sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Eteinen uusiksi



Viime aikoina minua on erityisen paljon siepannut se, miltä meillä näyttää, kun astutaan ulko-ovesta sisälle. Eteinen on ihan kamala ahdas loukko, joka pursuilee ryönää. Olen haudutellut sen muutosta jo useamman viikon ja nyt muutos on vihdoin käynnissä.

Vielä toissapäivänä tilanne oli tämä:

Kaikki mahdollinen on pielessä, kuten näkyy. Vaaleanpunainen väri on tympinyt minua jo kauan. Vaatekaapin ovet lepattavat aina auki ja samoin laatikko, jonka mekanismi on rikki ja jonka sulkeminen vaatii erityisiä asentoja ja kikkailuja. Pieni pöytä kaapin vieressä kerää päälleen kaikenlaista asiaankuulumatonta, samoin kuin peilin edessä oleva hylly. Avainnaulakon yläpuolella olevaan pieneen kaappiin kurkistaminen saa minut voimaan pahoin, sillä sen sisällä on taskulamppujen, heijastinten ja omituisten avainten lisäksi kaikenlaista sellaista, mitä kukaan ei koskaan tarvitse. Pipoille ja lapasille varattuja koreja on yhteensä viisi ja se tarkoittaa sitä, että ne pursuilevat asusteita, joita kukaan ei käytä. Tosiasiassa meillä on ihan älyttömästi vaatteita, jotka eivät ole käytössä ja joista pitäisi hankkiutua eroon. Kaapin päällekin on kertynyt viisi mopokypärää, vaikka taloudessamme on vain kaksi päätä. Tässä kuvassa on outoa se, ettei siinä näy lainkaan Sulon kenkiä. Yleensä niitä on armeijan verran tuossa etualalla, jossa niihin kompastellaan koko ajan.

Mutta tämä kaikki on nyt ollutta ja mennyttä! Perjantain postipäivän jälkeen minä ajelin kotiin huonekaluliikkeen kautta ja ryhdyin hommiin. Tänä aamuna eteisessä näyttää tältä:




Vaatekaappi siirtyy pian Sulon käyttöön makuuhuoneeseen kunnostuksen jälkeen. Ilman kaappia eteiseen saatiin runsaasti ilmaa. Naulakoita on rajallinen määrä, joten meidän täytyy nyt tomerammin opetella viemään kausivaatteet vinttiin. En halua, että naulakot alkavat pursuilla samaan tapaan kuin entinen kaappi.

Kenkien pyöriminen ympäri lattiaa loppuu nyt uuden kalusteen myötä. Kuvassa näkyvä kenkähylly on oikeasti TV-taso, jonka ostin Jyskistä. Siihen sopii molemmilta 4 paria kenkiä nätisti riviin ja kummallekin on yksi pieni laatikko pipoja ja muita asusteita varten.

Vihreää kalustemaalia oli jemmassa purkillinen. Se riitti muurin maalaamiseen. Lastulevyseinät minä sudittelin valkoisiksi, koska sitäkin maalia oli meillä runsaasti. Kun olin saanut maalattua seinät kertaalleen, eteisen vanha muovimatto ällötti minua tavallistakin enemmän ja sinkouduin saman tien rautakauppaan. Totesin, että laminaattilattia on edullinen ja helppo asentaa vanhan lattian päälle. Katselin asennusohjeita YouTubesta, mutta harmillisesti homma ei käytännössä ollut ihan niin yksinkertaista ja niinpä minä hikoilin laminaattien kimpussa liian pitkälle iltaan.

Olin kuvitellut saavani kaiken valmiiksi uniaikaan mennessä, jotta Sulon ei tarvitsisi lauantaiaamuna saapua töistä remontin keskelle. Niinpä laitoin kellon soimaan viideksi ja jatkoin urakkaa lyhyiden yöunien jälkeen. Ja kuinka ollakaan, lattia oli paikallaan ja sotkut siivottuina kun Sulo tuli kotiin.

Ainoastaan naulakoiden kiinnittäminen tiiliseinään jäi Sulon tehtäväksi ja jalkalistat meidän pitää vielä hankkia. Lisäksi meidän pitää vielä hankkia vihreä matto.


Sulolla on oma iso urakkansa vielä edessä, sillä hänen vaatteensa ovat nyt minun jäljiltäni isona kasana keskellä olohuoneen lattiaa odottamassa, että Sulokin karsii niistä poispantavat ja vinttiinmenevät.




torstai 7. syyskuuta 2017

Pulskemman tytön uudet vaatteet


Olen käyttänyt yllättäen saapuneen vapaa-aikani ompeluhommiin. Nimittäin kun viettää yhden vuodenkierron lähes kokonaan Postin paidoissa, saattaa käydä niin, että kasvaa sillä aikaa ulos entisistä lempivaatteistaan.

Kävin kehon kuntoindeksi -testeissä viime keväänä ja sain sieltä mukaani todella karua faktaa. Minussa on 11 ylimääräistä kiloa silkkaa laardia, joka sijaitsee pelkästään vyötäröllä. Kokonaisarvosana "huolestuttava". En silti saa tehtyä mitään asian eteen, koska kaksi Jutan kuuria läpikäyneenä tiedän, että laihtuminen on rääkkiä, kun pitää luopua niin monesta herkullisesta ruoka-aineesta (suklaasta, jäätelöstä, kermavaahdosta), eivätkä tulokset ole pysyviä, vaan päinvastoin entiset ekstrakilot tulevat pian takaisin tuplana. Olen vuoden alusta asti yrittänyt pitää enintään kaksi karkkipäivää viikossa, mutta onnistun siinä tavoitteessa aniharvoin. Viisi sokeripäivää ja kaksi sokeritonta on ollut todellisuutta.

Pitääkö vaan oppia hyväksymään se, että minä olen nyt ylipainoinen ja yhä pulskemmaksi käymässä, enkä tästä enää entiseksi vanhaksi tutuksi laihaksi itsekseni ole muuttumassa? Sen hyväksyminen ei ole yhtään helpompaa kuin laihduttaminenkaan, ja koska minulla on tulenpalava halu elää todella vanhaksi ja pysyä terveenä ja liikuntakykyisenä, en edes halua hyväksyä lihavaa Sussua. Tunnen olevani juuri nyt umpikujassa, josta kyllä pääsisi pois, jos olisi tarpeeksi tarmoa.

Sitä tarmonpuuskaa odotellessani siis päätin ommella isompia vaatteita. Mekko syntyi juuri äsken. Yhdistin rakasta bambucollegeani Sojan hienoon kansallispukuraitaan. Tämä on joustocollegea, johon on digipainolla painettu Kuolemajärven naisen kansallispuvun paidan kirjottua etuosaa. Sen verran minullakin on ollut tekemistä näiden Sojan ihanien kankaiden kanssa, että minä olen ollut se, joka on skannannut alkuperäiset kansallispukukankaat ja muokannut ne raporteiksi, joilla voidaan painaa jatkuvaa digikuvaa trikooseen. Eli vaikka kankaat muistuttavat kovasti kansallispukukankaita, ne eivät sellaisia ole. Kivaa perinteen uudelleenkäyttöä, eikö?


Ompelin myös lyhyen villakangastakin. Minulla onneksi oli vihreää pesuvillaa runsain mitoin vintissä jemmassa, joten en joutunut tähän ompelukseen ostamaan kuin vetskarin. Vihreä ei ole minun mieleiseni väri, mutta jos kangasta on olemassa, sehän käytetään pois, ennenkuin hankitaan uutta.


sunnuntai 3. syyskuuta 2017

11 kuukautta


Vuosi sitten lokakuun alussa eräänä perjantai-iltapäivänä sain puhelun: "Voitko aloittaa työt maanantaina?"

Aivan yhtä yllättäen kuin Postin työ alkoi, se nyt loppui. Koko talven ajan joka perjantai jännitin, tuleeko tekstiviestikutsua töihin myös seuraavaksi viikoksi. Meitä ylimääräisiä käsipareja taisi olla parhaimmillaan pitkälle toistakymmentä, mutta olimme kuin tosi-tv:ssä, jossa perjantaisin oli pudotuspäivä. Maanantaiaamuna sitten aina katsottiin, ketkä ovat vielä jäljellä. Kevään korvalla lakkasin jännittämästä, kun aloin oppia itse ymmärtämään, millainen tekijöiden tarve kulloinkin oli ja huomasin, että työpanokseeni oltiin tyytyväisiä. Viikko toisensa jälkeen minä siis menin sinne homeiseen halliin ja viikko viikolta kotiuduin sinne yhä tiukemmin. 

Kesän lopulla ylimääräisiä työntekijöitä alkoi kadota myös luonnollisen poistuman kautta nuorten lähtiessä opiskelemaan. Monena päivänä syötiin kakkua poislähtijöiden kunniaksi. Minä suunnittelin, etten varmasti toisi kakkua, kun lähden pois, koska minulle se ei olisi iloinen tapahtuma. Päätinkin tuoda kakkua sinä päivänä, kun saan kokonaisen vuoden täyteen.

Meitä ylimääräisiä "sollilaisia" alettiin alunperin tarvita siinä vaiheessa, kun mystiset suunnittelijat jossakin meitä ylemmillä tasoilla alkoivat kehittää postinlajittelun tapoja kannattavampaan suuntaan. Meidän silmissämme homma ei kuitenkaan vaikuttanut kovin kannattavalta, sillä lisätyöntekijöitä tarvittiin hurjasti ja ylitöitä tehtiin jatkuvasti. Mutta aivan vaivihkaa ne suunnittelijat kuitenkin taisivat onnistua. Tässä viimeisen parin viikon aikana nimittäin huomasin, että vaikka lähes kaikki ylimääräiset käsiparit olivat kadonneet ja vaikka vakkareista osa yhä oli lomalla, työt kuitenkin totta tosiaan tulivat tehtyä. Viime torstaina tajusin, että meitä kahta viimeistäkään ylimääräistä tyyppiä ei ensi viikolla enää tarvittaisi. Olin oikeassa.

Itkuttelin vuorokauden ja kuivasin kyyneleitä toisen vuorokauden.


Mitä minä suren? Eniten työyhteisön menettämistä. Sitä porukkaa, joka sai minut joka päivä nauramaan poskeni kipeiksi ja tuntemaan itseni tervetulleeksi. Niitä ihmisiä, jotka vitsailivat ja nauraa käkättivät, lauleskelivat mennessään, pysyivät positiivisina ja sietivät sisukkaasti työtään, joka jatkuvasti muuttui hankalammaksi. Niitä ihmisiä, jotka myös kiukuttelivat, juorusivat, napisivat ja valittivat. Niitä, joiden kanssa otin välillä yhteen, kun sattui olemaan huono päivä ja sitä, joka halasi, kun se huono hetki oli mennyt ohi. Minä suren niitä tyyppejä, joiden seurassa osasin olla oma friikki itseni.

Suren myös sitä, että menetän arjen, joka on kasvattanut itseluottamustani paljon. Monotoninen työ, joka ei vaatinut mitään koulutusta tai erityistaitoja, onkin näyttänyt minulle, että pystyn sittenkin asioihin, joihin en lainkaan uskonut kykeneväni. Olen ylpeä siitä, että sopeuduin aikaisiin aamuihin, kovaan meteliin kymmenien erilaisten ihmisten keskelle ja että opin nauttimaan yhteisistä kahvitauoista ja selviydyin vieläpä finaaliin sollilaisten tositeeveessä. Se kaikki on tehnyt minusta ehjemmän. Nyt minusta tuntuu, että ilman Postin hommaa minulla ei olisi edes ollut kanttia värjätä tukkaani siniseksi. Siksi osa minusta pelkää, että tämän arjen menettäminen vie minut taas kohti epävarmuuksiani, kun tämä kepeä huolettomuus vaihtuu takaisin yrittämisen paineisiin.


Ja tottakai suren myös rahaa, vaikkakaan se ei tunnu nyt lainkaan yhtä isolta surulta, kuin nuo kaksi edellämainittua. Olen koko ikäni tottunut tulemaan toimeen vähällä rahalla ja tämän vuoden aikana olenkin siksi pystynyt pistämään talteen lähes kaiken sen, mitä oma yritykseni on tuottanut, kun Postin palkka on riittänyt peruselämiseen. Olin jo ehtinyt haaveilla, että jos saisin olla toisenkin vuoden samalla tahdilla töissä, minulla olisi tarpeeksi säästöjä kunnolliseen pakettiautoon. Mutta nyt se vararahasto pitää ottaa käyttöön - siihen peruselämiseen - ennenkuin saan taas itseni takaisin rättitehtailijan moodiin ja verkkokauppani tuottamaan.

Nyt tilanne on se, että minut ehkä kutsutaan töihin sitten, jos tulee sairaslomia tai muita vajauksia tai poikkeustiloja. En yhtään ihmettele, jos niitä sairaslomia alkaa kertyä, kun päivät pimenevät ja porukkaa venytetään äärirajoilleen kymmentuntisilla päivillä ja turhauttavilla työmenetelmillä. Enkä minä sitä heille toivo, vaikka haluaisinkin edes välillä päästä takaisin töihin.



Koska olen kai nyt murehtinut tarpeeksi, yritän etsiä päivittäisten palkkatöiden loppumisesta hyviä puolia. Keskityn miettimään sitä, että nyt minulla on taas aikaa leikkiä Barbeilla. Jaksan taas käydä juoksemassa. Kerkiän ehkä ommella uuden syystakin ja pari mekkoa ennen kylmien ilmojen alkamista. Voisin käydä jossain reissussa Sulon kanssa. Ehdin kesyttää marsujakin paremmin. Mahtaisikohan kansallispukuompelukursilla olla vielä tilaa?