sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Täti Sininen


Turkoosi kausi vaatteiden suhteen tekee selvästi paluutaan. Edellisen turkoosin kauteni jälkeen minulla on ollut violetti ja oranssi kausi, mutta nyt tämän sinisen tukan myötä olen alkanut taas tuntea vetoa sinisen sävyihin. Siinähän olikin hyvä syy ommella taas jotain kivaa.


Minä alan muistuttaa Aku Ankkaa, jolla on vaatekaapissaan rivistö samanlaisia merimiespuseroita; minullakin alkaa olla jo aika monta bambumekkoa, jotka kaikki on tehty samalla kaavalla. Tällä kertaa painoin mekkoon turkooseja apiloita.


En ole oikeastaan käyttänyt farkkuja sitten 90-luvun jälkeen, koska ne aina kiristävät ja puristavat ja tuntuvat kaikin puoli kaameilta. Mekot ovat aina mukavia päällä ja kun puen sukkahousujen päälle villahousut, pärjään talvellakin mukavasti ilman pitkiä housuja. Viime kesänä kuitenkin löysin jostain kiertävästä outlet-myymälästä joustavat farkut, jotka istuvat jopa minun kroppani muotoiluun. Farkkujen kaveriksi syntyi tarve ommella pusero. Tottakai sekin valmistui bambucollegesta, mutta helman ja kaula-aukon tein hauskasta trikoosta, joka on odottanut minulla jemmassa jo vaikka kuinka pitkään. Sen kuosin on suunnitellut Hanna Ruusulampi.



Näitä saumurilla surruteltavia mekkoja ja paitoja on nopeaa ja helppoa ommella, mutta tässä jokunen viikko takaperin innostuin tekemään itse repun. Kun reppu-inspiraatio iski, rynnistin ostamaan Sojalta kansallispukuraitaa. Repun tekeminen ei todellakaan ollut yhtään nopeaa eikä helppoa, ja olen aika varma, etten enää toiste ryhdy niin suuritöiseen hommaan. Reppu kuitenkin tuli lopulta valmiiksi ja minusta se on hienon näköinen. En ole vielä kertaakaan käyttänyt sitä, koska se on sellainen käsilaukun korvaava pienehkö kaupunkireppu ja minä en juuri koskaan käy kaupungeissa. Mutta kunhan menen, niin onpahan sitten reppu valmiina.


Seuraavaksi minun pitäisi varmaankin ommella housut postinjakoa varten, koska kesän ajan käytössäni ollut farkkukankaasta tehty housuhame on näillä säillä epäkäytännöllinen. Minun postityöttömyyteni ei nimittäin sitten kestänytkään edes kahta viikkoa, kun tilanne taas muuttui. Joku lähti eläkkeelle, viisi muuta sairauslomalle ja mainosten määrä alkoi taas lisääntyä syksyn myötä. Niinpä olen saanut tehdä melkeinpä täyttä päivää ja jouduin myös leipomaan sen 1-vuotiskakun, jonka olin mennyt aiemmin työkavereille lupaamaan. Näillä näkymin oletus on, että vuoden loppuun saakka hommia riittäisi, joten minun ei sitten kuitenkaan vielä tarvinnut alkaa panostaa satasella yrittämiseen. Onneksi!

Täytyy tunnustaa, että mitä pidempään minä palkkatyössä olen, sen vähemmän käsityöyrittäminen enää jaksaa minua kiinnostaa. En ole markkinoinut riepuja yhtään ja tottakai se näkyy verkkokaupan myynnissä. Tiedän, että minun täytyy nyt ryhdistäytyä riepujen suhteen, jotta saisin joulun hyödynnettyä. Mihinkään myyjäisiin en jaksa lähteä täysipainoisten postiviikkojen jälkeen, joten pitänee keksiä jokin keino verkkokaupan elvyttämiseksi. Se on vähän hankalaa nyt, kun intohimo puuttuu kokonaan.


PS. Molemmat Myyrät syövät jo reippaasti kädestä! Tyypit ovat alkaneet kiljua ruoan perään, mikä on aika hauskaa. On nimittäin huvittavaa astua huoneeseen, jossa heti alkaa toiveikas huuto; tunnemme jo olevamme tervetulleita marsujen elämään. Kinkku ei enää edes pyristele karkuun silloin, kun sitä pitää käsitellä. Paula "Kommando" Myyrä on yhä arka, mutta ei silläkään enää silmät pullistele kauhusta, kun lähestymme sitä.  Jos vielä edellistä marsupostausta kirjoittaessani olinkin pikkuisen epävarma siitä, tuliko tehtyä emämunaus, niin nykyisin olen vain iloinen siitä, että meillä asuu nämä kaksi hullunkurista möykkyä.


sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Eteinen uusiksi



Viime aikoina minua on erityisen paljon siepannut se, miltä meillä näyttää, kun astutaan ulko-ovesta sisälle. Eteinen on ihan kamala ahdas loukko, joka pursuilee ryönää. Olen haudutellut sen muutosta jo useamman viikon ja nyt muutos on vihdoin käynnissä.

Vielä toissapäivänä tilanne oli tämä:

Kaikki mahdollinen on pielessä, kuten näkyy. Vaaleanpunainen väri on tympinyt minua jo kauan. Vaatekaapin ovet lepattavat aina auki ja samoin laatikko, jonka mekanismi on rikki ja jonka sulkeminen vaatii erityisiä asentoja ja kikkailuja. Pieni pöytä kaapin vieressä kerää päälleen kaikenlaista asiaankuulumatonta, samoin kuin peilin edessä oleva hylly. Avainnaulakon yläpuolella olevaan pieneen kaappiin kurkistaminen saa minut voimaan pahoin, sillä sen sisällä on taskulamppujen, heijastinten ja omituisten avainten lisäksi kaikenlaista sellaista, mitä kukaan ei koskaan tarvitse. Pipoille ja lapasille varattuja koreja on yhteensä viisi ja se tarkoittaa sitä, että ne pursuilevat asusteita, joita kukaan ei käytä. Tosiasiassa meillä on ihan älyttömästi vaatteita, jotka eivät ole käytössä ja joista pitäisi hankkiutua eroon. Kaapin päällekin on kertynyt viisi mopokypärää, vaikka taloudessamme on vain kaksi päätä. Tässä kuvassa on outoa se, ettei siinä näy lainkaan Sulon kenkiä. Yleensä niitä on armeijan verran tuossa etualalla, jossa niihin kompastellaan koko ajan.

Mutta tämä kaikki on nyt ollutta ja mennyttä! Perjantain postipäivän jälkeen minä ajelin kotiin huonekaluliikkeen kautta ja ryhdyin hommiin. Tänä aamuna eteisessä näyttää tältä:




Vaatekaappi siirtyy pian Sulon käyttöön makuuhuoneeseen kunnostuksen jälkeen. Ilman kaappia eteiseen saatiin runsaasti ilmaa. Naulakoita on rajallinen määrä, joten meidän täytyy nyt tomerammin opetella viemään kausivaatteet vinttiin. En halua, että naulakot alkavat pursuilla samaan tapaan kuin entinen kaappi.

Kenkien pyöriminen ympäri lattiaa loppuu nyt uuden kalusteen myötä. Kuvassa näkyvä kenkähylly on oikeasti TV-taso, jonka ostin Jyskistä. Siihen sopii molemmilta 4 paria kenkiä nätisti riviin ja kummallekin on yksi pieni laatikko pipoja ja muita asusteita varten.

Vihreää kalustemaalia oli jemmassa purkillinen. Se riitti muurin maalaamiseen. Lastulevyseinät minä sudittelin valkoisiksi, koska sitäkin maalia oli meillä runsaasti. Kun olin saanut maalattua seinät kertaalleen, eteisen vanha muovimatto ällötti minua tavallistakin enemmän ja sinkouduin saman tien rautakauppaan. Totesin, että laminaattilattia on edullinen ja helppo asentaa vanhan lattian päälle. Katselin asennusohjeita YouTubesta, mutta harmillisesti homma ei käytännössä ollut ihan niin yksinkertaista ja niinpä minä hikoilin laminaattien kimpussa liian pitkälle iltaan.

Olin kuvitellut saavani kaiken valmiiksi uniaikaan mennessä, jotta Sulon ei tarvitsisi lauantaiaamuna saapua töistä remontin keskelle. Niinpä laitoin kellon soimaan viideksi ja jatkoin urakkaa lyhyiden yöunien jälkeen. Ja kuinka ollakaan, lattia oli paikallaan ja sotkut siivottuina kun Sulo tuli kotiin.

Ainoastaan naulakoiden kiinnittäminen tiiliseinään jäi Sulon tehtäväksi ja jalkalistat meidän pitää vielä hankkia. Lisäksi meidän pitää vielä hankkia vihreä matto.


Sulolla on oma iso urakkansa vielä edessä, sillä hänen vaatteensa ovat nyt minun jäljiltäni isona kasana keskellä olohuoneen lattiaa odottamassa, että Sulokin karsii niistä poispantavat ja vinttiinmenevät.