sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Form follows function



Ennen minä sisustin sen mukaan, mikä näyttää hyvältä. Loin huonekaluryhmiä, jotka olivat kauniita ja näyttivät harmonisilta valokuvattuina. Ei sillä ollut niin väliä, oliko se sitten käytännöllistä vai ei. Yleensä ei ollut. Pääasia oli, että oli nättiä.

Nyt ovat asiat toisin. Nappasin otsikkoon funktionalismin kiteytyksen, eli että ensin tulee käyttötarkoitus, sitten vasta muoto. Meillä ei ole enää niin nättiä kuin ennen, sillä nyt meillä mennään harrastusten ehdoilla. Lelut määräävät muodon.


Aloitetaan toimistosta, jossa on toki jo pitkään ollut hallitsevana elementtinä Playmobil-maailma. Pari päivää sitten siirtelin kalusteita niin, että sain Playmobilien taustalle yksivärisen seinän. Se mahdollistaa sen, että pystyn kuvaamaan myös näitä lelujani Instagramiin.

Viimeisin Playmobil-hankintani on asema, jota olen odottanut melkein vuoden! Keväällä Playmobil-klubilaisille kerrottiin, että aiemmin tuotannossa ollut villin lännen rautatieasema tulee uudelleen myyntiin, ja näin pitkään piti odottaa, ennenkuin sen sai lopulta tilata myös Suomeen. Koska Playmobil-maailmassani on Playmobil-Sussu ja Playmobil-Sulo, oli ehdottoman oleellista, että heillä olisi myös Playmobil-asema. Eikö?




Nämä ovat pieniä muutoksia. Suurimmat muutokset ovat tapahtuneet kamarissa, jonne minä aloin rakentaa sitä pyörivää Barbie-maailmaa, muistatteko? No, se oli kyllä ihan toimiva ratkaisu, paitsi että siitä tuli niin suuri, etten itse oikein mahtunut enää koko huoneeseen. Ja häkkyrä oli aivan holtittoman ruma. Arvostan Suloa paljon, koska hän piti suunsa kiinni, vaikka vihasi hökötystä. Hän tuntee minut jo niin hyvin, että tiesi minun jossain vaiheessa tulevan järkiini. Ja tulinhan minä. Siinä vaiheessa kysyin sitten neuvoa Sulolta, millä lailla hän ratkaisisi kasvavan Barbie-ongelmani. Hän ehdotti hyllyjä, joilla olisi erilliset roomboxit, jotka voi nostaa pois hyllyltä leikkimistä ja valokuvaamista varten. No, minä tieysti heti ryhdyin hommiin ja guuglasin, mistä löytyisi halvalla tarpeeksi tilavat hyllyt ja ajoin sitten suoraa päätä Biltemaan.


Pilkoin pyörivän Barbielandian osiksi ja kasasin Bilteman susirumat hyllyt. Yritän vielä keksiä jotain, jolla saisi siistittyä hyllyjen päädyt. Rumathan ne todella ovat, hutjakat muovihirvitykset, mutta täyttävät tarkoituksensa. Nyt minä vaan helposti nostan sieltä minihuoneen kerrallaan keskelle kamaria valoisaan paikkaan ja kuvaan tarinoitani. Hyvin todennäköistä on, että haen vielä yhden samanlaisen hyllyn, koska eihän tuo maailma koskaan valmiiksi tule. Moni tyyppi on vielä kokonaan vailla kotia ja Ken tarvitsee vielä ainakin saunan ja ulkohuussin.


Sulo puolestaan rakensi omille leluilleen vähän paremman näköiset hyllykot, koska hänellä riittää paljon enemmän kärsivällisyyttä ja huolellisuutta kuin minulla. Niinpä kamari on nyt pelkkä leluhuone, jossa toisen puolen ovat valloittaneet nuket ja toisen puolen ambulanssit.



Hyllyt riittävät toistaiseksi, mutta näkeehän sen sokeakin, että ei tuossa ole Sulolla enää kauheasti varaa kokoelmaansa laajentaa, ennenkuin pitää taas lisätä hyllyjä. Ambulanssiblogikin yritetään saada tässä lähiaikoina elvytettyä, sillä uusia autoja on kertynyt laatikollinen.


Seuraavaksi pohdin jo sitä, että ottaisimme vastaan jättikokoisen telkkarin, jota sulon sukulaiset ovat meille tyrkyttäneet ja laittaisimmekin sen leluhuoneeseen uusvanhan Xboximme kera. Me nimittäin ostimme käytettynä sellaisen pelikoneen, jota ohjaillaan omalla kropalla. Se on oikein hauskaa liikuntaa; kymmenen minuttia keekoilua riittää ja olen ihan hapoilla. Mutta olohuone on jo todettu vähän liian ahtaaksi siihen hommaan, telkkarimme on liian pieni ja on kovin tympeää aina irrotella kaikkia piuhoja telkkarista ennenkuin sen pelikoneen saa pelittämään.



perjantai 29. tammikuuta 2016

Haluaisitko oman aseman?


Minä ihan kuvittelin, että kaikki asemat on jo myyty, jotka myyntiin olivat tulossa, mutta eivätpä vaan olleetkaan. Senaattikiinteistöt on nyt laittanut huutokaupalle viisi asemaa täältä meiltäpäin Suomea.

Silloin, kun me kyttäsimme meille sopivaa asema, olivat vaihtoehtoina tämä Immola sekä viereiset Puntala ja Rauha. Vain Immola tuli myyntiin ja tännehän me sitten päädyimme. En tiedä, miksi muita asemia on pitänyt pihdata näin pitkään. Rauhan asemahan oli tyhjillään jo silloin ja sinne me olisimme halunneet muuttaa, mutta se ei myyntiin tullut. Puntala on yhä tyhjänpanttina, sillä ikävän lian ja hajun peräänsä jättäneet vuokralaiset ovat poistuneet jo jokunen vuosi sitten. Mitä pidempään sekin asema tyhjillään seisoo, sen huonompaan kuntoon se käy.

Nyt Rauha on myynnissä. Se on kivalla paikalla nimensä mukaisesti omassa rauhassaan ilman naapureita. Hyvään uimarantaan on lyhyt kävelymatka. Ihan niinkuin meilläkin nyt, mutta ilman paperitehdasta! Heinävedellä olisi tarjolla toinen samanlainen. Ja kummankin lähtöhinta on ihan älyttömän alhainen.

Lisäksi Taavetin ja Luumäen tosi kauniit asemat ovat tarjolla vielä alhaisemmalla lähtöhinnalla. Punkaharjun asemasta saisi maksaa vähän enemmän, mutta siinä onkin oma ranta ja rantamökki! Jos meillä ei nyt olisi Immolaa, niin taistelisin Punkaharjusta kynsin ja hampain. Mikä unelma! Niin kaunis asemarakennus ja ihan ikioma ranta. Ja Saimaata ympärillä kaikkialla.

Ottakaas ihmiset unelmista kiinni ja ryhtykää näille asemille rakastaviksi omistajiksi.

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Suunnitelmat


No enhän minä olisi minä, jollen olisi heti alkanut tehdä keittiösuunnitelmia. En kuitenkaan sentään ole vielä alkanut purkaa nykyistä allaskaappia!

Tässä ensimmäisessä kuvassa näkyy kuormalavapöytä. Se on iso; kahdesta kuormalavasta tehtynä sen ympärille mahtuisi kuusi ihmistä ihan helposti. Haaste: iso lasilevy maksaa mansikoita. Pohdittavaksi: tarvitaanko lasia? Voiko kuormalavan hioa sileäksi? Pärjäisimmekö pienemmällä pöydällä?

Toisessa kuvassa näkyvät kiinteät kaapit. Haluan niiden olevan vapaasti seisovia, eikä maahan asti ulottuvia, kuten nykyinen allaskaapisto. Nämä kaapit olisivat vain 40 senttiä syvät, sillä minä inhoan syviä kaappeja, joiden perälle katoavat kaikki tavarat. Me osaisimme varmasti rakentaa ne itse ja kuormalavoista saisi ilmaista, rouheaa lautaa. Haaste: Oletteko koskaan purkaneet kuormalavaa? Ei mikään nopea ja helppo homma nimittäin. Kaiken kaikkiaan kaapistojen rakentaminen itse olisi työlästä ja hidasta. Toinen vaihtoehto olisi hakea Ikeasta ne kivat maalaisromanttiset kaapit, mutta pelkät ovet maksaisivat jo yli viisisataa. Pohdittavaksi: Mitähän Venäjän rautakaupoista löytyisi?

Tässä kolmannessa kuvassa näkyvät ne kiusalliset rajoitteet, joita ei voida siirtää: oviaukko, vesipiste, puuhella ja sähköhella.

Seinän vasemmassa reunassa on kamarin ovi, joka on nykyisinkin jo ummessa, mutta koska emme halua tuhota oviaukkoa, se pitää peittää jollakin helposti poistettavalla asialla (meidän jälkeemme täällä asuvia ajatellen). Ajattelin sijoittaa siihen ruokakaapin.

Vesipistettä ei voida siirtää. Näin ollen kraanan on oltava samassa paikassa kuin nyt, mikä aiheuttaa sen, että valmiin tiskipöydän löytäminen mittoihin sopivana on sula mahdottomuus. Tiskikaappia en halua. Vihaan sitä, miten pääni kopsuu siihen kaiken aikaa. Sen tilalle ajattelin vain pientä hyllyä, jonka alapuolella on halogeenivalot ja koukut harjoille ja muille tärkeille. Pöytätason täytyy siis olla vedenkestävä, jotta siihen voi laskea kuivumaan kattilat, pannut ja kulhot, joita ei pestä koneessa. Haaste: Miten tiskipöytä rakennetaan? Mikä materiaali on veden- ja palonkestävää sekä edullista? Pohdittavaksi: Betoni?

Seinille haluaisin kuviollista tapettia, mutta väriä tai tyyliä en ole vielä päättänyt. Se riippuu paljon siitä, miten kaapistot toteutettaisiin ja siitä, mitä tapettia sattuisi löytymään jostain poistokorista silmittömän halvalla. Entä lattia? Paskan muovimaton päälle toinen muovimatto, vähän nätimpi edes?


Keittiön hengetär ja uusia haaveita



Olen näiden viimeisten kahden ja puolen viikon aikana viettänyt aikaa meidän keittiössä varmaan enemmän kuin normaalisti vuodessa. Uusi tapa ruokailla on ollut ihan mahtava. Tämä ei ole mainos, vaan ihan oma innostus: mealmyday.com on tosi hyvä palvelu kaikille, jotka haluavat hallita syömistään ja syödä monipuolisesti tavallista ruokaa, mutta eivät jaksa itse miettiä, mitä syödä tai laskea kaloreita ja ravintoarvoja. Siellä on tarjolla valmiita ruokalistoja ja sen lisäksi voi itse kasailla oman ruokaviikon reseptejä klikkailemalla, jolloin sivusto laskee ravintoarvot ja tekee vielä kauppalistankin. Tykkään täysillä. Hauskaa on se, että olen oppinut tekemään perusruokia, kuten kalasoppaa ja jauhelihakastiketta (kyllä, en tosiaan ole koskaan ennen tehnyt niitä) ja meidän ainaiset "kanaköntti + salaatti"-ateriamme ovat vaihtuneet aivan mahtaviksi uusiksi makuelämyksiksi.

Keittiössä hengailu on kuitenkin tuonut mukanaan sen, että olen kasvavassa määrin tyytymätön keittiöömme. Meillähän ei koskaan tehty keittiössä mitään oikeaa remonttia.



Syksyllä 2010 meillä näytti tältä, kun olimme juuri muuttaneet taloon.



Muuton jälkeen tapetoin valko-keltaiset lastulevyseinät kaikumisen vähentämiseksi ja sitten maalasin ne vahvalla oranssilla maalilla. Kauhistuksen huipun, viilujäljitelmäpintaisen lastulevykaapiston uudistin maalilla ja Ikean näteillä nupeilla.



Kuvissa keittiömme näyttää ihan sievältä. Todellisuudessa se on oikeastaan aika kuvottava. Ja mitä enemmän siellä ruokaa laittelee, sen kuvottavammaksi se muuttuu. Olemme alkaneet haaveilla keittiöremontista.


Ällöttävä tiskiallaskaappi saisi lähteä huitsin kuuseen. Sen sisällä on kuvottavia pinttyneitä roiskeita ja tahroja. Roskiskaapin ovetkaan eivät pysy kiinni, mikä on todellakin ällöttävää.


Puuhellan ja kaapin väliseen rakoon putoaa koko ajan ruokaa ja sen siivoaminen on ihan mahdotonta. Hiirivuosina pikkukaverit pitävät siellä bileitä. (Tänä talvena meillä ei onneksi ole ollut ainoatakaan hiirtä sisällä, koska aloitimme jo hyvissä ajoin syksyllä loukuttamisen vintiltä.) Minä inhoan vanhaa rumaa muovimattoa ja jostain sen alta löytyvää lasivillakerrosta.



Koko niinsanottu keittiöremontti tehtiin siis vain peittämällä kaikki paska maalin alle. Ja nyt se on alkanut raastaa minua aivan hirveästi.

Kävin kylässä asemamme kaksoissiskolla Laikossa ja se voimisti keittiöremonttihinkuani ihan mahdottomasti. Että olisipa meilläkin keitiö, jossa kaikki olisi järkevillä paikoilla! Se vaatisi lattioiden purkamista, jotta viemärin saisi siirrettyä. Ja lattioiden purkaminen vaatisi seinien purkamista, koska ne on paksunnettu joskus 60-luvulla, kun niihin on lisätty lasivillaeriste. Seinien purkaminen ja uudelleenrakentaminen vaatisi sähkömiehen palkkaamista. Vesipisteen siirtäminen vaatisi putkimiehen palkkaamista. Uudet lattialaudat ja seinälevyt pitäisi ostaa. Euroja kuluisi. No, eihän siinä mitään, jos olisi, mitä kuluttaa, mutta kun ei ole. Remonttirahastomme on käytetty loppuun.


Entä miten paljon voisimme uudistaa keittiötä ilman rakenteiden purkamista ja pienellä rahalla? Seinäpinnat saisivat tottakai uudet tapetit, sillä olen kyllästynyt tummaan oranssiin. Keittiö sijaitsee pohjoisnurkassa ja on hyvin pimeä. Selviäisimme itse allaskaapin purkamisesta ja uuden laittamisesta, mutta vesipiste jäisi yhä huonoon paikkaan ja hiirten bilepaikka pitäisi säilyttää, koska kaappia ei voi laittaa kiinni hellaan. Mutta voisiko joku kuumuudenkestävä materiaali käydä pöytätasoksi, joka jatkuisi kiinni hellaan ja estäisi murusten tipahtelun? (Tällaisissa tilanteissa minä yhä aina suutun siitä, että isi on kuollut. Kun ei voi enää vaan pirauttaa ja kysyä neuvoa.)

Keittiömme kaapit ovat vanhoja talonpoikaiskaappeja, jotka minä olen sutinut sataan kertaan maalilla ja myönnän, että ne näyttävät todella tunkkaisilta. Olisi ihanaa, jos olisi raikkaat, yhtenäiset kalusteet. Mutta mistä sellaiset saisi ilmaiseksi? Sulon saa aina innostumaan rempasta, jos mainitsee taikasanan "kuormalava". Paikallisella kirpparilla olevat kuormalavapöydät saivat jopa minun hyväksyntäni. Mitä kaikkea kuormalavoista voisikaan rakentaa!



Saapa nähdä, tuleeko meille vielä keittiönkaunistuskesä.

torstai 21. tammikuuta 2016

Kansallispukutilanne

Hammasrivireikäommel.

Viime vuonna tein opiston kurssilla kansallispuvun liivin. Tämän vuoden ohjelmassa on paidan saaminen valmiiksi kevääseen mennessä.

Ei tule onnistumaan. Paitani on ollut varsinainen kovan onnen teelmä alusta asti. Minä en selvästikään vaan tule juttuun valkoisten asioiden kanssa. Käräytin 200 euron arvoisen kankaan heti kättelyssä prässillä niin, että siihen tuli ruskeita pilkkuja.

Poimulankoja.


Sen jälkeen olen itkenyt verta, hikeä ja kyyneleitä yrittäessäni erottaa kankaan loimi- ja kudelankoja. Kaikki ompelut kun pitää tehdä lankoja laskemalla. Minun silmäni eivät pysy niissä mukana, eivät edes suurentavilla ja valaisevilla apuvälineillä.

Ranneke.


Niinpä Soja on tehnyt hihansuiden kirjonnat eli ronkkaukset. Hän ei edes antanut minun itse yrittää. Ja hyvä niin. Ei siitä mitään olisi tullut. Jouduin nimittäin pujotuttamaan Sojalla jopa poimulangat, joilla hiha rypytetään. Käytin kuusi tuntia kolmen langan pujotteluun vain todetakseni, että ne olivat ihan sikinsokin eli täysin kelvottomat. Onneksi on olemassa tuo ammattilainen, jolta voi ostaa palveluita.

Ronkkaukset eli nuo pienet pyramidit.


Itse olen tähän mennessä onnistunut selviämään vain hammasrivireikäompeleiden tekemisestä sekä niiden muuttamisesta nirkoiksi. Niistä nirkoista olenkin ylpeä. Näyttävät ihan hyviltä.

Nirkot vaiheessa.


Kunhan nuo hermoja raastavat koristelliset osat ranteissa ja olkapäillä on saatu tehtyä, alkaa toivottavasti helpompi vaihe. Suoraa saumaa loputtomiin. Kai minä siitä sentään selviydyn?

Rypytystä poimulankojen avulla.


Jos olisin aloittanut puvun valmistuksen paidasta, olisin luovuttanut heti. Onneksi aloitin liivistä.

maanantai 18. tammikuuta 2016

Elämänsuunnitelma


Selvästi tarvitsee käydä henkisissä pohjamudissa, jotta asiat alkavat selvitä ja kirkastua. Sain rakennettua itselleni suunnitelman, jolla toivon mukaan selviytyisin tästä vuodesta paremmissa mielenvoimissa kuin viime vuodesta (olettaen, että kesä ei tänä vuonna ole pelkkää palelua ja vesisadetta).

Tässä kevään aikana painan 50 riepua viitenä päivänä viikossa. Se on aika paljon, kun lisäksi täytyy tehdä Tomppa-tuotteita, hoitaa graafiset suunnittelut ja markkinointi. Minulla on kannustuskalenteri seinällä, johon merkkaan suoritetut tehtävät. Huhtikuun loppuun mennessä minulla pitäisi siis olla 3000:n kappaleen varasto. Se riittää mainiosti kesän myyntitapahtumiin. Jotta tuo tavoite olisi mahdollista saavuttaa, ajelin tässä pari päivää sitten Kiteen tekstiilitehtaalla kangaspakkalasti kyydissäni. Siellä naiset nyt surruttelevat minulle tuhatmäärin riepuja.


Pyhitän kevään työnteon lisäksi myös fyysisen hyvinvoinnin kohentamiselle. Uusi tapa ruokailla on tuntunut hyvin mielekkäältä, eikä stressaa minua ollenkaan. On kuin olisin jossain laitoksessa, jossa en joudu itse päättämään, että "mitä tänään syötäisiin". On ihan mahtava tunne syödä itsetehtyä kalasoppaa tai lihapullia. En ole koskaan eläessäni tehnyt sellaisia ja olen aina pitänyt itseäni muutenkin täysin surkeana olentona keittiössä. Nyt kokkailen ihan ilolla.

Jumppaaminenkin on ainakin toistaiseksi maistunut. Edistystä lihaksissa on jo nyt tapahtunut! Puolitoista viikkoa sitten pystyin lankuttamaan 7 sekuntia, nyt menee 35! Säännöllinen jumppaaminen ja venyttely ovat tehneet koko kropasta huomattavasti mukavamman tuntuisen, eikä minua enää särje jatkuvasti jonnekin. Toivottavasti pysyn terveenä ja pystyn jatkamaan hyvin alkanutta uutta rytmiä.


Kun kesä alkaa, kierrän myyntitapahtumia. Viime kesänä totesin sen olevan kannattavaa, jos saan kulut minimoitua. Tämä tarkoittaa teltassa nukkumista, Venäjältä bensojen ostamista ja bensakanisterien kuskaamista mukana sekä simppeleitä eväitä kaupoista, eikä mitään huoltoasemaruokailuja. Asennoidun retkeilymielellä. (Jos sataa vettä koko ajan, kesästä tulee tuskaa, mutta eihän sada, eihän?)

Tilasin jo teltan Saksasta. Olipa todella vaikeaa löytää telttaa, joka täyttäisi vaatimukseni. Sen piti olla kahden hengen, koska yhden hengen teltoissa tulee ahdistus. Sen piti olla kaksinkertainen niin, että sisäteltta on kiinnitetty ulkotelttaan ja pystytys nopeaa. Ja sen piti olla hyvin vedenkestävä. Vietin valehtelematta kokonaisen päivän tässä tietokoneella tuijottaen youtube-videoita eri telttojen pystyttämisestä, ennenkuin pystyin tekemään päätöksen. Tarvitsen vielä pieneen tilaan menevän, mutta riittävän paksun ja mukavan retkipatjan. Vinkkejä otetaan vastaan.


Kun kesä päättyy, alkaa taas riepuvaraston kartutus. Syys-lokakuun ajan teen jälleen 50 rättiä päivässä joulua varten. Siinä vaiheessa matkakuume on taatusti jo kova, sillä marraskuun ensimmäisenä päivänä minä lennän Kanarialle. Yksin. Kolmeksi viikoksi. Olen jo ostanut matkan. Ajattelin, että koska nyt on se aika vuodesta, kun minulla on tilillä rahaa, matka kannattaa tilata heti. On sitten se päämäärä ihan konkreettisesti olemassa. Valitsin Fuerteventuran, koska siellä todennäköisesti on aurinkoista, ja omatoimisesti löysin (hyvin halvan, mutta arvostelujen mukaan mukavan) hotellin ja kohtuuhintaiset lennot mutkien kautta.

Olen valtavan kiitollinen Sulolle siitä, että hän mahdollistaa minulle tällaisen irtioton.



Kolme viikkoa on pitkä aika olla poissa kotoa. Tiedän, että koti-ikävä tulee moneen kertaan. Tulen kaipaamaan Suloa aivan hirveästi. Tiedän silti, että nautin yksin matkustelusta. Olen paljon reippaampi silloin, kun minun on selvittävä yksin. Minua saattaa kyllä vaivata tekemisen puute ilman kaikkia askartelu- ja käsityötarvikkeitani, mutta aion kävellä paljon ja nauttia Kanarian auringosta niin, että jaksan loppuvuoden pimeyden Suomessa. Sitten palaan kotiin ja aloitan joulumyynnin.



 Minulla ei koskaan ennen ole ollut minkäänlaista vuosisuunnitelmaa, eikä edes kuukausisuunnitelmaa. Se, että minulla nyt on sellainen, tuntuu jotenkin hassun turvalliselta ja rauhoittavalta.

(Kuvitus uudelleenjärjestetystä olohuoneestamme. Joulukuusen lähteminen aiheutti tietenkin huonekalushakin!)




perjantai 15. tammikuuta 2016

Uusi elämä, yritys nro 37256


2013 tammikuussa ostin Jutan nettidieettisupervalmennuksen, koska tajusin olevani lievästi ylipainoinen plösö. Miten siitä voi olla jo kolme vuotta? Ja miten voi olla, että olen nyt taas täsmälleen samanpainoinen ja -muotoinen kuin silloin?

Näiden kolmen vuoden aikana olen todennut, että Jutan systeemi kyllä toimii. Sillä saa painon putoamaan ja lihakset toimimaan. Sen avulla kadonnut vyötärö löytyy, unenlaatu paranee, vatsa toimii ja iho silenee. Se saa kolesteriarvot korjaantumaan.

Mutta se myös opettaa sen, että ruokakaupoissa 98% tarjonnasta on kiellettyjä. Kaupasta saa ostaa vain ja ainoastaan rasvatonta rahkaa, raejuustoa, munia, kaurahiutaleita, vehnäleseitä, cashew-pähkinöitä, aivan tiettyjä vihanneksia sekä maustamatonta kanaa, kalaa ja naudanlihaa tai tofua. Ja proteiinilisiä. Ei yhtään mitään muuta. Se oppi uppoutuu kolmessa vuodessa aika syvälle tajuntaan. Kassajonossa katselen muiden ostoksia ja ihmettelen, miten he voivat syödä jugurttia, hedelmiä ja makaronia ja silti olla noin hoikkia.

Entä mitä tapahtuu sitten, kun tavoitepaino on saavutettu? Siinä vaiheessa rahka, raejuusto ja proteiinipatukat pursuavat ulos korvista. Vaikka makeanhimo on kurissa ja Jutan opettama ruokarytmi verissä, tulee kuitenkin se päivä, kun ajattelee, että yksi jätski ei ketään tapa. Ja aivan huomaamatta se yksi jäätelö onkin kohta muuttunut yhdeksi litraksi.


Aina sama kaava. Keväällä saan painon alas ja kunnon kohoamaan, kesällä alan syödä jäätelöä, koska se kuuluu kesään. Syksyn pimeys johdattaa minut lohduttaville karkkihyllyille. Iltatee vaihtuu isoon kuppiin kuumaa kaakaota ja kermapurkkiin. Anopin ruokapöydässä en jaksa enää kieltäytyä, vaan mätän itseni turvoksiin ja lohduttaudun sillä, että tein sentään anopin iloiseksi syömällä liikaa. Joulun lähestyessä annan itselleni jouluarmon eli luvan syödä estoitta mitä tahansa, mitä mieli tekee ja miten paljon mieli tekee. Ja mielihän kyllä tekee. Kotiin kannetaan muovikasseittain herkkuja. Tammikuussa olen jälleen 10 kiloa painavampi kuin haluaisin.

Näiden kolmen vuoden aikana me olemme joko olleet juttakuurilla tai sitten syöneet Jutan mukaan, mutta lisäksi estoitta mässyä. Tajusin menettäneeni taidon syödä tavallisesti. Jotain piti tehdä.


Nyt teen. Meillä on neljän viikon ruokalista, jonka joku viksumpi on tehnyt. Jutan ruokalistahan on aina sama, päivästä toiseen. Siihen kyllästyy. Tämä ruokalista vaihtelee. Joka aamu on erilainen aamupala, ja joka ilta erilainen iltapala. Listalta löytyy ihan tavallisia kotiruokia kuten lindströminpihvejä, linssipyöryköitä, makkarasoppaa. Tämän ruokalistan laatija ei kiellä minulta tavallisia ruoka-aineita, kuten juureksia, juustoa tai kinkkua. 

Kaikkiin ruokiin ja välipaloihin on reseptit. Minä opettelen taas tekemään ruokaa, oikeaa ruokaa. Vietän ainakin nämä neljä viikkoa hellan ääressä ja toivottavasti sen jälkeen tavallinen ruokailu on meidän perheessä samanlainen automaatio, kuin mikä Jutan opeista muotoutui.

Ensimmäinen viikko on takana. Olemme syöneet hyviä ruokia. Olemme saaneet herkutella Jutan kieltämillä herkuilla, kuten vuohenjuustolla, avokadolla ja palkokasveilla! Emme olekaan olleet erityisen nälkäisiä, vaikka Jutan opettama mantra "joka aterialla proteiinia" onkin hämmentynein tuntein nyt hylätty.


Lisäksi jumppaan kotona. Kolmena päivänä viikossa 20 minuutin lihaskuntojumppa, joka vaihtelee joka kerta. Ohjeet ilmestyvät nettiin aamulla, eli etukäteen ei voi tietää, mitä tuleman pitää. Mielenkiinto säilyy. Jutallahan treenikin oli sitä samaa koko ajan. Alkoihan se tympiä, kun samoja liikkeitä veivasi joka jumpalla.

Toivon, että kun lumet sulavat, olen saanut lihaksia sen verran takaisin, että pystyn taas aloittamaan juoksemisen. Olen kaivannut sitä.

tiistai 12. tammikuuta 2016

Gaalailua


Joskus pitäisi olla tosi tarkkana toiveidensa suhteen, koska ne voivat käydä toteen. Nyt kävi niin, että Homomaatuska Tomppa vei minut ehdolle QX Gay Gaalaan. Tottakai toivoinkin Tompan pääsevän johonkin kategoriaan, mutta eipä tullut siinä vaiheessa mieleen, että Tompan ehdokkuus tarkoittaa samalla minun ehdokkuuttani. Vaikka Susannan Työhuone on yhtä kuin minä henkilökohtaisesti, niin Tompan olen halunnut pitää ihan vaan Tomppana, enkä ole halunnut sen hirveän voimallisesti yhdistyvän minuun itseeni. Minun pärstääni ei ole Tompan markkinoinnissa näkynyt. Tottakai seison ylpeydellä Tomppa-ilmiön takana, mutta nimenomaan takana, kiitos.

Oli siis vähän shokki, kun QX:stä kerrottiin, että he tarvitsevat minun naamakuvani. Voi auts. Sinne kaikkien julkkisten ja muiden merkittävien ihmisten sekaan. Voi auts auts auts. Photoshoppailin silmäpussit ja muutkin ylimääräiset löysät pois naamastani, ennenkuin kehtasin lähettää kuvan. En näytä siinä ollenkaan itseltäni. Näytän 20 vuotta nuoremmalta. Mutta eivätkös ne julkkiksetkin aina retusoita promokuvansa, häh?

Sitten minulle tuli huuliherpes ja menetin yöuneni vähän pitkäksi aikaa, kun aloin pelätä, että joudun jonnekin lavalle siellä gaalassa. Litahtaneessa kotipermanentissani, silmäpusseissani ja tynnyrivatsassani. Inhoan juhlia, koska ne aiheuttavat minussa aivan tolkutonta alemmuudentuntoa ja ulkonäköpainetta. En käy edes sukujuhlissa, saati sitten missään gaaloissa. Mutta kun ehdokkaat tänä aamuna julkistettiin, minut valtasi helpotus. Siellä on niin tunnettuja ehdokkaita, ettei minun takuulla tarvitse pelätä joutuvani lavalle itkemään satojen ihmisten eteen. Voin siis mennä gaalaan vain nauttimaan hienosta ohjelmasta!


maanantai 11. tammikuuta 2016

Toisen sortin valaistuminen



Nyt kun tajusin tuon talviasian, sain toisenkin älynväläyksen. Minun ei pidäkään muuttaa pois Suomesta (eikä se toki olisi mahdollistakaan), sillä kyllä minä kovasti pidän vuodenajoista. Tottakai rakastan kesää, hellettä ja aurinkoa kaikkein eniten, mutta jos se olisi jatkuvaa, jäisin paitsi syksyisestä ruskan väriloistosta ja kevään hillittömästä neonvihreästä räjähdyksestä. Ja kirpeistä, kirkkaista talvipäivistä ja iltapimeän hiihtolenkeistä. En minä niistä haluaisi luopua. Vuodenajat tuovat tullessaan vaihtuvaa kauneutta, joka puuttuu ikuisen kesän maista.

Vaikka loppusyksy ja alkutalvi ovatkin minulle vaikeita, joulun jälkeen alkaa yleensä helpottaa. Päivät pitenevät, valo lisääntyy, lumi (toivottavasti) tulee ja pakkaset alkavat. Mutta koska se loka-marraskuun aika kaikkine vesisateineen, pimeyksineen ja viikkoja kestävine matalapaineineen on minulle myrkkyä, minun olisi hyvä päästä sitä karkuun.


Oletettavasti masennustani ei ole ainakaan auttanut se asia, ettei minulla ole enää mitään tavoitteita tai päämääriä. Olen saavuttanut kaikki ne asiat, joita kohti kuljin. Sain rakkauden, sain oman rautatieaseman ja sain oman yrityksen. Sitten sain jopa yrityksen tuottamaan niin paljon, että sillä pystyy elämään. Mitä nyt? Saavutetun tilan ylläpitäminen ei olekaan niin mielenkiintoista, kuin jonkin asian tavoittelu. Tulee tyytymättömyys, vaikka kaikki on täydellisen hyvin. Tässä sitä vaan kuolemaa odotellessa sitten jatketaan samaa rataa. Sellainen ajatus minua on vaivannut jo pitkään.

Nyt minulla on tavoite: päästä pois marraskuun ajaksi! Tai edes kolmeksi viikoksi. Sulo ihan vapaaehtoisesti ilmoitti hoitavansa verkkokauppani toimitukset, jos lähtisin. "Miten vaikeeta se muka voi olla? Miehän annostelen morfiinia ihmisille. Kyllä mie varmaan selviän kirjekuorien postittamisestakin." Hänenkin elämäänsä helpottaisi se, että minä en olisi koko syksyä täällä murehtimassa, vinkumassa ja odottamassa kuolemaani.


Nyt on enää löydettävä rahat tämän suunnitelman toteuttamiseen. Se tarkoittaa ihan uutta asennetta yrittämiseen. Minun on tehtävä ihan valtava varasto riepuja kevään aikana. Sen varaston kun on riitettävä koko vuodeksi. Minun on myös kierrettävä todella ahkerasti kesän myyntitapahtumissa, jotta saisin siirrettyä myyntiä pois joulunalusajalta. Olin haaveillut isommasta autosta, mutta se haave vaihtuu nyt pieneen, nopeasti kasattavaan telttaan, johon voin kömpiä yöksi myyntireissuilla.

Ja sitten on vielä keksittävä, mihin minä siksi kolmeksi viikoksi sitten lähden! Sehän on aika vaikea päätös. Pitää olla halpaa, pitää olla aurinkoa, pitää olla maisemia, pitää olla uimista ja hellettä, pitää olla huone, jossa keittiö. Mutta jos menen jonnekin Kanarialle, niin tylsistynkö kolmessa viikossa? Pitäisikö olla viikko siellä, toinen tuolla ja kolmas jossain ihan muualla?



Koko tämä suunnitelma vaatii hirmuista pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä toteutuakseen, ja minä olen niillä aloilla aika huono. Pystynkö nyt pitämään tämän päämäärän niin kirkkaana mielessäni, että en päästä itseäni laiskottelemaan? Muistanko tavoitteeni sittenkin, kun matalapaine taas tulee ja jatkuu toista viikkoa? Saanko itseni silloinkin työhuoneelle riepuvarastoa kasvattamaan? Osaanko olla tilaamatta lohtuplaymobileita siinä vaiheessa, kun on kurja olo?

torstai 7. tammikuuta 2016

Yhden sortin valaistuminen


Niin kauan kuin muistan, olen kuvitellut inhoavani talvea. Tänään minulle kuitenkin valkeni jotain. En olekaan koskaan inhonnut talvea, vaan en ole vain osannut erotella, mistä minua talvella vaivaava inhottava olo johtuu.

Tänään oli täydellinen päivä. Aamulla heräsin hämmentävän virkeänä. Ulkomittari näytti miinus 27 ja sisälläkin oli vain 15 astetta lämmintä, mutta minua ei paleltanut eikä masentanut. Laittelin iloisesti tulia uuneihin. Kuvasin nukkeja pihalla. Naamaan ja sormiin koski, kun oli niin kylmä. Kannoin puita, kävin kävelyllä. Aurinko paistoi ja ihan takuulla se ylsi jo korkeammalle taivaalle. Olin hyvin onnellinen. Ajattelin, että jos talvi olisi aina tällainen, sitä ei tarvitsisi inhota.

Silloin tajusin, ettei talvi ole se, mitä minä inhoan. Matalapainehan se minulle pahaa tekee, eikä niinkään kylmä sää ja lumi. Päinvastoin lumi tuo valoa, joka piristää mieltä. Ja pakkasella ulkoilemisesta tulee hyvä olo, posket tietävät käyneensä pihalla ja kehon valtaa mukavan raukea tunne.



Lomalapsi kävi meillä taas joululomallaan. (Minun pitäisi kyllä oppia sanomaan lomateini, koska ei se tyttö enää mikään lapsi ole.) Nautin teinin seurasta valtavan paljon, mutta turhauduin siihen, että hän ei suostunut pukeutumaan sään vaatimalla tavalla. Jos mittari painuu alle kahdenkymmenen pakkasasteen, eikä tyypillä ole edes sukkahousuja pillifarkkujensa alla, niin miten hitossa sitä pysyy hengissä? Kun yritin tarjota lainaksi lämpimiä huopikkaita ja paksuja villakintaita, sain kuulla niiden olevan tonttujen vaatteita.

Muistin oman yläasteaikani. Pysyinhän minäkin hengissä farkuissa. Mutta aina oli sietämättömän kylmä talvella. Varpaat olivat jatkuvasti niin jäässä, ettei niitä uskaltanut edes taivuttaa, kun pelkäsin niiden katkeavan. Vihasin talvea. Pakollinen kävelymatka kotoa bussipysäkille ja pakolliset välitunnit olivat yhtä tuskaa. Siitä saakka talvet ovat olleet minulle vaikeita ja vastenmielisiä, tuskallisia. Tuska = kylmyys = talvi, eikö niin?

No ei! Tajusin, että jos minä olisin ymmärtänyt/voinut pukeutua kunnolla yläasteella, nekin kolme vuotta olisivat voineet olla paljon helpompia kestää. Nyt, kun pakkasesta huolimatta minulla oli mukavan lämmintä huopikkaissani, villalapasissani ja -pipossani, toppahousuissani ja bambukerroksissani, teini vapisi horkassa vieressä. Olisin halunnut tunkea hänet väkipakolla sisälle omiin villoihini, jotta hän saisi kokea saman kuin minä: että varpailla voi olla hyvä olla, vaikka pakkasta on 25 astetta.


Matalapaine ja paleleminen ovat minulle myrkkyä. Kumpikaan ei kuitenkaan ole talven synonyymi. Onpa aika ironista tajuta tämä nyt 41-vuotiaana, kun ilmaston lämpeneminen on jo tehnyt lumekkaista pakkastalvistamme enimmäkseen pimeitä ja masentavia vesisadekausia. Matalapaine ja vääränlaiset vaatteet ovat minut masentaneet niin, että olen 30 vuotta aivan virheellisesti uskonut talven olevan pahinta, mitä voi keksiä.


keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Hyvää uutta vuotta?


En ole oikein osannut toivotella sellaista tämän vuodenvaihteen aikana. Yleensä tyrkkään kauniilla kuvalla varustetut toivotukset niin fb-sivulle kuin tänne blogiinkin, mutta nyt se on ollut jotenkin hankalaa, liian teennäistä. Tottakai asiaan vaikuttaa oma matalalla kulkeva mieleni, mutta vielä enemmän se, mikä tulvii naamalle uutisvirrassa. Siltä ei vaan pysty välttymään, vaikka kuinka kääntää päätään.

Typerää päänaukomista, vihaa, huumoriin verhottua rasismia, uhoa, raivoa, väkivallalla uhkailua ja myös suoranaista väkivaltaa. Äärimmäisyyksiä. Kiihkoilua. Ja kauniiksi lopuksi vielä rasististen katupartioiden perustamista. Ja sitten näitä vuodenvaihteen tuomia lakiuudistuksia, jotka heikentävät köyhimpien asemaa entisestäänkin. Suomi voi todella huonosti.

Kun köyhien suomalaisten elämää hankaloitetaan lakimuutoksilla, ei ole ihme, että idiootit aktivoituvat ja siirtyvät pelkästä somessa huutelusta väkivallantekoihin. Eikä sekään auta asiaa, että maata johtaa puolue, jonka monet jäsenet ovat jo vuosia olleet esillä rasismin vuoksi. Huono käytös ja ihmisviha ovat yhtäkkiä hyväksyttyä toimintaa.


Mitä tässä pitäisi tehdä? Olen samaa mieltä Erkki Tuomiojan kanssa:
"Uskon palauttaminen suomalaiseen sivistys- ja oikeusvaltioon ja maamme sitoutumiseen ihmisoikeuksien kunnioittamiseen edellyttää meiltä kaikilta ryhdistäytymistä ja sitä että teemme lopun kaiken vihapuheen ja siitä kumpuavien vihatekojen julkisesta ymmärtämisestä ja vaadimme kaikkien näihin tekoihin syyllistyneiden saattamista oikeudelliseen vastuuseen."

Omassa pienessä elämässä se tarkoittaisi sitä, että ei alistu kuuntelemaan vihapuheita omilta tuttaviltaan. Joulun alla istuin tuttaviemme kahvipöydässä. Alkoi neekeripuhe. Jähmetyin paikalleni ja tuijotin ikkunaverhoja. Mietin, millaiseksi pöydän toisella puolella isänsä sylissä hymyilevä pieni vauva kasvaa tällaisten puheiden ympäröimänä. Olin hiljaa.


Millaista vahvuutta ja rohkeutta se vaatisikaan, että pystyisi siinä paikassa ilmoittamaan ääneen, ettei aio kuunnella moista. Nousisi pöydästä, kiittäisi teestä ja kävelisi ulos. En tehnyt niin, vaan istuin vain hiljaa ja katselin niitä verhoja. Ristiriitatilanteen välttämiseksi vaikenin ja kuuntelin typeriä ennakkoluuloja. Häpesin itseäni.

Muistin, miten 13 vuotta sitten tein nukkeja luokassa, jossa minua huomattavasti vanhemmat naiset mesosivat samanlaista puhetta niitä ihmisiä kohtaan, jotka poikkesivat heistä itsestään joko ihonvärinsä tai seksuaalisen suuntautumisensa suhteen. Muistin, miten lähdin koulusta kyyneleet silmissä häveten sitä, etten uskaltanut nousta sitä sontaa vastaan.

Se on hiljaista hyväksyntää, joka antaa ihmisvihalle tilaa kasvaa. En haluaisi olla hiljainen hyväksyjä.