Mitäs sanotte?

Myyntitapahtumareissut ovat aina etukäteen jänniä ja stressaavia ja aiheuttavat tosi paljon lisätyötä normaaliin arkeen verrattuna. Tällä kertaa käsiongelmani veikin kaiken stressin ja ylimääräisen työn mennessään. Kun tilanne nyt on se, mikä on, niin ainoa, mitä voin tehdä, on ottaa lunkisti.

Onneksi olin tehnyt paljon varastoa jo etukäteen, joten myytävää minulla sentään on ensi lauantain Käsityökortteliin. Mutta paljon jää tekemättä sellaista, mitä olin tälle viikolle aikatauluttanut. Tilanne ei toki kiukkuamalla muutu, mutta kyllähän se hiukan harmittaa.

Minun piti ommella mallinukkeni kokoinen Sussu-tunika mukaan näytille ja koota tsi-pakkauksia kaavoineen, ompeluohjeineen ja kankaineen. Se suunnitelma pitikin hylätä. Vaikka Sulo on ihanan avulias, tunikaa hän ei ala saumuroimaan! Pelkillä räteillä on siis nyt pärjättävä.

Yritysilmeeni uudistamisen vuoksi tilasin bannerit ja mainoskyltit, mutta niiden valmiiksi asti askartelu ja kiinnitysratkaisujen kehittäminen on nyt mahdotonta. Olin myös aikonut vaihtaa tummanruskean pöytäliinan muotoonommeltuun, omilla piirroksillani painettuun valkeaan liinaan, mutta sitäkään en saa tehtyä. Koju on tälläkin kertaa siis juuri sellainen kuin se ollut tähänkin asti, vaikka se nyt tuntuukin minusta tosi nuhjuiselta.

Olin myös suunnitellut ompelevani itselleni yritykseni tunnusväriin sopivan oranssin, tuulenpitävän takin, koska tähän aikaan vuodesta en voi lähteä tavanomaisissa, omista kankaistani valmistetuissa torimekoissani. Mutta enpä ompele takkia. Joudunkin pukeutumaan todella rumaan, hehtaarin kokoiseen harmaaseen tuulitakkiin, koska kipsini ei mahdu muihin. Ja tuulelta suojautuminen on minulle ehdottoman tärkeää. Saatan näyttää tuulitakkeineni, kipseineni ja oransseine telttoineni erehdyttävästi silakkakauppiaalta.

Ja nyt vihdoin asiaan! Olisi kiinnostavaa kuulla asiakkaiden, siis teidän, jotka olette siellä myyntipöytien toisella puolella, kantoja tähän teemaan, jota meidän yrittäjien salaseurassa usein pohditaan.

Kuinka tärkeää teille on se, miltä käsityöläinen itse näyttää kojussaan? Millainen myyjä karkottaa teidät syrjemmälle ja millainen houkuttaa tutustumaan tarkemmin? Vai katsotteko te myyjää ensinkään ja kuljette eteenpäin katse kiinni pöytien tarjonnassa?

Mikä on pahin moka, jonka myyjä voi tehdä? Joillekin asiakkaille se tuntuu olevan pelkkä päivään sanominen. Saako myyjä istua pöytänsä takana? Saako kojussa syödä ruokaa tai napostella pähkinöitä? Tai mussuttaa purkkaa? Saako hörppiä vettä kahden litran pullosta? Saako hiplata kännykkää?

Vaikuttaako myyjän ulkonäkö ostohalukkuuteenne? Saako hänellä olla aurinkolasit päässään? Haittaako, jos jalassa on crocsit?  Pitääkö olla meikit naamassa ja viimeisen päälle näteissä vaatteissa kelissä kuin kelissä? Sopiiko tupakoida kojun läheisyydessä? Kuinka pitkälle pelkällä hymyllä ja iloisella asenteella pääsee?

Kaikki tämän postauksen kuvat ovat Terhi Muukkosen 

kuvaamia viime kesän Kampin Käsityökorttelista.

Uusi nukke niin hienona kulkee...

Juuri kun aloin vaipua epätoivoon käteni kanssa, saapui postissa monen viikon odotuksen jälkeen Phicen-nukke, jonka käsittämätön upeus pyyhkäisi mielipahani pois sekunnissa! Olen ollut aivan tohkeissani eilisaamusta asti!

Tämä nukke on niin realistinen, että se panee aivan mykistymään. Barbeihin tottuneena jo pelkästään sen ottaminen käteen oli elämys! Sen sisällä on ruostumattomasta teräksestä tehty painava luuranko, joka liikkuu lähes täydellisesti todellisen ihmisen tavoin. Nuken vartalo on pehmeää silikonia, joka näyttää hämmentävän aidosti iholta.

Kaikki nämä kuvat olen napannut kännykkäkameralla. Ei siis vaadita kummoisia laitteita eikä taitoja siihen, että tästä tytöstä saa aikaan upeita kuvia.

Nukke saapui alastomana ja nämä pari viikkoa se joutuu sellaisena pysymäänkin, koska minusta ei ole ompeluhommiin. Pelkästään sen asetteleminen eri asentoihin on kipsatulla kädellä niin hankalaa, että hiki tulee.

Mutta vaikka olenkin jo malttamaton pääsemään kaavoittamaan sille päällepantavaa, minua ei oikeastaan haittaa sen nudismi. Se on niin kaunis ja tällä lailla verhoamattomana sen mieletön realistisuus ja yksityiskohtaisuus pääsevät parhaiten esiin.

Hassua on huomata, miten tässä nukkeharrastuksessa käy niin, että aina haluaa parempaa ja mikään ei riitä. Vaikka tämä nukke on aivan käsittämättömän hieno ja 99-prosenttisesti täydellinen mini-ihminen, minua häiritsee sen pari vikaa. Ranteet ensinnäkin, sillä niissä on sauma. Irrotettavat kädet ovat kovaa muovia ja vaihdettavissa erilaisiin sormiasentoihin. No, ranteet on helppo peittää koruilla. Jalkaterät sillä ovat ihmeelliset lörppänät, joten se näyttää ihan törkeltä seisoessaan. Tästä tieysti selvitään pitämällä nukke makuullaan tai istumassa, kunnes opin minisuutarin taitoja.

Mutta ikävin kauneusvirhe on sen kierosilmäisyys. Sen silmät jotenkin paljastavat sen: sehän onkin vain nukke!

Retki rajan taa

Kävimme eilen Viipurissa. Se oli vähän toisenlainen turistireissu, sillä kyseessä oli kahden restonomi-opiskelijan opinnäytetyönään toteuttama matka. Mukana oli vain kourallinen ihmisiä ja meitä kuljetettiin autokyydillä etukäteen valitsemiimme kohteisiin, joista osa oli varmaankin aika epätyypillisiä pakettimatkoille.

Nyt kun olemme matkailleet Venäjällä omalla autollamme, oli hyvin rentoa ja letkeää vaihteeksi vain istua kyydissä välittämättä kartan lukemisesta tai liikenteen seuraamisesta. Kerkesimme käväistä muun muassa Eremitaasissa ja komeassa kirkossa sekä muutamissa kaupoissa. Ruokailimme lounaspaikassa, joka oli elämys sekin omalla tavallaan.

Erityisesti paikallisella torilla käyminen jäi mieleeni hauskana kokemuksena, jonka haluan uusia joskus toiste kaikessa rauhassa ilman aikatauluja. Siinä sai niin konkreettisesti tuntea sen eron, jonka maidemme välillä oleva näkymätön raja tekee. Vasikoita, koiranpentuja ja kanoja oli myynnissä. Tuoreet lihakimpaleet ja kalat lotkottivat pöytäliinoilla ilman mitään suojaa.

Esiintymislavalla emännät tanssivat ja lauloivat sarafaanit yllään ja sorokat päässään. Tarjolla oli kameliratsastustakin! Vaikka en pidä Venäjän sallivaa käytäntöä villieläinten ja eksoottisten eläinten pidosta mitenkään hyvänä asiana, olisin saattanut silti kokeilla kamelikyytiä, jos meillä olisi ollut aikaa ja jos minulla olisi ollut kaksi toimivaa kättä.

Olen pitänyt Viipuria aika tylsänä matkakohteena, mutta käsitykseni muuttui. Kesällä varmasti menemme yöksi, jotta kerkiämme tutustua kaikessa rauhassa paitsi toriin, myös linnaan ja Monrepos'hon, jotka tällä kertaa jouduttiin skippaamaan aikataulun pettämisen vuoksi.

Reissu maksoi vain 20 euroa ja meillä ei ollut suuria odotuksia sen suhteen. Siksipä tulimme kotiin illalla varsin tyytyväisinä siihen vaihteluun, jota päivä näiden kivojen nuorukaisten johdattamana meille tarjosi.

Yksikätisyyden uutuudenviehätys on karissut pois ja vaihtunut tympääntymisen ensioireisiin. Ärsyttää, kun en saa itse edes juomapulloa auki ja valokuvaaminen on pelkkää kännykällä näppäilyä. Eniten ärsyttää se, että en mahdu kipsini kanssa yhteenkään omaan puserooni tai takkiini. Onneksi olen ommellut Sulolle niin hehtaarinkokoisia bambupyjamia, että voin pukeutua kotioloissa niihin. Mutta kotoa pois lähteminen aiheuttaa heti ongelmia.

Ken oli tietysti mukana, vaikka sen kanssa toimiminen oli kyllä aika hankalaa. Kunhan saan käteni taas kuosiin, meinaan ommella Kenille ihan oman erityisen olalla kannettavan pitkulaisen pussin, jossa on erillinen tasku kännykälle.

Ja hetkessä kaikki on toisin

Eilen sinivuokkomätäs pihallamme puhkesi täyteen kukkaan. Tänä aamuna herättiinkin keskelle talvea. Eilen minulla oli vielä kaksi normaalia kättä, tänään toiminnassa on vain yksi. Jos seuraatte minua Instassa tai Facebookissa, tiedättekin jo, että minulla on nyt koko vasen käsivarsi kipsattuna.

Lähdimme rauhalliselle metsäkävelylle Sulon kanssa, joka juuri alkoi toipua monta päivää kestäneestä vatsataudista. Aurinko paistoi, oli lämmintä, metsä kaunis ja vihdoinkin aivan lumeton.

Ja sitten oli kaatunut puunrunko, jonka päälle nousin seisomaan ja hetken päästä olin nurin ja tunsin, miten käsivarteni kävi asennossa, johon sen ei todellakaan kuuluisi taipua. Taisin mennä aika shokkiin siitä kivusta. En pystynyt edes kertomaan Sulolle, sattuuko tai mihin sattuu. En päässyt ylös enkä osannut paikallistaa kipua. Minua oksetti ja pyörrytti, enkä saanut sanaa suustani.

Sulo retuutti minut ylös ja pakotti kävelemään metsätien varteen, jonne jäin odottamaan, että hän ravaa kotiin hakemaan auton. Entä jos olisin ollut yksin siellä metsässä ilman puhelinta? Olen ihan surkea sietämään kipua. Siinä hetkessä halusin kuolla. Jäädä sammalmättäälle kippuraan ja lakata olemasta.

Kun pahin shokki alkoi väistyä, havaitsin istuvani koirankakan vieterssä ja maan olevan kuitenkin aika kylmä. En pystynyt liikuttamaan kättäni lainkaan ja kipu oli pahempi kuin mitä olen koskaan kokenut. Kampesin itseni ylös ja lähdin hiipimään tietä eteenpäin. Sulo tuli autolla vastaan ja vei minut lääkärille. Siellä sain kipulääkepiikin - kiitos Sulon, joka osasi sellaista vaatia. En tajua, miten olisin selvinnyt ilman sitä autuaan turruttavaa kemiallista apua. Saimme lähetteen sairaalaan, jossa odotettiin ja odotettiin. Kävin tuskallisesti röntgenissä, joissa sain kuulla kyynärnivelen irronneen paikaltaan. Sitten odotettiin lisää ja vielä lisää. Kipulääkkeen vaikutus alkoi hellittää ja kipu yltyä. Lopulta monen tunnin jälkeen pääsin leppoisan nuoren kipsimestarin käsittelyyn. Sain taas tujua lääkettä, käsi runnottiin paikoilleen ja poika laittoi siihen komean punaisen kipsin.

Nyt olen vähintään kaksi viikkoa yksikätinen. Olen kuitenkin hyvällä mielellä. Eilinen kipu oli hirveää, ja nyt seuranani on vain aavistuksenomainen särky. Niin hyvä tunne!

Ajattelen koko ajan sitä, mitä olisi voinut käydä. Se olisi voinut olla oikeakin käsi. Tai käsi olisi voinut murtua tai siellä olisi voinut mennä jotain niin pahasti rikki, että olisin joutunut leikkauspöydälle. Olisin voinut kaatua törröttäviin oksiin, jotka olisivat puhkoneet silmäni ja olisin nyt sokea. Minähän pääsin vähällä.

Miten pienestä voivatkaan elmässä asiat olla kiinni. Sitä tekee harmittoman päätöksen seisahtaa puunrungolle, eikä aavistakaan, millaisia seurauksia sillä voi olla.

Sulo aina sanoo, että niin kauan, kun ihminen huutaa, hänellä ei ole pahaa hätää. Hiljaisilla ovat ne pahimmat tuskat. Uskon sen nyt oikein hyvin. Minähän molisen ihan urakalla kun kopsautan varpaani kynnykseen tai saan tikun sormeen. Ja silti olinkin koko eilispäivän hyvin hiljakseen.

Nyt pitää alkaa tutkailla, mitä pystyn yksikätisenä tekemään. Pystyn kirjoittamaan tietokoneella näemmä ihan hyvin. Kuvankäsittelyä en pysty tekemään, enkä muitakaan graafikon toimia, joihin tarvitaan myös vasenta kättä. Nenällä sain painettuaa shift-nappulaa, kun skaalasin kuvia tätä postausta varten. Rättejä en pysty painamaan, mutta uskoisin pystyväni viikkaamaan ja laputtamaan niitä, mikä homma minulta jäi eilen kesken. Ja mikä patrasta: pystyn ottamaan kännykkäkuvia, hiplaamaan älyttömyyspuhelinta ja näin ollen siis pitämään nukkeleikit hyvässä vauhdissa!

Kevään ensimmäinen Käsityökorttelisi olisi minulla ohjelmassa vappuviikoloppuna, mutta sen kohtaloa en vielä uskalla ajatella. Juuri nyt haluan vain olla kiitollinen siitä, että minulla ovat yhä kaikki ruumiinosat tallella.

Mainostauko

Yksi etappi saavutettu

Viime kesänä päätimme, että minun on opittava käyttämään moottorisahaa, koska minulla täytyy olla taidot selvitä, jos Sulolle käy jotain. Talvella Sulolle sattunut olkapään sijoiltaan meno oli pieni konkreettinen muistutus siitä, että se moottorisaha on yhä kesyttämättä.

Eipä ole enää!

En ollut osannut lainkaan kuvitella, millaista moottorisahailu olisi. Miten hämmentävä tunne se ensikoskeutus puuhun sitten olikaan, kun saha upposikin kuin kuuma veitsi voihin. Eihän siihen tarvittu voimaa lainkaan!

Vaikka homma oli kevyempää ja suojavaatteissakin pystyi liikkumaan helpommin kuin olin luullut, niin veikkaanpa, että huomenna minulla on joka ikinen lihas kehossani aivan kipeänä. Parin tunnin touhuamisen jälkeen olin niin väsynyt, että jouduin lopettamaan pinon kesken.

Kerkesin silti pilkkoa kelpo kasan klapeja ja kaataa kolme (pientä) puuta. Ihan mahtavaa hommaa! Eikä siinä edes ollut mitään pelättävää! Saha ei vienytkään minua, vaan minä vein sitä. Se ei kimpoillutkaan otsaani eikä tavoitellut ahnaasti sääriluitani.

Ja kaikki, jotka kuvittelevat, että moottorisahausura kannattaa aloittaa kevyellä sähkösahalla, ovat raskaasti hakoteillä. Olen monta vuotta sitten yrittänyt kokeilla sähkösahaa ja se oli kauheaa. Oikea moottorisaha onkin varman ja luotettavan tuntuinen kaveri, mitä en sähkösahaan tutstumiseni jälkeen voinut kuvitellakaan.

Tämä kokemus teki huiman hyvää apeana velloneelle mielelleni. Suosittelen.

Miksi juuri sammakko?

Olen pohtinut Suoma Koikkalaisen kohtaloa. Suoma on siis se sammakkohamo, jonka olette tottuneet näkemään Susannan Työhuoneen verkkopuodissa ja Lempiriepujen tuotelapuissa jo monen vuoden ajan. Nyt päädyin siihen, että annan Suoman jatkaa elämäänsä, mutta piirsin sen uusiksi, koska en ole koskaan tykännyt nopeasti ja kömpelösti piirtämästäni Suomasta ihan tarpeeksi paljon.

Kauneusleikkauksen läpikäynyt Suoma näkyy jo verkkokaupassani, mutta tuotelapuissa entisen mallinen Suoma pysyy vielä pitkään, sillä minulla on niitä kaameat pinot vielä jäljellä.

Sammakkohahmolla ei ole mitään tekoa bambutiskirättien kanssa, mutta sillä on paljonkin tekoa minulle henkilökohtaisesti. Sammakko on nimittäin suurin kauhuni ja pelkoni. Olen mennyt päin tosi monia pelkojani, välillä hyvällä ja välillä huonolla menestyksellä. Mutta se ultimaattisin itseni ylitys olisi se, että ottaisin käteeni sammakon. Yäk! Minua puistattaa jo nyt!

En tiedä, milloin olen alkanut pelätä sammakoita ja miksi. En muista. Mutta sen muistan, että olen mielestäni aina nähnyt painajaisia, joissa sammakot uhkaavat minua. Olen unissani kiivennyt niitä karkuun tikapuille ja ne ovat tulleet perässäni. Olen juossut tiellä, joka on täynnä limaisia sakuja ja tuntenut silmitöntä kauhua. Olen yrittänyt tappaa niitä kirveellä, mutta lyönyt aina ohi. Ne ovat tehneet monen metrin loikkia kasvojani kohti, mutta olen herännyt aina ennen tuota vääjäämätöntä ja kuolettavaa läiskähdystä.

Ja ihan oikeassa elämässä olen säikyttänyt kirkumisellani Sulon puolikuoliaaksi vain siksi, että sammakko hyppi sisälle telttaan, jossa olin nalkissa. Ei ole väliä sillä, onko kyseessä sentin pituinen vauvasammakko vai megalomaaninen rupikonna. Jos se liikahtaa, se saa minut hysteeriseksi. Joskus olen yrittänyt kohdata pelkojani. Olen mennyt laiturille, jonka ympärillä sadat rupikonnat ovat kutemassa. Onneksi ne pysyivät vedessä.

Yrittäminen on yhden sortin pelon kohtaamista ja ylittämistä ihan koko ajan. Jo pelkästään se, että perustin yrityksen ja uskalsin, on minulle sellainen suoritus, jota minun ei kannata unohtaa. Sammakko muistuttaa minua siitä. Juuri nyt yrittäjänä oleminen pelottaa minua aivan erityisen paljon. Tai ei yrittäminen, vaan, se, jos se ei sittenkään onnistu. Tarvitsen siis Suoman kertomaan minulle, että pelottavat asiat kohdataan ja voitetaan. Ja jos ei voiteta, niin ainakin voidaan olla ylpeitä siitä, että yritettiin ja uskallettiin.

Hyvästi Kerttu

Kerttu kuoli meiltä eilen.

Kun se täytti kaksi vuotta ja oli yhä niin elinvoimainen ja innokas, touhukas ja leikkisä, lakkasin vihdoin pelkäämästä, että se kuolee. Kun se kerran selvisi kaksivuotiaaksi, niin tokihan se selviää vielä ainakin puoli vuotta eteenpäin! Ei selvinnyt. Yhtäkkiä eilen aamupäivällä se vaan oli tosi huonossa kunnossa. Vaikka sen kuolemaan on yritetty henkisesti valmistautua viimeiset kaksi vuotta, niin ihan helvettiähän ne viimeiset tunnit olivat ja itku ei ole loppunut vieläkään.

Niin pieni olento, mutta niin valtavan merkittävä. Koti on nyt suunnattoman tyhjä. Kertun poissaolo tuntuu arjen pienissä asioissa. Emme enää suljekaan olohuoneen ovea, kun menemme katsomaan telkkaria. Nyt ei tarvitse enää jarruttaa, kun kurvaamme Kertun kopin ohi, koska siinä ei ole enää ketään säikähtämässä yllättävää ohijuoksijaa. Nyt Sulo voi soittaa musiikkia ja minä voin kiljua. Nyt ei haittaa, vaikka jonain päivänä jäisi talon lämmittäminen väliin ja lämpötila laskisi viiteentoista asteeseen. Nyt ei enää ruokaa laittaessa oteta syrjään palaa kukkakaalia tai hitusta kanaa. Kukaan ei enää rapise vieressä, kun minä istun tässä tietokoneella.

Nyt meillä on sitten se kaipaamamme vapaus lähteä matkustelemaan. Juuri nyt se vaan ei tunnukaan ilon aiheelta. On ikävä Kerttua. Sitä, miten se tarttui käpälillään sormeen ja nuoli raejuustoa sormen päästä. Sitä, miten se silmät ristissä pisti päänsä esiin kuullessaan tai haistaessaan jotain mielenkiintoista. Sitä, miten se kipaisi teleporttiinsa, kun oli aika lähteä omaan koppiin. Sitä, miten rohkeasti se hyppäsi polvelta lattialle ja sitä, miltä sen peppu näytti, kun takajalat jarruttivat alamäessä. Sitä, miltä se tuntui sylissä ja miten se kaivautui kainaloon. Sen luottavaisuutta.

Olisipa se saanut elää voikukkiin asti.

Kansallispuku etenee

Sain viime viikolla kansallispukuni liivin valmiiksi! Olen siihen tosi tyytyväinen. Kykenin ompelemaan sen kärsivällisesti ilman hutilointia. Siihen kului koko lukukausi, kun en tehnyt sitä lainkaan kotona. Seuraavaksi teen irtotaskun ja ensi syksynä pitäisi sitten aloittaa paitaa. Liivi olikin helppo nakki paitaan verrattuna. Tässä ei tarvinnut osata mitään ronkkauksia. Isohko neula ja paksuhko pellavalanka olivat työvälineinä, eikä ompelukonetta käytetty.

Ja kun katselen liivini saumoja, olen tosi iloinen siitä, että kaikki tehtiin käsin. Eihän tällaista jälkeä koneella edes saisi aikaan. Se aika, minkä olen liivini parissa viettänyt, on kunnianosoitus upealle kankaalle, jonka Soja on kutonut. Kangas on ihan mielettömän hieno ja sitä ei vaan voi kohdella hutiloiden. Muistelen Sojan sanoneen, että siihen on käytetty seitsemäätoista(* eriväristä lankaa.

*) Korjaus: 21 eriväristä lankaa!

Liivin etumus suljetaan nyörillä kuten korsetit. Nyöriä varten tehtiin salainen reikäkaitale, joka vain vähän pilkahtelee liivin alta.

Tässä kuvassa näkyy se ainoa kohta, jossa mokasin. Päättelin langan kankaan väärälle puolelle ja tuo yksi nyörinreikä on muutenkin vähän suttuinen. Luulen, että puran sen kohdan ja teen uudelleen. Kun liivi on muuten niin mahdottoman hieno, niin kyllähän harmittaa tuollainen pieni moka, jota en muussa ompeluksessani edes noteeraisi.

Nyöri pujotetaan käyttämällä messinkistä neulaa apuvälineenä. Tässä kohtaa sain Sojalta siunauksen tehdä neulan itse ja säästin siinä melkein 60 euroa. Kun liivi on päällä, neula sujautetaan saumasta piiloon vuorin sisään.

Tämä minun liivini kuuluu Vihdin pukuun, joka tässä Suomen käsityömuseon kuvassa (klik) näyttää ihan törkeän väriseltä. Tämän harhaanjohtavan kuvan perusteella en olisi Vihdin pukua valinnut.

Ihan sama liivi on myös osa Nurmijärven pukua. Nämä ovat "tarkistettuja pukuja", jotka on tehty museoihin talletettujen vanhojen esikuvien mukaan. Kurssilla on paitsi ommeltu, myös opittu kansallispukujen teoriapuolta. Oppi on saanut minut hiukan muuttamaan ajatteluani tarkistetuista puvuista. Vaikka kansallispukujen osia, kuten esimerkiksi liiviä, voi kuulemma mainiosti käyttää minkä tahansa nykyvaatteiden seurana, niin usean eri kansallispuvun osia ei saisi sekoittaa keskenään. Hmm, sanon minä.

Esikuvat, eli ne 1700- ja 1800-lukujen vaatekappaleet, joiden mukaan nämä pukukokonaisuudet on asiantuntijoiden toimesta koottu ja luotu, on aikoinaan kerätty pitkin maata maaseutuväestön kodeista. Mihinkään vaatekappaleeseen eivät keräystä tehneet ylioppilaat merkinneet muuta tietoa, kuin paikkakunnan. Niinpä museoon on tallennettu hameita, päähineitä, liivejä, takkeja jne. joita oletettavasti on käytetty niinkuin nykyisinkin käytetään. Eli yhdistellen. Ei ollut mitään yhtä kokonaisuutta, jota tietyn kylän väki piti päällään, vaan ihmisillä oli muutama hame ja jokunen paita ja niitä sitten yhdisteltiin keskenään aivan kuten nykyihminenkin vaatteidensa kanssa toimii. Mutta suuria tyylillisiä eroja kuitenkin on ollut maan eri osien välillä.

Vihti ja Nurmijärvi sijaitsevat lähellä toisiaan. Tässä kuvassa vasemmalla on Vihdin puku ja keskellä Nurmijärven puku. Symmetrian vuoksi laitoin vielä Askolan puvun kuvan oikeaan reunaan!

Vihdin ja Nurmijärven puvuissa on sama liivi, sama paita, sama levyriipus ja sama esiliina. Tuo harteilla oleva silkkihuivi taas tuntuu esiintyvän vähän joka toisessa pukukokonaisuudessa. Vihdin ja Nurmijärven pukujen ainoat erot ovat tykkimyssyn värit ja koristelut sekä hamekangas. 

Tykkimyssy on se ainoa kohta, joka kauhistuttaa minua tässä itselleni valitsemassani puvussa. Myssy nimittäin on päällystetty violetilla silkillä ja koristettu kultaisilla paljeteilla ja kultalankakirjailulla! Minä inhoan kultaa! Ja paljetteja minä vasta inhoankin! Koko ajatus tuo mieleeni Tiimarin vappuhatut. Siksi aionkin olla kapinallinen ja tehdä omaan pukuuni Nurmijärven tykkimyssyn. Siinä punainen silkki on kirjottu erivärisillä silkkilangoilla. Se on kaunis, eikä näytä rihkamalta ja lisäksi sopii puvun väreihin violettia myssyä paremmin.

Toinenkin kohta on sellainen, jossa meinaan heittäytyä anarkistiksi. Katsokaapa tarkasti tuota Vihdin raidallista hamekangasta. Se on pääväriltään punainen, mutta etuosa esiliinan alta on tuollaista sinappista lapsenkakkaa muistuttavaa väriä. Miksi ihmeessä? Soja kertoi, että museoon talletettu esikuva oli kudottu juuri noin. Ilmeisesti siksi, että punainen lanka oli kallista ja sitä ei kannattanut tuhlata esiliinan alle piiloon. Tai sitten kyseisen hamekankaan kutojalta vaan on punainen lanka loppunut kesken ja hän on joutunut kutomaan kankaan lopun muilla väreillä. Kumpikaan syy ei vakuuta minua siitä, että suostuisin ottamaan lapsenkakkahelmaa upeaan pukuuni.

Soja sanoo, että jokainen tekee omalla kansallispuvullaan niinkuin itse haluaa. Siksi en kysele kenenkään lupaa vaihtaa kultapaljettikammotusta Nurmijärven myssyyn ja teettää kokonaan nättiä hamekangasta. Koska hamekangas kudotaan tilausten mukaan, Soja voi kutoa minulle kankaan, jossa sama kauniinvärinen raidoitus jatkuu ympäri hameen.

Haluatteko tietää, mitä tämä kaikki kustantaa? Minäpä kerron. Tätä minun pukuani, tarvikkeita ja ohjeita myy Taito Uusimaa. Koko puvun käsittävä ohjevihko kaavoineen maksoi noin 70 euroa. Liivin kankaat ja ompelulangat noin 270 euroa. Siinä on yksi hyvä syy, miksi en hoppuillut ompelemisen kanssa, vaan ompelin vain ne pari tuntia viikossa kurssin aikana. Ei minulla ole varaa ostaa kaikkia materiaaleja kerralla.

Ensi syksynä paidan materiaaleihin tulee uppoamaan 200 euroa, sitten essuun melkein satanen. Vihdin tykkimyssyn tarvikkeet maksavat hinnaston mukaan 250 euroa, ja uskoisin, että Nurmijärvi menee samoihin hintoihin. Kallein vaatekappale on luonnollisestikin hame, jonka kangas näyttäisi olevan 680 euroa. Siksi minä jätän sen viimeiseksi ja toivon olevani varoissani siinä vaiheessa, kun on aika panna tilaus vetämään.

Huivin hintaa en löydä, mutta en aio sitä hankkiakaan, koska en ole huivityyppi. Hopeinen levyriipuskaulakoru maksaa 700 euroa, jonka myös joudun jättämään hankkimatta. Katsokaas, kun tällä rouvalla meni kaikki varat siihen punaiseen hamekankaan lankaan, niin ei sitten jäänyt rahoja koruihin!

Talven paras päivä...

... on se, jolloin ensimmäisen kerran pääsen pihalle hommiin. Minulla se päivä oli tänään. Olin aikeissa lähteä kauppaan, kun huomasin, että saunapolku olikin kokonaan sula! Innoissani unohdin kaupassakäyntiajatuksen siihen paikkaan ja hain haravan esille.

Lumien sulaminen talven jälkeen on kyllä yksi parhaista asioista maailmasta. Meidän pihalla se valitettavasti tarkoittaa myös nolon ryysyrantaisuuden paljastumista. Kaikki kaameat vehkeet, pressut ja ryönät ovat olleet lumen armollisen vaipan piilottamina ja nyt ne yhtäkkiä särkevät sekä minun että takuulla myös ohikulkevien silmiä.

Sitä aina sanotaan, ettei pitäisi välittää siitä, mitä muut ajattelevat, mutta kyllä minä ainakin tässä asiassa välitä. Meidän pihaa pidetään tällä kadulla varmasti ihan hirveänä kaatopaikkana. Se hävettää minua. Kun kesä sitten joskus tulee, kaikki rumuus katoaa taas vihreiden lehtien sekaan, mutta tämä aika vuodesta on julman realistinen.

Haravoituani saunapolun aloitin pihan siistimisen. Tein kuusi tuntia hommia, mutta pihalla on yhä kaikki samat kauheudet kuin aiemminkin, lukuunottamatta kahta vanhaa polkupyörää. Ja lisäksi keskellä pihaa on nyt kaatopaikkakuorma. Eli ryönä oikeastaan siis vain lisääntyi.

Se, mitä sain aikaan, oli kaikkien piharakennusten järjestäminen. Nyt loihdin niihin niin paljon lisätilaa vain siivoamalla, että kaikki polkupyörät, klapisirkkeli ja halkomakone saadaan piiloon. Kesäkeittiö muuttui varastoksi, mikä helpotti huomattavasti tilanpuutetta. Sanoin hyvästit tarpeettomalle, ruusuiselle unelmahötölleni ja täytin kesäkeittiön kukkaruukuilla, ämpäreillä ja ruohonleikkureilla.

Rumien pressujen peittämät tukkipinot hoituvat pois seuraavana, kun Sulo pääsee aloittamaan jokavuotisen polttopuusavottansa. Mutta suurimmat murheenkryynit ovat yhä kuitenkin levällään. Mönkijää, kahta peräkärryä ja lava-auton lavakuomua minä en saa minnekään jemmaan. Siihen tarvittaisiin jo navetta.

Nyt niitä olisi, munaetikettejä Venäjältä

Sulo kävi äskettäin taas Svetogorskissa tankkaamassa ja toi muutaman noita aiemmassa postauksessa esittelemiäni ja ilmeisen paljon ihastusta herättäneitä termoetikettejä. Laitoin ne verkkokauppaani myyntiin (klik). Ongelma on nyt se, että niitä on joitain vain yksi pakkaus, ja minä pelkään, että jos useampi ihminen tilaa kyseisen kappaleen samalla hetkellä, kauppa laskuttaa kaikkia, vaikka vain yhdelle riittää tuote. Joudun siinä tapauksessa antamaan sen sille, jonka maksettu tilaus on ihan ensimmäisenä listassa.

Jos näyttää siltä, että näille olisi innostusta, haetaan ensi pääsiäiseksi isompi satsi. Jos en pääse näistä eroon, niin sitten ensi keväänä kaverimme saavat kivoja pääsiäistervehdyksiä.

----------

Päivitys. Kaikki loppuneet! Kiitos!!!

----------