Mustia bambutiskirättejä?

Minulta kysellään usein, eikö bambutiskirättini voisi olla värillisiä valkoisen sijaan. Siitä minä itsekin haaveilen.

Syy valkoiseen pohjaväriin on raha. Käytän riepuihin kotimaista neulosta, ja se sattuu olemaan valkoista. Voisin toki teettää kankaan myös värjättynä, mutta silloin tilausmäärät eivät enää olisi kymmeniä metrejä kerrallaan, vaan satoja, jopa tuhansia. Ymmärrätte varmasti, miksi minulta jää sellaiset määrät teettämättä.

Toinen vaihtoehto olisi värjätä kankaat itse. Tämä olisi kuitenkin niin työlästä ja hidasta, että tuotteen kuluttajahinta nousisi kohtuuttoman korkeaksi, kun oman työni määrä lisääntyisi niin paljon. Ja minä en suostu tekemään työtäni kolmen euron tuntipalkalla, kuten liian moni käsityöläinen tekee.

Olen yrittänyt etsiä vastaavaa, mutta värjättyä kangasta myös ulkomailta, huonolla menestyksellä.

Nyt sain käsiini kuitenkin pätkän mustaa bambu-puuvillaa ja kokeilin painaa sille valkoisella värillä. Pitäkää peukkuja, että kangasta olisi mahdollista ostaa kohtuullisella hinnalla kohtuullisia määriä. Minusta musta olisi paras mahdollinen tiskirätin pohjaväri! Olisi ihanaa ottaa tällaiset rievut mukaan tuotantoon.

Käsityön hinnoittelun ikuisuuskysymyksen kanssa pähkäilee myös Pellavasydämen Mervi. Käykääpä hänen blogissaan vastaamassa kysymykseen huivin hinnasta ja osallistumassa siinä samalla arvontaan.

Oikeaa elämää ja leikkielämää

Sain vihdoinkin työhuoneen järjestykseen. Olin jo monta kertaa vaipumassa epätoivoon, kun kaikki kaapeista ulos vedetyt tavarat eivät alkaneet kadota lattialta, vaikka järjestelin niitä uusille paikoilleen monta päivää. Yritin myös heittää pois turhaa, mutta en saanut roskikseen kuin yhden jätesäkillisen huonoja tilkkuja.

Työhuonetta hallitsee nyt suuri valkoinen verho, kuin esirippu konsanaan. Se ei ole mitenkään kaunis ratkaisu, mutta se kätkee sisälleen niin paljon käsityömateriaalia ja välineitä, että olen siihen kuitenkin ihan tyytyväinen.

Siirsin myös nukkekodin työhuoneen puolelle, ja kun järjestin siirron aiheuttamaa tuhoa pikku talossa, havaitsin, että elämäni on ruvennut muistuttamaan tosi paljon sitä, mitä aikoinani nukketaloon sommittelin.

Olen jopa maalannut oman työhuoneeni vaaleansiniseksi, aivan kuten nukkekodin emännän putiikkikin on vaaleansininen. Löydän yhtäläisyyksiä nukkekodin ja meidän kodin väliltä vaikka kuinka paljon. Ja herrasväen elämä on melko samanlaista kuin minun ja Sulon.

Nukkekoti on siis tainnut toimia yhden sortin aarrekarttana! Olisinpa vaan jättänyt ne kaikki herkut leipomatta nukkekotiin - ehkä olisin nyt itse 10 kiloa kevyempi.

Nukkekoti on ollut keskeneräisenä jo monta vuotta. Nyt olen huomannut, miten pikkuhiljaa mieleni on taas alkanut kaivata paneutumista sen kalustamiseen. Herrasväkikin on ollut ilman vaatteita aivan liian pitkään.

Toinen outo tunne on se, että minun tekisi mieleni tehdä taas nukkeja. Opiskelin nukkemuotoilua vuonna 2002, ja sen jälkeen tein kymmeniä nukkeja. Olen monet kerrat kironnut nukkejen määrää, sillä eihän niillä mitään virkaa ole. Täyttävät kaapinpäälliset ja keräävät pölyä. Lopetin nukketouhun, kun ymmärsin alkavani muistuttaa jotakin hullua nukkeakkaa.

Mutta nyt... miten mukavaa olisikaan taas ommella vartaloita, maalata kasvoja, liimata silmäripsiä, leikkiä kampaajaa. Ommella ohuesta puuvillasta röyhelöisiä alusvaatteita ja pienenpieniä korsetteja, suunnitella vaatteita ja muotoilla hienoja hattuja. Tehdä nahasta kenkiä kuin suutari konsanaan.

Domino-efekti

On väistämätöntä, että seuraavaksi joutuu uudelleenorganisoimaan työhuoneen, jos vie sieltä ensin huonekaluja toimistoon ja työntää toimistosta ylijääneet huonekalut työhuoneen ovesta sisään.

Ankeaa touhua, uskotteko. Ensin aloitin homman innoissani, mutta varsin pian kävi taas selväksi, että työhuoneessa säilömäni tavarapaljous ei mahdu mihinkään. Varsinkaan, kun vein varsin monta säilytyskalustetta toimiston puolelle.

Olen nyt pari päivää kasvattanut epätoivoa pyörimällä kuin hyrrä työhuoneessa, siirrellen tavaroita edestakas ja taas alkuperäisille paikoilleen. Onneksi (?) helmikuu on käsityöläisille yleensä hiljaisehkoa aikaa työrintamalla, ja minulla on nyt muutama päivä aikaa saada huone rauhassa järjestykseen.

Tarvitsisin komerotilaa. Vintillä on kaksi kaunista, vanhaa komeronovea, joten teoriassa komerot olisi helposti rakennettavissa. Mutta minä en uskalla! Tänään katselin ihmeissäni valtavaa siivouskomeroamme, jonka minä tuosta vaan päätin rakentaa vuosi sitten. Ja rakensinkin. Nyt en ymmärrä, millä uskolla ja millä taidoilla olen saanut komeron valmiiksi. Olen jopa hiukan kateellinen sille vuodentakaiselle Susannalle, joka pelottomasti tarttui mihin tahansa toimeen. Epärealistiselle Susannalle, jolle juuri mikään ei ollut mahdotonta.

Mutta se Susanna on oppinut kantapään kautta jo niin monta asiaa, että rohkeus on karissut ja pieni annos realismia on astunut tilalle. Sääli sinänsä.

Niinpä olen päättänyt tehdä sellaisen ratkaisun, jolla voin saada mahdollisimman vähän tuhoa aikaan. Panen verhokiskot kattoon ja peitän leveät avohyllyt verholla. Sinne jäävät rumat ryönät piiloon. Ei tarvita yhtenäisiä säilytyslaatikoita tai järjestyksessä olevia hyllyjä, jos ne ovat poissa silmistä. En ole verhojen ystävä, mutta tässä tilanteessa en nyt muutakaan keksi.

Toinen nopea ratkaisu tuli vastaan Hullunkauppa-blogissa. Heillä on monta tarpeetonta uloskäyntiä tuulikaappeineen. Noista tuulikaapeista/eteisistä on tehty komerot. Meilläkin on sellainen uloskäynti työhuoneessa. Nyt, kun olen päättänyt olla pitämättä työhuoneella puotipäiviä, ei eteisen tarvitse olla siisti eikä edustava. Aion ostaa sinne Biltemasta halvat varastohyllyt.

Violetin seinän puolustuspuhe

(Tämä kuva täältä.)

Edellisen postauksen kommentilootassa Hanna-Kotka anoi, etten erehtyisi maalaamaan seiniä violeteiksi. Haluan tuoda eteenne muutaman hengästyttävän kauniin kuvan violetin seinän mahdista ja kumota Hannan epäilyt.

Tämä ihana lintutapetti näyttää, miten hyvin keltaiset ja valkoiset sopivat violetin kaveriksi. Ja tapetti itsessään on ihan huippu!

(Tämä kuva täältä.)

Tällaista hulvatonta tunnelmaa minä kaipaisin. Tykkään tosi paljon reippaista, suurikuvioisista tapeteista ja haluaisin voida tapetoida kodistamme edes yhden huoneen tähän tapaan. Tämä täydellinen unelmatapetti maksaisi 79 euroa/rullalta.

(Tämä kuva täältä.)

Koska raha on tiukassa ja remonttivaroistamme riittää enää ikkunoiden kunnostukseen, on todennäköistä, että saan taas kerran unohtaa tapettihaaveet ja joudun tarttumaan maalitelaan. Ei sekään kamalan huono vaihtoehto olisi. Jos vaikka maalaisi samalla jokusen keltaisen haikaran johonkin nurkkaan...

Mööpleeraamalla lisää viihtyisyyttä

Vaikka maitomaalilla pilatut seinät tympivätkin minua yhä, oli pelkästään toimiston huonekalujen vaihtamisesta paljon iloa. Sama huone samojen kauheiden seinien kera on nyt huomattavasti viihtyisämpi kuin aiemmin.

Toimistoon valitsemani turkoosi/jadenvihreä-pinkki-keltainen värimaailma oli alkanut ällöttää minua. Aika yllättävää. Niinpä siirsin jokaisen vihreänturkoosiksi ja pinkiksi maalaamani kalusteen työhuoneen puolelle ja toin sieltä tilalle keltaisia ja valkoisia huonekaluja.

Salista toin violetin keinutuolin, joka oli siellä jäänyt jokseenkin käyttämättömäksi. Se oli alennettu jo Sulon hiihtovaatteiden kuivatustelineeksi, sillä se sijaitsi sopivasti eteisestä tullessa ja lämpimän uunin läheisyydessä.

Violettia haluan tänne toimistoon nyt enemmänkin. Onneksi en ole ollut niin rikas, että olisin saanut verhoiltua sohvan jo pinkiksi. Nyt haluankin siitä violetin!

Tykkään keltaisesta vanhasta astiakaapista, jonka maali hilseilee irti. Sitä en aio maalata. Mutta koska huoneessa on nyt keltaista ihan joka paikassa, olen alkanut miettiä violetteja seiniä.

Ehkä maalaan osan seinistä violetilla maalilla ja jätän osan keltaisiksi. Tai sitten en.

Seinäprojekti saa pysyä aivojeni nurkissa hautumassa vielä tovin. Ensin pitää kokeilla sekin, miten rapisevan maitomaalin päälle onnistuu maalata oikeilla maaleilla.

Pahimmin maitomaalikäsittelystä kärsinyt ikivanha tapetti lähtee onneksi helposti pois. Sen alta paljastuu toinen vanha tapetti, jonka voin varmaankin maalata Uulan Into-maalilla ihan helposti.

Koska toimistossa on nyt paljon vähemmän huonekaluja kuin aikaisemmin, on seinäoperaatio suhteellisen helposti hoidettavissa vain hiukan kalusteita siirtelemällä. Koko huonetta en onneksi joudu tyhjentämään, kun maalaushetki koittaa.

Kaikkein varmin kevään merkki

"EIIIIIIIIIII!!!! Kevään merkkejä!!!" rääkäisi Sulo nähdessään, mitä tein tietokoneen ääressä.

Piirsin nimittäin pohjapiirustusta työhuoneesta ja toimistosta ja pelasin virtuaalista huonekalushakkia.

Mitä luulette - kauanko jaksan pysyä pelkässä virtuaalimaailmassa?

Ajatukset kesässä

Nyt, kun valo lisääntyy ja samalla kevään odotus, ovat haaveet kesäkeittiöstä jälleen nostaneet päätään. Olemme pähkäilleet kesäkeittiötä niin kauan kuin olemme tässä asuneet, mutta emme ole oikein päässeet minkäänlaiseen lopputulokseen. Fakta on kuitenkin se, että minulla on ihanat ruusuposliiniastiat ja ruusukuvioitu emalikattilakin jo odottamassa kesäkeittiön syntymistä. Olisi karmeaa, jos ne jäisivät kodittomiksi.

Kuten niin monesti ennenkin, istahdin taas koneelle guuglettelemaan kesäkeittiöiden kuvia. Ja vastaani tulikin yksi oikein ihana.

Tämä yksinkertainen, silti niin satumainen kesäkeittiö löytyi täältä - kliks. Koko Kaarron puutarha on kuin sadusta, aivan epätodellisen runsas ja täynnä ruusuja. Ja viiniköynnöksiä! Ruusukaaria! Lummelammikoita! Kaikki on niin mahdottoman upeaa. Puhumattakaan itse talosta, joka on niin kaunis, että minulta meinaa henki loppua.

Sellaista puutarhaa ei meidän pihalle voisi koskaan syntyä, mutta ehkä tuollainen kesäkeittiö kuitenkin. Olemme nykyisin jo varsin realistisia sen suhteen, mitä pystymme rakentamaan itse ja mitä emme. Tällainen meiltä ei onnistuisi. Muuraushommat Sulolta sujuvat, mutta katoksen rakentamisesta aiomme kysyä tarjousta paikalliselta työttömien yhdistykseltä .

Muurit murenevat

Tänä talvena olen joutunut hiukan pelkäämään sitä, että kestääkö tämä talo kasassa enää ollenkaan. Uusi ikävä ilmiö on sellainen, että salin muurista rapisee alas murusia. Tätä tapahtuu silloin, kun ohi kiitää oikein iso ja pitkä tavarajuna oikein kovalla vauhdilla. Rapina kuulostaa aika hurjalta. Ja nykyisin jo myös näyttää hurjalta, kun salin punaiseksi maalattua muuria pitkin varisee mitä... betonia? Laastia? Hiekkaa?

Muruset tipahtelevat muurin vieressä olevan pikkukaapin päälle, jolla on yhä minun joulukuvaelmani. Siis Playmobil-joulukalenteri, jolle en ole keksinyt vielä loppusijoituspaikkaa. Linnan takapihalla kerjäläinen kaivaa roskatynnyriä, ja ympäristö on muuttunut rapisevan muurin myötä hiukan autenttisemmaksi.

Pitäisikö tässä nyt huolestua vai ei? Haittaako tuollainen variseminen mitään vai onko se merkki jostain suuremmasta harmista?

Hovissa hymyt eivät silti hyydy.

Uusi perheenjäsen

Meillä on uusi auto. Se on ihana.

Auton valinta oli Sulon hommaa. Hän vietti tunteja netin autosivuilla etsimässä meille sopivaa, käytettyä pikkuautoa. Kun hän päätyi keltaiseen Suzukiin, minä olin hiukan epäileväinen. Suzukihan on mopojen merkki, eikä autojen! Toinen vaihtoehto olisi ollut keltainen Seat Ibiza.

Siis keltainen! Minun mieheni on oppinut ymmärtämään, että myös auton värillä on väliä. Kukapa haluaisi harmaata autoa! Meillä on ollut talven ajan lainassa viininpunainen sitikka, ja minä olen jo monta kertaa pyrkinyt väärään autoon parkkipaikoilla, koska en vaan tunnista automassoihin sulautuvaa muotoa ja väriä.

Edellinen automme oli oranssi Opel. Väri oli hieno, mutta muuten Olli-poloinen jätti meidät hiukan kylmiksi. Siihen ei koskaan syntynyt kovin syvää tunnesidettä, kuten autoihin yleensä syntyy.

Kun Sulo kysyi minun mielipidettäni keltaisen Seat Ibizan ja keltaisen Suzuki Igniksen välillä, äänestin Suzukia. Olen jo niin vanha ja kankea, että korkea auto miellytti minua paljon. Sinne olisi helppo ujuttautua ja ajoasento olisi mukavan pysty. Niinpä lähdimme Hyvinkäälle asti tutustumaan Suzukiin - mopoautoon!

Mutta minun epäilykseni karisivat sillä sekunnilla, kun näin keltaisen söpöläisen autokaupassa. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Ja kun näin koko autokaupan täynnänsä uusia, komeita Suzukeja, uskoin minäkin, että Suzuki tosiaan on automerkki.

Kun pääsimme eilen illalla kotiin, sai uusi auto nimenkin: "Pieni Ötökkä Salome".

Kuva Tove Jansson. Kirjasta Taikatalvi.

Nimi hyppäsi esiin Tove Janssonin muumikirjasta, jota luen meille iltaisin ääneen. Pieni ötökkä Salome.

Kuhmuisen, haisevan, jyrisevän, vankan työmyyrämme Perunan vierellä uusi keltainen suloisuus on ihan nimensä veroinen. Pieni ötökkä.

Kaikki turhat haaveet

Voikukkapelto-blogista sain kipinän luetella omia materialistisia haaveitani.

1. New Beetle. Vanhana kuplavolkkaristina tunnen, että ainoa oikea uusi auto minulle olisi New Beetle. Ei sillä ole väliä, onko se juuri se vastikään ilmaantunut uudistettu malli vai se edellinen, kunhan se on hyvän värinen. Meillä on tällä hetkellä se tilanne, että autoasioita joudutaan miettimään ja Sulo selaileekin kaiket päivät jotakin nettiautocomeja. Beetle ei ole realistisella listalla, mutta haavelistan ykkösenä se on. (Kuva varastettu täältä.)

2. Kaunis skootteri. Olen päässyt mopoilun makuun muutaman viimeisen kesän aikana. Käytettynä ostettu kiinalainen skootterini on palvellut uimarantamatkoilla ihan kelvollisesti. Mutta se on harmaa, tylsä ja pieni. Minä haluaisin isomman ja kauniimman. Donna-skootterin 50-lukulainen väritys ja Vespalta kopsattu muotokieli vetoavat minuun. (Kuva varastettu täältä.)
3. Matkailuauto. Tykkäisin matkustella, mutta inhoan riippuvaisuutta aikatauluista. Oma matkailuauto olisi täydellinen kulkupeli. Mieluiten uusi ja luotettava. Haittapuolena noissa vehkeissä on se, että ne ovat järjestään karmean rumia. Tarvittaisiin ankaraa tuunausta niin ulko- kuin sisäpuoleltakin. Persoonallisempia ja miellyttävämmän näköisiä vaihtoehtoja löytyisi vanhoista malleista tai modifioimalla retkiauto vaikkapa vanhasta paloautosta.

4. iPad. Ilmeisen tarpeeton elintasohyödyke. En minä sitä ihan oikeasti tarvitsisi. Se vaan on niitä esineitä, jotka olisi ihanaa omistaa. Ottaisin sen varmasti iltaisin sänkyynkin mukaan - niin kainaloon sopivaa muotoilua se on. (Kuva varastettu Applen sivuilta.)

5. Personal trainer. Koska tässä vaiheessa minulla olisi moottoroituja kulkuvälineitä jokaiseen tarpeeseen, ja harrastaisin pelkkää iPadin seurassa löhöilyä, olisi viides haaveeni jo pakollinen hankinta. Personal trainer loisi minulle juuri oikeanlaisen kunto-ohjelman ja juuri oikeanlaisen ruokavalion. Minun olisi huomattavasti helpompaa liikkua ja syödä kunnolla, jos joku antaisi määräykset ja valvoisi, että noudatan niitä. Minusta tulisi kiinteä, terve ja kestävä, eikä vyötärönympärykseni enää kielisi vaarallisen suuresta sydän- ja verisuonitautien riskistä. (Kuvan varastin täältä.)

Alkuperäiseen haasteeseen kuului kuvitella, että olisi rajattomasti rahaa käytössä eikä tuntisi minkäänlaista syyllisyyttä tuhlailusta. Minä en osaa kuvitella sellaista tilannetta. Siksi listasin todellisia haaveitani.

Mistä sinä haaveilet?

No miten sen nyt ottaa

Onhan se kyllä niin, että talvi on pelkkä asennekysymys. Jos vetää vällyt korviinsa ja jää haaveilemaan eläkepäivistä auringossa, ja kiroilee polttopuiden kantamisesta koitunutta työmäärää tai viuhuvia ikkunoita, niin onhan talvi silloin perin kurja juttu.

Mutta jos lähteekin sulhasensa kanssa kisaamaan mäkeen tuliterillä pulkilla, on talvi kerrassaan hauska asia.

Minä, 37 ja Sulo, 35 emme vieläkään ole liian vanhoja ottamaan toisistamme mittaa "lastenlajeissa", repimään toisiamme housunpunteista ja kiilaamaan hankeen, taistelemaan luunmurtumia uhmaten ykkössijasta. Me konttaamme viimeisillä voimillamme maalilinjan yli ja estämme kaverin maaliinpääsyn, vaikka se olisi viimeinen tekomme.

Ja se pakkanen, -28 astetta, on sekin pelkkä asenne- ja pukeutumiskysymys. Kunnon vetimet, missihymy ja mallikas poseeraus. "Päivän asu" -kuva on tässä. (Blogini alkaa uhkaavasti muotiblogiutua.)

Puolitoista tuntia meni hujauksessa. Hikisinä ja onnellisina tepastelimme anopin saunaan.

Evakossa

Kun ihmiselle siunaantuu valtavankokoinen työhuone, siitä sopii olla kiitollinen. Ja minä olenkin. Onnellinen ja kiitollinen. Iso työhuoneeni taivaansinisine lattioineen on minulle rakas paikka. Siksi nämä pakkaset suututtavat minua oikein erityisesti. Tuo ihana työhuoneeni nimittäin ei toimi näillä mittarilukemilla ollenkaan ja minä olen joutunut lähtemään sieltä evakkoon.

Talon huonoimmassa kunnossa olevat ikkunat ja ulko-ovi, joka on sentin matalampi kuin karmit, pitävät huolta siitä, että työhuoneessa ei pääse tulemaan hiki. Kun kyseessä vielä on melkein 50-neliöinen tila, jonka kolmen eristämättömän seinän takana on hillitön pakkanen, sen lämmittämisessä ei ole juurikaan mieltä.

Käyn silti laittamassa uuniin joka päivä pari pesällistä puita, jotta huoneen lämpötila pysyisi edes jääkaappilukemissa. Kangasvärit kun eivät saa päästä jäätymään.

Olen tuonut saumurin toimistoon. Joudun pitämään imuria vieressäni ja imuroimaan melkein tauotta, jotta bambupöly ei leviäisi koko taloon. Pannoitan tiskirätit salin pöydällä. Samassa paikassa teen nyt myös veroilmoituksen ja kirjanpidon.

Pakkanen on kutistanut elintilamme.

PS.

Terveiset siellä Kanarian saarilla oleville lukijoille:

Pysykää siellä.

Vain hullut asuvat Suomessa.

Kevättä kohti?

Meillähän jäi ne ikkunat teippaamatta silloin syksyllä. Parempi myöhään, kuin ei milloinkaan, minä kuvittelin ja tilasin lopulta tammikuussa kolme rullaa ikkunaliimapaperia. Rullat saapuivat, ja minä nakkasin ne siivouskomeroon - teippaan kunhan kerkiän.

Ja sitten alkoivat pakkaset. Nämä liian kovat pakkaset. Yhtäkkiä ikkunoiden teipittömyyden huomasi liiankin hyvin. Tuuli tuiversi hiuksia toimistossa. Kädet kohmettuivat näppäimistöllä. Mutta olihan meillä onneksi ikkunateippiä! Siis hommiin. Tiivistin pahimmat aukot talouspaperilla tai pellavariveellä ja liimailin tyytyväisenä teipit jääkylmiin ikkunanpuitteisiin. Johan loppuisi viuhuminen.

Palasin tietokoneelle. Alkoi hillitön rapina ja poksahtelu. Teipit kuivuivat ikkunoissa ja ripsahtelivat sitä mukaa irti.

Ilmeisesti ikkunoiden teippaus kannattaa tehdä ajoissa tai ei sitten ollenkaan. Muuta syytä en keksi sille, miksi teipit eivät pysyneet paikoillaan, kuin sen, että oli jo liian kylmä.

No, ranteenlämmittimet käteen ja villatakin huppu korville, niin hyvin tässä pärjätään. Kohtahan se kevätkin jo tulee!

Vai tuleeko?

Tässä masentavaa tietoa kaikille meille, jotka kuvittelemme talven kohta jo väistyvän. Viime vuoden huhtikuussa oli vielä Sipoonlahdellakin täysi talvi.

Huhtikuun viimeisellä viikolla me aloitimme grillikauden täällä Imatralla. Pallogrilli tuotiin pihalle ja sille kaivettiin hankeen paikka. Oli ainakin turvallista - vaikka joku kipinä olisikin lentänyt grillistä, pitivät puolimetriset kinokset huolen siitä, että metsäpalovaaraa ei ollut.

Niin että seuraavat kolme kuukautta mennään vielä tiiviisti villasukissa. Yrittäkäämme sinnitellä!