sunnuntai 7. huhtikuuta 2024

Etäopiskelutuolista tuotettua



Jos ihmisen pitää kyetä istumaan tietokoneella kolmen kuukauden ajan joka arkipäivä kuusi tuntia, niin hän tarvitsee mukavan istuimen. Luin artikkelin perheestä, jolla ei ollut tuoleja lainkaan, vaan he istuivat lattialla, jos istuivat. Sellainen tekee hyvää keholle. Jotenkin tuo ideologia sitten minun päässäni muuntui sellaiseen muotoon, että sahasin palasiksi yhden vanhan pöydän ja kaksi vanhaa tuolia, viiltelin yhden taittopatjan ja purin yhden päiväpeiton. Syntyi aivan törkeän ruma istuin! Mutta se ajaa asiansa mitä mainioimmin, koska siinä on hyvin luontevaa vaihtaa asentoa koko ajan, ja se on kaikissa asennoissa mukava. 

Tässä tuolissa minä nyt olen vääntelehtinyt ihan menestyksekkäästi pari viikkoa kuunnellen Zoomissa puhuvaa päätä. Kuunteleminen on minulle kaikkein työläin tapa yrittää oppia. Olen visuaalinen ja kinesteettinen oppija ja minulla palaa käämit, jos joudun vain kuuntelemaan. Varsinkin silloin minulla menee hermot ihan täysin, jos kuultava ei kiinnosta pätkääkään tai jos se on joutavaa jaarittelua tai tyhjänpuhumista. Onneksi nyt tässä koulutuksessa ei ole noita ongelmia, vaan asia on mielenkiintoista ja jopa innostavaa.



Silti minulla on vaikeuksia istua kuuntelemassa. Olen kokeillut erilaisia oheistoimintoja, koska tiedän nyt, että ADHD-aivot pystyvät keskittymään paremmin silloin, kun ne saavat jotain fyysistä apua. Tälle on joku virallinen hieno selityskin, mutta sitähän minä en muista. Joka tapauksessa olen nyt ihan testaamalla todennut, että hyvin monotoninen puuhailu toimii täydellisenä apuna. Yksinkertainen neulominen, nukkekodin maton kutominen tai lenkkeily pitävät huomioni siinä, mitä kuulen. Niinhän se on ollut äänikirjojenkin kanssa! Sen sijaan monipuolisempi touhuaminen kuten kotitöiden tekeminen, verkkokaupan rakentelu tai piirtäminen helpottavat kyllä päivän etenemistä, mutta eivät yhtään auta kuulemisessa. Päinvastoin ne vievät ajatukseni aivan muualle, enkä tiedä yhtään, mistä on puhuttu. 

On tämä nykytekniikan mahdollistama etäopiskelu kyllä ihana asia. Voi vaikka laittaa luennon kännykästä korvanappeihin ja lähteä pihalle aurinkokävelylle. Ei tarvitse illalla jo alkaa miettiä sitä, että aamulla olisi selviydyttävä tiettyyn kellonaikaan liikkelle. Eikä pidä pystyä pukeutumaan asiallisesti ja hallitsemaan naamaansa. Vaikka tykkäsin olla kuntouttavassa työtoiminnassa Digipajalla, niin olihan se raskasta kaikkien oheishankaluuksien takia. Kylmät hallit, vääränlainen tietokone, eväiden miettiminen, kakalla käyminen, pukeutuminen, kenkien pitäminen sisätiloissa, sateella kotoa ulostautuminen, ihmisten huomioon ottaminen ja asiallinen käyttäytyminen - kaikki sellaiset ovat minulle ihan naurettavan ongelmallisia asioita. Puhumattakaan siitä, miten se oma elämä katosi kokonaan, kun kaikki voimat menivät "töissä" selviytymiseen.



Tämä koulutus on nimeltään "Luovuus liiketoiminnaksi", ja eihän siinä varsinaisesti minulle mitään uutta ole. Silti se on nostattanut minussa innostuksen, jota en ole viimeisten vuosien aikana saanut itsestäni millään kaivettua esiin. Tosin minun innostukseni on taas sellaista, että jee, kiva kun saa laittaa verkkokaupan ja jipii, voi tehdä esitteen ja hurraa, saa tehdä töitä kotona. No, sitten kun otetaan ne numerot mukaan hommaan, joudun tajuamaan, että niitä ihan oikeita töitäkin olisi tehtävä. On ihanaa, kun on verkkokauppa, mutta mitä siellä myisi? Ja on ihanaa kutsua itseään yrittäjäksi, mutta mistä se raha tulee? On ihanaa saada tehdä taittohommia, mutta miten toimeksiantajia löydetään? On ihanaa tehdä itselle flyereita ja käyntikortteja, mutta missä ihmeessä niitä jakelisin?

Kaikkea tällaista pyörii päässäni, mutta olen kuitenkin tänään saanut vanhan verkkokauppani elvytettyä! Tässä vaiheessa olen pikkuisen ahdistunut siitä, miten sovitan bloggaamisen, verkkokaupan ja graafiset työt yhteen ilman, että ne kuitenkaan eivät ole yhtä. Kun tein riepuja, tämä oli ihan toimiva kombo: panin likoon koko persoonani ja elämäni tämän blogipäiväkirjan kautta ja tämä toimi myös markkinointikanavana. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, ettei vakavasti otettava graafinen suunnittelija voi tehdä niin. Pitäisikö taas sulkea blogi? En halua. Pitäisikö aloittaa kokonaan uusi blogi tyystin nimettömänä? En halua. Pitäisikö luottaa siihen, ettei tämä avoin tilittämiseni täällä ole ammatillinen itsemurha? En uskalla. Pitäisikö valjastaa blogi taas mainoskanavaksi? En todellakaan halua.

Ehkä nämä kaikki tässä ajan mittaan selkiytyvät.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2024

Yhteiskuntakelpoisuudesta


Palasin Imatralle helmikuussa neljä vuotta sitten. Ostin tämä asunnon samana keväänä ja muuttamaan pääsin kesällä. Sen jälkeen oli parempia ja huonompia aikoja, mutta yksi iso taakka minulla koko ajan oli niskassani. Eihän minulla ollut kerrassaan mitään taitoja, joilla elättäisin itseni. 

Yhteiskuntakelpoisuuspaineessani sain sitten keväällä 2021 hetken päähänpiston, joka vei minut opiskelemaan tradenomiksi. On hämmästyttävää, että 28 vuotta vanhalla ylioppilastodistuksella todellakin pääsee ilman pääsykokeita ammattikorkeakouluun. Totuus opiskelun vaatimuksista paljastuikin vasta koulun alettua. En pystynytkään mihinkään! Tunsin ensimmäistä kertaa ikinä olevani aivan musertavan tyhmä. Jo pelkästään kaikkien verkossa olevien erilaisten oppimisympäristöjen tajuaminen kävi minulle melkein ylivoimaiseksi. En millään jaksanut lukea ammatillista tekstiä, ja jos yritin, en ymmärtänyt lukemaani. Tunsin olevani pelkkä nolo kakara, vaikka olin tuplasti muiden opiskelijoiden ikäinen. En pystynyt osallistumaan videopalaveripäiviin, koska en osannut keskustella kuten muut opiskelijat.

Ryhmäkeskusteluista lintsaamisesta aiheutui vain lisää häpeää. Olin niin erilainen kuin muut siinä ryhmässä. Minun kohdallani Teamsissä loistivat sateenkaarivärinen kukkatapetti ja sininen tukka. Kaikilla muilla oli valkoinen seinä ja siistit, vaaleat hiukset. Kaikki muut naamat tietokoneeni ruudulla näyttivät toistensa klooneilta ja jokainen niistä naamoista puhui kieltä, jota minä en. En saanut pakollisiakaan kursseja suoritettua ja yritin hiljentää huonoa omaatuntoani suorittamalla kivempia ja kevyempiä kursseja muiden oppilaitosten valikoimista. Olin jatkuvasti ahdistunut ja hädissäni, enkä nukkunut. Pääni täyttyi itsetuhoisilla ajatuksilla ja masennuin pahasti. Luovuttaminen ei silti tullut kysymykseenkään - mikä megahäpeä se olisikaan ollut!  


Olin todella huonossa jamassa, kun marraskuun alussa lähdin kaamospakomatkalle Fuerteventuralle. Siellä minä makasin hotellin parvekkeella ja itkin. Olin niin lopussa, etten jaksanut edes tehdä rakkaita erämaavaelluksiani tai kävellä mereen uimaan. Raahasin kaupasta herkkuja ja kävin hotellin uima-altaalla mykkänä vesijumppaamsasa iloisten turistien seassa. En kyennyt tapaamaan edes niitä paria tuttua, jotka saarella asuvat. Yritin suorittaa opintoja reissussakin, mutta ympäristönvaihdos ei tuonut mitään muutosta niistä selviytymiseen.

Vasta, kun työvoimatoimiston virkailijani sanoi minulle aivan suoraan, että nyt on viisainta keskeyttää opiskelu, minä tein sen. Se oli tuskallinen päätös, mutta huomasin pian, että kun olin saanut sekä opiskelun että terapian pois elämästäni, minun olikin yhtäkkiä helppoa olla. Olin nimittäin ennen matkaa päättänyt lopettaa terapiassa käymisenkin, koska olin kokenut sen vain pahentavan oloani. Olin kurkkuani myöten täynnä psykopuhetta, jolla maailmani oli täyttynyt vuodesta 2018 asti. Kun aloitin tuonkertaisen terapian, minussa oli muutamia vikoja, jotka kaipasivat fiksaamista. Vuodessa se vikalista kasvoi kilometrin mittaiseksi. Olinkin pelkkä kaikin puolin epäonnistunut paska, joka ei millään elämän osa-alueella kyennyt siihen, mihin normaalin ihmisen olisi pitänyt pystyä. (Nyt tiedän jo, mikä tuohon oli syynä, mutta sivuutetaan se nyt.)  


Palatessani Suomeen päätin aloittaa aivan oman terapiani, joka tarkoitti kaikkien velvollisuuksien minimointia sekä pelkästään kivojen asioiden tekemistä. Tällä "terapiallani" minä aloinkin voida aivan mainiosti. Koko talven ja kevään minä piirsin, neuloin, katsoin elokuvia, ulkoilin, askartelin, leikin ja kävin vesijumpassa ja kuntosalilla. Keskityin järkevään syömiseen ja tajusin hoitaa vaihdevuosiani. Minulla oli taas harrastuksia, joihin upposin pää suhisten. En juurikaan tavannut ketään muita kuin Suloa, koska ihmiset tuntuivat minusta riesalta. Kaikkien raskaiden ihmissuhteiden katkaiseminen hermostutti, mutta osoittautui lopulta vapauttavaksi. Työvoimatoimistokaan ei patistanut minua minnekään, koska tein satunnaisesti graafista suunnittelua. Vietin koko seuraavan kesän Helmutissa ajelemalla ympäri Suomea ja tapaamalla kavereitani. Olin onnellinen. Olin kepeä. Olin tyyni. Nukuin ihanasti. Ja tätä rauhallista eloa kestikin melkein puolitoista vuotta eli viime kevääseen saakka.

Siitä sitten alkoivatkin ne raskaat ajat, joista edellisessä postauksessani kerroin.

Nyt minä opiskelen taas etänä ja katselen Zoomin ruutua. Mutta tällä kertaapa en olekaan outo friikki, kun aiheena onkin "luovuus liiketoiminnaksi". Tässä porukassa on muillakin opiskelijoilla värikkäitä vaatteita, persoonallisia hiuksia ja haasteita löytää paikkaansa työelämässä. Muutkin ovat luovia, nauttivat käsillä tekemisestä ja innostuvat liian monista asioista. Ja tällä kertaa minä en myöskään ole tyhmä, sillä minulla on jo paljon pohjaa oman 13 vuoden yritystaipaleeni ansiosta. Olen tehnyt elämässäni jo kaksi liiketoimintasuunnitelmaa, joten tämän kolmannen tekemisessä ei tule olemaan ongelmaa. Saan toivottavasti kuitenkin jotain uusia ideoita omaan yritykseeni tai keinoja löytää asiakkaita, tai edes vähän itseluottamusta.

Olen oikeasti aina nauttinut opiskelemisesta. Yläasteella ja lukiossa parasta olivat oppitunnit ja pahinta välitunnit. Muiden koululaisten inhoamat kokeet olivat minulle jännittävää itseni testaamista. Vihasin reaaliaineita, mutta pänttäsin viimeisenä iltana ulkoa koealueen ja kokeiden jälkeen unohdin autuaasti kaiken "oppimani". Rakkaimpia aineita minulle olivat kuvaamataito ja käsityöt, vaikeimpia liikunta ja reaaliaineet. Matematiikkaan suhtauduin neuroottisella kunnianhimolla miellyttääkseni isääni. Ylioppilastodistuksessani olikin kirjaimia laajalta skaalalta. 

Lukion jälkeen lähdin opiskelemaan graafista suunnittelua, ja sen jälkeen aikuisiällä olen riemulla aina heittäytynyt oppimaan kaikenlaisia uusia taitoja. Olen käynyt lukemattomilla kursseilla ja hurahtanut aina johonkin uuteen, kunnes olen kyllästynyt ja keksinyt taas uuden harrastuksen. Kursseilla käyminen on tekemisen riemusta huolimatta tuntunut kuitenkin työläältä velvollisuudelta. Työelämäni on ollut samanlaista. Jo graafiseksi suunnittelijaksi valmistuttuani ihmettelin niitä, jotka haaveilivat vakituisesta työsopimuksesta. Minusta määräaikaiset olivat turvallisia, koska ne eivät tuntuneet elinkautiselta vankeusrangaistukselta. 

Olen ollut pitkiä aikoja työttömänä. Jokainen työpaikkani on väsyttänyt minut ja olen itse päättänyt lopettaa aina määräaikaisuuden päättyessä. Mieluisinta oli toimia käsityöyrittäjänä, mutta siihen suhtauduinkin kuin leikkimiseen - tein mitä huvitti ja milloin huvitti. Pienet elinkustannukset mahdollistivat sellaisen leikkiyrittämisen. Silti sekin poltti minut loppuun. Ei minulle koskaan ole tullut mieleenikään käyttää sanaa "burn out", mutta nyt ymmärrän, että sitä ne minun romahteluni ovat olleet siitä huolimatta, että tein vain osa-aikaista työtä tai jotain, mistä todella pidin. 


Normaaleilla ihmisillä on kokopäivätyönsä ja he hoitavat lapsensa, pitävät huolta parisuhteestaan, käyvät kaupassa ja asioilla, hoitavat ruoanlaiton ja muut kotityönsä, harrastavat zumbaa ja käyvät sukuloimassa ja ehtivät katsoa vielä jotain Putouksia ja Masked Singereitä. Minä sen sijaan olen ihan nuoresta asti ihmetellyt, millaisilla supervoimilla ihmiset elävät sitä elämää, joka normiksi on muodostunut. Minä en ole sellaiseen koskaan pystynyt, edes ajatuksen tasolla. Nyt minä tiedän, ettei heillä ole mitään supervoimia - on vain normaalit aivot. Kaikki muut eivät olekaan erikoisia, vaan se erikoinen olenkin minä!

Ja sen ymmärtäminen on minulla nyt alkanut. Minä katson koko 50 vuoden elämänhistoriaani aivan uudelta kantilta. Saisinpa rauhan katsella sitä ilman velvollisuuksia, jotka kuluttavat minut tainnoksiin.

tiistai 26. maaliskuuta 2024

Kuormittumisesta



Minulla alkoi eilen työllisyyskoulutus ja seuraavat kolme kuukautta minun pitää jaksaa reippaasti istua tietokoneella Zoomissa joka ikinen arkipäivä aamusta pitkälle iltapäivään. Sellaista elämää minulla ei ole ollut sitten 90-luvun, joten vähän jännittää, miten jaksan. Onneksi tämä tapahtuu kotona, enkä joudu lähtemään aamuisin minnekään. Saan ehkä siinä samalla tehtyä pyykinpesut ja jotain ruoanlaittoa tai vaikka piirtelemään. Toivon, etten kuormitu niin paljon, kuin kuntouttavassa työtoiminnassa Digipajalla, jossa kävin viime keväästä joulukuun alkuun asti. 

En olisi ikinä uskonut, että kolme lyhyttä päivää viikossa panisivat minut niin muussiksi. Tosin tuohon ajanjaksoon osui muitakin todella kuormittavia tapahtumia, joten pelkkää työtoimintaa en voi syyttää. Joka tapauksessa olin ihan totaalisen lopussa jo syksyllä. Menetin elämänhallintani aivan tyystin ja tuli taas kerran loppuunpalaminen.



Haasteet alkoivat jo keväällä, kun yhtäkkiä olikin paljon jaksettavaa ja hoidettavaa, eikä kesä tuonut helpotusta. Oli taloyhtiön loputtomat hallitushommat ja lämmitysjärjestelmän uusimisen suunnittelu. Oli yläkerran kämpän hallintaanotto ja sen remontoiminen yksin. Kyseisen asunnon ostaminen ja siitä koitunut velka. Maakaasun hinnan nousun aiheuttama järkyttävän korkea yhtiövastike. Taloyhtiön huono rahatilanne. Putkistosta paljastuneet ongelmat, jotka estivät maalämmön suunnittelemisenkin. Putkiremonttiin päätyminen ja sen viivästyminen meistä johtumattomista syistä. Yhtiöjärjestyksen uusiminen. Kaiken maailman kustannusten laskeminen. Taloyhtiön pihatyöt. Liiallinen sosiaalisuus kuntouttavan työtoiminnan takia. Paljon kesävieraita. Läheisen masennus. Yllättävän paljon graafisia ja kuvitustöitä. Kuollut tietokone ja uuden ostaminen. Uusien ohjelmien opetteleminen ja niiden kuukausimaksuista selviytyminen. Taidenäyttelyn loihtiminen viime tipassa. Helmutin hajonnut pakoputki ja etenevät ruostevauriot. 

Bensan hinta nousi törkeäksi, eikä minulla edes olisi ollut aikaa helmusteluun, joten vietin ihan koko kesän kotona. Porvarihallituksen uhkailut sosiaalitukien menettämisestä saivat minut jatkuvaan pelkotilaan. Lakkasin kokonaan lukemasta uutisia, koska niihin jo korona-aikana pesiytyi pelottelutyylinen kirjoittelu. Itärajan sulkeutuminen on koetellut minua henkisesti. Samoin Imatran hirvittävä näivettyminen venäläisten puuttumisen takia. Kiireestä johtuen lakkasin liikkumasta, ruokailuni muuttui epämääräiseksi ja herkuttelin taas holtittomasti. Lokakuussa alkoi unettomuus, joka hellitti vasta joulun jälkeen. Putkiremontti jouduttiin siirtämään ensi keväälle. Hallituksen puheenjohtajuus alkoi näyttäytyä minulle jo suorana tienä tuomioon kuolemantuottamuksesta ja katastrofiajatteluni kasvoi ennennäkemättömiin mittasuhteisiin. Kiire venytti oman kotini alkovi- ja seinäremonttia ja kaaoksen keskellä asuminen sai pääni sekaisin. En ehtinyt harrastaa mitään rentouttavaa. Kiire aiheutti myös harmeja parisuhteeseen, kun yhteinen aikamme supistui yhteen tuntiin illassa katsellen kainaloittain Frendejä telkkarista. ADHD-diagnoosini aiheutti minussa jonkinasteisen identiteettikriisin ja lääkekokeilut vituttivat. Läheisen ihmisen terveydentilasta johtuen olin syksyllä pari kuukautta apu- ja juoksutyttönä. Ja lopuksi joulukuussa vielä sattui yksi kalenterikatastrofi.



Luulisin, että tällainen olisi kuormittavaa ihan kenelle tahansa, mutta nyt tiedän, että ADHD:n takia minulla ei edes olisi mahdollisuuksia jaksaa tällaista kuten neuronormaalit ihmiset. Ei minun siis tarvitsekaan hävetä ja ihmetellä, miksen jaksa. Silti nolottaa perustella väsymistäni diagnoosilla. Ei kuulemma saisi vedota ADHD:hen, vaan pitäisi taistella sitä vastaan. Miksi? Jos minä ominaisuuksistani välittämättä vain painan eteenpäin kaikkien velvollisuuksieni alla, teen elämästäni helvettiä. Ja silloin, kun minun elämäni on helvettiä, minä masennun. En löydä mitään syytä elää sellaista elämää. Jatkuvan stressitilan ylläpitäminen on keholle tappavaa ja luultavasti tulee lopulta yhteiskunnalle kalliimmaksi kuin se, että saisin elää omalla simppelillä tavallani.

Sillon, kun olin Espanjassa Helmutin kanssa, minulla oli rauha sisälläni. Se oli ihana tunne. Vaikka olin masentunut ja yksinäinen ja välillä peloissani, minun päässäni oli sellainen rauha, jota en ollut kokenut ennen. Paikansin sen johtuvaksi velvollisuuksien puutteesta. Puhuin siitä silloin kavereille, ja sain osakseni ärsyttävää saivartelua velvollisuudesta noudattaa liikennesääntöjä. Enhän minä sellaista tarkoittanut. Vaan sitä, että kukaan ei odottanut minulta yhtään mitään. Minä olin vastuussa vain itsestäni, eikä minun tarvinnut tehdä työtä. (Olin tuolloin sairaslomalla ja saanut ison veronpalautuksen.)



Sen ymmärrettyäni päätin, että järjestän elämäni niin, että siinä on mahdollisimman vähän muualta tulevia vaatimuksia. Onnistuin siinä sittemmin jo aika hyvin, kunhan ensin olin livistänyt Majikselta, tempoillut aikani parisuhdeyritelmän ja irtoseksisuhteiden verkossa, saanut hankittua kodin ja lopulta oppinut asumaankin siinä. Sitten koitti puolitoista vuotta ihanaa rentoa, rauhallista aikaa, jolloin keskityin piirtämiseen ja leikkimiseen. Vietin kesällä -22 kolme kuukautta kierrellen Helmutilla Suomea. Rauha oli taas päässäni. Minä koin mahtavan määrän inspiroivia elämyksiä ja tein rauhoittavia asioita. Vaihdevuosioireilustani huolimatta olin onnellinen. Ainoa riesani oli taloyhtiö, joka aika ajoin sai minut ahdistumaan.  

Mutta nyt olen todennut epäonnistuneeni täysin tavoitteessani. Viime keväästä saakka elämä on ollut pelkkää velvollisuutta ja vaatimusta, ja minun oikeasti täytyisi pystyä karsimaan niitä.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2024

Asioiden pahentamisen armolahja ja lopputarmotuoli


Joku sanoi juuri äsken Vauvan helvetillisellä keskustelupalstalla syntyneessä uudessa viestiketjussa, että minulla on asioiden pahentamisen armolahja. Se on aika hyvin sanottu. Tunnistan itseni siitä. Vaikka pyrin toimimaan oikein, kaikesta tuleekin kaaosta. Yritän korjata mokani, ja ne vain kasvavat valtaviin mittoihin. Rehellisyyteni johtaa loukkaantumisiin. Näissä tilanteissa tulee sellainen olo, että salailu, valehtelu ja kulissien pitäminen voisivat kuitenkin olla ihan hyödyllisiä taitoja. 

Mutta toisaalta onkin tosi hyvä, että Vauvan hyeenat kääntyivätkin minua vastaan. Ehkä Majis ei menetäkään asiakkaitaan, jos minä nyt vaikutan tuuliviiriltä, feikiltä, valehtelijalta, epärehelliseltä, sekopäältä, lahkolaiselta - ihan nyt muutaman viimeisimmän lainatakseni. Tämäkin soppa onneksi vielä joskus unohtuu ja Majis jatkaa eriskummallista eloaan.

En ymmärrä, miten julkkikset kestävät julkisuutta. Enkä ymmärrä, miksi nuorisolaiset väen vängällä pyrkivät vloggaajiksi ja tiktokvaikuttajiksi. Anonyymien nettihuutelijoiden kyvyttömyys rauhalliseen kommunikointiin on käsittämätöntä ja ilkeys ihan huimaa. Minä olen aivan tuskissani jo tästä omasta vartistani typerällä keskustelupalstalla, ja se on sentään tosi pientä verrattuna siihen, mitä julkisuuden ihmiset osakseen saavat. On todella vaikeaa lukea perättömiä syytöksiä tai sanojeni vääristelyä ja yrittää olla alentumatta väittelemään nimettömien hysteerikkojen kanssa.

Hyvä puoli tässä on se, että minä näin, miten suuri on sanojen voima ja mikä vastuu niiden mukana kulkee.

Minä opin jo monta vuotta sitten pysymään Facebookista poissa, koska ihmisten tappelu siellä sai minut pois tolaltani. Paljon sitäkin aiemmin olin jo oppinut estämään anonyymien kommenttioikeuden täällä blogissani. Viime vuosien maailmantilanne opetti minut olemaan lukematta uutisten perässä olevia kommentteja. (Miksi ihmeessä uutisiin edes pitää olla mahdollisuus kommentoida?) 

Olin myös kuvitellut osaavani pysyä poissa kaikenmaailman anonyymeiltä keskustelupalstoilta. Mutta ehkä tämä nyt viimeistään opettaa minut pysymään niistä kaukana ja leikkimään ihan vaan omalla kotikentälläni.

Entä olisitteko osanneet kuvitella, mitä seuraa siitä, että menen omalla nimelläni ja pärställäni paikallislehteen? No, yhteydenottoja miehiltä kuin Tinderissä konsanaan! Ihmettelin. Sitten Sulo nauroi, että mitäs menit kirjoittamaan olevasi yksinelävä nainen!

Joidenkin ihmisten luetunymmärtäminen on erikoista. Tai sitten minä olen todella paska kirjoittaja. Juuri nyt taiteilen sillä rajalla, että piilotanko blogini kokonaan. Tämän piti olla minun vanhan harrastukseni henkiinherättämistä, mutta sainkin aikaan ihan kunnon ahdistuksen itselleni ja läheiselleni sekä hankaluuksia Danielille ja Soilelle. Minusta on toki hyvä, jos Majiksen päässäkin alettaisiin miettiä joitain asioita uudelta kantilta tämän shown ansiosta, mutta liiallisuuksiin tämä kuitenkin meni.

Toivottavasti sekä minusta että Majatalon isäntäväestä vain tuntuu nyt pahemmalta kuin olisi oikeasti syytä. Täällä blogissahan kukaan ei ole riehunut mitään. Yksi nettipalstahan se Vauvakin vain on, haiseva pieru saharassa, joka katoaa lopulta tuuleen. Minä olen ainakin Danielin kanssa sovinnon tehnyt ja myös Soilelta anteeksi pyytänyt virheitäni. Siihen minun pitäisi keskittyä, eikä hajoilla vähämielisten anonyymien paskapuheisiin. Ne, jotka minut oikeasti tuntevat, saattavat ehkä nähdä minussa tuuliviiripiirteitä, mutta tuskinpa kuitenkaan feikkiyttä, valehtelua, epärehellisyyttä tai lahkolaisuulta.



Lisäys 26.3.

Daniel pyysi, että pitäisimme kirjallisen Lopputarmotuolin, joka sitten julkaistaisiin Majiksen kotisivuilla ja Facebookissa. Hän antoi minulle sitä varten kysymyksiä vastattavaksi. Vastauksiani yritettiin yhdessä hioa niin kauan, että ne kelpaisivat heille, mutta että minä kuitenkin vielä pystyisin ne itse allekirjoittamaan. Ihan sellaiseen lopputulokseen ei päästy, joten en tiedä, julkaisevatko he sitä koskaan. 

Jokohan tämä draama kuitenkin olisi nyt loppuun käsitelty? On ollut vähän turhan raskas kuukausi, kun olen joka päivä täyttänyt ajatuksiani Majiksella ja kökkinyt tietokoneella kirjoittamassa niitä ajatuksiani sanoiksi.

Minulla ei ole enää kaunoja Majista kohtaan. Olen siitä Danieliakin kiittänyt, että kirjeenvaihtomme myötä vapauduin ahdistuksestani. Nyt minä tiedän kaiken sen, mikä omissa toimissani aiheutti isäntäparille epäluuloisuutta minua kohtaan ja sen, miksi se epäluulo sitten eskaloitui niiksi kamaliksi viimeisiksi viikoiksi. On ollut ihan helppoa paitsi pyytää anteeksi, myös antaa anteeksi ja ymmärtää heidänkin puolensa asioista. Minulla ei ole enää pelkoa eikä katkeruutta. Toivoisin, että ne kaverini ja myös minulle tuntemattomat entiset toipujat, joille jäi haavoja Majikselta, pystyisivät pääsemään tähän samaan pisteeseen.


° ° °

Tästä linkistä pääset lukemaan kaikki Ystävyyden Majataloon liittyvät kirjoitukseni.

° ° °

sunnuntai 17. maaliskuuta 2024

Kirjeenvaihtoa Danielin kanssa

Kun kirjoittelin tänne ensimmäistä Ystävyyden Majatalosta, minun ajatukseni oli vain jatkaa tätä päiväkirjaani siitä, mihin se katkesi vuonna 2018, ja samalla tuoda julki se, miten vaikeaa voikin olla paikassa, joka oman markkinointinsa perusteella vaikuttaa todelliselta idylliltä. Halusin myös antaa rohkeutta niille, jotka minun laillani olivat itse kokeneet tulleensa Majiksella huonosti kohdelluiksi tai seuranneet sellaista sivusta. 

Kirjoittamisesta innostuneena sorrettujen puolustajana minä sitten sinne Vauvan palstallekin menin romaanejani laatimaan. 

Pelkoni Danielia ja Soilea kohtaan alkoivat kirjoittamisen myötä lopultakin hälvetä ja tajusin, että minun on saatava edes jotain selitystä sille, miksi minua omasta mielestäni kohdeltiin niin kohtuuttoman julmasti ja epäoikeudenmukaisesti omiin rikkeisiini nähden. Oli siis pakko uskaltaa ottaa yhteyttä Danieliin. 

Lisäksi minua ahdisti yhä kasvava syyllisyys Vauvan keskustelusta. Julkisen metakan aiheuttaminen tuntui minusta asialta, jonka halusin Danielille tunnustaa. Majis on paikka, josta on todella vaikeaa antaa ulkopuolisille todenmukaista kuvaa. Joko se näyttäytyy hirvittävänä kulttina tai sitten minä itse näyttäydyn yksinäisenä hulluna, joka ei osannut ottaa pyyteetöntä apua vastaan ja aiheutti hankaluuksia kaikille. Majis on kaikkea muuta kuin yksinkertainen paikka selitettäväksi. Minä yritin, mutta taisin tulla avanneeksi vain Pandoran lippaan.

Niinpä minä sitten tuossa puolisentoista viikkoa sitten laitoin Danielille viestin WhatsApissa, ja pyysin, suostuisiko hän keskustelemaan kanssani. Sen jälkeen me olemme käyneet kirjeenvaihtoa. Daniel kirjoittaa öisin ja minä päivisin. Yhteensä tekstiä on kertynyt yli 60 A4-arkkia, joista suurin osa on sitä, miten olemme yrittäneet löytää ymmärrystä toinen toistamme kohtaan.

Vaikka minun suurimmat ongelmani liittyivät Soileen, halusin silti ottaa yhteyttä vain Danieliin. Tämä paitsi sen takia, että ainakin vielä minun aikanani Daniel oli yksinvaltias, myös siksi, että Majiksessa olin kokenut Danielin pystyvän ottamaan kritiikkiä vastaan Soilea paremmin. Tämän kirjeenvaihtomme aikana olenkin ymmärtänyt, että minun ongelmani Danielinkin kanssa syntyivät enimmäkseen Soileen liittyvistä asioista.

Daniel oli ollut jo tietoinen blogistani - sen oli kai joku Instagramissa minua seuraava pikkulintu laulanutkin heti eteenpäin. Tietenkin yksi jos toinenkin Majiksen ystävä oli myös hälyttänyt Danielin lukemaan Vauvaa. Arvostan sitä, että hän silti oli halukas kommunikoimaan kanssani ja jopa teki sen todella lempeästi.

Kirjoittaminen on ollut tässä avainasemassa. Jos olisin yrittänyt puhua näistä asioista suusanallisesti kasvotusten hänen kanssaan, kaikki olisi mennyt ihan niinkuin aina Majiksella. Eli näin: minä otan esille vaikean asian, ja saan lempeän ja kannustavan vastaanoton. Sitten minut käännetään kuvainnollisesti katsomaan peiliin ja siellä näenkin, miten minä itse myrkytän ympäristöäni. Pääni sumenee, enkä osaa puolustaa omaa kantaani, vaan hätäännyn. Lopuksi poistun keskustelusta syyllisenä kaikkeen ja kannan silmitöntä häpeää. 

Vaan niin ei olekaan käynyt nyt! Olemme molemmat saaneet omat ajatuksemme perille ja keskustelu on pysynyt koko ajan asiallisena. Vaikka Danielin kirjat ja Facebook-luennot ovat minulle hepreaa, hän osaa suoraan minulle kirjoittaessaan tuottaa ihan yksinkertaista kieltä, jonka minäkin tajuan. Meidän päinvastainen vuorokausirytmimme antaa minulle hyvin aikaa punnita sanojani tarkasti. Minä saan jarrutettua, jos meinaan kiivastua. Osasin jopa panna rajan siihen, missä huomasin tutun syyllistämiskuvion käynnistyvän. Olen myös päivittäin saanut juteltua vertaisteni kanssa niistä teemoista, jotka kirjeenvaihdossa ovat tulleet esiin ja saanut heiltä omaa napaani laajempaa näkökulmaa. Olen heille tosi kiitollinen siitä. Eivät nämä muistot mitenkään kevyitä ole heillekään.

Sain myös niitä kovasti kaipaamiani vastauksia, kun lopulta pääsimme kysymyksiini asti. Tulkitsen Danielin ja Soilen sanat rehellisiksi. En koskaan ole ollut ihminen, joka ensimmäisenä epäilisi toisten valehtelevan. Vasta Majatalon kokemusteni takia minuun iski epäluottamus tavallisten ihmisten aitoutta ja sanojen vilpittömyyttä kohtaan. Siihen on syynä ainakin Majiksen kantelukulttuuri, mutta myös ne toipujat, joita nimitän pelaajiksi. En enää tiennyt, mitkä sanat olivat vilpittömiä. Danielkin luonnehti minua "kyvyttömäksi valehtelemaan", mikä ilahdutti minua. Sellainen itsekin koen olevani ja jos joskus harvoin olen langennut valehteluun, se on joko näkynyt saman tien päällepäin tai aiheuttanut silmittömän suurta tuskaa itselleni ja lähipiirilleni. 

Ne selitykset, joita Daniel ja Soile minulle nyt ovat kertoneet omaan loppuaikaani liittyen, ovat tuoneet minulle rauhan. He ovat vain ihmisiä, ja heilläkin on omat traumansa ja haavansa, joihin osumalla syntyy konflikteja. Minä kuulemma satuin osumaan niihin haavoihin. Siinä, kun sekä he että minä kääntelimme tajuamattamme veitsiä toistemme haavoissa, syntyi pahaa jälkeä. Nyt on tuntunut hyvältä lukea Danielin ja Soilen omin sanoin, että minulle todella oltiin tarpeettoman ankaria vaatimalla minulta asioita, joihin en ollut valmis. Hekään eivät enää luottaneet minuun ja todellakin lakkasivat tykkäämästä minusta. Sain kuulla, että minuun yksin tosiaan purettiin sellaistakin pettymystä, joka liittyi myös muihin toipujiin.

Miten ihanaa saada tällaisia inhimillisiä selityksiä! Sinänsä silti aika karua. Sillä, että yritin rakentaa Soileen luottamusta yltiörehellisyydelläni, olikin täysin päinvastainen lopputulos.

Minulla on nyt päällimäisenä tämä korjaava kokemus Danielista ja Soilesta ja syyt omiin vaikeuksiini ovat minulla paremmin ymmärryksessä. En enää saa ahdistuskohtausta, kun ajattelen viimeisiä aikojani Majatalossa. Ymmärrän myös isäntäparin puolen heidän suhteestaan minuun. 

Olen kuitenkin paljon jutellut tässä viime viikkoina myös joidenkin entisten asukkaiden kanssa. Se, millaisia ongelmia Majiksen terapiaan ja johtamiseen yleisesti liittyy, ei ole vain minun tai muiden vääränlaisten omaa kuvitelmaa, vaan myös eräät hyvillä mielin Majiksesta lähteneet ne tunnistavat. En minä siis tosiaankaan peru aiempia ajatuksiani Majiksesta. 

Minä olen yhä se sama Susanna, joka ei hyväksy terapeuttien asumista yhdessä potilaidensa kanssa. Ne taustat, jotka Daniel ja Soile minulle omaan tapaukseeni liittyen kertoivat, vahvistavat tätä käsitystäni entisestäänkin. Tuollaisessa kuviossa kun syntyy pakosti tilanteita, joissa inhimillisyys sotkee ammatillisuuden. Ja kun paikkaa johtaa pariskunta ilman ulkopuolista työnohjausta, oma perhe menee konflikteissa luonnollisesti aina etusijalle. 

Olen myös yhä se sama Susanna, jonka mielestä talossa joskus kohdeltiin epäoikeudenmukaisesti henkisesti huonosti voivia tai muuten vaan värikkäitä persoonia.

Ja sekin sama Susanna minä olen, jonka mielestä myös negatiiviset majiskokemukset ovat yhtä arvokkaita kuin positiiviset ja ansaitsevat paikkansa mediassa. Kyllä minä yhä toivon, että niistä uskallettaisiin ja haluttaisiin kertoa ja niiden myös annettaisiin olla olemassa. Uskoakseni ainoastaan sillä tavalla ehkä voidaan saada jotain muutosta aikaan talon rakenteellisiin ongelmiin, jotka Majiksen seinien sisällä tapahtuvissa hampaidenpesuissa eivät muutu. Toivottavasti olen väärässä. Minulla ei kuitenkaan ole mitään halua olla kokoamassa jotain vastarintaliikettä, niinkuin jotkut ovat jo arvelleet.

Joku Vauvassa sanoi, että Susannapa sitten päätti pestä hampaansa julkisesti. Kun minä tähän aluksi julkisesti ryhdyin, niin en osannut ajatella, mihin tämä johtaisi. Jopa Salon paikallislehti on minua tavoitellut tämän tiimoilta. En kuitenkaan suosittele ketään pesemään hampaitaan millään anonyymien temmellyskentällä, kuten minä tein - siitä seuraa vain pahaa oloa joka suuntaan. Tällä kertaa siitä seurasi onneksi myös jotain hyvää, sillä Daniel haluaa kutsua myös muita Majiksella pettyneitä keskustelemaan kanssaan. Joko kirjeenvaihdolla tai menemällä ihan paikan päälle. Hän keksi jopa lanseerata erityisen "pettyneiden pyykinpesu" -juhlan. 

Kirjeenvaihtoa minäkin voin suositella ihan täydestä sydämestäni! Tämä vuosia lykkääntynyt "hampaidenpesuni" tai "lopputarmotuolini", tai miksi tätä nyt kukakin haluaa kutsua, on kuitenkin lopulta ollut minulle tärkeä kokemus, vaikka jossain vaiheessa jo sekä lähimpäni että minä itse kerkesimme huolestua, kun näyttikin siltä, että minä muserrun Vauvan ja kirjeenvaihtoni takia uudestaan. Sulokin sanoi, että on karmeaa katsoa, miten minä juoksen seiniä päin aina uudelleen ja uudelleen. 



Olen jutellut Danielin kanssa myös talon säännöistä, jotka olivat kuulemma ihan uusi asia minun taloon saapuessani ja niitä oltiin siis vasta testaamassa. Sitä ennen Majis oli ollut pari vuosikymmentä täysin säännötön paikka. Sekin kuulostaa minusta aika tolkuttomalta, mutta toivottavasti siellä jossain vaiheessa löydetään joku kultainen keskitie - ellei ole jo löydettykin. Tässä on kuitenkin kulunut jo neljä vuotta siitä, kun minä jätin sen kaiken taakseni. Enhän minä tiedä, millaista siellä nyt on!

Tottakai toivon, että Majis kehittyisi parempaan suuntaan. Sääntöihin Daniel kertookin muutoksia jo tulleen. Ryhmät ja terapia ovat yhä pakollisia, mutta kahden viikon koeasumisaikaa pidennetään nykyisin tarpeen vaatiessa vaikka kahteen kuukauteen, jotta asukkaaksi tuleva todella tietää, mihin sitoutuu. Jokaisen, joka allekirjoittaa yhteisösopimuksen, pitäisi nykyisin siis tietää, millaisia ryhmät ovat ja millaista käytännössä on asua oman terapeuttinsa kanssa. Selän takana puhumista ei kuulemma enää rajoiteta entisellä ankaruudella, vaan Daniel sanoo jo ymmärtäneensä, että toipujien puhuminen keskenään kuuluu siihen pakettiin, joka heidän on vain hyväksyttävä. 

Vain nykyiset asukkaat voisivat kertoa, ovatko muutokset toimineet. Onko tuo uusi menettelytapa keino karsia vääränlaiset toipujat pois ja sillä lailla välttää se, että terapia- ja johtamiskuvion ongelmia jouduttaisiinkin uudelleenarvioimaan? Vai onko sillä saatu Majiksesta paikka, jossa kaikilla on hyvä olla?

Minun tulkintani on, että Danielilla oikeasti on aito pyrkimys parempaan, mutta eihän vanha koira ainakaan helposti opi uusia temppuja. Samoin ajattelen Soilesta, että hänenkin tarkoitusperänsä ovat hyvät. En pidä heitä mitenkään pahoina ihmisinä ja uskon, että he todella tuntevat kutsumusta ihmisten auttamiseen.

Jos joku minulta nyt kysyisi, kannattaisiko lähteä Majikseen toipumaan, minä sanoisin, että varaudu kaikkeen ja ole itsellesi uskollinen. 

Jos ajatus siitä, että istut aamupalalla terapeuttisi kanssa, käyt hänen kanssaan kuntosalilla ja päätät jokaisen päiväsi hänen kanssaan saunan lauteilla, on sinulle mieleinen, niin kaikin mokomin käy tutustumassa paikkaan! Jos sopeudut helposti toisten luomiin sääntöihin ja osaat sotkeentua vain omiin asioihisi, pärjäät siellä varmasti mainiosti. Voit ihan takuulla saada sieltä apua omaan kriisiisi. 

Se, että Majis oli minulle väärä paikka juurikin tuon takia, etten pystynyt hyväksymään sen peruskiviä, ei tarkoita sitä, etteikö se voisi sopia jollekin toiselle. Onhan sieltä moni saanut paljon hyvää mukaansa! Myös me, jotka saimme jotain pahaakin.

Tuossa yllä olevassa kuvassa näkyvä Live, love, laugh -teksti oli muuten Majatalon saunan ovessa. Minä vihasin sitä, kun sinne saavuin. Se sai minut suuttumaan aina, kun siihen silmäni laskin. Olin silloin ihan helvetin katkera Sulolle, häpesin omia vääriä ja kuvottavia tekojani, olin ahdistunut erosta ja kotini menettämisestä ja tunsin kaikenkattavaa vihaa elämää kohtaan. Vuoden kuluttua, kun lähdin Espanjaan, tuo taulu ei enää aiheuttanut minussa raivontunteita. Joskus jopa hymyilin sen joutavalle sanahelinälle. 

Kyllä minäkin Majiksessa siis paljon toivuin - sen ansiosta tai siitä huolimatta.


Tästä pääset lukemaan TOIVOTTAVASTI vihoviimeisen kirjoitukseni tästä aiheesta.

° ° °

Tästä linkistä pääset lukemaan kaikki Ystävyyden Majataloon liittyvät kirjoitukseni.

° ° °

tiistai 12. maaliskuuta 2024

Työttömänä Imatralla

Kun tämä kirjoittelu on taas maistunut, niin innostuin myös vastaamaan paikallislehden kyselyyn siitä, millaista on olla työtön Imatralla. Siitä sitten päädyin lehteen asti. Se juttu on luettavissa vain tilaajille, ja kuten yksi kaveri vitsailikin, olen liian köyhä jopa lukemaan itsestäni. Sain kuitenkin kuvakaappaukset jutusta, ja koska toimittaja ei ole muuttanut kai mitään minun sähköpostistani, julkaisen tuon sähköpostini tähän. Viime päivistä viisastuneena yritän välttää näkemästä artikkelin kommentteja. Otsikko jo oli sillä lailla muotoiltu, että se puistatti minua. Työttömien lynkkaus netissä on ollut karmeaa viime aikoina, jopa Ylen uutisjuttujen kommenttikentissä.

- - - - - - - - - - 

Heippa!

Olen 49-vuotias yksineläjä. Olen ollut aikuisikäni aikana työtön pitkiä aikoja. Työelämään sopeutuminen on ollut minulle aina todella vaikeaa, ja palan loppuun erittäin helposti yleisellä mittapuulla. Tämä selittynee sillä, että minulla on diagnosoitu ADHD. Pidän itseäni osatyökykyisenä, vaikkei siitä mitään virallista todistusta voikaan saada.

Olen koko aikuiselämäni ajan yrittänyt löytää itselleni sopivaa tapaa elää. Olen ollut kokoaikatyössä sekä koulutustani vastaavalla alalla että ”hanttihommissa”. Olen ollut yrittäjä, olen opiskellut ja tehnyt osa-aikatyötä. Olen käynyt kuntouttavassa työtoiminnassa ja ollut täysin työttömänä. Näistä kaikista vaihtoehdoista henkisesti helpointa minulle on ollut olla kokonaan työtön. Vaikeinta on ollut kokopäivätyössä ja yrittäjänä, vaikka noina aikoina tulin tietenkin parhaiten toimeen taloudellisesti.

Tällä hetkellä olen osa-aikainen yrittäjä, mutta varsin pienten yritystulojeni takia olen oikeutettu täyteen työttömyyskorvaukseen ja asumistukeen. Jos tällä lailla olisi mahdollista jatkaa, valitsisin juuri tämän yhdistelmän. Olen rahallisesti todella ahtaalla, mutta mielenterveyteni pysyisi tällä kombinaatiolla parhaiten kunnossa. Minun ei ole tarvinnut turvautua toimeentulotukeen kuin poikkeustilanteissa. Olen esimerkiksi saanut Kelan kustantamat monitehosilmälasit.



Kokemusta työttömän elämästä minulla on Imatran lisäksi Pirkanmaalta ja Varsinaissuomesta. Muilla paikkakunnilla kohtelu on ollut jopa nöyryyttävää, mutta Imatralla olen tavannut kaikkein upeimmat työntekijät, kun olen asioinut meitä syrjäytyneitä hoitavissa palveluissa. Imatran Aikuisten keskuksessa minulle on tullut tutuksi jokainen kerros. TYP:n eli ”työllistymistä edistävän monialaisen yhteispalvelun” asiakkuus on ollut minulle todella positiivinen kokemus. Siellä oikeasti otetaan ihminen vastaan kokonaisuutena, jota kuunnellaan ja jonka haasteisiin oikeasti paneudutaan.

Mielestäni myös mielenterveyspalveluihin on täällä helppo päästä ja niistä saa hyvin apua. Olen todella kiitollinen siitä, että mielenterveyden hoito on ilmaista palvelua toisin kuin fyysisten sairauksien hoito, joihin minulla ei aina ole edes varaa. Joudun miettimään tarkasti, voinko mennä hammaslääkäriin, fysioterapeutille tai lääkäriin. Jos vain on mahdollista selviytyä ilman terveyskeskusreissua, jätän menemättä, koska käyntimaksut ovat aivan liian korkeat. Joudun myös punnitsemaan, mitä lääkkeitäni pystyn milloinkin ostamaan eli kuinka siedettävää on kärsimykseni taso ilman mitäkin lääkettä. Esimerkiksi ADHD-lääkkeisiin minulla ei aina ole varaa, mutta vaihdevuosien hormonikorvaushoitoon revin rahat vaikka ruokakassasta.



Joudun karsimaan oikeastaan kaikesta. En käytä lainkaan alkoholia enkä tupakoi, ja silti rahani eivät riitä siihen, mikä jossain määriteltiin ”ihmisarvoiseksi elämäksi”. En kuluta rahaa juuri muuhun kuin ruokaan ja välttämättömyyksiin. En osta eineksiä, vaan teen edullista kotiruokaa. Söisin mielelläni terveellisemmin ja monipuolisemmin kuin mihin minulla nyt on varaa. Inhoan kaupassa käyntiä, koska kaikkien ihanien ruokien ja tavaroiden näkeminen aiheuttaa haluja ja tarpeita. Tykkään käydä Lidlissä, jossa pienen valikoiman ansiosta on helppoa tehdä vakituiset ostokset ilman ylimääräisiä houkutuksia. Joskus olen käynyt ruokakassijakelussa, kun on ollut todella tiukka tilanne. 

Vaatteeni teen itse kierrätyskankaista ja käytän ne loppuun asti. Ostan ainoastaan sukkahousuja ja alusvaatteita siinä vaiheessa, kun ne alkavat olla reikiä täynnä. Kengät ovat suurin ongelma, koska niitä en pysty itse valmistamaan. Leikkaan ja värjään itse tukkani, ja kauneudenhoitotuotteita en käytä lainkaan. Kun elämä mahtuu kotinurkkiin, ei onneksi tarvitse näyttää edustavalta tai tuoksua kukkasilta. Huonekaluja, rakennus- ja askartelutarvikkeita ja kodin käyttöesineitä löydän käytettyinä Torista tai ilmaiseksi Facebookin roskalava-ryhmästä.



Harrastukseni ovat kotikeskeisiä. Piirrän, luen, katselen leffoja, askartelen ja teen käsitöitä. Mutta Imatra tarjoaa myös ihanasti mahdollisuuksia harrastaa ilmaiseksi liikuntaa ja kulttuuria! Pitkäaikaistyöttömänä saan sarjalipun uimahalliin. Kaiku-kortilla saan käydä katsomassa näytelmiä teatterissa. Virta-opisto tarjoaa tällä lukukaudella työttömille osallistumisen yhdelle kurssille. Tietääkseni työttömille on tarjolla myös yhteisiä liikuntaryhmiä. Ja sitten on vielä sekä kirjasto kaikkine palveluineen että taidemuseo, joihin toki pääsevät ilmaiseksi kaikki muutkin kuin työttömät. Kaikki tämä on minulle onnelliseksi tekevää luksusta!

Olen köyhästä perheestä, joten rahan pihtaileminen on minulle tuttua. Nykyisin se on kuitenkin käynyt aiempaa raskaammaksi, kun kaikki on kallistunut – erityisesti asumiskustannukset ja kulkeminen. Maakaasun hinnan vuoksi yhtiövastikkeeni on tolkuton. Eniten suren sitä, etten pysty matkailemaan. Pitkä, pimeä talvikausi on minulle todella vaikea ja muutenkin rakastaisin reissaamista. Kun minulla on rahaa, ostan sarjalippuja BioVuokseen. Näin varmistan sen, että huonoinakin kuukausina pääsen aina leffaan todellisuuspakoilemaan arkea.



Tiedän olevani pitkäaikaistyöttömien hyväosaisinta ”kastia”. Onnekseni minulla ei ole huollettavia, eikä vakavia fyysisiä sairauksia. Minulla ei ole velkoja. Asun omistusasunnossa, jossa on oma pihapläntti. Asuinalueeni on mielestäni Imatran viihtyisin ja Saimaan rannat ja kivat metsäpolut ovat aivan vieressä. Itselleni asuinympäristöllä on valtava merkitys henkiseen hyvinvointiin. Olen vielä toistaiseksi pystynyt pitämään autonikin, jonka ansiosta pääsen retkeilemään kesäisin omia nurkkia kauemmas.

Olen kauhuissani huhtikuussa voimaantulevista sosiaalitukien leikkauksista. Pelko niiden epäselvistä vaikutuksista elämääni on painanut jo niin pitkään, että jatkuva stressitila on verottanut nukkumistani ja jaksamistani.  Työttömyyskorvauksestani tulee tipahtamaan iso siivu ja samoin asumistuestani. Jälkimmäisen tulen menettämään kokonaan vuodenvaihteessa. Olen todennäköisesti viimeistään silloin pakotettu lopettamaan yritykseni ja hakeutumaan toimeentulotuen asiakkaaksi selviytyäkseni edes välttämättömistä laskuistani. En ymmärrä, miten tämä voi olla maan etu.

- - - - - - - - - - 



Kirjoitin tuon sähköpostini sillä lailla huolettomasti, etten punninnut sanomisiani. Niinpä siitä jäikin kauhu, miten ilmaiset teatterissakäynnit ja uimahalliin pääsyt mahtavat aiheuttaa kateutta työssäkäyvissä, jotka tämän kaiken lystinpidon kustantavat. Toisaalta minusta on kiva antaa julkisesti kaupungille kiitosta asiasta, koska jokainen pienikin virkistysmahdollisuus auttaa köyhien jaksamisessa.

Näytän tuossa varmaan helposti tuilla kikkailijalta, koska artikkelin aiheena oli, millaista on olla työtön Imatralla, eikä kertoa niistä syistä, miksi olen työtön. Erillisen artikkelin voisikin hyvin kirjoittaa vaikkapa siitä, miten ADHD-tyypeillä usein on elämänmittaisia vaikeuksia sopeutua työelämään ja sen vaatimuksiin ja miten kalliiksi meidän burnoutimme, masennuksemme ja sairaslomamme yhteiskunnalle tulevat, kun meiltä odotetaan sellaista, mihin emme pysty.

Kun toimittaja tuli ottamaan minusta kuvia, minulla oli jalassani rikkinäiset sukkahousut, jotka hauskasti näkyvät pääkuvassa. En halunnut pukea sinä päivänä ainoita ehjiäni, koska ne piti säästää puhtaina Helsingin-reissua varten. Tosin matkalla Helsinkiin viime lauantaina totesin, etteivät ne ehjät sukkikset sittenkään olleet ehjät. Kävin siis hienoakin hienommassa Aleksanterin Teatterissa puhkikulunein polvin. Sinne ei Imatran kaupunki sentään lippuja työttömille järjestä, vaan sain kutsuvierasliput tuttavalta, joka oli mukana Frendit-musikaalissa.

Olisin voinut kertoa lehdelle kaikista hauskoista tavoistani säästää. Meillähän on maakaasulämmityksen takia ihan törkeän kalliin vastikkeen lisäksi myös erinomaisen kallis kuuma vesi. Olen kääntänyt lavuaarien kuumavesipuolen kokonaan sulki, jotten vahingossa käyttäisi kuumaa vettä. Tiskaan sinkkutiskausta tai kuskaan tiskini Heilan tiskikoneeseen. Omassa suihkussa minun ei tarvitse käydä, koska minulla on se uimahallikortti, ja taloyhtiön saunaan pääsen halutessani kertamaksulla. Kesäisin minulla on rännin alla vesisaavi, josta kannan sisään vettä vessan huuhtelua varten. Säästö se on pienikin säästö! Enkä ole edes ainoa, joka tässä taloyhtiössä säästää vettä neuroottisesti.


Viime talvena, kun maakaasun hinta huiteli taivaissa, me pienensimme lämmityksen tosi alas. Tänä talvena olemme pitäneet huonelämmön 21 asteessa, kun kaasun hinta on ollut kohtuullisempi, vaikkakin yhä korkea. Vastikkeeni on lähes tuplaantunut siitä, mitä se oli kolme vuotta sitten. Silloin taloyhtiölle jäi rahaa remontteihin ja yllättäviin menoihin, mutta nyt me elämme sillä lailla reunalla, että mihinkään yllätyksiin ei ole varaa.

Kyllä minä olen kauhuissani sosiaalitukien leikkauksista, mutta yritän vain mennä päivä kerrallaan. Nytkin se huojentaa, että minulla on töitä kesken, jotka saan kevään kuluessa laskuttaa ja pärjään ainakin kesän. Eniten pelkään sitä, että joutuisin luopumaan Helmutista. Sen käyttö- ja rakkausarvo on huomattavasti suurempi kuin sen myyntiarvo. Kodistani minua ei varmaankaan pakoteta muuttamaan.

Yritystoiminnan vaikutuksia esimerkiksi toimeentulotukeen en vielä tiedä, joten toivottavasti en joudu sitä lopettamaan. Vaikka tienaan toistaiseksi sillä aika vähän, haluaisin pystyä tienaamaan enemmän ja sitä puolta yritänkin tässä jotenkin ottaa haltuun. Yrittäminen kun on myös identiteettikysymys. 

lauantai 9. maaliskuuta 2024

Pää kolmantena jalkana

Aikomuksenani oli, että kun olin saanut kirjoitettua kokemuksistani Majatalossa, olisin siitä luontevasti siirtynyt kertomaan ADHD:sta. Nyt diagnoosin saatuani koko elämäni on näyttäytynyt minulle toisenlaisessa valossa ja tottakai huomaan sen vaikutukset myös siinä, miten minulla sujui Majiksessa. Se tuli varmasti esiin noissa kirjoituksissanikin: vahva oikeudentaju, nopeat reaktiot ja voimakkaat tunteet, harkitsemattomuus, suoruus, seikkailunhalu, kivoihin tekemisiin keskittyminen vaikeiden sijaan, konfliktit ihmisten kanssa ja mitä vielä. Älyttömiksi kokemieni sääntöjen noudattaminen on ollut minulle aina ongelma, mutta en tiedä, kuuluuko sekin tälle kirjavalle oirelistalle. Samoin lupausten rikkominen on minulle aika mahdoton paikka, mutten tiedä onko sillä mitään tekoa ADHD:n kanssa.

Sitten tuo koko majisjuttu vähän eskaloitui ja en ole viimeisen kahden viikon aikana juuri muuhun pystynyt keskittymäänkään. Käyn neuroottisesti kurkkimassa Vauvan keskustelua, vaikka se tekee minulle huonoa. Käyn tällä hetkellä myös verkkaisesti "kirjeenvaihtoa" Danielin kanssa ihan omasta aloitteestani.

Ensin ajattelin, että toipumisprosessini Majatalon suhteen oli nyt saavuttanut sen pisteen, jossa oli luontevaa ensin kirjoittaa koko reissuni Majiksella julki ja sitten kohdata Daniel. Mutta ADHD-tietouden ansiosta minä tiedän, ettei asianlaita välttämättä ihan niin ole. Totta puhuakseni minulla on nyt tammi-helmikuussa ollut helvetin tylsää. Niin tylsää, että olin jo meinaamassa masentua pahasti, kun eläminen tuntui niin tarpeettomalta. Se on minusta yksi ADHD:n todella surullinen puoli. Että ihminen oikeasti voikin alkaa ajatella itsetuhoisia ajatuksia vain sen takia, että hänellä on tylsää! 

En nyt pystynyt järjestämään mitään dopamiiniöveriä itselleni esimerkiksi lähtemällä matkalle, koska olen tyystin rahaton. Lohnotin vain kotona ja odotin kesää ja suppailua. Sain kyllä hyvin tehtyä rästihommia pois ja töitäkin. Mutta voi tylsyys silti! Sitten keksin, että alan taas blogata. Tuntuipa kivalta pitkästä aikaa kirjoittaa enemmän kuin muutaman rivin verran ajatuksenpoikasia ja kuulumisia Instagramiin.



ADHD-ihmisen aivot tarvitsevat sitä, että koko ajan tapahtuu jotakin. Jos ei tapahdu muuten, niin sitä pannaan tapahtumaan. Tuo ei ole mitenkään tietoista toimintaa, vaan siellä aivoissani on joku asetus niin, että kun ne eivät saa dopamiinia, ne panevat minut tekemään jotain. En silloin tosiaankaan ajattele, mihin toimintani voi johtaa ja joskus käy sitten köpelösti. Aivoni tarvitsevat polttoaineekseen tavanomaista enemmän jännitystä, nautintoa tai uusia kokemuksia. Eli poks vaan eräänä päivänä päätin sen kummemmin seurauksia miettimättä copypasteta blogiani isolle keskustelufoorumille. Ja poks vaan eräänä yönä päätin laittaa Danielille viestin. Eipä ole ollut tylsää sen jälkeen. 

Vuoristorataa! Can´t live with it, can`t live without it. Se on minun elämäntarinani kiteytettynä. Olenkin aina ihmetellyt, miksi minulle aina sattuu ja tapahtuu, kun monet muut elävät ihan tolkuttoman tasaista elämää. Viime syksynä törmäsin erääseen vanhaan tuttuun, jonka kanssa en ollut ollut yhteydessä vuosiin. Hänellä oli elämässään kaikki samassa pisteessä kuin viime tapaamisellani. Samassa ajassa minä olin ostanut rautatieaseman, muuttanut toiselle puolelle Suomea, perustanut käsityöyrityksen, mennyt naimisiin, mennyt töihin, rakentanut reissupakun, eronnut, lopettanut käsityöyrittämisen, muuttanut taas toiselle puolelle Suomea, asunut kommuunissa, asunut autossa, ajanut Euroopan halki, palannut Suomeen, ostanut asunnon, korjannut suhteeni entiseen puolisooni, alkanut seurustella ja opetellut vielä taloyhtiön isännöinnin. Mielessäni ihmettelin, miten se toinen on jaksanut edes pysyä hengissä umpitylsässä elämässään. No, niillä neuronormaaleilla aivoillaan tietenkin. 


Ei kuulemma saisi vetää ADHD-korttia esiin ja puolustella omaa toimintaansa sillä. Minä ainakin vetelen sitä tässä vaiheessa aivan innoissani. Voisin vaikka tatuoida sen ranteeseeni ja vilauttaa sitä aina sopivan paikan tullen. Se, että olen oppinut ADHD:n tyypillisistä oireista, on muuttanut käsitystäni itsestäni. Se, että minulla on tietoa, auttaa minua myös huomaamaan. Ja se, kun huomaan, auttaa minua jarruttamaan. Osaan jo vähän jopa muuttaa käyttäytymistäni kesken pää kolmantena jalkana syöksyilyn.

Kävin syksyllä vertaisryhmässä. Se oli yhtä tunnemylläkkää, kun huoneessa olikin useampia niin kovasti minun kaltaisiani tyyppejä. Oli ihanaa ja huojentavaa saada selityksiä omille ihmissuhteilleni, työhistorialleni ja tuuliviireilylleni. Oli myös todella käsittämätöntä kuulla, miten neurotyypillisten ihmisten ajatusmaailma poikkeaa meistä. Minullehan tietysti oma pääni on aina edustanut tavallista ja normaalia, ja muiden ihmisten hidas reagointikyky asioihin ja vaimeat tunteet ovat olleet minulle vähän käsittämättömiä.

Sitten tuli kriisinpoikasta, kun minä en ollutkaan enää oma ainutlaatuinen itseni. Yksi toisensa jälkeen hassut pikku erikoisuuteni osoittautuvat vain tyypillisiksi ADHD-oireiksi. Se tuntui surulliselta. Mikä oli luonnetta ja mikä oiretta? Nyt yritän ajatella niin, että juuri minun aivoni tekevät minun luonteeni. Ja yhtälailla kuin on olemassa rauhallisia ja harkitsevaisia luonteita, on myös meitä sinkoilevia ja äkkinäisiä luonteita. ADHD luonteeni taustalla ei muuta minua ihmisenä, mutta siitä ymmärtäminen ja diagnoosin myötä mahdollisuus saada apua, saattavat auttaa minua luovimaan tässä yhteiskunnassa, joka on rakennettu palvelemaan neuronormaaleja.