Vapaana kirmaileva yrittäjänainen

Olin ajatellut ommella valmiiksi ihan jokaisen tiskirätin tämän viikonlopun aikana. Mutta sitten otimmekin ilon irti Sulon vapaapäivistä ja ulkoilimme paljon. Eilen teimme pitkän, ihanan kävelylenkin ja tänään päätimme käydä laavulla paistamassa makkarat ennenkuin minä istahtaisin taas saumurin ääreen.

Laavuretki venähti kuitenkin aivan ylipitkäksi. Tuli moneen kertaan ikävä Pirkanmaan esimerkillisesti merkittyjä retkeilyreittejä ja netistä etukäteen tulostettavia karttoja, sekä kilometrikylttejä polun varrella.

Ilmeisesti täällä Imatra-Ruokolahti-alueella mennään vain geeniperimän opastamana pitkin metsiä ja löydetään laavut ja polut, vaikkei kukaan kerro, mihin pitää mennä ja kuinka pitkään on kuljettava.

Patikoimme ainakin viisitoista kilometriä pitkin pieniä teitä, heinittyneitä polkuja ja mönkijäreittejä ja aikaa kului useita tunteja. Kadotimme polkumerkit useaan kertaan ja arvuuttelimme suuntia. Onneksi meillä oli runsaasti evästä. Laavukin löytyi lopulta, mutta hermohan siinä oli minulta palanut jo moneen kertaan, ennenkuin sinne asti pääsimme.

Komea taukopaikka, ruoka ja hetken lepo tekivät terää ja näin jälkeenpäin olen oikein tyytyväinen, että reissu tuli tehtyä. Nyt on hyvä väsymys. Kroppa on kiitollinen liikunnasta.

Tiskirättejäkin ompelin vielä illansuussa... mutta vain kahdeksasosan siitä, mikä oli tavoitteeni. Mutta ei se minua nyt stressaa. Olen oppinut tässä yrittämisasiassa sen, että stressaaminen syntyy siitä, kun hokee itselleen "pakko sitä ja pakko tätä". Ja oikeastihan minun ei ole pakko yhtään mitään.

Minun ei ole pakko aloittaa jouluun valmistautumista kesäkuussa. Minun ei ole pakko lähteä myyjäisiin. Minun ei ole pakko saada tiettyä määrää tuotteita valmiiksi tiettyyn päivään mennessä. Minulla ei ole pakko olla tietynkokoista varastoa olemassa koko ajan. Minun ei ole pakko tehdä määrättyä tuntimäärää töitä viikossa. Minun ei ole pakko tienata jokaisessa kuussa enemmän kuin edellisessä.

Olen oppinut, että kannattaa myydä vain sitä, mitä on valmiina. En ota vastaan ennakkotilauksia. En enää tee jälleenmyyjille vartavasten heidän haluamiaan kuoseja ja värejä, vaan he ovat samalla viivalla yksityisasiakkaiden kanssa: sitä voi ostaa, mitä sattuu tarjolla olemaan. Tällä tavalla minä vältän pakot.

Valolololoa!

Remonttiähky on ihan selvästi minulta vihdoin ohi. En keksi muutakaan selitystä sille, että maailman likaisimmat ikkunalasit työhuoneessa häiritsevät minua yhtäkkiä aivan suunnattomasti. Olen ihan hyvin elänyt noiden kipsipölyisten lasien kanssa jo vuoden, ja ne ovat olleet yksi vähäpätöisimmistä asioista "to do" -listoillamme. Mutta nyt ne yhtäkkiä ovat alkaneet hävettää minua aivan tolkuttomasti.

Aurinko paljastaa ikkunoiden alennustilan todella rumasti.

Aurinko tekee muutenkin ihmeitä. Olen ollut melko saamaton ja nuutunut taas pitkän aikaa, mutta nyt kun aurinko aivan yllättäen saapui takaisin pitkän poissaolonsa jälkeen, minä senkun purskahtelen energiaa.

Nyt on hyvä meininki ommella rättejä, ottaa valokuvia ja maalata Pollukoita. Mutta kun kaikkea ei kerkiä yhtä aikaa! Ja tärkeimmältä tuntuisi sitten kuitenkin syöksyä pihalle - sinne, jossa sitä valoa on eniten! Vaikka hyvin tiedän, että kun aurinko häipyy, työnteko maistuu taas hiukan enemmän puulta. Tehdäkö siis töitä vai singahtaako ulkoilemaan? Mitä sinä tekisit?

Olen tänä aamuna päivittänyt verkkokauppaan kaikki loput vanhanmalliset tiskirätit yhden otsikon alle. Ja alennettuun hintaan vieläpä! Nyt on viimeinen tilaisuus ostaa pinkkejä skoottereita tai ruskeita pöllöjä, sillä ainakin ne tulevat poistumaan mallistosta... samoin kaikki vihreät printit.

Olen myös valokuvannut uudet rätit ja laittanut ne verkkokauppaan lähtövalmiuteen odottamaan julkistamisen hetkeä.

Enköhän ole ansainnut sen, että hommat jäävät nyt tähän ja minä painun pihalle.

Hommia viikonlopuksi

Seuraavat päivät minä leikkaan rättejä, saumuroin rättejä, pannoitan rättejä, valokuvaan rättejä.

Ja sitten minä päivitän verkkokauppaa. Ensi viikolla teille varmasti on jo uusia riepuja tarjolla!

Valmistautuminen joulumyyntiin on siis viimeinkin alkanut myös minun työhuoneellani.

Joulun valon sydämiimme...

Minusta on hölmöä laittaa jouluvaloja lokakuussa. Mutta nyt oli minunkin pakko ne jo viritellä ovensuuhun.

Koska pimeys laskeutuu jo viiden jälkeen, on työhuoneen ovella oltava valot. Ja kun kellojakin taas siirretään, tulee pimeys ensi viikolla vieläkin aikaisemmin. Jos haluan saada tänne asiakkaita, on heidän nähtävä, minne suunnistaa.

Kyllähän työhuoneen oven päällä on ihan oikea pihavalokin. Me emme vaan ole keksineet, missä sen katkaisija mahtaa olla. Sähkömies veikkasi, että katkaisija on vanhassa sähkötaulussa - siinä kun lukee "ulkovalo" yhden nipsuttimen alapuolella.

Sähkömies ei ehkä huomannut kyseisestä valaisimesta lähtevän johdon ohittavan sähkötaulun aika suvereenisti.

Koska valaisin sijaitsee mahdottoman korkealla, emme ole saaneet aikaiseksi kiivetä vaihtamaan siitä lamppua, jonka oletimme olevan palanut. Tänään minä kiipesin. Uusi lamppu ei muuttanut asiaa mitenkään: valo pysyi pimeänä, vaikka mitä napsuttelin.

Niinpä hain vintistä ne jouluvalot.

Työhuone vai myymälä vai molemmat?

On uskomattoman vaikeaa sisustaa huone sellaiseksi, että se toimii sekä työtilana että myymälänä. Olemme asuneet täällä nyt vuoden ja sinä aikana minä olen raahannut työhuoneessani huonekaluja edestakaisin varmasti kymmenkunta kertaa. Ja koskaan en ole onnistunut löytämään ratkaisua, joka toimisi.

Mutta nyt minä lopultakin taisin keksiä. Päätin uhrata varastohyllyni myyntihyllyiksi. Tyhjensin huoneen nurkkaan kiinnitetyt hyllyt (klik) kaikesta tavaramäärästä ja irrotin ne seinästä. Siirsin ne huoneen pitkälle seinälle - siihen, johon katse osuu ensimmäisenä, kun astutaan sisään ulko-ovesta.

Näin sain yhtenäisen myymäläkalusteen, johon mahtuivat melkein kaikki tuotteeni esille. Paitsi tiskirätit, joille oli pakko laittaa erillinen tila lippuluukun alle. Kun täällä on käynyt asiakkaita, jotka tupsahtavat pahimmillaan keskelle hyrskynmyrskyä, on heidän varmasti ollut vaikeaa erottaa, missä ovat myytävät tuotteet ja mikä kaikki on minun henkilökohtaista kaaostani. Uskon uuden hyllyjärjestelmän helpottavan ainakin heidän sopeutumistaan tähän tilaan.

Kun järjestin tuotteita hyllyihin, huomasin taas sen, minkä aina silloin, kun olen jossakin myyntitapahtumassa kasaamassa kojuani. Tuotteeni ovatkin yllättävän värittömiä. Jotenkin itse aina kuvittelen myyväni värien riemukasta leikkiä, mutta kyllä kuitenkin valkoista löytyy tosi paljon. Siihenkin asiaan on tultava muutos.

Toinen hankaluus liittyy siihen, että tuotevalikoimani on kovin vaihteleva. Jos tekisin vaikkapa vain laukkuja, ne olisi helppoa asetella kauniiksi kokonaisuudeksi. Tai jos olisi pelkkiä erivärisiä kännypusseja, niistä muodostuisi oikein herkullinen näky. Mutta koska se lopullinen tuotevalikoima ei ole minulle vielä kirkastunut, niin toistaiseksi mennään tällä eteenpäin.

Onhan sekin askel eteenpäin, että joulumyyntiä varten on ainakin komia hyllykkö kasassa. Nyt vielä kun saisin aikaiseksi tehdä tuotteita paljon lisää...

Sateenkaaren suojassa

Käynti vessassa tekee minut nykyisin kovin iloiseksi. Siellä kun on niin nättiä. Vaikka ihan pieniä viilauksia pitääkin vielä tehdä (paklata listojen saumoja, rakentaa näkösuoja vesimittarille...), on vessa kuitenkin juuri sellainen, kuin sen pitääkin olla.

Tässä vaiheessa on enää vaikea muistaakaan, miten rasittavaa oli elää keskeneräisen vessan kanssa monta viikkoa, kerryttää pyykkivuorta ja kipittää keskellä yötä pihalle nurkan taakse. Nyt voin todeta, että se kaikki oli tämän arvoista.

Yksi asia minua silti häiritsee. Nimittäin peilin kehykset.

Maalasin kehykset sinisellä, joka ei jostain syystä asetu ollenkaan sateenkaarenkirjavaan värimaailmaan. Se vaan tuntuu vääränlaiselta siniseltä. Koska kehyksen todellinen väri häiritsee minua, näen sen mielessäni sateenkaariraidallisena. Aion toteuttaa näkyni vielä jonain päivänä. Kunhan saan aikaiseksi.

(Ja ei, en vieläkään osaa kuvata loisteputken valossa.)

Ale ale aaaaleee aleeeeeee!

Elän jännittäviä aikoja. Uusia tiskirättikuoseja on tulossa, mutta en tiedä, kerkiääkö mikään valmistua joulumyyntiin. Miten olenkin joka joulu näin pahasti myöhässä?

Ajattelin silti uskaltaa täräyttää pienen syysalennuskampanjan tämän viikon ajaksi. Sunnuntaihin saakka alennuskoodilla BLOGI saa 15 prosentin alennuksen vähinään 20 euron tilauksiin.

Siis Susannan Työhuoneen Verkkopuodista! Sinne pääsee tuossa oikealla olevaa sammakkoa klikkailemalla.

Muuttumisleikissä tänään: apteekkarin lipasto!

Pitkästä aikaa tämäkin blogi saa sisältöä sisustamisen saralta. Vuosikausia harkittuani asiaa uskalsin viimeinkin maalata Maskusta halvalla ostetun apteekkarinlipaston.

(Itkupotkuraivarikiukuttelua tähän väliin. On niin pimeää. En osaa käyttää uutta kameraani! Olen ottanut tuhat hirveän huonoa kuvaa. Jalustalla ja ilman. Eri säädöillä. Kaikki silkkaa sontaa. Kalliillakin kameralla voi ihan helposti ottaa huonoja kuvia, uskokaa pois.)

Lipasto oli vielä eilisaamuna puunväristä puuta ja siinä oli tyypilliset apteekkivetimet. Se ei ole ollenkaan istunut toimiston muuhun kalustukseen ja nyt kun taas kerran siirtelin vähän huonekaluja, päätin reippahasti maalata lipaston siltä seisomalta.

(Kiukuttelua tähänkin väliin. Eilen oli karmean pimeä päivä. Loisteputken valossa en saanut kuvattua uutta, ihanaa lipastoani. Ajattelin, että huomenna sitten. No, tänään olen ravannut asioilla ihan koko päivän: fysioterapiassa, jumpassa, ruokakaupassa, tankkaamassa autoa, optikolla, apteekissa, postissa... ja aurinko paistoi kirkkaasti koko sen ajan. Kun viimein pääsin rynnistämään kotiin kuvatakseni lipaston päivänvalolla, jouduin toteamaan pimeyden jo saavuttaneen taas toimistoni. Aurinko oli kerinnyt liiaksi talon väärälle puolelle. Eikö tällaisten ongelmien pitänyt loppua, kun on järjestelmäkamera? Mitä?! Joudun nyt esittelemään lipaston teille surkeasti kuvattuna.)

Olen todella tyytyväinen lipaston uuteen ilmeeseen. Möhkälemäinen, raskas apteekkikopio on tiessään ja sen tilalle sain pirtsakkaa karkkiväritystä. Uudet vetimet ovat puuhelmiä. Vaikka ne ovat suhteellisen pienet tuon kokoisiin laatikoihin, ne toimivat oikein hienosti ja minusta näyttävätkin mahdottoman lystikkäiltä.

Kahdesta pöydästä ja lipastosta olen nyt koonnut kokonaisuuden, joka on sekä työpöytä että säilytyskaluste yhdellä kertaa. Kun kaikki nyt ovat vielä samanväriset, yhdistelmä on ihan ok, eikä enää häiritse silmää.

(Kenen blogi se muuten oli, jossa vastaava lipasto oli maalattu kelta-valkoiseksi? En enää muista. Mutta sen näkeminen sai minut vakuuttumaan siitä, että tällaisen lipaston maalaaminen ei ainakaan missään nimessä pahenna kalusteen ulkonäköä.)

Minun aarrekarttani

Vieläkö muistatte aarrekartta-haasteen? Mietin kovasti, millä tekniikalla omani toteuttaisin, ja ryhdyin jo askartelemaan sitä lehdistä leikatuilla kuvilla ja sanoilla. Mutta homma ei vaan oikein luonnistunut. Ei sitten millään. Jätin askartelun sikseen. Mietin, mikä on paikka, jossa aarrekartta olisi silmissäni jatkuvasti, mutta ei pilaisi kotimme sisustusta. Siirryin yksinkertaisuuden maailmaan. Kännykän taustakuva tuli mieleeni, ja tein aarrekarttani mahdollisimmman ytimekkääksi kuvaksi. Se sisältää paljon muutakin, kuin mitä siinä konkreettisesti näkyy. Olen tyytyväinen.

Nyt tämä blogi menee haasteista ihan tukkoon, mutta sain tällä kertaa "A blog with substance"-tunnustuksen Sojalta. Kiitos!

Olen törmännyt tähän tunnustukseen monessa blogissa ja ihan todella pelännyt sen joskus tulevan tännekin. On nimittäin vaikeaa keksiä 8 asiaa itsestään ilman mitään johdattelevia kysymyksiä. Tässä kuitenkin kahdeksan tylsää faktaa:

1. Olen 37-vuotias. Sitä ei usko kukaan ja kaikkein vähiten minä itse.

2. Olen 172 cm pitkä ja 7 senttiä puolisoani pidempi.

3. Edellämainittu ei haittaa minua enää yhtään.

4. Olen asunut elämäni aikana Vantaalla, Lohjalla, Savitaipaleella, Anjalankoskella, Raahessa, Oulussa, Kalajoella, Orivedellä ja Imatralla.

5. Kerrostaloissa asuminen pelotti minua aika usein.

6. En ole koskaan halunnut lapsia. Nyt olen vihdoin tarpeeksi vanha, etten enää joudu selittelemään sitä kaikille.

7. Jos voisin ottaa koiran, se olisi vanttera hymykoira, vaaleanruskea-valkoinen staffi.

8. Olen ilmeisesti melko huono ajamaan autoa. Välillä Suloa pelottaa minun kyydissäni.

Tämä kuuluu laittaa eteenpäin kahdeksalle blogistille. En laita, koska pelkään teidän jo tukehtuvan haasteisiin. Koettakaa nyt selvitä niistä edellisistäkin.

Kestää isältä pojalle

Olen haravoinut ulkorakennusten kattoja aina silloin tällöin joutessani, kun on tehnyt mieli olla pihalla, enkä ole muutakaan työtä itselleni keksinyt. Katoille on kasvanut paksu sammalmätäs, jota olen yrittänyt rapsutella irti, jotta katot säilyisivät paremmassa kunnossa.

Nyt kun katot ovat paljastuneet mullan alta, olen huomannut niiden olevan aivan erinomaisessa kunnossa. Sammalkasvustot ja paksut lehti- ja risukerrokset eivät ole näyttäneet vaurioittavan kattoja millään lailla. Onkohan putsailuoperaatio hiukan turha?

Heräsi kysymys, mitä on tämä kestävä materiaali, jolla kattomme on päällystetty. Vastaus on eterniitti, ja siitä osasivat minulle kertoa rautatierakennuksiin perehtyneet ihmiset.

Eterniitti on mineriitin kaltaista levyä, jota alettiin valmistaa Suomessa 20-luvulla. Se sisältää asbestia ja sitä tehtiin vielä 70-luvullakin. Levy on ihan turvallista silloin, kun se on ehjää, mutta murtuessaan siitä lähtee leijumaan asbestihiukkasia. Katon voi siis hyvillä mielin rapsutella puhtaaksi, kunhan muistaa olla rikkomatta levyjä.

Jotta en tuhoaisi katetta, en kiivennyt lainkaan katolle, vaan kurkottelin tikkailta ja putsasin sammaleet niin hyvin kuin tällä keinolla onnistuin.

Meillä on kuva asemastamme 50-luvulta ja siinä näkyy myös eterniittikatto. En osaa sanoa, onko eterniitti se alkuperäisin kattomateriaali, mutta uskoisin sen olevan.

Kun me muutimme tänne, talossa oli huopakatto. Ja erittäin huonokuntoinen sellainen - vesi pääsi sisään monesta kohdasta. Olen miettinyt, miksi kestävä eterniittikatto on joskus vaihdettu huopaan, joka aivan selkeästi kestää aikaa ja säätä paljon heikommin. Ehkä asbestin pelossa?

Me valitsimme sitten peltikaton, ja olemme olleet todella tyytyväisiä siihen. Katto näyttää hyvältä, ja puhdistaa itse itsensä: jyrkkää liukasta peltiä pitkin valuvat alas niin roskat kuin lumetkin.

Opiskelu kantaa hedelmää

Olen tosi innoissani web designer -koulutuksesta, jossa opiskelen nettisivujen rakentamisen saloja. Koulutus alkoi jo maaliskuussa ja ensimmäinen puoli vuotta meni tuskaillessa sitä, ettei siellä edetä lainkaan, ja lähiopetuspäivät ovat järjettömän turhia. Nyt viimein kuitenkin olemme päässeet asiaan. Olen yhä sitä mieltä, että tahti on turhan verkkainen, mutta yritän sitten syventää oppeja kotona omin nokkineni.

Tänään olenkin saanut aikaan jotakin näkyvää: omat nettisivuni! Panin ilmeen melkolailla uusiksi, mutta pitäydyin oranssissa värissä. Sammakkologon päätin hyllyttää näiltä pääsivuilta ja jättää sen pelkästään tuonne käsityöpuolen juttujen yhteyteen. Sammakko seikkailkoon jatkossa tuotelapuissa ja verkkokaupassa, mutta graafisen suunnittelupalvelun markkinoinnissa en aio sitä enää käyttää.

Minusta oli niin huippumahtavaa osata itse rakentaa nämä sivut, että kiljahtelin riemuissani, kun homma eteni ja aina joku uusi elementti napsahteli paikalleen. Sanat, jotka ovat olleet minulle aina pelkkää hölynpölyä, saivat viimein jotakin selvennystä.

Div! Tag! CSS! a:hover! Wrapper! #navi! Olen ihan liekeissä!

Oikeasti pitäisi tehdä töitä

Vähän pahasti jälkijunassa huomasin saaneeni tunnustuksen, ja tällä kertaa se tuli Saaralta. Kiitos kaunis!

Saaran tekemä tunnustus on tarkoitettu kaikille käsillätekijöille - olivatpa he sitten intohimoisia neulojia, nikkaroijia, leipureita, remppaajia, tuunaajia tai mitä vain!

Tunnustukseen kuuluu jatkaa seuraavia lauseita:

Jos voittaisin lotossa 10 miljoonaa, minä maksaisin ensin pois meidän lainat ja meidän vanhempiemme ja minun sisarusteni lainat. Sitten palkkaisin ammattitaitoisen rakennusrestaurointiporukan repimään keittiöstämme, vierashuoneestamme, olkkaristamme ja eteisestämme seinät auki ja lattiat irti. He poistaisivat lasivillat ja laittaisivat tilalle selluvillaa. He tekisivat kauniit lankkulattiat ja tapetoisivat seinät Tapettitalon tapeteilla. He kunnostaisivat ikkunat ja ovet. Keittiön kalustuksenkin he uusisivat eli sinne ostettaisiin 50-luvun keittiönkaapit ja sinne tulisi Smegin astianpesukone ja jääkaappi. Remontin ajan minä ja Sulo reissaisimme maailmaa ympäri ilman kovin tarkkaa matkausuunnitelmaa. Ja sitten me elelisimme lopun ikäämme mukavasti, eikä meidän olisi ollenkaan pakko tehdä töitä yhtään sen enempää kuin itse haluamme. Palkkaisin myös personal trainerin, jotta en lihoisi mahdottomasti. Koska jos minulla olisi paljon rahaa, minä ihan takuulla söisin ja söisin ja söisin... ja söisin vielä senkin jälkeen.

Jos saisin päivän olla mies, kaipaisin varmasti heti takaisin omaan kroppaani ja sukupuoleeni.

Haluaisin osata tanssia. Minulla ei ole rytmitajua ollenkaan, ja tanssiminen on aina ollut minulle äärimmäisen vaikeaa. Joskus olen yrittänyt opetella lavatanssiaskelia, mutta huonostihan se on sujunut. Kaikkein vaikeinta on vapaa, improvisoitu tanssiminen, jota kaiken maailman discoissa pitäisi osata. Juu ei onnistu minulta. Tanssiminen olisi kuitenkin varmasti yksi sellainen liikunnan muoto, josta nauttisin tosi paljon. Jos osaisin.

Hävettää tunnustaa, mutta stressaannuin sunnuntaina kotiinpalusta ja odottavista töistä niin kauheasti, että huuliherpes valtasi turpani saman tien.

Tänään aion vielä tehdä koulutehtäviä, liimata tilaustyöpollukoita, soittaa yhdelle asiakkaalle ja tilata Gigantista halvan jääkaapin, koska meille ei tullut lottovoittoa.

Ja sitten, tunnustus jakoon. Teitä, jotka taitavasti teette asioita käsillänne, on ihan hirmuisen paljon, joten tämä on nyt kamalan vaikeaa.

Peikkokukkulan Mialle tietysti, vaikka hän ei kerkiäkään näihin vastailla. Haluan silti antaa tämän Mialle, koska hän tosiaan on taitava. Kai olette tutustuneet Mian nukkeihin?

Kalmankujan Tiinalle, jonka jännittävä nukkekoti on niin omaperäinen, että kulkee aivan omassa sarjassaan kaikkien nukkekotiblogien seassa.

Paapiille, joka onnistui kehittämään tuotteet, jotka singahtivat viuhuen kaikkien himoamiksi.

Joutomaahan, jossa on maailman kauneimmat postikortit ja printit.

Väri- ja valoterapiaa

Jos joku on ehtinyt ihmetellä, miksei täällä blogissa tapahdu mitään, syy on siinä, että me kävimme lomamatkalla. Sulo oli salaa säästänyt rahaa ja minä sain päättää, mihin niillä rahoilla mennään. Sain myös tehdä kaikki järjestelyt matkaa varten. Ainoa toive Sulolla oli, että reissu sisältäisi lentokonekyydin.

Niinpä me lensimme Ryanairilla Lappeenrannasta Bergamoon, vuokrasimme suloisen Fiat Pandan ja huristelimme muutaman päivän ajan kauniissa maisemissa. Sulo selvisi upeasti Pandan ratissa, vaikka liikennekulttuuri Italiassa on meidän kantiltamme katsottuna jokseenkin vähämielistä.

Olin suunnitellut matkareitin niin, että minä pääsin ihailemaan pieniä kyliä ja vanhoja taloja sekä vuoristoa. Mutta jotta Sulo pääsisi katsastamaan shoppailumahdollisuuksia, kuului suunnitelmaan myös joku suurempikin kaupunki.

Pikkuinen Fiat jaksoi kuin jaksoikin melkein kaikki rinteet ylös saakka - jos ei muuten, niin ykkösvaihteella. Ja me emme edes suunnistaneet Alpeille, vaan pysyimme Lago d´Iseon ympäristössä, jossa vuoret ovat paljon matalampia.

Matka oli ihana, mutta tottakai aivan liian lyhyt, koska sekä budjetti että aika olivat rajallisia.

Olin suunnitellut päivittäiset ajomatkat varsin lyhyiksi, jotta ehtisimme ensinnäkin eksyä pari kertaa ja toiseksi kerkiäisimme jalkautua mahdollisimman usein katselemaan rauhassa ympäristöämme.

Niinpä saimme ihmetellä paitsi italialaisten kylmäpäistä kaahailua mahdottoman kapeilla teillä, myös nähdä pieniä vilauksia sikäläisestä arjesta. Katselimme, kuinka äänekkäät rouvat koristelivat satiininauhoilla ja -ruusukkeilla talonsa valmistautuessaan johonkin paikalliseen Madonna-juhlaan. Ihastuimme vanhoihin setiin, jotka istuskelivat aukioiden laidoilla ja Vespoihin, joita näkyi kaikkialla. Minä rakastin tapaa, jolla uudet talot rakennettiin vanhojen talojen mittasuhteita ja tyyliä noudatellen.

Kerkesimme vaeltaa vuorelle ja laaksoon, kummastella dinosauruksen jalanjälkiä, puissa kasvavia pähkinöitä ja eroosion aiheuttamia kalliomuodostelmia. Saimme nauttia auringonpaisteesta ja kesäisestä lämmöstä, mutta koimme myös upean ukkosmyrskyn.

Totesimme italialaisten olevan kielitaidottomuudestaan huolimatta äärimmäisen ystävällistä ja avuliasta sakkia. Ihmettelimme, mikä "välimeren ruokavaliossa" on niin tervellistä, kun se kuitenkin sisältää pääasiassa valkoista vehnää ja sokeria. Kuuntelimme kirkonkellojen musikaalista kilkatusta vuorokaudet läpi.

Monta mukavaa kokemusta rikkaampina ja huomattavan virkistyneinä palasimme takaisin kotiin, jossa hiirulaiset olivat löytäneet tiensä sisätiloihin ja jättäneet kakkakikkareitaan makuuhuoneeseemme.

(Ja meidän poissa ollessamme minulle on kertynyt sen verran iso lista töitä tehtäväksi, että blogi taitaa yhä jäädä vähemmälle huomiolle. )

Tulkoon talvi

Me teimme sen! Me tosiaankin selvisimme siitä! Nimittäin polttopuu-urakastamme. Nyt on viimeisetkin klapit pinottu ja talvi saa tulla.

Tonttimme on nyt täynnänsä polttopuupinoja, niitä on eri kokoisia ja eri muotoisia, eri puulaatuja. Me emme nimittäin kerinneet rakentaa kunnollista klapikatosta, joten olemme sitten sätöstelleet vaikka millaisia häkkyröitä kuormalavoista ja saunan seinistä puretuista paneeleista. Tulimme siihen tulokseen, että tärkeintä on saada puut palasiksi ja pinoihin ja pois taivasalta - ihan sama miltä ne pinot sitten näyttävät. Kunnollisen katoksen rakentaminen tänä kesänä ei vaan mahtunut aikatauluumme.

Nyt kuivaa polttopuuta on liitereissä yhteensä 20 kuutiota tätä talvea varten. Se ei välttämättä riitä, sillä klapimme eivät ole ihan parasta laatua. Ylettömän vanha sekapuu palaa roihuten uuneissa ja sitä saa tunkea pesään melkoisia määriä kunnon puuhun verrattuna.

Kuivumassa olevia puita sen sijaan onkin 40 kuutiota! Ja ne ovat tosi laadukasta puuta; suurimmaksi osaksi oman pihan koivuja. Niinpä meidän talvemme sitten vuonna 2012-2013 on ainakin lämmin!

On ihan omituinen tunne, kun voi mennä pihalle, eikä siellä olekaan enää pressuilla peitettyjä röykkiöitä odottamassa pinoajaa. Tai pitkiä rankoja odottamassa sirkkelöintiä. Tai pöllivuorta odottamassa halkojaa.

Varsinkin Sulo saa olla todella ylpeä itsestään, sillä hän on sisukkaasti käyttänyt ihan valtavan osan kesän vapaapäivistään tämän savotan hoitamiseen.