sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Ei aina tarvii olla niin hienoa


Näin sanoi nainen saunassa Mäntyniemen lomakodissa ja minä olin ihan samaa mieltä. Telttailin kyseisessä paikassa kolme yötä Kenkäveron käsityömarkkinoiden ajan.


Rauhallinen ja yksinkertainen majapaikka ja hirmuisen halvat hinnat houkuttivat minut Mäntyniemeen jo toiseen kertaan. Hienohan on aika subjektiivinen käsite. Minulle uiminen ja sauna riittävät hienoudeksi, eikä haittaa yhtään, että paikat ovat kovasti rempallaan ja palvelut puuttuvat.

Mutta kyllä niitä hoitamattomia rakennuksia katsellessa väkisinkin vähän suretti, että miten kauan lie jaksavat ilman kunnostamista enää pysyä pystyssä.






Oli ihanaa telttailla pitkästä aikaa. Oli ihanaa, että tuli kesä pitkästä aikaa. Oli ihanaa uida. Oli ihanaa paistua auringossa. Otin tällekin työreissulle mukaani lomailuasenteen ja jäin yhdeksi ylimääräiseksi yöksi leireilemään. Telttapaikka maksoi kympin vuorokaudelta ja ruokaa hain kaupasta, joten tämä oli todellinen budjettiloma.


Halvat majapaikat valitettavasti vetävät puoleensa myös sitä äänekästä, juopottelevaa sakkia. Telttani vieressä sijaitsevassa talossa piti majaa nuorten miesten lauma, joiden älämölöä riitti pitkälle aamuyöhön. Onneksi olin varautunut korvatulpin.

Tämän rähjäisen, mutta omalla tavallaan kuitenkin idyllisen miljöön vastapainona vietin päivät Kenkäveron designilmapiirissä. Vanhoja taloja siis molemmissa paikoissa, mutta imago täysin päinvastainen.



Kenkäveron vanhan pappilan kartanomainen päärakennus ja piharakennukset on kunnostettu viimeisen päälle ja niistä löytyy ravintolaa, kahvilaa, leipomoa, käsityöläisten ateljeita ja myymälä, jonne on ihan turha mennä matti kukkarossa. Koska en hirveästi viitsinut työpäivien aikana tutustua Kenkäveroon, poikkesin sinne vielä kotimatkalla turistina. Kauppa oli täynnä tavaroita, jotka saivat minut hinkumaan lottovoittoa. Erityisesti mekko, jonka Jukka Rintala oli ilmiselvästi suunnitellut aivan minua varten!


Hykertelin tyytyväisenä, kun huomasin, että rekissä oli lappu -50%. No minäpä siitä ostan itselleni designmekon synttärilahjaksi! Kyllä sitä viisissäkymmenissä oleva rouva yhden designmekon kaappiinsa tarvitsee, eikö? Casual chic, kerrassaan.

Mutta auts. Puoleen hintaankin mekko maksoi 250 euroa, joten sinne jäi rintala roikkumaan paikalleen. Harvoin minulle tulee himoa mitään vaatetta kohtaan, mutta nyt tuli. Se mekko vaan oli ihan täydellinen.


Viikko sitten Espoon WeeGeessä tuli samankaltainen hinku design-esinettä kohtaan. Silloin kyseessä olivat puutarhatuolit, jotka olivat kauneimmat ikinä ja ihan parhaat istuakin. Kotona guuglailin ja totesin, että kun yhden tuolin hinta on 350 euroa, niin pakkohan se vaan on myöntää, että en ole kohderyhmää. Millaista olisi olla ihminen, joka voisi ostaa sen hintaiset tuolit pihalleen? Tai kai minäkin voisin. Jättäisin playmobilit ja barbit hankkimatta, ja ostaisin kerran vuodessa yhden tuolin. Tai Rintalan mekon. Elämä on valintoja.









Koska Kenkävero ei todellakaan ole mikään halvan krääsän tyyssija, olin ajatellut, että siellä pidettävillä käsityömarkkinoilla en varmasti joudu kuulemaan hinnankauhistelua tai hymyilemään nöyrästi tinkijöille. Väärin luultu. Kertokaapa te, jotka olette töissä kauppojen kassoilla, yrittävätkö asiakkaat tinkiä vaate- tai ruokaostostensa hinnoista? Minä en ole koskaan missään liikeessä kuullut kenenkään alkavan neuvotella hinnoista, mutta ulkomyynnissä joudun jatkuvasti kuuntelemaan "paljonko annat alennusta" -kyselyitä.

Miksiköhän se, että myyt käsitöitä ulkosalla tarkoittaa sitä, että työsi arvoa saa kuka tahansa alkaa kyseenalaistaa? Entä jos sen toritinkijän pomo sanoisi perjantaiaamuna, että mitäpä jos tekisit tämän loppuviikon ilmaiseksi? Miltähän se hänestä tuntuisi?



Käsityömarkkinat menivät minulta onneksi ihan okei, joten tulin todella hyvällä mielellä eilen illalla kotiin. Torstain myynti oli oikein hyvää, mutta helteisen perjantain myynti melkoisen huonoa, joten keskiarvoksi tuli kohtalainen. Riepuja Kenkäverosta lähti enimmäkseen koteihin, joissa niistä ei oltu ennen kuultukaan. Toivottavasti nuo ihmiset tykästyvät hankintaansa.

Erityisesti kivaa minusta oli huomata, että mustavalkoiset rätit tekivät kauppansa ihan mukavasti. Ne kun eivät ole verkkopuodissa oikein liikkuneet. Vaikka niitä aina on toivottu, niin nyt kun niitä on ollut minulla siellä myynnissä, enimmäkseen asiakkaat ovat kuitenkin ostelleet ruskeita.

Lämmin ja aurinkoinen kiitos kaikille Riepukioskilla käyneille.

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Hyvin, kiitos!


Kerrankin saan sanoa myyntitapahtuman jälkeen, että HYVIN MENI! Tai no, olisi mennyt, jos olisin ollut menojenminimointimeiningillä liikkeellä, eli ajanut la-aamuna Helsinkiin ja heti illalla kotiin ja ottanut kotoa halpaa evästä mukaan. Silloin olisin jäänyt oikein hienosti plussalle.

Mutta minä en ollut lainkaan sellaisella asenteella liikkeelleä. Pride-keikka Helsinkiin oli meille enemmänkin pieni lomareissu kuin työreissu. Nautimme hotelliyöpymisistä, ravintolaruokailusta, Pride-ohjelmasta ja kesäisestä ilmasta ja tapasimme monia tuttuja.


Lähdimme perjantaina jo aamusella liikkeelle ja onnistuimme pakkautumaan pieneen autoomme ihan hyvin, vaikka meillä oli mukana myyntikamat ja kaksi varhaisteiniä, jotka viettivät meillä viime viikon. Meiltä tuhrautuu aina ihmeen kauan aikaa tähän välimatkaan, joten emme ehtineetkään osallistua kaikkeen Pride-ohjelmaan, johon ehkä olisimme halunneet. Kerkesimme kuitenkin mukaan kiinnostavaan tilaisuuteen, jossa kaksi venäläistä nuorta miestä oli tullut kertomaan kuulumisia siitä, millaista Venäjällä on olla lgbtiqxyz...jne -ihminen. Oli oikeasti aika hyvä kuulla, että vaikka meillä uutisoidaan hyvinkin kamalia asioita sieltä suunnalta, ei venäläisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen elo niin kauheaa oikeasti ole. Tavallinen kansa suhtautuu heihin ihmisinä muiden joukossa. Ainakin vielä. Putinin homojen vastainen propaganda kuitenkin on realismia, joka tuntuu suomalaisen silmissä aivan käsittämättömältä.


Tämän vakavan aiheen jälkeen siirryimme Kallion kirkkoon sateenkaarimessuun, joka ei poikennut normaaleista palvontamenoista muuten, kuin että kirkkokansa oli muutakin kuin vanhuksia, tunnelma oli rento ja yhden laulun esitti drag queen Pola Ivanka. Viimeksimainittu oli se syy, miksi minä niin innokkaasti kirkkoon olin menossa.

Lauantaina sitten oli kulkueen ja puistojuhlan päivä. Kun kokosimme telttaamme Kaivopuistoon, alkoi sataa! Mikä pahan ilman lintu minä ihan oikeasti oikein olen? Ei luvattu sadetta koko päiväksi, eikä pridekulkue koskaan saa vettä niskaansa, mutta enkös vaan minä onnistunut tuomaan sateen sinnekin! Meinasi jo harmittaa. No, en sittenkään onnistunut pilaamaan koko päivää! Sade nimittäin oli ohimenevä vitsaus ja aurinko voitti.


Kun olimme saaneet kojun kasaan, lähdin minä kipittämään kulkuetta vastaan. Minulle olisi jostain syystä joka vuosi tosi tärkeää olla mukana marssimassa, ja se, että kerkesin nyt kävellä Kenin kanssa kulkueen mukana edes joitain kymmeniä metrejä, oli hieno asia. Sitten juoksin oikotietä takaisin puistoon, jotta olin valmiina myyntipöytäni takana, kun ne 25 000 ihmistä alkoivat soljua nurmikoille. Kuulemma kun kulkueen ensimmäiset saavuttivat Kaivopuiston, olivat peränpitäjät vasta pääsemässä liikkeelle senaatintorilla. Aika huikeaa.

Koko päivänä minusta ei tuntunut lainkaan siltä, että olisin ollut töissä. Iloisia ihmisiä virtasi pöytiemme luona aivan koko ajan, kohtaamiset olivat pelkästään positiivisia tai yltiöpositiivisia ja Tomppa-tuotteista tykättiin kovasti. Ja niitä myös ostettiin kiitettävästi.


Hyvän myyntipäivän tunnistaa siitä, ettei kerkiä tulla lainkaan nälkä päivän aikana. Mutta kyllä se nälkä siellä kuitenkin olemassa on, vaikkei sitä huomaisikaan. Illan tullen kampeuduimme hotellille ja jouduin tilaamaan ravintolassa kaksi pääruokaa peräkkäin, sillä yhdestä ei nälkä lähtenyt.

Sunnuntaina poikkesimme Espoossa WeeGeessä katsomassa Futuro-taloa, koska minä halusin nähdä sen toisen kerran ja Sulo ei ollut vielä päässyt näkemään sitä ensimmäistäkään kertaa. Etenimme verkkaisesti Kotkan kautta kohti Imatraa laulaa loilottaen autossa. Koko matka oli täynnä hyvää oloa, alusta loppuun.



Tänään on ollut ensimmäinen päivä viime syksyn jälkeen, etten ole tuntenut tarvetta nukkua päiväunia. Mieletön virtapiikki. Eikä edes itketä!

Tuleekohan se itku sitten viikonloppuna? Minulla on tässä nyt kaksi päivää aikaa laittaa kaikki kuntoon seuraavaa työreissua varten, joka tuskin on yhtä hulvaton ja voimaannuttava kokemus kuin tämä oli. Mikkelin Kenkäverossa on nimittäin Käsityömarkkinat torstaina ja perjantaina. Sinne lähden Riepukioskin perusvalikoimalla, mutta otan mukaan myös Tomppa-rievut.