torstai 23. huhtikuuta 2015

Ja hetkessä kaikki on toisin



Eilen sinivuokkomätäs pihallamme puhkesi täyteen kukkaan. Tänä aamuna herättiinkin keskelle talvea. Eilen minulla oli vielä kaksi normaalia kättä, tänään toiminnassa on vain yksi. Jos seuraatte minua Instassa tai Facebookissa, tiedättekin jo, että minulla on nyt koko vasen käsivarsi kipsattuna.

Lähdimme rauhalliselle metsäkävelylle Sulon kanssa, joka juuri alkoi toipua monta päivää kestäneestä vatsataudista. Aurinko paistoi, oli lämmintä, metsä kaunis ja vihdoinkin aivan lumeton.


Ja sitten oli kaatunut puunrunko, jonka päälle nousin seisomaan ja hetken päästä olin nurin ja tunsin, miten käsivarteni kävi asennossa, johon sen ei todellakaan kuuluisi taipua. Taisin mennä aika shokkiin siitä kivusta. En pystynyt edes kertomaan Sulolle, sattuuko tai mihin sattuu. En päässyt ylös enkä osannut paikallistaa kipua. Minua oksetti ja pyörrytti, enkä saanut sanaa suustani.

Sulo retuutti minut ylös ja pakotti kävelemään metsätien varteen, jonne jäin odottamaan, että hän ravaa kotiin hakemaan auton. Entä jos olisin ollut yksin siellä metsässä ilman puhelinta? Olen ihan surkea sietämään kipua. Siinä hetkessä halusin kuolla. Jäädä sammalmättäälle kippuraan ja lakata olemasta.


Kun pahin shokki alkoi väistyä, havaitsin istuvani koirankakan vieterssä ja maan olevan kuitenkin aika kylmä. En pystynyt liikuttamaan kättäni lainkaan ja kipu oli pahempi kuin mitä olen koskaan kokenut. Kampesin itseni ylös ja lähdin hiipimään tietä eteenpäin. Sulo tuli autolla vastaan ja vei minut lääkärille. Siellä sain kipulääkepiikin - kiitos Sulon, joka osasi sellaista vaatia. En tajua, miten olisin selvinnyt ilman sitä autuaan turruttavaa kemiallista apua. Saimme lähetteen sairaalaan, jossa odotettiin ja odotettiin. Kävin tuskallisesti röntgenissä, joissa sain kuulla kyynärnivelen irronneen paikaltaan. Sitten odotettiin lisää ja vielä lisää. Kipulääkkeen vaikutus alkoi hellittää ja kipu yltyä. Lopulta monen tunnin jälkeen pääsin leppoisan nuoren kipsimestarin käsittelyyn. Sain taas tujua lääkettä, käsi runnottiin paikoilleen ja poika laittoi siihen komean punaisen kipsin.


Nyt olen vähintään kaksi viikkoa yksikätinen. Olen kuitenkin hyvällä mielellä. Eilinen kipu oli hirveää, ja nyt seuranani on vain aavistuksenomainen särky. Niin hyvä tunne!

Ajattelen koko ajan sitä, mitä olisi voinut käydä. Se olisi voinut olla oikeakin käsi. Tai käsi olisi voinut murtua tai siellä olisi voinut mennä jotain niin pahasti rikki, että olisin joutunut leikkauspöydälle. Olisin voinut kaatua törröttäviin oksiin, jotka olisivat puhkoneet silmäni ja olisin nyt sokea. Minähän pääsin vähällä.


Miten pienestä voivatkaan elmässä asiat olla kiinni. Sitä tekee harmittoman päätöksen seisahtaa puunrungolle, eikä aavistakaan, millaisia seurauksia sillä voi olla.

Sulo aina sanoo, että niin kauan, kun ihminen huutaa, hänellä ei ole pahaa hätää. Hiljaisilla ovat ne pahimmat tuskat. Uskon sen nyt oikein hyvin. Minähän molisen ihan urakalla kun kopsautan varpaani kynnykseen tai saan tikun sormeen. Ja silti olinkin koko eilispäivän hyvin hiljakseen.

Nyt pitää alkaa tutkailla, mitä pystyn yksikätisenä tekemään. Pystyn kirjoittamaan tietokoneella näemmä ihan hyvin. Kuvankäsittelyä en pysty tekemään, enkä muitakaan graafikon toimia, joihin tarvitaan myös vasenta kättä. Nenällä sain painettuaa shift-nappulaa, kun skaalasin kuvia tätä postausta varten. Rättejä en pysty painamaan, mutta uskoisin pystyväni viikkaamaan ja laputtamaan niitä, mikä homma minulta jäi eilen kesken. Ja mikä patrasta: pystyn ottamaan kännykkäkuvia, hiplaamaan älyttömyyspuhelinta ja näin ollen siis pitämään nukkeleikit hyvässä vauhdissa!

Kevään ensimmäinen Käsityökorttelisi olisi minulla ohjelmassa vappuviikoloppuna, mutta sen kohtaloa en vielä uskalla ajatella. Juuri nyt haluan vain olla kiitollinen siitä, että minulla ovat yhä kaikki ruumiinosat tallella.