50 grammaa teinikapinaa

Ei vastaa kun kysytään, ei noteeraa motkotusta, valvoo yömyöhään, nukkuu päivät, nirsoilee ruoasta, sotkee huoneensa ja osoittaa mieltään, jos joku toinen käy sen siivoamassa. Kuulostaa aivan siltä, kuin meillä asuisi murrosikäinen poika.

Niin asuukin ja sen nimi on Kerttu.

Se mokoma koettelee taas äidin hermoja. Tällä kertaa se otti tosi pahasti nokkiinsa, kun minä muutama päivä sitten jouduin siivoamaan sen pienen pesäkopin. No pakkohan se on välillä siivotakin, vaikka tiedän, ettei Kerttu tykkää siitä hyvää. Nyt se vain tykkäsikin oikein erityisen pahaa.

Kun asetin siivotun pesäkopin takaisin sen tv-taloon, se tyhjensi mielenosoituksellisesti koko kopin. Kaikki puhtaat purut ja talouspaperit se onnistui raahaamaan ulos ja kasasi ne nurkkaan, jota on käyttänyt vessanaan.

Sinne tv-talon pimeimpään soppeen kiipeilyputkistonsa taakse se rakensi oikein kunnon linnoituksen sanomalehdenpaloista ja talouspaperista ja muutti sinne nukkumaan. Eli nyt se taas sitten pissaa ja nukkuu samassa paikassa. Jos minä yritän vaivihkaa pehmustaa pesäkoppia houkuttelevaksi ja siirtää jonkun pienen kertuntuoksuisen sutteron takaisin pesäkoppiin, Kerttu tyhjentää kopin heti herättyään ja vahvistaa linnoitustaan entisestään.

Tämä harmittaa minua, sillä pesäkoppi oli tosi helppo nostaa nukkuvine lapsineen pois tv-talosta siivouksen ajaksi. Kertun kapina hankaloittaa nyt sekä sen omaa että minun elämääni. Mutta linnoitus on hämmästyttävän taitavasti rakennettu ja se taas liikuttaa minua suuresti. Ihmeellistä, millaisia taitoja voi olla vankeudussa kasvaneella mitättömän kokoisella otuksella.

Olen jo oppinut nauramaan näille meidän yhteentörmäyksillemme. Ja Kerttu palkitsee minut sitten illalla pyytämällä päästä leikkimään ja tulemalla luottavaisesti sylittelemään.

Ovatkohan Lidlin kassahenkilöt koskaan ihmetelleet, miksi minä ostan vain viisi herneenpalkoa kerrallaan?

Mikäs se siellä

Kyllästyin raappaamaan ikkunanpokia ja lötkähdin keinuun taukoilemaan Maalla-lehden kera. Lehdessä oli monta ihanaa juttua siitä, miten ihmiset olivat löytäneet unelmiensa vanhan talon ja tehneet siitä kodin. Hyvän mielen lukemista - olkoonkin, että kaikki nuo kodit olivat taas niin kovin vaaleita ja "maalaisromanttisia". Mutta yhtäkkiä silmissäni olikin jotain oudolla tavalla tuttua. Minulta meni hetki, ennenkuin tajusin katsovani ihan omaa vaaleaa ja maalaisromanttista kesäkeittiötäni!

Olipa kiva yllätys. Jutun yhteydessä oli myös blogini osoite, joten jos joku sattuu eksymään tänne vain kesäkeittiön vuoksi, niin tästä kliksuttelemalla löytyvät kaikki postaukset siihen liittyen.

Jokakesäisen paniikin aika

Nyt se taas iski. Se, että tajuaa kesän karkaavan käsistä. Aika on vaan kaikonnut alta. Heinäkuu muuttuu elokuuksi, vaikka en ole kerinnyt ymmärtää kesäkuunkaan loppuneen. Valo on muuttunut, aurinko kulkee jo matalammalla. Luonnon vihreä on tummaa ja raskasta. Illalla nurmikko tuntuukin varpaissa kylmältä.

Ja vielä olisi vaikka kuinka paljon asioita, jotka pitää ehtiä suorittaa kesän aikana. On edistyttävä ikkunaremontin kanssa (ei, se ei valmistu vielä tänäkään vuonna), on poimittava lisää marjoja (Sulo osti arkkupakastimen, sinne mahtuu kauheasti) ja on järjestettävä Käsityökorttelia. Jossain vaiheessa olisi tosi hyvä tehdä oikeita töitäkin, jotta pysyisi hengissä.

Toissapäivänä lähdin pakomatkalle. Ajoin 40 kilomertin päähän kotoa, Saimaan rannalle, keskelle täydellistä hiljaisuutta. Keräsin mustikoita, luin vähän kirjaa ja uin. Söin jättipussillisen Marianne-karkkeja. Nautin lämmöstä, auringosta ja siitä, että ymmärsin paeta velvollisuuksia.

Haaveilin eläkepäivistä. Myisimme koko liian ison talon, ostaisimme asuntoauton ja ryhtyisimme kiertolaisiksi. Olisimme aina siellä, missä on kesä. Kesä ei koskaan pääsisi meiltä karkuun.

Blogikampanja / arvonta bloggaajille

Eilen kerroin teille tästä meidän käsityöyrittäjien yhteisestä voimanponnistuksesta. Nyt pyydän teiltä apua markkinoinnissa, sillä koko touhu hoidetaan talkoovoimin, eikä meillä ole varoja tehdä megalomaanista mainoskampanjaa Hesarin etusivun mainoksineen ja hehkeine tv-spotteineen.

Mutta pieni porkkana heiluu nyt kepin nokassa. Jos sinä, jolla on blogi, haluat auttaa meitä kirjoittamalla postauksen Käsityökorttelista ja laittamalla siihen yhteyteen jonkun näistä mainoskuvista, voit osallistua hienojen tuotepalkintojen arvontaan. Mainoskuvaa saa pienentää, jos on tarpeen. Tai voit myös napata tuosta minun blogini vasemmasta reunasta mainosbannerin ja laittaa sen blogiisi näkyville 31.8. saakka.

Kun postaus on valmis, lähetä sen linkki sähköpostilla osoitteeseen kasityokortteli at gmail.com ja olet mukana palkintojen jaossa. Ne palkinnot eivät vielä ole konkretisoituneet, mutta ovat tottakai niiden käsityöyrittäjien tuotteita, jotka ovat mukana Käsityökorttelissa.

Jotta emme sortuisi piilomainontaan, toivomme, että kerrot samalla tästä kilpailusta muillekin.

Olemme suunnattoman kiitollisia avustasi!

Haaveet konkretiaksi

Olen pari kertaa tänä kesänä käynyt myymässä tuotteitani Helsingissä, Kampin kyläpäivät -tapahtumassa. Molemmilla kerroilla olen tullut kotiin ristiriitaisin tunnelmin.

Paikkahan on aivan mielettömän hyvä, sillä sen vilkkaampaa aluetta tästä maasta on vaikea löytää. Narinkkatorin halki ravaa joka päivä aivan hurjia laumoja ihmisiä. Useimmiten tori kuitenkin ammottaa tyhjänä, vaikka se olisi mitä parhain paikka järjestää erilaisia tapahtumia. Sinne eksyisi suuria määriä ihmisiä ihan vahingossakin.

Näillä parilla myyntireissullani olen havainnut taas kerran sen, että käsityöläiset laadukkaiden ja hintavienkin tuotteidensa kanssa eivät sovi samalle tontille kiinalaisen krääsän ja pölypussikauppiaitten kanssa. Siitä huolimatta jokaisessa käsityömyyntitapahtumassa on aina mukana myös puhdistusainekauppiaita, ihmeliimakojuja ja halpoja aurinkolaseja.

Kunnon käsityömessut taas ovat monille pienyrittäjille aivan liian kalliita ja asiakkaiden kannalta hankalia, koska ne ovat usein halleissa, joinne on lähdettävä vartavasten ja vielä maksettava korkeahko pääsymaksu.



Minä aloin haaveilla käsityöläisten toritapahtumasta. Sellaisesta, jonne ei otettaisi ihan ketä tahansa myymään, mutta jonka paikkahinnat olisivat niin matalat, että pienetkin yrittäjät uskaltaisivat lähteä mukaan. Ja jonne ihmiset voisivat tulla helposti ostoksia tekemään. Otin asian puheeksi käsityöyrittäjien ryhmässä ja pyörät alkoivat pyöriä.

Nyt voin ylpeästi julkistaa toteutuneen haaveen: Käsityökortteli nousee Narinkkatorille elokuun viimeisenä päivänä! Talkoovoimin.

Vaikka tähänkin pisteeseen pääseminen on ollut hienoista tempoilua, on vaikein vielä edessä. Eli markkinointi. Siksi pyydänkin teitä kaikkia käymään Facebookissa Käsityökorttelin sivulla ja tykkäämään niin maan pirusti. Pyydän teitä myös kertomaan tapahtumasta jokaiselle tuttavallenne, levittämään mainosbannereita blogeissanne ja jakamaan Käsityökorttelin facebook-päivityksiä aivan holtittomalla tahdilla ympäriinsä.

Kermakakkuja ja ruususia

Kyllähän minä jo yritin väittää, että hääaiheiset postaukset loppuvat, mutta jospa vielä tämän kerran.

Olemme syöneet kakkua viimeiset yhdeksän päivää. Meidän ajatuksemme siitä, että kakkukahvikävijöitä tulisi tässä pitkin vuotta sillon tällöin käymään, ei ollenkaan toiminut. Onnittelijoita onkin ravannut lähes päivittäin. Lähes kaikki halusivatkin tulla heti. Niinpä minä olen tehnyt kakun toisensa perään ja ne vieraattomat välipäivät me olemme syöneet edellispäivien kakkujen jämiä.

Onneksi nyt rauhoittuu. Odotettavissa ei ole kakunsyöntiä vähään aikaan. Sain juuri viimeiset kermat mätettyä naamaani.

Erityisen ihanaa tässä jatkuvassa kahvipöytäilyssä on se, että saa syödä kauheasti kermavaahtoa... höm... siis, että kesäkeittiön ruusuastiasto on päässyt arvoiseensa ahkeraan käyttöön. Vaikka ilmat ovat pakottaneet meidät herkuttelemaan sisätiloissa, ovat ruusuastiat sopineet oikein kauniisti myös punaiseen saliimme. Varsinkin, kun saimme minun vanhemmiltani hulppean kokoisen ruusukimpun, joka mätsää aivan täydellisesti astiaston kanssa.

Olen antanut kameran laulaa.  Näitä harvinaisia ja kauniita näkyjä ei voi jättää kuvaamatta.

Ja tiskaaminenkin sujuu tuhannesti helpommin, kun astiat ovat tarpeeksi suloisia.

Ostakaa makkaraa... eiku...

Oikeastaan minun piti pitää vähän lomaa. Hääpäivän ajaksi sentään unohdinkin tiskirätit totaalisesti, mutta sen jälkeen olen kattanut kahvipöytää ja käynyt kyläilemässä ihan stressaantumiseen saakka, enkä ole tuntenut lomailevani lainkaan. Niinpä arvelin, että ihan sama se sitten on, vaikka miettisin töitäkin, kun kuitenkaan en pääse latautumaan rauhassa.

Olen siis tuunannut uutta toritelttaani, jotta se näyttäisi vähemmän makkarakojulta/varikkoteltalta ja enemmän käsityötuotteiden myyntipisteeltä.

Ensimmäiseksi marssin Minimaniin ja hain sieltä muovista hyllynreunapitsiä. Siinä oli liimareunus, mutta liimasta ei ollut mihinkään, joten kiinnitin pitsin kiinni pressun reunaan nitojalla. "Menit taas siitä, missä aita on matalin", tuumi Sulo paikalle saapuessaan ja huomautti, että niitit ruostuvat sateessa. Hups. Mutta ei minua huvita ommella tuollaista paksua muovipressua, kiitos vaan.

Ensin meinasin piirrellä logoni suoraan pressuun, mutta ymmärsin kuitenkin tehdä irrotettavan banderollin. Jos joskus päädyn myymään teltan, se on ehkä helpompi saada kaupaksi ilman minun logoani ja tiskirättimainoksia.

Kaikki materiaalit banderolliin löytyivät onneksi varastoistani. Piirustelin kankaalle logoni ja riepukioski-tekstin Uni Posca-maalitussilla, joista riehaannuin luettuani niistä kuvittaja Hanna Ruusulammen blogista.

(Hanna on tehnyt noilla tusseilla törkeän tyylikkäitä pyöräilykypäriä, kuulosuojaimia ja puutarhakalosseja. Sen lisäksi Hanna on käsittämättömän lahjakas kuosisuunnittelija. Käykää tekin kurkkaamassa Hannan töitä, ne ovat upeita.)

Minä tilasin kyseiset tussit, koska halusin koristella skootterini oman firmani väriseksi. Tilaamani ruskeat tussit ovat kuitenkin liian vaaleita, joten mopoon niitä en voi käyttää. Sitäpaisti minä kaaduin taas kerran sillä vehkeellä ja sen katteet menivät entistä pahemmin palasiksi. Ehkä on paras, etten käytä sen kaunistamiseen yhtään rahaa tai aikaa, kun kuitenkin olen jatkuvasti ajelemassa sen kanssa nurin tai seiniä päin. Hukkaan menisivät dekoroinnit.

Hääperinteitä vai ei?

Minusta oli yllättävää huomata se, miten oma pää onkin niin pahasti jumissa niissä teemoissa, joita häissä "kuuluu" olla ja miten perinteitä pitäisi noudattaa. Näin on näköjään jopa silloin, kun tekee häitä vain itseään ja puolisoaan varten.

Osa perinteistä on sellaisia, jotka aivan suututtavat minua, ja osa taas sellaisia, joista tykkään kovasti. Halusin tiettyjä häihin liittyviä traditioita mukaan omaan tärkeään päiväämme, jotta se erottuisi tavallisesta arjestamme.

Mainitsinkin jo aiemmassa postauksessa "jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä, jotain lainattua" -litanian, jota hyvinkin huomaamattani noudatin mekkoa väsätessäni.

Perinteisiin kuuluu myös sormus - se vain kuuluu olla. Siitä perinteestä ei olisi tullut mieleenkään luopua. Minun sormukseni on ollut valmiina odottamassa jo kolme vuotta. Meidän oli tarkoitus mennä naimisiin jo silloin, kun muutimme tänne Immolaan. Mutta sitten totesimme, että onpas häiden miettiminen raskasta ja vastenmielistä hommaa ja unohdimme koko jutun. Sormus tuli kuitenkin teetettyä. Se onkin yksi niistä asioista, joita ei meidän häissä oltukaan toteutettu tee se itse -tekniikalla.

Anoppi on jo aikoja sitten antanut minulle suvun vanhoja vihki- ja kihlasormuksia, jotta minä saisin niiden avulla vihkisormuksen sitten joskus, kun se aika koittaa. Minusta se oli valtavan kaunis ele, ja olin siitä tosi otettu. Olimme vasta kihlautuneet ja tuntui hyvältä saada niin arvokas hyväksyntä anopilta.

Sormukset annettiin sitten maksuna korumuotoilija Marisanna Multamaalle, joka teki minulle toivomanilaisen hopeasormuksen.

Hopeaa, niin juuri. Tässä kohtaa traditiota ei enää noudatettu - kultasormusta ei tullut.

En tykkää kullan väristä, ja valkokulta taas on minusta aivan turhaa pröystäilyä. (Miksi maksaa kauheasti rahaa hopealta näyttävästä sormuksesta?) En yleensäkään käytä koruja ja siksi niihin ei kannata upottaa omaisuuksia. Halusin hopeasormuksen ja sellaisen sain.

Timantit eivät ole tämän tytön parhaita kavereita, joten kivenä on joku aivan mikälie pallero, joka maksoi kympin. Se istutettiin vasta tänä kesänä sormukseen ja homman hoiti meidän paikallinen kelloseppämme. Halusin violetin kiven, joka muistuttaisi hääpäivästämme.

Yksi yleinen häätraditio liittyy tietysti autoon, jolla nuorta paria kuskataan. Meillä hääautona oli tottakai oma Pieni Ötökkä Salomemme. Emme tietenkään halunneet raahata perässämme kengänrahjoja tai kiliseviä purkkeja. Salome koristeltiinkin silmäripsillä!

Nämä silmäripset minä ostin Sulolle joululahjaksi viime jouluna. Kuvittelin keksineeni aivan loistavan lahjaidean, mutta heti tilauksen tehtyäni ymmärsin, että nyt meni pieleen. Ripsethän ovat minun mielestäni ihan mahtavat, mutta Sulo inhoaisi niitä aivan takuulla.

Ja niin inhosikin! Hääpäivänä ne kuitenkin kaivettiin esiin. Sulo totesi, että häntä hävettää Salomen puolesta ja että Salomen silmät kuivuvat tuulessa, kun painavat ripset repivät silmiä auki. Sekä Salome että Sulo kestivät kuitenkin nöyryytyksen kuin miehet ja toimmehan me muille ihmisille ilmiselvästi pientä iloa arkeen, kun ajelimme säihkysilmä-Salomella sanomaan tahdon.

Vaikka valitsimmekin siviilivihkimisen, poikkesimme tuon nopean toimituksen jälkeen kirkossa, joka sopivasti tönötti heti maistraatin edessä. Kuuluihan seurueeseemme kolme hengellistä ihmistä ja yksi tuore rouva, joka rakastaa kirkkoja rakennuksina, joten tuntui mukavalta kipaista Herran huoneeseen. Paikalla sattui olemaan kanttori treenailemassa ja toinen rakkaista todistajistamme kipaisi pyytämään avioliiton solmimiseen liittyvää biisiä. Kanttori soitti ja lauloi meille virren. Se oli meistä erityisen miellyttävä ja rauhoittava hetki supernopean ja päätäsuhisuttavan maistraattivisiitin jälkeen.

Ruokailu on varmasti se hääperinne, joka harvimmin jätetään pois. Koska minä muutun hirviöksi verensokerin laskiessa, oli tärkeää syödä kolmen tunnin välein. Kirkkopiipahduksen jälkeen veimme todistajamme ihanaan kahvila Majurskaan, jossa pöydän antimia tärkeämpiä ovat silmänruoat.

Majurska on lempikahvilani. Se on täynnä ihania vanhoja huonekaluja ja esineitä. Se on kahvila, jonne voi ottaa kirjan mukaan, tilata ison kupin haudutettua teetä ja palan rahkapiirakkaa, uppoutua antiikkiseen tuoliin ja unohtaa muu maailma.

Majurskassa nautimme suolapalaa ja kakkua. Me emme polkeneet jalkaa lattiaan selvittääksemme, kuka määrää kaapin paikan - se on yksi niistä traditioista, joita inhoan. Meillä pyritään tasa-arvoon ja minusta parisuhteessa ei ole mitään sijaa toisen polkemiseen edes leikinlaskun varjolla. 

Varsinaisen hääaterian me saimme lahjaksi ystäviltämme. Runsas ja tosi herkullinen illallinen nautittiin Imatralla Valtionhotellin ihanassa glamourissa. Mainion väärinkäsityksen vuoksi ystäviemme hotellihuoneessa oli odottamassa kuohuviinipullo ja suklaata. Vaikka he eivät juuri silloin naimisiin olleetkaan menossa, minusta he todellakin ansaitsivat tuon pienen ylellisyyden. Hyvin suurelta osin oli juuri heidän ansiotaan, että päivä oli niin ihana kuin oli. Teimme oikean valinnan, kun mietimme, keiden kanssa haluaisimme tämän tärkeän päivän jakaa.

Niinpä meidän salainen ja yksityinen hääpäivämme oli oikein rentouttava, vaikka aluksi tottakai jännitti ihan hirveästi. Edellisen päivän minä käyttäydyin kireästi ja veemäisesti (onneksi Sulo ei alkanut katua!) ja hääaamuna en meinannut saada henkeä huohotukseltani. Mutta kun kaikki lähti kunnolla käyntiin, päivästä tuli pelkästään mainio ja leppoisa.

Illan tullen päästimme todistajamme nauttimaan hääsviitistään ja pulahdimme Immalanjärveen uimaan ennenkuin itse palasimme kotiin ja kömmimme epäperinteisesti omaan petiimme hääyöksi.

Koska ihan kokonaan emme halunneet jättää lähisukua ja ystäviä huomiotta, me kutsuimme heidät kakkuilemaan jonakin muuna päivänä. Arvelin, että kun kakuttelu tapahtuu pienissä porukoissa pitkän ajan kuluessa, siitä olisi stressaantuminen kaukana.

Mutta minä jouduinkin heti seuraavana aamuna kakunleipomishommiin. Perinteisesti kakussamme tönötti hääparifiguuri. Playmobil-pariskunta hääkakun päällä on ollut ihan ehdottoman tärkeä suunnitelma niin kauan kuin olemme Sulon kanssa yhdessä kulkeneet.

 
Tässä kahvipöytää jo useampaankin kertaan kattessani olen kiittänyt mielessäni omaa viisauttamme, ettemme ruvenneet mitään "oikeita" juhlia järjestämään. Ison joukon kestitseminen ja viihdyttäminen olisi ollut tuskaa. Huomion keskipisteenä oleminen olisi ollut kiusallista. Kaiken järjestäminen, organisoiminen ja aikatauluttaminen olisi ollut äärimmäisen stressaavaa. Minä olisin ollut pahin hirviömorsian, mitä maan päällä on koskaan nähty ja naamassani olisi ollut muhkea huuliherpes!

Vielä viimeiset sanat tästä teemasta ja sitten aihe taitaa olla loppuun kaluttu.

Hassunhauska hääohjelmahan on yksi suosittu traditio. Mutta ei kiitos meille. Mitä kidutusta minulle olisikaan joutua morsiamenryöstöön tai Sulolle riipimään sukkanauhoja kintuistani hampaillaan sukulaisten edessä!

Meidän häissämme ohjelman piti olla jotain ihan muuta. Minun suloisen sulhoni mielestä sumopaini olisi juuri sopivaa hääohjelmaa!

Kun sitten päätimme hoitaa avioitumisen ilman juhlia, ei sumopukujaan tietenkään lähdetty hankkimaan. Mutta sattuipa niin mainiosti, että tässä aiemmin kesällä poikkesimme Mikkelin Visulahdessa ja kuinka ollakaan: siellähän olikin sumopainia tarjolla! Halusin ehdottomasti toteuttaa Sulon haaveen ja vein hänet tatamille.

(Klikkaa tästä ja katso video.)

Ihan huippuhauskaa. Sekä sumopaini että naimisiinmeno.

♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Tee se itse -hääkuvaus

Muistatteko, kun keväällä kerroin meidän moposeikkailuistamme hylätyissä rakennuksissa? Silloin me yritimme etsiä ränsistynyttä ympäristöä juuri hääkuviamme varten. Kiitos sopivan paikan löytymisestä kuuluu lukijalleni Lauralle, joka vinkkasi minulle entisestä hotelli Joutsenrannasta.

Kävimme heti tarkistamassa paikan (tietysti mopoilla) ja totesimme sen mainioksi tarkoituksiimme. Kesäkuun alkupuolella pidimme sitten oman salaisen kuvaussessiomme Joutsenrannassa. Rakennuksen sisätiloista löytyi sopivan rujoja kohtia ja pihalta rannasta tunnelmallisia metsäpaikkoja.

Kuvaukset piti hoidella ihan kahdestaan. Syitä siihen oli useita: meillä ei ollut varaa palkata kuvaajaa, eikä minulla ole kanttia pyytää tuttua ammattilaista tekemään ystävänpalveluskeikkaa halvemmalla. Minä myös ahdistun valokuvaamisesta ihan tolkuttomasti, ja ajatus ylimääräisen ihmisen läsnäolosta tuntui huonolta.

Mutta onneksi maailma on täynnä ihmeellisiä vimpaimia.

Ostin pienen kaukosäätimen. Sen avulla me selvisimme kuvaspäivästä ihan omin avuin. Herra Kauko näkyy monessa kuvassa, jos sitä osaa niistä etsiä. Otimme ihan asiallisia kuvia, mutta siinä riehuessa tarttui muistikortille myös mukavia vahinkolaukauksia ja riehakkuuskuvia. Niiden katsomisesta tulee vieläkin hyvälle tuulelle. Meillä oli tosi kiva päivä. Kuvauksen jälkeen juhlistimme asiaa syömällä itsemme turvoksiin Imatran kylpylän seisovassa lounaspöydässä.

Kuvat piti ottaa hyvissä ajoin sen takia, ettei hääpäivään ja sen alle tumpattaisi liikaa stressiä ja aikatauluja ja siksi, että saisimme lähettää kuvakortit perheelle ja rakkaimmille ystäville juuri häitä edeltävänä päivänä.

Kortin humoristinen ilokuva sai paljon kiitosta. Harmi, etten voi sitä laittaa tähän kunnolla esiin, sillä juuri Sulon ilme on siinä se paras juttu.

Kävi ihan älyttömän hyvä tuuri, kun Tiimarissa oli sydänaukollisia korttipohjia, joiden kannen aukko osui tismalleen meidän kasvojemme kohdalle. Ja vieläpä oikeassa värissä!

Kortit saapuivat vastaanottajille torstaina, eli vihkimistä seuraavana päivänä. Sen verran annoimme myönnytystä juhlille, että kirjasimme korttiin tervetulotoivotuksen kakkukahveille silloin, kun kullekin itselleen sopii. Meistähän on kyllä kivaa, että meillä käy vieraita - kunhan eivät kaikki tule yhtä aikaa.

 Puolen vuoden ajan olohuoneen valokuvaseinällä oli pari tyhjää kehystä.
Ne odottivat hääkuviamme.

 

Tee se itse -morsian

Meidän naimisiinmeno tapahtui niin nollabudjetilla, kuin ikinä on mahdollista. Myös minun kolttuni oli puoli-ilmainen, sillä tein sen itse. Kun muutama vuosi sitten näin netissä tämän (klik) hääpuvun, jäi ajatus pitsiliinamekosta kytemään omaan mieleeni.

Niinpä keräilin kirppareilta pitsiliinoja parin vuoden ajan, aina kun sopiva liina tuli sopivalla hinnalla (= max 50 senttiä) eteen.

Koska en halunnut pukeutua valkoiseen monestakin syystä, värjäsin pitsit pesukonevärillä violeteiksi.

Violetiksi sen takia, että minulla on joku kumma violetti kausi menossa. Niinpä salahäidemme salateemaväriksi tuli violetti.

Ensin kuvittelin ompelevani koko mekon pitsiliinoista, kuten esikuvanikin, mutta en tietenkään onnistunut. Esikuvamekkoa tuskin on kasattu sekalaisista kirppisliinoista. Liinani myös painoivat niin paljon, että päätin ommella niitä vain yksitellen sinne tänne alusmekkoon, jotta jaksaisin kantaa vaatteeni.

Alusmekon, josta sitten tuli se varsinainen mekko, minä ompelin Ikean paksuhkosta puuvillakankaasta, jota minulla oli metritolkulla varastossa.

Loppujen lopuksi olin tosi tyytyväinen mekkooni. Se on minulle juhlava, mutta silti minun näköiseni eli tunnen oloni luontevaksi se päälläni.

Sulo, joka yhäkään ei halua naamaansa blogiin, asteli maistraattiin vanhassa puvussaan, joka Jutan dieetin takia ansiosta oli jo käynyt vähän väljäksi. Uusi paita ja kravatti hänelle ostettiin kaupasta ja ne olivatkin pukeutumisemme kallein osa. Sulon sukat minä värjäsin pitsiliinojen kanssa yhtä aikaa.

Morsiamen "kampauksen" loihti anoppi kotipermanenttipakkauksen avulla tietämättä ollenkaan tekevänsä hääkampausta. Hyvä, ettei tiennyt, sillä sen verran häntä jännitti muutenkin, että pilaa tukkani. Minä vakuuttelin ottavani kaiken vastuun.

Koska en todellakaan osaa laittaa tukkaa ollenkaan, ratkaisin kampausongelman täräyttämällä päähäni pitsinauhan, jonka koristelin oletettavasti aika mauttomasti tekokukilla. Kyllä meitä nauratti, kun Iltalehti sitten kertoi tekokukkien olevankin ihan kuuminta hottia.

Häämeikki... no, häämeikkinä toimi rusketus. Niin, ja yritin minä vähän ripsiväriä panna ja ostin elämäni ensimmäisen puuterin. Se luultavasti härskiintyy ennenkuin sitä tarvitaan seuraavan kerran.

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä... kummallisen sitkeästi kaikki häihin liittyvät perinteet ja must-jutut istuvat päässä silloinkin, kun on menossa naimisiin ihan salaa ilman juhlia ja ihmisiä. Jotain sinistä löytyi kaulaketjusta, jonka olen tehnyt joskus muinoin hopeakorukurssilla.

Vaikeinta olivat kengät. Minun mielestäni naimisiin voisi mainiosti mennä avojaloin, mutta halusin säästää Sulon siltä "häpeältä" ja yritin epätoivoisesti löytää ihan oikeat kengät kaupasta. Se oli vaikeaa, koska niiden piti olla aivan matalakantaiset, ja sen näköiset, että niitä voi käyttää muulloinkin, ja silti olisivat sirot mekon kanssa käytettäväksi. Ja niin halvat, ettei haittaa, vaikka jäisivät vähän käyttämättäkin.

Sellaiset löytyivät marketin alennusmyynnistä. Mutta minä inhosin niiden kultaisia solkia, joten jouduin heti paikalla tuunaamaan kengät.

Pari puuhelmeä ja hiusnauhasta yli jääneet tekokukat saivat kelvata. Ihan kelpo kompromissikengät.

Olisin ihan epätoivoisen kovasti halunnut jalkaani jotain lainattua ja mennä naimisiin äitini vanhoissa hääkengissä. Olin ihan satavarma siitä, että ne ovat yhä äidillä tallessa, ja tongin tuskaisena hänen kaappejaan. Keksin tekosyyksi juhlat, joihin olimme menossa, koska en voinut kertoa äidille, mihin tarkoitukseen kengät ihan oikeasti ovat tulossa. Kenkiä ei valitettavasti löytynyt; ehkä äiti tosiaan on heittänyt ne pois. Jouduin nöyrtymään marketin halpisballeriinoihin.

Koska en voinut lainata äidin kenkiä, lainasin sitten hääkimppua. Äitini hääkimpussa vuonna 1973 oli ruiskaunokkeja ja päivänkakkaroita ja niitä minä keräsin myös hääaamuna meidän pihasta. En tosin ottanut kimppua ollenkaan mukaan maistraattiin, vaan se jäi kotiin koristamaan salin pöytää.

Hääkuvaukset suoritettiin etukäteen jo kesäkuun alkupuolella ja silloin minulla oli kuvia varten hääkimppu numero yksi. Myös se oli luonnonkukista kasattu; omalta pihalta, teiden varsilta.



Tarina jatkuu ensi numerossa...