Pientä edistystä

Tuossa männäpostauksessa pohdin Susannan Työhuone -nimen ongelmallista leviämistä työn ja harrastamisen laajalle saralle sekä myös tunkkaista värimaailmaa yritysilmeessäni. Olen nyt aloittanut operaatio Kirkastuksen ja Selvennyksen uudistamalla omat nettisivuni.

Vanhojen sivujen ajan tasalla pitäminen on jäänyt kaiken muun jalkoihin ja siellä oli etusivullakin tiskirättejä, joita en ole valmistanut enää aikoihin. Aiemmin siis näytti tältä:

Ja nyt näyttää (klik) tältä.

Hylkäsin ruskean värin ja pitäydyin oranssin eri sävyissä. Tein sivustosta tavallaan sisäänheittopaikan kaikelle sille, mistä minut ja touhuiluni verkosta löytyvät. Sivusto ei ole tavallinen nettisivu navigointeineen, vaan enemmän ehkä muistuttaa kirjan sisällysluetteloa. Minun on helppoa ja nopeaa päivittää tätä uutta versiota, jos tapahtuu muutoksia. Graafiset työnäytteet jätin toistaiseksi kokonaan pois sivustolta ja laitoin sinne vain linkit Facebook-sivuni kuvakansioihin, jonne voin nopeasti läiskiä uusia töitä sitä mukaa, kun niitä valmistuu.

Virittelin hienoisesti myös blogin ulkoasua.

Verkkokaupan kanssa olenkin sitten kyllä ihan sormi suussa. En tiedä, miten olen onnistunut joskus tulemaan toimeen sen koodin kanssa ja sanut aikaan kaiken sen, mitä siellä tällä hetkellä näkyy. En ole myöskään päättänyt, heivaanko Suoma-sammakon kokonaan pois vai yritänkö piirtää siitä miellyttävämmän näköisen. Ajattelin kuitenkin ottaa kaupan nimeen mukaan Riepukioski-sanan.

Tekisin tosi mielelläni nettisivuja muillekin, mutta olen auttamatta jälkeenjäänyt kaikessa teknisessä kehityksessä. Eihän siitä ole pitkäkään aika, kun juuri kävin opiskelemassa alaa ja suoritin näyttötutkinnonkin, mutta kun koulussa opetettiin vanhentunutta tekniikkaa, niin uudesta tutkinnostani huolimatta olen ihan kivikaudella. Onneksi on niitäkin, joille riittää hyvin perustoimiset sivut, ja jotka eivät kaipaa jatkuvaa päivitystä ja viimeimpien trendien mukaisia toimintoja. Kuten vaikkapa Fysio-Hatakka ja Miun Juttu, joiden sivut olen tässä vastikään puuhaillut valmiiksi.



Tämä kuva riittänee syyksi sille, miksi en ole oikein mielelläni lukenut teidän blogejanne viime aikoina. En vaan nyt oikein halua katsella niitä haravointejanne ja siemenpussejanne, kun omassa pihassa lumi vaan lisääntyy.

Sisustusprojekti pienoiskoossa

Tavaran vähentämisprojektini yksi parhaista eduista on se, että täällä syntyy lisää tilaa uusille tärkeille tavaroille!

Minulla alkoi olla aikamoinen ongelma Kenin maailman kanssa, sillä se rupesi viemään ihan törkeästi tilaa toimistosta. Väliaikaiseksi tarkoitetut huonelavasteet jäivät pysymään ja siinä vaiheessa kun mietin, miten saisin kolmannen kerroksen lisättyä rakennelmaan niin, että vielä ylettäisin leikkimään siellä, totesin, että nyt ollaan saavutettu se piste, josta ei vaan enää voi jatkaa eteenpäin. Lavuaari, jossa pesen painoseulat, alkoi olla aika ahtaalla. Kiusallinen tilanne.

Kun olin painamassa sunnuntaiaamuna Lempiriepuja, minulle yhtäkkiä valkeni, miten ongelma ratkeaa! Sinä oli silmieni edessä työhuoneen kaappi, joka sisälsi varsin tarpeetonta tavaraa. Ne uudelleensijoittamalla roskiin/vinttiin/kierrätykseen, saisin Kenille ja kumppaneille aivan tajuttoman kokoisen kerrostalon!

Rakensinkin jo kaappiin hyllyt ja siirsin olemassaolevat "huoneet" tähän uuteen "taloon".Ja silti siellä on tilaa vaikka mille! Suunnittelen kylpyhuonetta, patiota, taiteilijan ateljeeta... Kaapin huono puoli on se, että se on pimeämpi kuin aiempi porrastettu viritelmäni, ja saatan joutua opiskelemaan sen valaistusta. Mutta sen suuri etu on se, että kaikki pienet hienoudet ovat ovien takana suojassa pölyltä.

Koska tehän tiedätte millainen olen, kun uusi innostava projekti alkaa, jouduin tekemään itseni kanssa tiukan sopimuksen. En saa nikkaroida nukkemaailmaa eteenpäin, ennenkuin olen painanut päivittäisen tavoitteen eli sata rättiä. Kevään Käsityökortteleita varten kun tarvitsee olla ainakin tuhannen kappaleen varasto siltä varalta, että joku sattuu jotain ostamaan. Eli nyt päivät alkavat painohommilla ja vasta kun ne on saatu päätökseen, saan päästää itseni kaapin kimppuun.

Käsitöillä ei elä tai sitten elää

Tykkään yrittäjistä, jotka tajuavat jakaa jotain hyvää ilmaiseksi. Yksi sellainen on Liisa Tuimala, joka on juuri saanut valmiiksi sähköisen kirjan yrittäjäksi ryhtymisestä. Liisa tunnetaan Nouseva Myrsky -yrityksen takaa ja olen seuraillut hänen blogiaan jo siitä saakka, kun hän vielä puuhaili söpöjä ja sekalaisia käsitöitä, joilla ei kukaan olisi elänyt. Sitten Liisa keksi oman upean tyylinsä, perusti yrityksen ja todisti sen, että kyllä käsityöllä voi elää.

Luin Liisan kirjan kokonaan lounasta syödessäni, eli se on nopealukuinen ja varsin kohtuullisen mittainen paketti täynnä hyviä, pohtimisen arvoisia asioita jokaiselle, joka haaveilee käsityö- tai designyrittäjyydestä. Lukiessani totesin sen sisältävän paljon myös sellaista, joita myös meidän viisi vuotta yrittäjänä olleiden kannattaisi miettiä aika huolella. Jokunen kohta oli niinkin napakkaa tekstiä, että ihan kirpaisi niitä lukea.

Liisan kirja painottuu imagonrakentamiseen, joka ihan oikeasti on todella olennainen osa jokaisesta yritystä. Erityisesti minua ilahdutti se, miten hän suosittelee lainanottamisen uhallakin teettämään yrityksen visuaalisen ilmeen ammattilaisella. Tiedän sen olevan jo ajatuksen tasollakin täysi mahdottomuus suurelle osalle alkavista yrittäjistä, saati sitten taloudellisesti.

Jäin pohtimaan omalta osaltani montaa kohtaa. Edellämainittu visuaalinen ilme on yksi sellainen. Olen tietysti tehnyt kaiken itse, koska minulla on sen alan koulutus. Ongelma on, että olen liian lähellä itseäni ja luultavasti myös minä hyötyisin siitä, että joku muu tekisi yritykselleni ilmeen. Viime aikoina, ehkä kevään ansiosta, tai ehkä hiljaisen myynnin ja ylimääräisen vapaa-ajan siivittämänä, olen jo listannut to do -listalleni kotisivujeni ja yritysilmeeni päivittämisen. Se ei ole helppo tehtävä, koska olen tosi tiukasti jumissa oranssi-ruskeaan, auttamattoman vanhanaikaiseen värimaailmaani ja Suoma-sammakkoon, jonka olemassaololla ei ole mitään yhteyttä yritykseeni ja siihen, mitä yritys tekee. Entäpä jos antaisinkin koko homman ulkopuoliselle tekijälle? Toinen kysymys on, kannattaako ylipäänsä muuttaa mitään vain siksi, että on itse kyllästynyt? Oranssi Riepukioskini on kuitenkin jo pieni brändi, joka erottuu myyntitapahtumissa (vaikkakaan ei ehkä edukseen...). Juuri se, että ilme pysyisi tunnistettavana, mutta raikastuisi, olisi homma, jossa toinen ammattilainen olisi enemmän kuin paikallaan. Itse kun sokeutuu niin helposti omille hommilleen.

Liisa antoi esimerkkejä paskasta yritysnimestä, joka oli kuin piikki lihaani: "Korut by Liisa / Liisanvakerrykset.net / Liisan korumaa". Olen inhonnut omaa Susannan Työhuone -nimeäni alusta asti, mutta sen kanssa kävi vahinko. Olin aloittanut jo yrittämisen kaltaisen toiminnan sennimisen sivuston kautta, joten nimi jäi yritykseni taakaksi kun perustin toiminimen ja maistraatissa tajusin, ettei minulla ole nimeä yritykselleni. Jatkuvasti joudun vastaamaan eri tahoille: "Kyllä, se on yritykseni virallinen nimi" ja joka kerta se hävettää minua. Mutta nyt olen tempoillut Susannan Työhuoneena melkein viisi vuotta ja se löytyy satavarmuudella guuglella, joten tunnen olevan täysin mahdotonta enää ruveta vaihtamaan nimeä. Hassuksi asian tekee sekin, että käytän Susannan Työhuone -sanaparia myös vesileimana nukketileilläni Instagramissa. Tietysti se on tämän bloginkin nimi, vaikka blogini on aivan liian henkilökohtaisilla asioilla täytetty päiväkirja, eikä yritysblogi. Jos jotenkin vain keksisin hyvän ja napakan, kuitenkin itseni näköisen tavaramerkin tai aputoiminimen, voisin pitää Susannan Työhuoneen kattonimenä kaikelle sille, mitä teen ja siirtyä yritystoiminnassa käyttämään jotain älykkäämpää nimeä. Varsinkin, jos jossain vaiheessa päätän alkaa jälleen harjoittaa tukkumyyntiä ja hankkia jälleenmyyjiä, olisi joku ammattimaisemmalta kuulostava nimi sopivampi tyylikkäisiin putiikkeihin.

Liisa puhuu painavaa asiaa myös siitä, miten työhuoneen sijaitseminen omassa kodissa aiheuttaa sen, että pian huomaa olevansa töissä 24/7. Tai sitten voi käydä kuten minulle, eli huomaa olevansa töissä aivan liian harvoin. Uskoakseni paras tilanne on niillä, joilla on mahdollisuus laittaa työhuone erilliseen rakennukseen kohtuullisen lähelle kotia. Minulle kotona sijaitseva työhuone on yhtälailla kirous kuin siunauskin. Siihen kiroukseen Liisalla oli hyviä vinkkejä. Pitää suunnitella etukäteen itselleen työajat ja vapaapäivät ja pitää niistä kiinni. Tämä systeemi, jota minä noudatan, on omasta mielestänikin täysin järjetön: töitä tehdään silloin, kun siltä tuntuu tai silloin, kun on jo ihan pakko.

Tämä pieni kirjanen ilmaantui kyllä varsin sopivaan saumaan, sillä olen tässä alkuvuoden ajan vajonnut yhä suuremman epäuskon valtaan oman yrittämiseni suhteen. On aika avata silmät, katsoa peiliin ja korjata asennevammat.

Toisaalta kaikkia ohjekirjoja lukiessa kannattaa muistaa, että se, mikä sopii toiselle, ei välttämättä sovi jollekin toiselle. Tärkeintä on rehellisyys itseään ja asiakkaitaan kohtaan.

Päivänsankari Kerttu

Tänään meidän Kerttumme täytti kaksi vuotta. Se on etappi, jonka pelkäsin jäävän saavuttamatta. Kun me ostimme hamsterin, minä luin hoito-ohjeita ja sain tietää, että mitä paremmassa hoidossa  hamsteri on, sen iäkkäämmäksi se elää. Eli minulle, jonka täytyy olla kaikessa aina hyvä, se tarkoitti sitä, että jos Kerttu kuolee alle kaksivuotiaana, olen epäonnistunut sen hoidossa. Stressasin sen hyvinvoinnista ihan hirveästi ensimmäiset puoli vuotta, ennenkuin aloin vähän rentoutua. Sitten Kepa täytti vuoden ja aloimme pelätä sen kuolemaa. Joka ikinen aamu olemme sen jälkeen käyneet tarkistamassa, että ruoka on yöllä syöty ja Kerttu on hengissä.

Nyt voin sanoa, että olemme onnistuneet hienosti tässä pikkusilakan vanhemmuudessa. Olen todella ylpeä meistä! Kerttu on ihanan onnellisen oloinen pieni olento, joka luottaa meihin liikuttavalla tavalla. Vaikka se päästetään vapaaksi lattialle juoksentelemaan, se viihtyy erinomaisesti meidän kyljessämme ja otettuaan spurtteja pitkin seinänvierustoja, se palaa aina meidän kainaloomme. Se tuntuu tolkuttoman hyvältä.

Synttärisankari iloitsee lahjastaan.

Sille ei ole tullut minkäänlaisia häkkieläimen neurooseja, joita pelkäsin aivan hysteerisesti, koska neuroottinen eläin on kärsivä eläin ja minä en olisi pystynyt elämään sen tiedon kanssa, että olen neurotisoinut viattoman pikkutyypin.

Vaikka Kerttu on nyt siis seniori, se on yhä vilkas ja reipas. Nyt minusta tuntuu siltä, että se elää varmaan seuraavatkin kaksi vuotta. Sillä rehellisesti sanoen, vaikka se on tuonut elämäämme pelkkää hyvää ja rakastamme sitä ihan hirveästi, niin kyllä sen olemassaolo tuo mukanaan tiettyjä rajoituksiakin. Me haaveilemme matkustelusta, jonka aika on vasta sitten, kun Kertusta aika jättää. Emme tule hankkimaan Kertun jälkeen toista lemmikkiä, vaikka ihan takuulla tulemme tuntemaan houkutusta siihen. Koska eipä paljon mikään tunnu minusta paremmalta, kuin luottavainen pikku jyrsijä, joka tulee omasta tahdostaan käteeni.




Minusta on hauskaa, miten minun ja Sulon leluharrastuksesta on tullut koko perheen yhteinen juttu nyt, kun Kerttukin on otettu osaksi sitä maailmaa. Aloitimme rakentamalla sille sokkeloisia taloja legoista, joissa se ihan innokkaasti sinkoili ja etsi piilotettuja auringonkukansiemeniä. Kun Sulo keksi kerran viedä Kertun kyläilemään Kenin mökkiin, havaitsimme sen viihtyvän Kenin vieraana ihan ennennäkömättömän hyvin, eikä sillä ole koskaan sieltä mitään kiirettä pois. Kutimet vaan pitää muistaa aina ottaa pois ennen Kertun saapumista.

Ilahdutushaaste

Minusta blogimaailmassa kiertävä ilahdutushaaste on tosi kiva idea. Se menee näin:

• Kirjoita blogiteksti, jossa kerrot haasteen säännöt ja haastat mukaan valitsemasi bloggaajat. Saat itse päättää haastettavien määrän. 
• Kun haastamasi bloggaaja lähtee mukaan ja julkaisee haastepostauksen blogissaan, laita ilahdutusasia vireille. Voit ilahduttaa bloggaajakaveria sinulle sopivimmalla tavalla esimerkiksi postittamalla hänelle kortin, kirjeen, pienen herkun tai jotain omatekemää. Ilahduttaa voit myös vaikkapa kommenttien tai sähköpostin välityksellä!
•  Voit tottakai ilahduttaa myös haasteessa jo mukana olevaa bloggaajakaveria, mutta silloin haastetun ei tarvitse enää itse haastaa uusia kirjoittajia.

Minä sain jo Heiniltä oman ilahdutukseni tämän virtuaalisen kortin muodossa, vaikka en kerinnyt haastetta edes jatkaa eteenpäin. Haastan Liioliin, koska hänen bloginsa on ollut minulle tärkeä ja lisäksi hän on ilahduttanut minua tuomalla kerran ihan uskomattoman ihanan lahjan Kenille.

Nyt pitäisi vaan keksiä, miten onnistuisin ilahduttamaan Liioliitä yhtä paljon!

Jos ei vaan...

... ole mitään asiaa, niin on vaikea kirjoittaa mitään. Olemme taas kerran juttadieetillä. Tämä on jo kolmas kerta. Sama kaava toistuu uudelleen ja uudelleen. Vuoden alussa jutataan, kesä ollaan hoikkia ja onnellisia, syksyllä aletaan huomaamatta taas herkutella kohtuuttomasti, talvi menee aivan tärviölle ja vuoden vaihteessa ollaan taas pullukoita ja itseinhoisia. Kiva kierre. Sanovat, että jojoilu on tosi epäterveellistä, mutta mites sitä muuten ihminen mitään oppii, kuin yrittämällä uudelleen niin kauan, kunnes oppi menee perille. Ja tänä vuonna me emme olleet aivan yhtä pulskia kuin kahtena edellisenä vuonna, joten olemme siis jotain sentään onnistuneet sisäistämään!

Kevään tulo on helpottanut paitsi makean himoani, myös suhtautumistani työhön. Olen taas alkanut hiukan löytää intoa rättihommiin, vaikka myynti jatkuukin yhä kovin hiljaisena. Olen päättänyt lähteä muutamiin Käsityökortteleihin kevään aikana. Tulossa on reissuja ainakin Helsinkiin, Tampereelle ja Ouluun.

Osallistun vain sellaisiin kortteleihin, joiden kustannukset pystyn minimoimaan. Helsinkiin lähdemme Sojan kanssa yhdellä autolla. Teemme kaamean pitkän päivän lähtemällä liikkelle jo ennen heräämistä ja palaamalla yömyöhällä kotiin. Hotellinukkumisia ei tule lainkaan ja harminamme on vain yhden auton bensat ja pysäköintiongelma. Kun ruokakin tehdään valmiiksi eväsrasioihin mukaan, niin kulut ovat minimissään. Tamperelle joudun lähtemään itsekseni, joten bensakulut ovat suuret, mutta selviän uskoakseni vain yhdellä yöpymisellä ja sen teen siskoni nurkissa. Ja taas eväät valmiiksi etukäteen. Oulu on vielä suuri kysymysmerkki. Toivon, että Sulo voisi järjestää itselleen vapaata siihen, jotta voisimme pitää sen lomailuna ja kulkea pohjoiseen kiireettä ja ajan kanssa.

Se oikea syy

Kun kirjoitin tuota aiempaa tavaranvähentämispostaustani, poistin siitä ennen julkaisemista pari kokonaista kappaletta, koska ajattelin, että sopiiko tällaista taas puhuakaan. Nyt, kun huomaan, että tämän päivän Hesari on katsonut sopivaksi sanoa sen ääneen, niin kirjoitan uudelleen sen, minkä jo eilen poistin.

Tämän tavaranvähentämisprojektini syyt ovat ihan muualla kuin siinä, että tuntisin hukkuvani omaisuuteeni, tai ettemme mahtuisi kotiimme tai etteikö tänne kehtaisi päästää ihmisiä sisään. Se ei liity nykyiseen muoti-ilmiöön, ekologiseen ajatteluun, eikä pyrkimykseen kohti yksinkertaisempaa elämää. Perimmäinen syy on nimittäin kuolema.

Isin yllättävä kuolema viime kesänä pani niin paljon erilaisia tunteita ja ajatuksia liikkeelle, että niistä riittäisi kirjaksi. Yksi niistä ajatuksista oli se, mitä kaikkea materiaa me jätämmekään jälkeemme kuollessamme. Toisten ihmisten selvitettäväksi. Aloin ajatella sitä, miten kävisi, jos minä ja Sulo yhtäkkiä kuolisimme. Kuolema ei varoittele tullessaan. Ja on typerää tuudittautua siihen uskoon, ettei kuolema vielä olisi aikeissa vierailla omassa kodissa. Fakta on, että mehän saatamme kuolla vaikka tänään kauppareissulla.

Jos niin kävisi, meiltä jäisi täyteen tupattu 200 neliön vintti jälkeemme. Meiltä jäisi 7 täyteen tupattua huonetta. Meiltä jäisi kolme täyteentupattua ulkorakennusta. Mieltä jäisi komeroita ja kaappeja, joista vyöryy tavaraa niskaan, kun niiden oven avaa. Kuka sen kaiken joutuisi käymään läpi? Meillä ei ole lapsia nyt eikä koskaan, joille tuo taakka automaattisesti lankeaisi. Perimysjärjestyksen mukaan seuraavana taitavat olla sisarukset. Kuinka voisin vaatia heiltä tämän kaiken hoitamista? En mitenkään. Minulla ei ole sellaista ihmistä, jolta voisin pyytää elämäni raivaamista.

Siksi minä ryhdyin tähän tavaranpoisto-operaatiooni. Haluan, ettei meiltä jää yhtään ainoata kaatopaikkakassillista tänne. Haluan, etteivät nolot päiväkirjani tai kirjeet entiseltä poikaystävältä jää kenenkään luettavaksi.

Koska kuitenkin tarvitsemme monia tavaroita ihan arjesta selviytymiseen, minun yritykseni pyörimiseen, elämästä nauttimiseen ja iloitsemiseen, en aio luopua koko omaisuudestani ja ryhtyä askeetiksi. Mutta sen voin tehdä, että kodissani olisi vain ehjää, käyttökelpoista tavaraa. Kuka poloinen minun pesäni joskus joutuukaan käymään läpi, voi vaikka pitää täällä avoimien ovien päivän ja lahjoittaa kaiken pois.

Toivottavasti me kuitenkaan emme kuole tänään kauppareissulla. Emmekä lähivuosikymmeninä edes. Toivottavasti me saamme kuolla vasta sitten, kun olemme jo joutuneet luopumaan tästä tavaraa sisäänsä imevästä kartanostamme ja muuttaneet johonkin aivan pieneen mökkiin, jossa on vain olennaisimmat tavarat ja niitäkin vain vähän.

Pieni muutos, iso vaikutus

Työhuone on ollut minulle luotaantyöntävä paikka viime aikona. Mutta nyt tunnen tuon seikan olevan muuttumassa, sillä pienikin muutos voi vaikuttaa merkittävästi. Sain vihdoin viimein vaihdettua työpöytäni pinnalla olevan kernin uuteen hohtavanvalkoiseen! Ikean turkoosi kerni palveli kunniakkaasti yli neljä vuotta, mutta alkoi olla jo aika karun näköinen.

Painovärituhruilla, teipeillä ja tusseilla tehdyillä kohdistusmerkeillä, repeämillä, liimatahroilla ja sen sellaisella tekemisen meiningillä olin jo pöytäni onnistunut koristelemaan. Paitsi ulkonäköseikka, oli liinan vaihtaminen valkoiseen myös käytännöllisyyden sanelema muutos.

Nyt kun pöytä on vaalea, painoseulasta näkyy läpi, missä tiskirätti on ja kuvion kohdistaminen helpottuu huomattavasti. Minusta se, että kuvio ei ole just millilleen keskellä liinaa, ei ole ollut mikään ongelma, mutta kun taannoin sain reklamaation siitä, ettei kuvio ollut keskellä liinaa, korjasin omaa ajatteluani. Jatkossa siis Lempirievut ovat jälleen piirun verran laadukkaampia kuin aiemmin.

Huono uutinen asiakkailleni on se, että Posti, tuo aina niin luotettava palvelujensa heikentäjä, on jälleen kerran tehnyt postit ja heikentänyt palvelujaan. En nyt jaksa alkaa napista taas nousseista postimaksuista tai maksikirjeen poistumisesta, sillä nuo jutut nyt ovat niin peruskauraa. Mutta tällä kertaa sain raivokohtauksen viedessäni tilauksia postilaatikolle. Kun lähilaatikomme on aiemmin tyhjennetty kahden aikaan iltapäivällä, tyhjennetäänkin se nyt jo aamukymmeneltä. Susannan Työhuoneen ilmiömäinen nopeus tilausten toimittamisessa on nyt siis historiaa, sillä tästä eteenpäin tilaukset lähtevät liikkeelle vasta seuraavana aamuna. Olen todella pahoillani kaikkien asiakkaideni puolesta.

Jos tästä muutoksesta on pakko jotain positiivista repiä, niin ehkäpä sen, että nythän minä saan itseni ulos yöpuvusta vähän aiemmin, kun postikeikka siirtyykin iltapäivästä aamupäivään.

Sitä tulee ja menee

Olen siirtynyt tavaranvähennysoperaatiossani vinttiin. Muutaman viikon takainen keittiön raivaus oli vielä pientä vinttihommaan verrattuna. Jätettä kertyy nyt ihan tolkuton määrä. Miksi ihmeessä olemme säilöneet vinttiin pelkkää kuonaa? Ja miten se saattaa olla taas niin täynnä, vaikka minä olen kerran sen jo tyhjentänyt?

Kirpparikuormammekin on jo niin suuri, ettemme saa sitä millään mahtumaan yhteen pöytään. Ja koska olemme hinnoitelleet kaiken alkamaan kymmenestä sentistä, niin emme tule saamaan edes pöytävuokraa takaisin. Olisikin ollut älykkäämpää vain viedä koko kuorma lahjoituksena Pelastakaa Lapset ry:n kirpputorille. Ensi kerralla olen viksumpi.

Meillä on jo ostokielto päällä, mutta siitä saa lipsua, jos ostaa jotakin Kenille. Niinpä Sulo on viime aikoina tuonut kotiin jos jonkinlaista mahtavaa pikkusälää nukkeväelle, jota pojat tuossa ekassa kuvassa esittelevätkin.

Eilen ovellemme ilmestyi ulkomaalainen mies, joka myi turhaakin turhempaa ja minun silmissäni todella rumaa roinaa. Miten te selviätte sellaisista kävijöistä? Jos aikuinen mies kulkee ovelta ovelle räntäsateessa ja kyykistyy lattialle eteenne kaivamaan surkeita romuja laukustaan, miten te pystytte sanomaan ei kiitos? Minä olen kyllä ihan haka puhelinmyyjien torppaamisessa, mutta kun joudun kasvotusten tällaisen tapauksen kanssa, olen aivan avuton. Niinpä minä maksoin tyypille kaksikymppiä ja sain siitä ilosta älyttömän hirven. Olisin halunnut sanoa hänelle, että annan kyllä kaksikymppisen, mutta en halua hirveä, enkä tervetulokylttiä enkä varsinkaan vilkkuvaa, muovista lumiukkoa. Mutta kun puolan kielen taitoni ei ihan riittänyt tämän kaiken tiedon välittämiseen, niin otin hirven ja siirsin sen suoraan kirpparikassaan. Kiukutti. Mutta kun minun maailmassani ovelta ovelle kiertely olisi nöyryytyksen huipentuma, niin en vaan voinut olla antamatta tyypille rahaa.

Tästä teemasta voidaan luontevasti siirtyä taas yhteen haasteeseen. Tällä kertaa Maija pyysi minua esittelemään ostoskassini. Se on tämä kori. Meidän kertaostoksemme yleensä mahtuvat siihen. Muovikasseja meille kertyy silti, koska Sulon käydessä kaupassa kori ei koskaan ole mukana. Ja monesti minäkin unohdan korin kotiin, jos olen menossa jonnekin muualle ja käynkin ruokakaupassa matkan varrella. Mutta koska muovikasseja tarvitaan roskapusseiksi, tasapaino säilyy.

Korini kahva on alkanut murtua ja se on minusta aika mahdottoman huono juttu. Pystyn jo kuvittelemaan, miten käyn kohta kaupassa ilmastointiteipillä korjatun korin kanssa.

Kuvin ja sanoin

Koska minulla ei ole nyt ollut blogiin mitään älykästä asiaa, niin nämä haasteet tulevat oikein sopivaan saumaan. Tämänkertainen tupsahti täältä, kiitokset Kaarille! Tähän haasteeseen saa vastata kuvin tai sanoin, ja minä vastaan molemmilla. Kysymykset ovat sveitsiläisestä lehdestä poimittuja.

1. Mistä löydät parhaat aiheet kuviisi tai kertomuksiisi?
Kertomuksiin? Kuviin...? Ainoita kertomuksia, joita minulta syntyy, ovat nuo nukketarinat Instagramiin, joten vastaan tähän kysymykseen niitä ajatellen. Niihin aiheet tulevat omasta elämästäni, omista kokemuksistani. Siitä, mitä tapahtuu juuri nyt tai mitä on tapahtunut joskus aiemmin. Siitä, mistä haaveilen nyt tai mistä haaveilin aikaisemmin. Nukkeni ovat kokoelma oman elämäni välähdyksiä ja kaikilla niillä on jotain pientä yhteyttä minuun, läheisiini tai kohtaamiini ihmisiin.

2. Mikä on aikaisin muistikuvasi?
Tämä on vaikea. En muista varhaislapsuudestani yhtään mitään. Minulla on pari muistikuvaa siltä ajalta, kun asuimme Vantaalla kerrostalossa, eli olen ollut enintään 5-vuotias. Muistan katselleeni ikkunasta roskisauton käyntiä. Muistan myös samassa talossa asuneiden serkkujeni nukkekodin, josta olin kateellinen jo niin nuorella iällä. Ja sitten muistan epämiellyttäviä asioita, joita en välitä kertoa tässä. On outoa, miksi minulla ei ole onnellisia lapsuusmuistoja, vaikka lapsuudessani ei ole mitään vikaa. Muistan vain joitain noloja tai kiusallisia tilanteita. Onneksi valokuvissa näkyy kuitenkin onnellisia asioita.

3. Minkä esineen olet omistanut kauimmin?
Kultaisen kaulakorun, jossa on timantti keskellä. Sain sen ristiäislahjaksi. Se on muistaakseni teetetty minua varten kummitätini/isoäitipuoleni sormuksesta. Minusta se on upea. Ja ristiäislahjana aivan helmi.

4. Mitä kirjaa sinulle on lapsena luettu?
En muista, että minulle olisi luettu mitään, mutta kyllä minulle tottakai on. Olen varma, että ainakin tätä kuvassa olevaa kirjaa on luettu ja kun opin lukemaan viisivuotiaana, luin sitä sen jälkeen itse. Kyseessä on Hanhiemon satuaarre. Kaamea kirja, ja juuri siksi niin kiehtova. Aivan häiriintyneitä tarinoita ja karmeita kuvia! Suosittelen lämpimästi tutustumaan. Todellinen aarre.

5. Oletko kirjojen lukija?
Olen. Siis olen oikeasti ja pohjimmiltani, vaikka nykyisin luen todella vähän. Rakastan lukemista, mutta olen kirjojen suhteen samanlainen kuin kaiken muunkin: on tai off. Kun saan kirjan käteeni, en sitten teekään muuta kuin luen. Kesällä luen enemmän, sillä kirjan kanssa rannalla loikominen on erinomaista elämää.

6. Mistä nykyaika kärsii?
No ainakin liiasta helppoudesta, liiasta tavaramäärästä, liiasta onnellisuudentavoittelusta. Siitä, että ihmiset ovat etääntyneet luonnollisista asioista ja elävät teknologian sisällä.

7. Mitä arvostat tänä päivänä?
Turvallisuutta ja itsemääräämisoikeuttani.

8. Kenen kanssa haluaisit viettää päivän?
Juuri nyt? En kenenkään. Aion tehdä tänään töitä ja silloin en kaipaa edes Sulon seuraa.
Vai ylipäänsä? En kenenkään, jos puhutaan todellakin koko päivästä. Paitsi joskus Sulon tai siskontyttöni, jotka taitavat olla ainoita ihmisiä, joiden seurassa jaksan olla 24 tuntia putkeen.

9. Kenen kanssa haluaisit viettää yön?
Sulon kanssa.

10. Tänään sinua kohtaa onni. Mitä pukisit päällesi?
Ihan tavalliset vaatteet, sillä onni ei varmasti katso, mitä minulla on päälläni. Nyt päälläni on maatuskatunika, sukkahousut ja siniset villasukat, joten Onni, olen valmis!

Tässä haasteessa ei vaadittu nakittamaan ketään toista mukaan, ja minä jätänkin tämän vapaaksi riistaksi - ottakaa koppi!