Kun nyt kerran on se kartano...

Kun 90-luvun loppupuolella aloin leikkiä Barbeilla, minulla oli haave. Suunnittelin, että SITTEN KUN minulla on kartano, siellä tulee yksi huone olemaan pelkkää Barbie-maailmaa. Rakentaisin sinne asuntoja, kauppoja, kahviloita, uimarantoja jne.

Eikös meillä ole melkein kartano nyt? Rautatieasema tai kartano, se on sivuseikka. Pääasia on se, että meillä on paljon tilaa. Ja toinen pääasia on se, että nukkeleikit ovat ryöstäytyneet käsistä aivan totaalisesti. Loppua sille ei ole näkyvissä, sillä ihana interaktiviisuus Instagramissa maailman muiden aikuisten nukkeleikkijöiden kanssa ruokkii omaa innostustani yhä enemmän. Tajusin, että nyt on aika toteuttaa yksi vanha haave.

Me emme juuri koskaan katsele telkkaria. Kesän aikana siinä ei ole pidetty edes töpseliä seinässä. Minä lopetin sen katsomisen täysin siinä vaiheessa, kun vanha kuvaputkitelkkarimme viime talvena pimeni ja oli pakko nöyrtyä hankkimaan kaamea littutelkkari, jonka kuvan laatu on surkeaa surkeampi. Se vähä, mitä meillä telkkaria on sen jälkeen katseltu, on tapahtunut sängyssä iPadin kautta. Olohuone onkin jäänyt aivan hylätyksi. Ymmärsin tilaisuuteni tulleen.

Lähetin Sulolle töihin tekstarin, jossa ehdotin, että pyhittäisimme olohuoneen leluille ja sijoittaisimme sieltä telkkarin salin puolelle. Koska Sulo oli juuri keikalla, jouduin odottamaan hänen siunaustaan liian pitkään. Sulo toki arvasinkin, mitä siitä seurasi ja kun hänen (onneksi myöntävä) vastauksensa lopulta tuli, olin jo siirtänyt tv:n.

Sitten aloin rakentaa Barbie-maailmaa, jonka olin jo aiemmin suunnitellut rakentavani vinttiin. Vintin saattaminen siihen jamaan, että siellä huvittaisi leikkiä, oli kuitenkin niin valtava urakka, että en ollut päässyt sen kanssa alkuunkaan. Tarkoitukseni oli rakentaa valtaisia nukketalokompleksi, joka pyörisi niin, että sen minkä tahansa sivun voisi kääntää ikkunaa ja luonnonvaloa kohti. Nyt tuon kompleksin oli aika rakentua olohuoneeseen.

Olin jo valmiiksi kesällä tilannut Lazy Susanin, jollaisia käytetään japanilaisissa pöydissä tarjoilua helpottamassa. Muuten pärjäilin kotoa löytyvillä materiaaleilla. Tein jostakin Ikean hyödyttömästä pikkulipastosta jalustan, jonka päälle sijoitin Lazy Susanin. Sen päälle tuli pala lastulevyä, jonka päälle tarkoitukseni oli kiinnittää megalomaanisen kokoinen pöytälevy.

Siinä kohtaa tulikin tenkkapoo. 1,5-metrisiä neliön muotoisia pöytälevyjä ei niin vain kipaistakaan kotoliiteristä hakemassa. Olin jo raahaamassa Sulon Pietarin Ikeaan, josta sellainen lähimpää olisi halvalla löytynyt, mutta Sulo kieltäytyi kuumeeseensa vedoten. Juuri Sulo oli kuitenkin pelastava enkeli keksiessään, että mainostauluissa käytettävää pahvista kennolevyä voisi käydä kysymässä paikallisesta alan liikkeestä. Kennolevy olikin hämmästyttävän edullista ja vahvaa. Se oli myös kevyttä kantaa ja helppoa leikata, eli aivan täydellistä nukketalomateriaalia.

Tässä vaiheessa kävi ilmi, että jos levyyn nojaa, koko systeemi kippaa ja ison levyn asettaminen takaisin Lazy Susanin päälle olisi mahdotonta. Oli pakko rakentaa häkkyrälle tukijalat. Sitä en olisi halunnut, koska jalat rumensivat rakennelmaa oikein kovasti, mutta tässä vaiheessa ei enää ollut aikaa ajatella parempaakaan ratkaisua.

Tarvikkeet: iso pöytälevy, Lazy Susan, kakkoskakkosta, joutilas lipasto, huonekalupyörät ja lastulevynpalanen.

Nyt meillä ei enää ole tv-huonetta ja salonkia, vaan yksi olohuone niinkuin normaaleilla ihmisillä. Plus tietysti yksi leluhuone, niinkuin epänormaaleilla ihmisillä!

Barbie-talohäkkyrä on keskellä lattiaa ja vie huiman suuren osan koko huoneen pinta-alasta. Seinille Sulo rakentaa hyllyt, joille hän saa koko ambulanssikokoelmansa esille. Huoneeseen jäi myös yksi pala olohuoneen sohvasta, eli levitettävä laveri. Se toimii vieraspetinä tarpeen tullen.

Ketään ei varmaan kauheasti kiinnosta pyörivän Barbie-talon rakennuspiirustukset, mutta kun minä olen sillä lailla hassu, että tykkään piirtää moisia kuvia, niin laitanpa ne kaikki nyt tähän vielä sieväksi lopuksi.

Vaihteen vuoksi nukkejuttuja

Muistatteko, kun kerroin Taito-lehden lukijaristeilystä, johon liittyi kansallispukuteema? No, se risteily on nyt peruuntunut osallistujien vähäisen määrän vuoksi. Jos joku teistä kuitenkin haluaa päästä tuonne Tukholman Syfestivalen-megamessuille näppärästi, niin vastaava matka on yhä tarjolla Pohjolan Matkoilla, mutta ilman Taito-lehteä, Sojaa, minua, Keniä ja sen kavereita.

Koska minun ei siis tarvitse enää pihtailla TSI-paketin myyntiin saattamista, olenkin käyttänyt tämän flunssapäivän päivittämällä verkkokauppaa ja laittamalla myös tämän pikkuruisen kansallispuvun myyntiin Etsy-kauppaani. Ompeluohjeet tein erilliseksi pdf-dokumentiksi ja ne saa jokainen halukas käydä lataamassa itselleen tämän linkin takaa. Ohjetta voi käyttää, vaikka ei haluaisikaan tilata minulta materiaalipakkausta, sillä pukuun voi tottakai käyttää ihan mitä kankaita itse haluaa.

Täällä meillä on muuten taas pelattu huonekalushakkia, joka liittyy vahvasti nukketouhuihin. Siitä lisää sitten, kun jaksan kuvata kaaoksen.

Pohjia ja huippuja

Kirjoitan tätä sängyssä ja olo on sellainen, että tarvitsisin jonkin sortin lastan kaapiakseni itseni irti tästä patjasta. Ehkä jos syydän kaiken itsestäni näppiksen kautta ulos nyt heti alkuun, saan jonkun voiman rippeen taas nousta ja jatkaa eteenpäin.

Tiesinhän minä, etten minä viikonlopun reissulla plussalle pääse, mutta en minä sentään uskonut näin pahasti takkiin ottavani. Tuossa aiemminhan mainitsin, että kahden tonnin myynnillä olisin saanut nollattua kulut. En myynyt edes puolia siitä. Se on sama kuin keskivertoisessa yksipäiväisissä Käsityökortteleissa. Eli todella huonosti siihen nähden, millaisesta tapahtumasta nyt oli kyse.

Minä kun niin kovasti tykkäisin käydä messuilla. Se kun on kivaa. Olisi niin mukavaa, jos sen saisi jotenkin kannattavaksikin. Mutta tämä kauhukokemus vain vakuutti minut entisestään sitä, että ei ikinä enää.

Asiakkaat loistivat poissaolollaan ainakin meidän hallissa. Molempina päivinä oli alkutunteina ihan hyvä meininki ja vaikutti siltä, että kyllähän tämä tästä. Sitten se loppui. Normaalisti myyntitapahtumissa vihoviimeinen tunti on se aika, jolloin me myyjät jäämme keskenämme ja keräännymme juoruileviksi klimpeiksi käytäville. Sitä kutsutaan kitutunniksi. Nyt ne kitutunnit kestivät kolme tuntia. Kahden aikaan hiljeni kumpanakin päivänä aivan kokonaan.

Minä tietysti soimasin itseäni. Osastoni oli tökerön näköinen. En kykene edes laittamaan siitä kuvia tähän postaukseen. Oli typerin idea ikinä jakaa se kahtia Riepukioskiksi ja Tompan kaupaksi. Noiden messujen asiakaskunta vaan ei ole Tompan kohderyhmää, vaikka järjestäjä kuinka pyytäisi Tomppaa messiin. Olen idiootti, kun annan puhua itseni ympäri, vaikka vain minä voin tietää, mihin omat tuotteeni kannattaa kiikuttaa. Ja vaikka sunnuntaina lopulta tuli sitäkin väkeä, joka ilahdutti minua niillä ihastushuudahduksillaan, niin juuri kukaan ei ostanut mitään. Tompan puolelta myin yhden paidan englantilaiselle miehelle, joka sanoi vaimolleen "I will wear it with pride" ja yhden kassin kollegalleni. Pari rättiä, magneettisetin ja pari pinssiä. Ja sain vielä kauniiksi lopuksi kuulla erään homomiehen äidiltä, että tuotteeni eivät ole nättejä, vaikka juuri homot tykkäävät näteistä asioista. Todella kannustavaa, kiitos. Keitähän ne kesän Pride-tapahtumien miehet sitten olivat, jotka olivat ihan liekeissä Tompasta? Vaikka minusta on tosi mukavaa kohdata asiakkaita kasvokkain, niin jotkut kyllä osaavat panna minulle jauhot suuhun ja vetää maton alta tosi lahjakkaasti. Kuoreni ei ole vieläkään kyllin paksu, vaikka osaankin jo toipua näistä kommenteista paremmin.

Sikahintainen sähkö oli tietysti typerin investointi, mitä kuvitella saattaa. Vaikka omat spotit pehmensivätkin messuhallin yleistä kuvottavan vihertävää valon väriä, niin ei niillä kuitenkaan myynnin kannalta mitään merkitystä ollut. Sata euroa meni jo siinä taivaan tuuliin. Omaa tyhmyyttä sekin.

Mutta minun tyhmyyteni piikkiin ei voida laittaa sitä, että kanssayrittäjät ympärillä olivat aivan yhtä syvällä suossa, vaikka heidän tuotteensa olivat nättejä, taidokkaita ja kauniisti esillä. Tällaisissa tilanteissa olen suunnattoman kiitollinen siitä, että olen osa Käsityökortteli-porukkaa. Ihmeellisen sattuman ansiosta kaikki viisi lähintä naapuriani olivatkin tuttuja korttelilaisia. Vertaistuki oli se asia, mikä piti minut (melkein koko ajan) pystyssä tämän viikonlopun aikana. Kun yhteisestä huonosta kokemuksesta voi vääntää huumoria ja nauraa porukalla, se tuntuu vähemmän tappavalta. Kiitos siis huippunaapureille.

En tiedä, miksi messut eivät houkuttaneet ihmisiä tällä kertaa ja paikalle saapuneistakin vain pieni osa näytti tekevän ostoksia. Kun katselin messujen tuotevalikoimaa, ei ainakaan siinä ollut syytä. Upeita tuotteita, mieletöntä taitoa. Lähetänkin erityisen lämpimät kiitokset jokaiselle messuilla käyneelle, joka osti jotakin joltakin käsityöyrittäjältä. Voitte uskoa, että se pieninkin ostos lämmitti nyt mieltä aivan erityisen paljon.

Ovatkohan kaikki päällevyöryvät lamapuheet, hallituksen suunnittelemat leikkaukset, pakolaistulvat ja yt-neuvottelut saaneet ihmiset niin varuilleen, ettei kukaan uskalla ostaa enää mitään? Lainaan kollegan sanoja: "Suomi pitäis pelastaa ja jengi lopettaa kuluttamisen. Eih, näin se ei pelastu."

Ei niin. Kuluttamisen lopettaminen upottaa yrityksiä ja sitä kautta lähtee lisää työpaikkoja ja verotuloja valtiolta ja hyvinvointiyhteiskuntamme palvelut rappeutuvat. Vaikka suurin osa meistä kädentaitajista on yksinyrittäjiä, me tuomme välillisesti töitä muille ostamalla materiaalia, käyttämällä alihankkijoita ja käymällä messuilla ja muissa tapahtumissa. Me olemme halpoja kansalaisia, sillä meillä ei ole lomia, lomarahoja eikä työterveydenhuoltoa. Yrittäjiä ei kannata ajaa konkurssiin, koska sitten meistä tulee työttömiä eli kalliita taakkoja duunareiden elätettäväksi.

Mutta on tässä jotain positiivistakin. Minä olen perusnegatiivinen ihminen, mutta pystyn kyllä puristamaan tähän hetkeen jotain ilon aihettakin. No, ensinnäkin minulla on nyt aika hyvä varasto joulumyyntiä ajatellen, kun sain kyörätä samat tuotteet takaisin kotiin. Eipä tarvitse heti rynnätä rättitehtaalle.

Ja toiseksi te siellä ruutujen toisella puolella olette olleet pelastavia enkeleitä, kun olette tarttuneet verkkokauppani alemyyntiin ihan mahdottomalla innolla! Viikonlopun myynti siellä on ollut lähes eurolleen sama kuin messumyyntini, eli sillä melkein kuittaantuvat ne loput messujen aiheuttamat ylimääräiset kulut. Mitään en tienaamaan päässyt, mutta enpä mennyt tuhatta euroa miinukselle kuitenkaan. Kiitos kiitos kiitos kiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitooooooooooooooos!!!!!!!!!!!

Jatketaanpa positiivisella linjalla. Syy, miksi alunperin edes olimme menossa Helsinkiin tänä viikonloppuna oli Showhat. Jarkon ja Oskun drag show teki paluun teatteriravintola Kahteen Kanaan, jossa minä heidät ekan kerran näin 12 vuotta sitten. Silloin olin hysteerinen fani, joka ei yhtään pystynyt hallitsemaan itseään idoleidensa läheisyydessä. Kävin sen aikaisen parhaan ystäväni kanssa lukemattomilla keikoilla monta kertaa vuodessa. Ajoimme Tampereelta pääkaupunkiin ja jätimme auton Ruskeasuon Teboilin pihaan, koska emme uskaltaneet ajaa kaupungissa. Huoltoaseman vessassa vaihdoimme siistit vaatteet ja laitoimme väriä ripsiin, ennen kuin matkustimme raitiovaunulla perille. Ravintolan konseptiin kuuluu dinner+show, ja työttömänä se dinner-osuus oli aika haasteellinen. Muistan aika monena kertana nolona pyytäneeni vain alkuruoan, kun siihen juuri ja juuri riitti rahat. Täydellisen hepulin aiheuttaman shown jälkeen juoksimme sitten pitkin pimeää Helsinkiä kiljuen ja ajoimme aamuyön tunteina takaisin kotiin Pirkanmaalle.

Sittemmin Showhat kasvatti suosiotaan huimiin mittoihin ja homobaarit ja pienet ravintolat vaihtuivat valtaviksi konserttisaleiksi ja suurten teatterien lavoiksi. Vaikka showt muuttuivat näyttävämmiksi ja massiivisemmiksi, isoilla lavoilla menetettiin se ihana intiimiys, joka pienissä tiloissa vallitsi. Olen silti pyrkinyt kerran vuodessa käymään poikia katsomassa noilla suurilla areenoilla ja myös tämä nykyinen paras ystäväni Sulo on tykännyt Showhatista kovasti.

Paljon on muuttunut näiden vuosien aikana. Se paras ystävä on jäänyt historiaan, Ruskeasuon Teboilin siivottoman vessan voi kiertää kaukaa ja parkkeerata oman auton ihan ravintolan ovelle. Yöllä ei tarvitsekaan ajaa kotiin, vaan voi kävellä kadun yli hotelliin nukkumaan. Ja sen dinnerinkin pystyy hammasta purren tilaamaan kokonaisuudessaan, vaikka tuollaisessa paikassa hinta korvaakin ruoan määrän. Kommunikointi idoleiden kanssa on muuttunut vähemmän hikiseksi ja hysteeriseksi, kun palvonnan seuraksi on tullut tuttuutta ja lämpöä. Jos silloin ekalla keikalla 12 vuotta sitten joku olisi tullut minulle sanomaan, että vielä tulee se päivä, kun Osku taluttaa minut lavalle ja esittelee yleisölle hänelle rakkaana ihmisenä, en olisi sitä tietenkään uskonut saati pysynyt pöksyissäni. Mutta vaikka en enää mene hikiseksi sekopääksi pelkästä katsekontaktista, niin yhä se show saa minut nousemaan pilviin ja pyyhkii pois kaikki murheet mielestäni. Kämmeniä koskee taputtamisen jälkeen ja posket ovat kipeät nauramisesta, ripsarit leviävät ilon kyyneleiden mukana mustiksi rinkuloiksi silmien alle ja kaloreita kuluu enemmän kuin kuntosalilla. Toden totta, tämä keikka Kahden Kanan minikokoisella esiintymislavalla muutaman kymmenen ihmisen yleisön edessä oli kaikkea sitä, mitä olen niissä isoissa teattereissa kaivannut.

Hah, mieleni piristyi Showhatin tunnelmista kirjoittaessa. Hymyilyttää. Meinaankin nousta ylös sängystä. Minullahan on kiva työ odottamassa. Kiitos taas, Osku ja Jarkko.

Ale

Käsityöläismatematiikkaa paniikkimausteilla

Viiden yrittäjävuoteni aikana olen soutanut ja huovannut tapahtumakäyntien suhteen. Kannattaako vai eikö? Koska verkkokauppani myynti on tänä vuonna hiipunut, olen käynyt tavallista enemmän tapahtumissa. Nyt olen todennut niiden sittenkin olevan kannattavia reissuja, kunhan unohtaa hotellit ja ravintoloissa tai huoltoasemilla ruokailut ja valitsee tapahtumia, joiden paikkamaksu pysyy kympeissä. Kesän aikana sain talouteni taas oikenemaan, kun monet tapahtumista sujuivat hyvin. Tein jopa kaikkien aikojen ennätysmyynnin Savonlinnan Käsityökorttelissa, vaikka puolet päivästä satoi vettä!

Mutta kesä loppuu ja samoin loppuvat kohtuuhintaiset kesätapahtumat, eikä autossa tai teltassa enää voi nukkua. Talvikaudella on paljon messuja ja joulunalus on tupattu perinteisesti täyteen erilaisia isoja ja pieniä myyntitapahtumia pitkin poikin maata. Messuissa ihanaa on sisätiloissa olemisen helppous ja ihmispaljous. Huonoa kustannukset. Teinkin jo aikoja sitten päätöksen, etten koskaan enää mene käsityömessuille niiden kannattamattomuuden takia. Nyt minä kuitenkin olen menossa, koska en osaa sanoa EI puhelimessa hyvälle myyjälle.

Kauhistuttaa jo etukäteen, paljonkohan miinusta minä sillä reissulla teen. Tämä vuosi on ollut muutenkin epävarmuudella höystetty ja sitten minä menen ja otan näin suuren taloudellisen riskin! Minulle tulee hiki, kun muistelen edellistä kokemustani kyseisessä tapahtumassa. Tuotteeni ja messujen asiakaskunta eivät kohdanneet lainkaan. En osannut edes rakentaa kaunista osastoa, kuten kokeneet messuilijat.

Olen nyt viikon ajan painanut riepuja tuota tapahtumaa varten. Minulla on 200 valmiina. Jos haluan saada edes messureissun kustannukset kasaan, nuo 200 riepua on pakko myydä sen viikonlopun aikana. Ja sen vuoksi minulla pitää olla ainakin 400 riepua mukanani, jotta osastoni ei tyhjenisi, jos todella saan siellä kauppaa tehtyä. Niinpä minä teen riepuja hullun lailla tietäen, että parhaassakin tapauksessa jään nollille, mutta todennäköisesti kuitenkin miinuksille.

Kiinnostaako teitä kuulla laskelmista, joita nyt päässäni pyörittelen? Eikö? Kerron silti.

Myyn riepuja tapahtumissa aina alehinnalla, koska tasaista seitsemää euroa on helpointa käsitellä. Kahdensadan rievun myynnistä kassaan ropisisi 1400 euroa. Kun siitä vähennetään arvonlisävero sekä materiaaleihin ja alihankkijalle kuluneet rahat, jää yritykselleni noin puolet eli 700 euroa.

Messuosaston hinta on noin 70 euroa neliöltä. Tavallinen kuuden neliön osasto maksaa siis 420 euroa. Sähköt olisi hyvä myös olla, koska valaistut osastot erottuvat todella edukseen "pimeiden" rinnalla. Sähköstä veloitetaan noin 90 euroa. Jos yrittäjällä on omia spottivaloja, hänen ei tarvitse vuokrata niitä järjestäjältä. Minulla ei ole vielä, mutta meinaan koukata Ikean kautta ja voin käyttää samoja valoja sitten muissakin tapahtumissa.

Osaston kalusteet ja somisteet käärin kasaan torikojun kamoista ja kotoa, vaikka minua tympii jo etukäteen se, että osastoni tulee taas olemaan kaamea sätöstely. Auton paikoitus maksaisi kymppejä, mutta senkin voin vaivannäöllä onnistua suorittamaan ilmaiseksi. Tähän mennessä kustannukset ovat siis 510 euroa ilman arvonlisäveroa.

Messupäiviä on kaksi ja niitä edeltävänä iltana rakennetaan oma osasto. Tarvitaan siis kaksi yötä hotellissa ja kuski, joka pysyy kahden messupäivän jälkeen hereillä ratissa. Jos on ajoissa liikkeellä, voi hyvinkin löytää hotellihuoneen 60 eurolla. Kustannukset tähän saakka 630 euroa ja nyt ollaan jo pihistelty vähän sieltä ja täältä. Summa hirvittää jo sen verran, että jatketaan pihistelyä.

Haen etukäteen Lidlistä eväät mukaani ja kierrän messuravintolan kaukaa. Kirsikkatomaatteja ja tonnikalaa, proteiinipatukoita, pähkinöitä ja babyporkkanoita. Vedenkeitin pitää muistaa ottaa mukaan, niin voi keitellä teetä tai pussikeittoa, kun kerran sähköistä jo maksan itseni kipeäksi. Ruokien hintaa ei tarvitse laskelmaan lisätä, koska söisinhän minä kotonakin. Mutta matkanteosta ei voi pihistää. Autolla on mentävä ja auto tarvitsee bensaa. Mittariin kertyy kilometrejä 600 ja bensaan kuluu seitsemän kymppiä.

Kustannukset 700 euroa. Nollilla siis ollaan, jos ne 200 rättiä tosiaan käyvät kaupaksi.

Mitä järkeä, kysyn itseltäni! Olen tehnyt hommia koko viikon tietäen sen olevan tyystin palkatonta työtä. Teen yhtä kiivaasti töitä vielä seuraavankin viikon vain, jotta en möisi varastoani tyhjäksi tulevan viikonlopun aikana. Yhden messureissun kustannuksiin uppoaa melkein kuukauden palkkani. Todellakin, mitä järkeä? Minun tuotteeni eivät vaan taida olla oikein sopivia kalliisiin tapahtumiin. Niitä pitäisi myydä ihan solkenaan, että saisi edes jotakin tulosta.

Pakko se vaan on silti yrittää olla toiveikas. Ja uskoa, että kaikkien niiden tuhansien upeiden tuotteiden joukosta mahdollisimman moni messuvieras valitsisi minun riepulaiseni. Kyllä mahdollisuudet nollille pääsemiseen ovat olemassa.

Messuilla käyminen on sitäpaitsi erittäin tärkeää markkinointia, ja markkinoinnista täytyy olla valmis maksamaan. Siellähän tavoittaa joukoittain ihmisiä, jotka muuten eivät koskaan törmäisi tuotteeseeni. Kyllä he sitten joulun alla tulevat asioimaan verkkokauppaan, eikös.

Lisäksi takerrun tiukasti siihen ajatukseen, että messureissu on hotelliöiden ansiosta osittainen lomamatka, vaikka siellä hotellissa ei kerkiäkään muuta kuin nukkua. Ja mukaan lähtevän puolison kanssa voi nauttia yhdessäolosta, jota tosin ei ole kuin automatkojen verran ja senkin ajan minä todennäköisesti kuorsaan.

Mutta hotelliaamupala on suurenmoista luksusta ja illalla mennään katsomaan drag showta!

Tervetuloa siis kädentaitomessuille Helsingin Wanhaan Satamaan ensi viikonloppuna!

Joskus työ on myös leikkiä

Olen onnistunut vähän vahingossa hankkimaan itselleni hyvin kiireisen syksyn. Joka toinen viikonloppu on jokin työreissu. Parit messut ja yksi risteily. Siitä risteilystä meinaankin nyt jutustella. Ja samalla kansallispuvun 130-vuotisjuhlavuodesta, koska ne nyt liittyvät hiukan toisiinsa.

Soja heitti haasteen kaikelle kansalle ja kannusti meitä kaikkia tekemään jotakin kansallispuvun kunniaksi. Kansallispuvun syntymäpäivä meni jo elokuun alussa ja vaikka mitä kivaa vuoden varrella onkin syntynyt. Minä olen pahasti jälkijunassa, mutta kun deadline pakkaa päälle, niin alkaa jotain tapahtua täälläkin.

Minun panokseni on nukkeihin liittyvä, koska nuket ovat sydäntäni lähellä. Halusin tehdä kaavat muotinuken kansallispukua varten. Ensin tein puvun Kenille, sitten Hectorille. Totesin heti, että yleistä nukkekaavaa on aika hankala tehdä, koska nukkeja on aivan liian monen kokoisia ja muotoisia, vaikka samaa 1:6-mittakaavaa edustaisivatkin. Jo yksistään Barbien vartalo on muuttunut niin hurjasti, että esimerkiksi istuvan liivin loihtiminen Barbielle ei ollutkaan mikään simppeli juttu. Ja sitten on vielä Pullipit ja Monster Hight ja Blythet ja  FR-nuket ja Phicenit ja ja ja ja....

Ratkaisin asian niin, että suunnittelin kansallispukuisahkoisen asukokonaisuuden, joka ei ole mikään oikea puku, eikä edes muistuta oikea pukua. Se lainaa muotokielensä ja imagonsa kansallispuvuista, mutta on tyystin mielikuvituksen tuotetta. En tehnyt ongelmia aiheuttavaa liiviä, vaan pelkän koristeellisen puseron sekä kietaisuhameen essuineen ja taskuineen. Malli istuu nyt monen tyyppiselle nukelle, vaikka niiden rinnan- ja vyötärönympärykset olisivatkin erilaisia, tai raajat eripituisia.

Homma on nyt siinä pisteessä, että olen saanut mallipuvut ommeltua ja kaavat piirrettyä. Kuvalliset ompeluohjeet ovat vielä työn alla. Yritän selvitä mahdollisimman pitkälle ilman sanallista ohjeistusta, koska haluaisin, että myös kansainvälinen nukkeyhteisö voisi ohjetta käyttää.

Löysin Haapsalusta kansallispukuisahkoisia kankaita ja niistä tulikin hyvät hameet, vaikka tekokuituiset kankaat eivät aivan täydellisen kauniisti laskeudukaan. Ostin sen verran noita hamekankaita, että pystyn tekemään materiaalipakkaukia myyntiin. Pakkaus tulee sisältämään kaikki tarvittavat kankaat, nauhat ja nepparit sekä kaavat. Myyntiin nämä pakkaukset pääsevät lokakuun loppupuolella. Ohjeen kaavoineen laitan myös ilmaiseksi jakoon sitten, kun sen aika on.

Ja miten tämä nyt sitten liittyy siihen lokakuiseen risteilyyn? Siten, että minä saan viedä nukkeni ja ohjeeni laivaan ja esitellä niitä Taito-lehden kabinetissa. Myös Soja on paikalla huiman kansallispukutietoutensa kanssa, ja häneltä voi kysellä mitä tahansa kansallispukuihin liittyvää. Tietenkin siis niihin ihan oikeisiin pukuihin.

Laiva kuljettaa meidät Tukholmaan Syfestivalen-messuille. Ne ovat Ruotsin suurimmat käsityömessut. Lähtö Helsingistä tapahtuu torstai-iltasella 22.10. ja yö nukutaan laivassa. Aamulla Tukholman satamasta on bussikuljetus messuille ja iltapäivällä takaisin laivaan. Seuraava yö nukutaan siis jälleen laivassa. Paluu Helsinkiin on lauantaiaamuna klo 10.

Ja mikä parasta, sinäkin voit tulla mukaan! Matkan voi varata Pohjolan Matkan sivuilta.

Päiväni etanana eli yksi arkinen päivä

Soja on jo monena vuonna kirjoittanut blogiinsa aikataulutetun raportin siitä, miten hänen yrittäjänpäivänsä kuluu. Minusta on ollut kiva lukea noita postauksia, ja alkoi tehdä mieli itsekin kirjoittaa sellainen. Tässä siis minun päiväni murmelina. Eikun yrittäjänä. Tai ihmisenä, oikeastaan.

Klo 7

Kello ei herätä, koska Sulolla on vapaapäivä. Minä alan virkoilla ennen seitsemää. Makaan sängyssä ja mietiskelen eilen illalla katsottua Kätilö-elokuvaa. Hyviin leffoihin jää kiinni, ne eivät päästä otteestaan. Sitten avaan Instagramin ja selailen nukkemaailman postaukset. Niitä tulee aina yön aikana paljon, sillä Amerikka on silloin hereillä.

Aloitan työpäivän jo sängyssä lukemalla kännykästä käsityöyrittäjien foorumin ja sähköpostit. Kello lähestyy kahdeksaa, nousen sängystä, soitan Konnunsuon vastaanottokeskukseen ja saan luvan tuoda lahjoitustavaraa, vaikka sitä on tullut jo paljon.

Käsittelen verkkokauppojen tilaukset, pakkailen ne kirjekuoriin. Keitän meille puuroa ja munia. Sulo heräilee aamupalalle. Kerron, että ohjelmassa on käynti Konnunsuolla. Juttelen Sojan kanssa Facebookin välityksellä. Syödessäni luen päivän lehden. Viimeistelen eilen aloittamani blogipostauksen ja julkaisen sen.

Pesen hampaat ja puen päälleni univormuni eli vanhan kulahtaneen neulemekon, jota käytän kankaanpainohommissa. Painan pinkillä värillä tiskirättejä.

Klo 11

Kun olen saanut rätit valmiiksi, kannamme viikonlopun aikana keräämämme liinavaatteet, talvivaatteet ja lelut autoon. Ajelemme Sojan kodin kautta Joutsenoon. Meitä vähän jännittää mennä pakolaiskeskukseen. Olen käynyt siellä silloin, kun se oli vielä vankila. Lukiossa lakitiedon tunnilla meidät vietiin opintoretkelle oikeustalolle ja vankilaan. Muistan, miten pöyristynyt olin siitä, miten hyvät oltavat vangeilla oli. Oli kuntosalia, kirjastoa, vaikka mitä.

Konnunsuo on maaseutua. Vastaanottokeskus kohoaa keskellä peltoja ja näyttää yhä juuri siltä, miltä sen on ollut tarkoituskin näyttää: vankilalta. Meitä vastaan pyöräilee ja kävelee perheitä. Nauravia lapsia. Hymyileviä naisia. Minuakin hymyilyttää. Eihän tämä paha paikka olekaan.

Mieleni muuttuu pian. Meidät ohjataan sisäpihalle, josta pääsee vastaanottokeskuksen kirpputorille. Opastamaan lähtenyt mies sanoo, että jos poistumme hetkeksikään auton luota, se pitää lukita. Vitsailee jotakin. Minua ei naurata. Me olemme tuomassa tavaraa näille ihmisille. Jos auton kyydistä häviäisi jotain, kun silmä välttää, se olisi mennyt juuri oikeaan osoitteeseen.

Sisäpiha on kaamea. Haluaisin ottaa siitä valokuvan, mutta en kehtaa. Olemme entisen vankilan pihalla ja se todella näkyy ja tuntuu. Valtavat linnamaiset tiilirakennukset kohoavat ympärillä, kappeli on pihan reunalla.

Kannamme laatikoitamme sisälle ankeaan rappuun ja ankeaan kellariin, jossa vastaanottokeskuksen kirppari sijaitsee lukittujen ovien takana. Se on täynnä lajittelematonta tavaraa. Ihmisillä on halu auttaa ja tuoda vaatteita, mutta ymmärrettävästi henkilökunnalla ei ole aikaa niitä käydä läpi. Kysyn toistamiseen, miten voisin päästä auttamaan tavaroiden lajittelussa tai missä vaan muussa hommassa. En oikein saa vastausta.

Minulle on yllätys, että pakolaiset joutuvat maksamaan vaatteista ja tavaroista, joita sinne lahjoituksena menee. Ei paljoa, sillä kyse on pikkukolikoista, mutta silti se tuntuu minusta aivan älyttömältä. Eikö olisi helpompaa vain pitää ovia auki ja jokainen saisi hakea, mitä haluaa? Meitä opastava mies puhuu, että toimittajia on käynyt melkein riesaksi asti ja lahjoituksia tulee liikaa.

Lähdemme pois ja minulla on tosi kurja olo. Käynti paikan päällä oli lannistava. Kaikesta tuli se tunne, että näin tätä ei pitäisi hoitaa. Miten sitten, en tokikaan tiedä. Vaan miten olisi vaikkapa pienempiä yksiköitä lähempänä asutusta? Toivon kovasti, että Imatralta tarjottu hotelli Vuoksenhovi päätetään ottaa vastaanottokeskuksen käyttöön. Voisin kuvitella, että kohtuullisen kokoinen hotelli kaupungin laidalla olisi aika paljon inhimillisempi paikka yrittää totutella elämään vieraassa maassa, kuin megalomaaninen vanha vankila keskellä ei-mitään. Talvikin on tulossa. Voi vain kuvitella, miten ankea se ympäristö on loskasäällä ja pimeällä heille, jotka tulevat auringosta ja lämmöstä.

Klo 13

Kevennämme tunnelmaa pysähtymällä helpolla geokätköllä Joutsenon keskustassa. Palaamme Imatralle ennen kahta, tipautamme verkkokaupan tilaukset postilaatikkoon ja käymme uudessa Prismassa hakemassa salaattilounaat ja muuta ruokaa. Jättimäinen kauppa tympii minua. Raejuustoa ei meinaa löytyä, kaikkea on liikaa. Ihanko oikeasti Imatralle tarvittiin tämän kokoluokan hypermarketti? Ja ihanko oikeasti kannatti jättää Prisman vanha halli tyhjilleen kaikkien muiden tyhjien liikekiinteistöjen lisäksi ja rakentaa mokoma laitos?

Alkaa sataa. Posti on tuonut veropäätökset. Saan palautusta yli neljäsataa euroa, mikä helpotus. Myös uusi Taito-lehti on ilmestynyt. Siinä on artikkeli Artun Koiratarvikkeesta. Minä kirjoitin sen keväällä. Ottamani valokuvat eivät näytä lehden sivuilla aivan niin törkeän luokattomilta, kuin minusta tuntui silloin, kun lähetin kuvat toimitukseen. Keitän kupin teetä ja selaan lehden läpi. Taas monta mielenkiintoista juttua.

Käyn napsauttamassa prässin päälle työhuoneella ja alan kirjoittaa tätä postausta. Samalla, kun prässään rättejä, voin tehdä tietokoneella hommia. Prässiin mahtuu kerrallaan kaksi tiskirättiä. Ne käryävät siellä kolme minuuttia. Minulla on siis aina kolme minuuttia aikaa kirjoittaa, käydä sitten vaihtamassa rätit ja taas kolmeksi minuutiksi koneelle. Koska tästä työpäivästä katosi pari tuntia Konnunsuolle, työaikani kestää poikkeuksellisesti neljään saakka.

Klo 15

Vaihdan tulostimeen uuden värikasetin ja tulostan Tomppa-kalentereita. Tulostan myös hintalappuja, tuotelappuja ja muuta sellaista pientä, jota tarvitaan messuilla parin viikon kuluttua. Harjoitusmessuosastoni on vallannut puolet työhuoneesta ja kaaos käy hermoilleni. Kun eilen painetut rievut on prässätty, prässäilen vielä pipoja. Nekin ovat uusi juttu Tomppa-tuoteperheeseen. Lopuksi prässään messuosastolle lähtevät pöytäliinat ja kieputan ne rullalle, jotta pysyvät sileinä seuraavat kaksi viikkoa.

Vastailen sähköposteihin, maksan laskuja. Ruoka tuoksuu, kun Sulo kokkailee keittiössä. Sitten hän lähtee harrastuksiinsa.

Kello tulee neljä ja työpäiväni päättyy. Minulla olisi vähän flow päällä, mutta pakotan itseni lopettamaan, koska tiedän, että liiallinen flow vie minulta yöunet. Avaan läppäriltä to do -listani ja huomaan, että olin aikatauluttanut itselleni vapaapäivän täksi päiväksi. Vedän monta kohtaa yli huomisen päivän listasta. Voinhan pitää vapaapäivän loppuviikolla, jolloin luvattiin kesäistä ilmaa.

Klo 16

Katson vielä Työhuoneen Facebookin ja kirjoitan lisää tätä postausta. Jalkojani särkee. Olen istunut liikaa viime päivinä. Koska juuri nyt ei sada, lähden ulos. Ravistan omppupuuta, joka armollisesti suo minulle yhden omenan. Otan sen mukaani ja polkupyöräilen rannalle. Yritän kuvata Kenistä kesäisiä kuvia ja saada sen mahtumaan samaan ruutuun sateenkaaren kanssa.

Alkaa hiukan sataa ja menen uimaan. Päivän paras hetki. Vesikin taitaa olla lämpimämpää kuin heinäkuussa. Mitenkään tolkuttoman pitkään en tarkene pulikoida, vaikka tuntuu kurjalta nousta poiskaan. Pukeudun ja lähden polkemaan kotia kohti.

Ovella huomaan hukanneeni avaimeni. Arvelen niiden lopsahtaneen kassista siinä vaiheessa, kun fillari kaatui rannalla. Särkevien jalkojen vuoksi olisi fiksuinta kävellä takaisin rantaan, mutta tiedän nälkäkiukun jo vaanivan lähettyvillä. Siksi valitsen mopon. Se nikottelee, ei ole syksyihminen. Avaimet sentään löytyvät juuri sieltä, mistä arvelinkin.

Klo 18

Syön Sulon laittamaa ruokaa ja soitan samalla äidille. Vaikka ei pitäisi istuskella, istun silti tietokoneelle ja lataan sille kuvat kamerasta ja lisään ne tähän postaukseen. Kirjoitan päivän tapahtumakoyhää tarinaa ja tajuan, ettei minulla tietenkään ole kuvitusta aamupäivään. Epätasapainoinen kuvien asettelu blogitekstissä häiritsee minua. Niinpä otan kameran ja painun takaisin pihalle nappaamaan pari symbolista kuvaa Konnunsuo-episodia varten.

Kello on seitsemän illalla. Sulo ei ole palannut kotiin. Minua paleltaa vieläkin mopoilun jälkeen, joten vedän kumpparit jalkaani ja lähden leikkaamaan nurmikkoa. Ruohonleikkurikin nikottelee. Eikö sekään ole syksyihminen?

Kehoni lämpenee leikkuria työnnellessä ja jalatkin alkavat tuntua paremmilta. Yhtäkkiä kone sammahtaa eikä suostu enää käynnistymään. Mielessä käy, ettei tämä taida olla mikään suurten menestysten päivä. Koska ilta on lempeä, puuhailen pieniä pihahommia ja yritän välillä vetää leikkuria käyntiin. Lopulta se sitten pärähtääkin ja saan loput nurmikosta ajettua.

Tulee hämärä ja minua alkaa väsyttää. Meinaan huolestua, missä Sulo viipyy, vaikka ihan hyvin tiedän, että niin kauan, kuin yksikin kauppa on auki, ei pidä ihmetellä, mihin Lintunen on jäänyt.

Klo 20.30

Pimeä tulee jo kovin aikaisin. Menen sisälle, surautan iltapalasmoothien ja asetun taas tämän postauksen pariin. Onpa työlästä. Silti oudon koukuttavaa. Arvelen, että kukaan ei lue tätä loppuun asti. Tämä on tylsin postaus, jonka olen koskaan kirjoittanut. Sulo palaa kotiin. Hän on ostanut meille toisen venäjänkielenkirjan, koska yhteisestä kirjasta lukeminen ei ole ollut kaikkein kätevintä, vaikka paripulpetissa istutaankin.

Minä saan postauksen melkein loppuun. Kun julkaisen tämän, on aika pujahtaa peittojen alle. Ensin katson nukkejutut ja postaan Kenin uimarantakuvan, sitten luen Taitoa. Olemme luultavasti unessa kymmenen maissa.

Hermanni ja muita raatoja

Onnistuin sitten tietysti tappamaan lihansyöjäkasvini Hermannin. Se alkoi mustua, kun aurinko elokuun alkupuolen päivinä vihdoin alkaa paistaa. En siis ollut Hermannin kanssa ollenkaan samalla aaltopituudella. Minun olisi pitänyt tajuta siirtää se johonkin hämärään huoneeseen samalla, kun itse nautin siitä, että punainen salonki lopultakin kylpi valossa.

Kun tarpeeksi monta kertaa lyön päätäni seinään, alan minäkin jotain oppia. Minusta ei vaan ole hoivaajaksi. Ei ihmisten, eläinten eikä kasvien. Eikä varsinkaan niiden kasvien.

Taannoin tuhosin viimeisenkin kukkapenkkiviritelmäni. Kun siinä ei kasvanut kukkia nimeksikään, niin mitäpä sitä säästelemään. Päätin myös tuhota mansikkapenkkini. Jos oman sadon mansikat voi laskea yhden käden sormilla, niin aika turhaa sellaistakaan viljelmää on varjella. Paremmat marjat voin käydä ostamassa puutarhayrittäjiltä. Ja käynkin.

Kukkivat pihat ovat ihania. Ihailen niitä ja haluan samaa meille. Ihailen myös niitä ihmisiä, jotka kasvattavat omat retiisinsä ja perunansa. Haluaisin olla samanlainen.

Mutta enhän minä ole. Kasvattaminen ei ole minulle luontaista. Ei minua yhtään kiinnosta ottaa selvää, miten mitäkin kukkaa tai vihannesta pitäisi hoitaa. Ainoa puutarhatyö, josta oikeasti nautin, on ruohonleikkuu. Ja senkin ilon ne kukkapenkit hankaline reunakiveyksineen meinaavat pilata.

Nyt olen lopultakin siinä pisteessä, että hyväksyn sen, ettei minusta tule viherpeukaloa. Eikä se haittaa mitään. Piha voi olla kaunis ilman hortensioita ja pasuunakukkiakin. Ja pakastimen saa täyteen muiden kasvattamilla herkuilla. Kun vapautan itseni kukista ja hyötykasveista, vapautan itseni myös siitä syyllisyydestä, jota ne huonosti voivina ja hoitamattomina minulle aiheuttavat.

Hassu juttu kuitenkin, että juuri tänä kesänä minun istuttamani omenapuu päätti lopultakin tehdä hedelmiä. Melkein kolmekymmentä punaista omppua kypsyy juuri nyt sen ohuilla oksilla. Kyllähän se sielua lämmittää.

Tähän loppuun vastailen haastekysymyksiin, jotka kulkeutuivat tänne bussista Australiasta, kiitokset Jonnalle!

1) Lasketko blogisi saamaa palautetta? Jos, niin mistä syistä?
Nyt en oikein ymmärrä kysymystä. Mitä palautetta? Joskus saan sähköpostia tai oikeaa postia lukijoilta ja sellaiset yhteydenotot tuntuvat aina tosi hyviltä. Mutta miten niitä lasketaan? En enää edes jaksa kytätä lukijamääriä niinkuin ennen.

2) Onko elämässäsi ollut yhtä suurta käännekohtaa, johon suhteutat elämääsi ennen/jälkeen-vertauksin? Mikä?
On. Sulon saapuminen elämääni. Niin moni asia muuttui sen seurauksena ja erityisesti minä itse olen muuttunut paljon Sulon myötävaikutuksella. Ne muutokset ovat olleet hyviä. Olen saanut enemmän itseluottamusta, aloin kyetä taas työntekoon, itkeminen on muuttunut hymyksi.

3) Millä kielellä haluaisit oppia ilmaisemaan itseäsi sujuvasti?
Monellakin. Puhun englantia tyydyttävästi ja olisi ihanaa osata puhua sitä keskustellen. Mutta eniten haluaisin puhua sujuvaa espanjaa. Se on kieli, josta todella tykkään. Se myös yrittää tunkea sekaan aina, kun tarkoituksenani olisi puhua venäjää, ruotsia tai saksaa.

Kupla puhkeaa

Kuva: Khaled Barakeh 

Säästyn paljolta, kun minulla ei ole enää kavereita Facebookissa. Silloin, kun niitä oli paljon, joka ikinen aamu silmieni eteen avautui taistelukenttä. Milloin aiheena oli seksuaalivähemmistöjen oikeus adoptoida lapsia, milloin transihmisten oikeus käyttää itselleen sopivinta pukuhuonetta. Välillä tehtiin Haavistosta presidenttiä ja välillä itkettiin jytkyjä. Asiat nostattivat suuria tunteita ja vaikka oma kaveripiiriini pääasiassa koostui samanmielisistä, keskusteluihin osallistuivat äänekkäästi myös toisinajattelevat.

Minä otan hyvin helposti kierroksia siitä, mitä Sulo tuossa "mies kertoo" -osiossa nimitti "ihmisten ajattelemattomuudeksi ja vääryydeksi". Sulo on korrekti. Minä kutsuisin sitä ihmisten idioottimaisuudeksi. Niinpä olen vuosien varrella ladellut napakoita sanoja niin koirien kuin lastenkin kasvatuksesta, yrittäjyyden epäkohdista ja kettutarhoihin hyökkäyksistä. Ja lopputulos oli aina sama: juupaseipäs-kinastelu jatkui loputtomiin, oma mieli kiihtyi, kaikille tuli paha mieli ja maailma ei todellakaan muuttunut yhtään paremmaksi paikaksi. Se ei muuttunut paremmaksi silloinkaan, kun kaikilla miehillä oli yhtäkkiä tuuheat viikset tai kun kaikkien profiilikuviin ilmestyivät sateenkaaren värit. Se, että korkeasti koulutetut, hyvällä älyllä ja sydämellä varustetut tuttavani istuivat 24 tuntia päivässä Facebookissa "parantamassa maailmaa" alkoi suoraan sanottuna v*tuttaa minua. Lujasti. Facebook-aktivismi on hyödyttömintä ajankäyttöä, mitä tiedän. Ja silti sorruin siihen koko ajan itsekin. Facebook toi minusta esiin ilkeimmät puoleni.

Halusin jättää Facebookin kokonaan, mutta yrityksen on oltava Facebookissa, jos haluaa olla olemassa. Ainoa vaihtoehtoni oli siis sanoa heihei kaikille niille, jotka olin kavereihini kerännyt. Sillä jos ei ole kavereita, ei ole myöskään taistelutannerta etusivulla.

Se oli oikea ratkaisu. Ei nouse verenpaine enää. Ei tarvitse tietää, että ne idiootit ovat yhä olemassa ja ilmeisesti entistäkin äänekkäämpinä. Saan elää rauhassa siinä omassa kuplassani, jossa minun oikeustajuni on se ainoa oikea. Seuraan vain tahoja, joiden toiminta kiinnostaa minua ja jotka tekevät tärkeitä asioita todellisessa maailmassa. Minun etusivuni täyttyy siis hyvillä uutisilla.

Mutta Facebook on katala. Se heittelee silmiini niiden parin jäljelläolevan kaverini kavereiden julkaisuja, joissa taistelu jatkuu yhä. Pakolaisteema läpäisi turva-aitani ja tunkeutui suloiseen kuplaani. Olen järkyttynyt. Tämäkö on Suomi tänään?

Kuva: Khaled Barakeh 

Kuva Välimereltä ajatuneesta pienen pojan ruumiista pysähdytti minut. Miksi se ei kosketa jokaista? Miksi on ihmisiä, jotka näkevät tuon pienen ruumiin edustavan raiskaajien, terroristien ja moskeijoiden vyöryä meidän lintukotoomme? Luin kauheita sanoja, joita ihan tavallisen näköiset ihmiset kirjoittavat Facebookissa. Mikä tätä porukkaa oikein vaivaa?

Suomella menee nyt huonosti. Työpaikkoja menetetään, yrityksiä menee nurin, kauppoja sulkeutuu, työttömyys kasvaa. Kyllä. Mutta on maita, joilla menee vielä huonommin.

Jokaisen olisi syytä leikkiä ajatusleikkiä. Tässä on sinun kotisi, perheesi ja kaikki se, mitä rakastat. Millainen tilanne ympärilläsi täytyisi olla, jotta keräisit kaiken omaisuutesi ostaaksesi paikan kumiveneessä kolmenkymmenen vieraan ihmisen kanssa ja lähtisit ylittämään merta? Määränpääsi olisi paikka, josta et tietäisi mitään. Sinulla ei olisi siellä ketään odottamassa, ei tietoa asumisesta, työstä, toimeentulosta. Et osaisi sanaakaan kieltä, jota vastarannalla puhutaan. Et edes olisi varma, pääsetkö terveenä tai hengissä sinne saakka. Millainen olisi se Suomi, josta haluaisit päästä pois niin palavasti?

Miksi syytetään niitä nuoria miehiä, jotka selviävät tuosta matkasta ja pääsevät kaikkea muuta kuin hyviin oloihin vastaanottokeskuksiin tai pakolaisleireihin? Miksi heidän kuuluisi jäädä kotimaahansa, jossa heidät pakotettaisiin mukaan terroristijärjestöihin tai sotajoukkoihin tappamaan muita ja tullakseen tapetuiksi? Miksi heidän tulisi jäädä kotiinsa ja lähettää matkaan naiset ja lapset? Nämä nuoret miehet ovat ymmärtääkseni matkassa juuri siksi, että he ovat perheidensä ainoat, joilla on fyysinen mahdollisuus selvitä matkasta ja määränpään koettelemuksista. Olisiko heidän haaveensa ehkäpä saada uusi parempi elämä uudessa maassa ja auttaa sen jälkeen perhettään?

Mitä on tämä puhe elintasopakolaisuudesta? Paremman elintason toivossa on matkustettu kautta aikojen. Suomesta on lähdetty sankoin joukoin Ruotsiin, Amerikkaan ja Australiaan, koska on kuviteltu elämän olevan siellä kultaista. Mitä väärää siinä on? Minäkin haluaisin muuttaa Espanjaan elintasoni kohottamiseksi, koska minun käsitykseni mukaan auringonpaiste kohentaisi elintasoani aivan olennaisesti. Mutta en lähde, koska pärjään vielä täällä.

Ne jotka lähtivät, eivät enää pärjänneet. Huvikseen he eivät jättäneet kaikkea tuttua ja lähteneet silmittömän vaaralliselle ja epätoivoiselle matkalle. 

Melko lähellä meitä on Konnunsuon vastaanottokeskus. Se on eristyksissä keskellä maaseutua, valtava kolkko rakennus, joka aiemmin piti sisällään rikollisia. Sinne mahtuisi 300 ihmistä. Siellä on tällä hetkellä 400 pakolaista. Heille pystytetään telttoja. Telttoja? Syyskuussa? He odottavat asiansa käsittelyä epätietoisuudessa puolen vuoden ajan majoittuneena kuin karjalauma.

Nyt on se aika, että minä kysyn, mitä voin tehdä. Miten voin auttaa oikeasti? Eikä vain mesota sosiaalisessa mediassa?

-------

Vastaus löytyikin yllättäen sosiaalisesta mediasta. Konnunsuon asukkaita voi auttaa ainakin näin lahjoittamalla tarpeellista tavaraa.  Konnunsuo hukkuu jo avustustavaraan, joten toistaiseksi ei tarvita lahjoituksia. Mutta ne, jotka tykkäävät kutoa, sukkien lahjoittamiseen löytyy tietoa täältä.

------

Totuuksia miehen suusta

Nappasin mukaani hauskan haasteen Tarun Outo Valo -blogista. Siinä ideana on se, että bloggaajan puoliso vastaa bloggaajaa koskeviin kysymyksiin. Näihin vastaa nyt Sulo Lintunen.

1) Missä Sussu on syntynyt?
(Syvä hiljaisuus...) Uudellamaalla.... Vantaalla?

2) Jos Sussu katsoo telkkaria, sieltä todennäköisesti tulee...
Joku tositeeveeohjelma.

3) Minkälaisista elokuvista hän pitää?
 Mmmmmm... Sie tykkäät ainakin sellasista, ehkä haikeista ja tosielämään perustuvista kohtaloista.

4) Minkälaista musiikkia Sussu kuuntelee?
Cheekiä!

5) Minkä kastikkeen hän valitsee salaattiinsa?
Valkosipuli, mutta jos on pakko Jutan mukaan syödä, niin pelkkää öljyä.

6) Mikä on hänen inhokkiruokansa?
Äitin makkarakastike.

7) Mitä hän voisi syödä päivittäin kyllästymättä?
 Kaikkia herkkuja. Makeita asioita.

8) Kun menette ulos illalliselle, mitä Sussu tilaa?  
Tuota tuota. Ulkomaan reissuilla ainakin umpimähkään mitä sattuu. Ymmärtämättä yhtään, mitä on tilannut.

9) Jos leipoisit hänelle synttärikakun, millainen se olisi?
Ohoh. Noh noh, sen varmaan pitäisi olla pavlova ja siinä pitäisi olla joku kaunis henkilökohtainen koristus. Mutta mie en kyllä osaisi leipoa sellaista.

10) Mikä on Sussun kengännumero?
Haaahhaaahhhhaaaa! 35 - 40! Haahhhaaaa! Pitääkö tää selittää? Alkuaikoina siulla oli niin pieni ja simpsakka jalka ja jostain syystä kauhean huonosti istuvia kenkiä. Iän myötä on käynyt joku herääminen. Tai jalka on kasvanut.

11) Jos Sussu keräilisi jotain, se luultavasti olisi...
Joku lelu.

12) Kuka on hänen paras ystävänsä?
Mie.

13) Asia, jota usein teet, josta Sussu ei pidä?
Vaik mitä. Sie aina miulle marmatat kaikesta.

14) Minkä parissa Sussu mielellään viettää useita tunteja?
Nukkeleikkien. Mutta niidenkin ohi menee se siun iPhone.

15) Mitä hän osaa erityisen hyvin?
Ainakin ottaa nukkevalokuvia. Piirtää. Siulla on hyvä tilannehuumorintaju. Ja sit sie osaat myös draamailla.

16) Mikä on oudointa, josta Sussu tykkää?
Vaikee sanoa, mikä olisi kaikista oudointa. Mitä rähjäisempi mökki, sitä kauniimpi se on siun silmissä. Ja se hirveä Lundbyn kuminukke, mitä mie en voi sietää! Yök!

17) Mitä kolmea asiaa hän kantaa aina mukanaan?
iPhone. Vesipullo. Ja rahat, joita ei olekaan mukana.

18) Mikä saa hänet ärsyyntymään?
Mikähän ei saisi? Ja mitenköhän sen nyt sanoisi korrektisti? Ihmisten ajattelemattomuudesta ja vääryydestä sie ärsyynnyt. Ja voimakkaista hajusteista.

19) Entä piristymään?
Tökkiminen!!!! Hehehhhee, piristyit heti!

Kiitos Sulo. Näihin ei ole paljonkaan vastaansanomista. Viekää te nyt tämä haaste mennessänne!


 PS: Sulo lähettää isot kiitokset KirsiMaritalle! ♥

Aina se jaksaa yllättää

Venäjänmaa nimittäin. Juuri kun sitä kuvittelee, että on alkanut muodostaa jotakuinkin realistisen käsityksen siitä, miltä Venäjällä näyttää, saakin todeta erehtyneensä pahan kerran. Niinkuin olette näistä postauksistani rajan tuolla puolen jo todenneetkin, olen nähnyt Venäjällä tähän mennessä lähinnä laiminlyötyjä rakennuksia, kuunpintaa muistuttavia maanteitä, rähjäisyyttä, raunioitumista, nuhjuisuutta ja likaisuutta. Sitä kaikkea, jossa voi kyllä nähdä kauneutta, jos katsoo vain pintaa, eikä sitä, mitä se tarkoittaa. Rapistunut seinähän on kaunis, mutta se tarkoittaa taloa, jonka romahtaminen on enää ajan kysymys. Ja jos jossain on luonnonkaunis paikka järven rannalla tai metsän reunassa, niin takuuvarmasti siinä on myös silmitön määrä roskaa ja kakkapapereita.

Eilen kävimme pitkästä aika ajelulla naapurimaan puolella ja saimme todeta kaiken tuon edellä mainitsemani venäläisen todellisuuden olevankin vain kolikon toinen puoli. Kohteenamme oli Zelenogorsk, jonka suomalaiset tietävät parhaiten Terijokena. Oli kaunis päivä ja minä olin selvinnyt hengissä myyntitapahtumien putkesta, joten pieni pako arjesta oli enemmän kuin kohdallaan. Siis päätimme lähteä uimaan Terijoen hiekkarannoille!

Jo automatka oli ihmetystä täynnä. Venäjällä olemme ehtineet tottua teihin, joita ei oikeastaan voi teiksi edes kutsua. Kraatereita, onkaloita ja kuiluja siellä täällä niin, että suorallakin tiellä pitää käännellä rattia eestaas niitä väistellessä. Koko ajan pitää pienesti jännittää, hajoaako auto tärähtäessään johonkin yllättävään monttuun, kun takana tuleva rekka hengittää niskassa. Ja matkan tekoon uppoaa aina huomattavasti enemmän aikaa kuin siihen on Google Mapsin perusteella varattu.

Vaan ei tällä kertaa! Reitti Viipurista Pietariin olikin superhyvää tietä. Paremmmassa knnossa se tie oli kuin moni suomalainen moottoritie. Leveille pientareille oli helppo väistää hurjastelijoita ja tie oli suora ja tasainen. Olimme parissa tunnissa perillä ja näimme jotain aivan eriskummallista.

Silmiemme edessä olikin hyvin hoidettuja rakennuksia, tasaisia nurmikoita, särmikkäitä pensasaitoja, moderneja rakennuksia ja vanhoja, ehjiä pitsihuviloita. Ja kukkia! Kaikkialla oli värikkäitä ja näyttäviä kukkaistutuksia. Kaupatkin näyttivät kaupoilta, eivätkä mystisiltä luolilta, jonne ei meinaa tohtia astua sisään. Yhtäkkiä olimmekin saapuneet paikkaan, joka ei lainkaan tuntunut siltä Venäjältä, jonka me olemme oppineet tuntemaan.

Ja ne hiekkarannat! Hyvänen aika, miten rauhallinen ja hiljainen uimaranta meitä odottikaan. Ja niin siisti. Yhtäkään roskaa ei lojunut missään, yhtäkään lasinsirpaletta ei joutunut väistelemään. Yksikään kulkukoira ei pälyillyt meitä. Ihmiset hymyilivät.

Tämä reissu kiteytti sen, miksi minä niin kovasti Venäjästä tykkään: se ei ikinä jätä yllättämättä.

Valitettavasti vaan upea hellepäivä muuttui hetkessä harmaaksi kaatosateeksi ja minun mieleni musteni. Sateessa emme jääneet paikalle pitkäksi aikaa, vaan lähdimme kotimatkalle, mutta takuulla suuntaamme Zelenogorskiin uudelleen. 

Kotimatkalla ostimme takakontin täyteen kanttarelleja ja mustikoita naisilta, jotka kyyhöttivät moottoritien varrella myymässä metsän antimia. Minä kun en osaa löytää sieniä, olin onneni kukkuloilla, kun sain ostaa venäläismummoilta kaksi muovikassilta keltaista herkkuani. Ja ne naiset olivat silminnähden tohkeissaan, kun joku hupsu turisti osti kerralla pöydän tyhjäksi.