lauantai 23. heinäkuuta 2016

Suurensuuri Pietari


Suloa on houkuttanut jo pitkään lähteä Pietariin. Minä en ylipäänsä tykkää kaupunkimatkailusta lainkaan. Pakokaasua, kauppoja, ravintoloita, asfalttia - kaikkea sitä, mistä en välitä lainkaan. Ja nimenomaan Pietari supermiljoonakaupunkina ei ole kiinnostanut minua pätkän vertaa. Mutta kun Sulo täytti 40 vuotta, päätin varata meille matkan ihan vain Sulon vuoksi.

Ostin meille junaliput Vainikkalasta Pietariin, jotta emme joutuisi autoilemaan miljoonakaupungin liikenteen seassa ja varasin melko umpimähkään edullisen hotellin. En tiennyt Pietarista yhtään mitään, joten tämä matka oli todellinen sika säkissä -ostos.


Mutta voi hyvänen aika, millaiseksi se sika osoittautui! Pietari oli sanoin- tai kuvinkuvaamaton kokemus. Kaikki meni siellä niin överiksi, kuin vain voi mennä! Joko kaikki oli aivan liian suurta (talot, korttelit, patsaat, puistot) tai aivan liian pientä (miniatyyrit) tai todellakin aivan liian kultaista (jos sen vaan voi kullata, se kullataan!). Tällainen ihminen kuin minä olen, joka itsekin vetää överiksi kaiken mahdollisen ja rakastaa teatraalisuutta ja ääripäitä, olikin yllätyksekseen aivan taivaissa siinä kaupungissa! Kaikkialla ympärillä näkyi kauneutta, silmänkantamattomiin. Jopa niin paljon kauneutta, että siihen meinasi turtua. Pietari on ainoa kaupunki, jossa olen unohtanut olevani kaupungissa. Mihin vaan silmäni suuntasin, näin pelkkiä hienoja ja mielenkiintoisia asioita.



Toki kolme päivää oli totaalisen lyhyt aika moiseen kaupunkiin tutustumiseen. Vaikka me kävelimme ja liikuimme pitkin poikin joka päivä aamusta iltaan saakka, ja pakahduimme kaikesta siitä, mitä kerkesimme nähdä, jäi päällimmäiseksi tunne siitä, että olemme nähneet vain kärpäsenkakan kokoisen osan kaikesta siitä, mitä Pietarissa voisi kokea. En ole päässyt henkisesti pois sieltä vieläkään; näen yöt unia Pietarista ja kaiken päivää ajattelen sitä. Sinne on kertakaikkiaan pakko päästä pian uudelleen.


Ihmisten määrä keskustassa oli aivan käsittämätöntä ja autojen määrä uskomaton. Mutta ennakko-odotuksestani poiketen en tuntenut oloani turvattomaksi lainkaan. Toki me vetäydyimme hotellille nukkumaan yhdeksän jälkeen, jos vaan tajusimme kellon olevan jo niin paljon. Pietarin ainoat negatiiviset tunnelmat aiheutuivat muutamista kohtaamistamme kerjäläisistä, joilla kaikilla oli jokin epämuodostuma. Oli jalattomia, kädettömiä, silmättömiä, kasvottomia. Se teki minut surulliseksi. Siitä tuli tunne, että Venäjällä sairailla ja vammaisilla ei ole mitään turvaa.


Koska olimme reissussa vain muutaman päivän ja vasta tutustumassa kaupunkiin, liikuimme enimmäkseen turistialueilla. Valtava matkailijoiden määrä aiheutti myös valtavat jonot tärkeimpiin nähtävyyksiin, ja puolentoista tunnin jonottamisen jälkeen minä päätin, että Eremitaasi saisi pärjäillä ilman meidän läsnäoloamme. Kun ryhmät menivät jonon ohi kaiken aikaa ja kohta kuulutettiin, että Eremitaasin kävijämaksimi on saavutettu ja museo suljetaan, sain tarpeekseni. Toisella kertaa sitten. Verikirkkoon emme edes yrittäneet, koska jonot olivat sielläkin melkoiset.


Mutta paljon muuta huikeaa saimme kokea kidutusmuseosta neuvostoaikaisten pelikoneiden museoon. Hop on hop off -bussi oli Pietarissa ihan järkevä tapa käyttää muutama tunti, jotta sai käsityksen keskustan nähtävyyksistä ja ulottuvuuksista. Yhden sateisen illan kulutimme maan alla ja ihailimme metroasemien käsittämätöntä loistoa. Ne on kuitenkin rakennettu vasta 40-luvulta alkaen, joten en lakkaa ihmettelemästä niiden loistokasta tyyliä, kultaisine koristeineen, lasipylväineen, kattokruunuineen ja marmoriseinineen.


Suosittelen oikein kovin lämpimästi Pietarin-reissua kaikille, jotka kaipaavat pakoa arjesta edullisesti. Junalla pääsee huomattavan helposti rajamuodollisuuksien läpi ja yllättävänkin hyvällä hinnalla, vaikka kyse on kuitenkin VR:n touhuista. Pietarin metrossa on erittäin helppo suunnistaa ja sen avulla pääsee halvalla ja nopeasti liikkumaan kaupungin eri alueille, vaikkakin käveleminen itsessään on jo elämys, jota ei kannata vähätellä. Edullisia hotelleita löytyy netistä vaikka kuinka paljon. Suurin kulu on viisumi ja kannattaa kyllä sitten ottaa vuosiviisumi, koska hinta on kertaviisumin kanssa samoilla hujakoilla, ja palo päästä rajan yli toiseenkin kertaan saattaa hyvinkin iskeä! Pietari on niin lähellä, että sinne ehtii vuoden aikana helposti tehdä monta pientä visiittiä. Englannilla pärjäsi keskustan turistialueilla mainiosti ja muualla sitten sönköttämällä ja viittilöimällä. Palvelukin oli ihan joka paikassa todella ystävällistä ja iloista. Kymppi plussa Pietarille! En malta odottaa seuraavaa reissua!

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Minä lähdin Pohjois-Karjalaan



Joensuussa oli kivaa. Käsityökortteleihin on nykyisin niin hauskaa lähteä tapaamaan "työkavereita" ja myös kohtaamaan uusia ja vanhoja asiakkaita. Tämänkertaisen korttelin pääjehu oli Hannele Rusila, joka todella oli huolehtinut järjestelyistä ihanasti. Meille tarjoiltiin lämpimässä taukotilassa tyrnikiisseliä ja karjalanpiirakoita! Sää ei ollut koko aikaa puolellamme, mutta silloinkaan, kun se oli, ei asiakkaita ollut yhtään enempää kuin sateella. Huonoksi jäi myynti tällä reissulla, mutta niin paljon olen minäkin näiden vuosien aikana henkisesti kasvanut, ettei kevyt kassa enää paina minua maanrakoon kelvottomuusajatuksineni.


Vaan pakkohan se on myöntää, että jokainen kannattamaton myyntireissu panee miettimään tämän homman järkeä ja vaihtoehtoja. Mitä voisi tehdä toisin? Mitä teen nyt väärin? Entä mitä voisi tehdä yrittämisen sijaan? Näitä ajatuksia huomaan pyöritteleväni yhä enemmän. Varsinkin kun koko ajan joku kollega tekee lopettamispäätöksen, se ei voi olla vaikuttamatta omaan päähän. Miksi minä yhä jatkan?


 Katsotaan nyt taas tämäkin kalenterivuosi loppuun asti, ennenkuin mitään radikaalia muutosta aletaan miettiä. Odottelen perustuloa kuin kuuta nousevaa. Jos olisi varmuus siitä, että jostain tulisi pesämuna joka kuukausi, se poistaisi stressin ja paineen hengissäsäilymisestä ja vapauttaisi energiaa ja iloa omaan tekemiseen, uudistumiseen ja luomiseen. Nyttemmin tuo jatkuva murhe siitä, tuleeko kassaan mitään, on käynyt aika raskaaksi kantaa.


Meidän kaltaisillemme pienille yrittäjille perustulo olisi aivan täydellinen asia. Olen lueskellut eri vaihtoehdoista ja jossain väläyteltiin viidensadan euron summaa per kuukausi. Se olisi minulle juuri sopiva. Liian pieni, jottei sen varaan voisi heittäytyä laiskottelemaan, mutta tarpeeksi suuri poistamaan edellämainitun taakan hengissäpysymisestä. Joskus puhuttiin jopa tuhannesta eurosta kuukaudessa. Se taas olisi liikaa. Nytkin minä yritän päästä maksamaan itselleni tonnin kuussa palkkaa (aina se ei onnistu), joten jos se raha tulisikin ilmaiseksi, niin ihan takuulla menisi löperöksi koko yrittäminen. Mutta koska perustulo tuskin toteutuu ainakaan lähivuosina, minä jatkan pohdiskeluani siitä, mitä pitäisi tehdä toisin.





Tällä reissulla rakastuin pieneen mökkiin, josta olin paikkani ostanut Joensuun Taitokorttelissa. Ai että se oli söpö ja kätevä! Tavarat sai huoletta jättää mökkiin yöksi, koska sen sai lukittua ja se piti sadetta. Kun koko lauantaipäivän satoi ja tuuli, minä olin kiskassani kuin herran kukkarossa. Hörpin teetä ja katselin tabletilta ohjelmaa norjalaisista, jotka asuvat tiettömien taipaleiden takana, upeissa maisemissa, yksinkertaista elämää eläen. Olin suunnattoman kiitollinen lautaseinistä ympärilläni.

Jos ja kun tämä käsityöläisen torielämä tulee jatkumaan, unelmani olisi vetää perässäni juuri tuollaista pientä sievää mökkiä, jossa kaikki olisi koko ajan paikoillaan. Sen vaan vetäisi torille ja avaisi luukut. Ja illan tullen sen voisi vetää jonnekin metsätielle ja kömpiä sinne yöksi nukkumaan.




Myös teltasta voisi saada professionaalisemman näköisen. Katselen Hannelen telttaa aina ihaillen. Hän on tehnyt siitä todella kauniin kokonaisuuden kutomalla siihen tuotteidensa kanssa samaa kieltä puhuvan katon ja kiinnittämällä huomiota pieniin yksityiskohtiin. Missään ei näy nippusiteitä, puristimia ja S-koukkuja.


Kiitos kaikille, jotka tulitte meitä katsomaan! Seuraavaksi vuorossa on sitten Savonlinna 29.7.