Olisikohan mahdollista pohtia lääkärissä käyntiä ja lääkitystä?

Tuon kysymyksen kysyjä tarkoitti takuulla hyvää, kun naputteli sen edellisen postaukseni kommenttikenttään. Päätin lyhyen vastauksen sijaan kirjoittaa aiheesta ihan oman postauksen, vaikka minun sairaushistoriani onkin taas sellainen yksityisasia, jota järkevä ihminen ei avaisi netissä kenellekään. Mutta ehkä tämän lukemalla joku siellä ruutujen toisella puolella saa paremman käsityksen siitä, millaista ADHD:n kanssa eläminen voi olla.

Olen käyttänyt mielenterveyspalveluita parikymppisestä lähtien ja mitä vanhemmaksi olen elänyt, sitä enemmän niitä olen tarvinnut. Aina on ollut helpompiakin aikoja, mutta pääasiassa olen ollut jonkinasteisesti masentunut teini-ikäisestä saakka. Masennus on ollut minulle niin tavallinen olotila, etten ole sitä yleensä edes masennukseksi tunnistanut. 

Jossain vaiheessa minut jo tuomittiin kroonisesti masentuneeksi, koska masennukseni uusii aina. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön mahdollisuutta on tutkailtu useampaan kertaan, mutta milloinkaan en niissä testeissä ole "pärjännyt". Käsittääkseni ADHD-tytöille onkin annettu virheellisesti kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja epävakaan persoonallisuushäiriön diagnooseja, koska tyttöjen ADHD:ta ei ole aiemmin osattu tunnistaa.

Olen syönyt mielialalääkkeitä enemmän kuin 15 vuotta. On kokeiltu eri merkkejä, mutta mikään ei ole tehonnut pysyvästi. Lääkitys ei koskaan ole pystynyt estämään masennuksen uusiutumista ja arvelenkin syöväni mielialalääkettä täysin turhaan.

Avioerokriisin aikana sain reseptin myös Opamoxiin, joka on rauhoittava lääke ja jota pidän minulle sopivana lääkkeenä. Purkillinen Opamoxia kestää minulla nykyisin vuoden tai puolitoista. Käytän sitä silloin tällöin tasoittamaan pahinta kierrettä, kun en pysty nukkumaan ahdistuksen tai pään suhinan takia. Yksi paremmin nukuttu yö sitten panee superongelmiksi paisuneet murheet mittasuhteisiinsa. Jatkuvalla syömisellä Opamoxista kuitenkin aiheutuisi haittoja, joiden takia en saa enkä haluakaan napsia sitä jokaiseen ahdistukseen.

Kun minulta alettiin tutkia ADHD:ta, niin sanottu krooninen masennukseni sai järkeenkäyvän selityksen. ADHD-aivot eivät kestä vastoinkäymisiä kuten normi-ihmisen aivot. Nyt minä tiedän, että masennukseni ei ole mikään krooninen tauti, joka ihan randomisti putkahtelee esiin, vaan se oireilee silloin, kun elämäni on joko liian tylsää tai liian stressaavaa. Elämäni pisin, useamman vuoden mittainen masennukseton kausi minulla oli, kun elimme Sulon kanssa Immolassa. Nyt tiedän, että onnellisuuteni perustui silloisen elämäni helppouteen. Huomaamatta Sulo tasoitteli tietäni ja järjesteli asioita niin, että minun on hyvä olla. Minulla oli oma vapaus ja määräysvalta koko elämääni, mukaanlukien työni. Kun minulla oli turvallinen olo ja helppo arki ja päivissäni paljon virikkeitä, aivoni voivat vallan hyvin. 

Kyllähän tietysti ADHD:hen on olemassa omat lääkkeensä. Minulle kokeiltiin niistä kahta. Kun ensimmäiseen lääkkeeseen löydettiin oikea annostus, se auttoi jaksamiseen muistaakseni puolisen vuotta, mutta sitten sen teho jostain syystä loppui. Sellaista voisi kuulemma odottaa tapahtuvan vasta vuosien käytön jälkeen. Lisäksi minun verenpaineeni nousi liikaa. Kokeiltiin toista lääkettä, mutta sekin nosti verenpainetta. Seuraavana kokeiluvuorossa oleva lääke oli niin kallis, etten voinut edes aloittaa sen testaamista. Neljäs lääke jäi kokeilematta, koska olin jo aika loppu niihin lääkekokeiluihin ja kuvittelin voivani vain tehdä elämästäni niin kevyen, että jaksaisin sen kunnialla loppuun asti. 

Mutta minä saan milloin tahansa ottaa yhteyttä neuropolille, jos haluan jatkaa lääkkeiden testailua. Voisin ihan hyvin ruveta kokeilemaan niitä kahta jäljellä olevaa lääkettä sitten, kun jään toimeentulotuelle, koska silloin saan maksusitoumuksen apteekkiin.

Avioerokriisin aikaan olin henkisesti elämäni huonoimmassa kunnossa. Silloin kävin ahkerasti Imatran mielenterveystoimistossa, mutta muutto Saloon katkaisi sen. Kun palasin Imatralle, otin jälleen yhteyttä mielenterveystoimistoon ja sain hyvän omahoitajan. Kun hän totesi minun itsetunto-ongelmieni olevan liian syviä hänen osaamiselleen, minulle haettiin oikeutta Kelan kustantamaan terapiaan. 

Löysin ainoan vapaan terapeutin Lappeenrannasta, ja kävin hänen luonaan vuoden, ennen kuin lopetin omasta tahdostani. Tuolloin sain masennustestistä ihan tolkuttomat pisteet verrattuna lähtötilanteeseeni ja terapeuttini tarjoutui jopa jatkamaan terapiaa ilman omavastuuosuutta eli minulle ilmaiseksi. Hän oli varmasti tosi huolissaan siitä, miten selviytyisin yksinäni. 

Mutta juuri hänen käyttämänsä skeemamenetelmä oli syynä suunnattoman pahaan olooni. Vajosin koko ajan syvemmälle masennukseen, koska joka viikko sain terapiakäynniltä uuden skeeman myötä päähäni aina uuden listan asioita, joissa olin kelvoton, paska ja vääränlainen. Sehän ei ollut skeemojen tarkoitus, mutta minun ADHD-päässäni asiat vain menivät nurinniskoin. Eipä sitäkään silloin tajuttu. Oloni helpottuikin huomattavasti terapian lopetuksen jälkeen, kun keskityin tekemään arjestani mahdollisimman kevyttä.

Olen ollut aiemminkin terapiassa parin vuoden ajan. Jo seurustelumme alussa Sulo pakotti minut lääkäriin katseltuaan surkeaa tempoiluani. Siitä tieni vei terapiaan, josta minulla on hyvät muistot. Se auttoi paljon ja minusta kasvoi ihan kelvollisesti toimiva kansalainen. Sulon ja terapian yhteisvaikutus sai elämässäni aikaan valtavan muutoksen. Mutta lopulta asiat menivät sitten niinkuin menivät ja minä päädyin syvempään suohon kuin koskaan.

Kun ADHD-diagnoosin myötä sain ymmärryksen siitä, miten elämäntapahtumat vaikuttavat masennukseni syntyyn, tieni mielenterveystoimistossa nousi pystyyn. Kun vuosi sitten olin ihan hajalla kuntouttavan työtoiminnan ja muiden velvollisuuksieni takia, neuropolin hoitaja suositteli minua hakeutumaan takaisin mielenterveystoimistoon omahoitajani juttusille. Omahoitajani ei kuitenkaan ottanut minua vastaan, vaan totesi puhelimessa, että mehän tiedämme, että minä romahdan aina, kun elämä käy raskaaksi ja nousen siitä sitten taas. Ja kyllähän minä tietysti sitten nousinkin. Piti vain ensin lopettaa taloyhtiön hallituksessa ja kuntouttavassa työtoiminnassa.

Nyt, kun tämän nykyisen parisuhteeni ongelmat kirkastuivat minulle, menin Vuoksen Kriisikeskukseen juttelemaan. Se on Etelä-Karjalan mielenterveys ry:n ylläpitämä keskustelupalvelu, jossa saa käydä viisi kertaa ja jonne menemiseen ei tarvitse lähetettä tai lupaa keneltäkään. Minulla on vielä kaksi käyntikertaa jäljellä. On ollut hyvä saada puhua jollekin, koska tästä asiasta en voi puhua kenellekään ystävälleni tai pohtia sitä blogissa.

Mutta siihen pohjimmaiseen hankaluuteeni eli ADHD:hen apua ei oikeastaan ole tarjolla lääkitystä enempää. Diagnosoinnin jälkeen sain käydä hyvässä vertaistukiryhmässä, mutta se kesti vain muutaman kuukauden. Sen jälkeen me ryhmäläiset olimme omillamme. Jonkinlaista toimintaterapiaa on olemassa, mutta sekään ei ole minulle sopivaa, koska olen elämäni varrella jo tietämättäni opetellut niitä taitoja, joita toimintaterapiassa opetettaisiin. Viidessäkymmenessä vuodessa olen itse oppinut, millaisilla jipoilla saan arkeni sujumaan mahdollisimman hyvin. Olen myös uskaltanut pyrkiä rakentamaan itselleni elämän, jossa minun on helpointa toimia.

Minullahan on ADHD-ihmiseksi asiat kuitenkin aika hyvällä mallilla. Minä maksan laskuni heti eikä minulla ole kulutusluottoja tai velkoja. En käytä päihteitä. En kärsi muusta riippuvuudesta kuin sokerista. En edes telo itseäni liian vaarallisissa harrastuksissa. Kykenen pitämään kotini järjestyksessä. Saan asioita valmiiksi asti ja teen sen, minkä lupaan. Olen ajoittain onnistunut elättämään itseni. Minulla on ystäviä, jotka tykkäävät minusta.

Minun ongelmani ovat ihmissuhteissa ja työelämässä. Niihin en ole oppinut kehittämään kunnollista toimintamallia ja valitettavasti ne ovat aika hallitseva osa tässä maailmassa elämistä. Mutta nyt minulla on edes tietämys ongelmieni juurisyystä. Nyt, kun ymmärrän, miksi kaikki aina kaatuu päälle ja miksi asiat eivät suju minulta niinkuin muilta, minulla on edes teoreettinen mahdollisuus löytää keinot selviytyä tästä tämänkertaisestakin masennuksesta.

Kaiken tämän takia arvelen, että lääkäriin on vähän turha nyt hakeutua. Juuri nyt vaikeuksia päälleni tuovat sellaiset asiat, jotka ratkeavat myöhemmin tavalla tai toisella. Ja mehän tiedämme, että nousen tästä taas, kunhan vaikeat asiat ovat asettuneet. 

Mutta tiedättehän te, että jos blogini on liian raskasta luettavaa, täällä ei tarvitse käydä itseään kiusaamassa?

Joulua ja häyristelyä

Niinhän sitä joulunpyhät voi viettää, että purkaa lastulevyjä seinästä. Ensin uteliaisuuttani halusin kurkata, miksi minun asunnossani on kaksi kertaa paksumpi väliseinä kuin muiden asunnoissa. No selvisi, että ei miksikään. Siellä on vain sisällä 20 senttiä turhaa ilmaa. En ymmärrrä 80-luvun remppa-ajatuksia. Jos haluaa suorat sisäseinät vinossa seisovaan taloon, niin miksi ei sitten suorista myös lattiaa? Ja miksi pitää jättää kymmenen senttiä ilmaa sinne lastulevyn ja alkuperäisen seinän väliin, kun vähempikin riittäisi? 

No, homma tietysti eskaloitui ja päätin poistaa sitä tyhjää tilaa seinän sisältä, jotta saisin lisää tilaa keittiöön eli saisin jääkaapin mahtumaan kyseiseen nurkkaan. Oi innostusta! Olin taas remonttihäyris-elementissäni, kunnes pääsin siihen vaiheeseen, että kadutti. Aina näissä jutuissa tulee se vaihe, etten tiedä, miten edetä ja miten ratkaista eteen tulevat ongelmat, joita en todellakaan tullut ajatelleeksi aloittaessani.

Tajusin eilen illalla epätoivoisesti jälkiäni katsellessani, että tämän minä olen kokenut ennenkin. Kun elämässä on vaikeaa, minä alan tehdä remonttia. Viimeksi rakensin nukkuma-alkovin vastaavassa vaiheessa. Koko elämä oli silloin hirveää kiirettä, itkua, kaaosta ja tuskaa ja siihen syssyyn minä sitten ryhdyin isoon rakennus-urakkaan. Kun kaikki kaatuu päälle, minun ilmeisesti pitää alkaa siirrellä huonekaluja, purkaa, rakentaa, maalata ja tapetoida. Onko se jokin sellainen juttu, että nyt minä hallitsen ja osaan ja tässä asiassa sentään minä päätän kaikesta? Edes tähän minä pystyn itse vaikuttamaan? En tiedä.

Nyt tiedän voivani aika huonosti. Olen pitänyt koko alkutalven touhukkuutta yllä aikataululla ja kivalla tekemisellä, koska päälleni kaatuvat murheet eivät ratkea niitä vatvomalla. Olen leikkinyt ihan tosi paljon Ihmeellinen Pieni Maailma -messuista asti. En ole tehnyt mitään työllistymiseni eteen, vaan paennut nukkemaailmaan. Hävettää.

Sain lahjaksi kaksi kiloa suklaata. Aloin tuhota niitä jo hyvissä ajoin ennen joulua ja olen ainakin viikon ajan syönyt päivittäin kokonaisen konvehtipaketillisen hirveän itseinhon ja harmistuksen vallassa. Olen ollut kiukkuinen ihmisille, jotka tietävät sokeriongelmani ja silti haluavat syöttää minulle karkkeja. Olen ollut vihainen siitä, että he panevat kamalasti rahaa sokeriin, vaikka sillä summalla olisivat voineet ostaa minulle ison määrän oikeaa ruokaa.  

(Miksi sitten en toivonut lahjaksi oikeaa ruokaa? Ihmisethän antavat minulle suklaata, koska tietävät minun rakastavan sitä ja haluavat ilahduttaa minua! Olen aivan idiootti.) 

Olen halveksinut itseäni, kun en pysty lopettamaan yhteen suklaapalaan, enkä edes kymmeneen, vaan vedän itku kurkussa koko laatikon loppuun yhtä kyytiä. Ja juuri äsken minä tajusin, että jos olisin ollut tosi fiksu, minä olisin voinut jo ennen joulua laittaa Imatra-ryhmään ilmoituksen, että voisin tuoda koko lastin jollekin isolle, köyhälle perheelle, jolla ei ole jouluherkkuja. Ja nyt minä inhoan itseäni senkin vuoksi.

Sokerin syöminen on todella huonoksi mielenterveydelle. Haluaisin kaivautua sänkyyn, nukkua kaksi viikkoa ja herätä sokerista vieroittuneena. Haluaisin myös herätä havaitsemaan, että seinän purkaminen olikin vain unta.

Joskus en jaksaisi itseäni ollenkaan. 

Kun nyt tarkastelen ihan rehellisesti itseäni, minä tajuan tuntevani itseni hirmuisen yksinäiseksi. Minulla on parisuhde, jossa on suuria ongelmia ja niiden näkemiseen ja myöntämiseen vaadittiin puolentoista kuukauden "breikki" seurustelusta. Minulla on toivoton taloudellinen tilanne, joka konkretisoituu todeksi vuoden vaihtuessa. Minä kiinnyin liikaa Yläkerran Tyttöön, vaikka olen pitänyt tosi tärkeänä sitä, etten kiinny ihmisiin, koska a) menetykset ovat minulle vaikeita ja b) liiallinen kiintymys johtaa usein liialliseen riippuvuuteen. Ja nyt minun vielä täytyy tehdä hirvittävä valinta kahden tosi hyvältä vaikuttavan vuokralaisehdokkaan väliltä, vaikka en haluaisi tuottaa kummallekaan pettymystä.

Miten pääsisin pakoon tätä arkeani? Haluaisin niin kovasti pystyä luopumaan aivan kokonaan nukkemaailmastani ja askartelu- ja sisustustarpeestani ja voittaa lotossa, ostaa oikean matkailuauton, ajaa valoon ja etsiä koko ajan uusia seikkailuja. Tämä elämänvaihe on nyt niin nähty, enkä löydä toivoa, että saisin tässä kaiken järjestymään.

Hoen itselleni: tämä on vain ADHD:ta! Älä luovuta! Odota rauhassa, niin kohta vuoristoradan suunta taas kääntyy ja kaikki on hyvin.

PS. Minulla oli kuitenkin kiva jouluaatto. Vaikka tapani mukaan olin kieltäytynyt kutsusta saapua Anopin joulupöytään ja suunnitellut viettäväni aaton taas itsekseni, päädyinkin viime hetkellä muuttamaan mieltäni. Anoppi ilahtui osallistumisestani ja minusta oli kivaa syödä oikeita jouluruokia ja lekotella, jutustella ja nauraa "ex-perheeni" kanssa. Kotiin tultuani katselin elokuvaa pysyäkseni hereillä liian myöhään, jotta jaksaisin vielä kävellä kirkkoon yölliseen jumalanpalvelukseen. Ystäväni lauloi siellä bändin kanssa ja voi miten upeasti he esiintyivätkään. Se oli niin vaikuttavaa, että itketti ja hypitytti. Ja ihanasti kaiken tämän vesisateen ja tappavan liukkaiden teiden ja rumuuden keskelle oli aattoaamuksi satanut kaunis lumipeite, joka katosi vasta seuraavan yön aikana. Tämä meidän kylä on ihan täydellinen joulumaa.

Muutokset ja yllätykset

Sekä vakavissa psykologisissa että naistenlehtien hömppäpersoonallisuustesteissä minun on aina vaikeaa vastata kysymyksiin siitä, miten suhtaudun muutoksiin ja yllätyksiin. Sellaiseen kysymykseen ei vaan millään voi vastata kyllä tai ei tai jotain siltä väliltä. Joskus muutokset saavat minut ihan suunniltani ja joskus olen niistä aivan liekeissä. Joskus menen ihan autistiseksi yllättävistä käänteistä ja joskus tulen niistä maailman onnellisimmaksi. Otapa siitä sitten selkoa...

Paitsi että nykyään jo otankin. Tässä ADHD-diagoosini jälkeisessä uuden itsetuntemuksen tilassani olen oppinut ymmärtämään, milloin muutokset ovat jotain, mitä rakastan ja milloin ne ovat pahinta myrkkyä. Taikasana tässäkin kohdassa on itsemääräämisvalta.

Kun muutokset lähtevät liikkeelle minusta ja minun tarpeestani, ne ovat parasta maailmassa. Kun ne tulevat muualta tai toisten toimesta, ne panevat maailmani palasiksi. 

Ikävä kyllä elän tässä juuri nyt toisen ihmisen aiheuttaman yllättävän muutoksen keskellä.

Yläkerran Tyttö muuttaa pois. Eräänä iltana saunassa hän kertoi minulle hakevansa avointa työpaikkaa toisessa kaupungissa. Aloin itkeä, hyperventiloida ja keinutella itseäni. Enkä edes hävennyt sitä kaikkea, vaikka vuokranantajat eivät kai yleensä tee sellaista vuokralaisensa edessä. Kotiin päästyäni itkeä vollotin ääneen ja nukahdin lopulta Opamoxin avulla. Muutaman päivän itkeskelin, pelkäsin ja toivoin ihmettä, kunnes Yläkerran Tyttö sitten syöksähti omaan ihanaan tapaansa keittiööni ja kertoi saaneensa sen työpaikan. 

Tämä muutos vaikuttaa minun elämääni niin monella tavalla, että olen käynyt voimalla läpi surua, inhoa ja pelkoa. Ja olen antanut itseni tuntea ne kaikki tunteet, koska yrittämällä teeskennellä, ettenkö vaikkapa olisi vihainen Yläkerran Tytön ajoituksesta, minä vain patoaisin sen tunteen ja se pahenisi ja alkaisin inhota häntä. En halua inhota häntä, sillä hän on nämä viimeiset 20 kuukautta ollut elämänlaatuani suuresti parantava ihminen. Hän on ollut yksi syy siihen, miksi minun kodintykkäysprojektini on sujunut hyvin ja miksi olen saanut nauraa myös monena paskana päivänä.

Tänne muutettuaan Yläkerran Tytöstä tuli aivan hetkessä jotain ihan muuta kuin vain vaatimukseni täyttänyt vuokralainen. Hän ja minä olemme jotenkin samanrytmisiä ja meillä menee ajattelumaailma yhteen sillä lailla hauskasti, että kommunikointi ja yhdessä oleminen on pelkästään helppoa ja ilahduttavaa. Hän on niin kovin paljon samanlainen kuin minä itse olin 20 vuotta sitten - silloin ennen kuin minusta tuli hidas ja turvallisuushakuinen keski-ikäinen. 

Minä rakastan sitä, miten hänen kanssaan ei tarvitse suunnitella treffaamista etukäteen eikä sovitella aikatauluja. Ei tarvitse miettiä tarjottavia tai ohjelmaa. Hän vain tupsahtaa tuulispäänä ovesta sisään tai laittaa viestin, että saako tulla aamupalalle tai mennäänkö saunaan. Ja sitten minä kuuntelen kertomuksia hänen seikkailuistaan, joissa on aina vähän yläkerrantyttölisää - ihan niinkuin minun jutuissani on vähän sussulisää. Meillä tunteet ovat suuria ja vaihteluntarve ohjaa eloamme. Kun me juttelemme, me molemmat puhumme paljon, mutta kumpikaan ei jyrää toista. Minusta sellainen on ihanaa, koska ihmisissä minua rasittaa joko liian verkkainen puhe, liian päällekäyvä puhe tai liiallinen hiljaisuus. Mutta Yläkerran Tytön kanssa me sukkuloimme samalla levelillä. Ja samalla, kun muut live-elämäni ihmiset ovat viime vuosina käyneet läpi raskaita asioita, samanrytminen Yläkerran Tyttö on ollut minulle ihanaa seuraa. Hän katsoo maailmaa positiivisesti ja hänen kanssaan minä tulen aina hyvälle tuulelle. 

Hän on sellainen ihmeellinen olento, joka on silmittömän kaunis ulkoisesti ja silti vähintään yhtä kaunis sisäisesti. Hänen suloisuutensa on jotain niin kokonaisvaltaista, etten ole sellaiseen ihmiseen koskaan ennen törmännyt. Ja juuri siksi hän on pelkällä olemassaolollaan antanut minulle opetuksen: "liian kauniistakin" ihmisestä voi tykätä tosi paljon - ei tarvitsekaan inhota, olla kateellinen, pelätä tai vältellä. Kuulostanko siltä, kuin olisin rakastunut häneen? Varmasti kuulostaa! Ja kyllä hänestä onkin tullut minulle tosi rakas ihminen. Ajatus siitä, että hän katoaa elämästäni on todella surullinen. 

Älkääkä tulko sanomaan, että voimmehan me vierailla toistemme luona. Kun se juuri on se asia, mitä minä en ystävyyksissä jaksa! Että pitää varta vasten lähteä ja matkustaa ja sopia ja suunnitella ja olla ja keskittyä ja valmistella ja jaksaa. 

Yhdessä asiassa me olemme tosi erilaiset. Toisin kuin minulla, hänellä on kunnianhimoa työtään kohtaan ja hän haluaa tehdä uraa. Niinpä siitä huolimatta, että hän rakastaa kotiaan yläkerrassa, Imatraa ja hiihtämistä, hän aivan innoissaan on muuttamassa työpaikan perässä uudelle paikkakunnalle, jossa ei edes ole lumisia talvia. Minulle taas kiva koti ja kiva asuinympäristö ovat elämän tärkeimpiä asioita. Kun sanoin lannistuneena, että "sähän joudut alottamaan siellä kaiken alusta, etsimään uudet kaverit ja joukkueet ja harrastuspaikat..." niin jo ennen kuin olin saanut ajatustani loppuun, minä hoksasin, että juuri sehän on hänestä se paras juttu! Ihan kuin minä nuorempana. Mikä olikaan silloin mahtavampaa kuin muuttaminen uudelle paikkakunnalle, jossa ihan kaikki oli uutta ja mielenkiintoista ja jokainen päivä toi tullessaan jotain uutta tutkittavaa ja opittavaa.

Tässä vaiheessa olen alkanut päästä jo voitolle pahimmasta tunnemyllerryksestäni. Suru on jo pienempää, kiukku on laantunut ja pelkokin nostaa päätään vain ajoittain. Uskoisin surun kyllä rytisevän takaisin siinä vaiheessa, kun Yläkerran Tyttö on lopullisesti poistunut ja yksinäisyys valtaa minut.

Pelko tietysti johtuu siitä, että olen pahasti riippuvainen yläkerran vuokratulosta, joka kattaa sen asunnon kulut. Jos asunto on yhdenkin kuukauden tyhjillään, ja joudun itse maksamaan sen vastikkeen, minä joudun ryömimään Sulon luo pyytämään elinikäistä lainaa. Ja jos saan asuntoon jonkun vuokralle, minun pitää oppia sietämään hänen elämisensä ääniä. Tuskinpa saan täydellistä vuokralaista toista kertaa? 

Imatralla on tällä hetkellä Oikotiessä myytävänä 262 kerros-, rivi- tai paritaloasuntoa ja 152 vapaata vuokra-asuntoa. Tämän kokoisessa minikunnassa se on valtava määrä. Joulukin on varmasti hankalin aika vuodesta yrittää vuokrata tai myydä kotia, kun ihmisten elämänmuutokset yleisesti asettuvat kevääseen tai syksyyn ja keskittyminen on muutenkin jouluhumussa. Asuntoa on käynyt katsomassa vain kaksi ihmistä, joista toisen toivon saavani siihen vuokralle ja toivon myös, että Kela ei määrää minua myymään asuntoa pois millä hinnalla hyvänsä.

En todellakaan olisi tarvinnut juuri tähän kohtaan vielä lisää huolta toimeentulostani, mutta tässä sitä nyt mennään, vanhaa tuttua vuoristorataa. 

Heikompi Häyrinen

Ikäkö sen tekee, etten ole enää niin nopea ja tehokas kuin ennen? Mikään ei valmistu enää suih saih, kuten aiemmin. Nykyisin väsähdän ihan mahdottoman nopeasti, oli kyse sitten fyysisestä tai henkisestä ponnistelusta. Eräänä päivänä laittelin lapsuuskuvia albumiin ja parin tunnin liimailun jälkeen olin niin poikki, että teki mieli kömpiä nukkumaan.

Aiemminhan häyristely vei minut mukanaan niin, etten malttanut juoda, syödä tai käydä vessassa, ja lopetin riehumisen vasta, kun kaikki oli valmista. Enkä tosiaankaan väsähtänyt! Nykyisin joudun palastelemaan! "Teen nyt tämän vaiheen ja huomenna jatkan!" Aivan ennenkuulumatonta!

Siihen palasteluun liittyy myös itsehoito-ohjelmani kaamosajan varalle eli lukujärjestys. Jaan päiväni ruokailuilla kolmen tunnin palasiin. Tai ainakin pyrin tekemään niin! Aamulla aamupala, sitten töitä tai muuta työhön verrattavaa. Lounaan jälkeen ulkoilua tai huonolla ilmalla sisäliikuntaa. Välipala kolmen maissa, jonka jälkeen päivälliseen saakka saan leikkiä ja askarrella tai tavata ihmisiä. Sitten syön ja hakeudun ruudun ääreen leffojen todellisuuspakomaailmoihin, kunnes iltapalan kautta yhdeksältä menen sänkyyn. Luen kirjaa, kunnes uni voittaa.

Jos pystyn noudattamaan tätä kaavaa, voin hyvin. Tietysti välillä on ulkopuolisia tekijöitä, joiden takia en voi pysyä rutiinissani, ja välillä on päiviä, ettei vaan millään malta tai huvita esiintyä itsekurin kuningattarena. Mutta melko hienosti olen silti aikataulussani pysynyt, lukuunottamatta aamupäivien työntekoa. Viime postauksessaniko minä juuri lupasin, että teen joka päivä jonkin työllistymistäni edesauttavan teon? Se ei ole onnistunut edes välttävästi ja koen siitä syyllisyyttä. 

Tällä reseptillä marraskuu meni ohi ennätyksellisen nopeasti ja minä voinkin nyt varsin hyvin. Olen myös pistänyt tauolle ihmissuhteen, joka oli alkanut vaikuttaa todella negatiivisella tavalla minun mielenterveyteeni. Olen nyt jopa ihan kokonaan lakannut kaipaamasta kuolemaa herätessäni, mikä on aivan mieletön ero tähän aiempaan syksyyni. 

On asioita, joihin en pysty mitenkään vaikuttamaan, mutta joiden vatvominen on aiheuttanut minulle suurempaa ahdistusta, kuin olen ymmärtänytkään. Kaamos pysyy, vaikka kuinka kiukuttelisin ja itkisin pimeyttä. Asumiskuluni nousevat ja hallituksen köyhienkyykytys jatkuu, vaikka minä vääntelisin numeroita loputtomasti. Ja sen edellämainitun ihmissuhteeni toisen osapuolen synkkä mieli ei valostu, vaikka minä kuinka myötäeläisin. Kaikkien näiden asioiden märehtiminen on vienyt minua ihan huomaamatta yhä syvemmälle masennukseen.

Tällä sussunhuolto-ohjelmallani minä jaksan tämän vuoden loppuun. Sitten pitää tehdä päätöksiä ihmissuhteen ja todennäköisesti toisen asunnon kanssa ja alkaa kiristää vyötä entisestäänkin. Ja sitten kaamos jo kääntyykin kohti kevättä. 

Vaikka en nauti liikunnasta, tunnen olevani voittaja, kun merkkaan lukujärjestykseeni kotijumpan, vesijumpan tai kävelylenkin, enkä joudu piirtämään julmaa, punaista rastia kuluneen päivän kohdalle. Tiedänhän liikkumisen olevan pidemmän päälle hyvinvointia lisäävää, vaikkei aiheutakaan minulle välitöntä tyydytystä. 

Välittömän riemun saan askartelemisesta ja leikkimisestä. Olen saanut sillä saralla ihan mukavasti aikaiseksi. Päässäni on paljon ideoita, joita haluaisin päästä toteuttamaan, mutta nyt en saa ylittää rajaa ja huseerata yliaikoja. Maksaisin vain siitä riemusta yöunillani. Minun on iltaisin katseltava leffoja ja luettava kirjoja, jotta suhina päässäni rauhoittuisi ennen nukkumaankäymistä, vaikka haluaisin käyttää myös illan tunnit johonkin hauskaan tai hyödylliseen.

Yritän vielä saada uniaikaa siirtymään tunnilla taaksepäin, jotta onnistuisin myös aamuissa. Tämä pimeä aika vaatii minulta 9-10 tunnin yöunet, joten minun olisi nyt saatava päivärytmiä kiepattua tunnin taaksepäin: sänkyyn jo kahdeksalta, unessa kymmeneltä. Eli elokuvien tilalle pitäisi löytää lyhyempää pääntyhjennysohjelmaa, vaikkapa jokin ei-koukuttava sarja.

Tiedän olevani onnekas, etten joudu tähänkään vuodenaikaan olemaan jossain oikeassa työssä, jossa en näkisi sitä lyhyttä hetkeä valoa, jota maailma pystyy tarjoamaan. Mutta luultavasti minun on hakeuduttava taas kuntouttavaan työtoimintaan ihan vain rahan takia. Minua ei ole kutsuttu työkkäriin helmikuun jälkeen. Silloin oma virkailijani vaihtoi toiseen työhön ja minä jäin ilman työntekijää. Ja nythän siellä on menossa mullistuksia, kun koko järjestelmä muuttuu vuodenvaihteessa. Miten sekin sitten vaikuttaa minuun, on syytä tässä kohtaa jättää miettimättä.

Yksi asia, jossa olen joutunut myös korjaamaan ajatteluani on tämä koti. Neljä vuotta olen marissut sitä, mikä koirankoppi tämä on ja miten tänne ei mahdu mitään, eikä ole edes hirsiseiniä eikä ulkohuussia eikä tulipesää. Olen nyt alkanut opetella hyväksymään sen, että yläkertaa en tule saamaan oman kotini jatkeeksi, vaan tähän 45 neliöön minun on vaan syytä itseni sovittaa. 

Ensimmäinen askel "koti tykättävämmäksi" -projektissani oli pyhittää kamari käsitöille ja luopua olohuoneajatuksesta. Se on ollut todella hyvä veto, ja onnittelen itseäni oivalluksesta. Nyt olen jatkanut projektia uudelleensisustamalla eteisen. Rakensin sinne kulissikaapin työkaluille ja olen todella ylpeä, että senkin onnistuin tekemään ilmaisista materiaaleista. Jouduin ostamaan ainoastaan saranat. Päädyin myös tapetoimaan seinät vain siksi, että rautakaupassa osui silmiini alennustapetteja kympillä. Tapettiliima löytyi Facebookin roskalavaryhmästä. Aiempi vihreä seinä on aina herättänyt minussa ristiriitaisia tunteita, mutta uusi tyyneystapetti herättää pelkkää rauhaa!

Hommaan upposi useita päiviä. Moisen pikkujutun olisi entinen Sussu häyristellyt yhdessä päivässä valmiiksi. Tämän uuden verkkaisuuteni takia minua kai nykyisin stressaavat myös iloiset touhut. Olisi niin paljon kaikkea kivaa tehtävänä, mutta aika lipsuu käsistäni tolkutonta vauhtia.