maanantai 30. joulukuuta 2013

Kuittipakko tulee - olenko valmis?!


Uusi laki astuu voimaan vuodenvaihteessa. Yrittäjien on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta annettava tästä lähtien aina kuitti asiakkaalle. Jos kuittia ei tarjoa, ja siitä jää kiinni, joutuu maksamaan laiminlyöntimaksun.

Kuitissa on oltava paljon tietoa: yrityksen tiedot y-tunnuksineen, päivämäärä ja juokseva numerointi. On oltava myös eriteltynä myytyjen tavaroiden/palvelujen laji ja määrät sekä arvonlisäveroerittely.

Aika moni käsityöläinen, joka käy usein messuilla, joutuu nyt hankkimaan kassakoneen. Kuitin voisi toki kirjoittaa myös käsin, mutta onhan se hidasta ja työlästä, varsinkin jos myynti on vilkasta. Olen onnellinen siitä, että en käy messuilla. Myyntitapahtumia, joissa käyn, on vain vähän ja ensi vuonna en aio osallistua muihin kuin Käsityökortteleihin. Aion siis selvitä ilman kassakonetta. Painatin sen sijaan ihan ikiomat kuittilomakkeet. Niissä on valmiina kaikki se, mitä voi olla. Paikan päällä on sitten kirjattava vielä summa, päivämäärä ja alv-erittely.

Olen jotenkin liikuttavan ylpeä kuittivihkostani. 


Lain tarkoitus on kitkeä harmaata taloutta. Hieno tarkoitus minun mielestäni, mutta sen toteutuminen tällä tavalla tuntuu aika epätodennäköiseltä.

Minulla ei ole kokemusta muiden alojen pimeästä myynnistä, mutta käsityöalalla minulla on siitä pieni käsitys. Sitä tapahtuu ainakin myyntitapahtumissa, kuten toreilla. On helppoa napata kassasta rahaa taskuun ja merkata vain osa myynnistä kirjanpitoon, jos sitäkään.

Harmaata taloutta tapahtuu myös "harrastajien" keskuudessa, eli niiden, jotka kirkkain silmin väittävät harrastavansa, vaikka toiminta on hyvinkin julkista ja ammattimaista. Tällaiseen harmaaseen talouteen kuittipakolla ei ole mitään merkitystä, sillä nämä harrastajat ovatkin juuri niitä poikkeuksia, joiden ei tarvitse kuitteja kirjoitella! Uusi laki nimittäin ei vaadi kuitteja yksityisiltä ihmisiltä eikä niiltä ammatinharjoittajilta, joiden liikevaihto jää alle 8500 euron rajan. "Harrastajat" voivat siis jatkossakin pimittää tulojaan tai ilmoittaa niistä vain sen osan, minkä lystäävät.


Entä torimyynti? Laki koskeekin vain sisätiloissa tapahtuvaa myyntiä, eikä edellytäkään kuitteja ulkona tapahtuvasta myynnistä. Torikauppiaat voivat siis halutessaan täyttää taskujaan ihan entiseen malliin. 

Ja muutenkin kaikki ne, jotka ovat ennenkin ottaneet työsuorituksistaan rahat suoraan taskuunsa. Kuitin on voinut jättää kirjoittamatta ennenkin ja sen voi yhtä helposti jättää kirjoittamatta vastaisuudessakin. Eivät ne verohallinnon, poliisihallinnon tai aluehallinnon viranomaiset ehdi jokaista kylppäriremonttia ja kotiparturia vahtimaan.

Mitä harmaata taloutta uusi kuittipakko siis kitkee? Kuulemma ravintoloiden narikkamaksuja.

Minun nähdäkseni tämä laki ei hirmuisen hyvin pure harmaaseen talouteen, vaan aiheuttaa vain lisätyötä ja -kuluja niille, jotka ennenkin ovat hoitaneet hommansa oikein. Toivottavasti olen väärässä.

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Paha, paha blogisti


Tässä parina viime päivänä olen taas kerran joutunut kokemaan bloggaamisen v*ttumaisimman puolen. Anteeksi ruma sana, mutta joskus sellainen on ihan paikallaan.

Blogin kirjoittajan pitää ilmeisesti olla täydellinen ihminen. Kaunis, hyvä, puhdassydäminen ja kirkkaimman moraalin edustaja. Mutta tiedättekö mitä; sellaisia ihmisiä ei löydy muualta kuin Disneyn piirretyistä. Jos luulitte löytävänne sellaisen täältä, erehdyitte, ja jouduitte varmasti pettymään. Ja jos ette pettyneet tällä kertaa, tulette varmasti pettymään joskus tulevaisuudessa, sillä minä en todellakaan ole täydellinen. Teen asioita, jotka ovat jonkun mielestä väärin. Ne ovat jonkun mielestä synti ja häpeä. Jotkut asiat ovat jopa itseni mielestä väärin tai harmaalla alueella, mutta teen niitä silti. Kauhistus?


Mutta tiedättekö mitä? Olen ihminen. Ihan vaan ihminen. Astun joskus harhaan. Kokeilen uusia asioita. Opin niistä. Opin myös sen, että virheet kuuluvat elämään ja ne eivät olekaan niin suuria murheita, kuin joku blogin kivenheittäjä saattaa minulle uskotella.

Sain lukea edellisen postaukseni kommenteista, miten suunnattoman pettymyksen aiheutin. Myin kuulemma koko blogini sielun. Tiskirättejänikään ei voi enää ostaa, koska minä olen niin kauhea takinkääntäjä. Kaiken lisäksi olin kuulemma hyvin alhaisesti suunnitellut koko jutun, jotta saisin ilmaiset saappaat.

Ensin tuli paha mieli. Sitten muistin, että minullahan on aivot, otin ne käyttöön ja mietin asiaa tarkemmin. Huomasin, miten huvittavia nuo moralistit ovat. Ehkä hulluinta on se, että ihminen, joka on tykännyt bamburievuistani jo vuosia, ei enää huoli niitä, koska minä otin vastaan ilmaisen saapasparin. Anteeksi, mitä en nyt ymmärrä? Olenko yhtä kuin riepuni? Tottakai olen, kun kirjoitan avointa blogia. Tiedän, että riepujani ostetaan myös vain sen takia, että blogistani ja sitä myötä myös minusta tykätään - ei pelkästään siksi, että ne ovat hyvä tuote. Homma toimii myös päinvastoin: jos inhoat minua, inhoat riepujani.

Voitteko te edes arvata, mitä kaikkia virheitä ja epätäydellisyyksiä on muissa yrittäjissä? Niissä, jotka eivät pidä henkilökohtaista blogia? Mitä kaikkea te ette heistä tiedäkään? Jos tietäisitte, jättäisittekö tottakai ostamatta heidän tuotteensa, koska hehän ovat viallisia ihmisiä, jotka aiheuttavat pettymyksiä muille?

Tämä blogi on iso osa minua. Se, että kirjoitan henkilökohtaisistakin tuntemuksistani ja mietin avoimesti asioita, johtaa siihen, että te opitte tuntemaan minut. Tai sitten te vain luulette tuntevanne minut. Saan tosi usein lukea täältä, miten olen ihana, ja suloinen ja kiva ja kaikkea. En ole sellainen enkeli. Olen myös tosi inhottava, ilkeä, hankala ja paskamainen. Olen katellinen, ahne, kaunainen, uppiniskainen, itsekeskeinen, tyly ja ajattelematon.


Oikeasti ne kivenheittäjät eivät olisi edes ansainneet tätä kirjoitusta. Toivon, etteivät he ole jääneet lukemaan tätä, vaan ovat jo tajunneet kaikessa karvaassa pettymyksessään jättää minut blogeineni omaan arvooni. Niin minäkin olen nyt oppinut tekemään, jos joku blogi ei enää kiinnosta: lakkaan lukemasta ja tiedän, ettei kirjoittaja jää minua kaipaamaan.


Ja teille kaikille kivoille tyypeille, jotka yhä viihdytte täällä, minä lupaan, että tästä ylinegatiivisesta kaunailumärehtimiskirjoituksesta ponnahdan taas takaisin siihen iloiseen värikkyyteen, josta toivon teidän saavan hyvää mieltä siinä missä minä itsekin. Te olette se syy, miksi bloggaaminen on ihanaa ja miksi sitä teen. Teidän kanssanne on kiva kulkea virtuaalisella tiellä keskustellen, kannustaen toinen toistamme ja jakaen iloja ja suruja, riemuja ja kiukkuja. Mukavaa, että olette olemassa.  ❤


perjantai 27. joulukuuta 2013

Sieluton saapastelija tilittää


Niinhän minä tuossa ennen joulua kirjoitin, että voisin myydä sieluni parista huopalapikkaita. Nyt se sielu on sitten mennyttä. Ja minulla on tyylikkäät jalat.

Se meidän hieno keskustelumme blogimainonnasta päätyikin joidenkin tonttujen (❤) toimesta huopalapikasväen silmiin asti ja minulle tarjottiin lahjaksi (❤)  Arctips-huopalapikkaat. Ihan ilman velvoitetta edes mainita asiasta blogissa. Minulle tuli hiki ja ahdistus, kävin kamppailua itseni kanssa. Mites nyt suu pannaan? Piru toisella olkapäälläni kiljui: "Tätähän sinä toivoit, siinä ne lapikkaat nyt ovat, ota ne, ota ne heti!" ja enkeli toisella olkapäällä yritti piipittää: "Ole parempi ihminen, sano kauniisti kiitos ei. Et ole ansainnut niitä! Pysy puhtaana!"

Ahneus voitti. Enkeli hävisi sodan. Ja Sulo. Olisittepa nähneet Sulon katseen, kun tein päätökseni ja sanoin: "Kyllä kiitos, otan vihreät".


Ja nyt tulevat ne kehut, sillä ei minulla tietenkään ole näistä lapikkaista mitään pahaa sanottavaa, ja toivon sydämestäni, että Arctipsien varsin näkyvä mainoskampanja sosiaalisessa mediassa tehoaa ja kauppa käy. Suomessa kun ei turhan paljon kenkiä enää tehdä ja nämä harvat, jotka yhä sinnittelevät, ansaitsevat tulla toimeen.

Törmäsin näihin lapikkaisiin ensimmäisen kerran muistaakseni toissatalvena Virkkukoukkusessa. Ryntäsin saappaiden kimppuun, sillä tiesin heti kohdanneeni kenkärakkauteni. Villaa! Väriä! Hieno perinteinen malli! Sitten katsoin hintalappua ja laskin lapikkaan pettyneenä käsistäni. Ja menin ostamaan marketista satasella ihan tavalliset, harmaat huopikkaat, koska satasen ja 225 euron välillä on justiinsa niin iso ero, että ulkonäköasioilla ei ole merkitystä.

Mutta onhan siinä tosiasiassa muutakin eroa kuin se, että toinen on harmaa töppönen ja toinen iloisenvärinen, kauniisti muotoiltu innovaatio. Eron paitsi näkee, myös tuntee. Minusta nämä kengät ovat juuri niin ihanat, kuin kuvittelinkin. En siis myynyt blogimainosneitsyyttäni mille tahansa roskalle, vaan hienolle suomalaiselle käsityölle.

Ainoa miinuspuoli näissä ihanuuksissa on se, että joka ikinen kerta, kun katsonkin niitä, tunnen ilkeän piston siellä, missä sieluni ennen sijaitsi.


Nyt minä olen yhä vahvemmin sitä mieltä, että "blogiyhteistyö" niin, että minun blogini on mainospaikkana, ei todellakaan ole minun juttuni. Tuntuu kuin olisin varastanut nämä lapikkaat. Älytöntä, tiedän. Uskoisin, että tuo tunne katoaa ajan myötä, eivätkä saappaat polttele jalkojani joka askeleella.

Vaikka tässä blogissa ei tulla koskaan "blogiyhteistyöllä" saatuja tuotteita siis näkemään, aihe kiinnostaa minua kovasti, koska olen yrittäjä. Omia riepujani ja tulevia Käsityökortteleita pitää minun kuitenkin mainostaman.

Me kaikkihan olimme aikalailla samoilla linjoilla siinä, että blogimainonta saattaa olla ärsyttävää ja vielä sitä ärsyttävämpää, mitä enemmän sitä on. Vieläkö kuitenkin jaksaisitte paneutua samaan aiheeseen? Faktahan on, että blogikirjoituksen muotoon puetut mainokset ovat tätä päivää ja ne ovat aivan takuulla myös huomispäivää. Fakta on myös se, että niiden ainoa tarkoitus on lisätä yritysten tunnettavuutta ja kasvattaa myyntiä.

Mutta toimivatko ne oikeasti? Mitä mieltä olette? Kun minä kehun sinulle, miten huiput huopalapikkaat minulla on, tilaatko sinä sellaiset itsellesi? Eli suoraan sanottuna kannattiko Töysän kenkätehtaan lähettää minulle ilmaiseksi nämä kalliit, kauniit, ihanat saappaat, joita en ansaitse?


En tietenkään usko, että yksittäinen blogipostaus olisi niin hyvä mainos, että töysäläiset saisivat hurjan tilausryntäyksen. Mutta kun nämä samat jalkineet näkyvät parissakymmenessä blogissa, niin jokohan alkaa tehota?

Toisto on mainonnan peruskivi. Mitä useammin tuote X tunkeutuu verkkokalvoillemme, sitä todennäköisemmin alamme himoita sitä. Esimerkkinä eräs naulakkohökötys ja outo bambilamppu, jotka ovat toistollaan ja muun muassa bloginäkyvyydellään onnistuneet saamaan ihmiset himoamaan ja ostamaan. Joko niitä alkuperäisiä tai ikävä kyllä myös halpoja kopioita.

Minulle itselleni kävi isoäidinneliöiden kanssa niin, että kun niitä alkoi jokunen vuosi sitten vilistä blogeissa, en ymmärtänyt ollenkaan, mikä niissä tunkkaisissa muinaisjäänteissä on yhtäkkiä niin hienoa. Mutta aikaa kului, neliöitä sinkoili ympäri blogistaniaa ja piankohta minäkin jo huomasin niitä virkkaavani. Toistossa on voimaa.


Minulle tulee mieleen kolme yleistä tapaa tehdä "blogiyhteistyötä" ja luoda tuota yrittäjille elintärkeää toistoa.

Ensimmäinen on tämä, että yritys A antaa bloggaajalle B lahjaksi tuotteen, josta B kirjoittaa blogiinsa. Houkuttaako sellaisen tekstin lukeminen sinua ostamaan tuotteen X? Menetkö kauppaan ja ostat tuotteen, koska lempibloggaajasi on kehunut sitä? Vai tuleeko sinulle kademieli? Miksi tuo sai tuotteen X ilmaiseksi ja minun pitää maksaa siitä summa, jolla elätän perheeni kaksi viikkoa? Epäreilua.

Toinen tapa on se, että yritys A antaa bloggaajalle B tuotteen, jonka B arpoo bloginsa lukijoiden kesken. Houkuttaako arvonta sinua menemään kauppaan ja ostamaan itsellesi tuotteen X, jonka joku muu voitti arvonnassa? Vai tuleeko pelkästään ärtymys, sillä ethän sinä näissä arvonnoissa koskaan mitään voita?

Kolmas tapa on se, että yritys A antaa bloggaajalle B alennuskoodin kauppaansa ja B jakelee koodin bloginsa lukijoille. Tartutko tilaisuuteen? Vain nyt, vain sinulle, vain tällä koodilla tämä hieno tuote X kymmenen prosentin alennuksella!

Miten toisto tehoaa sinuun? Mikä noista "blogiyhteistyön" tavoista on sinusta toimivin? Vai olisiko jonku muu tapa parempi ja vähemmän ärsytystä herättävä?

Joko sinusta alkaa sinusta tuntua siltä, että haluaisit palavasti ostaa itsellesi Arctipist? Vai onko vaikutus juuri päinvastainen? Etkö voi enää sietää koko kenkiä?

Entä oletko joskus ostanut jotakin muuta, koska lukemasi blogit ovat huomaamatta luoneet pakottavan tarpeen siihen? Kiurujen yö -tapettia? Sen valkoisen Ikean sohvan? Kansakoulun vanhan opetustaulun? Emalikattilan? Retropulloversion Fairysta tai Felix-ketsupista? Liitutaulumaalia? Tai leivoitko edes macaronseja?


torstai 26. joulukuuta 2013

Materialistin joulu


Yhtään en yritä väittää, etteivätkö lahjat olisi minusta joulun paras juttu. Sekä niiden antaminen että saaminen. Toivelistani oli vaatimaton, koska mitään minulta ei varsinaisesti puuttunut. Siitä huolimatta sain holtittomasti lahjoja, jotka kaikki olivat tervetulleita ja isoja ilahdutuksia.


Kaikkia lahjuksiani en taida alkaa teille esitellä, mutta muutaman sain kuvattua tässä sysipimeydessä.


Sulo oli tilannut Playmobililta runsaasti täydennystä gostilnaani. Niitä en olisi kehdannut toivoa, sillä onhan noita leluja jo aika tolkuton määrä ennestään. Mutta kuten Sulo totesi, kun minä silmät säihkyen revin pusseista esiin kanalan lisäksi siilejä, pupuja ja myyrän: "Mie tiesin, että tämä tekee siun joulun." Niin teki.


Joku tonttu taisi unohtaa lapikkaansa meille? Tai sitten tässä on korruptiolahja*.  Joudun palaamaan aiheeseen myöhemmin, ja ristiriitaisiin ajatuksiini sen suhteen.


Me täällä jatkamme älytöntä mässäilyä ja kunhan kaikki tuhannet suklaat on mätetty paisuviin napoihimme, alkaa juttadieetti.

Mukavaa tapaninpäivää teille kaikille!




*) Blogiyhteistyö. Tuote blogin kautta saatu.


keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Vähän aaton tunnelmista


Jouluvieraiden heräämistä odotellessa voin varmaan ihan hyvin blogitellakin.

Aatto alkoi vihreästi, sillä meiltäkin olivat lumet kadonneet. Kyllä se jouluolo siitä sitten tuli, kun seisoin puuhellan ääressä pari tuntia puuroa keittämässä. (Lue: hikinen ja limainen tunne, joka aina liitttyy puuronkeittoon ja joka saa kärsimättömästi odottamaan saunaan pääsyä.)


Lahjaglögin ja pakkopipareiden kera nautiskelimme puurot ihan kahdestaan.




Myös Kerttu sai oman jouluateriansa.


Sitten virittelimme lyhtyjä saunapolun varrelle.



Tämä kuva on otettu pari päivää sitten. Näin nättiä ei enää ollut, vaan aattona kipitimme likimärkien sammalten peittämää polkua pitkin saunomaan.

Saunan jälkeen availimme paketteja, sitten Sulo lähti töihin. On jokseenkin surullista ja suututtavaa, että Sulon työpaikalla lapsettomien oletetaan haluavan viettää töissä jouluaattoillan, ja lapselliset saavat sen automaattisesti vapaaksi. Toivomme lujasti, että tiettyjen työelämään liittyvien muutosten myötä Sulokin saisi vihdoin ensi vuonna olla kotona aattoillan. 


Minä jäin odottelemaan jouluvieraiden saapumista.




lauantai 21. joulukuuta 2013

Taitaa olla aika...


... ottaa lomaa tietokoneestakin ja toivottaa teille kaikille ihan parasta joulua.


perjantai 20. joulukuuta 2013

Terveisiä Strömsöhön


No onnistuihan se. Ja lopputulos on mielestäni parempi kuin koskaan. Tykkään tästä kapoisesta talomallista niin paljon, että saatanpa tällä kertaa jopa säilyttää kaavat tulevaisuutta varten.

Luulen, että syy siihen toissapäivän katastrofiin oli siinä, että Sulo ja hänen veljensä istuivat vieressä katselemassa. Ei minulta onnistu yhtään mikään silloin, kun en saa omassa rauhassani tehdä. Voi, miten kouluaikoinakin aina lamaannuin, jos opettaja kulki selän takaa.

Minun piti kokeilla sitä tikkarimurskaa ikkunoihin, mutta unohdin ostaa tikkarit. Niinpä tässä talossa ei nyt ole mitään uutta ja ihmeellistä, vaan pelkkiä vanhoja hyviksikoettuja keinoja.

Tässä teillekin kaavat.


Kuorrutuksen sekoitan tomusokerista ja munanvalkuaisesta. Vettä en laita, sillä vesi tekee tahnasta liian löysää ja hitaastikovettuvaa. Liimaamisen hoidan sulatetulla (lue: kiehutetulla ja kärytetyllä) sokerilla. Äidiltäni olen kaiken oppinut.


Nyt en osaa päättää, kumpi saisi asua talossa, joulupukki vai velho, jonka sain joulukalenterista. Joulupukki on ajankohtainen, mutta velho näyttää paremmalta. Ehkäpä velho saa asua, ja joulupukki tulee tuomaan lahjoja.



torstai 19. joulukuuta 2013

Haloo, kuuleeko Strömsö?


Tämä söpö piparkakkutalo on viime joulun aikaansaannokseni. Minä halusin laittaa sen tämän postauksen alkuun valamaan minulle uskoa siihen, että kyllä minä osaan piparkakkutaloja tehdä.

Sitä voisi kuvitella, että jos näitä taloja on väsännyt joka vuosi ainakin viimeiset 25 vuotta, niin se alkaisi jo sujua. Vaan ei. Tämän vuoden talo nimittäin näyttää tältä:


Eilinen piparioperaatio oli aika rasittava. Kaikki, mikä saattoi mennä pieleen, meni. Ihan ensimmäiseksi tietysti poltin sen ekan pellillisen. No, niin käy aina, ei se mitään haittaa.

Liimasin punaisia hedelmäaakkosia kattopaloihin luomaan vaikutelmaa tiilikatosta. Pussillinen riittikin vain katon toiseen lappeeseen. (Kuvassa alhaalla.) Karkit painoivat niin paljon, että katosta tuli tonnin painoinen. Se luultavasti romahduttaisi koko talon. Lisäksi hedelmäaakkosten liukas pinta hylki sokeriliimaa.

No, sitten hienot ikkunalasit epäonnistuivat aivan katastrofaalisesti. (Kuvassa siellä täällä.) Olen lukenut, että nallekarkkeja voi sulattaa piparkakkutalon ikkunoiksi. Mikseivät hedelmäaakkoset sitten toimi samalla lailla? Ikkunalaseistani tuli sitä, mitä valuu alienin suupielistä.

En antanut niiden häiritä. Aloin silti koristella seiniä. Tiputin tietysti yhden seinän lattialle. (Kuvassa keskellä.) Se meni palasiksi. Liimasin palaset yhteen sokerikuorrutteella. Kyllähän tämä tästä.

Tässä vaiheessa ilmeisesti olisi ollut parasta lopettaa koko homma, mutta minä ryhdyin pursottelemaan koristeita. Ei siitäkään tullut yhtään mitään! Kolmivuotiaat pursottavat paremman näköistä jälkeä. (Kuvassa ylävasemmalla.) Aloin vaipua epäuskoiseen hämmennykseen. Miten minun käteni saavat aikaan jotain näin järkyttävää?

Päätin pelastaa talon levittämällä kuorrutetta kaikkialle. Toiset ihmiset tekevät tosi hienoja taloja, joista on joka kohta kuorrutuksen peitossa (klik Hello Kitty). No, niin tekevät, ne toiset. Minä ilmeisesti en. (Kuvassa oikealla.)

Jopa aina niin kannustava Sulo myönsi, että lopputulos ei aivan yllä siihen, mitä hän on minulta tottunut näkemään.

Tulisiko tästä piparkakkutaloton joulu vai vieläkö uskaltaisin yrittää uudestaan?


keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Ihanin joulukalenteri


Sulo on kyllä ylittänyt itsensä ja minun odotukseni valitessaan yllätyksiä joulukalenteriini. Tänä aamuna liikutuin kyyneliin saakka, kun luukustani tuli palapeli. On hyvin harvinaista, että Sulolta tulee itsetehtyjä lahjoja.

"Onko siitä jo 7 vuotta?" lukee palapelissä. On tosiaan. Nimittäin meidän seurustelumme alusta. Seitsemän tosi hyvää vuotta.


Palapelin ja mummokalsareiden lisäksi olen saanut kaivella luukuista esiin muun muassa suklaata, taskulampun, leffalipun ja rullamitan. Kivoja yllätyksiä, ja hyvin odottamattomia. Sulo on nähnyt vaivaa kalenterini eteen todella paljon.

Sen sijaan hänen oma kalenterinsa ei ole aiheuttanut yllätyksen rieumuhuutoja, sillä Sulohan hoksasi jo kakkosluukusta, minkä legosetin minä olen kalenteriin pilkkonut.







tiistai 17. joulukuuta 2013

Epätervettä nettielämää


Jos elämäni olisi sarjakuvaa, se näyttäisi tältä...





Jouluaikataulu


Huomenna aamulla vien vielä verkkokaupan tilauksia postiin, mutta sen jälkeen käsittelen niitä verkkaisempaan tahtiin, sillä olen aloittanut oman joulumme rakentamisen. Enää en uskalla luvata tilaustenne ehtivän joulupukin konttiin.

Tämä on ollut Susannan Työhuoneen lyhyen historian paras vuosi ja siitä kiitos kuuluu teille.

Joka vuosi minä pelkään, että eiköhän tässä nyt jo alamäki alkaisi, mutta joka vuosi onkin mennyt edellistä paremmin. Nyt voinkin ruveta jännittämään ensi vuotta. Onhan lama ja taantuma ja kukaan ei osta mitään ja konkurssi uhkaa kaikkia, niinhän ne iltapäivälehdet uhkaavat.

En toivota vielä hyvää joulua, sillä blogi ei lomaile koskaan.

 



Nurkkarisu


Joulukuusi. Jokavuotinen päänvaiva. Lapsuuskodissani oli tapana, että kuusi haettiin omista metsänreunoista aatonaattona. Se oli aina latvakuusi, eli Isi kaatoi ison puun, josta sitten sahattiin irti tuuhea ja vankka latva.

Aikuiselle minulle on muodostunut perinteeksi hankkia kuusi jo itsenäisyyspäivän tienoilla. Olen ostanut tai saanut ja jopa nuoruuteni tyhmyydessä varastanut sellaisen. Siksi nykyisin onkin ihanaa ja helppoa, että kuusen voi käydä katkomassa omalta tontilta.

Helppoa? No ei. Koko joulukuusi on minulle vähän vaikea juttu, koska sisälläni asuu sekä pieni ekohippeilijä (kuusiparka kuolee turhaan) että pöljä jouluhössöttäjä (kuusen on oltava suurempi ja kauniimpi kuin kellään muulla). Siksi pyrin kompromissiin. Valitsen kuusen, joka kaadettaisiin muutenkin. Viime jouluna tämä kompromissi johti kaikkien aikojen riepulaisimpaan kuuseen, jonka hennot oksat eivät jaksaneet kannatella kynttilöitä.


Tänä vuonna lisää haastetta toi Kertun olemassaolo, sillä sen tv-talo on sijoitettu joulukuusen vakipaikalle. Siirretäänkö Kerttu vai hankitaanko tosi pieni joulukuusi? Päätin etsiä pienen kuusen, jonka nostan lipaston päälle esittämään suurta kuusta.


Nätin kuusen löytäminen meidän raiskatulta pikku metsäpläntiltämme ei ole mikään itsestäänselvä juttu. Tonttimme on täynnä pystyynkuolleita koivuja, kuusia ja katajia, ja viime kesän radanvarren puunkaato-operaatio teki selvää niistä ainoista kauniista.

Löysin pystyynkuolleen kuusiparan, jonka yksi lukuisista latvahaaroista vielä oli pysynyt vihreänä. Se oli sopivasti niin toispuoleinen, että sen voisi tunkea nurkkaan. Katkaisin sen ja toin sisälle.


Teoriassa hyvä idea kasvattaa kuusen henkistä kokoa nostamalla se lipaston päälle ei ollutkaan käytännössä kovin toimiva ajatus. Kuusihan ei näyttänytkään suurelta, vaan pelkästään pieneltä ja lipaston päälle nostetulta. Arvelin, että jos koristelen sen, tilanne voisi kohentua.

No ei se kohentunut. Kuusi on pelkkä risu. Enpä tiedä, pärjäilenkö sillä vai onko tästä lähdettävä anoppilan kuusia silmäilemään.


Joululahjat olen saanut lähes valmiiksi. Tänä vuonna olen noudattanut omaa opetustani, ja tehnyt lahjat pääasiassa itse tai ostanut ne muilta käsityöläisiltä. Sulo sen sijaan on ilmeisesti taas syytänyt sitä rahaa lahjoihin minunkin edestäni. Meillä on varsin erilainen suhtautuminen joululahjojen hankkimiseen, mutta hyvin olemme sovussa siitäkin selvinneet.

Kortteja emme lähettäneet lainkaan. Jotenkin niiden lähettäminen on vuosi vuodelta alkanut tuntua yhä tarpeettomammalta ja tänä vuonna en jaksanut innostua enää lainkaan. Koska Sulokaan ei pannut tikkuakaan ristiin korttien eteen, meiltä ei lähtenyt ainoatakaan.


Lopuksi vielä Immolan joulukuusihistoria kuvina:


2010. Ensimmäinen joulu Immolassa. Remontin keskellä kuusena toimi pieni tuija.


2011. Toinen joulu Immolassa. Punainen sali oli valmistunut. Tuuhea joulukuusi saatiin anopin tiluksilta.


2012. Kolmas joulu Immolassa. Kompromissikuusi omalta pihalta.


 2013. Neljäs joulu Immolassa. No... kai sitä kuuseksi voi sanoa.


maanantai 16. joulukuuta 2013

Tämänkin päivän sana: blogiyhteistyö


Palaan vielä hetkeksi tuohon eiliseen aiheeseen, sillä se kirvoitti huiman kommenttitulvan ja myös selkiytti omaakin ajatteluani blogeissa tapahtuvasta mainonnasta tosi paljon. Sain muodostettua oman käsitykseni omasta kultaisesta keskitiestäni:

1. Toisten yritysten tuotteista

Opin teiltä, että ne tuotelahjukset eivät tipu aina taivaasta bloggaajille, vaan niitä pitää osata itse pyytää. Minä tiedän, että sellaiseen kerjuuseen ei minusta olisi, enkä edes haluaisi, että olisi. Te ette siis koskaan tule näkemään sitä, että Susannan Työhuoneen blogi muuttuisi tuotesijoittelun taivaaksi ja täällä vilisisi kohta kapselikahvinkeittimiä, koruja ja laserleikkauksia.

Sen sijaan te tulette jatkossakin lukemaan täältä muiden käsityöläisten hyvistä tuotteista, joista itse tykkään. Siihen ei varmaan jatkossakaan tule liittymään mitään sen kummempaa blogiyhteistyötä, sillä minä haluan omalta osaltani olla auttamassa kollegoitani pysymään hengissä. Koska itsekin liikutun onnesta, jos näen jonkun kehuvan riepujani ihan pyyteettömästi, haluan tehdä samoin myös muille pienyrittäjille.

Opin myös sen, että joillekin bloggaajille ne tuotelahjat ihan todella tippuvat taivaasta, eli yritykset itse lähestyvät heitä. En lupaa, ettenkö koskaan satunnaisesti ehkä mahdollisesti voisi lähteä sellaiseen mukaan, jos tuote olisi minun ajatusmaailmaani ja intohimoihini sopiva. Jos minua (ilmeisen epätodennäköisesti) sponsoroitaisiin vaikkapa nyt NIILLÄ lapikkailla tai New Beetlellä (No mitä? Kyllä haaveilla saa!) tai Playmobil-kartanolla (Luulisi jo olevan täällä.), niin en silmääkään räpäyttäisi, vaan uskoakseni ottaisin lahjukset ilolla vastaan ja kirjoittaisin yhtä ilomielin hehkutuspostauksen. Kyllä minunkin sielullani (lue: blogini mainosvapaudella) hintansa on, pakkohan se on myöntää.


2. Oman yritykseni tuotteista

Osa teistä varmaan luki edellisen tekstini hyvinkin mainosvastaisena. Sitä sen ei kuitenkaan pitänyt olla. Mainonta on yrittäjille elintärkeää, myös minulle. Perinteinen mainonta (lehdet, tv, radio, netin mainosbannerit, messut) on tolkuttoman kallista. Siihen saumaan bloggaajien apu "blogiyhteistyön" muodossa on todella tervetullut uusi tapa markkinoida tuotteita.

Olen suhtautunut avoimesti siihen, että minulta on pyydetty tuotetta arvontaan tai alennuskoodia lukijoille. Aion suhtautua siihen jatkossakin yhtä avoimesti. Olen kiitollinen bloggaajien tarjoamasta markkinointiavusta ja ainakin tähän mennessä omat vähäiset kokemukseni siitä ovat olleet positiivisia.

Sen sijaan minusta tuntuisi ainakin toistaiseksi todella vaikealta lähteä itse lähestymään suosittuja bloggareita tiskirättimainostuksen toivossa. En tiedä miksi. Onko se vain turhaa vaatimattomuutta? Että nämä nyt ovat vain tällaisia pieniä riepulaisia, ei kai näitä nyt kukaan halua edes ilmaiseksi? Jos siis näette jonkun jossain kehuvan Susannan Työhuoneen bambutiskirättiä, se kehu tulee kyseisen ihmisen sydämestä. Saattaahan olla, että kasvan joskus niin reippaaksi, että tohdin tyrkytellä riepujani ympäriinsä. Tai sitten en kasva. Ehkä riepuni puhuvatkin itse puolestaan, ja hoitavat itse itsensä mainostamisen.


3. Omasta blogistani

Pitkäaikaiset lukijani tietävät, että minun yritystäni ei olisi ilman blogiani. Blogin ansiosta uskalsin ryhtyä yrittäjäksi, koska tuoteideani saivat täällä kannustusta ja hyväksyntää. Tämä blogi on yhä minun vahvin markkinointikanavani. Te joudutte vielä ikiajat lukemaan täältä myös riepujeni ja Suomen käsityöyrittäjien mainontaa kaiken muun meidän elämämme seassa. Tavoitteeni ja suuri toiveeni on pystyä jatkamaan bloggausta niin, että blogin sisältö pysyy hallitun rajattuna, mutta monipuolisena, kiinnostavana, värikkäänä, tarpeen mukaan hauskana tai surullisena, ehdottoman rehellisenä ja ehkä myös silloin tällöin kantaaottavana. Jos joskus käy niin, että minulta loppuvat kunnolliset jutunaiheet tai en kerkiä tehdä täällä enää muuta kuin laittaa tuotemainoksiani, niin toivottavasti tajuan silloin lopettaa bloggauksen.

4. Muiden blogeista

Jokainen tekee omat ratkaisunsa. Jos minua risoo jatkuva mainostus entisessä lempiblogissani, voin vähin äänin lakata lukemasta sitä blogia. Koska tuotesijoittelua harjoittavia blogeja on satoja (tuhansia?), ilmeisesti niille on myös tilausta ja oma kohderyhmänsä, joka tykkää lukea mainoksia. Minä en kuulu siihen kohderyhmään. Etsinpä sitten vaan uusia blogeja luettavakseni.

Iso kiitos ihanasta osallistumisestanne. Onnistuitte taas yllättämään.