Liikuntaa ja liikkumattomuutta

Liikunta on aina ollut minulle ongelmallista, mutta nyt, kun olen kasvattanut itseäni 15 kiloa liian painavaksi, liikkumisesta on tullut entistä vielä paljon hankalampaa. Pystyn nauttimaan vain vesijumppaamisesta ja uimisesta, sillä kaikki muu liikahtaminen tuntuu todella inhottavalta. Jopa käveleminen tuntuu vyörymiseltä, eikä asiaa auta se, että jokainen takkini kiristää. 

En koskaan ole hallinnut kroppaani niin, että urheileminen olisi jotenkin luontevaa. Olen aina ollut kömpelö ja pelännyt kaatumista. Tässä eräänä päivänä uskaltauduin kuitenkin kokeilemaan sähköläskipyörää ja se oli ihmeellinen tunne. En pelännytkään fillarin selässä! Tästä rohkaistuneena halusin lähteä kokeilemaan Heilan ei-sähköistä fatbikea, ja niinpä Sulo lainasi eilen omaa maastopyöräänsä Heilalle, jotta me pääsisimme kahdestaan metsäpoluille. Vaikka minulla ei nyt ollutkaan sähköavustusta, paksurenkainen fillari kulki eteenpäin kevyesti, eikä minua jännittänyt yhtään. Kiidin pitkin metsäpolkuja ihan innoissani. Heila ajoi perässä ja huuteli rauhallisesti ohjeita. Hän osoittautui aivan tosi hyväksi opettajaksi. Osasi katsoa polkua eteenpäin, kertoi mitä missäkin kohdassa tehdään ja milloin vaihdetaan vaihdetta. Pärjäsin ihan mahdottoman hienosti. Ajoimme 11 kilometriä osittain haastavassa maastossa ja minulla oli niin voittajaolo, ettei mitään tolkkua.

En ymmärrä, mikä siinä leveässä renkaassa tekee sen, etten minä pelkää kuten jopa ihan tavallisella mummopyörällä. Joku psykologinen tunnejuttu se kaiketi on, koska mitään järkiperustetta asialle ei ole.

Totesin maastopyöräilyn aivan erinomaiseksi ADHD-lajiksi, koska siinä ollaan jatkuvasti vauhdissa, koko ajan tapahtuu jotakin uutta ja kaiken aikaa pitää keskittyä niin tiukasti, ettei aivoilla ole aikaa mäyhätä yhtään mitään. Mielenkiinto pysyy yllä koko ajan. Talviliikunta on loistanut elämässäni poissaolollaan ihan aina. Mutta tämä lajihan on juuri parasta talvella, eikä edes pilvinen ilma haittaa. Pelkkää positiivista siis! Jälkeenpäin tosin totesin negatiiviset puolet, sillä pääni oli lenkin jälkeen niin liekeissä, ettei nukkumisesta tullut viime yönä yhtään mitään. Kroppa oli loppuväsynyt, mutta mieli intoili ja haaveili omasta läskipyörästä.

Tapanani on aina innostua ihan kympillä uusista jutuista, mutta jättää homma sikseen joko jo ekan kerran tai viimeistään parin viikon jälkeen. Juuri nyt minä haluaisin oman läskipyörän aivan heti paikalla. Ainoa keino sellaisen hankkimiseen olisi myydä mopo, mutta se olisi turhan raju liike. Kielohan on minun turvani siinä vaiheessa, kun joudun luopumaan Helmutista. Vähän sääli on se, että innostun näin kovasti jostakin, jota minulla ei oikeasti ole mahdollista harrastaa.

Kävelemistä minulla sen sijaan on mahdollista harrastaa vaikka kuinka paljon. Muutama aurinkoinen päivä toi minulle lopultakin energiaa niin, että tunsin itseni taas itsekseni ja pääsin pitkien kävelylenkkien makuun. Viime viikon ihmeellisten aurinkopäivien innostamana tein pitkiä lenkkejä metsässä ja jäällä, tietysti eväiden kera. 

Lopulta Heilakin innostui ulkoilemaan kanssani ja kun bongasimme avannon erään tilaussaunan laiturin päässä, minä heitin vaatteet päältäni ja pulahdin veteen! Näin helpoksi kylmään veteen laskeutuminen on muuttunut nyt, kun olen viikoittain vesijumpan yhteydessä pakottanut itseni pulahtamaan Vuokseen. Pyyhettä ei ollut mukana, mutta onneksi mummoalkkareissa on kangasta niin paljon, että kuivasin itseni niihin. Jos vain aurinkoisia pakkaspäiviä saataisiin lisää, niin pitkät kävelylenkit avantodippauksella ja kuumalla kaakaolla olisivat aika jees harrastus. Säätiedotus kuitenkin kertoo, että matalapaine on taas palannut ikuisiksi ajoiksi.

Koko talven kestänyt haluttomuus yhtään mihinkään on ollut aivan helvetillistä. Muutaman päivän mittainen korkeapaine toi kuitenkin intoa myös piirtämiseen. Piirtäminen ja vesiväreillä maalaaminen on ollut minulle hyvä keino rentoutua sen jälkeen, kun sen kolme vuotta sitten taas opettelin. Sitten keksin yrittää tienatakin sillä, ja hommaan alkoi sekoittua paineita ja stressiä. Vaikka oli ihanaa, kun sain joitain kuvitustöitä, toiselle piirtäminen tuntui silti liian vaativalta. Ja silloinkin, kun piirtelin kuvia omia seinäkalentereitani varten, muuttui homma suorittamiseksi, vaikka sainkin piirtää oman mieleni mukaisia kuvia. Olin siis taas kerran mennyt pilaamaan hyvän harrastuksen tekemällä siitä ammatin.

Viime jouluna, kun kalenterimyynti oli aiempia vuosia huonompaa, päätin, etten tee enää kalentereita. Nyt päätin kuitenkin jatkaa "perinnettä", mutta piirrellä kuvat vapaammin ja siirtyä taas pelkkään ennakkomyyntiin. Jos tilauksia ei tule tarpeeksi, en edes painata kalenteria. 

En luo piirtämiselleni samanlaisia sääntöjä kuin aiemmin, että "tänä vuonna vain kettuja" tai "jokaisen kuukauden kuvan pitää liittyä kyseiseen kuukauteen". Minä vain piirtelen mitä haluan ja lätkin kuvat sitten vuoden lopulla kalenterin sivuille. Tein jopa taitonkin jo nyt valmiiksi, jotta sitä ei tarvitsisi sitten viimeisessä hädässä rustata kasaan ja tehdä virheitä kalenteriruutujen kanssa.

Olen myös koittanut ottaa tuntumaa digipiirtämiseen piirtonäytöllä. Yritän opetella löytämään silläkin oman tyylini. 

Vaikka piirteleminen on ihanaa, se tekee varsin huonoa kropalleni. Mitä enemmän istun, sen kipeämpi olen. Siksi olisi ihan tolkuttoman tärkeää löytää joku niin mahtava liikuntalaji, että se olisi oikeasti nautinto! Vesijumppa saunoineen ja avantoineen on, mutta uimahallille lähteminen on työlästä ja joskus altaaseen ei mahdukaan sekaan. Liikkumaan pitäisi pystyä lähtemään omalta ovelta justiinsa silloin, kun tulee huvitus - ilman, että pitää pari tuntia etukäteen laittaa auto lämpiämään tai suunnitella aikatauluja ja ruokailuja ja tutkia jumppa-altaan varaustilanteita!

Kaiken kaikkiaan elämä kuitenkin on tuntunut viime aikoina erittäin hyvältä.

Sussun ihana koti

Kaiken tämän ruikutuksen vastapainoksi pääsen vihdoin kirjoittamaan iloisen sisustuspostauksen, kun lopultakin päivänvaloa riittää valokuvaamiseen! Aurinkoahan täällä ei näy ilmeisesti enää koskaan, mutta nyt pilvipäiväkin on kyllin kirkas. 

Minä pelkäsin, että Yläkerran Tytön poistuminen vaikuttaisi kodistatykkäämiseeni negatiivisesti, mutta niin ei onneksi käynyt. Olen nauttinut ihan valtavasti näiden melkein neljän viikon hipihiljaisuudesta, kun asunto on ollut tyhjänä. Ei ovien paiskomista, ei askelia pään päällä. Pidetään peukkuja, että uusi asukas tulee olemaan yhtä helppoa sorttia kuin edellinenkin!

Mutta koti! Ensimmäistä kertaa mööpleeraukseni onnistui niin hyvin, etten joutunut tekemään yhtäkään kompromissia! Kaikkialla, minne katson, näyttää kivalta. Kaikki rakkaat huonekaluni ovat lopultakin löytäneet paikkansa ja sain jopa sohvani mahtui kamariin. Heilallekin löydettiin hieno sohva Torista, kun minä jo näin pian kaipasinkin omaani häneltä takaisin.

Vastoin todennäköisyyksiä minä en ole lainkaan katunut nukkekotikaapin rakentamista alkoviin. 

Tilasin Ikeasta lisää pahvilaatikoita ja nyt koko ylähyllystö on täynnä sievästi nimettyjä lootia, jotka sisältävät loogisesti lajiteltua pientavaraa. Muutama on jopa tyhjänä, eli lisääkin leluja tai askartelutarvikkeita mahtuu, jos niitä ilmaantuu jostain.

Poistin seiniltä vanhat naulalaatikot, vaikka rakastankin niitä. Niille ei kuitenkaan ollut mitään todellista tarvetta, joten päätin, että seinien rauhoittaminen on tärkeämpää, kuin laatikoiden esilläpito. 

Kun lastulevykaapit saivat kyytiä, jäi kamariin tilaa sohvan lisäksi sekä piirustus/ompelupöydälle että tietokonepöydälle ja leikkuupisteelle! Melkoista luksusta!

Nyt pitäisi vielä löytää kadonnut piirtämisen into takaisin. Luultavasti se löytyy ihan vain aloittamalla. Yritän vielä tämän viikon aikana!

Muutamia pieniä keskeneräisyyksiä tietysti on, kuten esimerkiksi kirjahyllyn alaosaan pitäisi nikkaroida ovi. Väliaikainen verho uhkaa jäädä pysyväksi, jollen saa itseäni hommiin. 

Ja sitten ovat tietysti nämä ikuiset viat, joita en tule varmasti koskaan saamaan kuntoon. Lattian olen paikkaillut tosi surkeasti edesmenneiden kiinteiden kaappien kohdalta, katto on ruma, laikukas ja ääntä eristämätön ja kamarista puuttuvat vielä kaikki jalkalistat.

Mutta hei, ei se haittaa, kunhan on kirkkaita värejä ja silmää miellyttäviä yksityiskohtia!

Keittiöön olen laittanut karmeat mdf-listat niille kohdin, jotka eivät satu pahasti silmiin. Näkyviin nurkkiin minulla on kyllä olemassa tarpeeksi sellaisia listanpätkiä, joita katselen mielelläni. Jonain päivänä ne vielä napsuvat paikoilleen. 

Jääkaappikolosessa on vähän maalattavaakin listahommien lisäksi, mutta kun kyseessä on valkoisen maalin sutiminen tapetin päälle pelkkään oviaukkoon, niin sehän on vähän liian tylsää, jotta siihen tulisi ryhdyttyä. Juu juu, aikanaan sekin hoituu.

Keittiöstä on nyt sukeutunut ihan toimiva hengailupaikka myös vieraiden varalle, vaikka sellaisia käykin erittäin harvoin.

Kun ajattelen tämän kodin vuokraamista kalustettuna, niin ainoa, mikä vähän arveluttaa, on vaatekaapin puuttuminen. Minun vaatteeni mahtuvat keltaiseen emännänkaappiin, mutta se mahtaa olla normaalien ihmisten mielestä vähän outo paikka vaatteille.

Normaaleista ihmisistä saan aasinsillan ADHD:hen. Monesti sanotaan, että meikäläisten kodit ovat kaaoksessa. Minun ei ole. Päinvastoin, minun on pidettävä se tosi hyvässä järjestyksessä, jotta pääni pysyy kasassa. Kaaos silmissä aiheuttaa kaaosta aivoissa. Immolassa oli helppoa, kun kaaosasiat saivat olla työhuoneessa aivan valtoimenaan, ja muu koti pysyi asiallisena. Sisustus intohimona on tietysti aina hillinnyt kaaoksen syntymistä pienissä kodeissani. Koska tarvitsen ympärilleni kauneutta, minun on pakko laittaa tavaroita paikoilleen.

Toki selvitettävien pinot ovat aina arkipäivää, eli tavarakasat, jotka pitää käydä läpi. Niihin pinoan sellaisia asioita, joille ei vielä ole omaa paikkaa tai jotka ovat lähdössä kaatopaikalle, kirpparille tai kellarikomeroon. Hyvä paikka näiden roinien kasaamiseen on suihku, koska en peseydy siellä ikinä.

Mutta vaikka en kestä ympäriinsä lojuvia tavaroita, niin likaa minä en edes huomaa. Huomaan sen yleensä vasta sitten, jos siitä huomautetaan tai jos on tulossa joku vieraampi ihminen käymään. Tänään tulee Sulon uusi tyttöystävä, ja olen hinkannut sen vuoksi keittiön kaakelit. Ehkä myös kerkiän imuroida.

Hellaa en sentään kykene putsaamaan. Siitä näkee, miten olenkaan elinkelvoton. Joku raja vieraskoreudellakin!

Lannistavaa todellisuutta

En tietenkään nuku öisin, kun nyt toimeentulotukipäätöksen jälkeen olen päässyt lopultakin tekemään laskelmia siitä, mikä todellinen taloustilanteeni olisi eri vaihtoehdoilla. On valittava paskoista se vähiten paska. Menojani en saa puristettua alle tuhanteen euroon kuussa, ja sekin tarkoittaa jo sitä, etten todellakaan tee enää mitään kivaa, mikä maksaa rahaa. Onneksi koti on sillä lailla valmis, ettei tänne tarvitse ostaa enää mitään. Pärjään ilman lattialistoja varmasti loppuelämäni, kuten olen jo pärjännyt nämä 4,5 vuottakin.

Nyt minä ymmärrän, mihin hallituksen ajatus tukien riistämisestä perustuu. Se perustuu siihen, että kuvitellaan, että ihmiselle tärkeintä elämässä on työ ja raha, ja että kaikki pystyvät työtä tekemään. Kokoaikaisessa palkkatyössä minä todellakin "pärjäisin" parhaiten eli minulle jäisi vähän ylimääräistä rahaa harrastaa. En siltikään eläisi mitenkään hyvin, koska tuon parin ekstrasatasen vuoksi menettäisin elämänhaluni kokonaan. En ihan hirveästi ole kokoaikatyötä elämässäni tehnyt, mutta aina kun olen, se on päättynyt täydelliseen luhistumiseen. 

Ihan tosiasiassa minulla ei ole mitään hajua nykyajan palkoista, mutta tein laskelman taannoisen Postin tuntipalkkani mukaan. Isommalla tuntipalkalla riittäisi tietysti vähemmät työtunnit. Eli tarvitsisin nollatuntisopparin, josta maksetaan ainakin 20 euroa tunti, jotta voisin edes kuvitella selviytyväni työstäni. Universumi? Onnistuisiko, vaikkei minulla ole pätevyyttä mihinkään?

Nykyinen tilanteeni, joka on ollut minulle tähän asti aivan optimaalinen, näyttää tästedes siltä, että pysyn kyllä hengissä. Yrityksen kautta voin jatkossakin tehdä työtä, mutta se ei ole taloudellisesti mitenkään tarpeellista tai kannattavaa tai mitä nyt tahansa. 

Tässä kohtaa minulle saa vapaasti koko maailma huutaa, että olen työtävieroksuva sosiaalipummi, kun totean, että mielummin otan ilmaiset rahat ja juoksen, kuin teen työtä, josta en hyödy. Yleisesti ottaen minua silti oksettaa koko toimeentulotuen hakeminen. Minusta on nöyryyttävää lähetellä laskujani ja tiliotteitani kyylättäväksi, mutta jos minun on pakko se tehdä, niin ainakin haluan päästä hommasta mahdollisimman helpolla.

Helmutin kuoleman sattuessa minulle jäisi jopa 130 euroa ekstraa kuukaudessa tehdä jotain kivaa - kunhan en vain yrittäisi säästä sitä rahaa, koska säästäminen on köyhältä kielletty. Olen aina ihmetellyt, miten työttömillä on varaa juoda kaljaa ja polttaa tupakkaa. Tuolla hupirahalla sitten vissiin.

Odotan nyt, että saisin ajan TYP:iin ja voisin jutella mahdollisista työvoimapoliittisista toimenpiteistä, joilla voisin saada 9 euroa päivässä tuhoamatta mielenterveyttäni. Orjatyökorvaus kun ei vähennä tukia ja satanenkin kuussa olisi jo iso apu.

Olen tutkinut myös muunlaisia vaihtoehtoja. Yritän löytää kotiini vuokralaisen kesän ajaksi. Voin itse mainiosti asua Helmutissa toukokuun alusta elokuun loppuun saakka. Jos kesävuokralainen maksaisi asumiskuluni, minun ei tarvitsisi hakea lainkaan toimeentulotukea ja saisin ihan kokonaan pitää yrittämällä ansaitsemani rahat. 

Toimeentulotuen ulottumattomissa minulla olisi vapaus kulkea missä lystään. Haluaisin niin mielelläni viettää kesän Helmutin kanssa seikkaillen. Sellainen vapaus merkitsee minulle paljon enemmän kuin mikään raha.

Saakohan kirjastoon kuskata pöytäkoneen ja tuikata töpselin seinään vai joudunko tässäkin kohtaa kinuamaan Suloa pelastajakseni silloin, kun minulla on töitä?

Soittelin myös paikalliseen osuuskuntaan ja kyselin heidän käytäntöjään. Minähän tein töitä osuuskunnan kautta jo ennen yrittäjäksi ryhtymistäni ja se oli ihan ok vaihtoehto. Vaikka työnteko käytännössä onkin ihan samaa kuin yrittäjänä, laskutus menee osuuskunnan kautta ja raha tulee minun tililleni palkkana. Tämä vaihtoehto osoittautui kuitenkin rahallisesti kaikkein surkeimmaksi. Olisin yhä toimeentulotuen varassa eli en varsinaisesti hyötyisi työstäni senkään vertaa kuin yrittäjänä. Paitsi, että "palkollisena" minulle kertyisi vähän eläkettä. Ja että minulla olisi edes teoreettinen mahdollisuus tienata yli 600 euroa ja päästä eroon toimeentulotuesta. (Se tosin vaatisi vähintään 1200 euron laskutusta kuukausittain, mikä tarkoittaisi noin kolme kertaa enemmän töitä kuin tähän asti olen onnistunut tekemään.)

Jos Kela kuitenkin jossain vaiheessa vaatii minua lopettamaan yritykseni tai jos saan niin paljon töitä, että YEL-raja uhkaa täyttyä, liityn varmasti osuuskuntaan. Tässä vaiheessa en vielä uskalla sitä päätöstä tehdä, vaan tarvitsen lisää aikaa sulatella tätä mahdollisuutta.

Olen ihan oikeasti todella lannistunut. Tämä yhteiskunnan suunnalta viime vuosina tullut ahtaalle ajaminen on saanut minut tuntemaan itseni todella mitättömäksi ja turhaksi. Olen pelkästään haitta tässä maassa. Minusta on hirveää, että saan itseni kiinni tällaisesta ajattelusta, kun kuitenkin juuri päinvastoin minusta ihmisen arvo ei ole työ! 

Voi että olenkin saanut elää pumpulissa melkein koko aikuiselämäni. Olen saanut muokata elämästäni sellaisen, että jaksan sitä ja joskus jopa nautin siitä. Olen ollut todella onnekas, ja olen näistä menneistä vuosista kiitollinen yhteiskunnalle. Saavutetusta hyvästä luopuminenhan on yhtä helvettiä. Mutta maailma on nyt diktaattorien ja oikeistolaisten narsistikapitalistien hallussa. Täällä pärjäävät ne, jotka polkevat toiset maahan päämääränään rikastuminen ja luonnon tuhoaminen. Vain fyysisesti terveet ja mieleltään kunnianhimoiset öykkärit ovat toivottuja asukkaita.

Ihmiset eivät todellakaan ansaitse tätä planeettaa. Minun suurin toiveeni on, että tulisi komeetta ja tappaisi koko ihmiskunnan kertaheitolla. Luin vastikään romaanin, joka päättyi sellaiseen tilanteeseen, ja minut valtasi onnellisuuden tunne. Suljin kirjan ja nukahdin tyytyväisenä. Maailmassa kaikki hyvin.

Kannustinloukkuja

Vaikka minä aivan hyvin tiedän, että mielialalleni olisi parempi olla kokonaan ulkoilematta kuin ulkoilla matalapaineella, minä silti aina unohdan sen. Lähdin eilen kävellen kaverin luo iltakylään, koska Helmutin dieseliä pitää säästää neuroottisesti. Oli harmaata ja ankeaa, niinkuin on ollut kohta neljä kuukautta, ja minua väsytti valtavasti. Paarustin eteenpäin ja kuten kävellessä aina tapahtuu, aivoille vapautuu tilaa pyörittää ajatuksia supersuhinalla. Sen takia en ymmärrä ollenkaan niitä neuvoja, että käveleminen rauhoittaisi mieltä. Ei rauhoita. Käveleminen on monotonista toimintaa, joka ei vaadi keskittymistä ja juuri silloin aivoilla on tilaa mennä ylikierroksille.

Kun maailma on harmaa ja ruma ja pilvet painavat niskassa, aivoni täyttyvät tuhoajatuksista. Aurinkoisella säällä kävellessä aivot sen sijaan täyttyvät positiivisista asioista. Tämän takia en myöskään ymmärrä niitä älyttömiä neuvoja, että ulkoilu piristää aina ja että sää on vain pukeutumiskysymys. Paskanmarjat. Tuon muutaman kilometrin matkan aikana olin jo itku kurkussa kaikesta siitä, mikä päässäni ehti kävellessä velloa.

Onneksi kaverini lapset ovat supersuloisia ja minun epätoivoni jäi yleisen ilonpidon alle. Kivan illan jälkeen selvisin paluumatkastakin melkein kotiin asti, ennenkuin tuhoajatukset pääsivät voitolle.

Kaikkien entisten uhkien lisäksi sain eilen uuden uhan päähäni. Kaupunki on nimittäin päättänyt kaavoittaa meidän lähimetsämme ja Saimaan rannan asuinalueeksi. Aivan meidän kylämme vierestä avautuu kaunis metsä, joka vaikka onkin pieni, tarjoaa lukemattomien polkujensa ansiosta vaihtelevia kävely- ja maastopyöräilyreittejä. Tuo metsä ja varsinkin sen rantapolut ovat yksi asia, jonka takia rakastan asua täällä. 

Menin tästä uutisesta aivan pois tolaltani, sillä tuota suunnitelmaa on väläytelty pitkään, mutta jossain vaiheessa se jo kumottiin. Ja nyt se yhtäkkiä on taas kaivettu naftaliinista. Tämä kaupunki on täynnä tyhjiä taloja ja asuntoja. Mihin tarvitsemme uutta aluetta, joka tuhoaisi hienoa luontoa? Keksin syyksi vain sen, että kaupungin päättäjissä on niitä, jotka hikiväkisin haluavat päästä asumaan Saimaan rantaan. Ehkä siellä kuvitellaan, että rantatontit houkuttavat tänne pilvin pimein rikkaita veronmaksajia?

Minusta Imatran hieno puoli on se, että vaikka tehtaat ovatkin nielleet kilometreittäin rantaviivaa, kaikki muu Saimaan ranta-alue täällä on rakentamatonta. Meillä oikeasti on ihanaa virkistysmetsää rantoineen kaikkien nautittavana, toisin kuin valtaosassa muita kaupunkeja, joissa rannat pyhitetään rikkaiden huviloille. 

Tuntuu, että kaikki, mikä minulle on tärkeää ja saavutettua, on nyt uhanalaista.

Tänään kuitenkin yksi uhka helpotti, kun sain toimeentulotukipäätöksen. Jostain ihmeen syystä ei yläkerran asunto, kannattamaton yritys eikä Helmut olleetkaan mitään esteitä toimeentulotuen saamiselle. Saan siis helmikuulle 38 euroa toimeentulotukea ja maksusitoumuksen apteekkiin. Voihan huojennus!

Olen vähän pihalla noista Kelan kiemuroista. En esimerkiksi tajua, miten ratkaisen sen, että minun pitäisi pystyä säästämään jotenkin 50 euroa kuukaudessa Helmutin ajoneuvoveroa varten, joka laskutetaan muutaman kerran vuodessa. Tilillä lepäävä säästö nimittäin katsotaan omaisuudeksi, ja se vähentää toimeentulotukea. Laitoin siitä kysymyksen Kelalle ja odotan mielenkiinnolla vastausta. En keksi muuta kuin sen, että "lainaan" Sulolle viisikymppiä kuussa ja hän sitten ”maksaa takaisin” hoitamalla Helmutin verot. Eihän tässä ole mitään järkeä! 

Siinäkään ei ole mitään järkeä, että aiemmin minulla oli halu tehdä graafisia töitä ja tienata. Nyt kun teen näitä laskelmia, niin aina 600 euroon saakka kaikki tienestini vähentävät täysimääräisesti tukea. Se on ihan ymmärrettävää, koska toimeentulotukihan on viimesijainen apu. Mutta käytännössä minulla ei ole mitään motivaatiota enää tehdä kalentereita tai yrittää löytää uusia asiakkaita. Motivaatiota minulla riittää vain siihen, etten sano "ei" vanhoille asiakkaille. Vaikka en siis tietenkään ansaitse mitään tekemällä töitä, joudun urakoimaan Kelalle selvityksiä jokaisesta laskutuksesta. Enkä minä edes ole näiden viime vuosien aikana tienannut keskimäärin tuota 600 euroakaan yritystuloa kuukaudessa. 

Kiitos Orpon, Purran ja kumppaneiden, löydän nyt itseni ihan oikeasta KANNUSTINLOUKUSTA! Ne paskiaiset! Kauheasti vaahtoavat, että kannustinloukut poistetaan näillä leikkauksilla, mutta tosiasiassahan he itse loivat sellaisen!

Osa-aikatyössä ei ole enää mitään mieltä. Lisäksi silmiini sattui uutinen, että osa-aikatyöläisten työnhakuvelvoite nostetaan neljään työpaikkaan kuukaudessa. Samat velvollisuudet kuin täystyöttömällä, mutta ei mitään hyötyjä! Kuinka pässejä ne hallitustyypit oikeasti ovat? Miten me työkyvyttömät oikeasti yhtäkkiä a) kykenisimme täysipäiväiseen työhön ja b) löytäisimme kokoaikatyötä pelkästään sillä, että meille annetaan tällaisia vaatimuksia ja meidän onnettomat tulomme mitätöidään?

Afrikan tähteä

Klassikkopeli Afrikan tähti on taas ollut kohun kohteena, mikä on jälleen yksi esimerkki siitä, miten älyttömäksi kaikki nykyisin menee. Sehän on aivan loistava peli, kaikessa yksinkertaisuudessaan todella kiva ja kestää aikaa vuosikymmenestä toiseen. Me Heilan kanssa harmittelemme, kun olemme molemmat olleet niin avokätisiä, että lahjoitimme kaikki lautapelimme aikanaan Majikselle. Siellä se on Heilan Afrikan tähtikin. Ja meidän teki mieli pelata.

Sitten hoksasimme, että voimme tehdä oman versiomme samaan tapaan kuin minä olen 90-luvulla tehnyt Monopolista Oulu-version. Afrikan tähden sijasta voisi metsästää Imatralla vaikka... no tietenkin Impeä! 

Koska te siellä ruutujen takana ette ehkä ole perillä Imatran Immestä, niin kyseessä on Imatrankosken viereisessä puistossa sijaitseva patsas. Se kuvaa niitä epätoivoisia naisia, jotka vuosisatojen aikana ovat hukuttautuneet koskeen rakkaudesta epätoivoisina.

En nyt löydä omista kuvistani otosta patsaasta, mutta näette sen kuvan ja voitte lukea lisää tietoa sekä patsaasta että koskeen heittäytymisestä Lions-klubin sivuilta. Kuten tuolla kerrotaan, koski ei ole kutsunut pelkkiä rakkauden riuduttamia neitokaisia, vaan ihan keitä tahansa elämässään kärsiviä. Vielä nykyisinkin sinne silloin tällöin joku hyppää, vaikka kosken vedettömyys on vähentänyt itsemurhia huomattavasti.

Innostuin niin, että minulla kului kokonainen viikko tietokoneella piirtelemässä pelilautaa. Oli hauskaa sijoitella lautaan kotiseudun maamerkkejä ja tuttuja tyyppejä. Liiallisesta istumisesta aiheutui tietysti se, että kireät lonkankoukistajani ärtyivät toden teolla ja kivun kanssa on pitänyt elää sen jälkeen. Kivun saa aikaiseksi niin helposti, mutta siitä eroon pääseminen on pidempi prosessi.

Tulostutin pelilaudan työttömien pajalla, koska oma tulostimeni on aika surkea. Vinkiksi kaikille, että Saimaan Virran tulostuspalvelusta saa julisteita, paitapainatuksia ja sisä- ja ulkotarroja naurettavan halvalla. Olin siellä itse kuntouttavassa työtoiminnassa viime vuoden kesästä jouluun saakka ja sen jälkeen olen teettänyt siellä vähän yhtä jos toistakin. 

"Imatran Impi harhailee etsimässä suurta rakkautta. Hänen kannoillaan vaanii kuitenkin haiseva Hiisi, joka yrittää houkutella Impeä hyppäämään kanssaan koskeen. Se tietenkin tietäisi neitokaisen vääjäämätöntä kuolemaa. Löytääkö Impi rakkauden Linnanherran luota, ennen kuin päätyy Imatrankoskeen Hiiden morsioksi?" 

Puli puli

En ole ollenkaan muistanut edes Instagramissa rehennellä sillä, että minustakin on tullut avantouimari, vaikka kaikki muut avantotyypit tapaavat siellä mainostaa rohkeuttaan. 

Kun aloin käydä Vuoksen Kriisikeskuksessa purkamassa parisuhdeahdistustani, sain neuvon ottaa tavaksi pulahtaa Vuokseen joka kerta, kun käyn uimahallissa vesijumpalla. Meidän ihanassa uimahallissamme nimittäin on avantouintimahdollisuus. Vaikka olen todella paljon kaivannut avantoa, minun on ollut mahdotonta käydä pulahtamassa, koska kävelymatka saunasta allashallin poikki ja pitkää kylmää tuubia pitkin joen rantaan on jo pannut minut sen verran viluiseksi, ettei ole houkutellut edes yrittää. 

Mutta kun mielenterveysammattilainen suorastaan käski, niin minä päätin totella. Vaikka sitten väkisin.

Ja tosiaan, joka tiistaisella vesijumputuksellani olenkin sen jälkeen käynyt avannossa ainakin kerran ja yleensä kahdesti. Nyt minä en enää edes kiljahtele ja hyperventiloi veteen laskeutuessani, vaan hengitän rauhassa ja pysyn aloillani vedessä jo useamman sekunnin. Kun olen ollut siellä hetken, painan myös pääni pinnan alle, vaikka sellaista ei kai kukaan suosittele. Mutta minä en kestä sitä epäsymmetriaa, kun muu kroppa on kylmä, mutta pää lämmin. Ja sitäpaitsi se tunne, kun aivot jäätyvät ja koko päätä koskee helvetisti, on se paras vaihe. Silloin eivät henkiset ahdistukset vaivaa pätkääkään!

Olen harmitellut sitä, ettei minulla ole varaa käydä uimahallissa kahdesti viikossa. Olen siis vain olettanut, että pitkäaikaistyöttömille myönnettävä 10 kerran uimahallilippu kattaa yhden uinnin viikossa. Se onkin ollut pelkkää omaa kuvitelmaani, sillä nyt kun tajusin kysyä asiasta, kuulin, että yhden lipun pitääkin riittää vain yhteen kuukauteen! 

Nyt alan käydä jumppaamassa kaksi kertaa viikossa. Koko onnettoman matalapainetalven kangistama ja kivullistama kehoni suorastaan huutaa tiuhempaa jumppaamista. Kun kolme kuukautta on ollut pelkkää synkkyyttä, vuoroin pääkallojäätikköä ja vesisadetta, niin en ole juuri lainkaan käynyt kävelyillä. Minulla on 15 kiloa enemmän painoa kuin minkä tunnen siedettäväksi. Tuollainen määrä ylimääräistä rasvaa on saanut aikaan sen, että käveleminen on vaivalloista ja tuntuu todella pahalta. 

Kaikki takkinikin kiristävät vatsan seudulta, mikä vielä pahentaa entisestäänkin asiaa. Minusta ei kuitenkaan nyt ole laihduttamaan. Ei ole tarpeeksi motivaatiota altistaa itseäni vielä sillekin taistelulle, sillä kokemuksesta tiedän, että ainoa toimiva keino minulle on merkata kaikki syömiseni Sulamoon. En pysty silloin keskittymään mihinkään muuhun kuin ruokailuun, enkä minä nyt jaksa omistautua sellaiselle.

On siis hoidettava fyysistä kipua uima-altaassa ja tyydyttävä olemaan ylipainoinen. Vedessä liikkuminen on minulle miellyttävää. Oikeastaan ihan kaikki muu liikunta on nykyisin epämiellyttävää. Lisäksi rakastan sitä väsymystä, jonka sauna - avanto - vesijumppa - avanto - sauna -yhdistelmä saa aikaan.

Uimahallista on muodostunut minulle melkein toinen koti. Rakastan sitä kaikkinensa. Yleensä siellä ei ole liikaa tungosta (paitsi joulun jälkeisinä viikkoina) ja se on todella kaunis. On ihanaa jumpata katsellen valtavasta kaari-ikkunasta puita ja taivasta. 

Kaupungin epäselvät suunnitelmat uimahallin kohtalosta ovat yksi asia, joka ahdistaa minua tavattomasti. En tiedä, mikä rakennuksessa on pielessä, mutta ilmeisesti sen huolto on laiminlyöty kuten täällä päin tapana on. Suojellut rakennukset jätetään tarkoituksella kunnostamatta, jotta ne voidaan lopulta sitten korjauskelvottomina purkaa pois. Pelkään niin kovasti, että uimahallille käy samoin. Jotain epäselvää liittyy kaupungin ja kylpylän suhteeseen ja aika-ajoin on mediassa tietoa siitä, että uimahalli haluttaisiin purkaa kokonaan pois ja usuttaa kaupunkilaiset kylpylään uimaan. Se on aivan mielivammainen idea ja täällä kerättiin jo adressikin uimahallin puolesta. Toistaiseksi uimahalli säilyi, mutta miten käy tulevaisuudessa, sitä ei ehkä kukaan tiedä.

Ja kun suru uimahallin mahdollisesta menettämisestä iskee, minä yritän muistuttaa itseäni kriisikeskuksen naisen piirtämästä kaaviosta. 

Uloimman kehän asioita ei kertakaikkiaan saa päästää edes mieleen. Niiden pohtiminen saa aikaan pelkkää pahaa oloa. Tämän takia minun ei kannata lukea uutisia. Keskimmäisen kehän asioita voi ajatella silloin tällöin hiukan. Vaikkapa uimahallin purkamista voi ajatella hetken, allekirjoittaa adressin ja lähettää kaupunginjohtajalle sähköpostia. Sitten sitä ei saa ajatella yhtään enempää. Keskimmäisen kehän asioihin sen sijaan kannattaa paneutua. Kannattaa myös huomata, voinko ihan todella vaikuttaa tiettyyn asiaan, vai onko siinä vain kyse omasta kontrolloinnin tarpeestani.

Ai se olikin maskaamista

Olen jonottanut kirjastossa erästä ADHD-kirjaa vuoden päivät, mutta sen ilmestyminen lykkääntyi kaiken aikaa. Nyt se viimeinkin on minun käsissäni. Olen yrittänyt lukea aiheesta muitakin kirjoja, mutta en ole saanut niitä kahlattua läpi, koska self help - tyyppinen teksti saa minut aina ärsyyntymään. Pahin on ollut "ADHD-aikuisen selviytymisopas", joka olisi pitänyt lukea jo tutkimusten aikana (muistaakseni). Se on tietosanakirjan kokoinen järkäle. Täynnä tiukkaa asiaa. Ja ehtaa selfhelppiä satoine tehtävineen. Mission impossible. Minä vihaanvihaanvihaan sitä, että minun pitäisi olla täydellinen. Minun pitäisi muuttaa sitä ja tätä ja tuota itsessäni, jotta en olisi niin ADHD ja jotta sopisin paremmin tähän yhteiskuntaan. Minä en saisi käyttää ADHD:ta tekosyynä.

Se kaikki saa minut raivoihini. Minä olen aina, koko elämäni ajan kokenut elämisen olevan taistelua. Jokaikinen päivä on jossain määrin taistelua kaiken sen takia, mitä pitäisi olla, pitäisi tehdä ja pitäisi osata. Olen kuvitellut kaikkien muidenkin ajattelevan niin. Olin väärässä, sillä ilmeisesti ihmiset myös aivan kepeästi osaavat nauttia elämisestä. Kyllähän minäkin hetkittäin ja reissussa Helmutin kanssa jopa lähes koko ajan. Mutta pääasiassa elämä on synonyymi taistelulle.

Tämä uusi "Ai se olikin ADHD"-kirja on toista maata kuin aiemmin lukemani. Tässä ei ole selfhelppiä. Tässä vain kerrotaan asioista tutkimuksen ja lääketieteen sekä kirjoittajan oman kokemuksen kautta ja se tapahtuu jopa ilahduttavan rennolla ja hauskallakin kielellä. Vaikka en ole nyt kirjaa yli puolen välin luettuani oppinutkaan mitään uutta, mitä en jo tietäisi, koen jatkuvasti ahaa-elämyksiä ja haluaisin tehdä merkintöjä ja suihkia huomiokynää sinne tänne. Huonon muistin hauska puoli nimittäin on se, että saan uusia oivalluksia asioista, jotka olen oivaltanut jo joskus aikaisemminkin.

Uusi näkemys tällä kirjoittajalla kuitenkin on se, että "ADHD ei ole tekosyy, vaan se on SYY". Mielestäni luin nyt jotain samankaltaista kuin mikä omakin ajatukseni meistä on: meitä ei saisi yrittää tunkea muottiin, johon me emme ilman TAISTELUA taivu. Olisi kiinnostavaa tietää, kokevatko muutkin ADHD-tyypit viettäneensä ikänsä juoksuhaudoissa luoteja väistellen. Tai ymmärsinkö minä kirjoittajan aivan väärin. 

No, ihan sama, sillä oikeastaan minun piti kirjoittaa tämä postaus maskaamisesta, jonka merkityksen minä nyt vihdoin (tai ehkä jälleen) oivalsin.

Minun on ollut vaikea käsittää tuota termiä, ja se kuitenkin on yksi ADHD:n perusjutuista. Kun olen lukenut maskaamisesta, olen ajatellut, että se on jotain teennäisyyttä. Että enhän minä sellaista tee - minähän olen kavereideni mielestä outo ja erikoinen oma itseni, enkä osaa valehdellakaan. 

Minua on aina lempeästi sanottu hulluksi. Se sana sekä friikin imago ovat inhottaneet minua, mutta olen niihin jotenkin alistunut, koska tiedän, ettei minusta ole normiin. En pystyisi millään näyttämään siistiltä ja huoliteltulta, joten on helpompaa käyttää hassuja vaatteita ja värjätä tukkaa siniseksi. En pysty tavalliseen päivätyöhön, joten on helpompi omaksua työnvieroksujan identiteetti, vaikka se tuntuukin loukkaavalta. En pärjää ihmissuhteissa, joten on helpompaa siirtää sosiaalisuus someen. En pysty hallitsemaan suutani ja kasvojeni ilmeitä, joten on helpompaa sanoa, että rehellisyys on minulle tärkeintä.

Mutta entä ne muut ihmiset, jotka eivät ole läheisiä? Heidän seurassaan minä en ole oma itseni.

Kaikilla ihmisillä on rooleja, eikö niin? On työrooli, kaverirooli, joukkuetoverirooli, äitirooli, siskorooli... Minua on aina ahdistanut se, miten erilainen olen eri ihmisten seurassa. Joissain tilanteissa olen itselleni niin vieras, että ajattelen olevani kuvottava feikki ja sitten poden morkkista loputtoman pitkään jälkeenpäin. 

Olen halunnut käydä esimerkiksi työväenopiston kursseilla, mutta jokainen elävänmallin piirustus, hopeakorutunti tai ilta sukututkimuksen parissa on ollut tuskallista taistelua. Jos olen avannut suuni ja osallistunut, häpeä on iskenyt. Jos olen yrittänyt olla vaiti ja huomaamaton, olen silti hävennyt. Olen ollut niin vääränlainen ja vieras, ettei sitä pysty sietämään. Mutta luultavasti kukaan niistä muista ihmisistä ympärilläni ei ole tajunnut minussa mitään outoa. Olen selviytynyt kursseista näennäisen normaalisti. 

Elin 20 vuotta siinä uskossa, että olen introvertti, koska lyhytkin aika ihmisten seurassa teki minusta lopun. Minulle diagnosoitiin sosiaalisten tilanteiden pelko. Olenkin kovasti yrittänyt ajatella, että roolit ovat normaalia, eikä niistä pidä ahdistua. Mutta oikeasti, hajottavatko roolit kaikki muutkin ihmiset, eikä vain minua?

Ehkä jollain lailla pääsin jyvälle asiasta silloin, kun aloin ounastella, että sain ahdistuskohtauksia sosiaalisista tilanteista vain sellaisten ihmisten seurassa, joiden kanssa en osannut olla oma itseni. Niiden, joiden seurassa jouduin pakottautumaan hankalaan rauhallisuus-, asiallisuus- tai kohteliaisuusmoodiin. Pakottautuminen saattoi aiheuttaa jännittämistä, jonka takia suustani loikki käsittämättömiä sammakoita tai sanoja, jotka eivät ole sanoja lainkaan. Tai kompastelin ja pudottelin tai rikoin tavaroita. Työväenopistoharrastuksissani olin aina se ainoa, joka ei ollut vielä eläkeiässä. Minä olen vääntänyt hopeaa, tutkinut kirkonkirjoja, jumpannut ja piirtänyt, ommellut ja tehnyt puutöitä mummojen ja pappojen kanssa. Ja ollut tuskallisen ahdistunut kaiken aikaa. 

Postissa minulla oli joukko työkavereita, joiden seurassa lopulta ymmärsin, etten todellakaan ole introvertti. Minä rakastin meidän äänekästä kahvipöytäriehumistamme ja huonoa läppää. En malttanut odottaa, että pääsen töihin pulpattamaan oman "postiperheeni" kanssa. Majiksella löysin uuden oman porukkani, ja olin aina heidän seurassaan, enkä juuri lainkaan itsekseni, enkä siltikään joutunut kieriskelemään tuhkassa iltaisin itseäni rangaistakseni. Kuitenkin jos jouduin tekemään vaikka jotain talkoohommaa sellaisen tyypin kanssa, jonka seurassa oma itseni piiloutui, minä taas hajoilin vanhaan tuttuun tapaan. Vähänkin vaivaantunut, hiljainen tai seesteinen ihminen aiheuttaa minussa sietämätöntä henkistä kiemurtelua, joka tuntuu fyysisenä epämukavuutena. Pulppuilevien, äänekkäiden, iloisten ihmisten kanssa minä en ahdistu, enkä kärsi häpeää jälkeenpäin.

Juuri se tuskallinen ahdistus erottaa maskaamisen ihmisen tavanomaisista rooleista. Maskaaminen on äärimmäisen kuluttavaa. Ehkä juuri siinä piilee se syy, miksi työelämä on ollut minulle niin karmeaa. Kun 8 tuntia päivässä yritän jollain tavalla rajoittaa itseäni, käyttäytyä kuten aikuisen ihmisen kuuluu, niin minä hajoan. Ja jos se maski joskus pääsee tipahtamaan ja minä huomaamattani nuolenkin lautaseni kahvipöydässä, tai istun toimistotuolilla kyykkyasennossa, niin jokuhan niistä oikean Sussun vilahduksista aina huomauttaa, jää tuijottamaan mykistyneenä tai nauraa minulle. Kotona työpäivien jälkeen iskevät olotilat, joita sanotaan ADHD-melttariksi tai ADHD-lamaantumiseksi. Itken ääneen lattialla, en saa mitään omia kivojakaan asioitani tehtyä, olen väsynyt ja tuskainen ja hirvittävän häpeissäni. Ja silti on pakko jaksaa vähintään tehdä seuraavan päivän eväät ja huolehtia siitä, että tukka ei ole aamulla rasvainen. Inho seuraavaa työpäivää kohtaan on väistämätön. Viikonloppu ei riitä rauhoittumiseen.