Minulle on monesti täällä blogissakin ehdotettu, että ottaisin työvoimatoimiston kautta harjoittelijan, kun olen puntaroinut esimerkiksi alihankintaompelun hintavuutta tai omaa innottomuuttani saumuroida 500 riepua sarjatyönä.
Saan myös silloin tällöin sähköpostia ja puheluita koskien mahdollisuutta tulla opiskeluun liittyvään työharjoitteluun minun yritykseeni.
Olen aina sanonut "ei kiitos". Tähän on monia syitä.
Aloitan purkaukseni työvoimatoimiston kautta lähetettävistä harjoittelijoista. Joku teistä ehkä tietää, että olin itse varsin monta vuotta työttömänä ennenkuin perustin yrityksen. Noina vuosina pääsin/jouduin itse kokemaan työharjoittelut ja kuntouttavat työtoiminnat ja tiedän, mitä se on työttömän nakökulmasta katsottuna. Kerron teille kahdesta harjoittelupaikastani.
Minua oltiin lähettämässä milloin mihinkin hommaan, josta minulla ei ollut minkäänlaista aiempaa kokemusta tai mihin en ollut lainkaan soveltuva. Olin esimerkiksi vanhainkodin puutarhalla yhden kesän, vaikka en erottanut rikkaruohoa angervosta. Minua ei ohjeistettu hommaan, vaikka työharjoittelijoilla kuuluisi olla valvoja, joka ohjaa työnteossa.
Paikassa oli toinenkin työtön minun lisäkseni. Hänellä oli työhönsä se asenne, joka on ilmeisen yleinen pakkoharjoitteluun ohjattavien keskuudessa. Istuskeli tupakalla kaikki päivät, kurvaili huvikseen päältäajettavalla ruohonleikkurilla, lueskeli lehtiä ja poltteli taas tupakkaa. Minun työmoraalini ei sellaiseen veny edes silloin, kun minulle ei makseta palkkaa, joten minä kyykin puskissa ahkerasti ja pidin yhden nopsan ruokatauon päivässä. En tänä päivänäkään tiedä, kuinka monta perennaa tulin kitkeneeksi tietämättömyydessäni, mutta sain puutarhan kyllä oikein siistiksi ja kauniiksi.
Koska sain puutarhan aiottua nopeammin kuosiin, minut pantiin entisöimään vanhainkodin huonekaluja. Vietin loppukesän ikkunattomassa, ilmastoimattomassa varastohuoneessa hengittäen lakoista ja maaleista huokuvaa katkua. Napsin särkylääkkeitä kivistävään päähäni ja jouduin itse ostamaan jopa työkäsineet. Mietin raivoissani, miten suuret rahat kunta säästi siinä, että ei vienyt lipastoja ammattilaisen käsittelyyn. Siinä minä kuumailmapuhalsin kiukkuisena kauniita lipastoja, kun jossain joku entisöijä olisi varmasti ollut hyvin onnellinen samasta työstä. Lisäksi olin liian arka noustakseni vastustamaan laittomia työolosuhteitani.
En saanut tuosta kokemuksesta mitään positiivista. Päinvastoin tunsin itseni todella pohjasakaksi. Viimeisenä työpäivänä poistuin itku silmässä paikalta, sillä ohjaajakseni nimetty henkilö ei tullut edes kiittämään työstäni tai sanomaan näkemiin. En saanut mitään palautetta suoraan ja olin siinä uskossa, että työpanokseeni ei oltu tyytyväisiä. Jälkeenpäin sain kuitenkin kuulla, että työvoimatoimistolle minun työni jälkeä ja harvinaista tehokkuuttani oli kehuttu.
Minun jälkeeni vanhainkotiin tuli toki seuraava ja seuraava ilmainen harjoittelija tai kuntoutuva työtoimija. Ilmaista työvoimaa työtehtäviin, jotka eivät vaadi erityisiä taitoja tai koulutusta. Kunnat pyörivät hämmästyttävän pitkälle ilmaisten työmuurahaisten voimin.
Uskon, että on niitäkin ihmisiä, jotka nauttivat näistä harjoitteluista ja kuntoutuksista. Uskon senkin, että siitä voi olla jollekin jopa hyötyä. Minulle ei ollut. Eikä takuulla sille tupakoivalle talonmiesharjoittelijalle.
Mutta seuraava työharjoittelupaikkani oli onnenpotku, sillä pääsin tekemään työtä, johon minulla oli ammattitaito. Koska kyseisellä yrityksellä oli selkeä tarve työntekijälle, minut otettiin ensin muutaman kuukauden mittaiseen harjoitteluun, jonka jälkeen voisin päästä oikeaan työsuhteeseen. Työ oli ihanaa; tein sitä, mitä osasin ja mistä tykkäsin. Havaitsin yhä olevani työkykyinen ihminen ja hallitsevani oman alani hienosti, vaikka olinkin ollut niin kauan poissa työelämästä. Se valoi minuun uskoa itseeni ja sain uutta itseluottamusta. Päivittäin sain hyvää palautetta ja tarpeen mukaan myös kritiikkiä. Tiesin olevani nainen paikallaan ja että työni oli tarpeellista ja tein sen hyvin. Opin myös uusia, mielenkiintoisia asioita.
Tällaista työharjoittelun kuuluisikin olla. Kaikki voittavat. Syrjäytymisvaarassa oleva työtön pääsee mielekkääseen harjoitteluun, joka johtaa työsopimukseen. Työnantaja saa testata työntekijää ensin ilman kustannuksia ja sitten hyväksi havaittuaan palkata tämän. Ja työvoimatoimiston virkailija voi myhäillä tyytyväisenä saadessaan yhden eksyneen lampaan oikealle tielle.
Mutta aika kului ja harjoittelujakso vaihtui toiseen. Lupaus palkkaamisesta pysyi, mutta siirtyi aina kolmen kuukauden päähän. Lopulta minä aloin ymmärtää, mistä oli kyse. Miksi yrittäjä palkkaisi hyvän työntekijän, jonka voi pitää ilmaiseksi vaikka vuosikaudet? Miksi hän maksaisi itsensä kipeäksi, jos vaihtoehtona on saada tekijöitä ilman mitään kustannuksia? Työntekijöiden palkkaaminen nimittäin ei ole halpaa hommaa. Se on riski ja vieläpä kallis riski. Mutta kuntouttavan työtoiminnan nimikkeen alla harjoittelusopimusta voidaan jatkaa hamaan hautaan asti. Yrittäjähän olisi ollut tyhmä, jos ei olisi käyttänyt hyväkseen tällaista yhteiskunnan tarjoamaa mahdollisuutta.
Lopulta minä olin kasvattanut itseluottamustani niin paljon, että aloin sisuuntua. Päätin lopettaa, kun minulle esitettiin jälleen seuraavaa harjoittelujaksoa. Olin noiden vuosien aikana jo todennut olevani työkykyinen ja taitava työssäni, enkä nähnyt mitään syytä sille, miksi minua pitäisi hyväksikäyttää näin. Niinpä jätin harjoittelun, liityin osuuskuntaan ja aloinkin harjoitella yrittämistä.
Tämä kyseinen yrittäjä ei ole ainoa lajissaan. Monet ottavat harjoittelijoita auttamaan työtaakkansa jakamisessa. Varsin monelle toimeentulon rajamailla kituuttelevalle käsityöläisellekin harjoittelija on siunaus. Jos vielä sattuu saamaan harjoittelijan, joka itse on halukas ja innokas tulemaan, niin mikäpä siinä. Kunhan muistaa olla lupaamatta asioita, joita ei pysty pitämään.
Vaikka ymmärrän mainiosti työharjoittelun mahdolliset hyvät ja voimaannuttavat puolet harjoittelijan kannalta, en itse pääse eroon siihen liittyvästä hyväksikäytön tunteesta. Siksi en voi kuvitellakaan ottavani ilmaista harjoittelijaa tekemään osaa minun työstäni.
Toinen harjoittelijaryhmä ovat ne, jotka tarvitsevat lyhyen harjoittelujakson opiskelun osaksi. Sellaisen harjoittelijan minäkin voisin periaatteessa kuvitella ottavani, jos oma yritystoimintani olisi niin laajaa että harjoittelijalle olisi tekemistä. Opiskeluun liittyvissä harjoitteluissa asetelma on niin toinen. Siinä kaikki tietävät, että kyse on väliaikaisesta ratkaisusta ja opiskelijan edusta. Yrittäjä tietää, että harjoittelija todellakin vasta harjoittelee ammattiaan ja tulee hakemaan käytännön kokemusta. Pelkkää hyötyä, säästöä ja ilmaista ammattilaista ei ole tiedossa.
Itsekin olen ollut opiskeluaikoina todella hyvissä harjoittelupaikoissa, joista sain suuria, positiivisia kokemuksia. Eräästä mainostoimistosta minulle tarjottiin töitäkin harjoittelujakson jälkeen. Aluksi tein tarvittaessa hommia opiskelun ohella ja siirryin sitten kyseiseen mainostoimistoon vakituiseen työsuhteeseen heti, kun valmistuin.
Tällaisen harjoittelupaikan kyselijöitä minullekin tulee tasaisen harvakseltaan. Toiset kyselevät lyhyttä, parin viikon pestiä, toiset ovat vailla pidempää kokemusta. Mutta minun yritykseni on niin kovin pieni! En tee itsekään töitä edes jokaisena päivänä, ja hyvin harvoin normaalia kahdeksaa tuntia päivässä. Minun hommani kasautuvat sykäyksiin, välillä menee päiviä ilman, että joudun miettimään työasioita lainkaan, ja sitten taas tulee viikon hikipäinen puserrus. Minusta olisi järjetöntä ottaa tänne innokasta harjoittelijaa katselemaan, kuinka kirjoitan blogia tai auttelemaan ikkunoiden kittauksessa. Sekä itseni että paikkaa etsivän opiskelijan etu on, että sanon "ei kiitos".
Mutta vaikka yritykseni joskus kasvaisi niin suureksi, että täällä riittäisi tekemistä toisellekin ihmiselle, työpaikka kuitenkin sijaitsee meidän kotonamme. Minun olisi hyvin vaikeaa ottaa tänne vierasta ihmistä pitkäksi ajaksi. Olen niin epäsosiaalinen muutenkin, että rakastan yksin yrittämistä, ja kammoksun työkavereiden olemassaoloa. En jaksaisi olla sosiaalinen päivästä toiseen.
