tiistai 28. tammikuuta 2025

Fiksoitumista ja koukkuuntumista



Uhhuh, miten hankalaa on ollut vieroittua uutisista. Minulla on ollut tapana aamupuuron poristessa ja aamupalaa syödessäni selata kännykällä tuttua kierrosta Instagram - Yle - Hesari, ja jumittua lukemaan uutisia. En pääse niistä irti, ja nykyisin, kun ne ovat jo vuosia olleet pelkkää kauhukuvaa toisensa perään, niiden lukeminen on tehnyt minulle todella huonoa. Vihani ihmiskuntaa kohtaan on kasvanut jo itselleni sietämättömän suureksi. Siksi arvelin, että minun olisi kehitettävä joku korvaava toimenpide aamuiselle kännykkäräpellykselle. Iltaräpellyksen olen jo parin vuoden ajan onnistunut vaihtamaan kirjojen lukemiseen. 

Keksin Hesarin sanalouhokset. Aivojen haastaminenhan on hyväksi kenelle tahansa ja suojaa muistisairauksilta! Sanalouhosten etu on sekin, että niitä ei pysty tekemään määräänsä enempää, sillä joka päivä pääsee pelaamaan vain yhtä peliä. Se on myös haitta, sillä jos pelin ratkaisee jo ennen kuin puuro on valmista, jää vielä paljon aikaa kännykän houkutuksille.



Sitten korvasin kännykän katselemalla Modernia perhettä läppärin näytöltä. Komedialle nauraminen oli huomattavasti parempi lähtö päivään kuin synkkääkin synkempiin uutisiin uppoaminen. Mutta koska minä olen minä, myös Moderni perhe vei minut mennessään. Mikä pahinta, sitä on tehty 11 kautta, ja jokaisessa kaudessa on yli 20 jaksoa. Luuletteko, että osasin lopettaa siihen, kun puurolautanen oli tyhjä? En tietenkään. Siihenhän minä unohduin katsomaan aina seuraavaa ja vielä seuraavaa jaksoa. 

No, piti taas keksiä joku fiksumpi ratkaisu ja tulin ajatelleeksi ristikoita. Ostin ristikkolehden ja sehän tuntui taas hyvältä aivojumpalta. Mutta miten ihmeessä minulle tämänkin suhteen kävi ihan tuttu kuvio: en pystynyt lopettamaan! Aina oli seuraava sivu ja sitä seuraava sivu odottamassa. Neuroottisesti jouduin puurtamaan koko lehden läpi vain, jotta pääsisin siitä eroon. Ja samalla kun vedin yliannoksia ristikoita, kiukuttelin sanoille, joita ristikot ovat täynnä, mutta joita ei kertakaikkiaan ole olemassa ristikkokuplan ulkopuolella. Kenkien kielet? Iltit. Kekoja? Ruot. Määrly? Aspi. Houkutuksia? Täyt. Kymmenen potenssiin miinus 18? Atto. Matka-asiakirja? Esta. Nuolimyrkky? Upas. Ja miten niin jumalat ovat aasat? Ihan oikeasti, mitä helvettiä?! 

Ainoastaan kryptot ovat rentouttavia, koska niissä on vain oikeita sanoja. Mutta koukkuun minä niihinkin jään jumittamaan.




"Etkö voisi vain lopettaa ja siedättää itseäsi," kysyi Sulo ristikoista. Niin kuin en olisi yrittänyt. Joka ikinen aamu minä yritin panna lehden pois, mutta käteni ei suostunut laskemaan kynästä eivätkä silmäni suostuneet katsomaan muualle. Tämä on ADHD:ta. Tämä ei ole Sussun hauska ominaisuus, vaan ärsyttävä ja orjuuttava aivoerikoisuus.

Ristikkolehti on nyt matkalla paperinkeräykseen ja olen palannut Modernin perheen pariin, mutta olen saanut sitä touhua kuriin, koska sekin alkoi ärsyttää minua. Yliannostuksena nautittuina tuon sarjan mainiot hahmot alkoivatkin vituttaa minua siinä, miten ilkeästi he kohtelevat toisiaan. Ei enää naurattanut. Nyt osaan katsoa vain yhden tai kaksi jaksoa kerrallaan ruokailun yhteydessä. Mutta niin kauan kuin sarja on kesken, en pysty katsomaan mitään muuta. Kaikkien kehuma Queen of fucking everything odottaa Areenassa vielä pitkään, sillä minä olen vasta kuudennessa kaudessa Modernia perhettä.



Olen senkin oppinut, että me neuroerikoiset jäämme jumiin yhteen jos toiseenkin juttuun. Kyseessä voi olla ruoka, juoma, vaate, materiaali, kaiketi ihan mikä tahansa. Minä olen pukeutunut yhdellä samalla kaavalla ompelemiini bambumekkoihin vuodesta 2014 asti. En pysty juuri mitään muuta ylleni pukemaan enää kuin bambua. Kaikki muu tuntuu pahalta. Mekkoni vaihtuvat kesällä puuvillaisiksi, mutta kaikki vyötäröltä katkeavat vaatteet ovat minulle todella hankalia. Siedän alus- ja sukkahousut, mutta kesällä heitän nekin menemään. Nykyisin osaan jo käydä kävelylläkin mekossa, mutta vuosikausia tuskailin sitä, miten inhottavilta ulkoiluhousut tuntuvat. Sitten tajusin, että vaikka koko muu maailma vetää jalkaansa tekokuituiset housut lähtiessään lenkille, minun ei ole pakko. 



Näitä fiksaatioita on mahtunut elämääni valtava määrä. Lukiossa minulla oli samat villasukat jalassa joka ikinen päivä ja pyysin äitiä neulomaan minulle toisen samanlaisen parin. Fiksaatioista pääsen eroon joko sillä, että yhtäkkiä olen vain saanut niistä tarpeekseni (esim. Weetabix tai neulominen) tai niitä lakataan valmistamasta (Pirkka-rommileivoskeksit, Yogi Choco Chili -tee, Rainbown pakastevihannekset, Arctipsit). Minusta myös vaikuttaa siltä, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä ehdottomammaksi käyn näiden kanssa. Esimerkiksi Espanjaan matkustaminen on nykyisin minulle ongelmallista osittain senkin takia, että siellä minun on mahdotonta saada pidettyä ruokailuani sellaisena, kuin se on kotosalla.

Viime kevään etäyrityskurssi oli niin hyvä asia. Oli pakko keskittyä heti aamuyhdeksältä järkevään tekemiseen, mutta ei tarvinnut stressata edeltäviä iltoja siihen, että piti lähteä aamulla jonnekin. Nyt, kun elämässäni ei ole paljon velvollisuuksia tai stressiä, minun olisi tosi fiksua kokeilla taas jotain kuntouttavaa työtoimintaa. Saisin siitä muutaman roposenkin kuukaudessa. Minua ei kuitenkaan ole kutsuttu TYP:iin kokonaiseen vuoteen. Kun oma vastuuvirkailijani siirtyi uudelle uralle, minut vain unohdettiin. Pyysin nyt itse pääsyä sinne keskustelemaan tilanteestani. En minä kesällä tälla lailla addiktoituisi huonoihin juttuihin, mutta kun koko ajan sataa vettä tai räntää, niin eihän minulla ole energiaa liikkua tai touhuta. Äänestän kyllä talven viettämistä hyvällä omallatunnolla talvehtien, mutta edes talvella en kuitenkaan halua olla ihminen, joka valitsee ratkoa ristikoita tai tuijottaa ruutuja monta tuntia päivässä.



maanantai 13. tammikuuta 2025

Sänky vai nukkekodit?

Minun ikiongelmani eli miten saan itseni ja harrastukseni mahtumaan tähän kotiin sai minut taas häyristilaan. Olen tosi pitkän aikaa harmitellut sitä, että 140-senttinen sänkyni vie aivan tolkuttoman tilan näin pienestä kodista. Minä ostin sen Majikselta lähdettyäni sillä ajatuksella, että sängyn pitää olla kyllin leveä kahden nukuttavaksi, mutta ei liian leveä yhdelle. Pystyin ostamaan tosi kalliin, laadukkaan sängyn, koska minulla oli holtittomasti erorahoja tililläni. Suomalainen napakka patja onkin ollut erittäin hyvä ostos. Minusta siihen on yhä ihana kellahtaa ja siitä on hyvä herätä. Vielä viidessä vuodessakaan se ei ole painunut yhtään. Ja juuri siksi siitä ei voi luopua, vaikka se on osoittautunut aivan liian leveäksi. 

Unikaveria minulla ei ole ollut varmaan kymmentä yötä enempää ja yksinäni nukun siinä niin levottomasti, että saatan herätä ihan poikittain. Helmutin kapealla patjalla nukkuessani tajusin, että mitä ahtaampi on sänkyni, sen rauhallisemmin minä nukun ja niinpä olenkin sitten kasannut kotisänkyyn tyynyistä vallin, joka rajaa petini varsin kapeaksi. Melkein puolet sängystä on siis täysin tarpeeton tilasyöppö.

Näillä faktoilla sain perusteltua itselleni, että nukkekaapin rakentaminen alkoviin ei ole mielitautisen hommaa ja ryhdyin töihin. Koko hökötys rakentui paitsi olemassaolevilla kilkkeillä myös kaatopaikkakuormasta löytyneillä materiaaleilla - sekä omastani että naapurin. Olen aina tosi ylpeä itsestäni, kun pystyn loihtimaan isoja muutoksia tänne aivan ilman rahaa. No, tähän projektiin kyllä sijoitin lopulta 8 euroa, kun kävin kirpparilta hakemassa vanhan kirjan, jonka kauniisti kellastuneilla sivuilla tapetoin nukkekaappini "oven".

Näistä kuvista on varmaan vaikeaa saada tolkkua, mutta hyllyt "kelluvat" patjan päällä seiniin kiinnitettyinä. Etuseinänä on iso kennopahvi, jonka sain yhdeltä naapuriltani joululahjaksi. Se on kevyt ja sen saa napattua siitä kokonaisena pois silloin, kun pitää päästä leikkimään baarilla tai kahvilalla, jotka kätkeytyvät sen taakse. Parin dioraaman lisäksi hyllyillä on hyvin tilaa nukkejen muulle rekvisiitalle, kuten ajoneuvoille ja isoille kalusteille.

Tämän keksinnön ansiosta kamarissa on nyt tilaa sohvalle, askartelu- ja ompelupöydälle sekä tietokonepöydälle. En joudu luopumaan mistään tärkeästä toiminnosta tai rakkaasta huonekalusta. Tästä kodista on ehkä lopultakin tullut koti. Paitsi, että tämä on viimeinkin toiminnallisesti kunnossa, tämä myös kelpaisi sisustuslehteen, koska täällä on nyt vain nättejä kohtia. Olisipa sen verran valoa, että saisin otettua kivat valokuvat kaikesta.

Silti ajoittain minua ahdistaa ja itkettää. Kun joku ääni päässäni yhtäkkiä kuiskaa, että "Sussu, sä nukut nukkekodissa" tai "Immolassa on yhä autokuorman verran sun käsityötarvikkeita ja posliininukkeja ja mopokin", niin tulee todella epätoivoinen olo. En ikimaailmassa tule saamaan kaikkia roiniani pois Sulon nurkista, koska niiden hävittäminen on mahdoton tehtävä, eivätkä ne mahdu tännekään. Minun kamppeitani on Heilankin kellarikomerossa, koska omaan kämppääni liittyvät kylmät varastotilat eivät sovellu asiaan.

Olisi pakko lakata harrastamasta kaikkea käsillätekemistä, mutta mitähän iloa missään sitten olisi.

Yhä minä haaveilen siitä, että jollain ihmeellä minulla olisi sekä yläkerta että alakerta itselläni. Nyt, kun Yläkerran Tyttö muuttokuormineen kuskattiin eilen uuteen kotikaupunkiinsa, ja asunto on hetken aikaa tyhjä ennen uuden vuokralaisen saapumista, unelmani makuuhuoneesta yläkerrassa ja runsaasta leikkitilasta taas voimistui. Niin kauan, kun saan edes omistaa tuon ylimääräisen asunnon, se haave ei kokonaan kuole.