Vielä kerran keramiikkaa

Keramiikkakurssi päättyi eilen ja saimme tekeleemme uunista ulos. Oli riemua! Yksikään työ ei ollut räjähtänyt ja lasitteiden aiheuttamat yllätykset olivat enimmäkseen positiivisia. Jopa minä olen oikein tyytyväinen kolmeen työhöni. Vain yksi oli niin karmea, etten kestänyt sitä. Olisin rikkonut sen itse, jos se olisi pitänyt tuoda kotiin. Kun yksi rouva sanoi ostavansa sen minulta, vastasin, että saat lahjaksi ja lykkäsin sen saman tien hänelle. Kannattaa varoa, mitä suustaan päästää!

Se kulho oli alusta asti katastrofi. Sinä iltana, kun opettelimme levytekniikan, minulla oli erityisen huono ilta. Ei mitään ajatusta, mitä tekisin, ja kun savi lähti viemään käsiäni, se vei totaalisesti harhaan. Inhosin lopputulosta heti ja toivoin, ettei se mahtuisi ollenkaan polttoon. Valitettavasti se mahtui, joten valmiiksi asti sekin piti sitten saattaa. Siitä ei ole kuvia. Ette pääse vakuuttelemaan, ettei se ole ruma!

Kukkalautaset ovat minusta ihanat. Vaikka sössin lasittamisen ja ison lautasen toinen puoli epäonnistui, se ei silti pilannut lautasta kokonaan. Alunperin olisin halunnut lautasista kirkkaankeltaiset, mutta värivalikoima oli valitettavan suppea. Onneksi siellä kuitenkin oli näin kaunis sininen! Sanoisin, että lautaset ovat sinisinä vielä kauniimpia kuin mitä ne keltaisina olisivat olleet. Tykkään erityisesti näistä epätasaisista lasitteista.

Musta lasite sen sijaan oli tasaista ja superkiiltävää. Olin kuvitellut Paskatontun mattamustaksi, mutta tässäkin tapauksessa oli tyytyminen kompromissiin. Pitää jossain vaiheessa ostaa punaiset ledit, joissa on tarpeeksi pieni paristokotelo, jotta saan tontulle punaiset silmät. Minulla on kyllä juuri sellainen ledivalo, mutta viime talvena liimasinkin sen Kenin saunan kiukaaseen.

Yksi kurssilainen sanoi, että paskatonttu on ihan kuin kaupasta ostettu. Mietin sitä. Sehän oli kehu. Mutta kun katselen kiiltävää tonttua, niin tuollaisia voisi hyvin olla myynnissä jossain Tigerissä kahdella eurolla. Kiinalaisten pienten käsien tekemää turhaakin turhempaa kitschiä. Miksi suomalainen käsityö on hienoa, mutta kiinalainen kitschi on paskaa?

Minun on pakko päästä ensi syksynä työväenopiston keramiikkakurssille, vaikken tykkääkään kerran viikossa -velvollisuuslähtemisistä. Haluan tehdä enemmän kukkalautasia, vaikka unelmieni teekuppia en koskaan tulisikaan saamaan aikaiseksi.

Tämä minun maailman paras teekuppini on kurssin opettajan tekemä. Lautasen kolmiomainen muoto on ihastuttava. Kuppi on täydellisen kokoinen ja muotoinen teen juomiseen. Teetähän ei vaan voi juoda pienestä, kapeasta, korkeasta tai paksureunaisesta mukista. Kupin ainoa vika on ankean beige väri ja se, että ahkerassa käytössäni siihen on tullut halkeama. Aina joskus sieltä tihkuu teetä ulos. Olen yrittänyt epätoivoisesti jo vuosien ajan löytää saman mallista kuppia, mutta en ole sellaista löytänyt muiden keraamikkojen valikoimista enkä teollisesti valmistettujen joukosta. Valitettavasti kupin tekijä ei enää itse valmista tuotteita, vaan pelkästään opettaa.

Somesta ja kesästä

Nyt, kun poistin Instagramin kännykästä, minä olen todellakin vieraantunut siitä ihan mahdottoman tehokkaasti. En tunne enää oikein mitään tarvetta mennä sinne kurkkimaan. Huomaan käyväni siellä jotenkin velvollisuudesta muutaman kerran viikossa ja aina totean, että jaahas, tylsää.

Kun itse postailin Instassa tosi usein, minä jotenkin kuvittelin kaikkien muidenkin tekevän niin. Nyt huomaan, että jos en käy siellä viiteen päivään, ei feediini juurikaan ole uusia kuvia ilmaantunut. Stoorit jäävät tietenkin näkemättä, kun ne katoavat ennen kuin ehdin niitä katselemaan. Yhä vahvemmin minusta tuntuu, että somesta pitäisi häipyä kokonaan. Se ei olekaan niin tarpeellinen kuin olin kuvitellut. 

Barbieleikkinikin ovatkin sen takia jääneet oikeastaan kokonaan pois päivistäni. Ei ole ollut enää innostusta. Sosiaalisuushan on ollut suurin kannustus jatkaa nukketarinoita. Minulla on yksi isompi aihekokonaisuus leikkimättä ja olen sitä varten jo väsännyt monta pientä maastopukua ja muuta armeijakamaa. Halusin saada sen kuvattua ja postattua ennen toukokuun kiireitä, mutta kauniit ja lämpimät päivät kuluivatkin innostavammissa tai velvoittavammissa hommissa. Olen jopa alkanut miettiä, voisiko tulla vielä aika, etten enää tarvitsisikaan nukkejani ja niiden taloja. Voisin saada kotiini tilaa ihan minulle itselleni, jos nukkemaailmat väistyisivät. Nyt ei kannata silti vielä hankkiutua niistä eroon, sillä vanhastaan tiedän, että vaikka leikkimisessä olisi puolentoista vuoden tauko, into saattaa tehdä comebackin.

Yksi iso hankaluus Instagramista poistumiseen liittyy ja se on ammatillinen. Piirtelen jo ensi vuoden seinäkalenterin kuvia, mutta jos minulla ei ole enää Instaa, minulla ei ole yhtään mitään markkinointikanavaa. Mitä vähemmän olen aktiivinen siellä, sitä pienemmälle porukalle postaukseni näkyvät, jos joskus harvoin siellä jotain postaisinkin. Tämä blogi oli kaikkein paras kanavani silloin käsityöyrittäjäaikoinani, mutta nykyisin tätä lukee enää vain kourallinen ihmisiä, joten tämäkään ei Instan jättämää aukkoa paikkaa. Olisi keksittävä jotain ihan muuta. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä se olisi.

Nyt, kun olen tämän alkuvuoden joutunut hakemaan toimeentulotukea, olen ollut helpottunut siitä, että hallituksen kiristykset lopulta ovatkin voimassa. Se kahden vuoden mittainen pelko ja epävarmuus tulevasta oli paljon pahempaa kuin tämä nykyinen superköyhyyteni. Olen myös nyt oppinut, että yritystulostani on iloa aina 150 euron verran kuukaudessa. Sen verran minulla on "oikeus" tienata ilman, että se vaikuttaa toimeentulotukeen. En joudu siis menemään kuntouttavaan työtoimintaan vain saadakseni edes satasen lisää rahaa kuussa. 

Nyt minulla on ollut sen verran graafisia töitä, että kunhan saan ne valmiiksi ja laskutettua, niin kesä- ja heinäkuussa en joudukaan hakemaan toimeentulotukea lainkaan! Se tarkoittaa myös sitä, että minulla olisikin oikeus lähteä Helmutilla Baltiaan, kuten joskus aiemmin suunnittelin. 

Toimeentulotukea nauttiva ei saa oleskella ulkomailla kuin enintään 7 päivää kuukaudessa ja sen takia olin asennoitunut seikkailemaan Keski-Suomessa ja Pohjanmaalla tänä kesänä, jotka ovat minulel tuntemattomia seutuja. Suomen luonto ja pienetkin paikkakunnat ovat täynnä ihania yllätyksiä ja elämyksiä ja omalla äidinkielellä on leppoisampaa operoida. Ehkä siis pysyn kuitenkin Suomessa ihan omasta tahdostani. 

Viime kesänähän jouduin palaamaan Virosta kotiin aiemmin kuin halusin sen takia, että tulikin töitä. Olen sen takia miettinyt sitäkin, että jos raahaisin tämän ison pöytätietokoneeni mukaan, minä pystyisin työskentelemään myös reissun päällä, jos vain hankkiutuisin tarvittaessa sähkön ääreen. Sallitaankohan kirjastoissa omat pöytäkoneet? Ei kai niillä voi olla mitään sääntöä, että vain läppärit ovat sallittuja?

Olen laittanut kodistani vuokrausilmoituksen koko kesäksi. Pari alustavaa kyselyä on tullut. En minä mitenkään haluaisi päästää yhtäkään vierasta ihmistä tänne asumaan, mutta kun en saa asumistukea enkä joudu hakemaan toimeentulotukeakaan, niin asumiskulujeni kattaminen jonkun toisen kukkarosta antaisi minulle ihanasti vapautta ja hermolepoa kesäksi. En kuitenkaan voi sopia mitään, ennenkuin Helmutin kohtalo on selvillä.

Kaikki onnistuu vain, jos Helmut menee läpi katsastuksesta. Katsastusajankohta osuu tosi inhottavasti juuri ADHD-leirin kohdalle, joka on Kuopiossa. Joudunkin katsastamaan Helmutin jo hyvissä ajoin etukäteen, koska jos se meneekin läpi tai jos siinä on vain pientä korjattavaa, ehdin kunnostaa sen ennen leiriä, ajaa Kuopioon ja jatkaa siitä heti eteenpäin kesäseikkailuani. Mutta jos siinä on jotain massiivista vikaa, jota en pysty korjauttamaan, minä saan kuitenkin ajaa sillä vielä kuukauden ennen kuin sille on suotava eutanasia. Pääsisin siis sentään hitaan matkailun periaatteilla Kuopioon ja takaisin.

Foreca kuitenkin ennustaa kesästä lämmintä ja sateista, ja vielä sillä lailla sateista, että päivisin sataa, mutta öisin ei. Se on kyllä kaikkein mahdottomin keli helmustelun kannalta. En voi ladata akkuja paneeleilla, kun en saa päivällä tarpeeksi aurinkoa eli en voi pitää jääkaappia päällä ja ruokailusta tulee ongelma. Ja jos päivisin sataa, minä makaan masentuneena auton sisällä kaiken aikaa. Öinen pouta ei kuivata nihkeyttä vuoteestani eikä masennusta aivoistani.

Nyt on liikaa muuttujia, että voisin kunnolla suunnitella mitään. Pysyttelen rauhallisena. Asiat selkiytyvät pian. Mutta jos Helmut jaksaa elää vielä tämän kesän, minä katsastan sen uudelleen syksyllä ja saan sillä lailla ostettua sille vielä yhden kesän lisää aikaa. Jokakeväinen stressi siitä, meneekö se katsastuksesta läpi, on minulle liikaa.

PS. On aika vähän keinoja, joilla yksi tavallinen ihminen voi oikeasti yrittää vaikuttaa tämän maan asioihin, mutta kansalaisaloite on ihan toimiva sellainen. Ole kiltti ja käy allekirjoittamassa aloite suojaosien palauttamiseksi työttömyyskorvaukseen ja asumistukeen: kansalaisaloite.fi

Lisää keramiikkaa

No, minä en sitten tosiaankaan onnistunut tekemään unelmieni teekuppia, vaikka siihen lopulta olisikin ollut mahdollisuus. Yritin sekä levytekniikalla että makkaratekniikalla ja kummallakin kerralla käsissäni syntyi joku outo vati. Toisen tuhosin ja toisen jätin polttoon, vaikka inhoan sitä. Hassua, miten vaikeaa savea on hallita. Tuntuu, että se hallitsee minua.

Sen sijaan sain tehtyä unelmieni jälkiruokakulhon sekä unelmieni lautasen. Ne ovat ihan törkeästi suora kopio joskus viime talvena Prismassa näkemistäni kukka-astioista. Minä niin himoitsin kirkkaankeltaisia lautasia, mutta niillä taisi olla hintaa 12 euroa, niin en raaskinut ostaa. 

Sinänsä huvittavaa, että kun tällä kurssilla savi maksoi 22 euroa, niin ihan yhtä kalliiksi nämä tekeleet tulivat kuitenkin. Kurssin sain ilmaiseksi, sillä työttömät saavat osallistua ilmaiseksi kerran vuodessa yhdelle opiston kurssille, mikäli sillä kurssilla ei ole jo toista ilmaistyötöntä.

Savea jäi tosi paljon yli, mikä on harmillista. Haluaisin tehdä kotona rauhassa kupin, nyt kun minä vähän jo tajuan, mikä on minulle mahdollista ja mikä ei. Mutta en saa sitä sitten poltettua enkä lasitettua missään. 

ADHD-ystäväni kysyi, oliko tällainen jokailtainen intensiivikurssi tosi kuormittavaa. Minulle kyllä sopii paremmin tällainen lyhyt ja tiivis rykäisy kuin koko vuoden sitoutuminen yhteen iltaan viikossa. Mutta kyllä kuormitti. Ensimmäinen tunti ja tämä viimeinen olivat sillä lailla rauhallisia, että sain nukuttua seuraavan yön, mutta ne kaksi kurssikertaa siinä välissä olivat niin tohisevia ja kiireisen tuntuisia, että en nukkunut lainkaan niiden jälkeen. Sen vähän, mitä nukuin, näin painajaisia savesta. Ja sain tietysti huuliherpeksenkin. Nyt rauhoittuu viikoksi, kun tekeleemme kuivuvat ja opettaja tekee raakapolton. Sitten käymme vielä lasittamassa teoksemme.

Veikkaan, että Elvansesta oli nyt suuri apu näinä kurssipäivinä, sillä osasin tehdä päivän aikana muita juttuja, enkä vain jäänyt odotusjumituksen tilaan. Tein aamupäivät töitä ja iltapäivät rakentelin Helmutia. Aivan tyynesti, ilman panikointia siitä, että kohtapitäälähteäkohtapitäälähteä.

Mitään supervoimia en silti saanut, sillä ruokahuolto tökki kunnolla näiden päivien aikana. En kertakaikkiaan pystynyt ajattelemaan kaupassa käyntiä tai kauppalistoja. Nyt ei ole pakastimessa enää mitään jemmassa. Tämän päivän lounas taitaa sitten olla munakas.

Ahmimisesta ja lääkkeistä

Nyt, kun olen toimeentulotuella, minä saan maksusitoumuksen apteekkiin, mikä tarkoittaa sitä, etten joudu laskemaan, mihin lääkkeisiin minulla on varaa. Pystyin siis ottamaan testiin Elvanse-nimisen törkyhintaisen lääkkeen, jota minulla ei testattu toissa vuonna, kun muita ADHD-lääkkeitä kokeiltiin. 

Ensin kokeiltiin Concertaa, jonka kanssa kykenin keskittymään paremmin ja häiriöäänet esimerkiksi kuntouttavassa työtoiminnassa eivät vaivanneet minua yhtään. Ilman lääkettä menin ihan ärtyneeksi ja kiehuin sisältä, kun seinän takaa kuului radio. Minulla oli jaksamista vielä "työpäivän" jälkeenkin tehdä asioita, enkä vain maannut itkuisena sohvalla loppupäivää. Mutta verenpainetta se lääke nosti ja sen positiiviset vaikutukset katosivat jo noin puolen vuoden käytön jälkeen (muistaakseni).

Sitten testattiin Medikinetiä, jonka positiivisiin vaikutuksiin asti ei edes päästy, koska sekin nosti verenpainetta. Testit lopetettiin, kun minulla ei ollut varaa ostella lääkkeitä enempää ja olin muutenkin tosi stressaantunut, mitä lääkkeiden kanssa temppuilu vielä pahensi. Todettiin, että olen selviytynyt viisikymppiseksi aika mainiosti omilla keinoillani, eikä haittaa, vaikken lääkkeitä ADHD:hen ottaisikaan.

Mutta sitten tuli tämä oikeistoöyhöttäjien hallitus, joka vei minulta mahdollisuuden elää niillä omilla keinoillani. Arvelin, että on syytä alkaa etsiä toimivaa lääkettä, jos minun on henkeni pitimiksi taas mentävä kuntouttavaan työtoimintaan. Niinpä nyt sitten kävin Elvansen kimppuun, vaikka suhtauduin siihen skeptisesti aiempien lääkkeiden takia.

Koska minun ei juuri nyt tarvitse jakaa itseäni kuntouttaviin työtoimintoihin ja taloyhtiön hallituksiin ja toipilaana makaaviin ystäviin, olen pystynyt aiempia lääkekokeiluja paremmin keskittymään verenpaineen mittauksiin ja havainnoimaan lääkkeen vaikutusta. 

Verenpaine kyllä nousee muutamaksi tunniksi tälläkin lääkkeellä, mutta muuten vaikutukset ovat olleet positiivisia. En ole nyt muistanut vihata elämääni niinkuin tavallisesti, enkä ole pelännyt tulevaisuutta, mikä on kyllä uskomattoman kiva juttu. Aamuisin sählään ihan niinkuin ennenkin: ruoat kiehuvat hellalle, tavarat katoilevat, vien roskiksen samalla kun harjaan hampaitani, unohdan mennä ajoissa vessaan, jään jumiin JetPunkiin, puurolautanen jää kuivumaan pöydälle.

Mutta päivän mittaan minut valtaa tyyneys. En tuskastu siitä, mitä kaikkea minun pitäisi tehdä, vaan osaan valita yhden jutun ja keskittyä siihen. En jää tekemiseen jumiin kuitenkaan, vaan osaan lopettaa, vaikka olisi innostavakin homma meneillään. Autolla ajaminenkin tuntuu jotenkin lunkimmalta. Pelkäsin lääkkeen vievän yöunet, mutta niin ei olekaan käynyt.

Mutta huikein juttu liittyy syömiseen! 

Yhtenä aamuna lääke jäi ottamatta ja sinä päivänä paitsi että surin taas muka-kamalaa elämääni, tajusin ahmineeni tertun banaaneja ja puoli pakettia näkkäriä. Silloin huomasin, etten ollut edes tuntenut tarvetta ahmimiseen edellisen viikon aikana. Minä olin syönyt tavallisen rutiinini mukaan kolmen tunnin välein, mutta en ollutkaan tarvinnut jälkiruokia, ja olin lopettanut ruokailun yhteen lautaselliseen. Kaupassa minä en ollut sortunut ostamaan herkkuja, sillä ne eivät olleet edes houkutelleet minua! Iltaisin en ollutkaan kaivanut kaapeista epätoivoisesti ihan mitä tahansa suuhuni. Jos olin herännyt yöllä pissalle, en ollutkaan mennyt syömään vessassakäynnin jälkeen. Jopa anopin luona olin ollut syömättä kokonaista kotona paistettua leipää.

Tuon yhden lääkkeettömän päivän jälkeen en ole ahminut kertaakaan! Minulla ei olekaan kaiken aikaa tarvetta tunkea ruokaa suuhuni. Minä en yhtäkkiä enää taistelekaan ruokaa vastaan kaikkea hereilläoloaikaani. Sillä sellaista minun elämäni on ollut viimeiset 15 vuotta, eli siitä saakka kun aloin lihoa. Alipainoisuus ei sitten valitettavasti ollutkaan elinikäinen ominaisuus, vaan minä aloin paisua. Kun oli 30 vuotta syönyt estottomasti mitä tahansa, oli aivan mahdotonta yhtäkkiä opetella syömään toisin. Kun minun mukavuusaluepainoni on 60-65 kiloa, painan nyt 80 kg. En pysty uskomaan sitä, mutta se on totta. Kannan mukanani lähes 20 kiloa ylimääräistä, enkä tunnista itseäni varjosta tai valokuvista. Itseinhoni on valtavaa.

Olen aina, ihan aina, syönyt kuin hevonen. Olen ahminut herkkuja. Mikään ei riitä minulle. Minulla on pohjaton vatsa ja syön niin kauan kuin pöydällä on jotain tarjolla. Ikinä en ole oksentanut, eli mitään bulimiaa minulla ei ole. Minä vain pidän taukoa ähkynä ja jatkan sitten, kun olo vähän helpottaa. Makeaakin jaksaa syödä lisää, kun välillä haukkaa jotakin suolaista. Minä en tunnista normaalia kylläisyyttä ja harvoin minulle kerkiää tulla nälkä. Minun tekee mieleni syödä koko ajan. Joskus, kun en jaksa taistella ahmimishalua vastaan, minä ahmin vaikka ruisleipää, koska mitään oikeita herkkuja en voi kotona pitää. 

Tämä suhteeni ruokaan on yksi niistä asioista, joiden takia pidän elämistä jatkuvana, perin vittumaisena ja turhana taisteluna. Taistelen kyllä monia muitakin asioita vastaan koko ajan sillä, että pyrin noudattamaan kurinalaisesti tiettyjä rutiineja. Rutiineihin kuuluu ruokailu kolmen tunnin välein. Minulla on aivan tarkasti tiedossa, millaisia määriä ja millaisia ruokia minun kuuluisi syödä.

Kun ymmärsin Elvansen vaikuttavan ahmimiseen näin voimakkaasti, minua meinasi ihan itkettää. Tällaistako on muiden ihmisten elämä? Ruoka onkin vain ruokaa, eikä addiktoiva houkutus, jota pitää vihata sen takia, että sitä rakastaa niin paljon.

Panin itseni jopa ultimaattiseen testiin ja ostin Fazerin Sinisen suklaalevyn, kun sen sai S-kortilla kahdella eurolla. Levy oli kaksi yötä kanssani samassa huushollissa avaamattomana. Normaali Sussu olisi riipinyt kääreen auki jo kassan läpi päästyään! En ole koskaan elämässäni pystynyt pitämään suklaata syömättömänä kotonani! Sitten päätin kokeilla, onnistuisinko syömään kaksi riviä, ja lopettamaan siihen, vai ottaisiko ahmiminen vallan, kun suklaan maku olisi suussani. Ei ottanut! Se toinen rivi oli jopa liikaa. Aivan ihmeellistä ja ennenkokematonta. Annoin Heilalle puolet suklaalevystä ja nautiskelin hiljalleen loput kaksi riviä illalla leffaa katsellessa. Tämä on ihme.

Nyt jatkamme lääkkeen testaamista ja jos kehoni ei ala tottua, vaan aamupäiväinen yläverenpaine pysyy pääosin yli 140:ssä, joudun lopettamaan Elvansen. Haluaisin pitää sen vain sen takia, että tämä vapaus syömisen orjuudesta on niin ihmeellisen upeaa.

Kumpikohan on vaarallisempaa? Korkea verenpaine? Vai keskivartalolihavuus yhdistettynä jatkuvaan huonoon omatuntoon, itseinhoon ja stressiin ahmimisesta?

Keramiikkaa

Minua ärsyttää se, ettei kaupoista löydy teekuppia, joka täyttäisi vaatimukseni, joten kuvittelin, että minäpä menen keramiikkakurssille ja teen itse sellaisen. Niinpä jo viime syksynä ilmoittauduin keramiikan intensiivialkeiskurssille, joka sijoittuu nyt tähän huhtikuuhun. 

Kurssi alkoi eilen. Sielläpä ei saakaan tehdä mitä lystää, vaan aivan järkevästi siellä käydään eri tekniikat läpi ja tehdään, mitä opettaja käskee. Saan siis unohtaa unelmieni teekupin. Nyt ensimmäisellä kerralla piti muotoilla rasia. Se sai olla melkein minkä muotoinen tahansa, ja se tehtiin vain savimöykystä niin, että muotoilimme pelkästään sen ulkopuolen. Ensi kerralla möykystä silpaistaan kansi erilleen ja sitten se kaiverretaan tyhjäksi.

Saven käsittely ei ollut lainkaan niin helppoa, kuin kuvittelin. Jo pelkästään sen pehmittämiseen piti opetella ihan tietty kädenliike, joka tuotti kai kaikille hankaluuksia. Sitten, kun aloin muotoilla rasiaa, johon minulla ei ollut mitään ideaa, en saanut savea tottelemaan mitenkään. Ei tullut palloa, ei tullut kuutiota, ei tullut lieriötä. Tuli vain ylöspäin suippeneva pötkö, joka alkoi näyttää tontulta. 

Koska en edes halunnut tehdä mitään tarpeetonta rasiaa, päätin tehdä onton mustan tontun, jonka silminä loistavat punaiset ledit. Yhtä tarpeetonhan siitäkin tulee. Uhkasin, että Heila saa sen joululahjaksi.

Ensi viikolla kurssi-iltoja on kolme peräkkäin. Minä pelkäsin, että iltaviidestä kahdeksaan olisi tosi huono ajankohta, koska menisin takuulla ylikierroksille, enkä saisi nukuttua tai näkisin vain unta savesta. Niin ei käynytkään. Ilmeisesti saven hiplailu olikin niin rentouttavaa, että minä nukahdin nopeasti ja nukuin aamuun asti ihan rauhallisesti. Aika jees.

Olen oikeastaan kaivannut jotain uutta käsillätekemistä. En ole moneen vuoteen ollut työväenopiston kursseilla, koska minä aika helposti ahdistun niissä. Menen vaivautuneeksi ja sählään, puhun noloja, tai rikon jotain, kun olen sellaisessa ympäristössä mummojen kanssa, joiden seurassa tunnen olevani ihan friikki. Tällä kurssilla oli kuitenkin kaikenikäisiä naisia, enkä minä ahdistunutkaan ihan niin paljon kuin aiemmissa opinnoissani.

Kurssi pidetään Imatran valtavassa puukoulussa. Siellä on kai parituhatta oppilasta, päiväkotilaisista lukiolaisiin. Koulu on aivan liian pieni nykyiselle oppilasmäärälle, koska se on mitoitettu tulevaisuuden vähempiä lapsimääriä varten. Kymmenen vuoden kuluttua sinne kuulemma mahtuu jo hyvin. 

Aluksi siellä ei ollut väliseiniä lainkaan! Eri luokat opiskelivat samoissa suurissa tiloissa. Vieressä oli äidinkieltä, toisella puolella historiaa ja keskellä matikkaa. Voin vain kuvitella, mikä maanpäällinen helvetti se on ollut. Kuka arkkitehti on niin tyhmä, että luulee moisen olevan hyvä idea? Tuskin edes parhaimmat neuronormaalit pystyisivät keskittymään moisessa paikassa!

Nyt sinne on rakennettu väliseiniä. Koulu on sokkeloinen lasiseinien sekamelska, mutta ainakin jokaisella luokalla on nyt oppimisrauha.

Kaunis se koulu kyllä on. Menin ajoissa, koska oletin eksyväni siellä pahasti ja siksi kerkesin ottaa kuvia.

Pihahommissa

Viimeinen kuukausi on sujunut mukavasti, kun kevät puskee eteenpäin. Tuttuun tapaan olen saanut taas omaa rakasta energiaani takaisin, mutta tällä kertaa se ei olekaan kohdistunut kodin sisustukseen, kuten normaalisti. Kotini nimittäin todellakin tyydyttää minua ensimmäistä kertaa ikinä! Mikään ei vituta, mikään ei ole kompromissi. 

Näin ollen olen siis kohdistanut iloenergiaani ihan muuhun suuntaan. Eilen nikkaroin elämäni ensimmäiset linnunpöntöt. Käytin talojen ulkoseinäremontista ylijääneitä paneeleita ja olin lopputulokseen ihan tyytyväinen, kunnes luin Birdlifen sivuilta, että linnut ovatkin ilmeisesti tosi nirsoja ja millimetrit merkitsevät. 

Minun pönttöni eivät mitoiltaan ja suhteiltaan siis kelpaisi niistä kenellekään. Onkin kiinnostavaa nähdä, saammeko lainkaan asukkaita näihin vääränlaisiin koteihin. Birdlifen kvanttimekaniikka kyllä ihmetyttää. Linnuthan minun mielestäni tekevät pesiään mitä hassuimpiin paikkoihin, eivätkä mittaile millejä lentoaukoista. Raahessakin eräs västäräkki perusti kotinsa ja perheensä opiskelukaverini auton moottoriin. 

Koska maa on jo ihanasti sulanut jopa minun pihaltani, olen päässyt aloittamaan pihatöitä. Tai joutunut aloittamaan olisi ehkä parempi ilmaus. En nimittäin oikeasti yhtään nauti lapioimisesta ja kaivamisesta saati sitten minkään elollisen hengissä pitämisestä. Mutta nyt on pakko, ja olen iloinen, että pääsin jo näin varhain keväällä homman kimppuun.

Viime kesänä käänsimme kuistini portaat kuistin toiselle sivulle ja sama tehdään taloyhtiössä vielä muillekin asunnoille. Portaille tulee kyllä hintaa, vaikka kuinka talkoilla tehdään. Rakennuslupa kun pitää hankkia näinkin pieneen touhuun. Mutta kannattaa se silti maksaa, sillä näin on turvallisempaa, kun lumet ja jäät eivät enää romahda suoraan ovesta kulkevan päälle. 

Nyt sitten minun on siirrettävä myös polku, jonka olen aiempina kesinä suurella työllä ja vaivalla tehnyt mutapihani halki. 

Talon nurkalla kasvava koivu saa aikaan sen, ettei nurmikko kasva tässä oikein mitenkään. Olen sen takia laatoittanut ison alueen ja koittanut kasvattaa nurmikkoa edes kauemmas koivusta. Aika huonolla menestyksellä kuitenkin, sillä maaperä on savea ja hiekkaa ja siinä on vain minikerros multaa päällä. Nurmikko tarvitsisi paljon suuremman kerroksen multaa. Mutta ehkä pikkuhiljaa onnistun? Ehkä sitten 16 vuoden päästä, kun pääsen eläkkeelle ja myyn kotini ja muutan asuntoautoon, piha näyttää jo kivalta.