lauantai 24. tammikuuta 2015

Ihmeitätekevä lähetti saa paikan


Sitä voisi luulla, että verkkokauppiaan paras ystävä on posti. Mutta ei. Enemmän tuntuu, että se on pahin vihollinen. Taas on aika postimaksujen nousta. Tällä kertaa mukana on muutakin uudistusta, sillä maksikirje katoaa kokonaan.



Pakettien lähettäminen alkaa olla sellaista hepreaa, että tarvitsisin avuksi henkilökohtaisen paketinlähetyspersonaltrainerin, jotta saisin tolkkua siitä, mikä tapa on edullisin ja ylipäänsä minulle mahdollinen. Yrityksille on tarjolla omia ratkaisuja, mutta ne eivät palvele näin pientä yritystä kuin minä. Pakettiautomaatteja ponnahtelee pitkin maata ja asiakkaat joutuvat palvelemaan itse itseään. 


Mikä yritys pystyisi samaan kuin Posti? Huonontaa palveluja vuodesta toiseen ja silti nostaa hintoja kaiken aikaa? Matkahuolto ja VR tuntuvat yrittävän kovasti.

Meidän matkahuoltomme nimittäin siirtyi asiamiehen hoitoon vuodenvaihteessa. Minulle se on muutos parempaan, koska oma matkani sinne lyheni kymmenellä kilometrillä. Mutta yleisesti ottaen muutos on ihan käsittämätön. Jos linja-autoasema sijaitsee paikassa X, niin miten matkustavaisia palvelee asiamies, joka sijaitsee kymmenen kilometrin päässä?



Matkahuollon paketit kulkevat nykyään ilmeisesti kuorma-autolla asiamiehen ja linja-autoaseman väliä. Matkahuollon työntekijät jäivät työttömiksi. Minusta se on todella surullista. VR:kin poisti palvelupisteensä Imatran asemalta vähän aikaa sitten, joten nyt koko Imatran keskusasema on ihan autio.

Huonoa kehitystä.


tiistai 20. tammikuuta 2015

Lomailua ja pakkolomailua


Syksy ja alkutalvi oli niin tiukkaa työntekoa, että tunsin todella ansainneeni kunnon joululoman. Päätin etukäteen, että aloitan loman itsenäisyyspäivän viikonlopusta ja jatkan sitä loppiaiseen saakka. Lomailu onkin ollut todella ihanaa. Me emme esimerkiksi normaalisti juuri koskaan katso televisiota, mutta tämän kuluneen kuukauden aikana me olemmekin melkein kasvattaneet juuret sohvamme pehmeään pintaan. Aloitimme katselemalla Dexterin kaudet 1-2, koska ne sattuivat käteeni Lidlin hyllystä. Jäimme koukkuun. Ja koska minä olen minä, enkä tunne käsitettä "kohtuus", niitä Dextereitä sitten ahmittiin ihan mahdottomat määrät. Lisää kausia ostettiin ja ahmittiin lisää. Ja samalla ahmittiin herkkuja, koska joulu on hyvä tekosyy.


Olemme edenneet jo seitsemännen kauden loppuun ja loppiainenkin meni jo aikoja sitten. Jatkamme silti yhä sohvaperunaelämää, koska viimeinen kausi on yhä jäljellä. Päiväsaikaan pitää käydä kaupassa, lämmittää kotia, tehdä lumitöitä, tehdä lisää lumitöitä, kantaa puita ja sen semmoista arkista. Mutta illat menevät sarjamurhaajamaailmaan uppoutuen.


En ole koskaan tykännyt telkkarin tuijottelusta ja joutilaana lohnottamisesta, mutta nyt olen nauttinut siitä ihan hirveästi. Olen rentoutunut tavalla, jota en edes muistanut. Olen ollut yllättynyt siitä, kuinka en ollut tajunnutkaan, miten stressaantunut olinkaan.

Paha kyllä, Dexter tulee jo uniini ja siksi odotan jo hiukan malttamattomana kahdeksannen kauden viimeistä jakosa, jolloin joudun/pääsen sanomaan jäähyväiset tuolle sympaattiselle (ja onneksi kuvitteelliselle) psykopaatille. Jos sinä katselit kyseistä sarjaa joskus, varmaan tiedätkin, miten hämmentävää on huomata joutua olevansa sarjamurhaajan puolella. Pelkään sarjan päätösjaksoa... voiko amerikkalainen rikossarja päättyä muuhun kuin oikeuden voittoon, joka tällä kertaa tuskin tarkoittaa "happily ever after." Älkää paljastako minulle loppuratkaisua, sillä olen kuin ihmeen kaupalla onnistunut säästymään siltä tiedolta.


Saatatte ihmetellä, miten yrittäjä pystyy lomailemaan näin pitkään. Joulu toi verkkokauppaan tervetulleen pakkostopin, koska posti on posti ja se ei kulje joulun aikana normaalisti. Joulu tuo mukanaan myös aina tuskaisen kevään, jolloin myynti lähentelee nollaa. Minulle tulee nyt noin yksi tilaus päivässä. Tässä vaiheessa se ei vielä ole saanut minua pelon valtaan. Tiedän, että pelko iskee myöhemmin. Joka kevät minä istun jossain nurkassa lattialla kauhun lamauttamana ja mietin, mitä ihmettä minä teen, kun yrittäminen ei sujukaan. Yhtenä keväänä menin jo hätäpäissäni ilmoittautumaan varamiespalveluun.


Nyt yritän taas kerran muistaa, että sama kuvio toistuu joka vuosi. Keväällä teen miinusta, mutta kauppa elpyy kesällä, kiihtyy syksyllä ja saavuttaa huippunsa joulun alla. Miinukset muuttuvat plussiksi, kunhan maltan odottaa. Ainakin tähän mennessä niin on käynyt joka vuosi. Mutta jokainen vuosi on aina eri asia kuin sen edeltäjä ja ikinä ei voi kuitenkaan luottaa siihen, että kaikki jatkuu hyvänä. Koko ajan lisää yrittäjiä tippuu pelistä.

Koska nyt on hiljaista, minä otan rauhallisesti ja teen aivan pikkuhiljaa riepuja varastoon. Olen päättänyt käyttää tämän hiljaisen ajan hyödyksi tekemällä asioita, joista todella nautin. Dexterin lisäksi olen lukenut kirjoja ja puuhaillut paljon Playmobilieni parissa. Meillä on kotona koko ajan ihanan siistiäkin, kun työnteko ei ole vienyt minun kaikkea huomiotani, vaan olen pystynyt siivoilemaan sotkuja sitä mukaa kuin niitä syntyy. Virkistävää.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Kivat kiekurat


Työhuoneen seinähommat etenivät viikonloppuna tehokkaasti. Torstaina kävimme Lappeenrannassa ja hain Uulan seinämaalia sikäläisestä Värisilmä-liikkeestä. Tässä ei nyt ole mitään blogiyhteistyösysteemiä taustalla, mutta kehun silti sekä Into-maalia että Lappeenrannan Värisilmää, koska hyvä tuote ja hyvä palvelu ovat aina julkisen kehumisen arvoisia.

Työhuoneen seinässä on vanha, eläväpintainen pinkopahvi, ja vaikka vedin neljä kerrosta Intoa sen päälle, sen kaunis pintakuvio erottuu silti yhä. Neljä kerrosta muovimaalia olisi jo tuhonnut kauniin pahvin.


Koukeroisen tapetin taisin joskus viime keväänä kaapata mukaani rautakaupan alennuslootasta. Koska se ei ole hengittävää paperitapettia, tapetoin sillä vain ne kaksi seinää, joiden takana on toinen huone. Ulkoseiniin tuli maali. Tunsin olevani todella vieraalla maaperällä, kun siellä maalikaupassa etsin värikartan lukuisista valkoisista sitä oikeaa sävyä, joka olisi mahdollisimman lähellä tapetin pohjaväriä. Minä ja valkoinen maali emme ole oikein koskaan olleet hyviä kavereita, mutta taisin kuitenkin löytää parhaan mahdollisen sävyn.

Kun olin maalannut seinät, aloin epäröidä koukerokuvion pehmeän laksun jatkamista ulkoseinälle, mutta onneksi en luopunut alkuperäisestä ideastani. Minusta tuo valmis nurkka on aivan tolkuttoman hieno! Se on kuin taideteos aivan itsessään.


Valkoiset yläosat ulkoseinissä ovat minusta kovin kolkot, mutta kyllä ne tuovat paljon valoa muuten niin hämärään huoneeseen.

Sulon tekemä työkalukaappi odottaa yhä maalia pintaansa, koska en osannut heti päättää, minkä väriseksi sen maalaisin. Tykkään tosi paljon sen vieressä olevan vanhan vihreän kaapin väristä ja koska ompelupöytänikin sattuu olemaan samaa sorttia, luulisin, että kalustuksen väri tulee muuttumaan vihertävään suuntaan lähiaikoina.

PS: Lempiriepuja Ristipistoja-kuosilla löytyy taas verkkopuodista.

lauantai 10. tammikuuta 2015

Uusi taito


Sulolle kävi töissä haaveri ja hän on nyt tilapäisesti yksikätinen. Näiden sairaslomapäivien aikana olemme huomanneet, että yllättävän moneen asiaan tarvitaan kahta kättä.

Nyt sitten minun oli aika opetella lumien auraaminen mönkijällä. Se on ollut toinen niistä asioista, jotka minun pitää oppia "siltä varalta, että Sulolle käy jotain". Nyt kävi, mutta onneksi ei pahasti.


Tulin aika äkkiä sinuiksi mönkijän kanssa, vaikka etukäteen vähän arvelin, ettei tästä mitään tule. Loppujen lopuksi minulla oli oikein hauskaakin.

Se toinen "siltä varalta"-taito, jonka opetteleminen on vielä edessä on moottorisahan käyttö. Sitä minä pelkään aivan kamalasti. Mutta pakkohan se on oppia. Siltä varalta.


perjantai 9. tammikuuta 2015

Haaveet, kaikki turhat haaveet


Minulla oli suuri haave. Sitä varten keräsin leikekirjaa ja askartelin seinälle aarrekartan. Istuin etuovi.comissa tunteja ja kävin Sulon kanssa nuuskimassa autioita taloja. Haave oli oma talo, vanha hirsitalo, koulu tai asema. Se oli iso, realistinen, yhteinen haaveemme, jonka eteen teimme töitä. Ja sitten se haave toteutui.


Mistä minä haaveilen nyt, kysyi Taru uudenkarheassa Valo -blogissaan. Minusta olisi helpompi luetella asioita, joista en haaveile. Minä kun haluaisin kaikkea. Haluan vaaleanruskean staffordshirenbullterrierin, haluan matkustaa maailman ympäri ja asua asuntovaunussa, haluan pienen kompaktin kokoisen hirsimökin järven rannalta, haluan vapautuksen työnteosta...

Mutta ei mikään näistä haluista ole oikea haave, sillä jokainen näistä vaatisi luopumista jostain sellaisesta, mitä minulla nyt on. Ja minä kun en halua luopua mistään. Minulla on kaikki kunnossa. Olen onnellinen, täydellisen onnellinen. Ja minä se vasta tiedänkin, että se on olotila, josta kannattaa pitää kiinni.


Elin aiemmin niin, että haaveilin koko ajan. Haaveilin hyvästä puolisosta, siitä oikeasta prinssistä, joka ei paljastukaan sammakoksi. Ja haaveilin kodista. Haaveilin siitä sun tästä ja haaveilin todella paljon. Nyt en haaveile. En lainkaan. Minä kyllä himoan iPhone 6plussaa ja Playmobil-kartanoita, pientä pakettiautoa tai lomaa auringossa, mutta ne kaikki ovat vain pieniä haluja, eivätkä mitään päämääriä. En sanoisi niitä haaveiksi.



Sulo sanoo, että ihmisellä on oltava haaveita, jotta hän ei masennu ja jotta hänellä olisi syy nousta aamuisin ylös sängystä. Psykologia tukee Sulon väittämää. Minä olen eri mieltä omalta kohdaltani. Minullahan on paras syy nousta aamulla sängystä: nousta tähän hetkeen, tähän elämään, jota juuri nyt elän. Tähän elämään, jossa minulla on hyvä olla. Silloin, kun haaveilin paljon, minä en millään meinannut saada itseäni aamuisin sängystä ylös. Minä vaan makasin silmät kiinni ja elin niissä haaveissa. Oikea elämä oli ankeaa. Iltaisin sitten nukahdin niitä samoja haaveita haaveillen. En ollut onnellinen. Mitä tiiviimmin haaveilin, sen tuskaisammin niihin haaveisiin takerruin ja sitä ikävämmältä tosielämä tuntui.



Minulla oli tuuria, kun tapasin Sulon. Juuri sen prinssin, joka ei muuttunutkaan sammakoksi. Ja sain yhdessä Sulon kanssa sen toisenkin haaveeni toteutettua. Näiden kahden haaveen toteutumisen myötä moni asia asettui elämässäni sille tolalle, että minusta tuli onnellinen. En enää tarvitse haaveita.

Tai jos oikein tarkemmin mitin, niin onhan minulla sittenkin yksi iso haave, jota kohti pyrin aktiivisesti: tämän kaiken säilyttäminen.

Mistä sinä haaveilet? En tohtisi nyt haastaa ketään erityisesti, sillä minusta tämä olisi hyvä haaste ihan kaikille. Haluaisitteko te kaikki ottaa haasteen vastaan ja kertoa siitä suurimmasta haaveestanne? Omassa blogissanne, tai vaikka vaan tässä kommentteina.

(Tämän kirjoituksen kuvituksena olevat talojen kuvat olen vuosia sitten napsinut etuovi.comista.)