perjantai 24. lokakuuta 2014

Uutta puhtia yrittämiseen


On kuulkaa aika mahtava tunne, kun työhuoneessa on pino pahvilaatikoita, jotka kätkevät sisäänsä 1000 kappaletta tiskirättejä valmiina painettavaksi. Kiteeläinen tehdas teki älyttömän hyvää työtä. Tiskirättini eivät koskaan ole olleet näin täsmällisen kokoisia ja muotoisia. On se vaan eri asia leikata rätit yksitellen saksilla kuin pinona leikkurilla. Ja on se vaan eri juttu ommella kotisaumurilla harrastustaustalta kuin teollisuussaumurilla vankalla ammattitaidolla.


Olen aloittanut painamisen. Pöllöjä ja pitsiliinoja on kertynyt jo muutamassa värissä ja tänään pidän prässäyspäivän.

Aiemmin, kun ompelin rätit itse, pystyin prässäämään ja saumuroimaan samaan aikaan. Prässissä kun tarvitaan käsiä vain kolmen minuutin välein. Nyt minulla ei ole mitään yhdistettävää työvaihetta prässäyksen kanssa. Hetken aikaa olin vähän ihmeissäni, että milläs kummalla itseni työllistän prässin käryttäessä, kun kuitenkin joudun olemaan samassa huoneessa.


Mutta hah, mikä pakko sen on olla työtyötä, jota teen yhtä aikaa? Minähän voin siinä prässätessäni vaikka ommella Kenille vaatteita tai kuten tänään aion tehdä: maalata asuntovaunun katon. Nyt voin harrastaa hyvällä omalla tunnolla, kun se harrastusaika on samalla tuottavaa työaikaa!

Tällä hetkellä osaan taas ymmärtää, miten kiitollinen saankaan olla uravalinnastani.


Olen laittanut loput vanhanmalliset tiskirätit pakettialennukseen. Puodista saa valita neljä riepua kahdella kympillä. Minun on pakko myydä nuo viimeiset nyt tosi halvalla, koska verkkokaupan tuotemaksimi on käytetty ja sinne pitää saada uusille rievuille tilaa.

Ja nyt prässi käryämään. Aurinkoista päivää teille kaikille!

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Ilopostaus!


Olen niin onnellinen siitä, että päätin lähteä Sojan kurssille kansallispukua ompelemaan! No, toki se on ihan hirveän kallis harrastus ja tässä kurimuksessa varmasti taloudellisesti tyhmintä, mitä saatoin keksiä. Mutta luulenpa, että henkiseltä kannalta se on kuitenkin ihan parasta.

Joka keskiviikko minua kiukuttaa, kun kaikki hommat jäävät kotona kesken, ja ruokailut menevät ihan pieleen, kun kansallispukukurssi alkaa jo kello 15. Sen jälkeen juoksen lennossa suoraan venäjäntunnille, joka loppuu vasta seitsemältä. Keskiviikot stressaavat minua, kun yhteen vapaaseen aamupäivään pitäisi saada mahtumaan kaikki se, mihin normaalisti käytän kokonaisen päivän.

Mutta joka kerta, kun pääsen kansalaisopiston luokkahuoneeseen ja otan kansallispukuni alkutekeleet esille, harmistus muttuu mahdottoman isoksi tyytyväisyydeksi.


Se on niin erilaista kuin mikään, mitä olen tehnyt. Niin ihmeellisen hidasta. Kuinkahan monta viikkoa tässä onkaan jo vierähtänyt, eikä minulla vieläkään ole mitään näytettävää. Siksi Ken sai toimia tämänkin postauksen pääkuvittajana. Ensi viikolla minä varmaan saan leikattua toisen etukappaleen jo kokonaan irti kankaasta!

On ollut hassua huomata, että kaikki se, miten tavallisesti ompelen vaatteita, on syytä nyt unohtaa täydellisesti. Niin erilailla kansallispuku valmistuu kuin "tavalliset" vaatteet. Ompelujärjestyskin on toinen, enkä meinaa tajuta ohjeista mitään. Kaavoja ei suinkaan piirretä kankaaseen kuulakärkikynällä, kuten minä monesti teen, vaan ompelulinjat harsitaan langalla.  Kappaleita ei noin vaan voi myöskään leikata irti, sillä käsinkudottu villakangas rispaantuu sekunneissa ihan kelvottomaan kuntoon. Niinpä minä tänäänkin leikkasin aina pari senttiä kerrallaan ja huolittelin reunaa pellavalangalla sitä mukaa. Aivan kuin saumurointia, mutta ilman saumuria!

Tulen niin tyytyväiseksi tuolla kurssilla. Se liittyy siihen, että tunnilla ollaan virikkeettömässä luokassa, jossa oma pää tyhjenee ihan täydellisesti. Ne kotona keskenjääneet asiat unohtuvat, mieltä painavat murheet ja huolet katoavat. Ei tarvitse ajatella mitään. Saa vain istua ja pistellä neulalla. Se on hirmuisen rauhoittavaa. Uskaltaisinko käyttää sanaa "meditatiivinen"? En ole koskaan kokeillut meditointia, joten en nyt oikeasti tiedä, mistä puhun, mutta jotain hyvin rentouttavaa ja tyydyttävää on siinä, että ei ole kiire päästä perille. Tunnilla ei suinkaan kuitenkaan ole mikään harras tunnelma, vaan siellä on iloisia ja vitsikkäitä naisia, jotka kaikki tuntuvat nauttivan hitaasta pistelystään ihan yhtä paljon kuin minäkin.

Minun työtapani tässä on se, että teen pukua vain keskiviikkoisin kello 15-17. Sitten panen kamppeet koriin ja vasta viikon päästä otan ne taas esille. En halua tehdä liiviäni kotona eteenpäin, koska tiedän, että se pilaisi sen rauhan, joka minulla tätä tehdessäni nyt on. Kotona minä alkaisin hutiloida. Tai sitten en malttaisi lopettaa, vaan tekisin tuntitolkulla yhtä kyytiä, kunnes koko touhu rupeaisi tympimään. Pidän tämän keskiviikkomeditaationani. Saapa nähdä, onko minulla keväällä liivi valmis vai ei.


maanantai 20. lokakuuta 2014

Suurenmoisen pientä


Kävimme eilen ihan ex tempore -tyyppisellä piipahduksella Vantaalla nukkekoti-, lelukeräily- ja pienoisrautatiemessuilla. Ajattelimme, että se voisi piristää mieliämme ja olisi hyvää yhteistä kivaa tähän hetkeen, kun ne yhteiset kivat ja ilot ovat olleet vähän meiltä kadoksissa.

Olimme ihan oikeassa. Tapahtuma oli ihana ja virkisti meitä molempia. Sulolla oli siellä omat kiinnostuksen kohteensa ja minulla (ja Kenillä) omani. Ihan huomaamatta aika kului, enkä edes hoksannut nälkää tai janoa. Koko halli oli täynnä ihmisiä, joita yhdisti sama palo leluihin ja pienikokoisiin maailmoihin. Siinä ympäristössä ei ollutkaan mitenkään huomiotaherättävää tai poikkeuksellista kaivaa laukustaan esiin omaa nukkea ja sovittaa sille pipoa päähän tai kenkiä jalkaan.



Usein joudun huomaamaan sen, miten käsityöala ei ole se kaikkein "järkevin" uravalinta, koska niin monet ihmiset harrastavat käsitöitä, osaavat tehdä kaiken itse ja jotkut heistä jopa saapuvat alihintaisine harrastustuotoksineen samoille myyntipaikoille ammattikseen tekevien kanssa. Ei ole kivaa yrittää myydä alvillista, kunnolla hinnoiteltua tuotetta, jos viereisessä pöydässä joku myy taidokkaasti tehtyä vastaavaa tuotetta pelkän materiaalin hinnalla.


Kerroinkin teille aiemmin siitä upeasta laukusta, jonka ostin eräältä eläkeläiseltä. Miksi kummassa myös käsityöyrittäjät eivät valmista yhtä hienoja ja yksityiskohtaisia, rakenteeltaan monimutkaisia laukkuja? Entä miksi käsityömessuilla aikuisten vaatteet rajoittuvat lähinnä muodottomiin pellavakaapuihin? Siksi, että monimutkaisen tuotteen valmistaminen ja kaupaksi saaminen olisi lähes mahdotonta sille, jonka pitää laskea hintaan materiaalien lisäksi itsensä elättävä tuntipalkka, verot, kulut ja arvonlisäverot.

Miksi minäkin teen myyntiin yksinkertaisia tiskirättejä, vaikka minun taidoillani voisi valmistaa vaikka ihan hienoja ja yksityiskohtaisia posliininukkeja? Siksi, että niihin simppeleihin riepuihin saan katetta. Niillä voin pysyä hengissä. Mitä monimutkaisempi, työläämpi, upeampi tuotos, sitä mahdottomampaa on hinnoittelu.



Tässä viikonlopun tapahtumassa ammattilaisten ja harrastajien välinen ero oli erityisen silmiinpistävä. Nukkekodit ovat monille todella intohimoista harrastamista. Nukkekotitapahtumissa harrastajien ylivalta onkin vielä paljon voimallisempi kuin muissa kädentaitotapahtumissa. Naiset muovailevat pikkuruisia ruokia intopiukkoina liukuhihnatyönä, koska se on heistä hauskaa. Kun niitä sitten syntyy enemmän, kuin mitä omien nukkekotien asukkaat ehtivät kuluttaa, niitä lähdetään myymään muille harrastajille. Koska kyseessä on harrastus, eikä elinkeino, hinnat lasketaan naurettavan alas.

Minä ostin virkatun pipon eurolla. Virkatun nallen vitosella. Näin marjapiirakoita 20 sentillä, mattoja puolella eurolla, huonekasveja eurolla, vaatteita kahdella. Ja sitten, kun osuinkin yllättäen ammattilaisen pöydän kohdalle, minulle tuli surullinen mieli. Nukkekodin tuoli 30 euroa. Sormenpäillä dreijattu keramiikkamaljakko 25 euroa. Tuohesta punottu pikkuruinen reppu 20 euroa. Kuka ostaa nukkekotiin tuolin, joka maksaa saman verran kuin oikea tuoli? (Voi, toivottavasti moni!)



Yleensäkin käsityön tekeminen ammatikseen voi olla hulluutta, mutta nukkekodin tuotteiden tekeminen se vasta toivotonta taitaa ollakin. Ainakin jos päättää ryhtyä tekemään jotain sellaista, mitä harrastajat tekevät itsekin. Minä ostin messuilta vain sellaista, mitä en itse osaisi tehdä. Pystyn kyllä muovailemaan itse ruokia nukkekotiin ja kutomaan pieniä mattoja leikkikangaspuillani, mutta enpä osaa virkata miniatyyrinallea. Ja silti minä mokoma ostan sen pienen nallen mielummin harrastelijalta vitosella kuin ammattilaiselta usealla kympillä, koska kyseessä nyt kuitenkin on vain lelulle tuleva lelu(!).

Varsinkin kaikki Fimo-massasta muovaillut pienet ruoat panivat minut mietteliääksi. Jos muovailet pienen donitsin nukkekotiin, laittaisit sille ehkä hintaa hurjimmillaankin euron. Mutta jos kiinnität sen saman donitsin korvakorun koukkuun ja myytkin sen koruna, sen hinta voi aivan helposti olla kymmenkertainen. Miettikääpä sitä. Käyttötarkoitus sanelee hinnan, vaikka tuote olisi täsmälleen sama.

Messuilla riemastuin todella paljon niistä muutamasta yrittäjästä, jotka olivat keksineet jotain aivan omaa. Toivon, että heillä olisi tulevaisuus myös harrastajamyyjien kansoittamissa nukkekotitapahtumissa. Minusta meidän yrittäjien pitäisikin keskittyä kehittämään omista tuotteistamme sellaisia, ettei niitä voi kuka tahansa tehdä kotona itse. Pitäisi löytää jokin oma juttu, jokin jippo tai erityispiirre. Eikä vain kiukutella sitä, miten harrastajat polkevat hintoja sen kun kerkiävät.


Mieleeni jäi aivan erityisesti kaksi yrittäjää. Ensinnä Gepetto, jolla oli käteviä laserleikattuja kalustesarjoja: irrota palat vaneriarkista ja liimaa huonekalu itse kasaan. En itse päässyt syytämään killinkejäni holtittomasti Gepettolle, sillä jättimäiselle Kenille heillä ei ollut tarjolla muuta kuin hienot hyllynkannattimet, jotka tottakai pääsevät asuntovaunuun.



Toinen vaikuttavuuskohtaaminen oli MiniHali. Yrittäjä teki paperiaskarteluarkkeja. Niistä saattoi leikata irti ihan mitä tahansa täytekakuista luistimiin ja liimailla ne kolmiulotteisiksi esineiksi. Yrityksen nettisivulta ei ehkä oikein saa täyttä käsitystä siitä, miten vaikuttavia nuo pienet paperiesineet olivat. Aluksi en edes tajunnut, että mallina ollut valtaisa rakennelma olikin todella kokonaan tehty paperista. (Esimerkkinä tämä pieni leipomo.)



Näillä kahdella yrityksellä oli myös käyntikortit, jotka ihastuttivat minua kekseliäisyydellään. Itsellänihän on ihan peruskäyntikortteja. Tiedän varsin hyvin, että kun lykkään sellaisen potentiaalisen asiakkaan käteen, kortti lennähtää roskiin ennen pitkää.

Mutta jos käyntikortin sijasta antaa vanerisen pussinsulkijan, jossa on yrityksen yhteystiedot, se ei todennäköisesti lennä roskiin. Tai jos käyntikortti onkin pieni askarteluarkki, johon on painettu irtileikattava minirasia, rasia tärkeine yhteystietoineen päätyy todennäköisesti talteen kohderyhmään kuuluvan asiakkaan nukkekotiin.



Jäin miettimään tätä nerokkuutta. Miten minä voisin keksiä jotain vastaavaa? Millaisessa muodossa minun verkkokauppani osoitteen voisi antaa asiakkaalle niin, että se pysyy tallessa?

lauantai 18. lokakuuta 2014

Syksyn lehti maahan ehti, kaikessa soi blues


Syksy. Se olisi tosi kiva vuodenaika, jos siihen osaisi suhtautua pelkkänä omana itsenään. Minulle se kuitenkin hyvin vahvasti merkitsee vain porttia pitkään, kylmään, ankeaan, pimeään, paskamaiseen talveen. Olen nyt päättänyt taistella tuota merkitystä vastaan. Yritän keskittyä siihen, mitä on nyt. Olen aina ollut mahdottoman huono sellaisessa. Minä elän menneessä ja minä elän tulevassa, murehtien ja märehtien jompaakumpaa. Kyllä kai sellaisestakin tavasta voi oppia pois?


Olette ehkä huomanneet, että blogi on vaitonaisempi kuin haluaisin sen olevan. Pelkäsin jo tappavani oman blogini sillä, ettei minulla ole asiaa. Kun huomasin pelkääväni sitä, päätin lopettaa pelkäämisen siihen paikkaan. Jos blogi kuolee, se kuolee. Ja jos niin käy, niin minäpä mietin sitä sitten, enkä nyt varmuuden vuoksi etukäteen.


Pientä edistystä on jo tapahtunut muilla elämäni alueilla. Olen taas pystynyt tarttumaan Suomen Käsityöyrittäjien yhteisiin toimiin. Olen alkanut ymmärtää lukemaani. Olen ommellut tiskirättejä. Pystyn jälleen kohtaamaan työsähköpostini, lukemaan ne ja reagoimaan niihin. En vietä enää koko päivää Kenin maailmassa. Olen onnistunut siivoamaan kotiamme. Saattaahan siis olla, että jossain vaiheessa minulta löytyy taas asiaa blogiinkin. (Hups. Nyt minä taas lipsahdin miettimään tulevaa!)



Toivotan teille valoisaa viikonloppua!

PS: Kesän viimeiset Öttiäiset ovat nyt tarjouksessa.





tiistai 7. lokakuuta 2014

Suloinen Sortavala


Kävimme eilen viemässä bambukangaspakkoja Kiteen tekstiilitehtaalle. Se on Marimekon entinen tehdas, joka jäi ikävään tilanteeseen, kun Marimekko päätti siirtää senkin tuotantonsa jonnekin Kiinaan. Nyt tuossa tehtaassa tehdään minulle Lempiriepuja joulumyyntiin vinha pino! Huippua! Siis minulle huippua, mutta tehdasta ei muutama riepu pelasta. Toivon, että joku muu pelastaa.

Samalla reissulla toteutimme Sortavalan-visiitin, joka kesällä jäi tekemättä. Tässä kuvia tuosta hyvin viehättävästä kaupungista.

Ystävällinen koira lounaalla.
Karua kauneutta.
Kodikasta kauneutta.
Voi katsokaa nyt näitä koristeleikkauksia!
Jos omassa kodissasi ei ole puisia koristelistoja, voit silti tehdä siitä poikkeuksellisen hienon pelkän maalin avulla.
Ja jos maalikaan ei enää auta, ainahan voit piirtää särmikkään julkisivun ja tulostuttaa sen pressuun, jolla peität seinät.
Älä yritä lähestyä Sortavalan satamaa kumiveneellä.
Mun koti! Montakohan miljoonaa maksaisi rakennuttaa tästä täsmällinen kopio Saimaan rannalle?