Koti ennen ja jälkeen

Koska en ole blogannut niin moneen vuoteen, en myöskään ole ottanut sisustuskuvia entiseen malliin. Ne kuvat, joita olen Instaan napsinut, olen jostain syystä suurimmaksi osaksi hävittänyt. 

Onneksi sentään olen älynnyt ottaa kuvat siitä, miltä tämä koti näytti minun tänne muuttaessani kesällä 2020. Kaikki oli rumaa. Mutta minä katsoin asuntoa rumuuden läpi; kaikenhan saisi kuorrutettua nätiksi ja vieläpä tosi helposti nykymaalein ja -tapetein, kun talon hengittävyys oli jo tuhottu.

Nyt on pahin mahdollinen aika vuodesta yrittää kuvata tätä kotia. Pimeys on kaikennielevää. Tässä silti tulee ennen- ja jälkeen-kuvatuksia.

Tällainen oli keittiö. Marmorijäljitelmätaso! Ihan hirveä! Ja entäs nuo kaapinovet! Minusta tuollaiset kaarevasti uurretut ovat rumimmat, mitä voisin edes ajatella. Pitkään minä niitä surin, ennen kuin jommastakummasta iltapäivälehdestä bongasin jutun naisesta, joka oli sahauttanut halvasta kovalevystä uudet pinnat vastaavanlaisiin oviin ja liimannut ne paikalleen. En olisi ikinä itse keksinyt, että moista höttöä voisi käyttää tällaisessa tarkoituksessa. Mutta jopa vain toimii! Eikä ollut kallista! 

Panostin kuitenkin oikeaan, puiseen tasoon, jonka Heila avuliaasti ja huolellisesti öljysi tummanruskeaksi. 

Olen tykännyt keittiöni uudesta ulkoasusta kovasti. Kirkkaankeltainen on raikas ja iloinen väri, ja värikkääseen Pip Studion tapettiin en ehkä kyllästy koskaan. Minä olin päättänyt tuosta tapetista jo ennen kuin minulla oli edes mitään kotia. Kun tein kaupat, kävin heti K-Raudassa tilaamassa siniset kukkatapettini.

Keittiön hankaluus on sen pitkulainen muoto. Kun kaikki kiinteät kalusteet ovat rimpsuna yhdellä seinällä, muulle kalustukselle jää suikulainen tila. Olen siirtänyt jääkaapin eteisen puolelle, koska sille on todella vaikeaa löytää asiallista paikkaa ja koska se rumentaa söpön keittiöni.

Vaikka tässä talossa ei sisällä ole mitään alkuperäistä, pystyn sietämään 80-luvulla vaihdettuja ikkunanpokia. Ne sentään ovat puuta ja mukailevat alkuperäistä ruutujakoa, vaikka vääränlaiset ovatkin.

Kotimaan rautakauppojen leveämpiin koristeellisiin ikkunalistoihin minulla ei ikimaailmassa olisi ollut varaa, joten odotin Venäjän rajan aukeamista koronan jälkeen ihan hulluna. Eräs sota kuitenkin on pitänyt rajan suljettuna ja minä olen elellyt kokonaan ilman listoja neljä vuotta. Kunnes joku ystävällinen sielu mätkäisi Toriin ilmaiseksi tyrkylle käyttämätöntä mdf-listaa ja nyt minun ikkunoissani lopultakin on nätit, leveähköt listat! Pakkelilla ja kalkkimaalilla sain niiden liukkaan ja keinotekoisen ämdeeäffäisyyden häivytettyä.

Minä onneton olen jo niin vierottunut perinnekorjaamisesta, että katonrajoissakin on styrox-listat! Kamarista uupuvat vielä lattialistat, mutta kai nekin jossain vaiheessa jostain esiin putkahtavat. Sinne en halua samanlaisia tylsiä ja kapeita nykylistoja, kuin mitkä keittiöön olen paremman puutteessa kelpuuttanut. Tosin eivät ne lattialistat missään edes näkyisi tämän huonekalupaljouden seassa. Niinkuin nyt ei näy jesari, jolla olen lattianraot tiivistänyt...

En ole pystynyt keksimään mitään ratkaisua alaslasketun katon suhteen. Sen oksettavan lastulevypinnan takana on alkuperäinen kaunis paneelikatto, mutta valitettavasti myös jotain ilmanvaihtoon liittyviä putkia ja johtoja. Myöskään minulla ei ole ollut varaa purkaa lattiasta laminaatti - muovimatto - lastulevy -yhdistelmää ja rakentaa tilalle lautalattiaa. Kahdessa naapuriasunnossa sellaiset on tehty ja onhan niissä asunnoissa heti ihan toisenlainen tunnelma. Minä ottaisin mielummin muovimatonkin kuin laminaatin.

Vaikka tässä asunnossa virallisesti on huone ja keittiö, niiden välinen leveä oviaukko teki niistä käytännössä yhtä tilaa. Talon muissa asunnoissa vastaavassa kohdassa on lasi-ikkunalliset pariovet. Minulla ei sellaisia ollut. Ulkovarastosta ovet kyllä löytyivät, mutta ne olivat ikkunattomat ja erittäin homeessa. Vein ne kaatopaikalle. 

Leveä oviaukko oli minusta monella tapaa hankala ja lopulta minä kavensin sen. En ole katunut. Jos voisin, laittaisin tuosta jopa kokonaan seinän umpeen ja siirtäisin oven kamarin nurkkaan, josta käynti olisikin eteiseen. En oikein tykkää tästä suorakaiteen muotoisesta pohjasta - talon läpi ikkunasta ikkunaan asunto on putki, jonka reunoille huonekalut asettuvat.

Kamarin seiniin päätyi yltiöromanttinen pinkki tapetti ihan vain siksi, että sitä löytyi runsaasti rautakaupan poistolaatikosta. Vitosen rulla Pip Studion tapetista kuulosti hyvältä diililtä, vaikken oikeastaan tykkää vaaleanpunaisesta. En tiedä, mikä taika tuossa tapetissa sitten kuitenkin on, sillä en ole siihenkään kyllästynyt. Päinvastoin tykkään siitä ihan yhtä paljon kuin keittiön rakkaustapetistani. Ehkä juju on epämääräisessä värissä, joka jossain valossa näyttää pinkiltä, jossain lohenpunaiselta ja jossain ihan vaan joltain muulta punaiselta.

Kotini on täyteenahdettu ja yhtä massiivista kompromissia, mutta jos minun on tässä lastulevyn, mdf:n ja styroxin keskellä elämäni loppuun elettävä, niin ainakin voin tehdä sen räiskyvin värein!

Tekemistä vielä on puuttuvien jalkalistojen ja ongelmallisen sisäkaton lisäksi. Tuossa oviaukon kirjahyllyssäkin on yhä lakananpala verhona. Siihen pitäisi rakentaa ovi. Ja sitten on yksi humoristinen kaapinoviyritelmä, joka pitäisi tehdä kunnolla. 

Tässä kaapissa lymyävät nukkejen räkäläbaari ja pieni kahvila, yhden nuken valkoinen ja askeettinen kaupunkiasunto sekä Kenin ja Kaarnan vessa. Minä mokoma olen teini-iässä napannut kaapin yläovet pois ja nyt minun pitää rakentaa siihen uudet. Kokeilin kovalevyä ja lopputulos naurattaa. No, uutta yritystä perään, kunhan kerkiän.

Vaikka minulla nyt on mahdollisimman paljon tilaa askartelulle ja käsitöiden tekemiselle, en tietenkään ole tyytyväinen vieläkään. Kun mennään toiminnot edellä, joudutaan heittämään hyvästit kauneudelle. Ahtaus on ahtautta, ja valokuvissa näyttää minusta tosi sekaiselta silloinkin, kun on siistiä. Jospa nyt tämä talvi kuitenkin menisi tällä, enkä pelaisi enempää huonekalushakkia.

Kyllästymistä ja haaveita

Uusien ihmisten lisäksi minä riehaannun täysillä myös harrastuksista ja lopetan ne sitten yhtä täysillä. Se on tehnyt minusta keskinkertaisen moniosaajan. Osaan todella paljon asioita, mutta mitään en todella hyvin. Tai en ehkä edes osaa, mutta teen silti.

Erityisesti silloin, kun olin käsityöyrittäjä, törmäsin jatkuvasti ihmisiin, jotka olivat käsittämättömän taitavia. Tai käsittämättömän pitkäjänteisiä. Tai omasivat käsittämättömän määrän tietoa jostakin tietystä aiheesta. En koskaan pystynyt tajuamaan, mistä kumpuavat sellaiset ominaisuudet, joiden avulla jostain yrittäjästä tuli oman alansa mestari tai pitkän uran tehnyt puurtaja. Jos ajattelen ihmistä, joka on mestari alallaan, ajattelen ensimmäisenä Sojaa. Hän on pystynyt nousemaan taidollaan, tiedollaan ja intohimollaan ihan erityiseen asemaan kansallispukumaailmassa. Ja jos joku joskus sanoo jossain, ettei käsityöllä voi elää, minä ajattelen heti Sannaa, joka teki muovailemisesta elämänuransa ja palkkasi ihmisiäkin töihin. 

Mutta minä sen sijaan en pysty millään tajuamaan, miten kukaan voi jaksaa muovailla samoja pieniä donitseja vuosi toisensa perään. Miten ei kyllästy muovailemaan? Miten ei kyllästy pinkkiin? Miten ei kyllästy kansallispukuihin? Miten jaksaa pistellä pienenpieniä pistoja tuhatmäärin peräkkäin? Miten innostuu aina uudelleen syventämään osaamistaan yhdestä ja samasta teemasta? Miten sellainen voi edes olla ihmiselle mahdollista?

Nyt kun en enää ole käsityöläismaailmassa, törmään näihin mestaritason tekijöihin somessa. Ja taas ihmettelen samoja kysymyksiä. Miten jaksaa maalata satoja samanlaisia maisemia? Miten jaksaa piirtää samaa hahmoa sarjakuvaan kymmeniä vuosia? Miten jaksaa hinkata nukketaloa niin, ettei sen yhdenkään listan nurkassa näy rakoa? Kärsivällisyys, määrätietoisuus, tarkkuus ja huolellisuus, joita vaaditaan sellaisiin suorituksiin, ovat minusta ihmiselle ihan yhtä mahdottomia taitoja saavuttaa kuin sadan kilometrin juokseminen (ja silti sellaistakin joku tekee tuosta noin vaan).

Graafisen suunnittelijan työn paras puoli on se, etten joudu toistamaan yhtä ja samaa aivan koko ajan. Tuleekin uusi asiakas, jolle saan tehdä jotain uuden näköistä. Ja sitten on vanhoja asiakkaita, joille tehdään tutun näköistä, mutta sitäkin projekteina, joilla on päätepiste. Eli sopivassa suhteessa saan loihtia sekä uutta ja innostavaa että vanhaa ja helppoa. Mutta mikään intohimograafikko minä en ole. Ei minua kiinnosta hiirenkakan vertaa seurailla mitään trendejä. En enää nykyisin edes muista fonttien nimiä ulkoa. Olen täysin kunnianhimoton graafinen suunnittelija, vaikka tykkäänkin siitä työstä. En halua pysyä ajan hermolla ohjelmistoissa ja laitteissa, enkä seuraile muita graafikkoja somessa. Onkin aika ihme, että olen tämän työn parissa viihtynyt kolmekymmentä vuotta. Ehkä juuri siksi, etten tee sitä täysipäiväisesti. Tietokoneella istumiseen minä kuitenkin olen kyllästynyt. Siksi parin, kolmen tunnin työpäivät ovat minulle sopivia. (Olisipa niitä vaan vähän useammin.)

Ainoa asia, johon minulla on intohimo, on leikkiminen. Aloitin leikkimisen Kenillä vuonna 2014 eli siitä on nyt jo 10 vuotta. Sitä ennen en varsinaisesti leikkinyt, vaikka Ken minulle saapuikin jo 90-luvulla ja jo silloin ompelin sille vaatteita ja valokuvasin sitä. Tämän viimeisen 10 vuoden aikana homma on vain eskaloitunut. Puolentoista vuoden ahdistustauon aikanakin minä kaipasin leikkimistä todella paljon. En tunne mitään kyllästymistä Keniin ja sen uuteen puolikkaaseen Kaarnaan. 

Onhan nukkemaailmassakin mestareita, elämänuralaisia ja tietopankkeja. Minä en tunnista barbejen pään muottien nimiä enkä osaa julkistusvuosia ulkoa. Minun askarteluni ja ompelukseni ovat juosten kustuja. Minun rakkautenipa kohdistuu leikkiin. Ja sen mukana kaikkeen siihen monipuoliseen käsillätekemiseen ja mielikuvituksen käyttämiseen, mitä siihen leikkimisen rinnalle joutuu ymppäämään. Siis saa ympätä! Vaikka minä menetän hermoni liimaillessani huonekaluihin jalkoja, kiroan äänekkäästi ommellessani pieniä T-paitoja ja turhaudun siihen, että kömpelöt käteni kaatavat kaiken nukkekodin sisällä, minä voisin aivan hyvin omistaa elämäni pelkälle leikille! 

Uskoisin, että en ole kyllästynyt leikkimiseen juuri siksi, että se pitää sisällään niin valtavan vaihtelevasti erilaista käsillätekemistä ja lisäksi se on sosiaalinen harrastus. Valokuvaus, tarinankerronta, ompeleminen, piirtäminen, rakentaminen, muovaileminen, askarteleminen, sisustaminen - kaikki ovat ihan parhaita harrastuksia jo itsessään, mutta nukkejen ollessa kyseessä minun ei tarvitse osata niitä mitään todella hyvin. Vähän sinne päin on minulle kyllin hyvää ja pääasia on ilossa. Saan näistä touhuista itselleni suurta iloa ja tuon sitä somen kautta myös muille. Se, että Kenin tilin seuraajista varsin suuri osa tulee nukkeharrastajien ulkopuolelta, on minulle ilahduttava osoitus siitä, että tuon ihmisille iloa.

Haluaisin saada tuon yläkerran asunnon käyttööni siksi, että saisin vielä enemmän tilaa nukkekodeille ja askartelulle. Haluaisin rakentaa pihan täyteen taloja, kauppoja, kulkuvälineitä, puistoja ja muita olennaisuuksia, joita jokaisessa kylässä kuuluu olla. Haluaisin opetella tekemään betonista kirkon ja huoltoaseman. Haluaisin, että minun pihaplänttini olisi pieni ITE-taidekohde, jonne ihmiset tulisivat katsomaan Barbie-maailmaani ja aikuiset harrastajat leikkimään. Haluaisin jopa osata pitää puutarhakasveja hengissä edes sen verran, että voisin kasvattaa pienilehtisistä pensaista puustoa nukkekyläni ympärille. 

Diagnoosin saaminen

Koska edellinen postaus ja kommentointivapaus anonyymeille ei ainakaan vielä ole osoittautunut virtuaaliseksi itsemurhaksi, aloin selata, mitä olen ADHD:stani täällä jo laverrellut. No enpä paljonkaan, vaikka luulin kertoneeni jo diagnoosin saamisestakin. Nyt voisinkin siis palata nollaan eli siihen aikaan, kun en edes arvannut ADHD:n olevan muidenkin kuin ylivilkkaiden pikkupoikien vaiva. Sinänsä huvittavaa, että jo 90-luvulla opiskeluaikana olen käyttänyt ilmaisua: "Mulla on 12-vuotiaan pojan keskittymiskyky". Miten oikeaan olenkaan siinä osunut! Onneksi graafisen suunnittelun opinnot olivat käytännön toimintaa, eivätkä luennoilla istumista, eikä paikallaan istumisen vaikeuteni muodostunut miksikään ongelmaksi. Lukion ja peruskoulun vaivautuneisuus ja kiusallisuus eivät siis kuuluneetkaan opiskeluaikaani, vaan sinkoilin ja pyrähtelin ihan omana itsenäni koulun tiloissa.

Milloin minä sitten aloin ounastella, että minulla voisi olla ADHD? 

Se tapahtui vasta kolmisen vuotta sitten, kun mediassa osui pari kertaa silmiini artikkeleita naisista, joilla ADHD on todettu vasta aikuisiällä. Niitä juttuja lukiessani tunsin valaistumisen tunteita. Linkkasin Sulolle jonkun artikkelin ja kysyin, tuntuuko tutulta. Tuntui hänestäkin. Kun sain lukea, miten eri asia on poikalapsen ja tyttölapsen ADHD, ja miten sitä vasta viime aikoina on opittu edes tunnistamaan tytöillä, aloin guugletella aihetta. Löysin aikuisille suunnattuja testejä, joista sain kerrassaan loistavia arvosanoja! Niiden kannustamana uskaltauduin kysymään mielenterveystoimiston (virallisesti mielenterveys- ja päihdepalveluiden) lääkäriltä lähetettä tutkimuksiin. 

Mielenterveyspalveluthan ovat tulleet varsin tutuksi elämäni varrella useampaan kertaan. Määrittelemätöntä ahdistuneisuushäiriötä, masennusta, paniikkihäiriötä, osastohoitoa, taas masennusta, terapiaa, mielialalääkkeitä, sitten taas masennusta. Tuomio: krooninen masennus ja luonne, joka reagoi vastoinkäymisiin raskaasti. Elämä panee minua polvilleni tämän tästä ja se tuntuu vuoristoradalta, jonka kyydissä sinkoilen hallitsemattomasti. 

Lääkärin vastaus toiveeseeni oli nöyryyttävä ja sai minut ensin järkyttymään, sitten suuttumaan ja lopuksi itkemään. Lääkärin älytön kommentti nimittäin oli, ettei minulla voi olla ADHD:ta, koska en näytä siltä, että minulla olisi. Ja jos olisi, olisin kuulemma tullut hakemaan apua jo kauan aikaa sitten.

Nyt olen oppinut, ettei kenenkään ADHD:ta voi päätellä ulkonäöstä. Tiedän myös, että lääkäri, joka tapasi minua muutaman minuutin ajan pari kertaa vuodessa, ei tuntenut minua lainkaan. Tiedän senkin, että minä helvetti vieköön olin hakenut apua milloin mihinkin parikymppisestä asti. Siinä oli melkein kolmekymmentä vuotta avunpyyntöjä.

Minä kuitenkin pääsin helpommalla kuin moni muu, sillä kun olin jo ovella poistumassa lääkärin vastaanotolta, hän yllättäen sanoikin, että jos haluan tutkimuksiin, prosessi aloitetaan omalla mielenterveyshoitajalla, jolle minun pitää varata aika.

Ensimmäinen alkuhaastattelu kesti puolitoista tuntia ja sen teki sama hoitaja, joka oli kuunnellut ongelmiani aikaisemmin avioeroni aiheuttaman massiivisen kriisin takia. Jopa hän sanoi, ettei usko minulla olevan ADHD:ta, vaan arveli työelämään sopeutumisvaikeuteni johtuvan luonteestani(*. Kyselyn päätyttyä hän kuitenkin totesi, että meidän on pakko jatkaa eteenpäin ja varasi minulle ajan seuraavaan kysymyspatteristoon. Olin "läpäissyt" ensimmäisen vaiheen.

Noissa intensiivisissä ja erittäin väsyttävissä haastatteluissa tutkittiin myös kaikki mahdolliset persoonallisuushäiriöt. Sain korkeita pisteitä epävakaan persoonallisuushäiriön testistä, mutta en ulottunut siihen rajaan saakka, joka olisi vienyt minut seuraavalle askelmalle kohti kyseistä diagnoosia. Nyt minä jo tiedän, että ADHD:ssa ja epävakaassa persoonallisuushäiriössä on todella paljon samaa. (**

Haastatteluihin meni pari kuukautta, kunnes etenin siihen saakka, että hoitajallani ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin laittaa minulle lähete ADHD-klinikalle. Elettiin lokakuuta 2021 ja jonot olivat pitkät. Puolitoista vuotta myöhemmin, tammikuussa 2023 astuin klinikalle ensimmäisen kerran. En tiennyt, mitä odottaa. Toisaalta olin silloin jo aivan varma siitä, että minulla on ADHD, ja toisaalta pelkäsin, että lukemalla ADHD-naisista olin vain aivopessyt itseni uskomaan olevani samanlainen. 

Kuvittelin, että aivoni kuvannetaan jotenkin ja sieltä löytyvät vedenpitävät todisteet. Mutta ei, mitään ei kuvata, vaan koko diagnoosi perustuu haastatteluihin. Kävin useampaan kertaan haastateltavana ja jouduin muistelemaan paljon lapsuuttani, mikä oli minusta todella hankalaa. Tunnen aikuisen itseni läpikotaisin, mutta lapsuuteni on suurimmaksi osaksi pyyhkiytynyt muistoistani. Minulla on lähinnä häpeämuistoja, vaikka lapsuuteeni ei liity mitään varsin traumaattista. 

Tutkimuksissa haastatellaan myös vanhempia ja käydään läpi kouluaikaisia todistuksia ja terveydenhuollon papereita. Minä synnyin 70-luvun puolivälissä. Koulun terveydenhoito oli pituuden ja painon mittaamista. Sain hyviä todistuksia ja olin tunnollinen oppilas. Vaikka olin vikkelä vipeltäjä, en ole joutunut koskaan haavereihin. Missään paperissa ei näy minkään sortin nepsyisyyttä.

Isäni on jo kuollut. Äitini on muistisairas. Soitin kuitenkin sekä äidilleni että tädilleni, joiden anti asiaan oli se, että siinähän me lapset sivussa kasvoimme "niinkuin rikkaruohot pellossa". Se vahvisti omaa muistoani lapsuudestani: ei meihin kakaroihin juurikaan huomiota kohdennettu. Keskenämme kasvoimme, ruoka-aikaan piti olla pöydän ääressä ja lautanen oli syötävä tyhjäksi. Sain puhelimeen myös ala-asteen opettajani, joka kyllä muisti, miten vaikeaa minulle oli aloittaa koulu ja miten itkin päivittäin, mutta hänkin vertasi minua ADHD-poikiin eikä nähnyt yhtäläisyyttä. Kouluterveydenhuollon papereista kävi kuitenkin ilmi sen verran, että olin lakannut harrastamasta mitään yläasteen aikana ja lukiossa minulla oli korkea verenpaine. Eihän minulla toki muuta elämää ollutkaan kuin koulu, mutta en muista asian häirinneen minua silloin. En tiennyt muusta elämästä. Olin tunnollinen, kuten yhä olen, ja koulu oli minun velvollisuuteni, joka piti hoitaa nappiin kuormittavuudesta ja stressistä riippumatta. Lisäksi minä tykkäsin oppimisesta.

Koska tutkimuksessa vaadittiin todisteet siitä, että oireet ovat näkyneet jo varhaislapsuudessa, oli selvää, että jäisin ilman diagnoosia. Eipä diagnoosi olisi mitään muuttanutkaan, koska en ollut innokas lääkkeitäkään kokeilemaan. Tuossa vaiheessa olin kuitenkin jo oppinut ADHD:sta yhtä jos toista ja alkanut ymmärtää itseäni paremmin. Se oli itsessään jo arvokas saavutus.

Viimeisellä tapaamiskerralla toukokuussa klinikalla oli paikalla hoitajan lisäksi myös lääkäri ja yllätykseni oli melkoinen, kun lääkäri totesi, että kyllä he ovat ADHD-diagnoosin minulle asettaneet. Minulla on yhdistetyn tyypin ADHD eli minulta löytyy tarkkaavaisuus- ja keskittymishäiriöiden lisäksi ylivilkkautta ja impulsiivisuutta. Lisäksi autistisia piirteitä on havaittavissa. Minulta tuli itku. Lääkäri kysyi, ovatko kyyneleeni helpotusta vai surua, ja totesin ne ilon kyyneleiksi. En ollutkaan huijari enkä trendisetteri muotidiagnoosin perässä! Minun teki mieleni juhlia! Halusin kertoa koko maailmalle, että minulla on ADHD! Älköön kukaan enää koskaan sanoko minua hulluksi, draamakuningattareksi tai friikiksi! Minulla vain on ADHD! Ja minulla on oikeus olla tällainen kuin olen! Minä saan ihan luvan kanssa pyrkiä tekemään elämästäni itselleni mahdollista sen sijaan, että väkisin yrittäisin tunkea itseäni normimuottiin.

*) En ollut koskaan osannut eritellä, miksi työelämään sopeutuminen on ollut minulle niin vaikeaa. On ollut yksinkertaistamista vain todeta, ettei se sovi luonteelleni. Miksei sovi? No koska minä voin aivan helvetin huonosti, kun olen työelämässä. No miksi voin niin huonosti? Koska koko muu elämäni kärsii ja tuhoutuu silloin. No miksi kärsii? Koska minä perfektionistina ja ADHD-aivoisena kuormitun työvelvollisuudesta aivan huomattavan paljon! Onko se sitten luonnetta vai oiretta?

**) Se minua mietityttää, että kun ADHD:ta nyt diagnosoidaan aikuisilla naisilla niin paljon ja epävakaan persoonallisuushäiriön sanotaan olevan yleisintä nuorilla naisilla, niin eikö siinä vain ole kyse siitä, että ne ”epävakaat” naiset ovatkin vain väärindiagnosoituja ADHD-tyyppejä? 

ADHD ja ystävyys ja Instagram

Nyt on kuulemma menossa ADHD-viikko. Tekisi mieleni kirjoittaa ADHD:sta kaiken, minkä tiedän. Mutta en pysty edes aloittamaan. Se aihehan on kuin jättimäinen lankakerä ilman langanpäätä. Mistä tahansa voi yrittää nyppiä, mutta mistään ei saa kunnolla kiinni. 

Silloin, kun en vielä osannut ajatella, että minulla olisi pienten poikien vaiva nimeltä ADHD, en olisi edes osannut eritellä sen näkymistä minussa. Vasta, kun aloin tietää siitä enemmän, aloin myös tunnistaa niitä ominaisuuksia itsessäni. Oli kummallista törmätä aina uuteen ja uuteen piirteeseen, joka onkin ADHD:ta - eikä sittenkään draamailua, laiskuutta, hulluutta tai tyhmyyttä. Nykyisin tiedän jo vaikka mitä ja silti yhä saan uusia ymmärryksiä aina silloin tällöin. 

Yksi ymmärrys liittyy ystävyyteen. Minua on aina vaivannut se, miten muilla tuntuu olevan elinikäisiä ystävyyssuhteita, ja jopa kaveriporukoita, jotka pysyvät kasassa vuosikymmeniä. Minun elämäni on sarja erilaisia ihmisiä, jotka liittyvät aina johonkin tiettyyn ympäristöön tai teemaan, ja jotka käyvät minulle todella tärkeiksi ja sitten kuitenkin katoavat ja hiipuvat pois. 

Minusta puhutaan humoristisesti "siltojenpolttajana", mutta en oikeasti ole sellainen. En edes tiedä, olenko ihan itse pannut tuon termin alulle kuvitellessani syyllisyydentunnoissani, että olen pilannut kaikki ystävyyssuhteeni.

Kouluaikoina olin melko yksinäinen. Ala-asteella leikimme aikalailla kaikki yhdessä, koska koulu oli pieni. Minulla oli tuolloin kuitenkin paras ystävä. Yläasteella päädyin muutaman muun itseni lailla "alempiarvoisen" kaveriksi lähinnä olosuhteiden pakosta, mutta emme koskaan tavanneet vapaa-ajalla. Sellaiset kaveruudet eivät tietenkään kestä. Lukiossa minulla oli ensimmäinen ihan oikea ystävä. Sellainen, joka ei ollut kaverini olosuhteiden pakosta, ja ystävyytemme kestikin vuosia lukion jälkeen, vaikka opiskelut veivät meidät varsin kauas toisistamme. Opiskeltuaan itselleen ammatin hän teki töitä, osti tiilitalon ja perusti perheen, mutta minä heiluin kriisistä toiseen, enkä sopeutunut mihinkään. Koska olimme toisillemme tärkeät, ja minä halusin päästä pois pohjoisesta, valitsin uudeksi kotiseudukseni Pirkanmaan suurelta osin hänen vuokseen. Oli mukavaa asua lähekkäin ja nähdä usein. Erilaisista elämäntilanteistamme huolimatta meillä oli yhteisiä hauskoja juttuja ja pysyimme läheisinä.

Kuitenkin ystävyytemme loppui kuin seinään 2000-luvun alkupuolella. Hän kirjoitti kerran minulle pitkän, kiivassanaisen sähköpostin, josta mieleeni jäi näiksi kaikiksi vuosiksi kummittelemaan syytös, joka meni jotakuinkin näin: "Minä olen selvästi sinulle liian tavallinen ja tylsä. Sinä vaan puhut uusista jännittävistä ystävistäsi etkä enää välitä minusta." Silloin tuo oli mielestäni ihan älytön ja idioottimainen väite. En ymmärtänyt, mistä moinen idea oli hänen päähänsä iskostunut, kun päinvastoin juuri minä olin alkanut tuntea olevani hänelle liian outo kummajainen, jota hän halveksi. Suutuin verisesti. Emme selvittäneet asiaa ja välimme katkesivat kokonaan.

Minulla oli tosiaan tuolloin uusi kaveripiiri. Olin tutustunut transvestiitteihin ja heidän myötään muihinkin transihmisiin sekä näiden puolisoihin. Ne ihmiset olivat silloin minulle valtavan tärkeitä. Yhteyttä pidettiin chatissä ja saatoin istua aamuun asti tietokoneella juttelemassa heidän kanssaan. Kävin heidän tapahtumissaan, opettelin kävelemään korkokengillä ja ompelemaan korsetteja. Opettelin tyttöjuttuja heidän turvallisessa seurassaan. Olin kotona heidän seassaan.

Mutta sekin ystäväpiiri jäi sittemmin taakse. Tuli Sulo ja Sulon suku. Tulivat Oriveden tytöt. Tuli blogi ja sen myötä virtuaaliset blogikaverit. Sitten tulivat käsityöyrittäjät. Sitten tuli Posti ja työkaverit sieltä. Jokainen vaihe syrjäytti edellisen vaiheen ja sen myötä myös ne edellisen vaiheen ihmiset jäivät vähälle huomiolle. Postin aikana - tämän sain oppia vasta jälkeenpäin - myös Sulo jäi aivan liian vähälle huomiolle. Tehän tiedätte, mihin se lopulta johti.

Sitten tuli eroryhmä ja sen mukana aivan mahtava joukko naisia. Tiivistä yhteydenpitoa jatkui, kunnes jokainen löysin uuden puolison tai muuten vain uuden elämän. Mutta heti eroryhmän perään Majiksella sainkin taas uuden ystäväpiirin; niin tiiviin ja rakkaan, että olin aivan varma sen kestävän loppuelämän. Eipä ole kestänyt, vaan siitäkin porukasta on osa suuttunut kadoksiin. Yllättävän moni on silti yhä jäljellä, mutta heidänkin kanssaan yhteydenpito on todella vaimeaa aiempaan verrattuna. 

Kun pääsin korona-aikaan mielivammaisten etäluovuuskurssille (Tuo on tietenkin oma sanamuotoni. Sillä kurssilla oli ihan joku korrekti nimi.), minä jo tiesin, että vaikka jälleen kerran tunsinkin löytäneeni ikioman porukkani, ei sekään kestäisi. Olin jo oppinut, että elämäni kulkee ihmisklimpistä toiseen, mutta mikään ei ole pysyvää. Kiinnostuisin kuitenkin taas jostain muusta asiasta, joka toisi minulle uusia kavereita. Nykyisin minun klimppini ovat nukkeihmiset. Jäisiköhän siitäkään ryhmästä elämääni ketään, jos mielenkiintoni leikkimiseen loppuisi?

ADHD-asioihin perehtyessäni löysin karua tekstiä siitä, miten me ADHD-tyypit innostumme uusista ihmissuhteista ihan tuhatta ja sataa ja hukutamme uudet tuttavuutemme tai seurustelukumppanimme huomion huumaan. Mutta ajan myötä, ja valitettavasti "normi-ihmisiä" paljon nopeammin me menetämme mielenkiintomme, jolloin nuo ihanaan huomioon tottuneet ystävämme ja kumppanimme tuntevatkin yhtäkkiä olevansa täysin merkityksettömiä. Tämän teorian Sulo tunnisti heti, mutta minulle se tuli totaalisena yllätyksenä. Vaikka minä olin koko liittomme ajan tolkuttoman kiitollinen Sulon olemassaolosta, ja sanoinkin sen ääneen hänelle lähes joka ilta, Sulo ei ollut tuntenut sitä käytännössä. Minulla kun oli aina menossa joku juttu, jolle omistin huomioni. Viimeinen niitti oli se Posti, joka vei koko elämäni. Sulo koki olevansa minulle näkymätön. Aivan samoin kuin se entinen paras ystävänikin oli kokenut.

Se oli karu valaistuminen. Normi-ihmisten silmissähän minä varmaan käytän kavereita kuin nenäliinoja. Tartun innokaana, takerrun vimmalla ja nakkaan sitten menemään. Eikö ole surullista? Samaan aikaan minä kuitenkin saatan ikävöidä niitä vanhoja ystäviä, joihin välit ovat viilenneet tai jopa katkenneet. Ja arvostan suuresti niitä, jotka eivät vaadi minulta mitään, vaan joita voin nähdä vaikka kerran vuodessa tai harvemminkin, ja jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Eihän minulla ole ajantajua. Vuosi tai kolme vuotta menevät ihan hujauksessa, enkä minä edes ymmärrä, että aikaa on vierähtänyt paljon ilman yhteydenpitoa. Toisaalta taas jos en näe Heilaa vuorokauteen, se tuntuu viikolta ja minä otan nokkiini.

Mutta enhän minä ole yksin vastuussa yhteydenpidosta. Nyt minulla ei ole aavistustakaan siitä, ovatko ne kaikki kadotetut kaverit itse liuenneet vai ovatko he olettaneet minun kyllästyneen heihin.

Minun kanssani seurustelukin on varmasti aivan hirveää. Aluksi olen yksi maailman mahtavimmista ilopillereistä. Saan valtavasti energiaa uudesta ihmisestä, ja olen siitä syystä itseni paras versio. Uusi kumppani saa minulta kekseliäitä lahjoja ja jakamatonta huomiota ja minä omistan kaiken aikani hänelle, hänen kiinnostuksen kohteilleen ja harrastuksilleen. Imen hänen identiteettiään itseeni. Erityisen vahvan hylätyksi tulemisen pelkoni vuoksi minä haluan olla ihanista ihanin. Mutta sitten minä kai väsyn siihen ihanana olemiseen ja epävarmuuteni saa vallan. Se tuhoaa minusta kaiken suloisuuden. Minusta tuleekin mustasukkainen, takertuva ja vaativa. 

Jos se toinen ihminen kuitenkin on niin huippu tyyppi, että hän kestää tämän vastenmielisen vaiheen ja saa minut vakuuttumaan siitä, että olen tärkeä ja rakas, minä alankin luottaa siihen, ettei hän ole katoamassa minulta. Luottamuksen johdosta minulla on turvallinen olo olla oma höyrypäinen itseni ja sinkoilla miten sinkoilen. Ajatuksiini mahtuu taas muutakin kuin tämä ihminen. Mutta juuri silloin, kun minä luotan hänen pysyvyyteensä, hän kokeekin muuttuneensa minulle tarpeettomaksi. 

Toisaalta kyllä liian tiiviiksi muuttuvat ystävyysuhteet ovatkin minulle kauhistus. Kun en enää pystykään jakamaan loputonta huomiotani sellaiseen ihmiseen, joka sitä kovasti kaipaa, minä muutun helposti vittupääksi. Olen ilkeä ja kylmäkiskoinen, kun tunnen, että minuun takerrutaan liiaksi. Juuri siksi minä tykkään tästä instagramien ja blogien tarjoamasta somekaveruudesta. Minä voin jakaa omaan tapaani ihan mitä tahansa, ja muut voivat siitä ottaa vastaan sen, mitä katsovat sopivaksi. Minä tykkään pinnallisemmista tuttavuuksista. Minua ei haittaa se, ettei minulla ole Imatralla montakaan ihmistä. Tykkään eniten tyypeistä, jotka ovat pysyneet elämässäni vuosia, vuosikymmeniäkin, mutta sopivan etäisyyden päässä sekä henkisesti että fyysisesti eli eivät vaadi minulta yhtään mitään.

Aloitin instapaussin viikko sitten. Aika monta kertaa on tullut tilanne, jossa ajattelen, että tämän minä postaisin instaan. Tai tätä kysyisin instassa muilta. Mutta koska instaa ei ole ollut, olen joutunut tyytymään siihen, että mietin ja huomaan asioita vain yksinäni. Se on vähän tylsää, rehellisesti sanoen.

Sitten naapuri alkoi kysellä, että milloinkas niitä ensi vuoden kalentereita saa tilata. No hups. Esteponan jälkeenhän minä ajattelin vain minimessuja ja graafisia töitä. Minimessujen jälkeen olen ajatellut leikkimistä. Olen ihan kokonaan unohtanut kalenterit, jotka ovat olleet keskellä lattiaa sievässä pinossa. Siis kaiken aikaa minun jaloissani ja silmissäni, enkä minä silti ole huomannut niitä! Nehän todellakin piti valokuvata ja laittaa verkkokauppaan. Sitten piti kiivaasti markkinoida. 

No, vielä ehtii, minä arvelin. Mutta on todella pimeää, enkä saanut kelvollista kuvamateriaalia kauppaan. Ei haittaa, tällä mennään. Sitten tajusin, että olen poistanut instatilini - sen yksityisen, jossa on seuraajia. Minullahan on vain se tylsä ja vaitonainen työtilini, kun aiempina vuosina ainoa allakkamarkkinointikanavani on ollut oma henkilökohtainen instatilini. Hupsankeikkaa.

Tässä osasin vielää löytää positiivisen puolen: mikä mainio tilaisuus testata työtilin tehoa! Postasin sinne kahtena päivänä ilmineerauksen, että allakat ovat nyt verkkokaupassa. Sain kuusi tilausta! Jipii. Jokainen tilaus oli vanhoilta ikiuskollisilta asiakkailtani, ja voi että minun sydäntäni lämmittää sellainen uskollisuus! Mutta kuudella tilauksella ei kateta edes kustannuksia. Päätin kuitenkin jatkaa instataukoani vielä sen verran, että kokeilin laittaa vanhan kunnon uutiskirjeen matkaan. Vasta sen tulokset nähtyäni minä aion pullahtaa takaisin Instagramiin postailemaan joutavia kuulumisiani ja mainostamaan siinä sivussa kalentereitakin.

Uutiskirje oli muinaisina käsityöyrittäjäaikoinani kaikkein tehokkain markkinointikeino, vaikka sitä pidetäänkin helposti vanhanaikaisena. Myös viimekeväisellä yrittäjäkurssilla ohjaajat painottivat uutiskirjeen merkitystä kaikille epäileville tuomaille. Saapa nähdä.

Tuskin tämä viikon paussi Instagramin orjuudesta vielä toi minkäänlaista muutosta mihinkään. Olen nimittäin huomannut, että availen sitä mokomaa sovellusta ihan yhtä tiuhaan kuin aiemminkin: nyt siellä ei vaan ole mitään uutta selattavaa. Lääppään eestaas samoja postauksia, mutten osaa sulkea mokomaa. Jestas.

Somekoukku

Aikoinaan tämä blogi oli minun päiväkirjani, vaikka aloitinkin tämän remontti- ja sisustusblogina. Sitten tämä alkoi painottua käsityöyrittämiseen, mutta lopulta tästä tuli pelkkää sillisalaattia. Kirjoittelin tänne monta kertaa viikossa. Täällä oli lähes koko sosiaalinen elämäni. Menetin sen aika lopullisesti silloin vuonna 2018 ja blogimaailma on muuttunut kovasti sittemmin. Vain harva niistä muinaisista blogikavereista enää kirjoittelee omia kuulumisiaan. Moni muuttui professionaalisemmaksi, kaupallisemmaksi ja moni lopetti. Moni siirtyi Instagramiin. Niinhän minäkin. Yhteys suurimpaan osaan katosi.

Instagramista tuli sitten se minun päiväkirjani, ja se on ollut helpompi kuin blogi. Vaatii paljon vähemmän vaivaa postata tuokiokuvia ja ajatuksenpoikasia sinne, kuin kirjoittaa kokonainen postaus tänne. Nyt kun olen tätä yrittänyt elvyttää, ilokseni muutama ihminen yhä kommentoi täällä. Tiedän, että lukijoita on 100-200 per postaus, joten ihan kokonaan tämä alusta ei ole kuollut. Tai en minä tiedä, lukevatko ne sata ihmistä, vai käyvät vain klikkaamassa, kun Instagramissa mainitsen bloganneeni. Instassa sentään tykkäyksistä näkee, että onko minut nähty.

Tuo ylin kuva on viikonlopun minimessuilta ja yksityiskohta jonkun tekemästä dioraamasta, joka kuvasi loppunpalamista. Minä käytän sitä nyt kuvaamaan suhdettani Instagramiin. Kaipaan todella paljon vanhaa Instagramia sellaisena, kuin se oli aivan aluksi. Siellä postattiin pelkkiä stillikuvia ja tekstin määrä oli rajoitettu. Siellä oli kauneutta ja ystävällisyyttä. Siellä kehuttiin ja oltiin kilttejä. Jokaisessa kuvassa saatoin viivähtää tai jatkaa matkaani, eli määrätä itse oman ajankäyttöni ja syventymiseni tason. 

Facebook sen sijaan oli tuolloin taistelukenttä, jossa mesottiin yhteiskunnallisista asioista, vittuiltiin ja auottiin päätä. Minäkin aloin siellä monesti riitelemään ihmisten kanssa. Vihasin itseäni sellaisena, kuin Facebook minut sai näyttäytymään ja onnistuin sieltä sitten vierottautumaankin. Kun ei ollut enää yritystä, ei ollut pakko olla olemassa Facebookissa. Kaverit nakkasin pois, kun en heidän todellisia kuulumisiaan sieltä koskaan saanut lukea, vaan pelkkää kaunisteltua totuutta tai repostattuja meemejä. Nykyisin käyn siellä ainoastaan kurkkaamassa oman kylän ryhmän ja roskalavat. 

Mutta vaikka minä pääsin Facebookista voitolle, Instagam hallitsee minua yhä. Alun onnellinen Insta muuttui paskaksi ja muuttuu koko ajan vaan entistäkin paskemmaksi. Se on pelkkää viraalivideota, influenssereita ja ammatillisuutta. Saan silmiini kaupallisuutta, kun minua kiinnostaisi kavereiden arki ja tavallinen elämä. Mutta ei videoina, kiitos. Että minä vihaan videoita. En ole koskaan ollut YouTube-kansalainenkaan. En ole ikinä ymmärtänyt, miksi niitä videoita kukaan jaksaa selata ja seurata. Monet opetusvideotkin olisivat minulle miellyttävämpiä pelkkinä kuvina ja tekstinä. Ja silti minä löydän itseni päivittäin jumittuneena katselemaan videoita. 

Instagramin velhot tietävät, että tykkään katsoa standuppia, Graham Nortonia, pätkiä ja bloobereita vanhoista sitcomeista. Se tietää, että haltioidun Brad Pittin kasvoista ja innostun uusista ompelu-, askartelu- ja virkkausvinkeistä. Se ei koskaan tarjoile minulle kissavideoita, naisten perseitä eikä väkivaltaa, kuten joillekin muille. Se tuntee minut ja tietää, miten minut heitetään selälleni sohvalle kadottamaan kaksi tuntia päivästäni. Se tekee tahallaan hankalaksi nähdä niitä postauksia, joita oikeasti haluan nähdä, jotta jäisin selaamaan videoita, joista tulen ensin iloiseksi, sitten levottomaksi ja lopulta ärtyisäksi. Pahimmillaan päädyn itseinhoon ja pilaamaan päiväni.

Mietin jälleen kerran, osaisinko elää ilman somea. Ilman nukkesomea en halua edes harkita eläväni. Siitä minä saan ihan pelkkää iloa ja siellä suurin osa yhä postaa stillikuvia. Sieltä olen saanut ystäviä ja siellä sometus on kannustavaa ja positiivista vuorovaikutusta toisten kanssa. Se tekee hyvää meille. 

Mutta arvatkaapa, kuinka monta Instagram-tiliä minulla on? 

Yhdeksän. Oikeasti, yhdeksän! Yhdelle niistä en pääse enää kirjautumaan ja yksi on vain tyhjä tili, jonka nimeä en halua menettää. Mutta minulla on siis seitsemän toimivaa tiliä. Niistä yhtä olen lakannut päivittämästä, eli Kenin vanhaa tiliä, mutta se saa siellä pysyä silti. 

Minulla on oma yksityinen arkitilini, eli se päiväkirja, jossa kertoilen lyhyitä kuulumisiani ja ajatuksiani. 

Minulla on Kenin nykyinen tili, jota päivitän kaikkein aktiivisimmin ja jossa eniten kommunikoin muiden kanssa. 

Minulla on Helmutin tili, jota päivitän silloin, kun olen Helmutin kanssa tien päällä. Siellä seurailen muutamia muita pienillä autoilla reissailevia, mutta en mitään sellaisia hästäkvänlaifinfluenssereita, jotka saavat minut kateelliseksi ja raivostumaan.

Minulla on Hertta Hiirosen tili, johon olen kyllästynyt. Muut leikit vievät voiton.

Minulla on huussitili, jonne postaan erilaisia yleisiä vessoja. 

Minulla on työtili, josta en jaksa olla yhtään kiinnostunut, mutta jota minun kuuluisi päivittää ja olla siellä aktiivinen ja perehtyä algoritmeihin ja kaikkeen siihen oksettavaan, josta yrittäjän kuuluisi olla kiinnostunut menestyäkseen. Luulin piirtäväni paljon kesän aikana ja saavani sinne sisältöä, mutta enpäs vaan siinä onnistunutkaan.

Voisi aiheellisesti kysyä, mitkä noista oikeasti ovat niin tärkeitä, että niitä kannattaa pitää olemassa. Aion kokeilla nyt sitä, että poistan kännykästäni kaikki muut paitsi työtilin ja Kenin tilin. 

Työtilikin mietityttää minua. Enhän minä sen kautta töitä saa. Minun työni tulevat pelkän puskaradion kautta. Somen kautta markkinoiminen on nykyisin niin vaikeaa ja vaatii sellaista opiskelua ja ammattitaitoa, ettei minusta siihen ole.

Kenin tilin olemassaolo yksinään on jo uhka videoihin hukkumiselle, mutta yritän tsekata vain kavereiden nukketarinat ja vastailla kommentteihin ja viesteihin, mutta sitten pysyä sieltä poissa muun ajan päivästä. Se vaatii valtavaa määrää itsekuria. Mutta tiedän, että minulta löytyy sellaista tarvittaessa. Olen käynyt katsomassa Vauvan majisketjua (vai tulikohan siitä kokonaan susannanhaukkumisketju?) viimeksi toukokuussa! Minä olen siis osannut pysyä sieltä erossa, koska se teki minulle niin paljon pahaa. Instagram ei varsinaisesti tee minulle pahaa, mutta minua harmittaa kaikki se, mitä minulta jää nykyisin tekemättä sen takia, että selaan Instagramia.

Tänään paistaa aurinko ja syksy näyttää parhauttaan. Osaisinko käydä ulkoilemassa ilman, että kerron siitä Instassa? Ilman, että postaan ruskakuvia tai kuvia kaakaotermaristani? Ilman, että kerron kaikille, että tänään paistoi aurinko? 

Ihmeellinen pieni maailma!

Tämä jokasyksyinen miniatyyritapahtuma on aivan huikea juttu. Ymmärtääkseni - mutten ole varma - kyseessä ovat samat järjestäjät, jotka organisoivat aikoinaan Suuri Snadi -tapahtumaa pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mitä tapahtui, mutta viimeisin Suuri Snadi pidettiin Tampereen isojen messujen yhteydessä ja menetti silloin erityisen hienon luonteensa. Se vanha tuttu luonne nousi kuitenkin tuhkasta uuden nimen alla, kun Ihmeellinen Pieni Maailma pompsahti olemaan olemassa. Se on tapahtuma, jossa samassa hallissa on pienoisrautatie-, lego- ja nukkekotiharrastajia sekä lelukeräilijöitä. Nykyisin Suomessa alkaa olla jo hirmuinen määrä aikuisia Barbie-harrastajiakin, ja tapahtuma on laajentunut 1:6-mittakaavaan. 

Tavallisista miniatyyrimarkkinoista poiketen tässä tapahtumassa ei ole kyse pelkästään myymisestä ja ostamisesta. Varsin suuri osa näytteilleasettajista ei myy yhtään mitään, vaan on paikalla esittelemässä omia tuotoksiaan ja tapaamassa toisia harrastajia. Pienoisrautatiet ovat massiivisen kokoisia ja niiden rakentajat ihan oma, innokas lajinsa enimmäkseen vanhempia herroja. Toivottavasti nuori sukupolvi löytää harrastuksen pariin myös! Sitten on esillä myös legorakennelmia, nukkekoteja, roomboxeja ja keräilytavaraa. 

Minähän siis rakastan messuilla käymistä sekä yleisön että näytteilleasettajan ominaisuudessa. Yleisönä olemisen hankaluus on se, että pitää jaksaa kävellä kauheasti ja kantaa kauheasti eväitä ja kauheasti kaikkea tavaraa mukanaan. Myyjänä olemisen huono puoli taas on se, että pitää tienata ja olla jumissa oman pöydän takana. Lisäksi, kun messuilla törmää aina tuttuihin ja jää heidän kanssaan kälkättämään, tulee huomaamattaan porukalla tukkineeksi jonkun poloisen myyntipöydän. Viime vuonna minä sitten keksin, että näillä messuilla minä voinkin napsia molemmista rooleista parhaat palat! Jos otan sieltä oman pöydän, mutten myy mitään, minulla on tukikohta, josta käsin sinkoilla pitkin hallia ja jonne palata aina lepäämään ja syömään. 

Nukkekotiharrastajissa ja -ammattilaisissa on uskomattoman taitavia ihmisiä. He askartelevat, muovailevat, ompelevat, neulovat ja rakentavat asioita, joita minun mielestäni ei ihmiskäsillä pitäisi olla edes mahdollista saada aikaan. Ja sitten on niitä, jotka valokuvaavat upeasti! On tulitikkuaskiin mahtuvia ruokia, jotka näyttävät aidommilta kuin aidot ruoat. On vaatteita, joissa on vuorit ja soljet ja taskut ja kaikki ihmeelliset yksityiskohdat. On taloja, joissa on jokainen avaimenreikäkin olemassa ja huonekaluja, jotka ovat tarkkoja kopioita ihmisten kalusteita. Ne, jotka ovat "inessä tässä skenessä" ymmärtävät, etten minä ole omine nukkemaailmoineni kovinkaan kummoinen askartelija, rakentaja, ompelija tai muovailija. Sitten taas ne tuttavani, jotka eivät seuraa alaa, ovat ihastuksissaan minun minimaailmoistani ja kehuvat taitojani. No, minä olen realisti. Ei minulla ole mitään sellaista, mitä voisin tuollaisessa tapahtumassa myydä tai esitellä. 

Mutta minäpä osaan leikkiä! Niinpä vuosi sitten kehittelin Kenin ompeluseurat.

Toissa keväänä kutsuin Instagramista tuttuja nukketyyppejä kotiini leikkitreffeille ja se oli huikeaa. Ihan aikuiset ihmiset tulivat tänne jopa ulkomailta asti ja me leikimme yhdessä minun dioraamoissani. Porukka loi tarinoita yhdessä ja erikseen ja julkaisi niitä somessa. Hoksasin, että leikkimistä minä voisin tarjota myös messuilla. Niinpä askartelin juosten kustun dioraaman, jossa messuilla väsähtävät nuket voivat huilata mukavilla sohvilla, hörppiä teetä ja kaivaa kutimet kasseistaan. Samalla myös ihmisille oli istuimet ja teetä tarjolla - paikka, jossa treffata toisiaan. Kenin ompeluseurat osoittautuivat niin hyväksi ideaksi, että halusin jatkaa tätä tapaa tänä syksynäkin.

Mietin, että ompeluseuran toistaminen olisi tylsää, mutten keksinyt oikein mitään muutakaan ideaa. Eräs nukkekaverini ehdotti taidepajaa ja siihen hienoon ajatukseen tartuinkin innolla! Paitsi että sain sen suunnittelusta sisältöä omalle nukketililleni, taidepaja osoittautui vielä paremmaksi menestykseksi kuin viimevuotiset ompeluseurat! Miten huikeaa olikaan katsoa, kun väki saapui asettelemaan nukkejaan, kuvaamaan niitä ja suunnittelemaan yhdessä kohtauksia. Ja he ihan oikeasti tekivät nukeilleen pieniä taideteoksia, joita varten olin varannut materiaalia. Syntyi minikokoisia elävän mallin piirroksia, maalattuja kiviä ja väritettyjä värityskuvia!

Ennen messuja minua ei yhtään huvittanut lähteä matkaan. Hirveä määrä rahaa uppoaa pelkkään dieseliin, kun pitää ajaa Espooseen asti - vieläpä kaatosateessa! Yöt ovat jo hirveän kylmiä ja minun pitää palella Helmutissa. Pitää jaksaa olla sosiaalinen monta päivää putkeen. Ja messuilla kuluu kuitenkin liikaa rahaa houkutuksiin, vaikka olen aikalailla persaukinen. Niin monta negatiivista asiaa. Mutta sen verran minä itseäni tunnen, että näiden negatiivisten ajatusten ei saanut nyt antaa määrätä tekemisiäni, ja matkaan oli lähdettävä hammasta purren.

Riemu valtasi minut tietysti heti, kun perjantai-iltapäivänä astuin halliin sisään. Siellä ne rautatiesedät jo kasasivat ratojaan ja kaikilla oli hymy huulilla! Siitä eteenpäin kaikki olikin sitten minulle yhtä suurta onnellisuutta. On hassua, miten samaa maata me nukkeihmiset olemme keskenämme ja miten tuntuu siltä kuin olisimme vanhoja tuttuja, vaikka emme ennestään toisiamme tuntisikaan. Mehän tunnemme nukkemme ja niiden taustat ja luonteet. Monella nukke on pienoisversio itsestä ja minusta on ihanaa nähdä, miten he ovat toteuttaneet oman asunsa nukelle. 

Kuten viime syksynäkin, myös nyt vanhat tutut ja minulle uudet tuttavat saapuivat Kenin ja Kaarnan taidepajaan. Syntyi hauskoja kohtaamisia ja tolkuton määrä kuvamateriaalia. Joudun tällä hetkellä postaamaan ihan sarjatulella tarinaa someen, koska en halua jättää mitään kertomatta, enkä kenenkään nukkea huomioimatta. Ja miten ihanaa on, että leikkijät saattoivat jättää rakkaat nukkensa taidepajaan hengailemaan siksi aikaa, kun itse kiersivät myyntipöydillä tekemässä ostoksia. Sillä aikaa nuket saattoivat elellä omaa elämäänsä toisten nukkejen kanssa. Myyntipöydissäkin on monella mukana dioraama, jossa asiakkaat saavat käydä valokuvaamassa nukkejaan. Leikkiminen on olennainen osa nukkekotiharrastusta!

Vielä viime viikolla ajattelin, että vuoden päästä jätän tämän reissun väliin, mutta nyt en malta odottaa, että seuraava tapahtuma alkaisi! Mutta mitä minä seuraavaksi keksisin? Pöytiä pitää ainakin varata kaksi - yksihän ei enää riitä!

(Messut nukkejen vinkkelistä löytyvät täältä.)

Sisustus-Häyrisen piina

Tämä minun nykyinen kotini on pienin, jossa olen 2000-luvulla vakituisesti asunut. Immolassa ja jo Orivedelläkin totuin siihen paratiisimaisen olotilaan, että tilaa oli rajattomasti ja pystyin aina keksimään uusia sisustusjuttuja, kun hinku iski. Olin jatkuvasti Remontti-Häyrisenä ja Sisustus-Häyrisenä, ja se oli ihanaa. Ei aina Sulon mielestä toki, mutta minä olin elementissäni, kun sain roudata huonekaluja eestaas, maalailla ja nikkaroida ja piirrellä pohjapiirustuksia. Oli ihanaa, kun oli erikseen huone jokaiselle toiminnolle. 

Niinpä 45 neliön yksiöön ahtautuminen on tuntunut juuri nimenomaan siltä: ahtautumiselta. Olen näiden neljän vuoden aikana yrittänyt saada tähän asuntoon toimivan keittiön, olohuoneen, makuuhuoneen ja työhuoneen. Minusta ihmisen on luonnotonta asua yhdessä huoneessa. Makuuhuoneen lämpötilaa pitäisi voida säätää muuta kotia alhaisemmaksi. Nukkumaan mennessä ei pitäisi joutua kuuntelemaan jääkaapin ääntä. Yövieraiden kanssa ei enää aikuisena pitäisi joutua nukkumaan samassa huoneessa. Ja mikä tärkeintä: askartelu- ja käsityöhommia, työjuttuja ja piirusteluja ei pitäisi joutua aina keräämään kesken pois ja kaivamaan uudelleen esiin. 

Neliöitä minä en loppujen lopuksi kaipaisi viittäkymmentä enempää, mutta seiniä minä tarvitsisin. Optimaalisinta olisi, jos kodissani olisi tupa, jossa yhdistyisi keittiö ja oleskelutila, ja sen lisäksi erillinen hommihuone työlle ja harrastuksille sekä pienenpieni, viileä makuuhuone. 

Rahattomuus ja tilan rajoitteet ovat pitäneet sisäisen Häyriseni aisoissa. Ajatelkaapa, että minulla on jo yli neljän vuoden ajan ollut samat tapetit seinillä, enkä ole vieläkään kyllästynyt niihin! No, lukuunottamatta alun kuningasideaani metsäalkovista.

Nukkumisjärjestelyt ovat olleet ongelmalliset aina. Ensin minä ostin valtavan kokoisen vaatekaapin Jyskistä, jotta saisin rajattua kamarista sängylle erillisen alkovin. Tilasin karmean hintaiset valokuvatapetit, joilla päällystin alkovin seinät ja katon. Metsäalkovista tuli erittäin kiva pesä, mutta sen suureksi ongelmaksi osoittautui se, ettei sieltä herännyt koskaan. Siellä oli aina pimeää. Sängyn petaaminenkin oli turhan hankalaa, kun alkovi oli avoin jalkopään puolelta. Minä myös kyllästyin valokuvaseiniin.

Niinpä koitti päivä, jolloin kalliit valokuvatapetit revittiin irti ja pimeä alkovi muuttui toimistoksi. Päivänvaloa ei tietokoneella kökkimiseen tarvittu ja sain toteuttaa visioni vanhasta ja kurppaisesta työhuoneesta. Päällystin seinät Sinuhe egyptiläisen sivuilla ja tein ikivanhoista laudoista hyllyt.

Sänky muuttui tuossa vaiheessa ihan tavalliseksi sängyksi, johon rakensin päädyt vanhoista peiliovista, jotka roudasin Immolan Raudasta ja Romusta. Onneksi on Immola ja onneksi on hyvät välit Suloon! Meidän ei koskaan tarvinnut jakaa huonekaluja ja hamstraamiamme rakennustarvikkeita, sillä Immolassa ne ovat säilyneet ja huonekaluja on vaihdeltu tarpeen mukaan molempien kotien välillä.

Kun sain tietokonepöydän piiloon, minun oli mahdollista luoda yhdistetty makuu- ja olohuone, jossa ei tarvinnut katsella elektroniikkaa, eikä papereita ja johtoja tulvivaa tietokonepöytää. Mutta nukkumisongelma sai uusia muotoja. Avarassa tilassa ei ollut miellyttävää nukkua, varsinkaan syksyisin, kun siirryin Helmutin pienestä pesästä kotiin. Lisäksi strobona välkkyvä katuvalo sai minut hulluksi. Sittemmin valo korjattiin, ja nykyisin minut tekee hulluksi sen jatkuva tasainen loimotus, minkä takia joudun käyttämään pimennysverhoja. On mahdotonta saada kaupungissa makkari, jossa yöt olisivat pimeitä ja aamulla saisi herätä auringon nousuun.

Minulla on ollut kaksi päähänpinttymää, jotka ovat hankaloittaneet tämän kodin tekemistä toimivaksi kokonaisuudeksi. Ensimmäinen on se, että "aikuisella pitää olla leveä sänky". Ostin Majikselta poistuttuani 1600 euron jenkkisängyn, jossa on kymmenen vuoden takuu. Olin varoissani silloin, kun avioerorahat olivat mätkähtäneet tililleni ja pystyin kerrankin panostamaan patjaan. Arvelin, että 140-senttinen olisi juuri optimaalinen. Siinä olisi parisängyn tuntu, mutta se ei veisi liikaa tilaa. Arvelin myöskin, etten kymmentä vuotta tulisi nukkumaan yksin. Väärin ja väärin. Sänky vie aivan liikaa tilaa. Ja minä nukun yhä yksin ja tulen mitä suuremmalla todennäköisyydellä nukkumaan aina. Yhden hengen sänky olisi ollut niin paljon fiksumpi valinta!

Päätin kuitenkin palata alkoviajatukseen, mutta tällä kertaa sijoitin sängyn niin päin, että sisäänpääsy on sängyn reunasta, eikä päädystä. Alkoviin tulee pikkuisen enemmän valoa ja petaaminen on hiukan helpompaa. Tämä nykyinen alkovi on ollut ihan hyvä, ja toimistoajan kirjansivutapetti ja vanha lauta toimivat sielläkin. Lisäksi pilkoin jenkkisängyn runkoa sen verran, että onnistuin rakentamaan säilytystilaa pedin alle. Jenkkisängyt ovat rumia möhkäleitä, enkä ole katunut sahailuani.

Kun vielä keksin, että siirrän keittiön suuren pöydän kamariin piirustuspöydäksi ja haen Immolasta pienen pöydän keittiöön, minun ei tarvinnut enää piirtää ja ommella ruokapöydällä, ja kerätä keskeneräisiä hommia pois aina, kun haluan syödä. Keittiössä en juuri koskaan tarvitse isoa ruokapöytää ja jos joskus harvoin sattuu tulemaan vieraita, uudessa pöydässä on kätevä jatkopala. 

Kotini alkoi tässä vaiheessa siis olla jo lähes toimiva.

Toinen päähänpinttymäni oli se, että "aikuisen ihmisen kodissa pitää olla sohva ja olohuone". Ostin pian tänne muutettuani ihanan sohvan Ikeasta. Se on kaikin puolin täydellinen; hyvä istua ja kaunis katsella. Sohvan ahtaminen samaan huoneeseen tietokonepöydän, työpöydän ja useiden kaappien kanssa on kuitenkin ollut ihan tuskaa. Jos minulla käy joku kylässä, jämähdämme aina keittiön pöydän ääreen, emmekä todellakaan siirry vierekkäin kahdenistuttavalle sohvalle kamarin puolelle. 

Vasta nyt neljän vuoden jälkeen minä pystyn luopumaan tuosta aikuisen ihmisen sohvastani. Paitsi, että se vie liikaa tilaa, se myös passivoi. Minä niin mielelläni kaivaudun sen syliin kännykän tai läppärin kanssa. En ole koskaan ollut päivällämakaajatyyppiä, mutta sellainen minusta on sohvien takia tullut. Kysyin itseltäni: olenko onnellisempi sohvalla selälläni vai nukkekoteja askarrellessani? Sohvan oli siis aika poistua, koska vain sillä lailla pääsisin eroon Jyskin megakaapista, jonka heppoista lastulevyimagoa olin inhonnut alusta saakka. Minä vain en sovi elämään nykyhuonekalujen kanssa. Halusin vanhat talonpoikaiskalusteet ympärilleni. Halusin oikean hommihuoneen, jossa olisi tilaa ommella, piirtää, askarrella ja leikkiä. Ja tehdä töitä. 

Oli tehtävä valinta sen välillä, haluanko elää kauniissa sisustuslehtikodissa ja luopua käsillä tekemisestä ja leikkimisestä, vai haluanko harrastaa rakkaita harrastuksiani ja luopua söpöydestä. (Kuinka helppoa olisikaan olla ihminen, jonka ei tarvitsisi pyhittää kotiaan askartelutarvikkeille ja nukketaloille. Silloin sitä mahtuisi asumaan vaikka matkailuautossa.)

Sohvasta ei onneksi tarvinnut ihan lopullisesti luopua, sillä se kannettiin pihan poikki heilan kotiin. Hänellä oli ihan paska sohva, ja kun minun sohvani nyt jää "perheeseen", saan minäkin nauttia välillä sen mukavuudesta!

Jättimäisen kaapin halusi Sulo, ja minä yritin purkaa sen mahdollisimman varovaisesti, jotta se onnistuttaisiin vielä pystyttämään Immolaan. Tilalle toin vanhoja kalusteita, jotka olivat kulkeneet mukanani teini-iästä asti. Ja nyt minä olen tässä kolme täyttä päivää uudelleenjärjestänyt valtaisan määrän silpunpilppua ja nukkekoteja sopimaan näiden huonekalujen sisään. 

Pitää olla oma itsensä, eikä teeskennellä aikuista. Jos on pakko hengailla vieraiden kanssa keittiön pöydän ääressä, pitää yrittää tuoda sen ympärille miellyttäviä istuimia. Projekti on vaiheessa. Ja jos pää ei kestä kertakäyttöhuonekaluja, niistä pitää pysyä erossa. Nyt minulla ei ole enää lainkaan nykyaikaisia levyhuonekaluja! No, Kenin mdf-levystä tehtyä kotikaappia lukuunottamatta. Yhden uuden huonekalun minä kuitenkin haluaisin: Ikean keltaisen nojatuolin keittiöön. Kiitos Universumi, jo etukäteen! Toivottavasti se löytyy ennenkuin seuraava häyrishulluus iskee. Jos vanhat merkkit pitävät paikkansa, keväällä kaikki taas pyörii ympäri.