkkaisesti istuessaan keinutuolissa katselemassa leikkejäni.

Tiedän, että tuo lause oli rakkautta täynnä.

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Kanankakkaa ja vanhaa pitsiä


Pitsiverhot ovat asia, jota en omaan kotiini ole koskaan halunnut. Mutta nyt meilläkin on sellaisia ikkunoissa, tavallaan.


Löysin vinttiä raivatessani monta vanhaa hyttysverkkokehikkoa, joiden verkko oli aika karussa kunnossa. Irrotin verkot ja laitoin tilalle pitsiverhoa, jonka olin joskus ostanut kirpparilta ja tehnyt siitä naamiaisiin enkelimekon. Onneksi mekko oli käytännössä vain suora pötkö, joten sain kankaan hyödynnettyä tarkkaan.

Tässä roolissa pitsiverhot näyttävät hyviltä jopa minun silmissäni.


Kesäenergian ansioista olen päässyt lopultakin alkuun tämän vuoden ikkunaremontin kanssa. On hassua, miten se taito on talven aikana hautunut, sillä en ole rikkonut vielä yhtäkään lasia, enkä ole tehnyt rumia naarmuja raapoilla pokiin. Tuntuu siltä, että työ sujuu joka kesä aina taitavammin. Ensi kesänä olisin varmasti jo ihan pro, mutta toivon silti, ettei yhtäkään pokaa ole enää vuoden kuluttua tekemättä.


Olen ollut nämä hellepäivät kaiken kaikkiaan todellinen tehotyttö. Ikkunoita en jaksa raapustella tuntikausia yhtä kyytiä, mutta muuten on virtaa riittänyt vaikka mihin. Jos meillä olisi aina näin suotuisa ilmasto, elämäni olisi äärimmäisen onnellista ja tehokasta.


Tänään sain päähäni tehdä kesäkeittiön katoksesta puutarhavajan ja siirsin kaikki puutarhanhoitoon liittyvät välineet pois tallista. Katos kaunistui huomattavasti, kun sieltä hävisi sekalaista ryönää ja tilalle tuli nättejä kukkaruukkuja ja sen sata kukkalapiota ja haraa. Mistä niitä on siunaantunut niin paljon? En muista koskaan ostaneeni yhtäkään. Suureen, puiseen laatikkoon piilotin rumat muovikukkaruukut, kanankakkapussit ja sensellaiset vähemmän silmiä hivelevät esineet.


Sulokin näytti tyytyväiseltä tämänkertaiseen mööpleeraukseen, tosin hän alkoi huokailla Hyacinth Bucket -hulluudelleni siinä vaiheessa, kun pohdin, onko harava "puutarhatyökalu" vai "yleistyökalu" eli onko sen paikka nyt uudessa puutarhavajassa vai vanhassa tallissa.


Talliinkin tuli nyt tilaa niin paljon, että sinne mahtuisi vaikka hevonen. En tiedä, onko siellä koskaan yhtään pollea asunut, mutta joku eläin on joskus järsinyt syöttökaukalon(?) reunaa. Yhden evakon lehmä siellä kuulemma on jonkin aikaa majaillut.


Näin hyvän mielen päivän päätteeksi sopii kuva pihamme kauneimmasta kohdasta.