torstai 21. elokuuta 2014

Tee-se-itse-retkeilyauto


Asuntovaunu-unelmiahan tässä blogissa on jo aiemmin sivuttu, joten eipä niistä nyt sen enempää. Koska meillä ei ole varoja oikeaan asuntoautoon tahi -vaunuun, puuhastelimme korvikkeen.



Sulo on pitkään kytännyt nettimyyntipalstoja siinä toivossa, että löytäisi Perunan lavalle katon/kannen/kuomun... mikä sen oikea nimi sitten onkaan. Minä nimitän sitä perunakopaksi, nyt kun sellainen lopulta löytyi hämmentävän edullisesti.

Olin ihan liekeissä, kun Sulo ajoi kopallisen Perunansa pihaan. Näin heti mielessäni, että sinä kesänä, kun meillä ei enää ole Kerttua, minä ajelen Perunalla pitkin Suomea pitkän rundin ja käyn joka myyntitapahtumassa, joka eteeni osuu. Ja yövyn ilmaiseksi perunakopassa! No, saa nyt nähdä, miten hanakka Sulo on rakasta Perunaansa minulle antamaan, sillä minä olen oikeasti todella surkea peruuttamaan noin isoa autoa. Perunahan ei selviäisi ilman kolhuja siitä kiertueesta.


Mutta meidän yhteisille reissuillemme Perunasta tulisi kuitenkin oikein mainio retkiauto. Sitä varten Sulo halusi siihen verhot ja designin hän loi itse. Hän osti maastokuvioista armeijan ylijäämäkangasta, ompelulangat ja koristenauhaa sekä pitkät pätkät tarranauhaa, ja antoi minulle toimeksiannon ompeluhommasta.







Itselleni ei olisi tullut mieleeni valita punaiseen autoon maastokuvioverhoja, mutta kun sain verhot paikalleen, lopputulos kyllä hiveli minunkin silmiäni. Vihreä sopi mainiosti punaisen pariksi ja kopan sisään syntyi oikein mukava tunnelma.

Minun huristellessani ompelukoneella Sulo tiivisti takaluukkua jos jonkinlaisella tiivistenauhalla, jotta vesi ei sataisi sisään makuutilaan.



Yöpymistä varten hän asetti minilukulampun "yöpöydälle", joka on siis todellisuudessa se rengas...mikä... koppa(?). Kuskasimme lavalle kesäkeittiöstä patjat, ja minä ompelin petiin vielä maastokuvioiset tyynyliinat.

Olimme oikein erinomaisen tyytyväisiä. Tällainen projekti oli mukavaa yhteistä puuhastelua ja ennenkaikkea rentouttavaa. Varsinkin, kun lopputulos oli onnistunut.

Mutta sitten alkoi taas sataa.








Sulon tiivistämä peräluukku piti kyllä veden ansiokkaasti ulkopuolella, mutta yllätykseksemme patja kastui silti. Sade pääsikin jotenkin sisälle sivuikkunoista. Kylläpä minua suretti Sulon puolesta, mutta tiedän hänen olevan sellainen sisupussi, että tuokin ongelma kyllä vielä ratkeaa ja pääsemme vielä vetelemään hyviä retkiunia Perunan kyydissä.

tiistai 19. elokuuta 2014

Jos joku asia pelottaa ihan sietämättömästi...


... niin paheneeko se pelko sillä, että siitä kertoo julkisesti, vai helpottaako se oloa? Helpottaa, niinhän?

Olin tuossa alkukesällä jotenkin voimani tunnossa ja neljänkympin kriisini vuoksi halusin ylittää itseni oikein kunnolla ja kohdata kaikki pelkoni. Siksi menin suinpäin lupautumaan Seinäjoen Käsityömessuille mukaan, mutta en turvallisesti omaan Riepukioskiini piiloutuen, vaan osana Taito-lehden porukkaa.

Ensinnä matkustan junalla Helsingistä Seinäjoelle ja takaisin erityisessä Kässävaunussa. Olin jo aikeissa perua kauhuissani koko homman, mutta sitten totesin, että nimeni löytyy jo markkinointimateriaalista: "Mukaan matkalle lähtee innokkaita ja suosittuja bloggareita, muun muassa Ilun Handun Ilu ja Susannan Työhuoneen Susanna." Ilu on varmasti suosittu ja innokas, mutta itse en koe olevani kumpaakaan. Miten olisi "pelokas ja ahdistunut"?


Sinne Kässävaunuun siis myydään lippuja kaikelle kansalle. Mukana vaunussa on Anne Berner kertomassa lastensairaalahankkeesta ja kaikki matkallelähtijät saavat Novitan tuotekassin. Siellä tehdään käsitöitä ja jutellaan mukavia yhdessä. Juna lähtee aamulla Helsingistä ja palaa illaksi takaisin. Siinä välillä ehtii ravata monta tuntia käsityömessuilla. Tämä siis lauantaina 4.10.

Tuosta junamatkasta vielä selviytyisin, mutta pahin tapahtuu perillä messuilla. Lainaus esitetekstistä: "Taito-lehden toimituspäällikkö Tiina Aalto haastattelee messuvierasbloggareita aivan Jukka Rintalan kuohuviinibaarin kyljessä."

Haastattelee! Mikrofoni! Yleisöä! Apua! Paniikki! Kuohuviiniä!

Tämä on se minun pahimmista pahin pelkoni; joutua puhumaan yleisölle. Minä menen hikiseksi ja punaiseksi jo kahvipöydässäkin, jos siinä sattuu olemaan enemmän väkeä kuin Sulo. Lukiossa aloin itkeä, kun minun oli luettava aineeni luokan edessä. Opiskeluaikana selvisin lopputyöni esittelemisestä omalle luokalleni vain siksi, että olin niin kuumeessa, etten tajunnut, mitä tapahtuu. Ja tässä jokunen aika sitten, kun opiskelin nettisivutouhuja ja jouduin osana näyttötutkintoa puhumaan englantia luokalle ja arvioijalle, minä lähinnä kiroilin heidän edessään.

Mielestäni ihmiset, jotka väittävät, että esiintymispelosta pääsee vain esiintymällä, ovat joko idiootteja tai suuria valehtelijoita.


Niinpä voitte varmaan kuvitella, miten paljon tuo Seinäjoen kuohuviinibaarin haastattelutilanne minua hirvittää. Mitä siellä tapahtuu? Joko minä pyörryn, oksennan, pissaan housuuni, itken tai kiroilen. En voi ymmärtää, millaisessa mielenhäiriössä menin sanomaan "kyllä" tällaiselle ehdotukselle. Jos olisin kesällä 2008 tiennyt, että blogia kirjoittamalla päädyn tähän tilanteeseen, en olisi ikimaailmassa edes alkanut kirjoittaa! Mitä sanottavaa minulla muka edes on kenellekään? Mikä minä olen sinne esille menemään, en yhtään mikään!

Vaikka kirjoitan tätä nyt ehkä paikoin hiukan humoristiseen sävyyn, voin vakuuttaa, että tästä on huumori kaukana. Blogitekstin kirjoittaminen on kivaa ja luontevaa ja sen voi tehdä pilke silmäkulmassa, mutta se on kaukana siitä, että minun pitäisikin kohdata kuulijat silmästä silmään ja puhua ääneen. Puhua mikrofoniin! Omalla naamallani!

Jos siis haluatte olla todistamassa elämäni nolointa tilannetta, tervetuloa messuille.


Kansallispukua tekemään!




No niin, minä sitten kuitenkin otin ja ilmoittauduin kansallispukukurssille! Näin siinä käy, kun hengailee liikaa kansallispukumestarin kanssa. Tavoitteenani on saada ensimmäisenä vuonna valmiiksi liivi, toisena paita ja kolmantena hame.

Kuinka mieletöntä hulluutta on syytää toistatuhatta euroa vaatteeseen, jota ehkä käyttää kerran vuodessa? No, sulaa hulluutta, jos niin ajattelee. Mutta niinhän ei kannata ajatella. Kansallispuku on upea linkki Suomen historiaan. Kun sen ompelee käsin kokonaan, tekee ihan täsmälleen samaa työtä, kuin ne entisten aikojen suomalaiset naiset. Minusta se on siinä hienointa. Itselleni sellainen suunnattoman hidas ja pikkutarkka työskentely tulee olemaan erityisen terapeuttista. Onkin pakko rauhoittua, ei saa kiirehtiä, eikä mennä siitä, missä aita on matalin. Plussana tietysti tulee se, että kun sen puvun joskus saa valmiiksi, ei tarvitse enää kieltäytyä juhliin menemisestä, kun aina onkin päällepantavaa.

Sääksmäen puku.


Mutta se puvun valinta ei sitten ollut mikään helppo juttu. Onneksi minulla oli jonkinlaiset suuntaviivat ja oma henkilökohtainen kansallispukukonsultti käytettävissäni. Pohjanmaan puvut viehättävät minua ulkonäkönsä puolesta eniten, mutta minulla ei ole henkilökohtaista tunnesidetta sinnepäin Suomea. Minulla on tunneside vain Imatraan,  Lohjan Mynterlän kylään, jossa elin lapsuuteni sekä jostain kumman syystä rajantakaiseen Karjalaan. Imatralla ja Lohjalla ei ole omaa pukua, joten suuntasin katseeni sinne karjalaisiin pukuihin.

Tuuterin puku.

Kun tutkailin erilaisia pukuja, minulle alkoi hahmottua se, millainen puvun pitäisi olla. Siinä pitäisi olla muhkea hame, eikä vekitetty kapea, kuten näissä meidän lähialueemme puvuissa yleensä on. Siinä pitäisi olla iloiset värit ja mieluiten valkoinen essu. Liivin pitäisi olla vyötäröä korostava, eikä sitä piilottava. Siinä ei saisi olla kauhean vaikeaa kirjontaa, josta en omin käsin selviäisi.

Peräpohjolan ja Munsalan puvut.

Ulkonäkönsä puolesta ihastuin eniten Munsalan pukuun (no siellä väärällä puolella Suomea), Peräpohjolan pukuun (myös väärällä puolella) ja Sääksmäen pukuun (aikalailla väärällä puolella sekin).

Sortavalan puku.
Karjalaisista puvuista minua viehätti eniten Sortavalan puku. Se täytti kaikki ulkoasuvaatimukseni ja lisäksi joku nano-osa juuristani on oikeasti Sortavalan suunnilta. Kun esitin innoissani tämän Sojalle, sain hyväksynnän suunnilleen tässä muodossa: "Noooooooo.... kyllä sie sen voit tehdä.... ooon se ihan kelvollinen...."

Mutta? No, tietysti se mutta, että puku ei ole TARKISTETTU. Ja koska minulla nyt on tuo Soja tuossa pukuprojektini suojelijana, niin se on ilmeisen suuri mutta. Jotta en puhuisi ihan läpiä päähäni siitä, mitä tarkistettu puku tarkoittaa, pyysin Sojaa kirjoittamaan aiheesta blogitekstin, jonka hän kuuliaisesti heti eilen illalla kirjoittikin. Lukekaa Sojan sanoin, mitä puvun tarkistaminen on ja miksi sitä tehdään.  Kun asiaan perehtyy, jopa minä ymmärrän, miksi on parasta tehdä tarkistettu puku, eikä sinnepäinpukua.

Vihdin puku.


Sojan valtava tietomäärä pelasti pukumietintäni, sillä hänellä oli heti esittää pari tarkistettua vaihtoehtoa, joissa nuo ulkoasuvaatimukseni täyttyisivät. Päädyin Vihdin pukuun, joka on samalta pukualueelta, kuin lapsuuteni tärkeä Mynterlä. Iso ja ihana plussa Vihdin puvussa on se, että sen kankaat kutoo aina Soja itse. Pukua, sen materiaaleja ja ohjeita myy Taito Uusimaa. Ohjeet minulla ovat nyt valmiina ja kurssi alkaa syyskuussa. En oikein malta odottaa.

Mutta entä Ken, joka niin suloisesti tässä postauksessa on esitellyt minun lempipukujani? Millaisen puvun Ken valitsee? Hän todennäköisesti saa Immolan tyystin tarkistamattoman puvun, joka ottaa inspiraationsa vähän sieltä sun täältä. Kenin puku saattaa jopa olla valmis ensi kesän kansallispukujen tuuletuspiknikkiin mennessä. Minä esiinnyn siellä sitten pelkkä liivi päälläni!




PS. Muistattehan Käsityökortteli-sivuston avajaisviikon! Joka päivä uusi kysymys, johon vastaamalla voi voittaa upeita palkintoja.

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Juoksujalkainen


Kesäkuussa aloin juosta. Se kävi ihan vahingossa. Iltakävelyllä ollessani vain yhtäkkiä tuntui siltä, että teki mieli ottaa pari juoksuaskelta. Crocseissa se ei ollut kovin miellyttävää, mutta pieni kipinä jäi kytemään jossain sisuksissani. Että olisipa kiva juosta. Kun joku sitten Instagramissa kehui, että Lidlin lenkkarit ovat huiput juoksukengät, päätin, että parinkympin sijoitus olisi juuri sopiva minun juoksutestiini.

Niinpä ostin lenkkarit (enimmäiset sitten yläasteen) ja juoksin. Noin vaan. Muutaman kerran jälkeen jaksoin jo juosta koko matkan uimarannalle, 2 km. Se on noin 1,9 kilometriä enemmän kuin mitä olen koko aikuisikänäni koskaan juossut yhtä kyytiä.

Aika nopeasti pääsin yli myös siitä hävetyksestä, joka syntyi, kun vastaan tuli ihmisiä. Nyt minun ei tarvitse enää vaihtaa kävelyyn, vaikka tulisi vastaan ketä.



Heinäkuussa juoksemiseen tuli olosuhteiden pakosta pitkiä taukoja, mutta nyt juoksen taas. Lähentelen kolmea kilometriä. Pikkuhiljaa aina pari askelta pidemmälle kuin edellisenä iltana.

Helteillä juoksuvarustelu oli helppoa. Bikinit päälle, sulkapallomekko niiden päälle ja menoksi. Lenkin lopussa odotti palkintona pulahdus uimaan. Märän uikkarin päälle oli kätevää vetää mekko takaisin ja kävellä rauhallista tahtia takaisin kotiin. Tämä on Sussun Triathlon: juoksu - uinti - kävely.



Mutta nyt alkaa olla niin viileää, ettei märässä uimapuvussa kotiin palaaminen enää houkuta. Pitää saada kuskattua mukana myös pyyhe ja alusvaatteet, pitkähihainen puserokin. Tähän ongelmaan olen kehittänyt persoonallisen ratkaisun, sillä en halua juosta reppu selässä.

Lähden liikkeelle yhä niissä bikineissä. Ompelin niiden verhoksi bambukankaasta topin ja joustofroteesta housut. Vyötärölle sidon hupparin, jonka taskuihin jemmaan alusvaatteet ja pienen muovipussin. Sitten juoksen. Rannalla siekaisen vaatteet pois ja loikkaan veteen.


Ja nyt seuraa se nerokas vaihe: kuivaan itseni bambutoppiin, joka tässä vaiheessa muuttuukin pyyhkeeksi. Kuivat alusvaatteet päälle, housut jalkaan ja lämmin huppari niskaan. Märkä pyyhe pysyy päässä kotiin asti ja bikinit kulkevat mukana helposti pikkupussissa.

Nyt vähän huolestuttaa se, että miten mahtaa uuden hyvän harrastukseni käydä sitten, kun uimavedet käyvät liian kylmiksi. Hikisenä ja puolikuolleena järveen pääsy kun on se triathlonini paras vaihe!

lauantai 16. elokuuta 2014

Yritysrintamalla tapahtunutta


Kun en ole pystynyt omia töitänikään tekemään viiden viimeisen viikon aikana, niin arvattavasti myös Suomen Käsityöyrittäjien hommat ovat jääneet ihan kokonaan väliin. Minulla on syyllisyydenpistoksia siitä, että en ole pystynyt osallistumaan ryhmän toimintaan täysipainoisesti, vaikka tiedän, etten saisi siitä syyllisyyttä potea. Teen sen minkä jaksan ja kykenen, ja enempäähän en voi itseltäni vaatia.

Mutta muu porukka on kesän mittaan saanut aikaan vaikka mitä. Siksipä se, mitä minä voin tehdä, on ainakin mainostaa niitä täällä blogissani.



Ensinnäkin Käsityökortteleita on tulossa syyskuussa kaksi. Ensimmäinen pidetään Jyväskylässä Toivolan Vanhalla Pihalla 6.-7.9. Olen itsekin menossa sinne myymään, vaikken oikein tiedä, mitä myisin. Ehkä saan jostain voimaa tulevina viikoina ja teen sitten viime hetkellä ihan raivovauhdilla riepuja...



Toinen Käsityökortteli on Helsingin Narinkkatorilla. On hassua, että se on tällä kertaa ihan muiden ihmisten vastuulla. Kun aiemmilla kerroilla olen tehnyt itse sen kanssa töitä ihan hirveästi ja se on täyttänyt kaiken elämäni, niin nyt minulla vaan on outo olo, että tietääköhän kukaan edes, että sellainen on tulossa. Mutta on se, lauantaina 13.9.

Ajatelkaa, jos olisin nyt ollut itse vetovastuussa, kun kesäni muuttuikin tällaiseksi! Mitenkähän olisin ikinä kyennyt korttelia saamaan kasaan? Mutta onneksi tällä kertaa minä saan vain saapua paikalle lauantaiaamuna ja pystyttää oman kojuni sille valmiiksi merkattuun paikkaan. Kerkiän jopa syödä hotellissa aamupalan! Kuinka helppoa ja lomamaista.




Käsityökorttelilla on nykyisin myös kelpo blogi, jota kirjoittaa joukko yrittäjiä. Blogissa on monipuolisesti tarinoita yrittäjien arjesta, käsityöohjeita, ajankohtaisaiheita ja yrittäjien esittelyjä. Kerran viikossa esiintyy Viikon Käsityöyrittäjä, ja tämä sarja alkoi jo Sojan haastattelulla. Blogista kehittyy varmasti kiinnostava, mutta lukijoita se kaipaa. Toivottavasti saamme teitäkin sinne lukemaan, kommentoimaan ja myös kyselemään.




Ja sitten on se suurin ponnistus, joka on jäänyt Otto Aanmaan harteille aivan kokonaan: Käsityökortteli-sivusto. Virallisia avajaisia vietetään ensi viikolla, ja toivottavasti kaikki ulkoasuviat ja toiminta saadaan täysin kuntoon maanantaihin mennessä. Sivuston hienous piilee hakukoneessa, joka siinä on heti ensimmäisellä sivulla. Jos sinä, kallisarvoinen asiakas, tarvitset vaikkapa uuden huopakorun juhliin, voit vasemman reunan valikon avulla etsiä kaikkia ne käsityöläistet, joiden valikoimaan sellaiset kuuluvat.

Sivuston yläreunassa on navigointi ja alareunassa linkit ajankohtaisin asioihin. Otamme tottakai mielellämme vastaan palautetta sivustosta ja sen käytettävyydestä.