maanantai 30. tammikuuta 2017

Mikä susta tulee isona?


Mitä sinä vastasit lapsena tuohon kysymykseen? Oliko sinulla joku haaveammatti, kun olit pieni? Entä silloin, kun olit vähän isompi?

Minulla ei koskaan ole ollut mitään haaveammattia. Olisi kivaa saada käsiinsä jonkun ala-asteen kaverin ystäväkirja, jotta saisin nähdä, mitä olen siihen kysymykseen säveltänyt. Mitähän minä mahdoin vastata sukulaisille, jos joku sellaista minulta kysyi? Ihan takuulla on kysytty. Muistan, että pikkusiskostani piti tulla sirkustaiteilija. Muistan myös, että eräästä koulukaveristani piti tulla siivooja. Mutta minusta ei koskaan pitänyt tulla mitään.

Kahdeksannella luokalla opinto-ohjauksen tunnilla oli hetki, joka on jäänyt mieleeni kiusallisena. Kirjassa oli tuo sama kysymys ja sen perässä ihan todella luki: "Jos et ole vielä miettinyt, sinulla on nyt viisi minuuttia aikaa päättää." Mikä hiton määräys se tuommoinen on? Jokaisen piti vuorollaan vastata kysymykseen. Kaikilta tulikin vastaus kuin apteekin hyllyltä, paitsi minulta. Sanoin, etten tiedä. Opo ärähti, että täytyy tietää ja että kun kierros on kysytty loppuun, hän kysyy minulta uudestaan ja silloin minulla on oltava vastaus. Hädissäni sitten kierroksen päätteeksi sanoin lavastaja. Kaikkien "kunnollisten" lastenhoitajien, sähkömiesten, rekkakuskien, opettajien ja lääkäreiden seassa minua nolotti oma liian taiteellinen vastaukseni. En tiedä, mistä sen edes repäisin. Ei minulla ollut mitään kosketusta näyttämötaiteen maailmaan. En varmasti edes tiennyt, mitä lavastajat tekevät.

(Oikeastaan, kun nyt katselen nykyisiä touhujani eli nukkeleikkejä miniatyyrimaailmoineen, kodin remontointia, huonekalushakkia, luovaa suunnittelua, erilaisia kädentaitoja ja erityyppisten materiaalien hallintaa jne... voisi ihan hyvin olla, ettei se lavastajan ammatti olisi ollut minulle ollenkaan hullumpi vaihtoehto.)

Menin lukioon, koska se toi minulle kolme vuotta lisää armon aikaa ja koska meidän perheessä oli aika itsestään selvää, että lukioon mennään, koska me olemme fiksuja - amiksethan on tarkoitettu aivottomille. Mutta ne kolme vuotta eivät auttaneet yhtään mitään. Mille alalle sopisi epävarma tyttö, joka on koulussa hyvä kaikessa muussa paitsi musiikissa ja liikunnassa, mutta ei missään ihan säkenöivän lahjakas?

Erityisesti minä tykkäsin matematiikasta, englannista ja kuvaamataidosta. Olisin päässyt opiskelemaan Joensuun yliopistoon suoraan ilman pääsykoetta, koska olin kirjoittanut L:n pitkästä matikasta. Ura matemaatikkona tuntui kuitenkin tosi ankealta ajatukselta. Englannin opiskelu vaikutti kiinnostavammalta ja hain Tampereen yliopistoon, mutta jo pääsykoekirjojen lukeminen herätti minut todellisuuteen. Pelkällä koulukielitaidolla ei ollut mitään asiaa yliopistoon.


Koska kuvaamataidon opettajani sanoi, että graafikot piirtävät, minä hain myös graafisiin kouluihin, jotta saisin piirtää. Niinpä päädyin Raaheen opiskelemaan graafista suunnittelua, mutta tosiasiahan on, että graafiset suunnittelijat tekevät ihan muuta kuin piirtävät. Vaikka olin ajautunut graafisen suunnittelun opiskelijaksi ihan vahingossa, minä kuitenkin huomasin pitäväni hommasta. Siinäkin koulussa olin kaikessa hyvä, mutta en millään osa-alueella säkenöivän lahjakas.

Kävin työharjoittelussa eräässä mainostoimistossa ja kesän jälkeen minua pyydettiin sinne oikeasti töihin. Valmistuttuani jäin siis Pohjois-Pohjanmaalle vain siksi, että varmistunut työpaikka säästi minut työnhaulta ja porukka kyseisessä mainostoimistossa oli ihanaa. Olin siis vähän vahingossa ajautunut töihin mainostoimistoon ja inhoamaani pohjoiseen Suomeen.

Samalla lailla ajauduin erinäisten käänteiden kautta lopulta yrittäjäksikin. Olen tavallaan soljunut mukana omassa elämässäni ilman, että olen kauheasti itse suuntaa määrännyt. Miksi valmistan nyt Lempiriepuja? No sattumalta, niidenkin pariin minä ajauduin vahingossa.

Ja nyt olen vahingossa ajautunut lajittelemaan postia. En tiedä, kauanko tämä onnellinen vahinko tulee jatkumaan. Postin lajittelukone nimittäin aloittaa toimintansa huomisaamuna, mikä tarkoittaa sitä, että ihmistyötä tarvitaan tästedes huomattavasti vähemmän. Katselen päivän kerrallaan, yritän olla ajattelematta ja erityisesti huolehtimatta tulevaa. Mutta tosiasia on, että vielä tulee päivä, jolloin ajaudun sieltä Postista pois.


Mihin mahdan sitten ajautua? Vai joko minä siinä vaiheessa olisin viimenkin keksinyt, mikä minusta tulee isona?

tiistai 17. tammikuuta 2017

Vuosi 2016


On tämä bloggailu jäänyt niin vähiin, että Sailan haaste tuli aika hyvään saumaan.

1. Mitä unelmia toteutit 2016? 
2. Mitä opit? 
3. Mitä murehdit? 
4. Mistä nautit?
5. Mitä haaveita on vuodelle 2017?  
Laita haaste kiertämään ja haasta neljä.

Kiitokset Sailalle, tässäpä minun vastaukseni:
     
Toteutin haaveeni, kun vietin kolme viikkoa etelän auringossa yhtäpötköä yksinäni. En ollut oikeastaan tosissani uskonut, että sitä unelmaa edes voisi toteuttaa.

Opin sen, etten olekaan kykenemätön tekemään tavallista palkkatyötä.

Murehdin omaa tulevaisuuttani, kun aloin olla kyllästynyt omaan yritykseeni.

Olen nauttinut Sulon olemassaolosta. Olemme olleet yhdessä jo 10 vuotta ja arvostan häntä aina vaan enemmän ja olen yhä joka päivä kiitollinen siitä, että hän on puolisoni.

Vuodelle 2017 minulla on haaveena hankkia kesäauto, jossa voin nukkua torireissuilla. Sellainen reissupaku, tai edes pieni koppiauto. Epäselvää on vielä se, valitsenko jonkun halvan räyskän, jonka myyn syksyllä pois vai vaihdanko nykyisen Salomeni johonkin vähän vähemmän räyskään, joka pysyisi sitten käyttöautona jatkossakin.


Tähän autoasiaan liittyen olen notkunut netissä jos jonkinlaisilla sivuilla, kun olen pohtinut auton valintaa, sen varustelua ja muutenkin autolla reissaamista. Yksi noista sivuista on www.suvihoyden.com, jonka blogissa oli tällainen samanlainen katsaus viime vuoteen, mutta laajempi. Nappaan sieltä mukaan muutaman kiinnostavan lisäkysymyksen, ennenkuin laitan tämän haasteen eteenpäin.

6. Tuliko elämääsi uusia ihmisiä? 
7. Mitä halusit, mutta et saanut? 
8. Mitä halusit ja sait? 
9. Mikä oli suurin pettymyksesi?
10. kenen käytös pöyristytti sinua eniten?

Tapasin paljonkin uusia ihmisiä, mutta "tulla elämään" taitaa tarkoittaa merkittävämpää kohtaamista. Jotain sellaista ihmistä, joka jää pysyväksi. Vastaus on ei, ei tullut. Alan hyväksyä itsessäni sen ominaisuuden, etten kaipaa enää enempää elinikäisiä ihmissuhteita, vaan nautin enemmän lyhyistä ja pinnallisista tuttavuuksista.

Taisin haluta vaikka kuinka monta uutta nukkea, mutta säästäväisyysvuoden takia en ostanut niitä. Ja onneksi en, sillä nyt en enää edes muista, mitkä olivat ne, joita kerkesin niin kovasti haluta.

Halusin stressittömän joulun ilman syyllisyydentunteita. Sen sain.

 Petyin pahasti itseeni, kun en saanutkaan jatkettua juoksuharrastustani enää syksyn kylmyydessä.

Eniten minua on pöyristyttänyt Donald Trump. Melkeinpä jokainen hänen suustaan pullauttamansa lause saa minut pöyristymään, järkyttymään, suuttumaan, myötähäpeämään tai vaipumaan epätoivoon, jopa pelkäämään. En pysty millään uskomaan, että hänet todella valittiin presidentiksi.



Tämän laajennetun haasteen lähetän eteenpäin seuraaville:
Liiolii
Kootut murut
Päivänpesän elämää
Sukkulalla ja neulalla