keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Totuuksia miehen suusta


Nappasin mukaani hauskan haasteen Tarun Outo Valo -blogista. Siinä ideana on se, että bloggaajan puoliso vastaa bloggaajaa koskeviin kysymyksiin. Näihin vastaa nyt Sulo Lintunen.

1) Missä Sussu on syntynyt?
(Syvä hiljaisuus...) Uudellamaalla.... Vantaalla?

2) Jos Sussu katsoo telkkaria, sieltä todennäköisesti tulee...
Joku tositeeveeohjelma.

3) Minkälaisista elokuvista hän pitää?
 Mmmmmm... Sie tykkäät ainakin sellasista, ehkä haikeista ja tosielämään perustuvista kohtaloista.

4) Minkälaista musiikkia Sussu kuuntelee?
Cheekiä!

5) Minkä kastikkeen hän valitsee salaattiinsa?
Valkosipuli, mutta jos on pakko Jutan mukaan syödä, niin pelkkää öljyä.

6) Mikä on hänen inhokkiruokansa?
Äitin makkarakastike.

7) Mitä hän voisi syödä päivittäin kyllästymättä?
 Kaikkia herkkuja. Makeita asioita.

8) Kun menette ulos illalliselle, mitä Sussu tilaa?  
Tuota tuota. Ulkomaan reissuilla ainakin umpimähkään mitä sattuu. Ymmärtämättä yhtään, mitä on tilannut.

9) Jos leipoisit hänelle synttärikakun, millainen se olisi?
Ohoh. Noh noh, sen varmaan pitäisi olla pavlova ja siinä pitäisi olla joku kaunis henkilökohtainen koristus. Mutta mie en kyllä osaisi leipoa sellaista.

10) Mikä on Sussun kengännumero?
Haaahhaaahhhhaaaa! 35 - 40! Haahhhaaaa! Pitääkö tää selittää? Alkuaikoina siulla oli niin pieni ja simpsakka jalka ja jostain syystä kauhean huonosti istuvia kenkiä. Iän myötä on käynyt joku herääminen. Tai jalka on kasvanut.

11) Jos Sussu keräilisi jotain, se luultavasti olisi...
Joku lelu.

12) Kuka on hänen paras ystävänsä?
Mie.

13) Asia, jota usein teet, josta Sussu ei pidä?
Vaik mitä. Sie aina miulle marmatat kaikesta.

14) Minkä parissa Sussu mielellään viettää useita tunteja?
Nukkeleikkien. Mutta niidenkin ohi menee se siun iPhone.

15) Mitä hän osaa erityisen hyvin?
Ainakin ottaa nukkevalokuvia. Piirtää. Siulla on hyvä tilannehuumorintaju. Ja sit sie osaat myös draamailla.

16) Mikä on oudointa, josta Sussu tykkää?
Vaikee sanoa, mikä olisi kaikista oudointa. Mitä rähjäisempi mökki, sitä kauniimpi se on siun silmissä. Ja se hirveä Lundbyn kuminukke, mitä mie en voi sietää! Yök!

17) Mitä kolmea asiaa hän kantaa aina mukanaan?
iPhone. Vesipullo. Ja rahat, joita ei olekaan mukana.

18) Mikä saa hänet ärsyyntymään?
Mikähän ei saisi? Ja mitenköhän sen nyt sanoisi korrektisti? Ihmisten ajattelemattomuudesta ja vääryydestä sie ärsyynnyt. Ja voimakkaista hajusteista.

19) Entä piristymään?
Tökkiminen!!!! Hehehhhee, piristyit heti!

Kiitos Sulo. Näihin ei ole paljonkaan vastaansanomista. Viekää te nyt tämä haaste mennessänne!


 PS: Sulo lähettää isot kiitokset KirsiMaritalle!


tiistai 1. syyskuuta 2015

Aina se jaksaa yllättää

Venäjänmaa nimittäin. Juuri kun sitä kuvittelee, että on alkanut muodostaa jotakuinkin realistisen käsityksen siitä, miltä Venäjällä näyttää, saakin todeta erehtyneensä pahan kerran. Niinkuin olette näistä postauksistani rajan tuolla puolen jo todenneetkin, olen nähnyt Venäjällä tähän mennessä lähinnä laiminlyötyjä rakennuksia, kuunpintaa muistuttavia maanteitä, rähjäisyyttä, raunioitumista, nuhjuisuutta ja likaisuutta. Sitä kaikkea, jossa voi kyllä nähdä kauneutta, jos katsoo vain pintaa, eikä sitä, mitä se tarkoittaa. Rapistunut seinähän on kaunis, mutta se tarkoittaa taloa, jonka romahtaminen on enää ajan kysymys. Ja jos jossain on luonnonkaunis paikka järven rannalla tai metsän reunassa, niin takuuvarmasti siinä on myös silmitön määrä roskaa ja kakkapapereita.



Eilen kävimme pitkästä aika ajelulla naapurimaan puolella ja saimme todeta kaiken tuon edellä mainitsemani venäläisen todellisuuden olevankin vain kolikon toinen puoli. Kohteenamme oli Zelenogorsk, jonka suomalaiset tietävät parhaiten Terijokena. Oli kaunis päivä ja minä olin selvinnyt hengissä myyntitapahtumien putkesta, joten pieni pako arjesta oli enemmän kuin kohdallaan. Siis päätimme lähteä uimaan Terijoen hiekkarannoille!


Jo automatka oli ihmetystä täynnä. Venäjällä olemme ehtineet tottua teihin, joita ei oikeastaan voi teiksi edes kutsua. Kraatereita, onkaloita ja kuiluja siellä täällä niin, että suorallakin tiellä pitää käännellä rattia eestaas niitä väistellessä. Koko ajan pitää pienesti jännittää, hajoaako auto tärähtäessään johonkin yllättävään monttuun, kun takana tuleva rekka hengittää niskassa. Ja matkan tekoon uppoaa aina huomattavasti enemmän aikaa kuin siihen on Google Mapsin perusteella varattu.

Vaan ei tällä kertaa! Reitti Viipurista Pietariin olikin superhyvää tietä. Paremmmassa knnossa se tie oli kuin moni suomalainen moottoritie. Leveille pientareille oli helppo väistää hurjastelijoita ja tie oli suora ja tasainen. Olimme parissa tunnissa perillä ja näimme jotain aivan eriskummallista.


Silmiemme edessä olikin hyvin hoidettuja rakennuksia, tasaisia nurmikoita, särmikkäitä pensasaitoja, moderneja rakennuksia ja vanhoja, ehjiä pitsihuviloita. Ja kukkia! Kaikkialla oli värikkäitä ja näyttäviä kukkaistutuksia. Kaupatkin näyttivät kaupoilta, eivätkä mystisiltä luolilta, jonne ei meinaa tohtia astua sisään. Yhtäkkiä olimmekin saapuneet paikkaan, joka ei lainkaan tuntunut siltä Venäjältä, jonka me olemme oppineet tuntemaan.


Ja ne hiekkarannat! Hyvänen aika, miten rauhallinen ja hiljainen uimaranta meitä odottikaan. Ja niin siisti. Yhtäkään roskaa ei lojunut missään, yhtäkään lasinsirpaletta ei joutunut väistelemään. Yksikään kulkukoira ei pälyillyt meitä. Ihmiset hymyilivät.


Tämä reissu kiteytti sen, miksi minä niin kovasti Venäjästä tykkään: se ei ikinä jätä yllättämättä.


Valitettavasti vaan upea hellepäivä muuttui hetkessä harmaaksi kaatosateeksi ja minun mieleni musteni. Sateessa emme jääneet paikalle pitkäksi aikaa, vaan lähdimme kotimatkalle, mutta takuulla suuntaamme Zelenogorskiin uudelleen. 

Kotimatkalla ostimme takakontin täyteen kanttarelleja ja mustikoita naisilta, jotka kyyhöttivät moottoritien varrella myymässä metsän antimia. Minä kun en osaa löytää sieniä, olin onneni kukkuloilla, kun sain ostaa venäläismummoilta kaksi muovikassilta keltaista herkkuani. Ja ne naiset olivat silminnähden tohkeissaan, kun joku hupsu turisti osti kerralla pöydän tyhjäksi.