torstai 5. maaliskuuta 2015

Se oikea syy


Kun kirjoitin tuota aiempaa tavaranvähentämispostaustani, poistin siitä ennen julkaisemista pari kokonaista kappaletta, koska ajattelin, että sopiiko tällaista taas puhuakaan. Nyt, kun huomaan, että tämän päivän Hesari on katsonut sopivaksi sanoa sen ääneen, niin kirjoitan uudelleen sen, minkä jo eilen poistin.

Tämän tavaranvähentämisprojektini syyt ovat ihan muualla kuin siinä, että tuntisin hukkuvani omaisuuteeni, tai ettemme mahtuisi kotiimme tai etteikö tänne kehtaisi päästää ihmisiä sisään. Se ei liity nykyiseen muoti-ilmiöön, ekologiseen ajatteluun, eikä pyrkimykseen kohti yksinkertaisempaa elämää. Perimmäinen syy on nimittäin kuolema.


Isin yllättävä kuolema viime kesänä pani niin paljon erilaisia tunteita ja ajatuksia liikkeelle, että niistä riittäisi kirjaksi. Yksi niistä ajatuksista oli se, mitä kaikkea materiaa me jätämmekään jälkeemme kuollessamme. Toisten ihmisten selvitettäväksi. Aloin ajatella sitä, miten kävisi, jos minä ja Sulo yhtäkkiä kuolisimme. Kuolema ei varoittele tullessaan. Ja on typerää tuudittautua siihen uskoon, ettei kuolema vielä olisi aikeissa vierailla omassa kodissa. Fakta on, että mehän saatamme kuolla vaikka tänään kauppareissulla.

Jos niin kävisi, meiltä jäisi täyteen tupattu 200 neliön vintti jälkeemme. Meiltä jäisi 7 täyteen tupattua huonetta. Meiltä jäisi kolme täyteentupattua ulkorakennusta. Mieltä jäisi komeroita ja kaappeja, joista vyöryy tavaraa niskaan, kun niiden oven avaa. Kuka sen kaiken joutuisi käymään läpi? Meillä ei ole lapsia nyt eikä koskaan, joille tuo taakka automaattisesti lankeaisi. Perimysjärjestyksen mukaan seuraavana taitavat olla sisarukset. Kuinka voisin vaatia heiltä tämän kaiken hoitamista? En mitenkään. Minulla ei ole sellaista ihmistä, jolta voisin pyytää elämäni raivaamista.


Siksi minä ryhdyin tähän tavaranpoisto-operaatiooni. Haluan, ettei meiltä jää yhtään ainoata kaatopaikkakassillista tänne. Haluan, etteivät nolot päiväkirjani tai kirjeet entiseltä poikaystävältä jää kenenkään luettavaksi.

Koska kuitenkin tarvitsemme monia tavaroita ihan arjesta selviytymiseen, minun yritykseni pyörimiseen, elämästä nauttimiseen ja iloitsemiseen, en aio luopua koko omaisuudestani ja ryhtyä askeetiksi. Mutta sen voin tehdä, että kodissani olisi vain ehjää, käyttökelpoista tavaraa. Kuka poloinen minun pesäni joskus joutuukaan käymään läpi, voi vaikka pitää täällä avoimien ovien päivän ja lahjoittaa kaiken pois.

Toivottavasti me kuitenkaan emme kuole tänään kauppareissulla. Emmekä lähivuosikymmeninä edes. Toivottavasti me saamme kuolla vasta sitten, kun olemme jo joutuneet luopumaan tästä tavaraa sisäänsä imevästä kartanostamme ja muuttaneet johonkin aivan pieneen mökkiin, jossa on vain olennaisimmat tavarat ja niitäkin vain vähän.


keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Pieni muutos, iso vaikutus


Työhuone on ollut minulle luotaantyöntävä paikka viime aikona. Mutta nyt tunnen tuon seikan olevan muuttumassa, sillä pienikin muutos voi vaikuttaa merkittävästi. Sain vihdoin viimein vaihdettua työpöytäni pinnalla olevan kernin uuteen hohtavanvalkoiseen! Ikean turkoosi kerni palveli kunniakkaasti yli neljä vuotta, mutta alkoi olla jo aika karun näköinen.


Painovärituhruilla, teipeillä ja tusseilla tehdyillä kohdistusmerkeillä, repeämillä, liimatahroilla ja sen sellaisella tekemisen meiningillä olin jo pöytäni onnistunut koristelemaan. Paitsi ulkonäköseikka, oli liinan vaihtaminen valkoiseen myös käytännöllisyyden sanelema muutos.



Nyt kun pöytä on vaalea, painoseulasta näkyy läpi, missä tiskirätti on ja kuvion kohdistaminen helpottuu huomattavasti. Minusta se, että kuvio ei ole just millilleen keskellä liinaa, ei ole ollut mikään ongelma, mutta kun taannoin sain reklamaation siitä, ettei kuvio ollut keskellä liinaa, korjasin omaa ajatteluani. Jatkossa siis Lempirievut ovat jälleen piirun verran laadukkaampia kuin aiemmin.


Huono uutinen asiakkailleni on se, että Posti, tuo aina niin luotettava palvelujensa heikentäjä, on jälleen kerran tehnyt postit ja heikentänyt palvelujaan. En nyt jaksa alkaa napista taas nousseista postimaksuista tai maksikirjeen poistumisesta, sillä nuo jutut nyt ovat niin peruskauraa. Mutta tällä kertaa sain raivokohtauksen viedessäni tilauksia postilaatikolle. Kun lähilaatikomme on aiemmin tyhjennetty kahden aikaan iltapäivällä, tyhjennetäänkin se nyt jo aamukymmeneltä. Susannan Työhuoneen ilmiömäinen nopeus tilausten toimittamisessa on nyt siis historiaa, sillä tästä eteenpäin tilaukset lähtevät liikkeelle vasta seuraavana aamuna. Olen todella pahoillani kaikkien asiakkaideni puolesta.

Jos tästä muutoksesta on pakko jotain positiivista repiä, niin ehkäpä sen, että nythän minä saan itseni ulos yöpuvusta vähän aiemmin, kun postikeikka siirtyykin iltapäivästä aamupäivään.


Sitä tulee ja menee


Olen siirtynyt tavaranvähennysoperaatiossani vinttiin. Muutaman viikon takainen keittiön raivaus oli vielä pientä vinttihommaan verrattuna. Jätettä kertyy nyt ihan tolkuton määrä. Miksi ihmeessä olemme säilöneet vinttiin pelkkää kuonaa? Ja miten se saattaa olla taas niin täynnä, vaikka minä olen kerran sen jo tyhjentänyt?

Kirpparikuormammekin on jo niin suuri, ettemme saa sitä millään mahtumaan yhteen pöytään. Ja koska olemme hinnoitelleet kaiken alkamaan kymmenestä sentistä, niin emme tule saamaan edes pöytävuokraa takaisin. Olisikin ollut älykkäämpää vain viedä koko kuorma lahjoituksena Pelastakaa Lapset ry:n kirpputorille. Ensi kerralla olen viksumpi.

Meillä on jo ostokielto päällä, mutta siitä saa lipsua, jos ostaa jotakin Kenille. Niinpä Sulo on viime aikoina tuonut kotiin jos jonkinlaista mahtavaa pikkusälää nukkeväelle, jota pojat tuossa ekassa kuvassa esittelevätkin.


Eilen ovellemme ilmestyi ulkomaalainen mies, joka myi turhaakin turhempaa ja minun silmissäni todella rumaa roinaa. Miten te selviätte sellaisista kävijöistä? Jos aikuinen mies kulkee ovelta ovelle räntäsateessa ja kyykistyy lattialle eteenne kaivamaan surkeita romuja laukustaan, miten te pystytte sanomaan ei kiitos? Minä olen kyllä ihan haka puhelinmyyjien torppaamisessa, mutta kun joudun kasvotusten tällaisen tapauksen kanssa, olen aivan avuton. Niinpä minä maksoin tyypille kaksikymppiä ja sain siitä ilosta älyttömän hirven. Olisin halunnut sanoa hänelle, että annan kyllä kaksikymppisen, mutta en halua hirveä, enkä tervetulokylttiä enkä varsinkaan vilkkuvaa, muovista lumiukkoa. Mutta kun puolan kielen taitoni ei ihan riittänyt tämän kaiken tiedon välittämiseen, niin otin hirven ja siirsin sen suoraan kirpparikassaan. Kiukutti. Mutta kun minun maailmassani ovelta ovelle kiertely olisi nöyryytyksen huipentuma, niin en vaan voinut olla antamatta tyypille rahaa.



Tästä teemasta voidaan luontevasti siirtyä taas yhteen haasteeseen. Tällä kertaa Maija pyysi minua esittelemään ostoskassini. Se on tämä kori. Meidän kertaostoksemme yleensä mahtuvat siihen. Muovikasseja meille kertyy silti, koska Sulon käydessä kaupassa kori ei koskaan ole mukana. Ja monesti minäkin unohdan korin kotiin, jos olen menossa jonnekin muualle ja käynkin ruokakaupassa matkan varrella. Mutta koska muovikasseja tarvitaan roskapusseiksi, tasapaino säilyy.

Korini kahva on alkanut murtua ja se on minusta aika mahdottoman huono juttu. Pystyn jo kuvittelemaan, miten käyn kohta kaupassa ilmastointiteipillä korjatun korin kanssa.

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Kuvin ja sanoin



Koska minulla ei ole nyt ollut blogiin mitään älykästä asiaa, niin nämä haasteet tulevat oikein sopivaan saumaan. Tämänkertainen tupsahti täältä, kiitokset Kaarille! Tähän haasteeseen saa vastata kuvin tai sanoin, ja minä vastaan molemmilla. Kysymykset ovat sveitsiläisestä lehdestä poimittuja.

1. Mistä löydät parhaat aiheet kuviisi tai kertomuksiisi?
Kertomuksiin? Kuviin...? Ainoita kertomuksia, joita minulta syntyy, ovat nuo nukketarinat Instagramiin, joten vastaan tähän kysymykseen niitä ajatellen. Niihin aiheet tulevat omasta elämästäni, omista kokemuksistani. Siitä, mitä tapahtuu juuri nyt tai mitä on tapahtunut joskus aiemmin. Siitä, mistä haaveilen nyt tai mistä haaveilin aikaisemmin. Nukkeni ovat kokoelma oman elämäni välähdyksiä ja kaikilla niillä on jotain pientä yhteyttä minuun, läheisiini tai kohtaamiini ihmisiin.

2. Mikä on aikaisin muistikuvasi?
Tämä on vaikea. En muista varhaislapsuudestani yhtään mitään. Minulla on pari muistikuvaa siltä ajalta, kun asuimme Vantaalla kerrostalossa, eli olen ollut enintään 5-vuotias. Muistan katselleeni ikkunasta roskisauton käyntiä. Muistan myös samassa talossa asuneiden serkkujeni nukkekodin, josta olin kateellinen jo niin nuorella iällä. Ja sitten muistan epämiellyttäviä asioita, joita en välitä kertoa tässä. On outoa, miksi minulla ei ole onnellisia lapsuusmuistoja, vaikka lapsuudessani ei ole mitään vikaa. Muistan vain joitain noloja tai kiusallisia tilanteita. Onneksi valokuvissa näkyy kuitenkin onnellisia asioita.


3. Minkä esineen olet omistanut kauimmin?
Kultaisen kaulakorun, jossa on timantti keskellä. Sain sen ristiäislahjaksi. Se on muistaakseni teetetty minua varten kummitätini/isoäitipuoleni sormuksesta. Minusta se on upea. Ja ristiäislahjana aivan helmi.

4. Mitä kirjaa sinulle on lapsena luettu?
En muista, että minulle olisi luettu mitään, mutta kyllä minulle tottakai on. Olen varma, että ainakin tätä kuvassa olevaa kirjaa on luettu ja kun opin lukemaan viisivuotiaana, luin sitä sen jälkeen itse. Kyseessä on Hanhiemon satuaarre. Kaamea kirja, ja juuri siksi niin kiehtova. Aivan häiriintyneitä tarinoita ja karmeita kuvia! Suosittelen lämpimästi tutustumaan. Todellinen aarre.


5. Oletko kirjojen lukija?
Olen. Siis olen oikeasti ja pohjimmiltani, vaikka nykyisin luen todella vähän. Rakastan lukemista, mutta olen kirjojen suhteen samanlainen kuin kaiken muunkin: on tai off. Kun saan kirjan käteeni, en sitten teekään muuta kuin luen. Kesällä luen enemmän, sillä kirjan kanssa rannalla loikominen on erinomaista elämää.

6. Mistä nykyaika kärsii?
No ainakin liiasta helppoudesta, liiasta tavaramäärästä, liiasta onnellisuudentavoittelusta. Siitä, että ihmiset ovat etääntyneet luonnollisista asioista ja elävät teknologian sisällä.

7. Mitä arvostat tänä päivänä?
Turvallisuutta ja itsemääräämisoikeuttani.


8. Kenen kanssa haluaisit viettää päivän?
Juuri nyt? En kenenkään. Aion tehdä tänään töitä ja silloin en kaipaa edes Sulon seuraa.
Vai ylipäänsä? En kenenkään, jos puhutaan todellakin koko päivästä. Paitsi joskus Sulon tai siskontyttöni, jotka taitavat olla ainoita ihmisiä, joiden seurassa jaksan olla 24 tuntia putkeen.

9. Kenen kanssa haluaisit viettää yön?
Sulon kanssa.



10. Tänään sinua kohtaa onni. Mitä pukisit päällesi?
Ihan tavalliset vaatteet, sillä onni ei varmasti katso, mitä minulla on päälläni. Nyt päälläni on maatuskatunika, sukkahousut ja siniset villasukat, joten Onni, olen valmis!

Tässä haasteessa ei vaadittu nakittamaan ketään toista mukaan, ja minä jätänkin tämän vapaaksi riistaksi - ottakaa koppi!



lauantai 28. helmikuuta 2015

Napinapijupijupi


Joka kevät sama juttu. Alan taas vaipua pahaan epätoivoon yrittämisen kanssa. Tilauksia tulee silloin tällöin jos silloinkaan. Tiedän, että tämä on se aika, jolloin pitäisi tehdä varastoa ihan vimmalla, mutta tyhjänä mollottava verkkokaupan tilaussivu masentaa niin paljon, että varaston kasvattaminen tuntuu vain typerältä riskiltä. Että jospa kukaan ei enää koskaan osta yhtäkään riepua? Tämä vuosi on sen puoleen erilainen kuin aiemmat, että hiljainen kausi on kaksi kuukautta etuajassa ja sen lisäksi tunnen nyt olevani kurkkuani myöten täynnä markkinointia. Mikään ei voisi kiinnostaa vähempää.

Tällaisessa tilanteessa minulle tulee tarve paeta työasioita ihan kokonaan. On mukavampaa tehdä kaikkea muuta ja sotkea työhuonetta vaihteeksi harrastuksilla. Mutta takaraivossa joku inhorealisti kuiskailee: "Milläs meinaat pysyä hengissä?" Kuiskailijasta ei ole apua, kun olen lamaannuksen tilassa. En pysty tekemään päätöksiä.



Käsityökortteleita suunnitellaan ihan ennennäkemätöntä määrää eri puolille maata, mutta minä en millään pysty päättämään edes sitä, lähteäkö mukaan vai ei. Kukaan ei järjestä kortteleita Itä-Suomeen. Miksiköhän? Ylläoleva Käsityökortteli-sivuston kartta kertoo aika paljon siitä, miksi ei. Täälläpäin ei ole ryhmäämme kuuluvia käsityöyrittäjiä ja mitä ilmeisimmin täällä ei myöskään ole riittävästi ostavaa asiakaskuntaa. Harmillista.

Niinpä minä joudun aina ajamaan pitkiä matkoja ja yöpymään kalliisti. Olen jo saanut tehtyä sellaisen päätöksen, että kaksipäiväisiin kortteleihin en lähde lainkaan yöpymiskustannusten takia. Kaksipäiväisissä on aina se toinen päivä ollut niin hiljainen, että se tekee reissuun pelkkää miinusta. Valitettavasti suurin osa kortteleista on kuitenkin suunniteltu kaksipäiväisiksi.


Tällä hetkellä punnitsen sitä, olisiko mitään mieltä lähteä Ouluun. Minun tekisi mieleni lähteä siksi, että siellä asuu rakkaita ystäviä, joiden luona haluaisin käydä. Mutta matkakulut... ratissa hereillä pysyminen... Toisessa vaakakupissa painavat näkyvyys, esilläolo ja mahdollisten uusien asiakkaiden tavoittaminen. Ja se, että kortteleissa on aina ihan mahdottoman kivaa. Olen oppinut nauttimaan yrittäjäkollegoiden ja asiakkaiden kohtaamisesta. Nuo reissut ovat minulle raskaita, mutta tiedän, että ne tekevät mielenterveydelleni hyvää. Mutta sitten taas... pelkällä mielenterveydellä ei osteta ruokaa tai makseta asuntolainaa.

Tällaisena lamaannuksen aikana minä inhoan yrittäjänä olemista ja kiroan itseäni ja sitä, ettei minusta ole tavalliseen työelämään. Olisipa minulla kyky uskoa hyvään tulevaisuuteen ja siihen, että kaikki kääntyy kyllä taas parempaan, ihan niinkuin on kääntynyt joka kevät näiden yrittäjävuosieni aikana. Peruspessimismi luonteenpiirteenä on joskus melkoinen kirous.

PS: Käsityökorttelin ETUpäivät ovat voimassa vielä tänään.