Haaste haaveksijoille

Tämä on haaste juuri sinulle! Siis sinulle, joka luet tätä tekstiä. Sinulle, jolla on joku haave. Tai sata haavetta. Haaveesi voi olla mikä tahansa, iso tai pieni: oma talo, uusi auto, sairauden voittaminen, sen ensimmäisen tai vaikka seitsemännen lapsen saaminen, hevosen hankkiminen tai missikisojen voittaminen... kirjan kirjoittaminen tai maailmanympärimatka. Tai vaikka yrityksen perustaminen, ylennyksen saaminen, uuden harrastuksen aloittaminen tai unelmien prinssin löytäminen. Meillä kaikilla on haaveita, ja joskus niiden saavuttaminen tuntuu mahdottomalta.

Lue edellinen postaukseni Haaveiden toteuttamisesta ja sen kommentit, niin ymmärrät, mistä tässä haasteessa on kyse.

Tee sitten haaveistasi aarrekartta. Aarrekartan saat toteuttaa ihan miten haluat. Voit leikellä lehdistä kuvia ja sanoja ja liimailla ne kartongille. Voit piirtää tai maalata. Voit käyttää kynää tai tietokoneen piirustusohjelmaa. Voit rakentaa puusta, ommella tai kutoa, voit kirjoittaa runon tai kirjeen, tai vaikka sadun. Voit valokuvata tai videokuvata, voit vaikka leipoa. Voit tehdä aarrekarttasi vaikka hamahelmistä tai piipunrasseista, jos siltä tuntuu. Toteuta aarrekartta tekniikalla, joka on sinulle luontevin. Tärkeintä on, että se sisältää ne sinun haaveesi, joiden tahdot toteutuvan. Tärkeää on myös paneutua asiaan ja jäsennellä haaveet mielessäsi konkreettisiin muotoihin. Kartassa voi olla yksi haave tai vaikka kymmeniä. Laita siihen myös päivämäärä, jolloin olet tehnyt karttasi. Halutessasi voit laittaa siihen myös sen päivämäärän, mihin mennessä haaveesi toteutuvat.

Ja jotta tämä olisi blogimaailmaan sopiva haste, esittele aarrekartta-ajatus omassa blogissasi ja kerro mistä on kyse. Voit kertoa omin sanoin tai laittaa linkin tänne tai kopsata minun ohjeeni. Haasta kaikki lukijasi mukaan.

Kun oma aarrekarttasi on valmis, sijoita se paikkaan, jossa näet sen mahdollisimman usein. Ja esittele se blogissasi.

Oma aarrekartta saattaa olla niin henkilökohtainen asia, ettei sitä halua näyttää koko maailmalle. Siinä tapauksessa voit kertoa joitakin valittuja paloja omasta kartastasi, vaikka valitsemastasi tekniikasta tai kartan tekemisestä.

Toivotan iloa aarrekarttasi tekemiseen! Jos tartuit haasteeseen, kerro minullekin!

Haaveiden toteuttamisesta

Ti kirjoitti blogissaan haaveistaan, joiden toivoo toteutuvan, kun ne sanoo blogissa "ääneen". Siitä tuli mieleeni oma haaveidentoteutumiskokemukseni. Tämä menee nyt vähän hihhulijuttuihin, mutta sallittakoon se minulle.

Elettiin elokuuta 2007, kun jouduin eräässä tapahtumassa työpajaan, jossa askarreltiin "aarrekartta". Ryhmää veti jonkin sortin elämäntapaintiaani, joka oli hyvin vakuuttunut siitä, että kun leikkaamme lehdistä kuvia ja sanoja, jotka kuvaavat haaveitamme, ja liimaamme ne isolle paperille, haaveemme käyvät toteen.

Voi, mitä huuhaata! Olin jokseenkin vaivautunut, mutta tein silti työtä käskettyä. Tarjolla oli aikakauslehtiä, joista ei millään löytynyt minun haaveisiini sopivaa aineistoa. Oli mitä lie gloriaa ja kauneutta ja terveyttä. Ärsyttävää hommaahan se oli, minun mielestäni.

Koska se suurin haaveeni oli saada meille oma, oikea koti, liimasin keskelle aarrekarttaani sanan KOTIIN ja piirsin kuvan vanhasta hirsitalosta. Piirtää ei olisi saanut, mutta kun gloriassa ei ole kuvia vanhoista räyskätaloista.

Oma talo oli silloin yhtä todennäköistä saavuttaa kuin lottovoitto. Siihen olisi tarvittu ihme.

Aarrekarttani painottui sen haavekodin kuvailuun: oli omenapuita ja saunaa, aittaa ja kirkkaita vesiä, värien sekamelskaa ja vanhoja huonekaluja, räsymattoja, maalaisromantiikkaa ja omaa rauhaa. Oli remonttia ja nikkarointa.

Tuohon aikaan minä olin ahdistunut ja ilmeisen masentunut, ja halusin vain piileskellä maailmalta työttömänä, tai jos työttömänä en saisi olla, niin ainakin työkyvyttömyyseläkkeelle olisi ollut mahtavan hienoa päästä. Yhtä epätodennäköistä kuin saada oma talo, oli ajatus siitä, että ikinä kykenisin sujahtamaan takaisin työtätekevien ihmisten maailmaan.

Siitä huolimatta liimailin aarrekarttaani sellaisia sanoja, kuin "työskentelee kotona", "käsintehty" ja "toimiva työpiste". Ja "ahdistus aisoihin".

Kun palasin kotiin tuosta tapahtumasta, minuun iski kuume. Istuin pihalla peittoihin käärittynä nauttimassa kesän viimeisistä kauniista päivistä ja selasin omia sisustuslehtivarastojani. Päätin askarrella aarrekarttani valmiiksi.

Ruma askartelu piti kuulemma laittaa seinälle sellaiseen paikkaan, josta sen näkee joka päivä. Minä tosiaan jopa laitoin sen seinälle: eteisen pimeään koloseen, josta sen näki aina, kun tuli ulos vessasta, mutta jossa se ei yhtään haitannut kodin sisustusta, koska se ei näkynyt mihinkään muualle.

Ajan kuluessa nakkasin kuitenkin mokoman rumiluksen vinttiin ja unohdin sen sinne. En ajatellut asiaa sen enempää.

Kun vuosi sitten pakkasin tavaroita meidän muuttaessamme tänne uuteen, omaan kotiimme, tuli aarrekartta vastaan. Jäin tutkailemaan niitä kuvia ja sanoja, jotka olin silloin kolme vuotta aikaisemmin arkille liimannut. Hämmästyin siitä, miten moni asia oli toteutunut. Melkein jokainen.

No, rantasaunaa emme saaneet, mutta saunan kuitenkin. Ja sen vanhan hirsitalon ja värisekamelskan. Vanhat ikkunat ja vankan kivijalan. Vanhoja, kurppaisia huonekaluja ja ihan oman rauhamme ilman naapureita. Ja kirkkaat uimavedet ja mahtavat työtilat. Ja työn, joka oli juuri sitä, mistä olin haaveillut. Ahdistuksetkin olivat poissa, elämä iloa täynnä ja aamut kiireettömiä.

En minä vieläkään usko aarrekartan taikavoimiin, mutta kyllä se omien toiveiden erittely ja niiden ylöskirjaaminen voi hyvinkin auttaa haaveiden toteutumiseen.

Pitäisikö minun tehdä nyt uusi aarrekartta, kun tuo työkuvio ei ole ihan vielä just kohdilleen sitä, mitä haluan sen olevan?

Tehkäähän tekin.

Syksyn sävelien märehtimistä

Nyt, kun ompeleminen työntekona ei ole maistunut lainkaan, olenkin innostunut ompelemaan harrastuksena. Minulla on ollut yli vuoden ajan pari kivaa villakangasta odottelemassa, että saisin tehtyä niistä takit. Ja nyt lopultakin sen tein. Muokkasin käsityölehtien kaavoista mieleiseni mallit.

Vatteiden ompeleminen pitkän tauon jälkeen olikin mahtavan mukavaa hommaa. Ja mikä vielä mukavampaa: nyt minulla on parikin takkia, joiden kanssa kehtaan lähteä ihmisten ilmoille. Syksy on jo astetta siedettävämpi asia näiden ansiosta.

(Mannekiinina toimiva Päätön Magdaleena on kokoa tai paria pienempi kuin minä, joten takkini eivät ole aivan kauneimmillaan hänen yllään.)

Muistan joskus lukeneeni Marco Bjurströmin haastattelun, jossa hän totesi, että onnellisimpia ovat ne ihmiset, jotka ovat löytäneet 15-vuotiaana itselleen tosi rakkaan harrastuksen ja onnistuneet luomaan siitä uran aikuisena. (Pyydän anteeksi herra B:ltä, jos muistini heittää, ja vääristelen hänen sanomisiaan.)

Käsityöt olivat minulle teininä rakas harrastus lukemisen ja piirtämisen ohella. Bjurströmin ajatuksen mukaan minun siis pitäisi nyt lukeutua niiden maailman onnellisimpien joukkoon.

Luulenpa kuitenkin, että eräs ystäväni on tässä tapauksessa enemmän oikeilla jäljillä. Jos ihmisellä on joku tosi rakas harrastus, sitä ei pitäisi mennä pilaamaan tekemällä siitä itselleen työtä. Kun käsityöharrastus muuttuu työksi, käy niinkuin hänelle kävi, ja kuten on aivan selvästi käymässä myös minulle: harrastus katoaa, koska työn takia sitä ei enää jaksa tai huvita harrastaa.

Minä kaipaan vaatteiden ompelemista itselleni. Haluaisin tehdä pöytäliinahameita ja verhomekkoja ja kestovaippakangastakkeja. Kaipaan myös sisustamiseen liittyvää ompelua. Olisi mukavaa viitsiä ommella sohvatyynyjä tai yrittää verhoilla nojatuoli. Kaipaan joululahjojen tekemistä läheisilleni. Haluaisin taas käyttää luovuuttani luovasti, enkä bisnesorientoituneesti. Kaipaan ideoiden purskahtelua. Tahtoisin kehitellä saliin lampunvarjostimen.

Haluaisin ja tahtoisin ja kaipailen. Mutta minusta vain tuntuu, että jos jotain kehittelisin, sen pitäisi olla uusi tuote. Ja jos jotakin ompelisin, sen pitäisi olla sarjatuotantoa.

Onkohan minulla joku kriisi nyt menossa?

Syksyn säveliä

En tiedä, mikä minua vaivaa, mutta haluan syyttää siitä tätä vuodenaikaa. Sillä minä todella toivon, että yhtälailla kuin sateinen syksy, myös työinnottomuuteni olisi ohimenevä vaihe.

En ole saanut pariin viikkoon mitään aikaiseksi työrintamalla. Onneksi varastoa on ollut valmiina, ja verkkokauppa pyörii koko ajan. Mutta varastojen jatkuva väheneminen on kaiken aikaa mielessäni, ja aiheuttaa minulle paineita. Tiedän, että olisi viitsittävä painaa lisää rättejä ja ommella huput sammutuspeitteille, joita olen jo aikoja sitten hankkinut ison pinon. Keittiöpyyhkeitäkin kysellään kaiken aikaa, ja tiedänhän minä, että ei-oon myyminen on äärimmäisen huonoa peeärrää.

Joulu lähenee, enkä minä ole pannut tikkua ristiin joulumyyntiä varten. Muut käsityöläiset suoltavat jo vimmalla joulutuotteita, mutta minä en saa aikaiseksi edes miettiä asiaa.

Jotenkin on sellainen jäytävä tunne kaiken aikaa, että se minun oma kuningasideani odottaa vielä löytymistä. Onko se joku tuote, vai onko se palvelu, en osaa sanoa. Minulla vain on hyvin voimakkaasti sellainen olo, että yritykseni hakee yhä muotoaan. Tässä nykyisessä muodossaan se ei oikein enää saa minua innostumaan. Uskotteko, että tunne on aika pelottava?

Tällä yrittämiselläni minun kuitenkin on elämäni elettävä, sillä normaaliin päivätyöhön en voi enää palata. Tiedän hyvin, ettei minusta olisi sen enempää siwan kassalle kuin trendikkääseen mainostoimistoonkaan. Tällaisen työinnottomuuden on pakko olla ohimenevää, sillä muuta vaihtoehtoa ei ole.

Eräs tuttava käytti tässä eräänä päivänä sanaa "työhaluttomuuseläke", ja juuri siltä minusta nyt tuntuu: kunpa vain pääsisinkin työhaluttomuuseläkkeelle.

Yksityiskohtia salista eli kameraharjoittelua, osa 1

Olen oppinut tänään uudesta kameraystävästäni sen, että sillä pystyy kuvaamaan käsivaralta ihan uskomattoman hämärissäkin tiloissa.

Joka kerta etsimeen kurkistaessani yllätyn siitä, miten lähelle kohteet tunkevat. Tämän kuvan salin pönttöuunista olen ottanut seisten huoneen vastakkaisessa nurkassa. En ole rajannut kuvaa jälkeenpäin. Yritin ottaa kuvaa myös kodistamme ulkoapäin ja jouduin menemään raiteille saakka, ennenkuin koko talo mahtui kuvaan. Kuinkahan kauan menee, ennenkuin opin perääntymään tarpeeksi kauas?

Yksityiskohtien ja esineiden kuvaaminen sen sijaan on ihanaa. Ja ihmisten. Olen ottanut Sulosta kymmeniä kuvia tänään ja pari niistä onnistui mielettömän hyvin. Tarkkuus ja värit ovat niin eri luokkaa kuin pokkarikuvissa. Ja tässä kamerassa on niin ammattimaiset äänetkin, että ihan hykerryttää.

Olen jämähtänyt kuitenkin kuvaamaan näitä pieniä kohteita, joiden tausta sumenee.

Tosin en osaa vielä hallita sitä, miten kaukaa sumuisuus alkaa.

Tämän kuvan kuvasin viereisen huoneen puolelta. Tuli ikävä pokkarin tuomaa laajuutta. Mutta onneksi Sulo löysi marketin mammuttimarkkinoilta kameranjalusta alle kahdellakympillä. Sen avulla pystyn varmasti saamaan pokkarillakin valoisia ja tarkempia kuvia ja pääsen esittelemään teille myös kokonaiskuvia huoneistamme.

Uusi kamera

Minä hullu menin tilaamaan uuden kameran vain vähäisen miettimisen ja vertailun jälkeen. Olen koko ikäni ollut erittäin tarkka ja huolellinen rahankäyttäjä. Holtittomuudet olen jättänyt muiden ihmisten synneiksi. Mutta nyt minäkin olin holtiton. Tuhlasin ison osan veronpalautuksista, vaikka rahat tulevat vasta joskus kuukausien kuluttua! Tässä sitten kitkutellaan joulukuulle saakka, miten kyetään.

Uusi kamera saapui vuorokaudessa Rajala Pro Shopin verkkokaupasta. Se on nimeltään Canon EOS 550 D. Eilisiltana ja tänä aamuna olen oppinut iloitsemaan syväterävyydestä, vai pitääkö sanoa syväepäterävyydestä... on ihan huippua ottaa kuvia, jossa yksi kohde on terävä ja kaikki muu sumuisaa!

Mitään muuta en sitten olekaan vielä oppinut, ja koko aparaatti tuntuu ihan hirmuisen monimutkaiselta. Vanha kunnon filmijärkkärini oli niin kovin yksinkertainen - valitse aukko, valitse ISO-luku ja valitse valotusaika. Yksinkertaista ja manuaalista. Tämä kamera sen sijaan on tupaten täynnä nippeliä ja nappulaa ja valikkoa toisensa perään. Minulla on apunani käyttöohjevihko (joka luojan kiitos oli painettu paperiversio, eikä cd:llä oleva pdf) ja Pekka Punkarin kirjoittama Digijärkkärikoulu-kirja, joka kuuluu web designer-koulutukseni oppimateriaaliin.

Yksi puute on tullut esiin saman tien, ja se koskee tuota valitsemaani objektiivia. Ei sillä saa kuvattua kokonaisia huoneita. Tuotekuvauksiin tämä on ihan onnen omiaan, mutta sisustuskuvissa siitä ei ole juurikaan iloa. Onko minun nyt sitten hankittava heti hirmuinen putkivalikoima, jotta voin ottaa erityyppisiä kuvia? Apua ja kääk.

Haaveissa

Kun välttämättä haluaa asua entisellä rautatieasemalla, täytyy ymmärtää, että tontille eksyy silloin tällöin ihmettelijöitä tai vanhojen aikojen muistelijoita. Jos vielä päättää avata työhuoneensa ovet asiakkaille kerran viikossa, täytyy ymmärtää myös se, että asemanihmettelijöiden lisäksi tontilla kuljeskelee myös niitä, jotka tutkailevat, että olikos tämä nyt se paikka, jossa oli joku myymälä - silloinkin, kun itse viettää vapaapäivää.

Minusta on oikein mukavaa jutella niiden vanhojen ihmisten kanssa, jotka ovat täältä junalla lähteneet kuka tansseihin ja kuka töihin, tai saatelleet siskoaan maailmalle kyynel silmäkulmassaan. Minusta on myös tosi mukavaa saada kuulla tarinoita sota-ajoista ja siitä, mikä merkitys asemalla oli silloin.

Mutta sitten kuitenkin... aina välillä tulee mitta täyteen. Niin kävi tässä viime viikonloppuna, kun kaikessa rauhassa yöpukua muistuttavassa asusteessani istuin tietokoneella, likainen tukka pystyssä sojottaen. Yhtäkkiä kuulin pulpatusta ikkunan takaa. Lauma rouvia siellä pyöri nuuskimassa talon kulmilla, kiipesivät portaille ja kurkistelivat sisään ikkunoista. Lapsuuden maisemiaan olivat tulleet tutkimaan. Päästin heidät sisällekin työhuoneeni kaaoksen keskelle katsomaan, miltä odotussalissa nyt näyttää.

Mutta oikeasti minua tympäisi ihan kunnolla. Ikkunoista kurkistelu oli minusta liikaa. Olisivat edes tulleet reippaasti ovelle koputtamaan ja esittämään asiansa.

Haaveet aidan rakentamisesta nousivat taas voimakkaammiksi. Jos pystyttäisimme aidan tonttimme rajalle, ihmiset ehkä paremmin ymmärtäisivät sen, mikä on ratahallintokeskuksen tietä ja mistä alkaa meidän yksityisalueemme. Työhuoneelle tulijoita varten aidassa olisi hyvä olla portti. Kun puoti on auki, avaisin portin, ja kun puoti on kiinni, porttikin olisi kiinni. Siihen voisi laittaa pienen kyltin, jossa toivotettaisiin tervetulleeksi taas ensi keskiviikkona, kun puoti on auki.

Ei kai tuollaisen söpön, matalan aidan rakentaminen kovin vaikeaa olisi. Ja jos jotain betonivaluissa käytettyä lautaa löytyisi jonkun työmaan jätelavalta, niin ei tulisi kohtuuttoman kalliiksikaan.

Punaista iloa

Olipa ihanaa kaivautua aamulla ylös sängystä, kävellä olohuoneen ovelle ja nähdä se huima punaisuus, jonka eilen illalla vetelin salin seinille! Vaalea pönttöuuni nousee tosi upeasti esiin punaista taustaa vasten. Nyt maalaan toisen kerroksen, siivoan kaikki sotkut pois ja siirryn sitten tekemään oikeita töitä.

Pyörähdys siisteissä huoneissa

Meillä ei varmasti vielä koskaan ole ollut näin siistiä. Olen siitä asiasta niin innoissani, että olen nyt tosiaan pystynyt korjaamaan jokaisen tavaran paikoilleen sitä käytettyäni. Voi, kunpa vaan osaisimme elää aina niin! Olisi ihanaa, että kotona näyttäisi aina tältä.

Sali alkaa olla valmis. (Jos ei lasketa sitä, että lattioilla on yhä karmeat muovimatot ja niiden alla pelottaviksi laikuttuneet kovalevyt.) Sähkömies tulee lähipäivinä korjaamaan repsottavat jakorasiat, ja huomenna minä aion maalata viimeisetkin seinät punaisiksi. Kattovalaisimenkin ajattelin samalla vaihtaa ja ovipöytäkin on enää reunalistoja vaille valmis. Onnistuin jopa sahaamaan sen jalat lyhyemmiksi ilman, että pöydästä olisi tullut kiikkumalli.

Tässä meillä on siis aivan pian huone, jossa rentoutuminen onnistuu, kun keskeneräiset paikat eivät enää huutele vaatimuksiaan.

Keittiössä on kaikki ok. Muurin ajattelin vielä joskus maalata hiukan kellertävän vaaleaksi, mutta muuta sielläkään ei tarvitse enää tehdä. (Jos ei taaskaan lasketa sitä, että lattioilla on yhä karmeat muovimatot ja niiden alla pelottaviksi laikuttuneet kovalevyt.)

Toimisto on kertaalleen jo remontoitu, mutta valittaen joudun toteamaan, että seinät on pantava vielä uusiksi. Surkea maitomaali pitää peittää, joten jonain päivänä maalaan huoneen uudelleen käyttäen Uulan intoa. Tämä ei kuitenkaan ole lähitulevaisuuden homma. Kaunis sohvakin kaipaisi verhoilua. Itse en uskalla yrittää ja rahatilanne ei anna myöten verhoilijan palveluille.

Vilautan teille myös olohuonetta, joka on talon ainoa täysin sisustamaton huone. Olen ainoastaan sutinut hätäisesti pohjamaalia seinien alaosiin, joissa aiemmin oli edellisen asukkaan maalaamaa kuviointia (klik). Synkkä tummansininen, kikertävä seinämaalaus ahdisti minua siinä määrin, että menin aina ihan jumiin miettiessäni, mitä tälle huoneelle pitäisi tehdä. Nyt kun seinät ovat neitseellisen valkoiset, toivon, että huone alkaa puhutella minua paremmin. Vihreää sinne tulee varmasti, sillä parissa keskeisessä huonekalussa on vihreä väritys. Sinne pitäisi saada myös sopimaan pari torkkupeittoa, joissa on turkoosia, oranssia ja pinkkiä.

Yhteensopivia värejä miettiessäni olen käyttänyt apuna Adoben Kuler-sivustoa, mutta olen yhä aikalailla hukassa tämän huoneen kanssa. Onneksi sillä ei ole kiire. Ei haittaa, vaikka sen miettimiseen kuluisi vuosi.

Haastetta peliin

Taas tunnustus. Joskus kannattaa varoa, mitä toivoo, sillä sehän saattaa toteutua. Leena singautti minulle edellisen postauksen tunnustuksen tyystin muuttuneena takaisin ja senpä takia minä tein siihen lisää muutoksia. Kysymykset Leenalta, kuva minulta. Onpa jännittävää nähdä, miten tämä meidän oma tunnustuksemme lähtee etenemään. Vastataan kysymyksiin ja lähetetään haaste eteenpäin ainakin kahdelle bloggarille sentään ja mielellään vaikka kymmenelle.

1. Käsityösi, josta olet ylpein ja jota arvostat eniten? Liitä mukaan kuva.

Minä taidan olla ylpein korsteista, joita ompelin ennen aika paljonkin. Kaikkein ylpein olen siitä, että Osku Heiskasella on aina drag-keikoilla päällään minun tekemäni korsetti. Sen upeampaa asiakasta ei voi ollakaan! Koska minulla ei ole kuvaa Oskusta korsetissaan, joudun laittamaan kuvia omista korseteistani. (En mahdu niihin enää yhteenkään. Hassua, miten sitä muutamassa vuodessa voikaan vanheta ja turvota. Olisinpa osannut tuolloin arvostaa kroppaani...)

2. Kaunein rakennus, jonka olet nähnyt? Liitä mukaan kuva.

Ihan ensin mieleeni tuli Neuschwansteinin linna Etelä-Saksassa, vaikka kyllä juuri eilen sanoinkin, että kunnia kuuluisi vuoksenniskalaiselle leikkimökille. Kaivoin esiin kuvia tuosta suloisen, hullun Ludwigin rakennuttamasta tuhkimolinnasta, ja totesin, ettei se enää niin minua viehätäkään. Siksi sanonkin tähän nyt, että Tähtitorni Oulussa. Viimeksi siellä käydessäni talossa toimi kahvila, jossa oli mauton sisustus. Toivon, että kahvilan omistaja on joko tajunnut jo, että maailman kaunein rakennus tarvitsee maailman kauneimmat kalusteet ja maailman kauneimman kyltin tai sitten kahvilaa pyörittää nykyään joku, jolla on parempi ymmärrys. Huhuu, oululaiset - mitä Tähtorniin kuuluu nykyään?

Nuorempana ihan vakavissani mietin rakennuttavani itselleni tähtitornin kopion. Piirsin pohjapiirustuksia ja esittelin niitä isälleni ja kyselin hinta-arvioita.

Rakensin siitä sitten vain nukkekodin.

3. Laulu, joka koskettaa sinua syvästi? Liitä linkki tai sanoitus.

Syyt ovat henkilökohtaiset, eipä niistä sen enempää.

4. Minkä asian koet arjessasi raskaaksi?

Koen jatkuvaa syyllisyyttä siitä, etten vietä tarpeeksi laatuaikaa Sulon kanssa tekemässä yhdessä asioita, joista molemmat tykkäävät tai jotka ovat Sulolle tärkeitä.

5. Mistä asioista nautit eniten arjessasi?

Nautin siitä, että elän omaa unelmaelämääni. Olen jatkuvasti niin onnellinen, että hymyilen enemmän kuin koko aiemman elämäni aikana yhteensä ja jopa naureskelen unissani. Suurimmat haaveeni ovat toteutuneet, ja ne ovat juuri niin ihania asioita, kuin niiden aina haaveilinkin olevan. Olen siitä kiitollinen ihan joka ikinen päivä.

Panen tämän haasteen eteenpäin seuraaville:

Leenalle sinne, mistä tämä tulikin

Tille, jota tästä kaikesta sopii syyttää ;-)

Siskolleni Sarille

ja hänen Markolleen

Peikkokukkulan Mialle

Hennalle Korson asemalle

Inkalle, joka jaksaa kutoa

sekä vielä

Sisustuskärpäselle ja

Koottujen murujen Jutalle,

joiden blogeja olen seurannut jo herra ties kuinka monta vuotta.

Ja tosi kiva, jos ihan kuka tahansa nappaa tämän tästä mukaansa, kyllä te kaikki sen olette ansainneet!

Kauniin päivän kevennys

Olen siivonnut kolme päivää tätä taloa. Miten voi olla mahdollista, että yksi vaivainen vessaremontti saa aikaan sellaisen kaaoksen joka ikisessä huoneessa? Olen roudannut tavaroita eestaas, imuroinut, luutinut ja pessyt lattioita. Ja sitten lopulta sain levittää puhtaat matot lattioille. Ihana tunne! Meillä ei ole kevään jälkeen ollut mattoja, sillä niitä on pesty pikkuhiljaa. Nyt koti tuntuu taas niin kovin kauniilta, kun kaikki iloisenkirjavat matot ovat paikoillaan.

Tänään tapahtui sellainen ihme, että aurinko riehaantui paistamaan oikein kunnolla, ja niinpä minä jätin vielä työhuoneen siivouksen puolitiehen ja siirryin siivoamaan pihaa. Sekin oli nimittäin kaaoksessa.

Tein myös pyörälenkin Vuoksenniskalle, josta tuo ylimmäinen kuva on. Vihreä pikkutalo on kai leikkimökki. Se on kaunein talo, jonka olen eläessäni nähnyt. Olen koko vuoden odottanut syksyä, jotta voisin hiipiä kuvaamaan mökin. Olin nimittäin varma, että keltaisten vaahteranlehtien sylissä se näyttää kaikkein parhaimmalta.

Tästä pääsemmekin seuraavaan kauneuteen, nimittäin kauniisiin sanoihin, joita Pilvitehtaamon Ti lausui kiertävistä tunnustuksista. Lukekaapa sieltä, ja ymmärrätte, miksi tällä kertaa minunkin on valittava viisi blogia, joille tämä lähtee täältä matkaansa jatkamaan, vaikka yleensä olen hävettävän laiska näitä jakelemaan.

Tunnustus on muuttanut ulkoasuaan matkan varrella ja niinpä minäkin vähän muutin sen värejä, jotta se sopisi paremmin oman blogini maisemaan.

No niin, asiaan! Pitää vastata näihin taas niin kovin jännittäviin kysymyksiin. (Kuka näitä kysymyksiä keksii? Kaipaan mielikuvituksellisempia tehtäviä.)

Lempiruoka: No ei varsinaisesti ole, mutta onnistuin jokunen päivä sitten loihtimaan niin mahdottoman herkullisen sienikastikkeen, että lautasen tyhjeneminen oli silkkaa epätoivoista jäähyväistä.

Lempimakeinen: Dajm-suklaa. Erityisesti se alkuperäinen, jossa kovaa krokanttia on suurin osa patukasta. On se suklaisempikin versio hyvää.

Lempiluettava: Olen aina tykännyt erityisesti romaaneista, jotka kertovat pienten poikien traagisista elämistä. Sellaisia kirjoja on olemassa yllättävän paljon. Näin yhtäkkiä tulevat mieleen Pikku teurastaja, Ystäväni Owen Meany, Kun aasintamma näki herran enkelin, Jos joskus tulisi helle.

Mieluisin tapa tehdä käsitöitä: Yksin ollessani.

Lempielokuva: Miten voisin sanoa vain yhden lempielokuvan, kun niitä on kymmeniä? Sanon tällä kertaa Aamiainen Plutolla.

Ja sitten näihin samoihin kysymyksiin jään odottelemaan vastausta

Leenalta, jonka vuorokaudessa on 37 tuntia

Poppelina-Tiialta

Kultsin kämpän Kultsilta

Pilvitarhan pajalta

ja Varpasen aseman ihanalta emännältä.

Ornamentteja lasin alle

Saliin suunnittelemani ovesta tehty pöytä edistyy vastoinkäymisistä huolimatta. Nyt siinä nimittäin on lasi! Pelastus lasiongelmaan löytyi taas sieltä, mistä aika moni muukin tenkkapoo on meillä ratkaisunsa saanut, nimittäin isäni varastoista. Hänellä sattui olemaan joutilas saunan ovi, jolle ei moneen vuoteen ollut löytynyt käyttöä. Minä kun luulin meidän jo ammentaneen ne varastot typötyhjiksi, mutta ilmeisesti kyseessä on pohjaton runsaudensarvi.

Lasi on hiukan pienenpi kuin tuo meidän ovi, mutta se ei haittaa mitään. Kun ovi kantataan kauttaaltaan puulistalla, lasi pysyy siinä keskellä hienosti paikallaan. Kaiken lisäksi se vielä on karkaistua lasia, joten ei ole huolta sen naarmuuntumisesta heti kättelyssä.

Koristekuviot minä maalasin akryyliväreillä. Seuraavaksi pitää lyhentää pöydän jalkoja pikkuisen, sillä paksu pöytälevy nosti pinnan melkoisen ylös. Ja maalata yksi tuoleista. Ja maalata ne viimeisetkin seinät tästä huoneesta. Kivoja, nopsia hommia.

Uuden kameran hankinta on poltellut minua jo pitkään. Meillä on vain tällainen pieni pokkari, ja minusta se on riittämätön. Sen lisäksi, että tähän blogiin kuvaaminen alkaa raivostuttaa aina sitä enemmän, mitä pimeämmiksi päivät käyvät, niin tarvitsisin välttämättä hyvän kameran myös työssäni.

Nyt olenkin ajatellut, että jospa ostaisin järjestelmäkameran veronpalautusrahoilla. Mutta millaisen? Voisitteko suositella jotakin, joka ei olisi mikään superammattilaisten kamera, mutta jolla saisi oikeasti laadukkaita kuvia aikaan?

Kun selailen ihmisten blogeja, minua aivan sieppaa se, miten upeita kuvia niissä on. Ja ihan tavallisten ihmisten kuvaamina. Saako kunnon kameralla hyvännäköisiä kuvia ilman, että on opiskeltava valokuvaamista vuosikausia?

Ohi on!

Vessa on nyt valmis! Sieltä puuttuu enää listat ja vähän sähkötöitä, mutta sehän ei haittaa mitään. Kylppärimme on kuitenkin nyt käyttö- ja sisustusvalmiudessa. Siitä on yli neljä viikkoa aikaa, kun minä riipaisin ensimmäisen palan seinää auki ja remontti pääsi alkuun. Ilman pönttöä ja pesukonetta olemme olleet kaksi viikkoa. Nämä viikot ovat tuntuneet aika pitkiltä. On ihanaa, kun kaikki on lopultakin paikoillaan.

Suurimman työn koko projektissa teki minun isäni, jolle olemme ikikiitollisia. Meille hän delegoi vain pieniä juttuja, kuten maalaamisia ja silikonien laittamista, joten tässä savotassa me pääsimme tosi helpolla.

Vessa on ihana. Se on puhdas, raikas, pirteä ja viihtyisä.

Suihkukoppikin saatiin loppujen lopuksi kasaan. Annan teille hyvän neuvon, jos olette etsimässä suihkukaappia: älkää ostako tätä, ellei teillä ole hyvät hermot! On se hienon näköinen, ja se mahtuu sille varattuun tilaan juuri täsmälleen hyvin, ja kauniit uudet paneliseinät näkyvät sievästi sen läpi, mutta siihen ne plussat sitten jäävätkin.

Suihkun kasaamiseen tärvääntyi kokonainen päivä, ja homma oli ihan suoraan sanottuna perseestä. (Pahoittelen rumaa sanaa, mutta kun oli.) Halvalla ei saa hyvää. Huomaan nyt, että kaapin hinta on noussut satasella, mutta en usko laadun parantuneen sen myötä yhtään.

Kokoaminen oli tehty erityisen hankalaksi, osat olivat epätarkkoja eivätkä osuneet kaikista paikoista kohdilleen. Kopissa oli selkeitä suunnitteluvirheitä ja sitä jouduttiin matkan varrella hiukan modifioimaankin. Muoviosat olivat mahdottoman heppoisia ja tuntuivat lähinnä leluilta. Nappulat eivät toimi kunnolla, vaan niitä täytyy napsutella monta kertaa, ennenkuin valo syttyy tai tuuletin lähtee pyörimään. Lienee sanomattakin selvää, että kokoamisohjeet olivat varsin ylimalkaiset.

Tänään koppi liitettiin vesijohtoon ja pääsimme testaamaan, mistä ruiskii, vai ruiskiiko mistään. No ruiskihan se sieltä, mistä pitikin, mutta ei tietenkään silloin, kun piti. Jos säätimen käänsi kattosuihkuasentoon, vettä tuli käsisuihkusta. Ja niin edelleen.

Mutta onpahan suihkukoppi! Ja onpahan kosteusturvallinen kaakelilattia. Ja kauniit paneliseinät. Ja hieno lavuaari! Upouudet vesijohdot! Ja putsattu ja jynssätty pesukone. Voi että minä nautin niistä kaikista!

Ihanaa yrittäjäelämää

Olin eilen luennolla, joka oli otsikoitu "Toteuta haluamasi elämä yrittäjänä". Odotin saavani sieltä jotakin konkreettista, mutta tilaisuus oli sellainen, kuin tällaiset tilaisuudet aina tuntuvat olevan. Puhutaan itsestäänselvyyksistä, mutta ei anneta välineitä niiden itsestäänselvien asioiden saavuttamiseen.

Kun katsot aamulla peiliin, sinun pitäisi nähdä siellä leijona, eikä kissimirriä. Tottakai. Mutta entä jos siellä onkin kissa? Tai hiiri? Miten sinne leijona saadaan näkymään?

Positiivisille ihmisille tapahtuu positiivisia asioita. Kirjaa tavoitteesi ylös, ja usko niihin, niin ne toteutuvat. Päätä, että tänään on hyvä päivä, niin päivästä tulee hyvä. Niinpä niin.

Kolmeen tuntiin mahtuu monta itsestäänselvyyttä. Saimme kuulla, että elämän tärkeät asiat pitää priorisoida ja elää sen mukaan. Opimme myös, että aikatauluttaminen on hyvä juttu. Ja stressi on huono juttu. Pelkoja ei saa jäädä märehtimään. On tehtävä itselleen selväksi, mitä haluaa, ja sitten kuljettava sitä kohti. Päämäärä pitää tietää, polkua ei. Niinpä niin.

Kaikkia näitä asioita olen miettinyt jo valmiiksi paljon, joten en tullut tilaisuudesta kotiin yhtään hippusta viisaampana.

Palaan nyt edellisen postaukseni teemoihin, eli siihen, elääkö käsityöllä. Minä olen siis elänyt nyt yli vuoden. Olen elänyt jopa hyvin. Ei ole syytä epäillä, etteikö hengissä pysyminen olisi realistinen tavoite myös tulevaisuudessa. Koska olen elämäni aikana hyvinkin tottunut köyhäilyyn, tavoitteeni yrittämisellä elämisessä ovat olleet matalat, ja riemukseni ne ovat ylittyneet kirkkaasti.

Mutta olenko "toteuttanut haluamaani elämää yrittäjänä"? Katsotaanpa.

Tuote. On keksittävä menestystuote. Minä keksin bambuisen, käsinpainetun tiskirätin. Kun olin sen keksinyt, ja aloin miettiä hintaa sille, ryhdyin guuglettamaan, mitä ihmiset tiskiräteistä maksavat. Silloin löysin myös bambuisia, käsinpainettuja tiskirättejä, jotka eivät olleetkaan minun tekemiäni. Joku muukin oli keksinyt saman idean. Siitä huolimatta rättini kävivät kaupaksi ja niistä tuli suosittuja. Uskon, että kuosini ovat kyllin persoonallisia, ja niiden vuoksi asiakas saattaa valita minun kahdeksan euron rättini sen toisen kuuden euron rätin sijasta.

Sarjatyö. Koska rättejä ostettiin koko ajan enemmän, niitä piti myös valmistaa koko ajan enemmän. Niitä alettiin pyytää jälleenmyyntiin. Mitä enemmän jälleenmyyjiä sain, sitä enemmän rättejä piti painaa. Oli ryhdyttävä tekemään sarjatyötä. Oli mietittävä mahdollisimman tehokkaat työtavat, joilla kulut minimoitaisiin. Sarjatyö kävi melko pian tylsäksi, ja minä aloin rönsyillä. Koska kaipasin vaihtelua työhöni, keksin uusia tuotteita, joita tein taas pieniä määriä. Tuotevalikoima kasvoi ja vaihtui aina sen mukaan, millä tuulella satuin olemaan. Johdonmukaisuus katosi.

Kulut. Simppelin tiskirätin tekeminen on yllättävän kallista, kun kulut pitäisi saada olemattoman pieniksi. Käsin painaminen on kovin työlästä ja hidasta hommaa. Kotimainen bambuneulos on kallista silloinkin, kun sitä ostaa 50 metriä kerrallaan. Tekstiilituote ei ole ollenkaan viisas valinta, sillä materiaali maksaa ja sen työstäminen vasta maksaakin.

Hinnoittelu. Tuotteeni ovat käyttötekstiilejä. Tiskirätin hintaa ei voi hinata taivaaseen, vaikka kuosi olisi maailman nerokkain ja kaunein. Keittiöpyyhe on vain keittiöpyyhe, kukkaro vain kukkaro. Katteeni ovat liian pienet. Jos annan tuotteitani jälleenmyyjille, en tienaa oikeastaan yhtään mitään. Jos taas en anna niitä jälleenmyyntiin, myyntini on huomattavasti vähäisempää.

Ammattitaito. Olen koulutukseltani graafinen suunnittelija. En ole ompelija. Tiedän toki, että koulunsa käynyt tekstiiliartesaani voi olla huono ompelija, eikä pelkkä ammattinimike takaa ammattitaitoa. Useat itseoppineet, kauan harrastaneet ihmiset ovat mestareita omilla aloillaan. Silti minun on vaikeaa nähdä leijonaa peilissä, kun ompelen tuotteitani. Tiedän erinomaisen hyvin, että en ole mahtavin mestari ompelussa. Miksi ihmeessä valitsin tekstiilin materiaalikseni? Leijona minussa piirtää kuosin ja painaa sen kankaalle, mutta kissa ompelee sen tuotteeksi.

Rakkaus tekemiseen. Minä rakastin rättejäni, laukkujani, kassejani, kirjanmerkkejäni, ihan jokaista tuotetta, jonka sain valmiiksi. Rakastin sitä hetkeä, kun kääräisin ensimmäisen neliväripainetun tuotelapun tiskirätin ympärille. Mutta en rakasta enää. Sarjatyö on tehnyt rakkaudesta selvää. Sarjatyö ei ole minua varten. Ihan oikeasti minä inhoan sarjatyötä. Jos tykkäisin yksitoikkoisesta työstä, olisin varmasti nytkin jossakin tavallisessa päivätyössä.

Panostus. Yrittämistä pitäisi tehdä kokonaan, eikä vain puolittain. Minä olen tehnyt puolittain, koska minun elämässäni tärkeysjärjestys on seuraava: terveys -> ihmissuhteet -> raha. Minä olen pystynyt asettamaan rahan häntäpäähän, sillä meillä on hyvin pienet elinkustannukset. Ostimme talon halvasta Itä-Suomesta, ja asumiskulumme puolittuivat pirkanmaalaiseen vuokra-asumiseen nähden. Talo on puulämmitteinen, ja puuta saa täältä Itä-Suomesta helpommin ja edullisemmin kuin esim. Pirkanmaalta. Remontoimme taloamme käyttäen mahdollisuuksien mukaan ilmaista materiaalia ja omia käsiämme. Meillä ei ole lapsia tai eläimiä. Syömme yksinkertaisesti, emme matkustele. Emme ostele vaatteita tai käy parturissa. Harrastuksemme ovat edullisia.

Mutta puolittain, muun elämisen sivussa suoritettu yrittäminen on erityisen riskialtista.

Minulla on se päämäärä tiedossa. Minä tiedän, mitä olisi "haluamani elämä yrittäjänä". Mutta puolittain yrittäminen ei taida riittää siihen, että saavuttaisin sen. Sen tiedän, että yrittäminen itsessään on erittäin sopivaa minulle. Sitä minä rakastan. Se tekee minusta leijonan. Mutta se, mitä tuotan, tökkii. Ja se asia korjataan. Tavalla tai toisella. Jossain vaiheessa.

Näihin sanoihin päätän tämän pohdinnan ja siirryn spruuttaamaan silikonia vessan nurkkiin.