lauantai 28. kesäkuuta 2014

Arvonsa tunteva sisäpiirin lempiriepubambutiskirätti, häh?


Miksi toinen on lempiriepu ja toinen bambutiskirätti? Miksi uusi Öttiäisriepu onkin sisäpiirin riepu? Mitä eroa näillä oikein on?

Alkaa noita nimityksiä olla vähän liikaa. Puhutaanpa tästä lähtien vain Lempirievuista, jotka ovat Susannan Työhuoneen valmistamia bambutiskirättejä. Pitäisi vissiin hakea tavaramerkki sille sanalle, mutta en ole saanut aikaiseksi.

Onhan näillä erilaisilla Lempirievuilla kuitenkin pieniä eroja, ja niistä eroista minä haluaisin nyt kertoa teille ja kuulla teidän mielipiteenne.

Aluksi oli vain valkoisia, sileäpintaisia bambutiskirättejä. Niiden hyviä puolia ovat kaunis ja pirteä ulkomuoto sekä se, että painoväri pysyy samanlaisena pesuista toiseen. Niiden heikkoutena on kuitenkin se, että ne ajan myötä harmaantuvat ja liat näkyvät. Ne ovat myös melko paksuja, sillä kankaan nurjalla puolella (eli piilossa rievun sisällä) on nukkaus, joka muhkeuttaa riepua jonkin verran aivan tarpeettomasti. Nukkauksen takia rievut myös tulevat pesukoneesta ulos hassuna myttynä, joka pitää siloitella littuun.

Näitä ei ole ollut aika pitkään aikaan minulla myynnissä, mutta tulossa on taas, sillä valkoisilla rievuilla oli ystävänsä, jotka ovat niitä toivoneet takaisin.


Sitten tulivat ruskeat rievut, joissa sain korjattua valkoisten epäkohtia likaantumisen suhteen. Ruskeassa kankaassahan lika ei näy lainkaan. Koska joudun tilaamaan tätä kangasta tehtaalta kokonaisen valtavan värjäyserän, pääsen myös kieltämään nurjan puolen nukkauksen. Tämän takia olen voinut laittaa riepujen toiselle puolelle kankaan karheamman pinnan. Painokuvion puolella riepu on sileä, mutta kääntöpuolelta karhea, mikä parantaa hankausominaisuutta. Tästä on kuitenkin seurannut sellainen ikävä ominaisuus, että pesukoneessa riepujen reunat tuppaavat rullautumaan.


Pian lähetän halukkaille uutiskirjeen, jossa on linkki ensimmäiseen "sisäpiirin" riepuun, eli Öttiäisiin. Niitä olen tehnyt vain rajoitetun erän, eivätkä ne tule kauppaan myyntiin kaikille, vaan pelkästään uutiskirjeen tilaajille. Samalla näiden riepujen tilaajat ovat minulle arvokasta testikansaa, jolta toivon saavani kuulla käyttökokemuksia. Näissä Öttiäisissä nimittäin kangas on nurinpäin kaikkialta, eli riepu on molemmilta puolilta karheaa. Tämän ansiosta ne pysyvät pesukoneessakin litteinä ja käpertymättöminä. Pieni varjopuoli on se, että painojälki ei ole niin täsmällisen särmikästä kuin kankaan sileälle puolelle painettuna. Nämä ovat myös kooltaan tavallisia Lempiriepuja suurempia.


Tämä kaikki on minun pyrkimystäni kohti täydellistä bambutiskirättiä. Omasta mielestäni molemmilta puolilta karhea riepu on se paras, vaikka painatus onkin aavistuksen epätarkkaa. Kerrottehan te minulle oman mielipiteenne! Ärsyttääkö se, että rievun reunat käpristyvät? Onko hankaava pinta tärkeä asia vai saisiko molemmat puolet olla sileitä? Ja kunhan saatte käsiinne Öttiäiset, onko painatus mielestänne kärsinyt liikaa kankaan pintarakenteen vuoksi?

Palautetta saa aina lähettää sähköpostilla susanna at susannantyohuone.net tai antaa sitä täälläkin kommentoimalla.



perjantai 27. kesäkuuta 2014

Voittajia


Suurin voittaja tunnen olevani minä juuri nyt, sillä sain eilen työhuoneen tiptop-siistiksi! En ole nähnyt lattiaa siellä viime huhtikuun jälkeen. Käsityökortteli-kiertueen takia kaikki meni ihan tärviölle ja vasta nyt sain siivottua roinavuoret pois ja laitettua torimuijan kamppeet piiloon. Mahtava tunne.


Tämän postauksen todellinen aihe on kuitenkin Avaimenperä-arvonnan voittajien julkistus. Tein ihan oikean lappuarvonnan, kun työhuoneessa oli niin ihanasti tilaa silputa lappusia.

Muutamia osallistumisia tuli sähköpostiinkin ja he olivat yhtälailla mukana arvonnassa. Nunnan tavoittelijoita oli eniten, tonttu oli toiseksi himoituin, mutta ritarillakin oli ihailijansa. Ne, jotka eivät kyenneet sanomaan yhtä suosikkia, minä räppäsin surutta itse johonkin pinoon.


Voittajat ovat seuraavat:
Tonttu - Athena
Nunna - Satu J
Ritari - Sikurina

Pyydän voittajia ilmoittamaan minulle postiosoitteensa (susannaATsusannantyohuone.net), niin saan avaimenvartijat matkalle uusiin koteihinsa. Onnittelut teille kolmelle ja kiitos ihan kaikille mielenkiinnosta!

Peikkokukkulan Mia on siis koko tämän viikonlopun Turun Keskiaikamarkkinoilla myymässä näitä ihanuuksiaan, ja itsekin sievänä kuin linnanneito.


torstai 26. kesäkuuta 2014

Näin syntyy bambutiskirätti


Viimeksi ollessani Lappeenrannan satamatorilla Riepukioskini kanssa, eräs rouva halusi tietää, miten Lempirievut tehdään. Kun kerroin hänelle kaikki vaiheet, hän totesi: "No sehän tässä sitten maksaa" ja osti rievun.

Ajattelin nyt kertoa saman tarinan koko maailmalle, jos maailma vaan sattuu tänne blogiin eksymään.


Ihan ensimmäiseksi suunnittelen printin. Tämä Öttiäiset-kuosi sai aiheensa asiakkailtani, joilta kyselin keväällä Facebookissa kuositoiveita. Ensin luonnostelen kuvan ihan perinteiseen tapaan lyijykynällä ja skannaan kuvan.


Sen jälkeen käytän luonnosta apuna ja piirrän kuvan puhtaaksi tietokoneen vektorigrafiikkaohjelmalla. Itse käytän InDesignia, vaikka se saakin muut graafikot pyörittelemään silmiään. (Sori vaan, kollegat, mutta putosin kelkasta, kun kelpo FreeHand tapettiin ja Illustrator on yhä minulle mysteeri.)


Kun printti on valmis, se tulostetaan kalvolle. Tällaiset pienet tulostelen ihan lasertulostimella, mutta suuret tulostutan kunnolliselle filmille kirjapainossa. Kotitulostuksia tarvitaan useampi päällekkäin, sillä mustasta ei saa valo päästä läpi.


Monet kankaanpainoa työkseen tekevät valottavat seulat itse. Minä en, sillä olen laskeskellut, että on kustannustehokkaampaa teettää työ alihankintana toisella paikallisella yrittäjällä, kuin hankkia itse kaikki valotusvälineet ja lotrata kemian kanssa. Samaa seulaa voi käyttää moneen kertaan. Tässäkin Öttiäisten alla näkyy haamukuvana seulassa aiemmin ollut puukuvio.

Eli hurautan siis kalvon ja seulan kanssa painotuotteita tekevän yrittäjän pakeille ja jätän seulan valotuksen hänen huolekseen.


Sitten vuorossa on kankaan leikkaaminen.


Ja rättien reunojen saumurointi.

Tämän jälkeen seula on jo valmistunut ja minä pääsen painamaan.


Värien lisäksi tarvitaan raakeli, jolla painoväri levitetään tasaisesti seulaan. Tämän menetelmän nimi on silkkipaino eli seripaino. Minähän teetän painovaiheen yleensä alihankintana jo suoraan kangaspakalle, ja silloin puhutaan laakapainosta. Tekniikka on sama, mutta välineet ovat kooltaan moninkertaisia. Siellä seula on kooltaan puolitoista metriä kertaa metri, ja siihen mahtuu kerrallaan 24 rättiä. Olen tässä viime aikoina miettinyt, josko kuitenkin ryhtyisin taas itse painamaan enemmän rättejä.


Painetut bambutiskirätit ripustan kuivumaan ja kun urakka on valmis, pesen seulan huolellisesti.


Kun väri on hyvin kuivunut, se pitää vielä kiinnittää lämmön avulla. Minulla on tähän tarkoitukseen lämpöprässi. Prässätyt, kuumat rievut viikkaan sievästi ja paketoin tuotelappuunsa. Tässä vaiheessa erottelen kakkoslaatuiset pois joukosta.


Ja nyt Lempiriepu-bambutiskisrätti on valmis matkaamaan uuteen kotiinsa.

Nämä Öttiäiset ovat nyt ensimmäinen sisäpiiririepujen sarjasta, eli niitä voivat ostaa vain uutiskirjeen tilaajat. Lähetän uutiskirjeet tilausohjeineen ensi viikonloppuna. Ne tuntuvat menevän herkästi roskapostikansioon, ja varsinkin gmail luokittele ne mielellään roskiin tai sitten tarjoukset-kansioon, joka on tullut sinne uutena ominaisuutena.

Jos sinä et vielä ole Susannan Työhuoneen uutiskirjettä tilannut, mutta haluaisit sellaisen saada, niin lähetäpä sähköpostiosoitteesi minulle osoitteeseen susanna at susannantyohuone.net. Kesäiset Öttiäiset tulevat myyntiin ensi viikolla ja elokuun sisäpiiririepuna tulevat olemaan siilit!

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Tavaraa, tavaraa, liikaa tavaraa


Mikä ihme siinä on, että tuota maallista omaisuutta kertyy niin kauheasti? Eihän siitä ole pitkäkään aika, kun viimeksi raivasin vintin oikein siistiksi ja nyt se on taas ihan tupaten täynnä ryönää. Vintin toiseen päähän olen aiemmin tehnyt kaatopaikkakasan, jossa on kaikki talon entisten asukkaiden jäämistöt. Näiden vuosien aikana emme ole sinne kaatopaikalle saakka päässeet, joten nyt aloin käydä roskavuorta läpi lajittelumielessä.

Aika suuri osa romusta ei ollutkaan kaatopaikkakamaa, vaan siellä oli paljon lasipulloja, pahvia ja aikakauslehtiä, jotka on helppo viedä kierrätyspisteeseen. Harmillista, ettei joukossa ollut mitään hienoja aarteita tai muuta kiinnostavaa tietoa talomme menneisyydestä.


Paitsi yksi asia oli kiinnostava. Meidän kotimme on saanut katuosoitteen ilmeisesti noin vuonna 1993. Vielä vuonna 1992 Kodin Kuvalehti on tullut silloiselle asukkaalle osoitteeseen "VR IMMOLAN LAITURI", mutta vuoden 1994 lehdet ovat saapuneet jo Kurkvuorenkadulle, kuten nykyisinkin. Voi, miten hienoa olisi, jos saisimme asua osoitteessa Immolan laituri.

Maaseutu taisi juuri noihin aikoihin saada kadunnimensä. Muistan, kun olin kansanopistossa lukuvuoden 1993-94. Kirjoitin ahkerasti kirjeitä ystävälleni, joka asui pienellä kylällä Lemillä. Kun helsinkiläiset opiskelutoverini näkivat ystäväni osoitteen, heidän naurustaan ei tullut loppua. Vain ihmisen nimi, postinumero ja kylän nimi. Ei muuta tarvittu. Vaan kyllä siitä jaksettiin huumoria repiä, miten postinjakaja astuisi kylän rajalle ja alkaisi heitellä kirjeitä ympäriinsä.


Eksyin aiheesta. Olen kuin mikäkin mummeli, joka alkaa jaaritella nuoruusmuistojaan!

Olen nyt lajitellut entisten Immolanlaiturin asukkaiden jätteet, mutta oma osuutemme on vielä koskematta. Vintin ryönästä suurin osa on meidän mukanamme tullutta. Ajatelkaa, että olen kuskannut ympäri maata mukanani arkkua, joka on täynnä kartonkisilppua opiskeluajoiltani. Siis 90-luvun puolivälistä saakka! Tuo arkku on muuttanut kanssani Raahesta Ouluun, Oulusta Savitaipaleelle, Savitaipaleelta Orivedelle ja lopulta Orivedeltä tänne Imatralle. Miksi ihmeessä? No, jos joskus vaikka askartelen jotain, niin on sitten kartonginpalasia olemassa. Oijoi. Jos en kahteenkymmeneen vuoteen ole saanut niitä käytettyä, niin ehkä ne on aika polttaa. Ja poltinkin jo.

Sama kohtalo odottaa määrätöntä määrää nuoruusangstisia päiväkirjoja.


Tavaran hamstraaminen on kummallinen piirre nykyajan elämänmenossa. Minusta on käsittämätöntä, että me ostamme itsellemme niin paljon tavaraa, että menetämme sen hallinnan. Nykyisin jopa Suomessa on uusi ammattiryhmä: ammattijärjestäjät. Eikö ole jotenkin surullista, että me hukumme haalimaamme omaisuuteen niin pahasti, että sen järjestämiseen ja karsimiseen tarvitaan jo ammattiapua?


Minä aion selvitä meidän turhuutemme karsimisesta vielä ihan omin avuin.


PS: Huomaattehan hienon avaimenperäarvonnan tuossa edellisessä postauksessa!





Avaimenvartijoita (arvonta)


Olen jo kaaaauan kauakauankauan seuraillut Peikkokukkulan Mian blogia. Mia kertoo elämästään Chilessä, ja blogi on varmaan monille tuttu entuudestaan. Minua kiinnostavat suomalais-eteläamerikkalaisen elämänmenon lisäksi Mian nuket, sillä hän valmistaa eri tekniikoilla varsin hienoja hahmoja. Kun Mia keksi ruveta tekemään keskiaikatyyppejä avaimenperiksi, minä ihastuin ikihyviksi erityisesti hänen nunniinsa. Tilasin sellaisen itselleni ja toisen ystävälleni lahjaksi. Minun nunnani huristelee nyt Vespalla pitkin Imatraa.

Samalla tilasin yhden ylimääräisen nunnan ja sanoin Mialle laittavani sen arvontapalkinnoksi blogiini. Yllättäen tilaukseni mukaan oli laitettu myös ritari ja tonttu. Siksipä nekin ovat nyt mukana arvonnassa.


Kaikki nämä hienot avaimenperät ovat hauskan pehmoisia, sillä ne ovat kangasta ja niissä on vanutäyte. Mia on maalannut ja lakannut käsin ne kaikki yksitellen. Nunnat, ritarit ja ihanat linnanneidot ovat Mian kanssa juuri nyt Suomessa ja niitä voi käydä ihailemassa livenä ja tietysti myös ostamassa Turun Keskiaikamarkkinoilta nyt loppuviikon ajan.

Mutta palataanpa siihen arvontaan. Voit osallistua arvontaan tässä kommentilla kertomalla, haluatko osallistua tontun, nunnan vai ritarin arvontaan ja minkä avaimen kanssa sitä käyttäisit vai keksitkö sille jotain muuta tarkoitusta kuin avaimenperyyden. Koska minulla on anonyymiesto päällä blogissa, voivat rekisteröitymättömät osallistua sähköpostilla susannantyohuone at gmail.com

Osallistua voitte vain tämän ja huomisen päivän ajan eli viimeistään torstaina klo 22 saapuneet vastaukset ovat arvonnassa mukana.

(PS. Tarvitseeko minun nyt erikseen mainita, että en hyödy tästä mitenkään ja että tämä ei ole sen sortin "blogiyhteistyö", vaikka kivaa blogittajien yhteistyötä onkin.)

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Pieniä vaihteluita


Nuhaiset terveiset täältä Immolasta. Inhottava kesänuha iski meihin ja olo on tavanomaistakin toimimattomampi.

Ompelehdin juhannuksen tienoilla muutaman erän valko-punaisia maatuskatuotteita, jotka laittelin nyt kauppaan. Ylimmän kuvan kesäinen rantakassi on pellavaa ja ajattelin ommella niitä tilausten mukaan, enkä etukäteen varastoon, kuten tavallisesti. Jos joku haluaa itse ommella samanlaisen, niin tuohon uppoaa puoli metriä kangasta.


Bambusta tein kylpyhuonetuotteita. Minulta on silloin tällöin pyydetty pesulappua. Ihan rehellisesti sanottuna minä en oikein tiedä, mikä on pesulappu. Mutta uskon, että asiakkaat tietävät, kun sellaisia toivovat. Näillä pesulapuilla on kokoa 15 cm x 15 cm ja myyn ne kolmen kappaleen setteinä.


Itse tykkäisin hinkata ihoani oikein karhealla sienellä tai harjalla, mutta herkkäihoisille nämä ovat varmasti oikein hyviä. Älyttömän söpöjä ne ainakin ovat.


Lisäksi ompelin muutaman pyyheliinan. Ne ovat erinomaisen kivoja kasvopyyhkeinä tai vaikka hikipyyhkeinä jumpassa, mutta nämä ovat nyt vähän kakkoslaatuista. Tuo kangas, joka minulla oli jäljellä, oli painettu huomattavan vinoon ja siksi en oikein ole voinut myydä sitä kankaana. Kuvioiden kohdistaminen olisi sula mahdottomuus ja siksi esimerkiksi vaatteiden ompelu tästä ei olisi onnistunut. Pyyheliinassa se ei niin haittaa.

Koska en löytänyt budjettiin sopivaa ompelijaa, jouduin itse suoriutumaan reunan kanttauksesta. Lopputulos ei ole mikään erimerkillisen täydellinen. Siksi hinta on noin kympin edullisempi, kuin mitä sen pitäisi ensiluokkaisessa pyyhkeessä olla.


Ja sitten surauttelin vielä tiskirättejäkin, sillä valkoisten tiskirättien ystävät ovat joutuneet jo pitkään nuolemaan näppejään.

Nämä kaikki ovat verkkokaupssa Pienet erikoiset -kategoriassa, jonne laittelen aina satunnaisia, pieniä eriä sekalaisia tuotteita. Sellaisia minusta on mukavaa tehdä vaihtelun vuoksi, mutta ei suurina sarjoina.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Venäjänmaa antoi lapsilleen...


Sulo halusi repäistä minut irti eilisestä kriistäni ja ehdotti ajelua Venäjälle Käkisalmeen. Tietysti olin heti valmis. Pakkasimme evästä koriin, täytimme tarvittavat paperit rajanylitystä varten, keräsimme varavaatetta mukaan ja hurautimme matkaan.


Google Mapsistä tulostin meille reittikartan. Matkaa Käkisalmeen, joka oikeasti on nimeltään Priozersk, kertyy vähän yli 100 kilometriä, joten arvelimme helposti hurauttavamme sinne ja takaisin yhden illan aikana ja ehtivämme vielä hyvin ihailla nähtävyyksiäkin.

No, Venäjällä mikään ei välttämättä suju suunnitelmien mukaan. Kaikki muutkin imatralaiset olivat arvelleet, että juhannuksena ei rajalla ole ruuhkaa. Niinpä jonotimme kaksi tuntia tullissa. Siihen tuhrautui jo niin paljon aikaa, että haimme äkkiä Svetogorskista kaalipiirakoita ja rahkapullia evääksi autoon ja jatkoimme pikimmiten matkaamme.


Venäläinen maaseutu on ihanaa. Enimmäkseen saimme katsella auton ikkunoista hoitamatonta metsää ja siellä täällä hoitamattomia, vanhoja taloja.

Se tie, joka kartalla vaikutti isolta pääväylältä, muuttui pian karmeaksi kuunpinnaksi. Vaikka paikalliset kaasuttelivat tiellä tuhatta ja sataa, me matelimme kolmen-neljänkympin vauhtia. Aikaa kului. Käkisalmi ei tuntunut lähestyvän. Sulon into loppui ja hän ei uskonut minun olevan enää kartalla ollenkaan.


Kyllä minä vielä siinä vaiheessa olin. Eksyimme vasta myöhemmin. Yhtäkkiä kartta ja todellisuus eivät käyneetkään yksiin enää ollenkaan. Siinä ympäri Borodinskoye-nimistä kylää kaarrellessamme selvisi, että minä tipuin kartalta siksi, että päätie olikin suljettu puuttuvan sillan vuoksi ja kiertotie eksytti minut pahanpäiväisesti.


Mutta eihän se haitannut, sillä seikkailemaanhan me olimme lähteneetkin. Auringosta ilmansuunnat päättelemällä pääsin taas jyvälle kartasta ja pystyimme taas etenemään oikeaan suuntaan.


Borodinskoye on ollut suomalaiselta nimeltään Sairala. Osuimme kylän asemalle, joka oli hyvin suomalaisen näköinen ja yhä miehitetty. Junan saapuessa aseman ovesta astui esiin nainen, joka näytti veturinkuljettajalle jotakin lätkää. Juna suhahti ohi ja nainen palasi aseman uumeniin. Seuraavalla reissullamme meidän pitää käydä ehdottomasti kurkkaamassa aseman sisätilatkin.


Kävimme kurkistamassa megalomaanisen kokoisen navetan rauniot ja ihmettelimme keskellä maaseutua kohoavaa kerrostalokompleksia. Tässä vaiheessa kello oli jo niin paljon, että tiesimme Käkisalmen jäävän saavuttamatta. Jatkoimme kuitenkin vielä eteenpäin maisemakierrostamme.


Ajoimme Melnikovo-nimiseen kylään, jossa sain konkreettisen tunnun siihen, että nämä kaikki seudut tosiaan ovat joskus olleet osa meidän kotimaatamme. Vaikka olen sen tiennytkin, niin vasta tässä vaiheessa minä sen lopulta kunnolla tajusin, kun silmieni edessä kohosikin supisuomalainen kirkko.


Melnikovon keskustan kirkko muistutti hyvin paljon entisen kotikuntani Savitaipaleen kirkkoa. Sen näkeminen vieraassa maassa oli hyvin pysäyttävää. Kun kirkon pihassa olevassa muistomerkissä vielä luki, että olemme Räisälän seurakunnan hautausmaalla, minä aloin lopultakin ymmärtää, miksi vanhat ihmiset sitä Karjalaa hinkuvat takaisin. Omaa kotiaan. Omia juuriaan. Tottakai.


Millaisia olisivat nuo seudut nyt, jos alueita ei olisi sodassa menetetty? Miten hirveää onkaan ollut joutua jättämään kaikki ja muuttamaan kauas länteen, aloittamaan kaikki alusta, sielu tuhannen riekaleina? Kyllä se hiljaiseksi vetää.

Ja vastaavasti, mistä ne uudet asukkaat seuduille ilmestyivät? Pakkosiirrettyinäkö? Aivan vieraisiin maisemiin, pois omilta juuriltaan? Päässäni on taas paljon kysymyksiä, kuten aina Venäjän-reissujen jälkeen. 

Kotona luin Wikipediasta, että kirkko on toiminut kylän kulttuurikeskuksena 70-luvulta lähtien, joten on sillä ainakin käyttöä. Sehän on hieno asia.

(klikkaa suuremmaksi)
Käännyimme kotimatkalle kylän nykyisen hautausmaan kautta. Se oli kaunein hautuumaa, jonne koskaan olen eksynyt. Haudat oli sijoitettu metsän uumeniin ja ne kaikki oli aidattu koristeellisin rauta-aidoin. Haudoilla oli paljon kirkkaanvärisiä tekokukkia ja lähes jokaisessa aitauksessa oli myös pöytä ja penkit. Sulo tiesi kertoa minulle, että venäläiset tapaavat ruokailla haudan äärellä, yhdessä vainajan kanssa. Tämäntapaiset kulttuurilliset erot ovat kiehtovia.


Kotimatka sujui ongelmitta, kun tie oli jo tuttu. Yritämme saavuttaa Käkisalmen jonain toisena päivänä. Silloin ymmärrämme kuitenkin lähteä liikkelle jo anivarhain, jotta ei tarvitse koko ajan kelloa kytätä.


Olen onnellinen siitä, että asumme tässä rajan pinnassa ja siitä, että olen uskaltanut ylittää sen rajan.



lauantai 21. kesäkuuta 2014

Muutoskaipuu


Minua on jo kiusallisen pitkään vaivannut outo ja hyvin ärsyttävä tarve saada jotain muutosta elämääni. Oikeasti aina paheksun niitä ihmisiä, joilla kaikki on hyvin ja jotka silti haihattelevat jotain muuta; ihmisiä, jotka eivät ole mihinkään tyytyväisiä. Ja nyt huomaan samaa itsessäni! Inhottavaa! Olen kuin mikäkin poispilattu prinsessa, jolla on kaikki hyvin, mutta mikään ei kelpaa. On yritys, joka elättää puolet perheestämme, on valtava rautatieasema kotina, on maailman paras puoliso, ihana lemmikki ja vielä Vespakin. Ja tiskikone!

Olen saanut ihan kaiken, mitä halusin. 

Miksi hitossa minä nyt kuvittelenkin haluavani kaikkea muuta?


Vanha haave asuntovaunussa asumisesta on taas noussut aika polttavaksi ja luulen, että tällä kurjalla, kylmällä kesällä on siihen iso syy. Olenhan minä siitä teille aiemminkin puhunut. Unelmoin siitä, miten ajaisimme aina sinne, missä ilmasto olisi miellyttävä. Joka päivä olisi erilainen, kun ympäristö vaihtuisi kaiken aikaa. Liikkuvassa kodissamme olisi vain tarpeellinen, emmekä pystyisi edes hankkimaan mitään tarpeetonta, koska meillä ei olisi tilaa, minne tarpeettomuudet laittaisimme.

On sanomattakin selvää, että tuon haaveen tiellä on suuria esteitä. Sulo ei tietenkään ole kiinnostunut edes leikillään kuvittelemaan moisia. Meillä kummallakaan ei ole työtä, jota voisi tehdä mobiilisti. 

Olen lukenut uudehkoa blogia, jossa Heikki-niminen valokuvaaja, ilmeisen nuori herra, on toteuttanut tuon haaveen ja asuu matkailuautossa. Odotan kieli pitkällä hänen tulevia seikkailujaan ja toivon, että blogin lukeminen tuo tuohon utopiaan niin paljon realismia, että saan karistettua haaveen niskastani.

Eikä minulle mikään ruma vaunu edes kelpaisi. Sen pitäisi olla tietysti jotain sellaista kuin Pelle Hermannilla...

Vaan jos en saa asua asuntovaunussa, niin enkö voisi edes ostaa sellaisen liikkuvan myyntivaunun, jossa voisin myös nukkua? Kiertäisin pitkin Suomea myymässä tiskirättejä söpöstä oranssista vaunusta. Tämä haave on minusta itsestänikin aika naurettava, sillä jos en ole tähän päivään mennessä keksinyt kannattavaa myyntitapahtumaa, niin mistä minä niitä sitten taikoisin esiin, kun sen vaunun hankkisin? Ja miten minä voisin olla kotoa poissa viikkokausia? Tulisi ikävä Suloa ja Kerttua ja kotikin tarvitsee lämmittäjää suurimman osan vuodesta.


Tai sitten minä haluaisin ihan uuden työn. Haluan keksiä uuden liikeidean, sillä jostain syystä olen nyt kamalan vakuuttunut siitä, että rätit eivät enää minua kannattelekaan. Mutta ei liikeideoita noin vaan tyhjästä nyhjäistä. 

Tai edes uusi nimi yritykselleni, sekin jo helpottaisi. Susannan Työhuone on nolottanut minua ihan aina, mutta enpä ole parempaakaan keksinyt. Ja eikö nyt ole jo liian myöhäistä vaihtaa nimeä, kun Työhuone alkaa olla edes hitusen tunnettu?

Tai jos työhönkään ei voi muutosta tulla, niin kylläpä tahtoisin taas tehdä remonttia oikein isolla kädellä. En halua hinkata ikkunanpokia, vaan haluan tehdä jotain sellaista, jossa tulokset näkyvät ja tuntuvat. Haluan repiä irti ne viimeisetkin lastulevyt seinistämme, muovimatot lattioistamme ja kaivautua lattioiden alle, antaa kodillemme sen alkuperäiset materiaalit ja hengittävän rakenteen. Tiedän, että sellainen työ tekisi minusta taas energisen ja saisin kunnon suhinan päähäni, joka veisi minua vauhdilla eteenpäin. Mutta Sulo: "Näytä miulle se rahapino, ja kunnon suunnitelma, ja varasuunnitelmat, niin katsotaanpa siinä vaiheessa..."


Samaan aikaan kiertolaiselämäunelman kanssa minä haaveilen rakentavani vinttiin kokonaisen lämpöeristetyn huoneen, jonne saisin laittaa kaikki lelumme ambulansseista Playmobileihin, nukkekodista maatuskoihin. Enhän minä pystyisi leluistani luopumaan! Mikä ristiriita onkaan olla vapaudenkaipuinen ja tavarahamstraaja samaan aikaan. Vinttihuoneeseen loihtisin kokonaisia Playmobil-kaupunkeja ja komean kartanon Kenille.  Mutta niin, se raha. Ja rakennuslupaakaan tänne ei saa.

Kaipaan eläkeelle, mutta sitä joudun odottamaan vielä melko musertavat 25 vuotta. Apua, mikä ikuisuus! Haluan harrastaa taas kaikkea sitä, mitä työttömänä harrastin. Kävin kansalaisopiston kursseilla, tein nukkekotia, ompelin itselleni vaatteita, askartelin kaikenlaista, tein pitkiä kävelylenkkejä, leivoin ja laitoin ruokaa, luin paljon kirjoja.


Jostain syystä olen kamalan jumissa tässä tiskirätit-polttopuut-ikkunanpokat-kolmiyhteydessä ja kuvittelen, etten kerkiä mitään muuta. Olen jäänyt kummalliseen tylsyyssatimeen, josta en saa kammettua itseäni irti, vaikka ihan hyvin tiedän, että kyllä minulla olisi aikaa harrastaa, jos vaan harrastaisin.

Kaikessa muutoshalutuskassani tein sitten pieniä ulkoasumuutoksia tähän blogiin ja päivitin nuo blogin muut sivut. Joskus auttaa jo se, että sanoo ääneen (tai kirjoittaa blogiin) näistä jumeistaan. Minun oloani helpotti nyt sekin, kun valokuvasin näitä leluja. Ehkä se leluhuone vinttiin olisi sitten kuitenkin se kaikkein toteuttamiskelpoisin unelma.