maanantai 29. syyskuuta 2014

Seinäjoki


Se lähestyy. Hetkittäin lamaannun kauhusta jäykäksi ja hetkittäin ajattelen, että helppo nakki. Siis Seinäjoen Käsityömessut.

Sen verran nyt tiedän, että Kässäjuna starttaa Helsingistä aamuseiskalta ensi lauantaina ja se on loppunmyyty! Aika huippua! Tiedän senkin, että minulla pitäisi olla joku käsityö siellä mukanani. En ole aloittanut tämän talven neulomishommia, enkä oikein viitsi raahata mukanani kassillista parsittavia villasukkiakaan, joten taidan ommella junamatkan aikana Hectorin kansallispukua. Se mahtuu mitättömän pieneen tilaan, eikä paina mitään. Joudun kuitenkin kuskaamaan koko päivän mukanani juomavettä, eväitä, vaihtovaatteita ja yöpymisvehkeitä, koska olen edellisen yön Helsingissä hotellissa.

Senkin tiedän, että saisin myydä junamatkustajille Lempiriepuja, mutta ajatus rättimatkalaukun raahaamisesta ja niin omituisessa ympäristössä myymisestä tuntuu todella hankalalta. Kulkisinko junan käytävää eestaas ja tyrkyttäisin neulovalle kansalle, että ostarättiostaosta? Olenkin ajatellut, että otan mukaan vain alennuskuponkeja jaettavaksi matkaseuralaisilleni. Voivat sitten halutessaan ostaa riepunsa verkkokaupasta kotiin päästyään, niin säästyy kassitila messuostoksille.

Tiedän myös, että perillä messuilla minua haastatellaan jossakin ylätasanteella blogiloungeksi nimetyssä pisteessä. En tiedä, mihin kellonaikaan. En myöskään tiedä, olenko siellä yksin vai isomman bloggaajajoukon osana. Ilmeisesti bloggaaminen kuitenkin on puheenaihe.



Onneksi tässä on vielä neljä päivää aikaa. Eivätköhän nuo kaikki asiat tässä vielä selvene.


lauantai 27. syyskuuta 2014

Se, mikä vaivaa


Monesti eläkeläiset sanovat, ettei heillä riitä aika mihinkään. Vaikka juuri heillähän sitä aikaa pitäisi yhtäkkiä olla ihan mahdottomasti, kun ovat vihdoin päässeet eroon sitovasta työurastaan.

Minä olen nyt samanlainen. Aika juoksee alta pois sellaista vauhtia, ettei koskaan. Viimeksi kun muistan, oli kesäkuu. Oikeasti ollaankin kohta lokakuussa. Kun illalla mietin, mitä olen saanut päivän aikana tehtyä, en edes kykene muistamaan päiväni kulkua. Ja mitään en todellakaan ole saanut aikaiseksi.



Kirjoitin aikoinaan täällä blogissa, että sitten, jos blogini joskus muuttuu pelkiksi lelujutuiksi, teidän on syytä huolestua. Nopealla vilkaisulla voitte todeta, että niin on nyt käynyt. Kuusi viimeistä postausta on kuvitettu Kenillä tai Playmobileilla ja minä kirjoitan aika harvakseltaan yhtään mitään. Ken sen sijaan elää omaa hyvinkin aktiivista elämäänsä Instagramissa ja Facebookissa päivittäin. Eli suomeksi: minä elän Kenin kautta.

Tiedän, että viime aikoina lelut ovat vieneet minua tavallista enemmän. Tiedän myös sen olevan eräänlaista todellisuuspakoa. Eilen kävi niin, että Hector-nukelta irtosivat jalat. Se on vanha nukke ja mekanismi oli kai tullut tiensä päähän. Menin aikalailla pois tolaltani. Ensimmäinen paniikkireaktioni oli, että mistä ihmeestä saan Kenille uuden poikaystävän. Toinen reaktio oli häpeä siitä, että edes erehdyin ajattelemaan jotain niin alhaista. Sitten aloin suin päin etsiä netistä Barbien kokoisia pyörätuoleja. Ja sitten lopulta hoksasin, että hitto vie, Hector on nukke! Se selviää kyllä ihan hyvin jalattomana rajattoman pitkän ajan, eikä minun todellakaan tarvitse juuri sillä sekunnilla keksiä ratkaisua tähän ongelmaan. Panin Hectorin petiin toimiston pöydälle ja Kenin sitä hoitamaan. Joka kerta, kun kuljin niiden ohi, minua alkoi itkettää. Miten ihmeessä voin tuntea sellaista määrää empatiaa leluja kohtaan? Olisiko nyt syytä painaa jarrua ja laittaa nuket lukolliseen kaappiin epämääräisen pitkäksi ajaksi?


Ei ole. Todellisuuspakoahan voisi harjoittaa paljon vahingollisemminkin; vaikka vetämällä pään sekaisin erilaisilla kemiallisilla aineilla. Sehän olisi ihan yleisesti hyväksyttyä ja se "normaali" tapa käsitellä vaikeita asioita. Mutta nukkejen kuskaaminen mukana matkoilla, niiden valokuvaaminen ja pienten vaatteiden ompeleminen ovat asioita, jotka saavat minut hymyilemään ja innostumaan. Myös Sulo on iloisesti mukana näissä touhuissa ja auttaa valokuvausjärjestelyissä jopa ihan julkisillakin paikoilla. Hän pohtii kanssani, miten rakennetaan levitettävä sänky minikokoiseen asuntovaunuun ja opastaa, miten nukelle askarrellaan happiviikset.

Meidän kodistamme on kesän ja syksyn aikana nauru kadonnut lähes kokonaan. Jos barbileikit siis nyt saavat meidät nauramaan rähmällämme maassa Imatran Valtionhotellin pihalla, siinä ei voi olla mitään pahaa.


Minun keskittymiskykyni ei riitä enää mihinkään, mikä vaatii minkäänlaista suunnittelua, pohtimista tai keksimistä. Olen kyllä pystynyt tekemään tehdasmaista rättihommaa jo hiukan, mutta heti, jos minun pitäisi käyttää aivojani, menen ihan jumiin. Suljen työsähköpostin liian vaikeana ja hakeudun lelumaailmaan. En uskalla ottaa tilaustöitä vastaan, sillä deadlinet eivät pidä. En uskalla luvata enää mitään kenellekään.

Vaan eipä tarvitse ensi syksynä maksella veromätkyjä, kun firma ei tänä vuonna tuota yhtään mitään.


Minulla ei ole mitään kerrottavaa blogiinkaan, sillä sekin vaatii keskittymistä ja ajattelua. Siksi blogi on hiljaa ja lelut puhuvat omilla sivuillaan. Minulta syntyisi kyllä tekstiä, jos tämä olisi anonyymi keittiöpsykologinen itsensäkaivelublogi. Suoltaisin helposti ulos pitkät romaanit syyllisyydestä, syyllistämisestä, perheen määrittelystä, lapsuuden traumoista, rehellisyyteen verhotusta ilkeydestä ja perhesuhteista. Siitä, että satuttaa jatkuvasti ihmisiä haluamattaan. Mutta en siirrä niitä asioita tänne. Riittää, että täytän niillä tämän pääni, joka ei juuri nyt muuhun kykene.

Ja sitten joskus, kun sinne päähän mahtuu jotain muutakin, kerron siitä taas teille täällä.




lauantai 20. syyskuuta 2014

Immolan puku


Sain eilen illalla valmiiksi Kenin kansallispuvun. Minullahan ei mikään koskaan pysy kohtuudessa, ja niinpä tämä puku on syrjäyttänyt kaiken muun elämän. Olen joutunut oikein pakottamaan itseni välillä tekemään jotain muutakin. Eilen minulta jäi sekä vesijumppa että iltalenkki väliin, kun ompelu-urakan loppu oli niin lähellä, etten vaan kyennyt lopettamaan.



Olen aika ylpeä tästä puvusta ja siksi joudutte nyt katsomaan miljoona kuvaa samasta aiheesta. Maistiaisia matkan varrelta olettekin jo nähneet sekä Kenin omassa instagramissa että facebookissa. Nimesin puvun Immolan puvuksi, koska se ei edes yritä olla minkään todellisen puvun minivastine. Pyrin kuitenkin tekemään sen mahdollisimman nätisti niinkuin oikea puku tehtäisiin. Ompelukonetta käytin vain hameen pystysaumoissa, mutta kaiken muun olen pistellyt käsin.


Puserossa on pussisaumat. Liivi on kauttaaltaan vuoritettu oikealla silkillä ja se on nurjalta puolelta ihan yhtä nätti kuin oikealtakin. Tekisinpä joskus omatkin vaatteeni samanlaisella kärsivällisyydellä ja huolellisuudella!

Sekä liivin että hameen kankaat ovat ihan oikeita kansallispukukankaita, joita Soja lahjoitti minulle pari tilkkua. Hamekangas on kuulemma Virolahden puvusta ja sen on kutonut Sojan isä.


Kun ommellaan vaatteita nukeille, on olemassa muutama aika perussääntö. Ensimmäinen on, että kankaiden tulee olla hyvin ohuita. Ihmisille tarkoitettu hamekangas on pääsääntöisesti liian paksua nukelle. Toinen sääntö on se, että kankaiden tulee olla luonnonkuituja: villaa, puuvillaa, pellavaa, oikeaa silkkiä. Luonnonmateriaaleja on helppo hallita ja ne laskeutuvat kauniisti. Jopa tuo liian paksu villakangas asettui pikku kikkailulla oikein kauniiksi hameeksi. Kolmas sääntö on, että vaikka ompelun voi tehdä ihan yhtä hyvin koneella tai käsin, niin varsinkin kaarevat ja ahtaat paikat saa kauniimmiksi käsipelillä.

Viime viikonloppuna olin ahdistumassa Sojan ronkkauskurssilla, jossa opeteltiin kansanomaista kirjontaa ja muita pieniä pistoja. Niitä oppeja sovelsin nyt Kenin taskuun ja esiliinaan.



Tykkimyssyn kanssa menin vähän siitä, mistä aita on matalin. Kokosin sen kindermunan sisuspallon päälle lähinnä liimaa käyttäen.


Tänään kävin valokuvaamassa Keniä Ruokolahden maisemissa. Kuvaussessio Ruokolahti-talolla ja hautuumaalla oli kaunis päätös tälle pikkuprojektille ja nyt minä pystyn ehkä keskittymään myös johonkin muuhun. Vaikkapa työntekoon. Tätä todellisuuspakoa on nyt jatkunut niin kauan, että sille pitää panna loppu.


Todellisessa kansallispukujen maailmassa julkistetaan tänään Jääsken tarkistettu puku Jyväskylässä kansallispuvun juhlapäivän yhteydessä. Sitä pukua Soja on tehnyt niin kauan kuin minä muistan ja olen vaikuttunut siitä valtavasta työstä, minkä hän on senkin puvun parissa tehnyt. Sain toissapäivänä valokuvata Sojaa kyseisessä puvussa ja niitä kuvia upeasta kokonaisuudesta saadaan toivottavasti nähdä Sojan blogissa sitten, kun hän palautuu juhlallisuuksista.

torstai 18. syyskuuta 2014

Jos sanani syön, niin mörökölli minut vieköön


Rynttyliisan blogista bongasin jossain vaiheessa haasteen syödyistä sanoista. Niitä kun alkaa listata, voi saada tosi hauskan postauksen, tai todella surullisen. Viime aikoina olen joutunut syömään sanojani niin paljon, että se on jo surullista ja aiheuttaa valtavan huonon omantunnon. Mutta jos kaikkeen ei vain pystykään, mihin on voimansa päivinä mennyt lupautumaan, niin sanoja on joskus pakko syödä, vaikka se olisikin raskaasti omien periaatteiden vastaista.

Koska en halua tehdä tästä mitään ankeuslistaa, kerron niitä syötyjä sanoja, jotka naurattavat minua.


1. Ikinä en voisi seurustella itseäni lyhyemmän miehen kanssa.
Sulo on minua kai 10 senttiä lyhyempi ja menin silti naimisiin hänen kanssaan.


2. Ikinä en seurustelisi itseäni nuoremman miehen kanssa.
Joskus oli aika, jolloin sillä iällä oli kai jotain väliä. Sulo on minua pari vuotta nuorempi. Olen siis varsinainen puuma.


3. Ikinä enää en huoli suihkua kotiini. Sauna patoineen on just oikeanlainen tapa peseytyä.
Meillä on suihku ja suihkukaappi. Ihan itse rempatussa kylpyhuoneessa. Ihan tarkoituksella.


4. Ikinä en laita lämminvesivaraajaa päälle. Juokseva lämmin vesi on täysin tarpeetonta.
Kyllä vaan on kuulkaa kivaa suihkutella iltapesut lämpöisellä vedellä. Eikä se tiskivesien keittäminenkään niin hirmuisen näppärää oikeasti kskaan ollut.

5. Ikinä en suostu ottamaan kotiini mikrouunia tai kahvinkeitintä. Niin turhia vehkeitä!
Meillä on molemmat. Kumpikin lähes päivittäisessä käytössä. Mikro on niin tylsän näköinen, että haluaisin uuden. Sellaisen nätin ja punaisen.





6. Ikinä en rupea yrittäjäksi ja käsityöllä ei voi elää.
No, te tiedättekin, miten siinä kävi.


7. Ikinä en muuta Itä-Suomeen.
Ikinä en enää muuta pois Itä-Suomesta!