Olisikohan mahdollista pohtia lääkärissä käyntiä ja lääkitystä?

Tuon kysymyksen kysyjä tarkoitti takuulla hyvää, kun naputteli sen edellisen postaukseni kommenttikenttään. Päätin lyhyen vastauksen sijaan kirjoittaa aiheesta ihan oman postauksen, vaikka minun sairaushistoriani onkin taas sellainen yksityisasia, jota järkevä ihminen ei avaisi netissä kenellekään. Mutta ehkä tämän lukemalla joku siellä ruutujen toisella puolella saa paremman käsityksen siitä, millaista ADHD:n kanssa eläminen voi olla.

Olen käyttänyt mielenterveyspalveluita parikymppisestä lähtien ja mitä vanhemmaksi olen elänyt, sitä enemmän niitä olen tarvinnut. Aina on ollut helpompiakin aikoja, mutta pääasiassa olen ollut jonkinasteisesti masentunut teini-ikäisestä saakka. Masennus on ollut minulle niin tavallinen olotila, etten ole sitä yleensä edes masennukseksi tunnistanut. 

Jossain vaiheessa minut jo tuomittiin kroonisesti masentuneeksi, koska masennukseni uusii aina. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön mahdollisuutta on tutkailtu useampaan kertaan, mutta milloinkaan en niissä testeissä ole "pärjännyt". Käsittääkseni ADHD-tytöille onkin annettu virheellisesti kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja epävakaan persoonallisuushäiriön diagnooseja, koska tyttöjen ADHD:ta ei ole aiemmin osattu tunnistaa.

Olen syönyt mielialalääkkeitä enemmän kuin 15 vuotta. On kokeiltu eri merkkejä, mutta mikään ei ole tehonnut pysyvästi. Lääkitys ei koskaan ole pystynyt estämään masennuksen uusiutumista ja arvelenkin syöväni mielialalääkettä täysin turhaan.

Avioerokriisin aikana sain reseptin myös Opamoxiin, joka on rauhoittava lääke ja jota pidän minulle sopivana lääkkeenä. Purkillinen Opamoxia kestää minulla nykyisin vuoden tai puolitoista. Käytän sitä silloin tällöin tasoittamaan pahinta kierrettä, kun en pysty nukkumaan ahdistuksen tai pään suhinan takia. Yksi paremmin nukuttu yö sitten panee superongelmiksi paisuneet murheet mittasuhteisiinsa. Jatkuvalla syömisellä Opamoxista kuitenkin aiheutuisi haittoja, joiden takia en saa enkä haluakaan napsia sitä jokaiseen ahdistukseen.

Kun minulta alettiin tutkia ADHD:ta, niin sanottu krooninen masennukseni sai järkeenkäyvän selityksen. ADHD-aivot eivät kestä vastoinkäymisiä kuten normi-ihmisen aivot. Nyt minä tiedän, että masennukseni ei ole mikään krooninen tauti, joka ihan randomisti putkahtelee esiin, vaan se oireilee silloin, kun elämäni on joko liian tylsää tai liian stressaavaa. Elämäni pisin, useamman vuoden mittainen masennukseton kausi minulla oli, kun elimme Sulon kanssa Immolassa. Nyt tiedän, että onnellisuuteni perustui silloisen elämäni helppouteen. Huomaamatta Sulo tasoitteli tietäni ja järjesteli asioita niin, että minun on hyvä olla. Minulla oli oma vapaus ja määräysvalta koko elämääni, mukaanlukien työni. Kun minulla oli turvallinen olo ja helppo arki ja päivissäni paljon virikkeitä, aivoni voivat vallan hyvin. 

Kyllähän tietysti ADHD:hen on olemassa omat lääkkeensä. Minulle kokeiltiin niistä kahta. Kun ensimmäiseen lääkkeeseen löydettiin oikea annostus, se auttoi jaksamiseen muistaakseni puolisen vuotta, mutta sitten sen teho jostain syystä loppui. Sellaista voisi kuulemma odottaa tapahtuvan vasta vuosien käytön jälkeen. Lisäksi minun verenpaineeni nousi liikaa. Kokeiltiin toista lääkettä, mutta sekin nosti verenpainetta. Seuraavana kokeiluvuorossa oleva lääke oli niin kallis, etten voinut edes aloittaa sen testaamista. Neljäs lääke jäi kokeilematta, koska olin jo aika loppu niihin lääkekokeiluihin ja kuvittelin voivani vain tehdä elämästäni niin kevyen, että jaksaisin sen kunnialla loppuun asti. 

Mutta minä saan milloin tahansa ottaa yhteyttä neuropolille, jos haluan jatkaa lääkkeiden testailua. Voisin ihan hyvin ruveta kokeilemaan niitä kahta jäljellä olevaa lääkettä sitten, kun jään toimeentulotuelle, koska silloin saan maksusitoumuksen apteekkiin.

Avioerokriisin aikaan olin henkisesti elämäni huonoimmassa kunnossa. Silloin kävin ahkerasti Imatran mielenterveystoimistossa, mutta muutto Saloon katkaisi sen. Kun palasin Imatralle, otin jälleen yhteyttä mielenterveystoimistoon ja sain hyvän omahoitajan. Kun hän totesi minun itsetunto-ongelmieni olevan liian syviä hänen osaamiselleen, minulle haettiin oikeutta Kelan kustantamaan terapiaan. 

Löysin ainoan vapaan terapeutin Lappeenrannasta, ja kävin hänen luonaan vuoden, ennen kuin lopetin omasta tahdostani. Tuolloin sain masennustestistä ihan tolkuttomat pisteet verrattuna lähtötilanteeseeni ja terapeuttini tarjoutui jopa jatkamaan terapiaa ilman omavastuuosuutta eli minulle ilmaiseksi. Hän oli varmasti tosi huolissaan siitä, miten selviytyisin yksinäni. 

Mutta juuri hänen käyttämänsä skeemamenetelmä oli syynä suunnattoman pahaan olooni. Vajosin koko ajan syvemmälle masennukseen, koska joka viikko sain terapiakäynniltä uuden skeeman myötä päähäni aina uuden listan asioita, joissa olin kelvoton, paska ja vääränlainen. Sehän ei ollut skeemojen tarkoitus, mutta minun ADHD-päässäni asiat vain menivät nurinniskoin. Eipä sitäkään silloin tajuttu. Oloni helpottuikin huomattavasti terapian lopetuksen jälkeen, kun keskityin tekemään arjestani mahdollisimman kevyttä.

Olen ollut aiemminkin terapiassa parin vuoden ajan. Jo seurustelumme alussa Sulo pakotti minut lääkäriin katseltuaan surkeaa tempoiluani. Siitä tieni vei terapiaan, josta minulla on hyvät muistot. Se auttoi paljon ja minusta kasvoi ihan kelvollisesti toimiva kansalainen. Sulon ja terapian yhteisvaikutus sai elämässäni aikaan valtavan muutoksen. Mutta lopulta asiat menivät sitten niinkuin menivät ja minä päädyin syvempään suohon kuin koskaan.

Kun ADHD-diagnoosin myötä sain ymmärryksen siitä, miten elämäntapahtumat vaikuttavat masennukseni syntyyn, tieni mielenterveystoimistossa nousi pystyyn. Kun vuosi sitten olin ihan hajalla kuntouttavan työtoiminnan ja muiden velvollisuuksieni takia, neuropolin hoitaja suositteli minua hakeutumaan takaisin mielenterveystoimistoon omahoitajani juttusille. Omahoitajani ei kuitenkaan ottanut minua vastaan, vaan totesi puhelimessa, että mehän tiedämme, että minä romahdan aina, kun elämä käy raskaaksi ja nousen siitä sitten taas. Ja kyllähän minä tietysti sitten nousinkin. Piti vain ensin lopettaa taloyhtiön hallituksessa ja kuntouttavassa työtoiminnassa.

Nyt, kun tämän nykyisen parisuhteeni ongelmat kirkastuivat minulle, menin Vuoksen Kriisikeskukseen juttelemaan. Se on Etelä-Karjalan mielenterveys ry:n ylläpitämä keskustelupalvelu, jossa saa käydä viisi kertaa ja jonne menemiseen ei tarvitse lähetettä tai lupaa keneltäkään. Minulla on vielä kaksi käyntikertaa jäljellä. On ollut hyvä saada puhua jollekin, koska tästä asiasta en voi puhua kenellekään ystävälleni tai pohtia sitä blogissa.

Mutta siihen pohjimmaiseen hankaluuteeni eli ADHD:hen apua ei oikeastaan ole tarjolla lääkitystä enempää. Diagnosoinnin jälkeen sain käydä hyvässä vertaistukiryhmässä, mutta se kesti vain muutaman kuukauden. Sen jälkeen me ryhmäläiset olimme omillamme. Jonkinlaista toimintaterapiaa on olemassa, mutta sekään ei ole minulle sopivaa, koska olen elämäni varrella jo tietämättäni opetellut niitä taitoja, joita toimintaterapiassa opetettaisiin. Viidessäkymmenessä vuodessa olen itse oppinut, millaisilla jipoilla saan arkeni sujumaan mahdollisimman hyvin. Olen myös uskaltanut pyrkiä rakentamaan itselleni elämän, jossa minun on helpointa toimia.

Minullahan on ADHD-ihmiseksi asiat kuitenkin aika hyvällä mallilla. Minä maksan laskuni heti eikä minulla ole kulutusluottoja tai velkoja. En käytä päihteitä. En kärsi muusta riippuvuudesta kuin sokerista. En edes telo itseäni liian vaarallisissa harrastuksissa. Kykenen pitämään kotini järjestyksessä. Saan asioita valmiiksi asti ja teen sen, minkä lupaan. Olen ajoittain onnistunut elättämään itseni. Minulla on ystäviä, jotka tykkäävät minusta.

Minun ongelmani ovat ihmissuhteissa ja työelämässä. Niihin en ole oppinut kehittämään kunnollista toimintamallia ja valitettavasti ne ovat aika hallitseva osa tässä maailmassa elämistä. Mutta nyt minulla on edes tietämys ongelmieni juurisyystä. Nyt, kun ymmärrän, miksi kaikki aina kaatuu päälle ja miksi asiat eivät suju minulta niinkuin muilta, minulla on edes teoreettinen mahdollisuus löytää keinot selviytyä tästä tämänkertaisestakin masennuksesta.

Kaiken tämän takia arvelen, että lääkäriin on vähän turha nyt hakeutua. Juuri nyt vaikeuksia päälleni tuovat sellaiset asiat, jotka ratkeavat myöhemmin tavalla tai toisella. Ja mehän tiedämme, että nousen tästä taas, kunhan vaikeat asiat ovat asettuneet. 

Mutta tiedättehän te, että jos blogini on liian raskasta luettavaa, täällä ei tarvitse käydä itseään kiusaamassa?

Joulua ja häyristelyä

Niinhän sitä joulunpyhät voi viettää, että purkaa lastulevyjä seinästä. Ensin uteliaisuuttani halusin kurkata, miksi minun asunnossani on kaksi kertaa paksumpi väliseinä kuin muiden asunnoissa. No selvisi, että ei miksikään. Siellä on vain sisällä 20 senttiä turhaa ilmaa. En ymmärrrä 80-luvun remppa-ajatuksia. Jos haluaa suorat sisäseinät vinossa seisovaan taloon, niin miksi ei sitten suorista myös lattiaa? Ja miksi pitää jättää kymmenen senttiä ilmaa sinne lastulevyn ja alkuperäisen seinän väliin, kun vähempikin riittäisi? 

No, homma tietysti eskaloitui ja päätin poistaa sitä tyhjää tilaa seinän sisältä, jotta saisin lisää tilaa keittiöön eli saisin jääkaapin mahtumaan kyseiseen nurkkaan. Oi innostusta! Olin taas remonttihäyris-elementissäni, kunnes pääsin siihen vaiheeseen, että kadutti. Aina näissä jutuissa tulee se vaihe, etten tiedä, miten edetä ja miten ratkaista eteen tulevat ongelmat, joita en todellakaan tullut ajatelleeksi aloittaessani.

Tajusin eilen illalla epätoivoisesti jälkiäni katsellessani, että tämän minä olen kokenut ennenkin. Kun elämässä on vaikeaa, minä alan tehdä remonttia. Viimeksi rakensin nukkuma-alkovin vastaavassa vaiheessa. Koko elämä oli silloin hirveää kiirettä, itkua, kaaosta ja tuskaa ja siihen syssyyn minä sitten ryhdyin isoon rakennus-urakkaan. Kun kaikki kaatuu päälle, minun ilmeisesti pitää alkaa siirrellä huonekaluja, purkaa, rakentaa, maalata ja tapetoida. Onko se jokin sellainen juttu, että nyt minä hallitsen ja osaan ja tässä asiassa sentään minä päätän kaikesta? Edes tähän minä pystyn itse vaikuttamaan? En tiedä.

Nyt tiedän voivani aika huonosti. Olen pitänyt koko alkutalven touhukkuutta yllä aikataululla ja kivalla tekemisellä, koska päälleni kaatuvat murheet eivät ratkea niitä vatvomalla. Olen leikkinyt ihan tosi paljon Ihmeellinen Pieni Maailma -messuista asti. En ole tehnyt mitään työllistymiseni eteen, vaan paennut nukkemaailmaan. Hävettää.

Sain lahjaksi kaksi kiloa suklaata. Aloin tuhota niitä jo hyvissä ajoin ennen joulua ja olen ainakin viikon ajan syönyt päivittäin kokonaisen konvehtipaketillisen hirveän itseinhon ja harmistuksen vallassa. Olen ollut kiukkuinen ihmisille, jotka tietävät sokeriongelmani ja silti haluavat syöttää minulle karkkeja. Olen ollut vihainen siitä, että he panevat kamalasti rahaa sokeriin, vaikka sillä summalla olisivat voineet ostaa minulle ison määrän oikeaa ruokaa.  

(Miksi sitten en toivonut lahjaksi oikeaa ruokaa? Ihmisethän antavat minulle suklaata, koska tietävät minun rakastavan sitä ja haluavat ilahduttaa minua! Olen aivan idiootti.) 

Olen halveksinut itseäni, kun en pysty lopettamaan yhteen suklaapalaan, enkä edes kymmeneen, vaan vedän itku kurkussa koko laatikon loppuun yhtä kyytiä. Ja juuri äsken minä tajusin, että jos olisin ollut tosi fiksu, minä olisin voinut jo ennen joulua laittaa Imatra-ryhmään ilmoituksen, että voisin tuoda koko lastin jollekin isolle, köyhälle perheelle, jolla ei ole jouluherkkuja. Ja nyt minä inhoan itseäni senkin vuoksi.

Sokerin syöminen on todella huonoksi mielenterveydelle. Haluaisin kaivautua sänkyyn, nukkua kaksi viikkoa ja herätä sokerista vieroittuneena. Haluaisin myös herätä havaitsemaan, että seinän purkaminen olikin vain unta.

Joskus en jaksaisi itseäni ollenkaan. 

Kun nyt tarkastelen ihan rehellisesti itseäni, minä tajuan tuntevani itseni hirmuisen yksinäiseksi. Minulla on parisuhde, jossa on suuria ongelmia ja niiden näkemiseen ja myöntämiseen vaadittiin puolentoista kuukauden "breikki" seurustelusta. Minulla on toivoton taloudellinen tilanne, joka konkretisoituu todeksi vuoden vaihtuessa. Minä kiinnyin liikaa Yläkerran Tyttöön, vaikka olen pitänyt tosi tärkeänä sitä, etten kiinny ihmisiin, koska a) menetykset ovat minulle vaikeita ja b) liiallinen kiintymys johtaa usein liialliseen riippuvuuteen. Ja nyt minun vielä täytyy tehdä hirvittävä valinta kahden tosi hyvältä vaikuttavan vuokralaisehdokkaan väliltä, vaikka en haluaisi tuottaa kummallekaan pettymystä.

Miten pääsisin pakoon tätä arkeani? Haluaisin niin kovasti pystyä luopumaan aivan kokonaan nukkemaailmastani ja askartelu- ja sisustustarpeestani ja voittaa lotossa, ostaa oikean matkailuauton, ajaa valoon ja etsiä koko ajan uusia seikkailuja. Tämä elämänvaihe on nyt niin nähty, enkä löydä toivoa, että saisin tässä kaiken järjestymään.

Hoen itselleni: tämä on vain ADHD:ta! Älä luovuta! Odota rauhassa, niin kohta vuoristoradan suunta taas kääntyy ja kaikki on hyvin.

PS. Minulla oli kuitenkin kiva jouluaatto. Vaikka tapani mukaan olin kieltäytynyt kutsusta saapua Anopin joulupöytään ja suunnitellut viettäväni aaton taas itsekseni, päädyinkin viime hetkellä muuttamaan mieltäni. Anoppi ilahtui osallistumisestani ja minusta oli kivaa syödä oikeita jouluruokia ja lekotella, jutustella ja nauraa "ex-perheeni" kanssa. Kotiin tultuani katselin elokuvaa pysyäkseni hereillä liian myöhään, jotta jaksaisin vielä kävellä kirkkoon yölliseen jumalanpalvelukseen. Ystäväni lauloi siellä bändin kanssa ja voi miten upeasti he esiintyivätkään. Se oli niin vaikuttavaa, että itketti ja hypitytti. Ja ihanasti kaiken tämän vesisateen ja tappavan liukkaiden teiden ja rumuuden keskelle oli aattoaamuksi satanut kaunis lumipeite, joka katosi vasta seuraavan yön aikana. Tämä meidän kylä on ihan täydellinen joulumaa.

Muutokset ja yllätykset

Sekä vakavissa psykologisissa että naistenlehtien hömppäpersoonallisuustesteissä minun on aina vaikeaa vastata kysymyksiin siitä, miten suhtaudun muutoksiin ja yllätyksiin. Sellaiseen kysymykseen ei vaan millään voi vastata kyllä tai ei tai jotain siltä väliltä. Joskus muutokset saavat minut ihan suunniltani ja joskus olen niistä aivan liekeissä. Joskus menen ihan autistiseksi yllättävistä käänteistä ja joskus tulen niistä maailman onnellisimmaksi. Otapa siitä sitten selkoa...

Paitsi että nykyään jo otankin. Tässä ADHD-diagoosini jälkeisessä uuden itsetuntemuksen tilassani olen oppinut ymmärtämään, milloin muutokset ovat jotain, mitä rakastan ja milloin ne ovat pahinta myrkkyä. Taikasana tässäkin kohdassa on itsemääräämisvalta.

Kun muutokset lähtevät liikkeelle minusta ja minun tarpeestani, ne ovat parasta maailmassa. Kun ne tulevat muualta tai toisten toimesta, ne panevat maailmani palasiksi. 

Ikävä kyllä elän tässä juuri nyt toisen ihmisen aiheuttaman yllättävän muutoksen keskellä.

Yläkerran Tyttö muuttaa pois. Eräänä iltana saunassa hän kertoi minulle hakevansa avointa työpaikkaa toisessa kaupungissa. Aloin itkeä, hyperventiloida ja keinutella itseäni. Enkä edes hävennyt sitä kaikkea, vaikka vuokranantajat eivät kai yleensä tee sellaista vuokralaisensa edessä. Kotiin päästyäni itkeä vollotin ääneen ja nukahdin lopulta Opamoxin avulla. Muutaman päivän itkeskelin, pelkäsin ja toivoin ihmettä, kunnes Yläkerran Tyttö sitten syöksähti omaan ihanaan tapaansa keittiööni ja kertoi saaneensa sen työpaikan. 

Tämä muutos vaikuttaa minun elämääni niin monella tavalla, että olen käynyt voimalla läpi surua, inhoa ja pelkoa. Ja olen antanut itseni tuntea ne kaikki tunteet, koska yrittämällä teeskennellä, ettenkö vaikkapa olisi vihainen Yläkerran Tytön ajoituksesta, minä vain patoaisin sen tunteen ja se pahenisi ja alkaisin inhota häntä. En halua inhota häntä, sillä hän on nämä viimeiset 20 kuukautta ollut elämänlaatuani suuresti parantava ihminen. Hän on ollut yksi syy siihen, miksi minun kodintykkäysprojektini on sujunut hyvin ja miksi olen saanut nauraa myös monena paskana päivänä.

Tänne muutettuaan Yläkerran Tytöstä tuli aivan hetkessä jotain ihan muuta kuin vain vaatimukseni täyttänyt vuokralainen. Hän ja minä olemme jotenkin samanrytmisiä ja meillä menee ajattelumaailma yhteen sillä lailla hauskasti, että kommunikointi ja yhdessä oleminen on pelkästään helppoa ja ilahduttavaa. Hän on niin kovin paljon samanlainen kuin minä itse olin 20 vuotta sitten - silloin ennen kuin minusta tuli hidas ja turvallisuushakuinen keski-ikäinen. 

Minä rakastan sitä, miten hänen kanssaan ei tarvitse suunnitella treffaamista etukäteen eikä sovitella aikatauluja. Ei tarvitse miettiä tarjottavia tai ohjelmaa. Hän vain tupsahtaa tuulispäänä ovesta sisään tai laittaa viestin, että saako tulla aamupalalle tai mennäänkö saunaan. Ja sitten minä kuuntelen kertomuksia hänen seikkailuistaan, joissa on aina vähän yläkerrantyttölisää - ihan niinkuin minun jutuissani on vähän sussulisää. Meillä tunteet ovat suuria ja vaihteluntarve ohjaa eloamme. Kun me juttelemme, me molemmat puhumme paljon, mutta kumpikaan ei jyrää toista. Minusta sellainen on ihanaa, koska ihmisissä minua rasittaa joko liian verkkainen puhe, liian päällekäyvä puhe tai liiallinen hiljaisuus. Mutta Yläkerran Tytön kanssa me sukkuloimme samalla levelillä. Ja samalla, kun muut live-elämäni ihmiset ovat viime vuosina käyneet läpi raskaita asioita, samanrytminen Yläkerran Tyttö on ollut minulle ihanaa seuraa. Hän katsoo maailmaa positiivisesti ja hänen kanssaan minä tulen aina hyvälle tuulelle. 

Hän on sellainen ihmeellinen olento, joka on silmittömän kaunis ulkoisesti ja silti vähintään yhtä kaunis sisäisesti. Hänen suloisuutensa on jotain niin kokonaisvaltaista, etten ole sellaiseen ihmiseen koskaan ennen törmännyt. Ja juuri siksi hän on pelkällä olemassaolollaan antanut minulle opetuksen: "liian kauniistakin" ihmisestä voi tykätä tosi paljon - ei tarvitsekaan inhota, olla kateellinen, pelätä tai vältellä. Kuulostanko siltä, kuin olisin rakastunut häneen? Varmasti kuulostaa! Ja kyllä hänestä onkin tullut minulle tosi rakas ihminen. Ajatus siitä, että hän katoaa elämästäni on todella surullinen. 

Älkääkä tulko sanomaan, että voimmehan me vierailla toistemme luona. Kun se juuri on se asia, mitä minä en ystävyyksissä jaksa! Että pitää varta vasten lähteä ja matkustaa ja sopia ja suunnitella ja olla ja keskittyä ja valmistella ja jaksaa. 

Yhdessä asiassa me olemme tosi erilaiset. Toisin kuin minulla, hänellä on kunnianhimoa työtään kohtaan ja hän haluaa tehdä uraa. Niinpä siitä huolimatta, että hän rakastaa kotiaan yläkerrassa, Imatraa ja hiihtämistä, hän aivan innoissaan on muuttamassa työpaikan perässä uudelle paikkakunnalle, jossa ei edes ole lumisia talvia. Minulle taas kiva koti ja kiva asuinympäristö ovat elämän tärkeimpiä asioita. Kun sanoin lannistuneena, että "sähän joudut alottamaan siellä kaiken alusta, etsimään uudet kaverit ja joukkueet ja harrastuspaikat..." niin jo ennen kuin olin saanut ajatustani loppuun, minä hoksasin, että juuri sehän on hänestä se paras juttu! Ihan kuin minä nuorempana. Mikä olikaan silloin mahtavampaa kuin muuttaminen uudelle paikkakunnalle, jossa ihan kaikki oli uutta ja mielenkiintoista ja jokainen päivä toi tullessaan jotain uutta tutkittavaa ja opittavaa.

Tässä vaiheessa olen alkanut päästä jo voitolle pahimmasta tunnemyllerryksestäni. Suru on jo pienempää, kiukku on laantunut ja pelkokin nostaa päätään vain ajoittain. Uskoisin surun kyllä rytisevän takaisin siinä vaiheessa, kun Yläkerran Tyttö on lopullisesti poistunut ja yksinäisyys valtaa minut.

Pelko tietysti johtuu siitä, että olen pahasti riippuvainen yläkerran vuokratulosta, joka kattaa sen asunnon kulut. Jos asunto on yhdenkin kuukauden tyhjillään, ja joudun itse maksamaan sen vastikkeen, minä joudun ryömimään Sulon luo pyytämään elinikäistä lainaa. Ja jos saan asuntoon jonkun vuokralle, minun pitää oppia sietämään hänen elämisensä ääniä. Tuskinpa saan täydellistä vuokralaista toista kertaa? 

Imatralla on tällä hetkellä Oikotiessä myytävänä 262 kerros-, rivi- tai paritaloasuntoa ja 152 vapaata vuokra-asuntoa. Tämän kokoisessa minikunnassa se on valtava määrä. Joulukin on varmasti hankalin aika vuodesta yrittää vuokrata tai myydä kotia, kun ihmisten elämänmuutokset yleisesti asettuvat kevääseen tai syksyyn ja keskittyminen on muutenkin jouluhumussa. Asuntoa on käynyt katsomassa vain kaksi ihmistä, joista toisen toivon saavani siihen vuokralle ja toivon myös, että Kela ei määrää minua myymään asuntoa pois millä hinnalla hyvänsä.

En todellakaan olisi tarvinnut juuri tähän kohtaan vielä lisää huolta toimeentulostani, mutta tässä sitä nyt mennään, vanhaa tuttua vuoristorataa. 

Heikompi Häyrinen

Ikäkö sen tekee, etten ole enää niin nopea ja tehokas kuin ennen? Mikään ei valmistu enää suih saih, kuten aiemmin. Nykyisin väsähdän ihan mahdottoman nopeasti, oli kyse sitten fyysisestä tai henkisestä ponnistelusta. Eräänä päivänä laittelin lapsuuskuvia albumiin ja parin tunnin liimailun jälkeen olin niin poikki, että teki mieli kömpiä nukkumaan.

Aiemminhan häyristely vei minut mukanaan niin, etten malttanut juoda, syödä tai käydä vessassa, ja lopetin riehumisen vasta, kun kaikki oli valmista. Enkä tosiaankaan väsähtänyt! Nykyisin joudun palastelemaan! "Teen nyt tämän vaiheen ja huomenna jatkan!" Aivan ennenkuulumatonta!

Siihen palasteluun liittyy myös itsehoito-ohjelmani kaamosajan varalle eli lukujärjestys. Jaan päiväni ruokailuilla kolmen tunnin palasiin. Tai ainakin pyrin tekemään niin! Aamulla aamupala, sitten töitä tai muuta työhön verrattavaa. Lounaan jälkeen ulkoilua tai huonolla ilmalla sisäliikuntaa. Välipala kolmen maissa, jonka jälkeen päivälliseen saakka saan leikkiä ja askarrella tai tavata ihmisiä. Sitten syön ja hakeudun ruudun ääreen leffojen todellisuuspakomaailmoihin, kunnes iltapalan kautta yhdeksältä menen sänkyyn. Luen kirjaa, kunnes uni voittaa.

Jos pystyn noudattamaan tätä kaavaa, voin hyvin. Tietysti välillä on ulkopuolisia tekijöitä, joiden takia en voi pysyä rutiinissani, ja välillä on päiviä, ettei vaan millään malta tai huvita esiintyä itsekurin kuningattarena. Mutta melko hienosti olen silti aikataulussani pysynyt, lukuunottamatta aamupäivien työntekoa. Viime postauksessaniko minä juuri lupasin, että teen joka päivä jonkin työllistymistäni edesauttavan teon? Se ei ole onnistunut edes välttävästi ja koen siitä syyllisyyttä. 

Tällä reseptillä marraskuu meni ohi ennätyksellisen nopeasti ja minä voinkin nyt varsin hyvin. Olen myös pistänyt tauolle ihmissuhteen, joka oli alkanut vaikuttaa todella negatiivisella tavalla minun mielenterveyteeni. Olen nyt jopa ihan kokonaan lakannut kaipaamasta kuolemaa herätessäni, mikä on aivan mieletön ero tähän aiempaan syksyyni. 

On asioita, joihin en pysty mitenkään vaikuttamaan, mutta joiden vatvominen on aiheuttanut minulle suurempaa ahdistusta, kuin olen ymmärtänytkään. Kaamos pysyy, vaikka kuinka kiukuttelisin ja itkisin pimeyttä. Asumiskuluni nousevat ja hallituksen köyhienkyykytys jatkuu, vaikka minä vääntelisin numeroita loputtomasti. Ja sen edellämainitun ihmissuhteeni toisen osapuolen synkkä mieli ei valostu, vaikka minä kuinka myötäeläisin. Kaikkien näiden asioiden märehtiminen on vienyt minua ihan huomaamatta yhä syvemmälle masennukseen.

Tällä sussunhuolto-ohjelmallani minä jaksan tämän vuoden loppuun. Sitten pitää tehdä päätöksiä ihmissuhteen ja todennäköisesti toisen asunnon kanssa ja alkaa kiristää vyötä entisestäänkin. Ja sitten kaamos jo kääntyykin kohti kevättä. 

Vaikka en nauti liikunnasta, tunnen olevani voittaja, kun merkkaan lukujärjestykseeni kotijumpan, vesijumpan tai kävelylenkin, enkä joudu piirtämään julmaa, punaista rastia kuluneen päivän kohdalle. Tiedänhän liikkumisen olevan pidemmän päälle hyvinvointia lisäävää, vaikkei aiheutakaan minulle välitöntä tyydytystä. 

Välittömän riemun saan askartelemisesta ja leikkimisestä. Olen saanut sillä saralla ihan mukavasti aikaiseksi. Päässäni on paljon ideoita, joita haluaisin päästä toteuttamaan, mutta nyt en saa ylittää rajaa ja huseerata yliaikoja. Maksaisin vain siitä riemusta yöunillani. Minun on iltaisin katseltava leffoja ja luettava kirjoja, jotta suhina päässäni rauhoittuisi ennen nukkumaankäymistä, vaikka haluaisin käyttää myös illan tunnit johonkin hauskaan tai hyödylliseen.

Yritän vielä saada uniaikaa siirtymään tunnilla taaksepäin, jotta onnistuisin myös aamuissa. Tämä pimeä aika vaatii minulta 9-10 tunnin yöunet, joten minun olisi nyt saatava päivärytmiä kiepattua tunnin taaksepäin: sänkyyn jo kahdeksalta, unessa kymmeneltä. Eli elokuvien tilalle pitäisi löytää lyhyempää pääntyhjennysohjelmaa, vaikkapa jokin ei-koukuttava sarja.

Tiedän olevani onnekas, etten joudu tähänkään vuodenaikaan olemaan jossain oikeassa työssä, jossa en näkisi sitä lyhyttä hetkeä valoa, jota maailma pystyy tarjoamaan. Mutta luultavasti minun on hakeuduttava taas kuntouttavaan työtoimintaan ihan vain rahan takia. Minua ei ole kutsuttu työkkäriin helmikuun jälkeen. Silloin oma virkailijani vaihtoi toiseen työhön ja minä jäin ilman työntekijää. Ja nythän siellä on menossa mullistuksia, kun koko järjestelmä muuttuu vuodenvaihteessa. Miten sekin sitten vaikuttaa minuun, on syytä tässä kohtaa jättää miettimättä.

Yksi asia, jossa olen joutunut myös korjaamaan ajatteluani on tämä koti. Neljä vuotta olen marissut sitä, mikä koirankoppi tämä on ja miten tänne ei mahdu mitään, eikä ole edes hirsiseiniä eikä ulkohuussia eikä tulipesää. Olen nyt alkanut opetella hyväksymään sen, että yläkertaa en tule saamaan oman kotini jatkeeksi, vaan tähän 45 neliöön minun on vaan syytä itseni sovittaa. 

Ensimmäinen askel "koti tykättävämmäksi" -projektissani oli pyhittää kamari käsitöille ja luopua olohuoneajatuksesta. Se on ollut todella hyvä veto, ja onnittelen itseäni oivalluksesta. Nyt olen jatkanut projektia uudelleensisustamalla eteisen. Rakensin sinne kulissikaapin työkaluille ja olen todella ylpeä, että senkin onnistuin tekemään ilmaisista materiaaleista. Jouduin ostamaan ainoastaan saranat. Päädyin myös tapetoimaan seinät vain siksi, että rautakaupassa osui silmiini alennustapetteja kympillä. Tapettiliima löytyi Facebookin roskalavaryhmästä. Aiempi vihreä seinä on aina herättänyt minussa ristiriitaisia tunteita, mutta uusi tyyneystapetti herättää pelkkää rauhaa!

Hommaan upposi useita päiviä. Moisen pikkujutun olisi entinen Sussu häyristellyt yhdessä päivässä valmiiksi. Tämän uuden verkkaisuuteni takia minua kai nykyisin stressaavat myös iloiset touhut. Olisi niin paljon kaikkea kivaa tehtävänä, mutta aika lipsuu käsistäni tolkutonta vauhtia.

Terho

Muistatteko vielä poikamme Kertun? Sulolla on nyt uusi hamsteri. Tämä uusi lapsonen on samaa lajia kuin Kerttu, mutta tyttö. Kuten Kertunkin kanssa tapahtui, myös tämän Terho-tyttösen oli Sulo nimennyt jo etukäteen ennen eläimen ostamista. Mutta ei nimi pahenna sen enempää naaras- kuin uroshamsteriakaan. Suloisia ovat silti.

Kerttuhan asui vanhassa viilupintaisessa televisiossa, koska minä en suostunut ottamaan kotiimme mitään rumaa muovikuuppaa. Terhollekin Sulo on nyt rakentanut vitriinikaapista oman nätin asumuksen. Linnan mallinen pesä jäi Kertulta talteen ja Terho onneksi otti sen omakseen.

Oli todella hassua tajuta, että tuollaisilla pikkuisilla saaliseläimilläkin on luonteet! Terho onkin aivan erilainen kuin Kerttu oli. Ne tykkäävät ihan erilaisista ruoista, niillä on erilaiset päivärytmit ja eri harrastukset. Kerttu tuli meille eläinkaupasta ja se piti pikkuhiljaa kesyttää. Mutta Terho saapuikin kasvattajalta valmiiksi käsikesynä.

Aluksi minua jännitti ottaa Terho hoitoon, mutta jo vuorokaudessa olin saanut siihen rakennettua kiintymyssuhteen. Minusta tuntui hyvin mukavalta tulla kotiin asioilta tai lenkiltä, kun täällä olikin elävä olento odottamassa. Tuntui hyvältä sylitellä sen kanssa ja viettää pieniä sosiaalisia hetkiä illansuussa sen seurassa. Minun olikin lopulta yllättävän vaikeaa palauttaa Terho kotiinsa. Sen jäljiltä jäi tyhjä ja yksinäinen olo. Mielestäni kotini tulvi rakkautta Terhon vierailun ajan.

Tämä kaikki sai minut taas pohtimaan oman lemmikin hankkimista. Hamstereiden hyvä puoli on se, että ne ovat erakoita eli viihtyvät mainiosti itsekseen ja se, että ne vaativat todella vähän hoitoa. Ne ovat helppoja eläimiä ja sopivat siksi hyvin tällaiselle kuin minä, jolla on koko ajan jotain touhua menossa. Ja joka tykkää rakentaa minimaailmoja! Huono puoli taas on se, että ne elävät niin lyhyen elämän. Hamsterin kuolemaan pitää oikeastaan alkaa valmistautua jo silloin, kun sen ostaa. Huono puoli on sekin, ettei hamsteria mitenkään voi ottaa mukaan koko kesän mittaiselle roadtripille!

Oikeastaan vain koiran voisi viedä mukaan autoreissuille, mutta koiraa minä en tahdo. Koirat vaativat niin valtavasti huomiota ja kouluttamista. Ne ovat paitsi kalliita hankkia myös kalliita ylläpitää. Minun mielestäni näin köyhä ihminen ei saisi ottaa lemmikkiä. Laskeskelin, että jopa marsujen hoito saattaisi olla minulle liian tyyristä. Siltikin, jos minulla ei olisi reissunaisen sydäntä, niin marsun minä haluaisin kaikkein mieluiten. Niille olisi hamstereiden tapaan helppoa luoda lajille ominainen elämä, mutta ne ovat kuitenkin koiramaiseen tapaan sylittelyolentoja ja elävät keskimäärin 6 vuotta. Harmillista mielestäni on se, että niitä on aina otettava vähintään kaksi ja mielummin enemmänkin. Tiedän, etten osaisi tykätä jokaisesta tasapuolisesti, vaan minulle muodostuisi lemppari.

Minä tiedän, mikä lemmikeissä on parasta. Niitä on niin helppo rakastaa. Toisin kuin ihmisiä.

Ensi vuoden eurot

Nyt minulle lopultakin on selvinnyt se euromäärä, jonka saan tukia vuodenvaihteessa. Milloinkas tämä nykyinen hallitus valittiin? Siitä saakka olen elänyt jatkuvassa ahdistuksessa ja epäselvyydessä. Vielä viime tammikuussa sain asumistukea ja työttömyyskorvausta yhteensä 832 euroa. Summa on tässä vuoden mittaan laskenut kahteen otteeseen. Vuodenvaihteessa tulen saamaan työttömyyskorvausta 434 euroa, enkä mitään muuta. 

Minulla menee pelkkiin asumiskuluihin 460 euroa kuukaudessa, jos en käy taloyhtiön saunassa ja pihtailen omaa vettä. Uimahalliinhan pääsen ilmaiseksi pesulle. 

Kelan toimeentulotukilaskurin mukaan saisin ensi vuonna toimeentulotukea 615 euroa. Lisäksi saisin lääkäri- ja lääkekulut sekä saunamaksut, mutta teen laskelmia nyt vain perusasioilla. Pikkuisen yli tonni kuussa siis. 

Ja jos tienaan yritystuloa, se tietenkin vähennetään tuosta toimeentulotuesta. Viime vuonna tienasin keskimäärin 430 euroa kuussa ja tänä vuonna näyttää nousevan melkein viiteensataan. En tiedä, miten ensi vuosi menisi, mutta jos oletetaan, että samat viitisensataa, niin siitähän tulee sitten plus miinus nolla. 

Ennen hallituksen "säästöjä ja kannustimia" minä pärjäsin ilman toimeentulotukea ja systeemi kannusti minua yrittämään. Minusta oli ihanaa, etten joutunut turvautumaan toimeentulotukeen, vaan olen selviytynyt edes osittain omillani. Nyt kuitenkin tulee olemaan pakko hakea toimeentulotukea säännöllisesti ja tienaamiseen minulla ei ole enää mitään mahdollisuutta. Eli jos tekisin työtäni nykyisellä tahdilla, se tulisi tapahtumaan pelkästään huvin vuoksi ja joutuisin siitä riemusta vielä käymään tolkutonta paperisotaa Kelan kanssa.

Olen pitänyt kirjaa menoistani jo useamman vuoden ajan ja menoni ovat kuukausittain 1300 - 1500 euroa. Asumiseen menee suurin osa rahoistani ja pakollisiin menoihin aimo siivu myös. Pakollisiin lasken lääkkeet, pesuaineet, vitamiinit, vaatteet, netin, puhelimen ja yritysmenot. Vaikka ottaisin tuosta listasta pois toimeentulotuen kattamat terveyskulut, ei diagrammi juurikaan muuttuisi - niin paljon olen pihtaillut lääkkeistä ja lääkäreistä. 

Helmutin myyminen tulee olemaan ainoa vaihtoehtoni pysyä hengissä ja maksaa laskuni. Mutta onko silloin enää mitään syytä pysyä hengissä? Minun on muutenkin jo todella vaikeaa pitää yllä elämänhalua, ja jos menetän Helmutinkin, en tiedä, miten enää jaksan mitään. Nyt sentään voin haaveilla keväästä ja reissuun lähtemisestä.

Unohdetaan siis toimeentulotuki. Pystyäkseni pitämään Helmutin, minun olisi tienattava vähintään tuhat euroa kuussa yrittämällä ja nimenomaan yrittämällä. Jos nimittäin saisin palkkatuloa, se vähentäisi työttömyyskorvaustani entisestäänkin. Mutta mistä helvetistä minä yhtäkkiä taikoisin niin paljon uusia asiakkaita? 

Jos taas lopettaisin yritykseni, saisin täyden työttömyyskorvauksen (595 euroa), mutta minun olisi mentävä palkkatyöhön, joka taas vähentäisi sitä. Palkkaa olisi siis napsuttava lapaseen vähintään se 1400 euroa kuukaudessa, eikä osa-aikainen työ kannattaisi. Imatralla on ennätystyöttömyys ja tarjolla olevat työpaikat ovat terveydenhuollossa, opetuksessa ja siivousalalla. En kelpaa mihinkään, mutta jos mielikuvituksellisesti heitämme minut siivoamaan, niin eikös tuo 1400 euroa tarkoita kokoaikatyötä? Onko silloinkaan mitään syytä pysyä hengissä? Tiedän ihan hyvin, että pääni hajoaa jopa mielekkäässä kokoaikatyössä hyvin nopeasti ja päädyn sairaslomalle - saati sitten vastenmielisessä työssä.

Lisäksi, jos nyt lopetan yrityksen, menetän osa-aikayrittäjän statuksen, ja sen takaisin saaminen olisi sula mahdottomuus, jos sitten taas joskus burnoutin ja sairaslomakierteen jälkeen pääsisin jaloilleni ja haluaisin alkaa taas yrittää.

Minä en voi olla ainoa toimeentulotuella elävä, jolla on auto. Miten te muut sen teette? Miten saatte pidettyä auton, jos olette kokonaan työttömiä?

Pääni yrittää miettiä keplottelukonsteja. Yksi olisi tehdä töitä kuten nytkin, mutta laittaa asiakkaille laskut klimppeinä kolmen kuukauden välien. Silloin saisin välillä täyden toimeentulotuen ja välillä en mitään. En kuitenkaan kehtaisi ehdottaa sellaista asiakkailleni. "Juu, teen mielelläni tämän työn, mutta laskutan vasta kolmen kuukauden kuluttua, jotta saisin toimeentulotukea ensi kuussa."

Toinen olisi tehdä pimeää työtä, niinkuin ilmeisesti aika tosi moni yrittäjä tekee. Minä en osaa enkä uskalla. Minun asiakkaani ovat nyt olleet yrityksiä, kuntia tai yhdistyksiä ja verkkokaupan myynti menee virallisia teitä. En edes tietäisi, miten pimeä myynti tapahtuisi. Eri asia on torimyyjillä, jotka ottavat maksut käteisenä. Enkä minä silloin torimuija-aikoinanikaan pimeisiin hommiin taipunut. Minusta oli hienompaa tehdä oikeat ja todenmukaiset laskelmat, kuin napsia seteleitä takataskuun.

Voisin mennä taas kuntouttavaan työtoimintaan, koska osa-aikatyöhön ei kannattaisi hakea. Siitä sentään saisin 9 euroa päivässä oikeaa plussaa. Mutta vaikka jotenkin jaksaisin olla kuntsassa joka ikinen päivä, siitäkin kertyisi vain 180 euroa kuukaudessa plus bussikortti. Lisäksi minä taas stressaantuisin puolikuoliaaksi.

Ainoa tapa pitää yllä mielekästä elämää edes nykyisellä tasolla, olisi jatkaa yrittämistä JA löytää lisää asiakkaita. Pelkästään tämän lauseen kirjoittaminen sai palan kurkkuuni ja kyyneleen silmäkulmaani. Minä rakastan graafista suunnittelua, mutta minusta ei ole myymään itseäni. Ei siltikään, vaikka asiakkaani järjestään ovat varsin tyytyväisiä työhöni. Ahdistus ja kelvottomuus syövät minut. Inhoan itsesääliin vajoamista, mutta tosi usein päässäni pyörii kysymys: "Miten vitussa musta ei tullut mitään?".

Hajoaisipa Helmut niin pahasti, ruttaantuisi ja romuttuisi, ettei minun tarvitsisi itse tehdä luopumispäätöstä. 

Itsenimyymispäätöksen joudun tekemään nyt joka tapauksessa, vaikka kuinka olisi hankalaa. Joka päivä tämän loppukuun ajan minä tulen tekemään yhden itsenimyymisteon. Ja jos sitten ensi vuonna tienaankin enemmän kuin keskimäärin 650 euroa kuukaudessa, niin sitten minä itken sitä, että joudun lopettamaan yritykseni, koska olen ylittänyt osa-aikaisuusrajan ja vaatimukset ovatkin ihan toista kuin nyt. Ei tässä tosiaankaan oikein nyt ole mitään hyvää ratkaisua.

Keskiluokkaisuutta

Eräs minua vanhempi pääkaupunkiseutulaisnainen, joka mökkeilee Imatralla, totesi eräänä päivänä, että jokaisen imatralaisen täytyisi vähintäänkin ostaa yksi vaate vuodessa Virkkukoukkuselta. Olin aivan äimistynyt. Itsekin koen tärkeänä kannattaa paikallisia yrittäjiä, mutta oikeasti, se on valinta, johon monella ei ole mahdollisuutta. Tuo ilmeisesti ylemmän keskiluokan ihminen vain tuhahti minulle kun naurahdin, että kenellä muka on varaa Koukkusen vaatteisiin. "Onhan siellä usein tarjouksia." Se tuhahdus halvaannutti minut. Jäin aivan pökkelönä seisomaan paikalleni hänen jatkaessaan matkaansa. Miten todellisuudesta vieraantunut voikaan olla ihminen, jolla on rahaa!

En tiedä tai muista, mikä oli se artikkeli, joka tässä vastikään havahdutti minut pohtimaan keskiluokkaa ja sitä, mihin luokkaan itse kuuluisin. No, keskiluokan määrittely on ilmeisen ongelmallista, mutta eräs tapa on katsoa tulotasoa. Jos käytettävissä olevat kuukausitulosi osuvat 1700 ja 4500 euron väliin, olet keskiluokkainen. Minä en yllä tuohon. Tänä vuonna käytettävissä olevat tuloni ovat olleet keskimäärin 1400 euroa kuukaudessa. En tiedä, olenko koskaan yltänyt edes alimpaan keskiluokkaan, sillä jopa mainostoimistossa työskennellessäni palkkani oli alalla liian alhainen. (Tosin minulle se oli valtava, koska olin tottunut elämään köyhyydessä koko siihenastisen elämäni.)

Keskiluokkaisuus on kuitenkin muutakin kuin käytettävissä oleva raha, ja niitä asioita kun mietin, olen aika keskiluokkainen sielu. Minulla on koulutus, joka kai nykyisin vertautuu ammattikorkeakoulututkintoon. Harrastan ja arvostan kulttuuria. Syön vihanneksia ylläpitääkseni terveyttäni. Seuraan politiikkaa ja äänestän. Matkailen mielelläni. Olen kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja luen sanomalehtiä, enkä iltapäivälehtiä. Olen yrittäjä. Olen omistusasuja. Minulla on jopa ylimääräinen asunto, jossa on vuokralainen! Jos katselen telkkaria, katson elokuvia ja dokumentteja, enkä huumoripläjäyksiä. Olen aina tykännyt lukea kirjoja. Kasvoin perheessä, jossa lukioon meneminen oli itsestäänselvyys ja jossa kokoonnuttiin yhteiselle päivälliselle.

Mutta meidän perheellämme ei ollut rahaa aina edes ruokaan ja silloin syötiin perunakeittoa. Meillä pukeuduttiin omatekoisiin ja kirppareilta ostettuihin vaatteisiin jo silloin, kun se vielä oli pelkästään häpeällistä eikä eettinen valinta. Miksi meistä sitten ei kasvatettu juntteja, vaikka olimme köyhälistöä? Äitini oli taiteilijasuvusta ja isäni insinöörisuvusta. Ehkä siksi.

Eräs minulle läheinen ihminen on kasvatettu täysin toisin, vaikka hänen perheellään ei ollut samanlaista taloudellista kurjuutta. Hänen vanhempansa kävivät töissä, mutta siellä ei lapsille luettu satuja eikä lukio ollut vaihtoehto. Piti mennä ammattikouluun, hankkia nopeasti perusduunarin tutkinto ja mennä töihin. Taiteellisia lahjoja ei pidetty minään. Ei suhtauduttu kiinnostuneesti ympäröivään maailmaan eikä etsitty elämyksiä. Tuijotettiin telkkarista sontaa. Herraviha esti äänestämästä. Lukeminen rajoittui juorulehtiin. Tuon perheen keskiluokkaisuus oli pelkästään taloudellista, mutta ei missään määrin henkistä. Tässä perheessä kasvanut läheiseni on nyt aikuisena päätynyt siihen kaikilla määritteillä alimpaan yhteiskuntaluokkaan.

Minusta hyvä määritelmä keskiluokkaan kuulumiselle oli sana, jonka jostain luin: valinnanvapaus. Keskiluokkainen ihminen voi valita lautaselleen lohta tai luomunautaa. Köyhä nappaa luultavasti lenkkimakkaraa tai seitä. Keskiluokkainen voi ostaa laadukkaan talvitakin tai kotimaassa ommellun pellavamekon, mutta köyhän on ostettava se halvin, Kiinassa kyseenalaisesti tuotettu. Keskiluokkainen voi mennä gynekologille vaihdevuosivaivoineen, mutta köyhän on etsittävä itse tietoa Facebookista ja vaadittava terveyskeskuslääkäriltä reseptejä asianmukaiseen hoitoon. Keskiluokkaisella riittää energiaa pitää huolta omasta terveydestään, koska hänen voimansa eivät kulu pelkkään jatkuvaan huoleen hengissä pysymisestä. Hänellä on opittu tarve ja mahdollisuus kehittää itseään. Hän voi valita avokadon, ohjatun crossfit-tunnin ja opintoja avoimesta yliopistosta. Köyhältä vaatii ponnistelua edes päästä ylös sängystä ja nousta päivään, joka ei tarjoa vaihtelua eikä kiinnostavia valintoja. 

Minäkin herään aamuisin lannistuneena siitä, että tämä elämä on nykyisin kituuttamista. Yritän epätoivoisesti pitää kiinni siitä keskiluokkaisuudesta, johon totuin Immolan aikana. Ei minulla silloinkaan tainnut olla rahaa käytössäni em. määritelmän vertaa, mutta kahden hengen taloudessa, jossa asumiskulut olivat vaatimattomat, minä pääsin kokemaan keskiluokkaisen valinnanvapauden. Siihen kuuluivat oma auto, ulkomaanmatkat, ravintolalounaat, kahvilat, kylpylät ja lelujen tilaaminen verkkokaupoista. 

Pystyin ostamaan suomalaista ja käsityönä tehtyä, ja syömään sitä, mitä halusin, enkä sitä, mihin sain rahat riittämään. Jokaisilta käsityömessuilta ostin aina jotakin kaunista ja taidokkaasti valmistettua, mutta täysin turhaa. Talvisin kykenin olemaan Kanarialla kuukaudenkin kerrallaan ja sen lisäksi teimme Sulon kanssa yhteisiäkin ulkomaanreissuja. Ostin hyviä lenkkareita ja kalliita, oman jalkani mukaan muotoiltuja pohjallisia. Pystyin ostamaan uusia sukkahousuja joka syksy tuntematta kiusausta varastaa niitä. 

Lähes kaikki tuo on taakse jäänyttä elämää. Autosta minä pidän kiinni kynsin ja hampain, mikä tarkoittaa vaikkapa sitä, että paikkaan sukkahousuni ja otan kaikkialle mukaan omat eväät. 

Rakastan ja arvostan ja olen kiitollinen kaikista keskiluokkaisista riemuista, joihin minulla on ollut viime vuosina tilaisuus ilmaiseksi. Olen saanut vapaalippuja eräältä kylpylässä työskentelevältä tutulta ja hotellilahjakortteja Holiday Clubin lomaosake-esittelyistä. Olen päässyt Sulon siivellä Espanjaan ja Kaiku-kortin ansiosta teatteriin. Saan mennä ilmaiseksi uimahalliin ja taidemuseoon. 

Kirjasto on loputon onnellisuuden lähde, koska kirjat eivät maailmasta lopu. Yritän repiä iloa kävelylenkeistä ottamalla mukaan kaakaota termarissa. Vesijumppaa voin "harrastaa" uimahallin näytöltäkin, kun ei ole varaa ohjattuihin tunteihin. Onneksi saan onnen tunteita askartelusta ja olen löytänyt tavan leikkiä ilman, että tilailen miniatyyritavaraa tai uusia nukkeja ulkomailta. Heilan Netflixistä on minulle apua pitkiin, pimeisiin iltoihin. Onnekseni en käytä rahaa tupakkaan tai muihin päihteisiin, ja saan sitä sen verran jemmaan, että pystyn joskus ostamaan oikeasti tarpeellisia kapineita tai käymään Helmutilla reissuissa. Onneksi minulla on kokemus siitä, miten taide ja kulttuuri vaikuttavat elämänlaatuun ja ainakin vielä toistaiseksi myös tarmoa paneutua niihin.

Luin jokunen päivä sitten, miten joku tutkija ihmetteli, miten kummassa valmisruokien kulutus on kasvanut, vaikka ne ovat kallista ruokaa. Samalla ravintoloissa syöminen on vähentynyt huomattavasti. Mitä ihmettä siinä on ihmettelemistä? Ne keskiluokkaiset tyypit, jotka ovat tottuneet syömään lounaansa ravintoloissa, eivät enää pysty siihen, kun asumisen ja matkustamisen kulut ovat nousseet. Hehän ne ostelevat nyt valmisruokia, koska miten he muka yhtäkkiä osaisivat itse kokata ruokansa? Mistä he, jotka ovat täyttäneet elämänsä lapsilla, spinningillä tai tennistunneilla, nyt löytäisivät ylimääräistä aikaa laittaa illalla ruokaa ja ottaa aamulla omat eväät töihin mukaan? Kaupan einekset ovat kilohinnaltaan kalliita, mutta silti halvempia kuin yhdenkään lounasravintolan ateria.

Me köyhät emme ole yhtäkkiä eineksiä alkaneet ostella. Me olemme jo aikoja sitten vetäneet ruokabudjettimme minimiin. Huoli rahasta on jatkuva seuralaiseni, vaikka minulla onkin enemmän rahaa käytettävissäni kuin kokonaan työttömällä. Pelkään koko ajan jääkaapin hajoamista, ilmarinnan uusimista tai yläkerran vuokralaisen pois muuttamista. Pienikin yllättävä menoerä suistaisi kaiken raiteiltaan. 

Sitä ei keskiluokkainen ymmärrä. Mutta minäpä olenkin wannabe-keskiluokkainen.

Halloween

Olen vastustanut Halloweenia niin kauan kuin muistan. Minusta se on ollut vain yksi turha amerikkalaisuus, jota ilman meidän olisi parempi olla. Minua inhottaa se kiinalainen krääsä, jolla kaupat täyttyvät syksyisin joulun ja nykyisin myös Halloweenin takia. Vastustukseni on turhaa, sillä Halloween on jo aikoja sitten voittanut ja tänä vuonna minäkin annoin sille jo pikkusormeni.

Viime vuonna yllätyin, kun ovelleni ilmestyi lapsia kärttämään karkkia. En ollut varautunut moiseen. Minusta on pääsiäisenäkin ollut vastenmielistä, ettei täälläpäin ole tapana pukeutua noidiksi virpomiskierrokselle. Olin vielä pöyristyneempi siitä, että nämä karkkikeppostelijatkin tulivat tavallisina lapsina! Onneksi ne eivät tehneet mitään ilkivaltaa, vaikkei minulla ollut heille mitään antaa. Tulivat vielä minä sattuu päivinäkin. Niinpä tällä kertaa otin asian esille kyläyhteisön Facebook-sivulla ja siellä sitten yhteisesti päätettiin, että kiertelypäivä on torstai ja vain merkattuihin taloihin saa mennä kerjuulle. Kadun varteen laitetaan lyhty tai roihu merkiksi, jos lapset ovat tervetulleita. Minä sanoin vielä, että ilman asianmukaista asua ei karkkia minulta heru. Jos ollaan amerikkalaisia, niin ollaan sitten kunnolla... 

Rupesin oikein tutkailemaan netistä, mistä tuo Halloween alunperin on saanut alkunsa ja luin tarkemmin kotoperäisestä kekristä. Kävi ilmi, että meidän perisuomalainen kekrimme oli aikalailla samanlainen pakanallinen sadonkorjuun päättymisen juhla kuin kelttiläinen "Samhain". Tuosta Samhainista se Amerikan versio on kehittynyt, kun skotit ja irlantilaiset muuttivat uudelle mantereelle. Naurislyhdytkin muuttuivat näyttävämmiksi kurpitsalyhdyiksi.

Meidän oma kekrimme kuoli kristinuskon takia. Iloluontoinen mässäily ja juopottelu sekä kekripukin kiertely ovelta ovelle kerjäämässä ruokaa ja juomaa uunin rikkomisen uhalla vaihtuivat masentavaksi kuolleiden omaisten muisteluksi kynttilän hämyssä. Kristinuskohan on vienyt ilon jokaisesta juhlasta! Tässä valossa minä annoinkin sitten ihan mielelläni Halloweenille periksi, mutta en sen krääsäkulttuurille.

Naamiaispukeutuminen on hauskaa ja mielelle on varmasti hyväksi juhlia iloisesti juuri siinä vaiheessa, kun kaikennielevä pimeys iskee. Minun jopa tekisi mieleni tehdä jotain Halloween-herkkuja kuten vesimelonista muotoillut aivot, hautakumpukaakaoneliöt, muumionakit tai kummitusmuffinssit. Ehkä minä viikonlopuksi teenkin. Heila lupasi katsoa kanssani Brad Pittin tähdittämän zombieleffan, niin sopisi tunnelmaan. 

Siinä muuten vierähtää aika huomaamatta, kun alkaa guuglailla "creative Halloween food ideas".  Kun törmäsin dippiä oksentavaan kurpitsaan, en enää voinut vastustaa kiusausta, vaan kävin ostamassa kaupasta kurpitsan. Nyt se oksentaa sisuksiaan ulos minun kotini edustalla kadun varressa - merkkinä siitä, että tähän huusholliin saa tulla kerjäämään karkkia. Prismassa olivat irtokarkit puoleen hintaan ja ostin kilon pussin jo etukäteen. Enkä edes ole syönyt niitä karkkeja itse! Olin niin fiksu, että valitsin pussiin vain sellaisia namuja, joista en itse tykkää. 

Minustakin olisi kiva pukeutua naamiaisasuun ja lähteä kerjäämään herkkuja. Koska minun kuitenkin nyt pitää päivystää kotona niitä penskoja, en pääse itse illalla kerjuulle. Mikäänhän ei kuitenkaan estä minua laittautumasta teeman mukaisesti ja maalaamaan itselleni kuolleen naaman. Eräs pieni virpoja säikähti yhtenä pääisiäisenä kovasti, kun avasin oven noitana. Olin juuri lähdössä virpomaan anoppiani nimittäin. Tuo lapsukainen ei uskaltanut seuraavana keväänä tulla minun ovelleni, mutta ne, jotka uskalsivat, olivat olleet pettyneitä, kun minä en sitten ollutkaan noita.

Toivottavasti joku pelästyy tänä iltana.

Hommihuone!

Nyt minulla lopultakin on se, mitä minä kodissani oikeasti eniten tarvitsen eli toimiva ja silti nätti työ/askartelu/leikkihuone! Huonekaluja kuskattiin edestakaisin Immolan ja Melukylän väliä, ja lopulta kaikki löysi paikkansa. 

Suurensuuresta vaatekaapista vyöryi melkoinen määrä tavaraa uudelleensijoitettavaksi, kun purin sen, ja jossain vaiheessa olinkin jo hieman epätoivoinen. Pelastajaksi muodostui suuri kirstu, jonka siskoni on joskus ammoisina aikoina jostain haalannut ja joka jossain vaiheessa on siirtynyt minulle. En koskaan ole tykännyt siitä, koska se oli liian suuri jopa Immolan tilaviin huoneisiin ja hyvin synkkä tummanvihreydessään. 

Mutta minä nappasin ikkunalistoista ylijääneen kalkkimaalin ja Kenin talokaapista jääneen turkoosin kalustemaalin jämät, yhdistin ne ja sain aikaan hempeän vaalean turkoosin. Vaalea väri toi möhkälekirstun kauniit yksityiskohdat esiin ja aloin yhtäkkiä tykätä siitä!

Kalkkimaalista en nyt silti oikein tiedä - sen pinta on todellakin kalkkimaista ja mietin, kuinka klähmäisen näköiseksi tuokin arkku vielä tulee, kun minä alati likaisilla käsilläni sitä auon.

Arkulle pariksi toin lapsuuskodissa olleen seinäkaapin, joka myös sai väriä pintaansa. Minulle on tärkeää, että kun makaan sängyssäni, näen jotain kaunista. Sillä perusteella arkun ja seinäkaapin paikaksi valikoitui se nurkka, jota pedistä aamuisin katselen. Loput kalusteet piti sitten sommitella jäljelle jäävään tilaan.

Siirsin molemmat nukkekaapit alkovin taakse nurkkaan, josta ne eivät juurikaan näy. Ne kun eivät ole kaunein kohta täällä ja toisen kaapin ovet ovat yhä vuoden sisustusvitsi. Nuo Kenin kaapin päälle pinotut valokuva-albumit minä meinaan vielä päällystää tapetilla.

Etäopiskelutuolini antoi periksi tässä taannoin, mutta onneksi löysin sen tilalle kierrätyskeskuksesta tuolin, jossa on mukava piehtaroida tietokoneella hommaillessa. Kympin maksoi tämä kiinalainen harmaa möykky, ja joskus yritän päällystää sen nätimmmällä kankaalla. Koska tuoli on aika matala, vaihtui samalla tietokonepöytäkin. Immolasta hain komuutin, ja kiinnitin sen kylkeen pöytälevyn. Ruma printteri piiloutui pöydän alle, eikä minun tarvitse kärsiä sitä enää silmissäni. (Mitä iloa on kauniista ja langattomasta tietokoneesta, jos sen ympäristö on täynnä johtoja ja rumaa elektroniikkaa?)

Pöytätilaa tuli runsaasti lisää ja mikä ihaninta, sain kaikille toiminnoille omat paikkansa! On tilaa piirtää, ommella ja ihan erillinen tila leikellä ja pilkkoa! Ainoastaan saumurin jouduin vielä jättämään pöydän alle - käytän sitä todella harvoin, eikä sen tarvitse olla helposti saavutettavissa pienimmästäkin päähänpälkähdyksestä!

Toivottavasti jaksan selviytyä marraskuun helvetistä tämän uuden hommihuoneen avulla. Ainakin minulla on listalla reippaasti kivoja juttuja, joita nukketarinaan on tekeillä ja suunnitteilla. Askarreltavaa riittää! Ja piirtääkin taas haluaisin - nyt kun sillekin hommalle on kunnollinen paikka.

Aion oikeasti omistaa tämän loppuvuoden leikkimiselle, sillä se tekee minut onnelliseksi. Nämä velvollisuuksista vapaat viisi kuukautta ovat tehneet mielelleni todella hyvää. Muutamia pieniä työjuttuja on ja veronpalautusta on tulossa 800 euroa, joten selviydyn kyllä. Sitten vuoden vaihteessa, kun tuet tipahtavat puoleen, minä vasta kohtaan todellisuuden. Nyt en kykene sitä ajattelemaan, enkä ole keksinyt vieläkään muuta ratkaisua kuin lopettaa yrityksen. 

PS. Muutama päivä on vielä aikaa tilata kalenteri. Huonoa on ollut menekki tänä syksynä. Mietin, johtuuko se siitä, että puput eivät puhuttele, vai siitä, että toistan itseäni jokaisen kalenterin kanssa vai siitä, että kaikki muutkin pihtaavat rahojaan nykyään vai siitä, että sössin sen numeron 26 viime vuoden kalenterissa vai siitä, että verkkokaupassani on perin veemäinen Klarnan maksupalvelu nykyisin. Ehkä kaikista yhdessä.

Koti ennen ja jälkeen

Koska en ole blogannut niin moneen vuoteen, en myöskään ole ottanut sisustuskuvia entiseen malliin. Ne kuvat, joita olen Instaan napsinut, olen jostain syystä suurimmaksi osaksi hävittänyt. 

Onneksi sentään olen älynnyt ottaa kuvat siitä, miltä tämä koti näytti minun tänne muuttaessani kesällä 2020. Kaikki oli rumaa. Mutta minä katsoin asuntoa rumuuden läpi; kaikenhan saisi kuorrutettua nätiksi ja vieläpä tosi helposti nykymaalein ja -tapetein, kun talon hengittävyys oli jo tuhottu.

Nyt on pahin mahdollinen aika vuodesta yrittää kuvata tätä kotia. Pimeys on kaikennielevää. Tässä silti tulee ennen- ja jälkeen-kuvatuksia.

Tällainen oli keittiö. Marmorijäljitelmätaso! Ihan hirveä! Ja entäs nuo kaapinovet! Minusta tuollaiset kaarevasti uurretut ovat rumimmat, mitä voisin edes ajatella. Pitkään minä niitä surin, ennen kuin jommastakummasta iltapäivälehdestä bongasin jutun naisesta, joka oli sahauttanut halvasta kovalevystä uudet pinnat vastaavanlaisiin oviin ja liimannut ne paikalleen. En olisi ikinä itse keksinyt, että moista höttöä voisi käyttää tällaisessa tarkoituksessa. Mutta jopa vain toimii! Eikä ollut kallista! 

Panostin kuitenkin oikeaan, puiseen tasoon, jonka Heila avuliaasti ja huolellisesti öljysi tummanruskeaksi. 

Olen tykännyt keittiöni uudesta ulkoasusta kovasti. Kirkkaankeltainen on raikas ja iloinen väri, ja värikkääseen Pip Studion tapettiin en ehkä kyllästy koskaan. Minä olin päättänyt tuosta tapetista jo ennen kuin minulla oli edes mitään kotia. Kun tein kaupat, kävin heti K-Raudassa tilaamassa siniset kukkatapettini.

Keittiön hankaluus on sen pitkulainen muoto. Kun kaikki kiinteät kalusteet ovat rimpsuna yhdellä seinällä, muulle kalustukselle jää suikulainen tila. Olen siirtänyt jääkaapin eteisen puolelle, koska sille on todella vaikeaa löytää asiallista paikkaa ja koska se rumentaa söpön keittiöni.

Vaikka tässä talossa ei sisällä ole mitään alkuperäistä, pystyn sietämään 80-luvulla vaihdettuja ikkunanpokia. Ne sentään ovat puuta ja mukailevat alkuperäistä ruutujakoa, vaikka vääränlaiset ovatkin.

Kotimaan rautakauppojen leveämpiin koristeellisiin ikkunalistoihin minulla ei ikimaailmassa olisi ollut varaa, joten odotin Venäjän rajan aukeamista koronan jälkeen ihan hulluna. Eräs sota kuitenkin on pitänyt rajan suljettuna ja minä olen elellyt kokonaan ilman listoja neljä vuotta. Kunnes joku ystävällinen sielu mätkäisi Toriin ilmaiseksi tyrkylle käyttämätöntä mdf-listaa ja nyt minun ikkunoissani lopultakin on nätit, leveähköt listat! Pakkelilla ja kalkkimaalilla sain niiden liukkaan ja keinotekoisen ämdeeäffäisyyden häivytettyä.

Minä onneton olen jo niin vierottunut perinnekorjaamisesta, että katonrajoissakin on styrox-listat! Kamarista uupuvat vielä lattialistat, mutta kai nekin jossain vaiheessa jostain esiin putkahtavat. Sinne en halua samanlaisia tylsiä ja kapeita nykylistoja, kuin mitkä keittiöön olen paremman puutteessa kelpuuttanut. Tosin eivät ne lattialistat missään edes näkyisi tämän huonekalupaljouden seassa. Niinkuin nyt ei näy jesari, jolla olen lattianraot tiivistänyt...

En ole pystynyt keksimään mitään ratkaisua alaslasketun katon suhteen. Sen oksettavan lastulevypinnan takana on alkuperäinen kaunis paneelikatto, mutta valitettavasti myös jotain ilmanvaihtoon liittyviä putkia ja johtoja. Myöskään minulla ei ole ollut varaa purkaa lattiasta laminaatti - muovimatto - lastulevy -yhdistelmää ja rakentaa tilalle lautalattiaa. Kahdessa naapuriasunnossa sellaiset on tehty ja onhan niissä asunnoissa heti ihan toisenlainen tunnelma. Minä ottaisin mielummin muovimatonkin kuin laminaatin.

Vaikka tässä asunnossa virallisesti on huone ja keittiö, niiden välinen leveä oviaukko teki niistä käytännössä yhtä tilaa. Talon muissa asunnoissa vastaavassa kohdassa on lasi-ikkunalliset pariovet. Minulla ei sellaisia ollut. Ulkovarastosta ovet kyllä löytyivät, mutta ne olivat ikkunattomat ja erittäin homeessa. Vein ne kaatopaikalle. 

Leveä oviaukko oli minusta monella tapaa hankala ja lopulta minä kavensin sen. En ole katunut. Jos voisin, laittaisin tuosta jopa kokonaan seinän umpeen ja siirtäisin oven kamarin nurkkaan, josta käynti olisikin eteiseen. En oikein tykkää tästä suorakaiteen muotoisesta pohjasta - talon läpi ikkunasta ikkunaan asunto on putki, jonka reunoille huonekalut asettuvat.

Kamarin seiniin päätyi yltiöromanttinen pinkki tapetti ihan vain siksi, että sitä löytyi runsaasti rautakaupan poistolaatikosta. Vitosen rulla Pip Studion tapetista kuulosti hyvältä diililtä, vaikken oikeastaan tykkää vaaleanpunaisesta. En tiedä, mikä taika tuossa tapetissa sitten kuitenkin on, sillä en ole siihenkään kyllästynyt. Päinvastoin tykkään siitä ihan yhtä paljon kuin keittiön rakkaustapetistani. Ehkä juju on epämääräisessä värissä, joka jossain valossa näyttää pinkiltä, jossain lohenpunaiselta ja jossain ihan vaan joltain muulta punaiselta.

Kotini on täyteenahdettu ja yhtä massiivista kompromissia, mutta jos minun on tässä lastulevyn, mdf:n ja styroxin keskellä elämäni loppuun elettävä, niin ainakin voin tehdä sen räiskyvin värein!

Tekemistä vielä on puuttuvien jalkalistojen ja ongelmallisen sisäkaton lisäksi. Tuossa oviaukon kirjahyllyssäkin on yhä lakananpala verhona. Siihen pitäisi rakentaa ovi. Ja sitten on yksi humoristinen kaapinoviyritelmä, joka pitäisi tehdä kunnolla. 

Tässä kaapissa lymyävät nukkejen räkäläbaari ja pieni kahvila, yhden nuken valkoinen ja askeettinen kaupunkiasunto sekä Kenin ja Kaarnan vessa. Minä mokoma olen teini-iässä napannut kaapin yläovet pois ja nyt minun pitää rakentaa siihen uudet. Kokeilin kovalevyä ja lopputulos naurattaa. No, uutta yritystä perään, kunhan kerkiän.

Vaikka minulla nyt on mahdollisimman paljon tilaa askartelulle ja käsitöiden tekemiselle, en tietenkään ole tyytyväinen vieläkään. Kun mennään toiminnot edellä, joudutaan heittämään hyvästit kauneudelle. Ahtaus on ahtautta, ja valokuvissa näyttää minusta tosi sekaiselta silloinkin, kun on siistiä. Jospa nyt tämä talvi kuitenkin menisi tällä, enkä pelaisi enempää huonekalushakkia.