Ihmeellinen pieni maailma!

Tämä jokasyksyinen miniatyyritapahtuma on aivan huikea juttu. Ymmärtääkseni - mutten ole varma - kyseessä ovat samat järjestäjät, jotka organisoivat aikoinaan Suuri Snadi -tapahtumaa pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mitä tapahtui, mutta viimeisin Suuri Snadi pidettiin Tampereen isojen messujen yhteydessä ja menetti silloin erityisen hienon luonteensa. Se vanha tuttu luonne nousi kuitenkin tuhkasta uuden nimen alla, kun Ihmeellinen Pieni Maailma pompsahti olemaan olemassa. Se on tapahtuma, jossa samassa hallissa on pienoisrautatie-, lego- ja nukkekotiharrastajia sekä lelukeräilijöitä. Nykyisin Suomessa alkaa olla jo hirmuinen määrä aikuisia Barbie-harrastajiakin, ja tapahtuma on laajentunut 1:6-mittakaavaan. 

Tavallisista miniatyyrimarkkinoista poiketen tässä tapahtumassa ei ole kyse pelkästään myymisestä ja ostamisesta. Varsin suuri osa näytteilleasettajista ei myy yhtään mitään, vaan on paikalla esittelemässä omia tuotoksiaan ja tapaamassa toisia harrastajia. Pienoisrautatiet ovat massiivisen kokoisia ja niiden rakentajat ihan oma, innokas lajinsa enimmäkseen vanhempia herroja. Toivottavasti nuori sukupolvi löytää harrastuksen pariin myös! Sitten on esillä myös legorakennelmia, nukkekoteja, roomboxeja ja keräilytavaraa. 

Minähän siis rakastan messuilla käymistä sekä yleisön että näytteilleasettajan ominaisuudessa. Yleisönä olemisen hankaluus on se, että pitää jaksaa kävellä kauheasti ja kantaa kauheasti eväitä ja kauheasti kaikkea tavaraa mukanaan. Myyjänä olemisen huono puoli taas on se, että pitää tienata ja olla jumissa oman pöydän takana. Lisäksi, kun messuilla törmää aina tuttuihin ja jää heidän kanssaan kälkättämään, tulee huomaamattaan porukalla tukkineeksi jonkun poloisen myyntipöydän. Viime vuonna minä sitten keksin, että näillä messuilla minä voinkin napsia molemmista rooleista parhaat palat! Jos otan sieltä oman pöydän, mutten myy mitään, minulla on tukikohta, josta käsin sinkoilla pitkin hallia ja jonne palata aina lepäämään ja syömään. 

Nukkekotiharrastajissa ja -ammattilaisissa on uskomattoman taitavia ihmisiä. He askartelevat, muovailevat, ompelevat, neulovat ja rakentavat asioita, joita minun mielestäni ei ihmiskäsillä pitäisi olla edes mahdollista saada aikaan. Ja sitten on niitä, jotka valokuvaavat upeasti! On tulitikkuaskiin mahtuvia ruokia, jotka näyttävät aidommilta kuin aidot ruoat. On vaatteita, joissa on vuorit ja soljet ja taskut ja kaikki ihmeelliset yksityiskohdat. On taloja, joissa on jokainen avaimenreikäkin olemassa ja huonekaluja, jotka ovat tarkkoja kopioita ihmisten kalusteita. Ne, jotka ovat "inessä tässä skenessä" ymmärtävät, etten minä ole omine nukkemaailmoineni kovinkaan kummoinen askartelija, rakentaja, ompelija tai muovailija. Sitten taas ne tuttavani, jotka eivät seuraa alaa, ovat ihastuksissaan minun minimaailmoistani ja kehuvat taitojani. No, minä olen realisti. Ei minulla ole mitään sellaista, mitä voisin tuollaisessa tapahtumassa myydä tai esitellä. 

Mutta minäpä osaan leikkiä! Niinpä vuosi sitten kehittelin Kenin ompeluseurat.

Toissa keväänä kutsuin Instagramista tuttuja nukketyyppejä kotiini leikkitreffeille ja se oli huikeaa. Ihan aikuiset ihmiset tulivat tänne jopa ulkomailta asti ja me leikimme yhdessä minun dioraamoissani. Porukka loi tarinoita yhdessä ja erikseen ja julkaisi niitä somessa. Hoksasin, että leikkimistä minä voisin tarjota myös messuilla. Niinpä askartelin juosten kustun dioraaman, jossa messuilla väsähtävät nuket voivat huilata mukavilla sohvilla, hörppiä teetä ja kaivaa kutimet kasseistaan. Samalla myös ihmisille oli istuimet ja teetä tarjolla - paikka, jossa treffata toisiaan. Kenin ompeluseurat osoittautuivat niin hyväksi ideaksi, että halusin jatkaa tätä tapaa tänä syksynäkin.

Mietin, että ompeluseuran toistaminen olisi tylsää, mutten keksinyt oikein mitään muutakaan ideaa. Eräs nukkekaverini ehdotti taidepajaa ja siihen hienoon ajatukseen tartuinkin innolla! Paitsi että sain sen suunnittelusta sisältöä omalle nukketililleni, taidepaja osoittautui vielä paremmaksi menestykseksi kuin viimevuotiset ompeluseurat! Miten huikeaa olikaan katsoa, kun väki saapui asettelemaan nukkejaan, kuvaamaan niitä ja suunnittelemaan yhdessä kohtauksia. Ja he ihan oikeasti tekivät nukeilleen pieniä taideteoksia, joita varten olin varannut materiaalia. Syntyi minikokoisia elävän mallin piirroksia, maalattuja kiviä ja väritettyjä värityskuvia!

Ennen messuja minua ei yhtään huvittanut lähteä matkaan. Hirveä määrä rahaa uppoaa pelkkään dieseliin, kun pitää ajaa Espooseen asti - vieläpä kaatosateessa! Yöt ovat jo hirveän kylmiä ja minun pitää palella Helmutissa. Pitää jaksaa olla sosiaalinen monta päivää putkeen. Ja messuilla kuluu kuitenkin liikaa rahaa houkutuksiin, vaikka olen aikalailla persaukinen. Niin monta negatiivista asiaa. Mutta sen verran minä itseäni tunnen, että näiden negatiivisten ajatusten ei saanut nyt antaa määrätä tekemisiäni, ja matkaan oli lähdettävä hammasta purren.

Riemu valtasi minut tietysti heti, kun perjantai-iltapäivänä astuin halliin sisään. Siellä ne rautatiesedät jo kasasivat ratojaan ja kaikilla oli hymy huulilla! Siitä eteenpäin kaikki olikin sitten minulle yhtä suurta onnellisuutta. On hassua, miten samaa maata me nukkeihmiset olemme keskenämme ja miten tuntuu siltä kuin olisimme vanhoja tuttuja, vaikka emme ennestään toisiamme tuntisikaan. Mehän tunnemme nukkemme ja niiden taustat ja luonteet. Monella nukke on pienoisversio itsestä ja minusta on ihanaa nähdä, miten he ovat toteuttaneet oman asunsa nukelle. 

Kuten viime syksynäkin, myös nyt vanhat tutut ja minulle uudet tuttavat saapuivat Kenin ja Kaarnan taidepajaan. Syntyi hauskoja kohtaamisia ja tolkuton määrä kuvamateriaalia. Joudun tällä hetkellä postaamaan ihan sarjatulella tarinaa someen, koska en halua jättää mitään kertomatta, enkä kenenkään nukkea huomioimatta. Ja miten ihanaa on, että leikkijät saattoivat jättää rakkaat nukkensa taidepajaan hengailemaan siksi aikaa, kun itse kiersivät myyntipöydillä tekemässä ostoksia. Sillä aikaa nuket saattoivat elellä omaa elämäänsä toisten nukkejen kanssa. Myyntipöydissäkin on monella mukana dioraama, jossa asiakkaat saavat käydä valokuvaamassa nukkejaan. Leikkiminen on olennainen osa nukkekotiharrastusta!

Vielä viime viikolla ajattelin, että vuoden päästä jätän tämän reissun väliin, mutta nyt en malta odottaa, että seuraava tapahtuma alkaisi! Mutta mitä minä seuraavaksi keksisin? Pöytiä pitää ainakin varata kaksi - yksihän ei enää riitä!

(Messut nukkejen vinkkelistä löytyvät täältä.)

Sisustus-Häyrisen piina

Tämä minun nykyinen kotini on pienin, jossa olen 2000-luvulla vakituisesti asunut. Immolassa ja jo Orivedelläkin totuin siihen paratiisimaisen olotilaan, että tilaa oli rajattomasti ja pystyin aina keksimään uusia sisustusjuttuja, kun hinku iski. Olin jatkuvasti Remontti-Häyrisenä ja Sisustus-Häyrisenä, ja se oli ihanaa. Ei aina Sulon mielestä toki, mutta minä olin elementissäni, kun sain roudata huonekaluja eestaas, maalailla ja nikkaroida ja piirrellä pohjapiirustuksia. Oli ihanaa, kun oli erikseen huone jokaiselle toiminnolle. 

Niinpä 45 neliön yksiöön ahtautuminen on tuntunut juuri nimenomaan siltä: ahtautumiselta. Olen näiden neljän vuoden aikana yrittänyt saada tähän asuntoon toimivan keittiön, olohuoneen, makuuhuoneen ja työhuoneen. Minusta ihmisen on luonnotonta asua yhdessä huoneessa. Makuuhuoneen lämpötilaa pitäisi voida säätää muuta kotia alhaisemmaksi. Nukkumaan mennessä ei pitäisi joutua kuuntelemaan jääkaapin ääntä. Yövieraiden kanssa ei enää aikuisena pitäisi joutua nukkumaan samassa huoneessa. Ja mikä tärkeintä: askartelu- ja käsityöhommia, työjuttuja ja piirusteluja ei pitäisi joutua aina keräämään kesken pois ja kaivamaan uudelleen esiin. 

Neliöitä minä en loppujen lopuksi kaipaisi viittäkymmentä enempää, mutta seiniä minä tarvitsisin. Optimaalisinta olisi, jos kodissani olisi tupa, jossa yhdistyisi keittiö ja oleskelutila, ja sen lisäksi erillinen hommihuone työlle ja harrastuksille sekä pienenpieni, viileä makuuhuone. 

Rahattomuus ja tilan rajoitteet ovat pitäneet sisäisen Häyriseni aisoissa. Ajatelkaapa, että minulla on jo yli neljän vuoden ajan ollut samat tapetit seinillä, enkä ole vieläkään kyllästynyt niihin! No, lukuunottamatta alun kuningasideaani metsäalkovista.

Nukkumisjärjestelyt ovat olleet ongelmalliset aina. Ensin minä ostin valtavan kokoisen vaatekaapin Jyskistä, jotta saisin rajattua kamarista sängylle erillisen alkovin. Tilasin karmean hintaiset valokuvatapetit, joilla päällystin alkovin seinät ja katon. Metsäalkovista tuli erittäin kiva pesä, mutta sen suureksi ongelmaksi osoittautui se, ettei sieltä herännyt koskaan. Siellä oli aina pimeää. Sängyn petaaminenkin oli turhan hankalaa, kun alkovi oli avoin jalkopään puolelta. Minä myös kyllästyin valokuvaseiniin.

Niinpä koitti päivä, jolloin kalliit valokuvatapetit revittiin irti ja pimeä alkovi muuttui toimistoksi. Päivänvaloa ei tietokoneella kökkimiseen tarvittu ja sain toteuttaa visioni vanhasta ja kurppaisesta työhuoneesta. Päällystin seinät Sinuhe egyptiläisen sivuilla ja tein ikivanhoista laudoista hyllyt.

Sänky muuttui tuossa vaiheessa ihan tavalliseksi sängyksi, johon rakensin päädyt vanhoista peiliovista, jotka roudasin Immolan Raudasta ja Romusta. Onneksi on Immola ja onneksi on hyvät välit Suloon! Meidän ei koskaan tarvinnut jakaa huonekaluja ja hamstraamiamme rakennustarvikkeita, sillä Immolassa ne ovat säilyneet ja huonekaluja on vaihdeltu tarpeen mukaan molempien kotien välillä.

Kun sain tietokonepöydän piiloon, minun oli mahdollista luoda yhdistetty makuu- ja olohuone, jossa ei tarvinnut katsella elektroniikkaa, eikä papereita ja johtoja tulvivaa tietokonepöytää. Mutta nukkumisongelma sai uusia muotoja. Avarassa tilassa ei ollut miellyttävää nukkua, varsinkaan syksyisin, kun siirryin Helmutin pienestä pesästä kotiin. Lisäksi strobona välkkyvä katuvalo sai minut hulluksi. Sittemmin valo korjattiin, ja nykyisin minut tekee hulluksi sen jatkuva tasainen loimotus, minkä takia joudun käyttämään pimennysverhoja. On mahdotonta saada kaupungissa makkari, jossa yöt olisivat pimeitä ja aamulla saisi herätä auringon nousuun.

Minulla on ollut kaksi päähänpinttymää, jotka ovat hankaloittaneet tämän kodin tekemistä toimivaksi kokonaisuudeksi. Ensimmäinen on se, että "aikuisella pitää olla leveä sänky". Ostin Majikselta poistuttuani 1600 euron jenkkisängyn, jossa on kymmenen vuoden takuu. Olin varoissani silloin, kun avioerorahat olivat mätkähtäneet tililleni ja pystyin kerrankin panostamaan patjaan. Arvelin, että 140-senttinen olisi juuri optimaalinen. Siinä olisi parisängyn tuntu, mutta se ei veisi liikaa tilaa. Arvelin myöskin, etten kymmentä vuotta tulisi nukkumaan yksin. Väärin ja väärin. Sänky vie aivan liikaa tilaa. Ja minä nukun yhä yksin ja tulen mitä suuremmalla todennäköisyydellä nukkumaan aina. Yhden hengen sänky olisi ollut niin paljon fiksumpi valinta!

Päätin kuitenkin palata alkoviajatukseen, mutta tällä kertaa sijoitin sängyn niin päin, että sisäänpääsy on sängyn reunasta, eikä päädystä. Alkoviin tulee pikkuisen enemmän valoa ja petaaminen on hiukan helpompaa. Tämä nykyinen alkovi on ollut ihan hyvä, ja toimistoajan kirjansivutapetti ja vanha lauta toimivat sielläkin. Lisäksi pilkoin jenkkisängyn runkoa sen verran, että onnistuin rakentamaan säilytystilaa pedin alle. Jenkkisängyt ovat rumia möhkäleitä, enkä ole katunut sahailuani.

Kun vielä keksin, että siirrän keittiön suuren pöydän kamariin piirustuspöydäksi ja haen Immolasta pienen pöydän keittiöön, minun ei tarvinnut enää piirtää ja ommella ruokapöydällä, ja kerätä keskeneräisiä hommia pois aina, kun haluan syödä. Keittiössä en juuri koskaan tarvitse isoa ruokapöytää ja jos joskus harvoin sattuu tulemaan vieraita, uudessa pöydässä on kätevä jatkopala. 

Kotini alkoi tässä vaiheessa siis olla jo lähes toimiva.

Toinen päähänpinttymäni oli se, että "aikuisen ihmisen kodissa pitää olla sohva ja olohuone". Ostin pian tänne muutettuani ihanan sohvan Ikeasta. Se on kaikin puolin täydellinen; hyvä istua ja kaunis katsella. Sohvan ahtaminen samaan huoneeseen tietokonepöydän, työpöydän ja useiden kaappien kanssa on kuitenkin ollut ihan tuskaa. Jos minulla käy joku kylässä, jämähdämme aina keittiön pöydän ääreen, emmekä todellakaan siirry vierekkäin kahdenistuttavalle sohvalle kamarin puolelle. 

Vasta nyt neljän vuoden jälkeen minä pystyn luopumaan tuosta aikuisen ihmisen sohvastani. Paitsi, että se vie liikaa tilaa, se myös passivoi. Minä niin mielelläni kaivaudun sen syliin kännykän tai läppärin kanssa. En ole koskaan ollut päivällämakaajatyyppiä, mutta sellainen minusta on sohvien takia tullut. Kysyin itseltäni: olenko onnellisempi sohvalla selälläni vai nukkekoteja askarrellessani? Sohvan oli siis aika poistua, koska vain sillä lailla pääsisin eroon Jyskin megakaapista, jonka heppoista lastulevyimagoa olin inhonnut alusta saakka. Minä vain en sovi elämään nykyhuonekalujen kanssa. Halusin vanhat talonpoikaiskalusteet ympärilleni. Halusin oikean hommihuoneen, jossa olisi tilaa ommella, piirtää, askarrella ja leikkiä. Ja tehdä töitä. 

Oli tehtävä valinta sen välillä, haluanko elää kauniissa sisustuslehtikodissa ja luopua käsillä tekemisestä ja leikkimisestä, vai haluanko harrastaa rakkaita harrastuksiani ja luopua söpöydestä. (Kuinka helppoa olisikaan olla ihminen, jonka ei tarvitsisi pyhittää kotiaan askartelutarvikkeille ja nukketaloille. Silloin sitä mahtuisi asumaan vaikka matkailuautossa.)

Sohvasta ei onneksi tarvinnut ihan lopullisesti luopua, sillä se kannettiin pihan poikki heilan kotiin. Hänellä oli ihan paska sohva, ja kun minun sohvani nyt jää "perheeseen", saan minäkin nauttia välillä sen mukavuudesta!

Jättimäisen kaapin halusi Sulo, ja minä yritin purkaa sen mahdollisimman varovaisesti, jotta se onnistuttaisiin vielä pystyttämään Immolaan. Tilalle toin vanhoja kalusteita, jotka olivat kulkeneet mukanani teini-iästä asti. Ja nyt minä olen tässä kolme täyttä päivää uudelleenjärjestänyt valtaisan määrän silpunpilppua ja nukkekoteja sopimaan näiden huonekalujen sisään. 

Pitää olla oma itsensä, eikä teeskennellä aikuista. Jos on pakko hengailla vieraiden kanssa keittiön pöydän ääressä, pitää yrittää tuoda sen ympärille miellyttäviä istuimia. Projekti on vaiheessa. Ja jos pää ei kestä kertakäyttöhuonekaluja, niistä pitää pysyä erossa. Nyt minulla ei ole enää lainkaan nykyaikaisia levyhuonekaluja! No, Kenin mdf-levystä tehtyä kotikaappia lukuunottamatta. Yhden uuden huonekalun minä kuitenkin haluaisin: Ikean keltaisen nojatuolin keittiöön. Kiitos Universumi, jo etukäteen! Toivottavasti se löytyy ennenkuin seuraava häyrishulluus iskee. Jos vanhat merkkit pitävät paikkansa, keväällä kaikki taas pyörii ympäri.

Taas toimeentulosta

Toiseksi viimeisenä aamuna Esteponan hienossa huoneistossa minä heräsin viideltä siihen ajatukseen, että asumistuki katoaa ja räväytin silmäni auki, enkä todellakaan enää nukkunut. Aloin pyöritellä lukuja päässäni ja tulin siihen tulokseen, että ainoa keino saada rahat riittämään Helmutin ylläpitoon, olisi laittaa omakin kotini vuokralle ja ryhdyttävä kodittomaksi. Jos minulla olisi iso ja lämmitettävä pakettiauto, minä voisinkin tehdä sen. Mutta en minä Helmutissa pysty ikuisesti asumaan ja töitä tekemään. En edes, vaikka ajaisin talveksi Espanjaan asti. Tässä skenaariossa olisi niin hirveästi epävarmuustekijöitä, etten sellaiseen hulluuteen aio heittäytyä. Yksikin sairastuminen tai vuokralaisen irtisanoutuminen keikauttaisi minut alas reunalta.

Odotin kotiinpääsyä sen takia, että pääsisin naputtelemaan taulukkolaskentaohjelmaan lukuja ja vertailemaan eri kauhukuvia keskenään. Voisiko oikeasti olla totta, että ihmisen on taloudellisesti kannattavinta olla koditon?!

Kotona istahdin heti ahdistumaan tietokoneen ääreen. Parempi kohdata karu totuus ennemmin kuin myöhemmin. Olin ollut oikeassa. Kodittomana yrittäjänä minun rahani parhaiten riittäisivät siihen, että saisin pitää Helmutin. Pyöritin läpi ihan kaikki vaihtoehdot kodittomuudesta tässä pysymiseen ja slummiyksiöön vuokralle muuttamiseen, yrityksen lopettamisesta kokoaikayrittäjyyteen. Huomasin jo keväällä yrittäjäkurssilla sen, että jos tienestini yritykseni kautta nousevat yli 650 euroon kuukaudessa, minä joudun ylittämään rajan osa-aikaisen ja kokoaikaisen yrittäjyyden välillä. Eli tienaan joko sen verran, ettei sillä rahalla pysy hengissä, tai sitten joudun tienaamaan aivan helvetisti, jotta selviytyisin YEListä. Välimuotoa ei ole. Raja kulkee siinä kuudessa ja puolessa sadassa. 

Oikea yrittäjyys on poissuljettu. Kokoaikainen hanttihommatyö on poissuljettu. Kokeiltu on. En pysty niihin. Kaikista muista vaihtoehdoista jään kuitenkin niin hirveästi miinukselle, että olisi pakko luopua Helmutista ja elämä olisi siltikin vielä enemmän kituuttelua kuin nyt.

Kyllä minä tiedän, että monikin pyörittelisi silmiään, kun tätä lukisi: "Myy ne asuntosi ja elä niistä saaduilla rahoilla, senkin kermaperse sossurotta!" 

No vittu en. Minä olen kerran jo menettänyt ihan kaiken, mitä olin elämässäni saavuttanut, enkä suostu joutumaan siihen tilanteeseen uudelleen! Enhän minä edes eläisi kuin vuoden niillä rahoilla ja sitten olisin täysin tyhjän päällä. Vaikka tämä koti ei olekaan sydämeni koti, tämä on minun vanhuuteni turva. Ja vaikka vastikkeemme on kallis, se on silti pienempi kuin yksiön vuokra. Toista asuntoa voin pakon edessä yrittää myydä, mutta puoli-ilmaiseksi en siitä luovu.

Yksi epätoivoisen lupaava vaihtoehto laskelmistani kuitenkin löytyi: kaikkein vähiten tekisin miinusta sillä, että pitäisin kaiken nykyisellään, mutta menisin kuntouttavaan työtoimintaan edes kahdeksi päiväksi viikossa. Ilman asumistukea ja pienennetyllä työttömyyskorvauksella olisinkin oikeutettu toimeentulotukeen tarpeen vaatiessa. Jos en käyttäisi rahaa yhtään mihinkään muuhun kuin pakollisiin ja seisottaisin Helmutia osan vuodesta, en joutuisi luopumaan mistään muusta kuin mielenvirkistyksestä. Olettaen siis, että onnistuisin tienaamaan yritystoiminnallani vähintään viitisensataa euroa kuukaudessa. Ja olettaen, että kuntouttavasta saadut yhdeksäneuroset eivät söisi toimeentulotukea ja ettei yläkerran asunnon omistaminen veisi minulta oikeutta siihen. Pysyisin hengissä, vaikken ehkä elossa.

Pitää siis nyt yrittää pitää pää kylmänä ja katsoa, mitä se todellisuus sitten vuodenvaihteessa on, kun pahuudet pääsevät valloilleen. Kelan laskuritkaan eivät suostu laskemaan tammikuun asioita, koska uudet lait eivät ole vielä voimassa. Ei sumeapäisiä äkkiratkaisuja tässä kohtaa!

España - reality check

Nyt on sitten tämän vuoden lomat lomailtu. Tältä reissultapa vaan ei ollutkaan vaikeaa palata kotiin, kuten tavallisesti on. Yritin miettiä, mistä se johtuu. Ehkä siitä, että tiedossa oli jo etukäteen, että yksi viikko on todella lyhyt aika ja että tällä reissulla on selkeä alku, keskikohta ja loppu. Tai ehkä siitä, että pitkästä aikaa minulla oli matkaseuraa, ja matkaseurahan on ihanimmillaankin vähän raskas asia. Tai ehkä siitä, että täällä kotona jatkuu yhä kesä, vaikka ollaan pitkällä syyskuun puolella. En tiedä, ehkä kaikista näistä asioista yhdessä.

Espanjaan laskeutuminen tuntui sekin ihan kotiinpaluulta. Miten olinkaan kaivannut niitä vuoristomaisemia ja voimakasta valoa. Espanjan kielikin tuli yllättäen minulta helposti ja luonnostaan, vaikka edellisestä matkastani on neljä vuotta, enkä ole saanut treenattua mitenkään.

Sulo ja Heila panivat merkille sen, miten pieniä ihmiset siellä ovat. Minä vasta heidän siitä puhuessaan tajusin, että en ollut sitä edes ajatellut tällä kerralla, vaikka aiemmilla reissuillani olen aina vähän kärsinyt siitä, että olen siellä kirkaanpunainen ja alati hikeä valuva jättiläinen. Nyt onnellisuuteni oli voittanut tietoisuuteni rumuudestani! No, aina siihen asti, kunnes katselin Sulon ja Heilan ottamia valokuvia ja näin, miltä näytän bikineissä.

Sain myös tarpeellisia muistutuksia niistä asioista, joista en Espanjassa tykkää tai jotka siellä ovat hankalia. Jatkuva juomaveden ostaminen pulloissa on paitsi riesa, myös hirveän kallista. Jos joka päivä uppoaa euro pelkkään juomaveteen, niin siihen nähden meidän taloyhtiömme holtittoman kallis vesi on kuitenkin ihan ilmaista... Miettikää, 30 euroa kuukaudessa pelkkään juomaveteen – se on valtava summa rahaa. Ja kun yhtäkkiä pitääkin elää ilman kaurapuuroa, Ohut herkku -ruisleipää ja tofua, niin onhan se hankalaa. (Autismipiirteeni ovat vanhemmiten vahvistuneet ainakin siinä, että fiksoitumiseni tiettyihin ruokiin on aika älytöntä.) Espanjassa ei yhäkään osata kierrättää jätteitä, vaan biojätteetkin on tuskaa tuntien tungettava muiden jätteiden sekaan. Kaupungit ovat pakokaasuisia, meluisia ja koirankakkaisia.

Koko viikon ajan lämpötila pysytteli yli 30 asteessa ja aurinko paistoi. Tuollainen kuumuus on minullekin liikaa, mutta kyllä tavoittelemani 10 000 askelta silti joka päivä ylittyi. Jos sää olisi ollut hiukan viileämpi, olisin varmaan ravannut aamusta iltaan kiskomassa itseeni kauneutta Esteponan vanhassa kaupungissa, mutta nyt piti ihan pakostakin välillä pysähtyä huilimaan. Minulla oli onneksi erinomainen kirja messissä, ja maltoin sen kanssa pötkötellä uima-altaan reunalla.

Pieni kriisinpoikanen iski heti, kun saavuimme Esteponaan. Majoitus oli meille Sulon kytkyjen ansiosta ilmainen, ja niinpä pääsimme lomailemaan rikkaiden ihmisten asuinalueella kaupungin yläpuolisella kukkulalla. Koko talokompleksi oli muurilla aidattu ja portilla oli vartija. Toinen vartija mopoili sähköskootterillaan ympäri niitä kolmea katua kaiket päivät. Pihakatu oli niin puhdas, että siltä olisi voinut syödä. Yksityisellä uima-altaalla oli uimavalvoja ja allasbaari. Rapuissa portaat olivat marmoria ja isossa asunnossamme toimi täydellisesti ilmastointi. Siellä oli kaunis ja laadukas sisustus sekä kaikki mahdolliset kodinkoneet. Sulo oli vuokrannut meille pienen ylämäkiin hyytyvän Fiat Pandan, jonka saimme parkkeerata parkkihalliin kaiken maailman porschejen, land rovereiden ja urheilumersujen sekaan. Tällaista rikkaiden lomailua en ole koskaan kokenutkaan.

Pröystäily aiheutti minussa häpeän tunnetta. Miten vastenmielistä onkaan se, että tässä maailmassa rikkaat kuluttavat tolkuttomiin turhuuksiin, mutta köyhät eivät edes välttämättömyyksiin. Minun teki mieleni käydä selittämässä jokaiselle ökyalueella työtä tekevälle espanjalaiselle, että me emme kuulu tähän burberryporukkaan. Meillähän ei ollut edes vaihtovaatteita, koska rahamme eivät riittäneet ostamaan lennolle matkalaukkua! 

Ja silti samalla minä olin niin kiitollinen siitä, että pääsin ilmastoituun asuntoon puhkumaan lämpöhalvaustani pois ja pesemään jatkuvasti hikilimaantuvia vaatteitani koneella puhtaiksi. Meidän hiilijalanjälkemme oli suurempi kuin voin edes ajatella. Kiidimme lentokoneella Euroopan yli vain yhden viikon tähden. Pärrytimme ilmastointia, pyöritimme tiski- ja pesukoneita, kävimme suihkussa, lotrasimme altaassa ja ajoimme liian pienellä vaihteella vuorten rinteitä ylös. Tuotimme törkeän määrän muovijätettä. 

Espanjalaiset ovat kuvottavia siinä, miten he heittelevät jätteensä minne sattuu siitä huolimatta, että jokaisella kadulla on isot jäteastiat ja pulloille jopa erilliset keräysastiat. Missä vain näkyikin pala multamaata, siinä oli myös kasa tölkkejä, pulloja ja sekalaista roskaa. Jopa kukkaruukuissa oli aina jotain roskaa. Laatoitetut ja asfaltoidut alueet keskustassa kyllä pestään ja putsataan joka aamu, mutta otapa askel pois julkisivusta, niin paljastuu espanjalaisten todellinen sottapyttyolemus. Ja minusta sitä roskaa oli nyt vielä enemmän kuin helmustellessani viisi vuotta sitten.

Kaikkein surullisin kokemus oli, kun ajoimme Marbellaan sellaiseen puskaan, joka oli minulle Helmutin kanssa ollut koko matkamme paras paratiisi. Se oli yksi iso metsäinen tontti keskellä kymmenien tai ehkä satojen kilometrien mittaista hotelleiden ja huviloiden tiukkaa riviä rantaviivassa. Siellä minä tutustuin Saksalaisiin, ja siellä minun pelkokauteni päättyi ja aloin rakastaa helmustelua. Siellä kävi tietysti muitakin karavaanareita, mutta lisäksi siellä asui vakituisesti kaksi saksalaista hippiperhettä jurtissaan. Siellä oli puhdasta, siistiä ja hipihiljaista. Lidliin ja Mercadonaan sieltä käveli viidessä minuutissa ja itsepalvelupesulakin oli kävelymatkan etäisyydellä. Siellä oli todella hyvä olla ja kaikki mitä tarvitsin.

Olen Saksalaisilta sittemmin kuullut, että myöhemmin hipit lisääntyivät niin, etteivät karavaanarit enää voineet siellä puskailla. Vastenmieliset pilvipäät valtasivat koko ison tontin ja viljelivät marihuanaansa metsikössä. Halusin nyt käydä kurkkaamassa tuota hullua hippimeininkiä, ja kun paikka osui matkamme varrelle, Sulo suostui kurvaamaan sinne.

Mutta jo tienristeyksessä olikin iso kyltti, joka kielsi pysäköinnin muilta kuin henkilöautoilta ja lisäksi yöpysäköinnin ihan kaikilta ja tietysti telttailun. Vartijakin siinä oli pitämässä huolen, ettei vaan vänlaiffereita pääse paikalle. Meitä ei rannassa odottanutkaan siis hippileiri, vaan tyhjä parkkialue, jossa oli roskaa kuorma-autollisen verran. Rantabaari oli jo syksyä vasten suljettu, mutta saastaiset merkit paikallisten biitsielämästä olivat yhä jäljellä. Kävelin roskan seassa ja minusta tuntui hirveän pahalta. Karavaanarit eivät ole ongelma. Espanjalaiset ovat. Ja hipit ovat. Ne, jotka eivät välitä mistään ja kuvittelevat kaiken olevan vain heitä varten.

Minusta tuntuu, etten enää haluaisikaan mennä talviksi Espanjaan vänlaiffaamaan. Katselin puskaparkkisovellusta ja totesin, että Marbellan paratiisini lisäksi moni muukin täydellinen paikka oli kadonnut siitä kokonaan. Sovellus tarjoilee nyt pääasiassa kadunvarsiparkkeja. Häshtäk Vänlaif siis tuhosi itse itsensä. Niin tulee käymään vielä Suomessakin aikanaan. Kun Etelä-Eurooppa kuumenee kuumenemistaan, alkavat Baltia ja Pohjoismaat houkutella suuria laumoja. Luuletteko, että espanjalaiset ja italialaiset osaavat kerätä roskiansa täälläkään?

Näistä surullisista todellisuusläimäytyksistä huolimatta meillä oli todella onnellinen viikko. Nukuin sikunia, niin kuin huoleton ja fyysisesti itsensä väsyttänyt ihminen nukkuu. Me emme käyneet kukaan toistemme hermoille ja kaikki saivat tehdä itselleen kiinnostavia ja tärkeitä aioita. Estepona kerkesi viikossa tulla tarpeeksi tutuksi ja Sulo ehti käväistä Gibraltarillakin. 

Kaikkien mielestä ehdottomasti parasta oli kuitenkin yhteinen autoretki vuoristoon. Minulle se oli paluu omimpaan ympäristööni, ja pojille uusi elämys. Päädyimme vuoren rinteellä kiemurtelevalle polulle patikoimaan tolkuttomassa kuumuudessa, mutta se koettelemus todettiin kaiken tuskan arvoiseksi, kun silmiemme eteen avautui kirkasvetinen kanjoni! Kotkat kaartelivat yläpuolellamme, ja viileä vesi tuntui ihanalta liian kuuman Välimeren ja kädenlämpöisen uima-altaan jälkeen.

Paikalla oli myös espanjalainen nainen kahden teinipoikansa kanssa ja kun aloin jutella pojille, he kysyivät, haluammeko heidän johdattavan meidät edemmäs. En ymmärtänyt kysymystä oikein, ja niinpä me päädyimmekin olettamani patikoinnin sijaan uimaan poikien perässä etäämmäs kanjonissa, kiipeämään vedestä kallioille ja hyppimään niiltä alas. Pojat olivat hirvittävän pelottomia, ja mekin uskalsimme ihan tarpeeksi! Se oli ihanaa, eikä 34-asteinen hellekään tuntunut enää ollenkaan liialliselta. Ilman niitä poikia kanjonikokemus olisi jäänyt aika reippaasti pliisummaksi!

Yläkerran asunto

Olen tässä blogini ylösnousemuksen jälkeen tainnut muutaman kerran mainita yläkerran asunnon. Tekee mieleni selventää, mistä on kysymys. 

Kun muutin tänne neljä vuotta sitten, yläpuolellani asui vanha nainen, jota kutsun nyt Ylämummoksi. Minusta hän oli mahtava tyyppi, aivan hulvaton ja täysin epäsovinnainen mummeli, jonka kanssa minulla oli hauska kesä. Valitettavasti hän myös oli sairaalloinen hamstraaja ja pihamme näytti kaatopaikalta. Ajan kuluessa minulle alkoi valjeta, miksi muut naapurit eivät oikein tulleet toimeen hänen kanssaan. Hulvattomalla tyypillä oli myös helvetilliset puolensa, ja nehän kyllä haittasivat tällaisessa pienessä taloyhtiössä muidenkin elämää, ihan raha-asioita myöten. Tilanne eteni siihen, että Ylämummo muutti pois ja jätti asuntonsa tyhjilleen. Hän myös jätti vastikkeet maksamatta ja niistä kertyi varsin mittava summa. Koska kukaan meistä ei kylve rahoissa, meidän oli pakko alkaa opetella järeämpiä keinoja kuin maksumuistutusten lähettäminen. Pienen taloyhtiön hirveä puoli on se, että jos yksi osakas prakaa, muut joutuvat paikkaamaan ja pahimmillaan se johtaa koko yhtiön prakaamiseen. Elimme siis oikeasti aika tuskaisia aikoja Ylämummon takia.

Ylämummo yritti myydä asuntoa. Mutta kukapa sen olisi ostanut, kun yhtiövastike huiteli pilvissä, kämppä oli kuin pommin jäljiltä ja Imatra oli muutenkin täynnä tyhjiä koteja. Meidän oli pakko ottaa asunto taloyhtiön hallintaan pannaksemme se vuokralle. Kaikkien näidenkin asioiden opetteleminen oli raskasta ja aikaavievää. Meistä tuli toisen hallitusjäsenen kanssa todellisia isännöinnin ammattilaisia ja hän suorittikin sittemmin isännöitsijän ammattitutkinnon minun toimiessa yhtenä näytön arvioijista. Tässä talossa oppia on saanut paremmin kuin millään koulunpenkillä!

Yläkerta oli todellakin niin hirveä läävä, ettei siihen olisi saanut kunnollista vuokralaista millään, joten se oli pakko remontoida. Koska meidän kaikki rahamme upposivat jo muutenkin näiden talojen ylläpitoon, me jouduimme tekemään remontin talkoilla. Siitä minä viimeistään opin, etten enää koskaan suostu täällä yksiinkään talkoisiin. Eivät sinne nimittäin muut osakkaat ilmestyneet remonttihommiin. Paitsi tämä toinen edellämainittu hallitusjäsen osallistui kyllä todella arvokkaalla panoksella hommaan järjestämällä tuttujaan tekemään niitä töitä, joita minä en osannut tai jaksanut. Siellä kävi joku maalaamassa katot ja joku toinen asentamassa lattialaminaatit ja tekemässä sähkötöitä. Kaikki materiaalit me haalasimme roskalavoilta ja mahdollisimman halvalla käytettyinä. Sain myös ihanasti apua Sulolta ja Heilalta, mistä olen heille kiitollinen.

Siitä saakka, kun olin muuttanut tänne, olin haaveillut, että joskus olen tarpeeksi rikas ja ostan sen asunnon itselleni ja sitten yhdistän nämä kaksi yhdeksi isoksi kodiksi. Sitten saisin erikseen makuuhuoneen, olohuoneen ja työhuoneen, enkä joutuisi kestämään tätä nykyistä ahdasta luovimista, kun kaikki toiminnot tapahtuvat samassa tilassa. Mutta nyt tuo omin käsin kunnostamani asunto oli menossa pakkohuutokauppaan ja taloyhtiölle jäämässä tuhansien eurojen tappiot Ylämummon veloista. Vaikka joku ostaisikin asunnon, siitä ei meille liikenisi velkojen vertaa ja samalla joutuisimme pelkäämään, millainen hyväkäs siihen nyt muuttaisi.

Laitoin Ylämummolle viestin, vaikkemme olleet olleet puheväleissä pitkään aikaan näiden kaikkien vastoinkäymisten takia. Kirjoitin, että tarjoan hänelle asunnosta 3000 euroa (tasan sen verran minulla oli silloin säästöjä) ja joudun samalla ottamaan niskaani hänen velkansa taloyhtiölle. Suureksi hämmästyksekseni Ylämummo suostui.

Teimme kaupat tuolloin, puolitoista vuotta sitten, iloisissa tunnelmissa. Ylämummo oli huojentunut ja toi mukanaan pankkiin keksejä ja lautasliinat. Hörpimme pankin automaattikaakota ja minä muistin, miten mukava Ylämummo halutessaan osasikin olla. 

Samaan aikaan remonttikin oli juuri valmistunut ja minä haastattelin mahdollisia vuokralaisia. Minulla oli aivan tolkuttomat vaatimukset täydelliselle vuokralaiselle, koska äänieristys talossamme ylä-alasuunnassa on täysin olematon. Vuokralaisen pitäisi olla yksin asuva, siisti ja rauhallinen ihminen. Mieluiten nainen, koska jotkut miehet kusevat lattioille vessassa. Mielellään työssäkäyvä ja taloudestaan huolehtiva. Ei saisi tupakoida eikä käyttää päihteitä. Ei saisi olla kotieläimiä eikä lapsia. Ei saisi omistaa telkkaria eikä harrastaa musiikkia. Ei saisi juhlia eikä kestitä jatkuvasti vieraita. 

Olin varma, että sellaista ihmistä ei ole olemassa. Olin väärässä. Juuri tuota kaikkea on Yläkerran Tyttö, jolle asunnon päätin vuokrata ja joka on ollut ihanista ihanin vuokralainen ja naapuri. Minulla on ollut hyvä elää hänen alapuolellaan ja saada olla hänelle paljon enemmän kuin vuokranantaja. 

Nyt tilanne on se, että asunto on yhä taloyhtiön hallinnassa ja on sitä vuoden 2026 kevääseen saakka. Minä olen lyhentänyt Ylämummolta perimääni tonnien velkaa pikkupikkuhiljaa, ja asunnon vuokrasta katetetaan sen vastike ja hallintaanoton kuluja. Minulla ei näillä näkymin ole ainakaan seitsemään vuoteen varaa ottaa asuntoa omaan käyttööni, koska meidän vastikkeemme ovat todella korkeat paitsi maakaasulämmityksen johdosta myös siksi, että jouduimme juuri teettämään lainarahalla ison putkistosaneerauksen. Toivon Yläkerran Tytön siis pysyvän ilonani vielä pitkään, vaikka samalla tuskailenkin oman asuntoni ahtauden kanssa.

Tässä kohtaa voi oikeasti kysyä, että miksi ihmeessä minä edes haluan omistaa yläkerran. Eikö se olisi fiksua nyt myydä pois, kun se on remontoitu? No ei. Minä maksoin tästä omasta asunnostani 25 000 euroa neljä vuotta sitten. Se oli aivan käypä hinta silloin. Sen jälkeen koko maailma on mennyt ylösalaisin. Tuli korona ja Ukrainan sota.

Imatra tyhjeni venäläisistä. Työttömyys on Etelä-Karjalan suurinta ja palvelut senkun vähenevät. Täällä on autioita omakotitaloja ja asuntoja aivan pilvin pimein. Niitä myydään polkuhinnalla "purkukuntoisina". Meidän taloyhtiössämme on kolme asuntoa vaihtanut omistajaa minun tuloni jälkeen. Yhdestäkään ei myyjä ole saanut edes kymppitonnia. Kun kuvittelin asunnon ostamisen olevan hyvä sijoitus, joka pitää arvonsa, erehdyin raskaasti.

Vastikekin täällä on lähes tuplasti sen, mitä minun saapuessani, eli me kaikki maksamme vastiketta melkein yhtä paljon, kuin mitä pyydämme vuokraa niiltä, jotka ovat taloyhtiössä vuokralla. Meillä on tosiaan lämmitysmuotona maakaasu, joka oli helppo ja halpa ja ilmastovihamielinen, kun minä tänne tulin, mutta joka nykyisin on yhä helppo ja ilmastovihamielinen, mutta tolkuttoman kallis. Lämmitysmuodon vaihtaminen ilmastoystävälliseen maksaisi pitkälti yli sata tuhatta, ja sellaisiin lainoihin meillä ei ole mahdollisuutta. Uskokaa pois, että olemme käyttäneet aikaa, rahaa ja hermoja kaiken selvittelyyn näiden viime vuosien aikana. Eli tällä mennään nyt.

Vaikka myisin sekä yläkerran että oman kotini, en saisi sillä rahalla edes kunnollista pakettiautoa.

Toimeentuloa

Viime kevään yrittäjyyskurssilla oli mahtava voima. Se sai minut uskomaan, että tästä tämä lähtee! Että kyllä minä osaan ja pärjään, olen hyvä ja lahjakas! Asiakkaita tulee syksyllä ovista ja ikkunoista, kunhan pusken kurssin aikana markkinointikampanjani läpi! Ja voi pojat, että minä paiskin hommia!

Se voima oli kuitenkin valheellinen. Nyt minä huomaan olevani ihan samassa jamassa kuin aina ennenkin. Ilman porukan ja kouluttajien luomaa hyvää henkeä kaikki näyttää jälleen yhdeltä isolta ongelmakerältä, josta en löydä langanpäätä. Tuttu tilanne. Kaikki on tutulla tavalla epäselvää ja epävarmaa, enkä oikein tiedä, mitä tehdä. Yhtäkään asiakasta ei ole ilmaantunut. Pari "kiitos ei" -vastausta vain.

Olen alkanut harjoitella sisällä nukkumista. Tiedättekö, mikä siinä on vaikeinta? Se ei yllättäen olekaan kuumuus, vaan nukahtaminen. Jostain syystä Helmutissa nukkumaanmeno on helppoa. Pääni on siellä rauhallinen ja tyhjä. Luen kirjaa ja sammahdan. Mutta niin ei käy kotona. Täällä kotosalla minä luen kirjaa ja alan torkahdella. Laitan kirjan pois, sammutan valot ja PAM! Aivoni ovat sillä sekunnilla täynnä ratkaisemattomia ongelmia. Yleensä ne alkavat jostain niinkin idioottimaisesta asiasta kuin tyytymättömyydestä kotini sisustukseen. Siitä etenen pohtimaan yläkerran asunnon tulevaisuutta. Sitten muistan rahatilanteeni ja sen toivottomat tulevaisuudennäkymät. Päädyn siihen, että hallitus voisi ihan yksinkertaisesti vain napata Saksan historiasta toimivan mallin lahdata meidät työkyvyttömät luuserit kertaheitolla pois kärsimästä. Koronan kanssa jo testasivat, miten joukkohysteria toimii ja miten kansa suostuu mihin vain. Tässä vaiheessa ajatukseni ovat vieneet kaiken toivon nukahtamisesta ja alan pyörittää sitä kelaa, miten voisin asua aina autossa vailla omistamisen ja toimeentulon huolta. Tajuan, että kello on yli puolenyön ja joudun turvautumaan Opamoxiin. 

Minun pitäisi yrittää kirjoittaa tai piirtää nämä sisäiset sotkuni paperille, jotta niihin tulisi jotain selkeyttä. Kaikkeen varmaan olisi jokin ratkaisu olemassa, mutta en vain osaa nähdä sitä, koska olen liian syvällä sen kaiken keskellä. Lisäksi asiaa hankaloittaa se, että haaveilen liian ristiriitaisista asioista. Ei voi yhtä aikaa saada asua mummonmökissä kaukana kaikesta, mutta silti täällä Niskalammella. Ei voi deletoida naapuruston kirkuvia ja melskaavia kakaroita kadulta ja pitää vain asialliset ja hiljaiset naapurit olemassa. Ei voi asua matkailuautossa ja omistaa silti kiinteää talokotia. Ei voi saada rahaa, jos ei tahdo tehdä töitä. Ei voi seurustella ja olla sinkku yhtä aikaa. Ei voi sekä pitää kanoja tai marsuja ja sinkoilla maailmalla Helmutin kanssa.

Olin kesän reissun aikana ihan autuaasti unohtanut senkin, että asumistukeni lakkaa vuodenvaihteessa. Se tärähti päähäni tässä yhtenä päivänä ja aiheutti pakokauhun. Minunhan pitää järjestää toimeentuloni ennen sitä. En kuitenkaan osaa ajatella asiaa kovin rakentavasti, koska en tiedä, saisinko toimeentulotukea. Luultavasti saisin ainakin silloin tällöin, mutta tuskin jatkuvasti, koska omistan ylimääräisen asunnon eli olen siis teoriassa hullumaisen varakas. En voi laskea toimeentulotuen varaan muutenkaan, koska pelkillä tuilla eläminen ei mahdollista Helmutin pitämistä. Työtä on pakko olla.

Siitä päästään siihen ongelmaan, että minun työmääräni ja sen myötä tuloni heiluu juuri hankalalla rajalla. Olen pärjännyt siedettävästi työmarkkinatuen ja asumistuen sekä yritystulon yhdistelmällä. Yritystuloni on pysynyt YEL-rajan alapuolella ja työvoimatoimisto on yhä luokitellut minut osa-aikaiseksi yrittäjäksi. Se on ollut minulle todella hyvä yhdistelmä. Pystyisin kyllä tekemään töitä vähän enemmänkin, mutta en ole osannut hankkia uusia asiakkaita.

Mutta nyt, kun työttömyyskorvaus pieneni, asumistuki pieneni ja loppuu pian kokonaan, minun olisi ansaittava yrittämällä ihan reippaasti enemmän pysyäkseni hengissä. Siitä seuraa se, että joutuisin tienaamaan enemmän kuin YEL-rajan. Ja kun se raja ylittyy, en voi olla enää osa-aikainen yrittäjä, koska joka helvetin kuukausi pitää pystyä maksamaan yli 300 euroa yrittäjäeläkettä. Menettäisin myös oikeuteni työttömyyskorvaukseen. Olisi pakko pystyä tekemään töitä ihan kuin normaali ihminen. Miten? Mistä niitä maksavia asiakkaita taiotaan? Mistä taiotaan sellainen energia, jolla tekisin töitä päivittäin, enkä silti taas tuhoaisi ihmissuhteitani ja laiminlöisi kotiani ja terveyttäni?

Olen yrittänyt uskaltaa miettiä yrityksen lopettamista. Se vaatii surutyötä vielä enemmän kuin mitä taloyhtiön hallitustyöstä luopuminen vaati. Ilman yritystä voisin kuitenkin jatkaa vanhojen asiakkaideni palvelemista laskuttamalla jonkun laskutuspalvelun kautta. Se vaan ei poista YEL-ongelmaa. Nykyisin nämä Ukot ja muut vastaavat palvelut eivät enää toimi osuuskuntaperiaatteella kuten silloin, kun ne aikoinaan syntyivät. Jos jossain lymyilisi vielä osuuskunta, joka toimisi ihan oikeana osuuskuntana eli maksaisi kaikki työnantajan lakisääteiset maksut ja minä voisin olla vain palkollinen, niin se ratkaisisi minun ongelmani. Olin sellaisen jäsen viisitoista vuotta sitten, ennenkuin päätin alkaa oikeaksi yrittäjäksi. Nyt sekin osuuskunta näyttää jo lopettaneen toimintansa.

Autoilusta ja vanhuudesta

Sattui tuossa silmiin Ylen artikkeli siitä, että ADHD voi olla este ajokortin saamiselle. Erikoislääkäri siinä sanoo, että jos henkilöllä on impulsiivista käyttäytymistä, piittaamattomuutta ja elämyshakuisuutta, muttei lääkitystä, voi olla, ettei ajokortti ole hänelle mahdollinen. Minun ADHD:ni on justiinsa sellainen elämyshakuinen ja impulsiivinen versio, mutta eiväthän ne ominaisuudet ajaessa nouse esiin! Päinvastoin.

Minä olen aina tiennyt olevani vähemmän hyvä kuski, mutta se ei johdu impulsiivisuudesta, vaan tarkkaavaisuuden ongelmista. Autoillessa pitää huomata niin monta asiaa yhtä aikaa. Olenkin oppinut elämäni varrella tavan autoilla omien rajoitusteni puitteissa. 

En koskaan aja suurkaupunkeihin. Helsingissäkin voi auton jättää jonnekin laitamille ja jatkaa matkaa ratikalla. Helmusteluretkillä ajelen vain maaseudulla ja käyn ostoksilla pienillä paikkakunnilla tai kaupunkien automarketeissa, jotka sijaitsevat ohitusteiden varsilla. Suljen radion, kun saavun taajamaan, jossa on paljon huomioitavaa. Toisaalta laitan musiikin soimaan, kun joudun ajamaan motarilla tai suorilla maanteillä, joissa minua unettaa tylsyyden tähden. Minua alkaa tylsillä teillä nukuttaa hyvin helposti, mutta silloin pysähdyn nukkumaan. Reissuretkilläni pidän päivittäiset kilometrit vähäisinä. En juo kahvia koskaan arjessa, koska siten se pysyy minulle niin vahvana piristeenä, että tarvittaessa voin hakea kupillisen huoltoasemalta ja jaksan ajaa pidemmän matkan. 

Hankalinta on silloin, kun kyydissäni on muita. Silloin minun on vaikea keskittyä ja teen paljon virheitä. Niinpä ne, jotka ovat olleet autossa minun kyydissäni, luultavasti pitävät minua ihan toivottomana kuskina. On mahdotonta jutella samalla, kun pitää tarkkailla liikennettä - ja päinvastoin. Varsinkin, jos huomaan, että ajamistani arvioidaan, alan tehdä ihan kamalia mokia. Mieluiten minä ajelenkin yksinäni. Toinen vaikea asia on väsymys. Nykyisin vältän pimeässä ajoa ihan viimeiseen saakka ja pidän päivämatkat todella lyhyinä. Pysähdyn aina suojatien eteen välittämättä siitä, onko fillarilla todellisuudessa väistämisvelvollisuus. Kauppojen parkkipaikoilla peruutan ruutuun, jotta kaupassakäynnin jälkeen kuormittuneena voin lähteä ajamaan helposti eteenpäin. 

En ole koskaan joutunut onnettomuuteen tai aiheuttanut sellaisia. Minun haaverini ovat olleet vain oman auton kolhimista. Helmutkin on saanut pahimmat osumansa silloin, kun olen ajanut liian pitkään, ja väsyneenä yrittänyt peruuttaa puskaparkkiin. Ensimmäisen kerran elämässäni törmäsin johonkin aika pian ajokortin saatuani, kun typötyhjällä parkkialueella Lappeenrannassa peruutin lyhtypylvääseen. Nopsalla katsomisella reitti oli selvä, ja pylväs jäikin näkemättä. Kuplavolkkarini Katri menetti siinä takapuskurinsa eikä koskaan saanut uutta sen tilalle.

Nyt kun muistisairas äitini menetti ajokorttinsa ja se luonnollisesti on ottanut hänellä todella koville, minun mieleeni on alkanut piirtyä kuva itsestäni vanhana horiskona. Tulen todennäköisesti menettämään ajokykyni paljon ennen kuin seikkailunhaluni. ADHD:n sanotaan helpottuvan vanhetessa, mutta minusta vaihdevuodet ovat vain voimistaneet oireitani. Jos sama kehitys jatkuu, minusta tulee sellainen hullu mummeli, joka suhaa tuolla pitkin maailmaa ilman ajokorttia ja aivoja. Kukahan minun edesottamuksistani sitten joutuu kärsimään, kun minulla ei ole lapsia, joille soitellaan suurlähetystöistä, että täällä olisi tällainen täysin edesvastuuton Susanna, joka pitäisi hoitaa kotomaahansa.

Isäni kuoli 10 vuotta sitten yhtäkkiä yllättäen sairaskohtaukseen ja minä olen aina ollut siitä asiasta hyvin onnellinen. Hänen ei koskaan tarvinnut joutua muistisairaan vaimonsa omaishoitajaksi tai menettää omaa fyysistä terveyttään niin pahasti, että olisi ollut riippuvainen toisista ihmisistä. Isäni puolen suvussa kuollaan suhteellisen aikaisin sydän- ja verisuonitauteihin, kun taas äitini suvussa eletään aivan liian vanhoiksi ja vieläpä pahan kerran vähämielisinä. Näin keski-ikäisenä oma vanhuuteni pohdituttaa minua paljon. En jaksa pitää tarpeeksi hyvää huolta fyysisestä kunnostani ja syödä tarpeeksi terveellisesti. Vaikka en mätäkään punaista lihaa, tupakkaa ja kaljaa sisuksiini isäni esimerkin mukaisesti, syön tolkuttomasti sokeria ja rasvaa, enkä liiku tarpeeksi. Muistisairautta yritän pitää loitolla syömällä B12-vitamiinia purkista ja olemalla sosiaalinen, lukemalla ja kirjoittamalla ja pysymällä kiinnostuneena maailmasta ympärilläni. Tiedän, että köyhyys tekee pahaa mielenterveydelle ja ADHD:ssa jo itsessään on hulvaton määrä muistisairauteen viittavia piirteitä. Näen siis vanhenemisessa pelkkää kauhua. 

Minä oikeasti toivoisin jotakin syöpää, joka veisi hautaan sillä lailla, että tuomion kuultuani pystyisin vielä reissaamaan Helmutilla tai sen seuraajalla viimeiset aikani ja syömään niin paljon herkkuja kuin napa vetää. Että voisin panna ihan ranttaliksi! Lakata tyystin stressaamasta rahojen riittämistä tai seuraavan talven jaksamista, koska niillä ei olisi enää mitään väliä. Minun impulsiivinen ja elämyshakuinen puoleni kun on saanut vastapainokseen sisäisen murehtijan, joka tarvitsee aina jonkun backupin. Edes tiedon siitä, että jos tuhlaan rahani kesällä helmustelemalla Virossa, niin syksylle on ainakin joku työhomma tiedossa.

Minun piti kirjoittaa autoilusta, mutta päädyinkin kuolemaan. Ei se haittaa.

Puolikas sadasta

En ole lapsuuden jälkeen juhlinut synttäreitäni. Se on aina tuntunut liian kiusalliselta ajatukselta. Paitsi silloin, kun täytin 30, kutsuin parhaan ystäväni perheineen kakulle ja ahtauduin vanhaan ylioppilasmekkooni. Ja olivatkohan ne 40-vuotissynttärini, jolloin Sulo ja anoppini pakkojuhlistivat minua Immolan pihalla valkoisin pöytäliinoin.

Viime talvena kuitenkin tuli sellainen tunne, että kun nyt kesällä täytän 50, haluaisin järjestää synttärit tässä lähellä olevalla kivalla hirsisaunalla. Siinä on iso takkatupa keittokomeroineen, pihalla grillikatos ja se sijaitsee hiekkarannalla auringonlaskun puolella. Eikä se edes ole törkeän kallis, kuten sen voisi kuvitella olevan. Ajattelin, että kutsuisin ihan kaikki kaverini, jotka asuvat ympäri ämpäri Suomea ja jos esittäisin kutsun jo todella hyvissä ajoin talvella, kukaan ei voisi olla tulematta.

En kuitenkaan uskaltanut toteuttaa suunnitelmaani. Ajattelin vain sitä, miten hajoan, kun kukaan ei haluakaan tulla. Se kääntyisi minun päässäni niin, että kaikki inhoavat minua ja olen ääliöpaska, ja minun ei kuuluisi olla olemassa. Jos joku tulisikin, minä keskittyisin vain katkerana miettimään niitä, jotka eivät tulleet. Lisäksi minua pelotti se, miten eri elämänvaiheista ja eri maailmoista tulevat kaverini sopisivat yhteen. Viimeisimpänä perusteenani oli se, että olin jo niin kurkkuani myöten täynnä kotona olemista, että halusin viettää kesän ilman aikatauluja ja pystyä sinkoilemaan ympäriinsä täysin vapaana Helmutin kanssa. 

Niinpä minusta tuli puolisatavuotias Virossa meren rannalla ihan ypöyksinäni. Se oli ihan onnellinen päivä.

Kun nyt palasin kotiin ja sain auttaa Yläkerran Tyttöä järjestämään hänen suuria kolmekymppisjuhliaan, minulle tuli katumus. Olisi ollut varmasti ihanaa juhlia itsekin kaikkien tärkeiden ihmisten kanssa. Mutta silti; eihän kukaan kuitenkaan olisi tullut.

Kesken vimmattujen juhlajärjestelyjen Sulo soitti ja sanoi, että hän ja Heila ovat minulle synttärilahjaksi vuokranneet sen saunan ja sepä sattuu samalle perjantaille kuin Yläkerran Tytön synttäriviikonlopun aloitus. Sulo sanoi, että voisin pyytää messiin kavereitani ADHD-kerhosta, kun saunaan kuitenkin mahtuisi enemmän kuin kolme kylpijää. Minusta se kuulosti vähän hassulta ajatukselta. Kyllä minä ne lauteet saisin täyttymään ihan omalla pituudellanikin ilman ongelmia. Kun yksi ADHD-kaveri sitten sattui aamusella kyselemään kuulumisia ja kerroin hulinapäivästäni, hän ottikin kutsun vastaan: hyvin hän kerkiäisi käydä meitä saunalla moikkaamassa omien menojensa lomassa.

Vähän minua harmitti, että saunominen meni päällekkäin Yläkerran Tytön juhlien kanssa, mutta minä pakkasin juhlamekon reppuun ja hurautin ilolla poikien kanssa saunomaan ja makkaraa paistamaan. Kerkiäisin sen jälkeen vielä hyvin sujahtamaan mukaan Yläkerran Tytön juhliin! Heila oli saunan pihalla minua vastassa ja käski parkkeerata mopon ja panna silmät kiinni. Hän talutti minut sokkona saunatupaa kohti, ja minä napisin, että kyllä mä olen täällä käynyt ja tiedän, miltä tällä näyttää! Sulo tarttui toiseen käteeni ja yhdessä he ohjasivat minut ovesta sisään. Odotin, että siellä onkin yllätyksenä kivat tarjoilut, mutta kun sain avata silmäni, näinkin ihmisiä.

Se oli aivan epätodellinen tunne. Sulon äiti puolisoineen oli paikalla ja minun Siskontyttöni! Ja kolme poikaa Majikselta! Kun näin nämä neljä kaukaa tullutta vierasta, menin ihan sumeaksi ja aloin itkeä. He kuulemma lauloivat minulle, mutta en muista sitä yhtään.  

Kun ADHD-kaverini kurvasi pihaan, kipitin häntä vastaan kertomaan, että tässä on nyt pari muuttujaa. Hän joutui siis yhtälailla yllätetyksi, mutta tottuneena esiintyjänä lauloi ihanasti meidän kaikkien edessä! Söimme herkkuja notkuvasta pöydästä – anoppikin oli lopulta päässyt paistamaan minulle karajalanpiirakoita! Ehkä se vähän paikkasi sitä pettymystä, että menimme Sulon kanssa aikoinamme salaa naimisiin ja että minä järjestelmällisesti olen vastustanut synttäreiden juhlimista.

Saunan lämmetessä mopoilin kiireesti takaisin kotiin hakemaan Helmutin. Se ihmis- ja tavaramäärä kun piti illalla saada saunalta poiskin, enkä halunnut Sulon joutuvan ajamaan vielä yömyöhällä montaa kertaa edestakaisin. Kun palasin Helmutin kanssa, minua odotti vielä uusi kaukaa tullut yllätysvieras! Ja myöhemmin seuraamme liittyi vielä yksi naapureistani. Muut kutsutut olivat lähettäneet terveisensä videotervehdyksinä ja niitä katsottiin porukalla.

Minulla oli ihan tosi onnellinen ja iloinen olo, mutta samaan aikaan pikkuisen nolo. Aivan liikaa huomiota! Kun saimme videot katsottua, alkoi leppoisa hengailu, ja minäkin sain olla vain yksi kaveri muiden joukossa, enkä mikään synttärisankari. Saunottiin, uitiin, nautittiin ihanasta ilta-auringosta ja syötiin hirveästi herkkuja. Yksi pojista kokkasi grillissä kaikille muhkeat tofuburgerit.

Eikä ollut mitenkään outoa, että eri elämänvaiheista kertyneet ihmiset olivat yhtä aikaa yhdessä paikassa. Kaikki näyttivät sopeutuvan hyvin toistensa seuraan, eikä minun tarvinnut murehtia siitä, että joku jäisi yksin ulkopuoliseksi. Se itsekseen kaukaa tullut ystäväkin totesi, että nämä ovat parhaat synttärit, joissa hän on koskaan ollut ja että minun kavereideni kanssa on hyvä olla, kun kaikki ovat ”sopivasti outoja”.

Niin. Olisihan minun pitänyt se tajuta, että ne, jotka ovat elämääni vuosiksi ja vuosikymmeniksi jääneet, eivät ole mitään tylsiä perustyyppejä tai turhantärkeilijöitä, vaan justiinsa sopivasti outoja. Ja sopivasti oudot kyllä tulevat toimeen keskenään. Uskon, että vaikka olisin pysynyt alkuperäisessä suunnitelmassani ja kutsunut ihan kaikki, niin olisihan siellä saunalla vallinnut hyväksynnän ja leppoisuuden tunnelma. 

Sulo ja Heila olivat tehneet hurjaa salapoliisityötä yrittäessään keksiä ja tavoittaa kaikki ystäväni. Enkä minä ollut edes tajunnut mitään, vaikka he olivat tehneet minulle outoja kysymyksiä pitkin kesää! ”Mikä sen yhden bändin nimi oli, joka teki siusta ja Helmutista sen biisin? Keitä sä lasket ystäviksesi? Jos mie ajan Mikkeliin joku päivä, niin tuutko mukaan ja haluutko käydä Kerimäellä? Eiks siellä asu joku siun kaveri?”

Kaikkia ei siis tavoitettu, jotka olisin itse kutsunut, mutta jos minä vielä muistan tämän kokemuksen kymmenen vuoden kuluttua, niin ehkä minä uskallan sitten järjestää ihan itse synttärini ja kutsua aivan jokaisen. Mutta siihen tarvitaan sitten kokonainen viikonloppu ellei jopa kokonainen viikko, jotta ehdin nauttia kaikkien seurasta! Tämä yksi päivä plus seuraava aamu oli sopiva aika tälle ihmismäärälle.

Saunomisen jälkeen kävimme kurkkaamassa Yläkerran Tytön juhlavalaistun pihan. Sielläkin oli kaikki mennyt ihanasti ja sankari hehkui onnellisena. Katselin sitä kauniiden, hyvinpukeutuneiden, urheilullisten nuorten ihmisten laumaa drinkkilaseineen ja huomasin, ettei juhlien päällekkäisyys ollutkaan katastrofi. En minä siihen porukkaan olisi istunut, vaikka Yläkerran Tyttöön istunkin kuin nenä päähän. 

Minäpä sain ikiomat alkoholittomat ja semialastomat juhlat, ihan minun näköiseni!

Jatkoimme matkaa Sulon kotiin. Sulohan oli jo majoittanut itselleen ihan vieraita Majiksen poikia edellisestä päivästä asti ja he olivat yhdessä tehneet ruoat ja koristelut! Minun kotini oli Yläkerran Tytön vieraiden hotellina koko viikonlopun ajan, joten päädyin itsekin nukkumaan Sulon tontille. Oli mukavaa yrittää vielä iltapalalla pysyä hereillä tutussa seurassa ja herätä yhteiseen aamiaispöytään. Lauantai-illaksi ajoin Siskontytön Mikkeliin saakka junalle ja sain hänen kanssaan tärkeät pari tuntia ihan kahdestaan. Yksi Majiksen pojista jäi Heilan luo kyläilemään ja on täällä yhä. Olen siitäkin niin onnellinen! Noiden poikien saapuminen oli takuulla Heilalle ihan yhtä iso lahja kuin minullekin. 

Vaikka saunajuhlasta on jo monta päivää, minulla on yhä tosi rakastettu olo. Minulla oikeasti on ystäviä, jotka tulivat tänne saakka synttäreilleni. Ja ystäviä, jotka olisivat tulleet, jos olisivat pystyneet. Ja minulla on poikkeuksellinen onni siinä, että entinen puolisoni ja nykyinen kumppanini tykkäävät toisistaan ja ovat kaverustuneet näin hienosti.

Kun ADHD-aivoni taas pian vakuuttavat minulle, ettei Heila välitä minusta paskaakaan, yritän silloin muistaa sen, että hän halusi järjestää minulle tämän onnellisen juhlan, vaikka se on vaatinut häneltä itseltään useammanlaista itsensäylittämistä. Ja yritän muistaa senkin, mitä herttainen Yläkerran Tyttö sanoi minulle: ”Vitun idiootti! Sehän muutti tänne siun takiasi!”