sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Blogin lopetus


Olen elänyt viime helmikuuhun saakka siinä uskossa, että parisuhteemme on maailman paras. Minä, joka olin teini-ikäisestä asti ajatellut, ettei elämässäni ole mitään elossapysymisen arvoista, opin yli kolmikymppisenä Sulon rinnalla rakastamaan jokaista päivääni. Löysin jotain uskomattoman hienoa: ihanan elämänriemun. Yhdessä Sulon kanssa haaveeni toteutuivat: paras mahdollinen puoliso, oma rautatieasema, oma yritys, oma Barbie-maailma. Jokaisena päivänä näiden yhteisten vuosien aikana olen ollut kiitollinen Sulon olemassaolosta. Tiesin ilman pienintäkään epäilystä, että vanhenemme yhdessä, kunnes kuolema meidät erottaa.

Mutta maaliskuussa aloin pikkuhiljaa ymmärtää, että elämä ei aina mene niinkuin kuvittelee. En halua kertoa tässä blogissa asiasta enempää, mutta keväällä rakkauteen sekoittui kipu. Luottamus katosi molemmin puolin. Kotona ei ollutkaan enää hyvä olla. Elämänriemuni hävisi ja jouduin taas tervehtimään sitä entistä synkkämielistä Susannaa.

Me olemme aina tehneet parhaamme, mutta joskus se ei riitäkään. Joskus jokainen tekee virheitä. Tämä tilanne ei ole kenenkään syy. Tämä on vain suunnattoman surullinen asia.

Olen kevään aikana rakennellut haaveideni retkeilyautoa ja Instassa minua seuranneet ovatkin nähneet, että sain sen valmiiksi sopivasti tämän ihmeellisen lämpöaallon alkaessa ja että olen siinä asustellut viimeiset kolme viikkoa. En rakentanut sitä siksi, että voisin paeta pahaa oloa, joka kotona minussa nousee, vaan iloisiin seikkailuihin ja lomareissuihin. Pakopaikka siitä kuitenkin tuli. Haaveeni itserakennetusta retkeilyautosta toteutui, mutta tuntuu, että maksoin siitä järjettömän hinnan.

Tänään minä päätin kolmen viikon vanlife-jaksoni ja Sulo muutti pois yhteisestä kodistamme ainakin kesän ajaksi. En tiedä, mitä tapahtuu syksyllä. En tiedä, saammeko avioliittomme enää korjattua, sillä hirveän paljon ehti jo mennä rikki. En tiedä, tuleeko Immolasta vielä yhteinen kotimme, ainoastaan toisen koti vai ehkä jonkun ihan muun koti.

Kaiken lisäksi viime perjantaina tulikin tieto, että näytän menettäväni myös Postin. Lupaus siitä että "kesäksi on töitä niin paljon kuin jaksat tehdä" vaihtui isojen pomojen päätökseen, että jokainen ylimääräinen käsi pannaan pois ja vakkareista puristetaan viimeisetkin mehut.

En tiedä, saanko Työhuonetta nousemaan jaloilleen, sillä postityön myötä yritystoimintani on kuihtunut lähes kokonaan. Postiin on ollut helppoa ja hauskaa uppoutua, mutta siinä ohessa tapoin yritykseni. Juuri nyt minulla ei ole kapasiteettia edes ajatella, miten yritystoimintani voimistaminen tapahtuisi vai joudunko ehkä lopettamaan sen kokonaan saadakseni työttömyyskorvausta. Näen edessäni pelottavan köyhyysloukun, mutta en vielä keinoa kiertää sitä.

Ne kaksi asiaa, joista on muodostunut elämäni tärkeimmät asiat, katosivat minulta nyt yhdessä hetkessä. Puoliso ja työpaikka.

Lopetan blogin pitämisen tähän. Instagramissa jatkan yksityiselämäni päivityksiä, mutta varmasti yritän keskittyä siellä kaikkiin niihin pieniin, kauniisiin ja hyviin asioihin, joita arjessani näen. Facebookissa Työhuoneen sivu pysyy ja toivottavasti jonain päivänä vielä elpyy. Nyt minulla on tunne, että se, miten olen sekoittanut yrittämistä ja yksityiselämää julkisesti, on ollut virhe. Kun tapahtuu jotain näin kipeää, olisi varmasti järkevintä pitää julkisia kulisseja komeasti pystyssä. Mutta se ei ole ollut tapanani koskaan ennen, eikä voi olla nytkään.

Iso kiitos kaikille teille, jotka olette lukeneet blogiani. Teistä moni on kulkenut matkassa aivan alusta saakka.





Päivitys 21.7.

Kiitos teille kaikille ihan hirveästi kaikista kommenteistanne sekä tähän lopetuspostaukseeni että muilla somekanavilla. Luen niitä aina silloin tällöin, ja tulee sellainen olo, että jokin pieni merkitys on minullakin hetkittäin jollekin siellä ruudun takana ollut. Se tuntuu hyvältä.

Elämäni ei ole paljonkaan selkiytynyt kevään jälkeen. Menen yhä päivä kerrallaan, välillä vain minuutti kerrallaan, ja yritän edes heikosti uskoa, että jossain vaiheessa vielä alkaa helpottaa. Tämän kesän säät helteineen ja jatkuvine auringonpaisteineen ovat olleet todellinen siunaus. En tiedä, miten olisin jaksanut tätä mielenterveyshelvettiä, jos olisi taas tullut kylmä ja sateinen kesä.


maanantai 26. helmikuuta 2018

Isoveli valvoo ja lämmittää


Lupasin Katjalle ilmalämpöpumpun käyttökokemuksia. Nyt se on ollut meillä vähän yli viikon ja sinä aikana on ollut tosi kipakoita pakkasia.

En ole vielä tottunut sen hurinoihin ja puhinoihin. Aina kun se pitää jotain poikkeavaa ääntä, minua hermostuttaa, että siinä on jokin vika. Sillä on myös silmä, joka tarkkailee, missä kohtaa ihmiset liikkuvat, jotta se ei puhaltaisi ilmavirtaa suoraan meihin. Tuo valvova silmä tuntuu minusta hölmön kiusalliselta. Vähän niinkuin olohuoneessamme olisi joku ylimääräinen tyyppi. Minulla tosin oli samanlainen olo silloinkin, kun televisio yritettiin laittaa makuuhuoneeseen, joten tämä nyt on vaan näitä minun omia erityisyyksiäni.

Ilmalämpöpumpuista aina puhutaan, miten niiden kulutus on hyvin pientä. Siksi olen nyt aika pettynyt, kun katsoin sähkönkulutustamme. Tuo kyttäävä silmä onkin tuplannut sähkönkulutuksemme. Kun normaalisti meillä on kulunut talvikuukausina sähköä keskimäärin 10 kWh vuorokaudessa, nyt on hurjimpina päivinä ulotuttu yli 25 kWh:iin. Sellaisiin sähkölaskuihin minulla ei ole varaa, joten tässä pitää alkaa nyt toimia toisin.


Asentaja neuvoi, että pumpun pitäisi olla koko ajan päällä. Asetin sen lämpötilaksi 21 astetta, jotta se rupeaisi tuottamaan lämpöä vasta sitten, kun täällä uunien hohkaama lämpö alkaa hiipua. Olemme lämmittäneet uuneja täsmälleen kuten aina ennenkin; 2-3 pesällistä pakkasesta ja tuulesta riippuen. Tämä yhdistelmä on tuonut meille sen ilon, että kun täällä aamulla on heräilty, talo onkin ollut miellyttävän lämmin. Mutta kun nyt katselimme noita sähköyhtiön diagrammeja, laskimme ilpon lämmön samantien 18 asteeseen. Jos olemme jaksaneet seitsemän talven ajan vilpoisia aamuja, emmeköhän kestä niitä jatkossakin.

Hieman tämä nyt pani arveluttamaan, mitä hyötyä laitteesta oikeasti on ja miten se sitten kuitenkaan pelastaisi meidän vanhuudenpäivämme tai mahdollistaisi talviset aurinkomatkat. Jos täydellä uunilämitykselläkin sähkönkulutus nousee noin kovaksi, millaisia hirmulukemia saataisiin, jos puulämmitys jätettäisiin kokonaan pois?

Näin kovia pakkasia ei tietenkään ole koko ajan, joten mielenkiinnolla seurailen tulevien viikkojen pylväitä.

perjantai 16. helmikuuta 2018

Helppoa lämpöä


Teimme kaupat tästä kodista kohta kahdeksan vuotta sitten. Koko sen ajan olemme miettineet, kannattaisiko tai pitäisikö laittaa ilmalämpöpumppu. Puolesta-argumentti on ollut se, että saisimme vapauden lähteä yhdessä reissuun myös talvikaudella, kun kotona olisi turvallinen mahdollisuus pitää yllä peruslämpöä. Me kun vähän pelkäämme sähköpattereita.

Vastaan-argumentteja on ollut paljon. Ilmalämpöpumpun laittaminen on hirveän kallis kertakustannus. Sillä rahalla lämmittäisi aika monta lomareissua irtopattereiden avulla. Ja ne ilmalämpöpumput ovat ihan saakelin rumia möykkyjä. Ja niitä pitäisi olla monta tämänkokoisessa talossa. Niin, ja ne ovat saakelin rumia möykkyjä, joko sanoin sen... Ja sitten on vielä se iso kysymys siitä, kuinka paljon huonoa vehje oikeasti tekisi 80-vuotiaan hirsitalon painovoimaiselle ilmanvaihdolle.


Tätä viimeiseksi mainitsemaani mysteeriä emme ole onnistuneet ratkaisemaan näiden vuosien aikana. Tuntuu, ettei siihen ole olemassa varmaa vastausta. Ilmeisesti kuitenkin olennaista on se, ettei pumppua käytettäisi kesällä viilentämiseen, vaan ainoastaan talvikauden lämmitykseen.

Jos talo täytyy jättää yksinään, on tärkeää, että melko lämpiminä pysyisivät keittiö, vessa ja työhuone, koska niissä on vesijohdot. Uusiakin vaatimuksia on syntynyt tässä viimeisen vuoden aikana. Marsujenkin huoneen pitäisi pysyä lämpimänä. Ja jos minä ja Sulo olemme molemmat töissä kylminä pakkaspäivinä, olisi kiva, ettei tarvitsisi illalla tulla kalseaan kotiin.


On ollut epäselvää, selviäisikö yksi ilmalämpöpumppu koko urakasta, kun tämä kuitenkin on melkoisen sokkeloinen talo. Olisimme halunneet pumpun keittiöön, jossa se pilaisi mahdollisimman vähän sisustusta ja ulkoyksikkö olisi parhaiten poissa silmistä. Parin edustajan käytyä katsomassa kotiamme, opimme kuitenkin, että radan puolella sijaitseva olohuone olisi se fiksumpi paikka lämpimän ilman leviämisen kannalta. Mutta kun meillä on kaunis punainen olohuone ja ne pumput ovat niin saakelin rumia vitivalkoisia vekottimia!


Paitsi että eivät ne kaikki enää olekaan. Vuodet vierivät ja kehitys kehittyy. Suurin osa pumppujen sisäyksiköistä on yhä rumia, valkoisia möykkyjä, mutta joku helmikin valikoimaan on eksynyt. Ja mikä tuuri: se helmi sattuu olemaan punainen! Tämä ratkaisi asian. Tilasimme ilmalämpöpumpun ja juuri nyt sitä asennetaan paikoilleen.

Minä olen ollut epäileväinen viimeiseen hetkeen saakka. Mutta sitten yhtäkkiä tajusin, että tällä investoinnillahan me varmistamme sen, että voimmekin elää tässä talossa vaikka hautaan saakka. Kun kuntomme ei enää riitä polttopuiden tekemiseen, voimme sulkea osan huoneista ja elää helppoja vanhuuden päiviä ilmalämpöpumpun alla. Asuntolaina saadaan maksettua seitsemässä vuodessa pois, jonka jälkeen minä voinkin ottaa autolainan, rakennella unelmieni retkeilyauton ja viettää talvistani ne pahimmat 2-3 kuukautta etelänmaissa! Voi mikä helpotus!


Seitsemän vuottahan kuluu silmänräpäyksessä ja minä olen sitten viisikymppinen. Nainen parhaassa iässä, kunto korkealla jumppailtuani mummojen kanssa pari kertaa viikossa ja syötyäni terveellistä ruokaa. En minä liikunnasta vieläkään nauti, ja mässäilystä erossa pysyminen vaatii jatkuvaa keskittymistä, mutta asiaa auttaa se, että minulla on mielessäni kirkkaana tavoite kasvaa toimintakykyiseksi ja aktiiviseksi eläkeläiseksi.


Minua on aika paljon vaivannut se asia, että olemme mitä todennäköisimmin jo vähintään elämämme puolivälissä ja että tästä kodista täytyy vielä siirtyä jonnekin helppoon ja sieluttomaan koppiin, jossa on liian kallis vuokra ja naapureiden äänet seinien takana. Miksi en ole osannut ajatella asiaa niin päin, että meillähän on nyt aikaa päivittää tämä talo vanhusystävälliseksi ja pysyä täällä aina? Ilmalämpöpumppu oli nyt ensimmäinen askel. Seuraavaksi pitää miettiä välipohjan lisäeristämistä.

tiistai 23. tammikuuta 2018

Raportti unelmasta


Kaksi viikkoa matkailuautossa oli hyvä kokemus, oikeastaan aivan mahtava. Vaikka minua kidututtaa se, paljonko rahaa tähän reissuun upposi, ymmärrän, että sijoitus oli tarpeen. Haaveet omasta retkeilyautosta ja reissuelämästä ovat olleet niin sitkeitä, että oli todella paikallaan pienesti kokeilla, mitä se vanlifetodellisuus oikein olisi.

Ensimmäisen parin päivän jälkeen olin aivan raivopäinen ja vahvasti sitä mieltä, että ei ikinä enää. Halusin palauttaa auton ja etsiä hotellin loppuloman ajaksi. Mutta onneksi en tehnyt sitä. Koko ensimmäinen viikko auton kanssa oli kuitenkin aika stressaava, koska en ole koskaan ennen ollut tekemisissä matkailuautojen kanssa ja minulla oli paljon opeteltavaa. Epävarmuus kalliin auton kanssa seikkailusta oli väsyttävää, koska auto ei ollut oma. Pari itkuakin tuli ulvottua, kun aina tuli eteen jotain, mitä en tajunnut tai osannut. Mutta kaikesta selvisin. Hätäpuhelu Sulolle, WhatsApp-viesti auton vuokraajalle tai avunpyyntö vieressä majailevallle vanliferille ratkaisi tilanteen. Ekan viikon jälkeen auto olikin sitten käynyt tutuksi ja epävarmuus vaihtui rentouteen.


Tärkein oppi tältä reissulta oli se, että vanlife ihan oikeasti on sitä, mitä kaipaan. Se valtava vapaus, kun ei todellakaan tarvitse tehdä mitään suunnitelmia edes tunniksi eteenpäin, eikä olla riippuvainen julkisista kulkuvälineistä! Sitä vaan liikkuu, jos tekee mieli ja on paikallaan, jos tekee mieli ja syö silloin, kun tulee nälkä. Menee nukkumaan, kun nukuttaa ja herää, kun herää. Mikä ihana olotila onkaan elää vain hetkessä! Kamala klisee, mutta niin totta! (Tätä tekstiä kirjoittaessani Sulo tuli kysymään, mikä on tämän päivän aikatauluni ja mihin aikaan hän panee auton lämmitykseen, jotta voidaan lähteä ostamaan pesukonetta. Minä meinasin ihan lamaantua. Liian vaikeita kysymyksiä.)


Sain myös varmuuden sille, minkä jo olin tiennytkin, eli että tehdasvalmisteinen matkailuauto ei koskaan tule olemaan minulle vaihtoehto. Vihasin sitä ahtautta. Vaikka auto oli megalomaanisen iso ja tarkoitettu neljälle hengelle, en meinannut mahtua elämään siellä edes yksinäni.  Kaikki kaapit olivat ihan typerän kokoisia ja muotoisia, eivätkä täyttäneet tarkoitustaan. Jääkaappi oli melkein yhtä suuri kuin meillä kotona, vaikka aivan pieni olisi ollut käytännöllisempi.

Suihku oli ihan kaikista naurettavin keksintö, ja minusta oli helpompaa peseytyä vadissa. Kasettivessa kuvotti minua kemikaalinhajuineen ja osoittautui todella huonoksi ratkaisuksi saarella, jossa on vain yksi paikka säiliön tyhjentämiseen. Niinpä lakkasin pian käymästä auton vessassa ja käytin yleisiä vessoja ja luontoa. Harmaavesisäiliö aiheutti minulle tuskan hetkiä, kun löyhkäävä vesi tuli ylös suihkun viemäristä aina ajon aikana. Siihen paljastui syyksi, että autonvuokrausfirma ei ollut tyhjentänyt tankkia ja se oli jo valmiiksi tupaten täynnä.

Jos halusi sytyttää valot tai laskea vettä, piti ensin ohjauspaneelista laittaa sähköt päälle. Koin tämänkin tosi vaivalloiseksi ja käytinkin paljon omaa taskulamppuani ja kanisterivesiä. Kännyköiden lataaminen hupiakkusätösten kanssa oli pelottavaa, kun akku löi kipinää ja invertteri piippaili. Näiden kokemusten jälkeen oman auton sisustus- ja tekniikkaratkaisut ovat kirkastuneet huomattavasti.


Minut yllätti positiivisesti se, miten helppoa isoa autoa olikin ajaa ja miten vähän se kulutti polttoainetta. Autoa oli jopa helpompi peruuttaa, kuin omaa kirpunkokoista Salomeani, joka muuten nielee bensaa ihan saman verran kuin tämä jättiläinen dieseliä. Kun tähän mennessä olen ajatellut, että sen minun tulevan retkeilyautoni täytyy olla pienin mahdollinen, niin nyt olen todennut, että isohan se saa olla ja siinä on ehdottomasti oltava korkeutta niin paljon, että pystyn seisomaan suorana sen sisällä.

Vain sen ainoan kerran, kun vahingossa ajauduin serpentiinitielle, oli ajaminen aivan silkkaa kauhua. Minulla oli sama tunne, kuin sellaisia videopelejä pelatessa, joissa ajetaan kilpa-autoilla. Mutta tässä pelissäpä olisin kuollut ihan oikeasti, jos olisin sinkoutunut rotkoon. Kun tie on justiinsa samanlevyinen kuin auto ja missään ei voi kääntyä ympäri, on ainoa vaihtoehto vain jatkaa mutkittelua ylemmäs ja ylemmäs ja toivoa, ettei kukaan tule vastaan, eikä rengas lipsahda reunan väärälle puolelle. Hirveä kuolemanpelko siinä oli. Sen jälkeen minä opin tarkistamaan reitit etukäteen karttaohjelmilla.


Nykytekniikka oli muutenkin aika oleellisen tärkeä osa reissun onnistumista. Park4night-sovellus auttoi hienosti yöpymispaikkojen löytämisessä, karttaohjelmat ja navigaattori reittien valinnassa. WhatsAppilla sujui yhteydenpito tyydyttävästi autonvuokrausfirmaan, jonka kanssa oli pakko kommunikoida espanjaksi. Minun puhe-espanjani on ihan surkeaa, mutta kirjallisesti pystyn paremmin tulemaan toimeen. Kiitän lämpimästi EU:ta roaming-maksujen poistamisesta. Oman puhelimeni liittymään kuuluu 10 gigatavua nettiaikaa kuukaudessa ulkomailla ja kahden viikon aikana kulutin siitä vain alle neljä gigaa, vaikka käytin nettiä ihan reippaasti.


Pieni pettymys tuli siitä, että jouduin enimmäkseen yöpymään melko urbaaneissa paikoissa, kuten uimarantojen lähellä. Olin kuvitellut ajelevani aina jonnekin autiomaan ja meren yhtymäkohtaan, mutta totuus iski vasten kasvoja jo ensimmäisenä yönä. Päällystämättömät tiet olivat pahempia kuin Venäjällä ja aika vahvasti tuntui niissä kivikoissa pomppiessani siltä, ettei vuokra-autolla kannattaisi ajaa metriäkään moisissa olosuhteissa. Lisäksi puhelinyhteyttä ei ollut missään ei-missään, jossa mieluiten olisin hengaillut. Ei tuntunutkaan hyvältä olla ilman mahdollisuutta soittaa apua, jos jotain tapahtuisi. Yllätyksekseni totesin myös, että minusta tuntuikin mukavalta majailla alueilla, joissa oli muutama muukin reissupaku tai matkailuauto, kunhan eivät ihan kyljessä kiinni olleet. Se toi turvallisuuden tunteen.



Palataas vielä auton ominaisuuksiin. Tämä kyseinen auto oli sisältä sellainen ruma, beige ja muovinen, niinkuin matkailuautot tapaavat olla, ja sekin vain vahvisti sitä tunnetta, että itserakennettu pakettiauto on oikea ratkaisu. Miksei liikkuva koti voisi olla yhtälailla sievä ja viihtyisä, kuin talossa sijaitseva kotikin? On tärkeää nähdä ympärillään kauneutta.

Auton sisätilojen suunnittelu täytyy aivan ehdottomasti aloittaa sillä, että kerää ensin kokoon kaiken tarvittavan tavaramäärän juustohöylästä alkaen ja rakentaa säilytysratkaisut sitten nimenomaan näille varusteille sopivaksi. Eipä sitten tarvitse kuunnella astioiden sinkoilua liian väljissä laatikoissa tai vesikanistereiden kaatuilua komeron lattialla. Tai roikottaa roskapussia pelkääjän paikan käsinojassa, kun autossa ei ole roskiskaappia! Sängyn täytyy olla ihan kunnollinen, sillä myös autossa pitää pystyä nukkumaan hyvin; ei se auton pedin patja ole yhtään vähempimerkityksellinen kuin oman kodin sängyssäkään!


Voitte arvata, miten paljon minua polttelee jo alkaa rakentaa omaa autoa. Piirustukset ovat tietysti jo valmiina ja lista mukanakulkevista käyttötavaroista. Auto puuttuu. Ja järki...

Nimittäin tässä kohtaa voi alkaa miettiä sitä, millä ajalla sillä autolla sitten matkailtaisiin. Jos minä voin riipaista itseni irti arjesta talvella kuukauden ajaksi, niin siinä ajassa ehtisin justiinsa ajaa jonnekin, jossa sää olisi edes siedettävä, ennenkuin joutuisin jo lähtemään paluumatkalle. Ja tätä kotia ei voi jättää yksinään, joten taas olisi jätettävä Sulo pois matkasta, vaikka haluaisin niin kovasti jakaa tällaisen reissuilun hänen kanssaan. Ja sitten on tietysti nuo kaksi myyrää, jotka pikkuhiljaa ovat oppineet luottamaan meihin yhä enemmän ja joiden sysääminen johonkin uuteen kotiin olisi aika kova paikka.

Minä olin se, joka halusi rautatieaseman ja marsut, joten aika tylyltä tuntuisi syksyn tullen jättää ne kaikki yksin Sulon niskoille ja lähteä muuttolintujen perässä kohti ihmiselle sopivaa ilmastoa. Eli tässä on se pyhä kolmiyhteys, joka pitää minut tiukasti erossa haaveideni kulkurielämästä: Sulo, talo, myyrät.

Ja se raha. Mitään tosi vanhaa räyskää pakua en uskaltaisi ostaa ja uudempiin ei ole varaa. Auton muuttaminen matkailuautoksi ei sekään ole suinkaan ilmaista, vaikka sen itse nikkaroisikin. Ja jollain pitäisi reissun päälläkin elää; pitäisi ainakin ymmärtää, millaiset vehkeet tarvitaan, jotta graafisia töitä voisi tehdä autosta käsin. Ja sitten pitäisi vielä olla rahaa hankkia ne.



Eläkeikään on matkaa vielä 25 vuotta. Viimeistään silloin tämän haaveen voi toteuttaa, jos terveys kestää ja olen ylipäänsä hengissä. Mutta jos joudun nyt taas torimuijaksi, niin sitten en en kyllä epäröi yhtään auton laittamista! Postin työkavereilta olen kuullut, että väkeä on jo vähennetty poissaollessani ja sillä perusteella minun tuskin tarvitsee kuvitella lähteväni tästä seuraavaksi postia pläräämään. Ihan heti en jaksa vielä orientoitua yritykseni töihin saati rättien tulevaisuuden pohtimiseen, sillä tänä aamuna minä yritän sopeutua vasta tähän kuivaan pakkasilmaan, joka jo tukki hengitystieni ja muutti hetkessä käteni karheiksi.

Mutta pikkuhiljalleen minä taas sopeudun.


torstai 14. joulukuuta 2017

Välivaiheita


Sain toissailtana panna verkkokauppani kiinni, kun viimeisetkin varastossa olleet rievut lähtivät uusiin koteihinsa. Vaikka tämä onkin nyt väliaikainen tauko, niin verkkokaupattomuus tuntui yhtäkkiä todella ontolta. Hiukan tuli sellainen tunne, kuin minusta olisi puolikas lakannut olemasta. Käsityöyrittäjyys ja verkkokauppiaana oleminen ovat selkeästi identiteettiasioita. Se sai minut pohtimaan sitä, miltä tuntuu sitten, kun ihan oikeasti päätän lopettaa käsitöiden tekemisen ammatikseni.

Vaikka olen käytännössä ollut tämän viimeisen vuoden ihan tavallinen palkkatyöläinen, ja tehnyt oman yrityksen töitä vain todella vähän, sanon silti aina ammatikseni yrittäjä. Ehkä se johtuu siitä, että yrittäjyys on vain minusta itsestäni kiinni: kukaan ei voi viedä sitä minulta pois koskaan. Postityöntekijyys taas on kiinni kaikesta muusta kuin minusta, kun en koskaan voi tietää, kuinka kauan minun annetaan sitä työtä tehdä.

Paitsi juuri nyt tiedän, että jouluun saakka annetaan. Olen nyt 2,5 viikkoa ollut väliaikaisessa pakettipisteessä töissä. Se on ehdottomasti tylsin työ, mitä olen tehnyt lukioaikojen näyttelynvalvojan homman jälkeen. Pakettipisteessä käy minun työvuoroni aikana maksimissaan parikymmentä ihmistä minua virkistämässä, mutta enimmäkseen minä vain istuskelen katsomassa elokuvia iPadiltä tai luen kirjaa. Vaikka työ on tylsää, olen todella iloinen siitä, että saan siellä olla. Milloin minulla olisi viimeksi ollut niin paljon aikaa, että saan lukea kokonaisen kirjan yhdessä illassa? Tässä vaiheessa vuotta postin lajittelussa ja jakamisessa on sellainen härdelli käynnissä, että en usko, että edes jaksaisin tehdä juuri nyt sitä työtä.



Pian joulunpyhien jälkeen minä sitten lennän Fuerteventuralle ja palaan tammikuun loppupuolella. En edes viitsi ajatella nyt, mitä elämässäni tapahtuu sen jälkeen. Verkkokauppa ammottaa tyhjyyttään ja Postissakin on siinä vaiheessa luultavasti työtapojen muutos edennyt siihen pisteeseen, ettei ylimääräisille käsille ole samanlaista tarvetta kuin kuluneena vuonna. Rupeanko taas painamaan rättejä, saanko jatkaa Postissa, vai tuleeko eteen jotain ihan muuta, sen näen sitten.

Minua jännittää tuleva matka sillä lailla hyvällä tavalla. Olin varannut retkeilyauton jo viime keväänä, mutta kyseisellä firmalla olikin vaikeuksia tarjota minulle sitä varaamaani pienintä ja halvinta autoa. Seurasi update updaten perään ja nyt minulle on varattu kahdeksi viikoksi ihan luksusauto sen simppelin halpalaisen hinnalla. En yhtään malta odottaa, millaista matkailuautoilu sitten käytännössä on. Minullahan on varsin korkeat odotukset sen suhteen ja siksi tämä lyhyt kokeilu on tärkeä juttu minulle. Loman jälkeen minä tiedän jo paremmin, jatkanko haaveilua omasta retkeilypakusta.

lauantai 25. marraskuuta 2017

Kylmä marraskuun sade


Olen ollut viime viikkoina todella väsynyt ja pinnani on ollut kammottavan kireällä. En oikein heti tajunnut, mistä on kyse, kunnes minulle valkeni, että mehän elämme marraskuun puoliväliä. Aika menee jotenkin suihkimalla nykyisin, enkä ehdi käsittää, että on kesä tai syksy tai näköjään sitäkään, että on kaamosmasennuksen aika. Ja kun sen tajusin, huomasinkin, että oikeastaan minähän olen siihen nähden aika hyvässä jamassa, kun normaalisti tähän aikaan vuodesta vain makaan ja itken.

Olen todennut, että oli virhe varata aurinkomatka vasta tammikuulle. Viimevuotinen marraskuu oli huomattavasti järkevämpi ajankohta, sillä valotankkauksen jälkeen minulla ei ollut merkittäviä vaikeuksia jaksaa Postin joulukuuta eli pahinta kiirettä ja pisimpiä työpäiviä ja tehdä vielä sen lisäksi omaa joulumarkkinointiani.

Lesson learned, ja ensi vuonna olen taas rippaisen fiksumpi!


Tämä viimeinen viikko Postissa on ollut minulle ihan hirveä henkisesti, eikä se johdu mistään muusta kuin minusta itsestäni ja mitä ilmeisimmin marraskuusta. Unirytmini on ollut aivan hukassa ja koko päivän jatkuneen väsymyksen jälkeen pääni yhtäkkiä selvenee siinä vaiheessa, kun pitäisi mennä nukkumaan. Yöunet ovat siten jääneet onnettoman vähäisiksi. Koomailen unen ja valveen rajoilla koko päivän ja hetkittäin kaikki voimani menevät vain siihen, että pysyn pystyssä. Jos nauran, alankin itkeä. Jos joku naputtaa minulle, minä räjähdän. Olen muuttunut valittajaksi ja nurisijaksi. Olen siis muuttunut tyypiksi, jollaista en itse voi sietää työkaverina.

Mutta minulle kävi hyvä tuuri, luulisin! Maanantaista alkaen seuraavat neljä viikoa olen asiakaspalvelutehtävissä Postin pakettienluovutuspisteessä. Se on iltatyötä ja uskoisin, että se on minun pelastukseni juuri nyt. Nyt minulla onkin mahdollisuus nukkua niin pitkään, kuin aamulla nukuttaa, vaikka en saisikaan illalla unta. Minä saan nähdä sen ainoan vähäisen valon hetken, kun olenkin päivät vapaalla! Voin käydä kävelyllä ja kuntosalilla keskellä päivää. Koska pimeän laskeuduttua minä en saa muutenkaan enää itsestäni mitään irti, on varmasti ihan paikallaan istuskella yhdessä paikassa ilman kiirettä ja hälinää tekemässä vain yhtä työtehtävää: antamassa asiakkaille paketteja. Olen tekemisissä vain vieraiden ihmisten kanssa lyhyen hetken kerrallaan, joten ei ole edes sitä vaaraa, että äksyilisin kenellekään.

Haittapuolena tässä on vain se, että neljässä viikossa minä ehdin ikävöidä mahtavia työkavereitani monen monituista kertaa.



Kaiken tämän keskellä käsityöyrittäjyys on ollut normaaliakin pahemmin poissa ajatuksistani ja koko markkinatalousyhteiskunta myymisineen ja ostamisineen ja kuluttamisineen ovat aiheuttaneet minussa pelkkää pahoinvointia. Minun pitäisi myydä tiskirättejä ja saada varasto tyhjäksi inventaariota varten, mutta tuntuu todella vaikealta mainostaa, kun itsekin inhoan kaikkialta päälleni vyöryvää mainostulvaa.

Minä keskityn nyt pääasiassa vain siihen, että "nothing lasts forever, even cold November rain".




perjantai 3. marraskuuta 2017

Liikaa työtä, liian vähän työtä?


Ajattelin, että jos teen nyt loppuvuoden ajan Postilla ylitöitä niin paljon, kuin on tarjolla, saan kerättyä rahaa jemmaan tammikuun reissun ajalle. Vaan nyt kun olen toiminut tällä tavalla, minusta on alkanut tuntua, että kyllä sen burn outin saa itselleen kehitettyä simppelillä palkkatyölläkin ihan yhtälailla kuin käsityöyrittämisellä.

Pahimmillaan päiväni kuluvat niin, että viideltä on herätys, kotiinpaluu töistä ehkä ruokakaupan kautta neljän-viiden maissa, sitten työsähköpostit, verkkokaupan tilausten käsittely ja hetki koomailua sohvalla, jonka jälkeen ohjelmassa on jo seuraavan päivän eväiden laittaminen ja sitten petiin klo 20.

Koska minulla on hulvattoman hauskaa Postissa ja saan postia jakaessani myös hyödyllistä liikuntaa, olen huijannut itseni uskomaan, etteivät pitkät päivät haittaa. Mutta kyllä ne pidemmän päälle alkavat haitata, jos työn, nukkumisen ja syömisen lisäksi ei tee enää mitään muuta. Mielestäni mikään työ ei ole niin tärkeää, että sen kannattaa antaa niellä koko elämän.

Olen vuokratyöläisenä aika etuoikeutetussa asemassa. Kun nyt aloin nähdä liian pitkien työpäivien vaarat, pyysin, että saisin tehdä ensi viikolla maksimissaan vain kahdeksantuntisia päiviä. Minut siirrettiinkin taas sisätöihin. Arvostan tuollaista joustavuutta tosi paljon. Se on luksusta, joka puuttuu vakituisilta työntekijöiltä. Kun normipostin jakaminen loppui tiistaipäiviltä, Postin omat työntekijät ovat joutuneet tosi kurjaan tilanteeseen. Ne tiistailta poistuneet työtunnit ja jakamatta jäävät postit nimittäin siirrettiin sitten muille päiville. Se tietysti tarkoittaa sitä, että vaikka työvuorot tehdään tavattoman pitkiksi, aika ei silti aina riitä ja tunnollisina tyyppeinä ihmiset tekevät vielä ylitöitäkin. En oikein ymmärrä, miten kukaan jaksaa sellaista, kun minulla ne kahdeksantuntisetkin päivät tuntuvat syövän koko elämän.

Koska kaiken kiireen keskellä kerkiän kuitenkin aamupalan aikana selata tärkeimmät uutiset, en ole voinut välttyä lukemasta "ideologisesti työttömästä" Ossista ja siitä melusta, jonka moinen törkeä loisiminen on saanut aikaan. Hänethän tuomittiin jopa presidentin suulla, vaikka hän oli toiminut koko ajan juuri niinkuin työkkäri oli pakottanut toimimaan.

Minä ymmärrän Ossia. Olinhan itse aika samanlainen kahdeksan vuotta. Olen Ossin kanssa samaa mieltä siinä, että aika suuri osa työstä on turhaa. Törmäsin tähän ongelmaan silloin, kun aloin etsiä työpaikkaa viime syksynä. Minulla ei ole pätevyyttä tärkeisiksi kokemiini töihin. Olisiko minun siis pitänyt hakea myyjäksi huonekaluliikkeeseen, joka myy paskalaatuisia, toisella puolella maailmaa kyseenalaisin menetelmin valmistettuja kalusteita ja tarpeettomia koriste-esineitä? Tai ryhtyä puhelinmarkkinoijaksi ja väkisinmyydä naistenlehtiä mummoille, jotka eivät osaa sanoa ei? Minulla ei onneksi ollut työvoimatoimistoa niskassani, joten totesin, ettei minun pidä edes yrittää päästä töihin, jotka koen turhiksi tai itselleni epäsopiviksi. Onneksi minut huolittiin Postiin. En pidä sitä turhana työnä, paitsi joskus silloin, kun kannan ihmisille kädet kipeinä pelkkiä mainoslehtiä mainoslehtien perään.

Mutta entä jos työkkäri olisikin puhaltanut niskassani? Miksi minulla ei saisi olla oikeutta olla hakematta typeriksi kokemiini työpaikkoihin? Tai vielä pahempaa, miksi minulla ei olisi oikeutta olla työhaastattelussa rehellinen ja kertoa, että työvoimatoimisto pakotti minut, vaikka en koe paikkaa minulle sopivaksi?

Minä sain olla monta vuotta työtön omasta halustani. Silloin työttömiä ei vielä pakotettu mihinkään. Ihana nainen Oriveden työvoimatoimistossa sanoi minulle: "Jos sinä olet onnellinen näin, meillä ei ole mitään tarvetta pakottaa sinua töihin." Mutta sitten asiat muuttuivat ja työmarkkinatuen nautiskelijat siirtyivät valtion menoerästä kuntien menoeriksi. Enää ei saanutkaan olla rauhassa työtön, vaan minua pantiin jos jollekin kurssille ja kuntouttavaan työtoimintaan. Pääasiassa koin toimenpiteet todella turhiksi ja nöyryyttäviksi. Ne pahensivat ennestään huonoa itsetuntoani ja saivat aikaan arvottomuuden tunteen. Yritin välttää pakkotoimia kaikin mahdollisin keinoin. Ilmaisena työvoimana kunnan hommissa minusta oli aivan päivänselvää, että minua ja muita kaltaisiani käytettiin aivan häikäilemättä hyväksi. Eihän kunnan edes tarvinnut miettiä puutarhureiden palkkaamista, kun orjat kitkivät kukkapenkit ja leikkasivat ruohon. Ja kun kolme kuukautta oli ohi, voitiin ottaa seuraava orja edellisen tilalle tai "hyvillä perusteilla" jatkaa saman orjan kanssa vaikka vuosia.

Kuntouttava työtoiminta saattaa laajentua niin, että jatkossa kuntien lisäksi myös yritykset voivat ottaa ilmaisia työntekijöitä eli "kuntoutujia". Varmasti on työttömiä, joille kuntouttava työtoiminta on hyväksi, mutta takuulla on myös niitä, joille se tekee pelkkää hallaa. Siinä on luotu systeemi, joka on tarkoitusperiltään hyvä, mutta käytännössä sitä hyödynnetään väärällä tavalla. Miksi siis yritykset, yhdistykset ja kunnat ovat oikeutettuja käyttämään systeemiä hyväkseen, mutta Ossit ja Susannat eivät?

Minä olin pitkään yhteiskunnan "loinen". Kun muutuin ja perustin oman yrityksen ja sitten muutuin taas ja menin palkkatöihin, olen ollut todella ylpeä itsestäni. Niin tiukasti tässä maassa on opetettu, että työnteko määrittää ihmisen arvon.

Mutta nyt kun olen täyttäpäätä tehnyt palkkatöitä ja siinä sivussa koittanut pitää myös toiminimeni edes jollain lailla toiminnassa ja samalla lukenut näitä juttuja mediasta, olen alkanut kaiholla muistella aikaa, jolloin leivoin leipäni itse, pidin siivouspäivän joka lauantai, luin paljon kirjoja, tein käsitöitä ja askartelin, pidin yllä piirustustaitoani, ompelin vaatteita, opettelin uusia taitoja kansalaisopistossa, lämmitin saunan pari kertaa viikossa ja kirjoitin kirjeitä. Tuo elämänvaihe tuntuu nyt kovin kultaiselta. Jos minulla nyt olisi yhtä paljon joutilasta aikaa, osaisinko tehdä noita kivoja ja hyödyllisiä juttuja, vai lohnottaisinkohan sittenkin vain somessa kaiken aikaa?