Jos joku olisi vielä kolmekin vuotta sitten yrittänyt väittää minulle, että pian minä julkisesti kuulutan tykkääväni talvesta ja hiihtämisestä, olisin suorastaan suuttunut. Niin idioottimaiselta väite vielä silloin olisi kuulostanut.
Olen inhonnut talvea niin kauan kuin pystyn muistamaan. Olen purskahtanut itkuun monet kerrat, kun ensilumi on satanut maahan. Olen vihannut ulosmenemistä niin, että lukioaikana kävin talven aikana ulkona vain sen verran, mitä vaadittiin kotiovelta kuplavolkkariin ja volkkarista koulun ovelle kävelemiseen.
Ja hiihtäminen sitten! Kouluvuosiin liittyy minulla paljon ikäviä ja tuskallisia muistoja, ja varsin usein pahimmat hetket koin liikuntatunneilla. Hiihtäminen oli kaikkein kauheinta. Kuudennella luokalla minulla oli opettaja, jonka näin jälkikäteen määrittelen sadistiksi. Viimeistään siinä vaiheessa kauhuni hiihtämistä kohtaan kasvoi painajaismaiseksi, kun hän määräsi minut koulujenvälisiin hiihtokilpailuihini nöyryyttämään itseäni.
Kouluvuosien jälkeen olenkin pystynyt pysymään erossa vastenmielisyyttä herättävistä liikuntamuodoista. Pelkkä ajatuskin suksien päälle nousemisesta on ollut aivan mahdoton.
Mutta sitten tuli Sulo. Kannustava, hyväksyvä, rakastava, äärimmäisyyksiin asti ymmärtävä Sulo. Ja minun suhtautumiseni paitsi talveen myös hiihtämiseen alkoi huomaamatta muuttua.
Kaksi vuotta sitten uskaltauduin jo kokeilemaan Sulon suksia. Lähdin lopulta yleiselle ladulle hänen kanssaan. Pysyin pystyssä. Uskalsin laskea mäen. Koin karmeita takaumia koulun hiihtokokemuksista, mutta pääsin niistä voitolle. Aloin tykätä hiihtoliikkeestä, sillä se sopi huonolle selälleni ja polvilleni. Kävin hiihtämässä yksin iltaisin, kun kukaan ei nähnyt minua.
Kun Sulo näin oli saanut minut koukutettua hiihtelyyn, hän sai syyn ostaa itselleen uudet sukset, jotta vanhat voitiin siirtää kokonaan minun käyttööni. Pääsimme yhdessä ladulle. Viime talvena minä taisin jo suunnata sinne jopa useammin kuin Sulo.
Kaksi talvea Sulo jaksoi ehdottaa, että ostaisimme minulle kunnolliset, uudet sukset. Hänen vanhat suksensa kuulemma olivat hankalat hiihdettävät, koska ne olivat niin kimmoisat. Minä torppasin uudet sukset, koska meillä oli kahdet ehjät, ja minun hiihtotaidoillani ei kannattaisi uhrata satoja euroja uusiin suksiin. Enkä kyllä uskonut, että suksissa olisi mitään eroja - sukset kuin sukset, yhtä hankalia ja huteria kaikki.
Koska Sulo ei ollut koko ajan voitelemassa minunkin suksiani, minun oli
opeteltava voiteleminen itse. Se ei kiinnostanut minua. Tunsin kyllä
onnistumisen iloa, kun sukset toimivat ladulla myös minun voitelutyöni
jälkeen, mutta koko homma oli minusta varsin vaivalloista. Tämän takia aloin hitaasti muuttua myönteisemmäksi uusia suksia kohtaan. Nykyisin kun on tarjolla suksia, joita ei voidella lainkaan!
Viime vuonna ostin veronpalautuksilla järjestelmäkameran. Tänä vuonna päätin palkita itseni suksipaketilla. Sulo löysi netistä sievät Karhun sukset, joissa oli kukkakuvio, ja kun minä ne näin, päätökseni oli valmis. Jos ostan kerran elämässäni uutukaiset sukset, kyllä niiden on oltava myös silmää miellyttävät.
Nämä uudet sukseni miellyttävät minua paitsi ulkoisesti, myös kaikin muin tavoin.
Olen nyt kahtena päivänä käynyt kokeilemassa niitä. Ne ovat suloiset. Myyjä sanoi, että niillä pitää hiihtää ainakin 20 km, ennenkuin ne alkavat luistaa. Minusta ne luistavat jo nyt aivan ihanasti, ja mikä vielä ihanampaa, niitä ei saa lipsumaan taaksepäin sitten millään! Huomaan nyt myös Sulon puheet vanhojen suksien hankaluudesta todeksi. En minä näiden kanssa horjahtelekaan koko ajan tai kaatuile suoralla maalla.
Onneksi on lunta, onneksi on pakkasta. Ihanaa, kun on talvi.