sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Mummolomalle


"Jäätelö maistuu yhtä hyvältä sateenvarjon alla kuin auringossa. Ei tähän aikaan vuodesta ole kaamosta. Sää on pukeutumiskysymys. Ulkoilu piristää vaikka sateessakin."

Nämä ovat varmasti oikein hyvää tarkoittavia kannustuslauseita, mutta minut ne saavat raivon partaalle. Onneksi olen niin vähän tekemisissä ihmisten kanssa livenä, että joudun kestämään näitä (mielestäni todella vähätteleviä) kommentteja vain verkossa ja ehdin hengittämään syvään, laskemaan sataan ja muotoilemaan vastaukseni kymmeneen kertaan ennenkuin painan lähetä-nappia. Jos näitä viisauksia joku tulisi sanomaan minulle päin naamaa, äityisin takuulla väkivaltaiseksi.

Oloni on muuttunut yhä vaan huonommaksi. Itken jatkuvasti ilman näennäistä syytä. Aamulla kun herään, rintaani alkaa puristaa ja kurkkua kuristaa. Olen nähnyt painajaisia loskassa kahlaamisesta ja herään paniikissa sydän hakaten. Käyn väkisin ulkoilemassa ja pisarat piilottavat poskillani valuvat kyyneleet. Itken jopa ruohoa leikatessani. Itken Siwan pihassa, itken Lidlissä. Inhoan itseäni ja häpeän olemassaoloani. Elämäniloni on kadonnut.

Aloin tajuta olevani masentunut. Syksyllä alkanut väsymys on vain pahentunut, työstä on tullut äärimmäisen vastenmielistä, päätöksentekokykyni on kadonnut ja lopulta, kun se suuresti odotettu kesä jätti ihan oikeasti alkamatta, sinnittelyvoimani taisivat loppua. Sain aikaiseksi varata ajan lääkärille. Itkin puhelimessa, enkä saanut sanottua, mikä minua vaivaa. Lääkäri lisäsi sertraliinilääkitystäni ja kehotti tarkkailemaan vaikutusta. Kollegat käskevät pitää lomaa.


Niinpä minä nyt syön lääkkeeni, otan lisäapua D-vitamiinipurkista ja pidän loman. Savonlinnan Käsityökortteli on ensi keskiviikkona, ja sen jälkeen minä suljen tietokoneen. En lue työsähköposteja, en toimita verkkokaupan tilauksia, en päivitä Facebookia, en tee mitään töihin viittaavaakaan kahteen viikkoon, vaikka olisinkin kotona. Turun Pride on 15.8. ja silloin pitää olla taas iskussa myyntihommissa.

Koska Sulonkin lyhyt loma osuu tähän saumaan, olemme istuneet netissä useita päiviä etsimässä mahdollisuutta päästä jonnekin, jossa aurinko paistaa. No, emme ole onnistuneet. Äkkilähdöt ovat jo menneet tai ovat meidän budjettimme ulottumattomissa. Ainahan voi telttailla, eikö? Vilkaisu sääennusteeseen saa hylkäämään sen ajatuksen. Kaatosateessa teltassa itkemässä ei ole yhtään sen parempi vaihtoehto kuin kaatosateessa kotona itkemässä.

Sitten Sulo keksi Viron kylpylälomat. Ne ovat edullisia ja helppoja. Täysihoidossa muutama päivä. Hyvällä tuurilla Virossa ei ole näin kylmää eikä märkää ja jos onkin, voimme maata lämpimissä altaissa. Rauhallista lekottelua rauhallisten mummojen joukossa. Mikä parasta, ruokaa tarjotaan kolmesti päivässä niin paljon, kuin jaksaa syödä. Puhdasta rentoutumista. Mistään ei tarvitse huolehtia itse.

Laitostumisloma. Kyllä kiitos.

Eilen ei satanutkaan. Rannalla oli lämmintä. Hiekka poltti jalkojani. Oli hyvä.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Etsi!


Minulla on uusi harrastus, joka tekee hirveän hyvää sekä keholle että mielelle. Geokätkentä!

Ensi kosketuksen lajiin sain jo monta vuotta sitten, mutta se oli aikana ennen älykkäitä puhelimia. Tuttavapariskunnalla oli monen sadan euron göprsilaite, jonka avulla suunnistettiin pitkin pusikoita ja nurkkia. Sellaisen hankkiminen tuntui turhan kalliilta investoinnilta, vaikka harrastus sinänsä viehättikin.

Vuodet kuluvat, kehitys kehittyy. Viime viikolla Soja esitteli minulle, miten nykypäivänä geokätköilläänkin kännykän kanssa. Seuraavana päivänä kirjauduin palveluun, joka oli helpompaa kuin luulin ja asensin iPuhelimeeni appsin, jonka käyttäminen myös oli helpompaa kuin luulin. Sinkoilin kävellen ja fillarilla monta tuntia pitkin lähialueita ja etsin heti kahdeksan kätköä. Olin ihan liekeissä.


Pieniä piilotettuja purkkeja etsiessä tulee liikuttua vahingossa, aivan huomaamatta. Jos lähtisin kolmen tunnin pyörälenkille, olisin ihan ryytynyt jo etukäteen pelkästä ajatuksesta, mutta nyt en edes tajua polkevani pitkiä matkoja. Välillä joutuu vähän haastamaan itseään. Jyrsijä- ja matelijakauhuisena sain tsempata itseäni tovin jos toisenkin, ennenkuin kykenin kömpimään sisään juuri itseni levyisestä onkalosta ja ryömimään siellä 10 metriä taskulampun kanssa. Sisulla, perkele. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto.

Parasta geokätköilyssä on se, että se vie kaikki murheet pois mielestä. Kun keskittyy vain etsimiseen, pää tyhjenee muusta. On olemassa vain purkki, jonka sisältä löytyvään lappuun pitää kirjata oma nimimerkki. Millään muulla ei silloin ole merkitystä.


Kätkön löytyyminen on voiton hetki. Sitä parempi, mitä nerokkaamman piilon kätkön tekijä on keksinyt. Pitkät automatkatkin muuttuvat kiinnostaviksi, kun taukopaikoilla voi jaloitella etsimässä kätköjä.