Hyvää lukemista

Minulla on jo muutaman vuoden ajan ollut tapana mennä iltaisin sänkyyn kirjan ja kuuman kaakaon kanssa. Kun jätän kännykän keittiön pöydälle äänettömänä ja asetun petiin yhdeksältä, olen hyvässä lykyssä unessa kymmeneltä ja herään riittävän yöunen jälkeen aamuseitsemältä.

Mutta sitten joskus käykin niin, että olenkin vahingossa napannut kirjastosta aivan liian hyvän kirjan. Sopiva unikirja olisi nimittäin sellainen "ihan semi-ok" eli tarpeeksi hyvä pitämään ajatuksen tekstissä, mutta tarpeeksi tylsä, että sen ääreen torkahtaa. Hyvä kirjallisuus sen sijaan on hankalaa iltalukemista, koska en pysty lopettamaan, vaikka silmäluomet jo roikkuisivat puolitangossa. 

Eräänä päivänä kirjastossa otin käteeni Anna Soudakovan kirjan muistaakseni siksi, että siinä oli vihreää väriä kannessa ja saisin sillä kirjaston lukuhaasteesta yhden kohdan täytettyä. Enpä osannut arvata, miten se kirja vei minut mukanaan! Soudakovalta on ilmestynyt kaksi muutakin kirjaa, ja minä tietysti heti ryntäsin kirjastoon hakemaan ne kaksi muutakin. Jokainen näistä kirjoista on sukutarina, joka alkaa vuosikymmenten takaa Neuvostoliitosta ja päättyy nykypäivän Suomeen. Ja minä jouduin joka ilta hakemaan kännykän sänkyyn, sillä kesken lukemisen piti jatkuvasti guuglailla lisätietoa. Halusin ymmärtää paremmin ja nähdä mielessäni tapahtumapaikat realistisemmin. Minulta kului siis pari viikkoa ihan naurettavan lyhyillä unilla, kun en malttanutkaan laskea kirjaa tai kännykkää loputtomine lisätietoineen käsistäni.

Minä tykkään todella paljon lukea historiallista fiktiota. Rakastan kirjoja, jotka liittyvät todellisiin tapahtumiin, mutta eivät välttämättä todellisiin ihmisiin. Miten koulun historia onnistuikin olemaan niin ankeaa, vaikka historia kuitenkin on loputon huikeiden ja hurjien tapahtumien aarreaitta!

Kaipaisin sellaista suoratoistopalvelua, jossa olisi paljon hyviä historiadokumentteja. Tällä hetkellä minua kiinnostaisi erityisesti Venäjän historia. Onhan se erikoista, miten siellä on aina ollut vallassa uusi yksinvaltias edellisen jälkeen, ja jokainen on vuorollaan pannut koko valtakunnan mullin mallin. Ja jokaisen pillin mukaan on kansa tanssinut kuuliaisesti. 

Areenasta sentään löytyy joitain kiinnostavia toiseen maailmansotaan liittyviä dokkareita, joita olen katsellut sateisina päivinä. Suosittelen erityisesti katsomaan sarjan Suomen ja Natsi-Saksan liittolaisuudesta. On se hyvä, että näin 80 vuoden jälkeen meilläkin sotapropaganda lopulta antaa tilaa sille, miten paljon Suomessa todellisuudessa tiedettiin holokaustista ja miten paljon Suomi osallistui sotarikoksiin. 

Nyt minulla muuten on meneillään aivan täydellinen iltalukemiskirja. Se on niin tylsä, että joka ilta, kun otan sen käteeni, joudun miettimään, että mistäs tässä olikaan kyse. Mutta se sijoittuu jouluun ja sillä saa yhden lukuhaasteen kohdan ruksittua yli!

Jumissa kotona

Nyt, kun kolmesta eri syystä (sää, Helmut ja varvas) en olekaan tien päällä seikkailemassa, vaan kotosalla, olen koittanut asennoitua tähän käänteeseen mahdollisimman positiivisesti. 

Kylämme on erityisen kaunis tähän aikaan vuodesta ja onkin oikein mukavaa vain ihailla kaikkea kukkivaa ja vehreää. Yritän tyynnyttää itseäni, kun lasten kirkuminen ja skuuttiterrorismi äityvät korviahuumaavaksi möykäksi. Onhan kuitenkin hienoa, että tässä kylässä lasten on turvallista riehua keskenään pitkin poikin. Ja kyllä lasten täytyy saada pitää älämölöäkin - niin olen minäkin kakarana saanut. 

Ihan koko ajan ei edes sada, ja viileämpi aurinkoinen ilma on ollut miellyttävä pihahommiin. Olenkin saanut nikkaroitua portaiden alle oven ja öljyttyä puutarhakalusteet. Tuleva apilanurmikkonikin jo vihertää. Nukkekoditkin olen fiksaillut talven vaurioiden jäljiltä ja jos jostain äkkiä ilmaantuisi pari lavakaulusta, pääsisin laajentamaan nukkemaailmaa. 

Toisaalta kuitenkin tämä toukokuulta tuntuva kesäkuu on vähän harmillinen juttu, sillä suppailemista en kykene harkitsemaankaan, eikä edes uiminen ole houkutellut. Ja juuri nuo asiat ovat täällä Saimaan rannalla asumisen suuria iloja. Kesäkesä tulee jäämään traagisen lyhyeksi, jos koskaan alkaakaan. 

Helmut on nyt autojen sairaalassa osastohoidossa, mutta lopullinen diagnoosi ja toipumisennuste ovat minulle yhä hämärän peitossa. Tiedän saavani laskun maksettua, sillä tässä kuussa minulle tulee tosi hyvin rahaa. Valitettavasti Kelan ajattelun mukaan niin suuren rahan pitäisi riittää pitämään minut hengissä kai syyskuun loppuun saakka. Onneksi ADHD-lääke pitää pääni sillä lailla kurissa, etten jo nyt etukäteen pyöri täällä tuskissani peläten loppukesän laskujen maksamista. 

Koska Helmutilla ei ole saanut ajaa, olen liikkunut fillarilla ja sehän on aina plussaa terveydelle. Mopoa en ole viitsinyt ottaa ajoon, sillä ilmat ovat niin viileät, ettei mopoilu vielä ole nautinto, enkä minä edes tiedä, pääsenkö vielä kuitenkin helmustelemaan lähiaikoina. Mutta ennen kuin uskallan lähteä minnekään, on mätänevä varpaani pakko saada kuntoon. En ole pystynyt oikein kävelemään viikkoihin ja vuoden paras metsässäliikkumisaika on mennyt minulta ihan hukkaan. Voin nilkutella eteenpäin vain crocseilla, koska niissä on tilaa varpaille, eikä hauras uusi iho hierry puhki. 

Ilmeisesti varvastani ei sitten kuitenkaan vaivaa silsa, vaan ehkä jokin bakteeri. Mätin siihen kahden viikon ajan lääkärin määräämää sienivoidetta ja varpaani suoraan sanottuna syöpyi silmissä. Lopetin sen käytön ja kraaterit alkoivatkin kuroutua umpeen ja parantua mukavasti. Uskalsin kylpylässäkin käydä allasosastolla kengät jalassa. Mutta kotiinpaluun jälkeen varpaaseen ilmestyivät uudet kirvelevät paukamat ja menin uudelleen lääkäriin. Sain vahvempaa voidetta, joka välittömästi pahensi tilanteen samaan jamaan kuin se edellinenkin voide. Kolmannella lääkärikäynnillä sain antibiootit ja jos ne eivät viikossa auta, on mentävä jälleen lääkäriin. Yli kuukauden könkkääminen kelvottomalla jalalla ja hukkaan heitetyt eurot ovat jo kallistaneet minua kohti amputaatiota. 

Eikös tämä olisi voinut osua toimeentulotukikuukausille, kun ei tarvitsisi itse maksaa turhia lääkkeitä ja lukemattomia käyntimaksuja... tai amputointia.

No, voisi tottakai mennä paljon, paljon, paljon huonomminkin! Onneksi tosiaan on se ADHD-lääkkeen tuoma tyyneys näiden vastoinkäymisten edessä, enkä ole vajonnut murheen alhoon! Se panee minut miettimään, miten turhaan mahdankaan syödä mielialalääkkeitä. Eiväthän ne pillerit näiden 20 vuoden aikana ole masennuksia ikinä estäneet! Ja nyt Elvansen ansiosta mieleni on tyyni ja monta pykälää tavanomaista valoisampi.

ADHD-leiri

Kotona taas. Olipa ihanaa herätä värien keskellä, eikä ankeassa valkoruskeassa hotellihuoneessa, jonka yhtä seinää peittää julma jättiläispeili.

Siirtymävaiheet ovat minulle hankalia ja siksi päätin ihan alkuunsa, etten edes yritä heti kyetä normaaliin kotiarkeen. Tämän päivän (ja ehkä huomisenkin) käytän siihen, että asemoin itseni taas uudelleen. Yritän siirtää itseni pois niistä 13:sta ihmisestä, joiden kanssa olen viettänyt tämän viikon ja suunnata ajatukseni taas niihin, jotka kuuluvat arkeeni. Venyin aamulla sängyssä, koska univelkaa on kovasti, purin reissukassit ja pesin pyykit, meinaan syödä miten sattuu ja kirjoittaa tämän blogipostauksen. Kauppaan on pakko jossain vaiheessa polkaista, mutta muuten saan elää kuin elinkelvoton.

Matka Kuopioon sujui kuitenkin yllättävän kivuttomasti, vaikken Helmutilla päässytkään liikkeelle. Kimppakyytini toisen kurssilaisen autossa oli hetkessä ohi, sillä hän onneksi oli sellainen vilkas ja puhelias ihminen, jollaisen seurassa myös minä olen oma vilkas ja puhelias itseni. Rauhallisten, miettiväisten ja vaiteliaiden seurassa minä helposti ahdistun ja muutun vaivautuneeksi ja teennäiseksi, mikä sitten johtaa ihan fyysiseen epämukavuuteen, jota on vaikea karistaa niskastaan.

Minua vähän hirvitti, millaista on viettää viisi päivää 11 muun ADHD-tyypin kanssa, koska pahimmillaan se voisi olla yhtä hulabaloota. Riemukseni kaikki olivat ihan oikeasti aikuisen iässä ja suurin osa osallistujista oli keski-ikäisiä naisia. Vaikka ongelmille olikin saatu selitys vasta näin myöhäisellä iällä, niin kaikilla oli opittuna kantapään kautta selviytymiskeinoja ja käyttäytymissääntöjä. Osalla porukasta oli myös pelkkä ADHD:n tarkkaamaton muoto, eli he eivät ole tällaisia sähköjäniksiä kuin minä. Ihan liialliseksi ei siis päällepuhuminen käynyt ja ohjaajilla oli tarpeeksi napakka ote innokkaan jaarittelun suitsimisessa. 

On muuten todella inhottavaa huomata, että vaikka minä Majiksella opin olemaan keskeyttämättä toisia, olen sen taidon menettänyt nyt, kun elän itsekseni.

Toinen vetäjistä olikin yllättäen minulle tuttu tyyppi. Sama ihana psykoterapeutti, joka veti eroleiriä silloin, kun minä loppukesällä 2018 sellaiselle eksyin. Sillä hetkellä kun näin hänet, minä tiesin, että tästä tulee ihan mahtava leiri. Ja tuli.

Vaikka aiheet olivat tuttuja, ei kertaaminen tehnyt yhtään pahaa, koska muistini on mitä on. Ja lisäksi on aina ihanaa kuulla toisten kokemuksia. Muutama uusi oivalluskin jäi jonnekin takaraivoon, ja ne toivottavasti auttavat parisuhteeni kanssa. Erityisen mukavaa oli saada kuulla psykiatrian erikoislääkärin luennolla sellaisia juttuja, jotka mielestäni eivät tule virallisissa yhteyksissä esiin lainkaan.

Esimerkiksi minusta on kamalaa, miten jotkut - myös jotkut ADHD-ihmiset itse - ovat hyvin jyrkkiä siinä, ettei saisi vedota ADHD:hen erityiskohtelun toivossa. "Ei saa käyttää ADHD-korttia!" Itse olen aivan eri mieltä. Saa käyttää ja pitää käyttää! Minusta on silkkaa väkivaltaa, että meidän pitäisi sopeutua neuronormaalin yhteiskunnan vaatimuksiin ja sääntöihin. Miksi pitäisi pakottaa ADHD-teini ruokailemaan keittiön pöydän ääressä, jos muiden perheenjäsenten suuäänet tekevät hänet tuskaiseksi? Tai miksi minut pitää yrittää pakottaa normaaliin päivätyöhön, jos se panee koko muun elämäni paskaksi? 

Siksi olikin kiva kuulla psykiatrin suusta, että ADHD:ta voi tutkia kahdelta kantilta: lääketieteelliseltä tai neurodiversiteetin kannalta. Lääketiede on se, jonka näkökulmasta meitä muokataan yhteiskuntakelpoisemmiksi terapian, ohjauksen ja lääkehoidon avulla. Mutta neurodiversiteetin näkökulmasta katsottuna me emme ole se, jota pitää muokata, vaan ympäristömme. Tähän suuntaan yhteiskunnassa ollaan ottamassa vasta pieniä askeleita. 

Mutta entäpä jos kerron, että neurodiversiteetti tarkoittaa samaa asiaa kuin biodiversiteetti, olisiko meidän ADHD-korttimme sitten helpompi ottaa vastaan? Eli mitä monimuotoisempi on luonto, sen paremmin se voi. Samoin mitä neuromoninaisempi on yhteiskunta, sen paremmin sekin voi. 

Myös vaihdevuosia kerittiin hiukan sivuta, ja se aihe olisi kiinnostanut minua tosi paljon enemmän. Mutta ihan fakta siis tosiaan on, että ADHD-oireet vaihtelevat kuukautiskierron mukaan ja vaihdevuodet voimistavat niitä. Omalla kohdallani olen huomannut menettäneeni niitä ominaisuuksia, jotka lasken ADHD:n hyviksi puoliksi ja toisaalta ne, jotka koen huonoiksi, ovat minussa voimistuneet. Se on perseestä. Kaikki vaihdevuosissa on perseestä. Ihmisen ei kuulu elää näin vanhaksi!

Kolmas erityisen ilahduttava yllätys psykiatrin luennolla oli se, että hän otti esiin RSD:n, joka ei kuulu ADHD-diagnostiikkaan, mutta on sitten ilmeisesti kuitenkin muutakin kuin "instatietoa". Se on (kopsaan muistiinpanoistani) äkillinen, triggeriä vaativa äärimmäisen epämiellyttävä tuntemus, joka kestää minuuteista muutamiin tunteihin ja johtuu siitä, että ihminen pelkää tulevansa hylätyksi. Pelko voi johtua todellisesta tilanteesta tai omasta kuvitelmasta. Olen arvellut että omalla kohdallani kyse on tästä, kun varsinkin seurustelusuhteiden alussa kokiessani, etten kelpaa, saatan taantua aivan hetkessä johonkin järkyttävään lamaantumisen tilaan, jossa pääni kyllä toimii, mutta ruumiini ei. Käsivarsiini tulee hirvittävä kipu, jään kyyhöttämään itseni sisään, enkä pysty liikkumaan. Aivot antavat käskyjä suun puhua ja vartalon liikkua, mutta mitään ei tapahdu. Toivon, että kumppanini tajuaisi koskettaa minua, ottaa kasvoistani kiinni ja pakottaa minut katsomaan häntä, ottaa vaikka syliinsä ja vapauttaa minut siitä käsittämättömästä jäätymisestä, jonka vangiksi tipahdin. Se on kauhea tila ja ainoa tieto, mitä siitä on saatavissa on jotain jenkkien instameemiä. Tai ehkä nykyisin löytyykin jo enemmän asiaa mutta silloin kun minä sitä guuglettelin, niin ei mitään muuta löytynyt kuin sellaista, jossa lähdekritiikki on paikallaan.

ADHD, samoin kuin muutkin diagnoosit ovat pelkkiä sopimuksia ja sopimukset muuttuvat tiedon lisääntyessä. Niinpä myös ADHD:ssa on paljon sellaista jota ei diagnoosikriteereistä löydy. Juuri alkuviikolla julkaistiin uusi käypähoitosuositus, joka on minusta aivan erinomainen. Siinä kiinnitetäänkin ensin huomiota tutkittavan elintapoihin. Tämä meidän nykymaailmamme helvetin kännyköineen, avokonttoreineen ja -luokkineen, ylivaativine työelämineen ja liiallisine valinnanmahdollisuuksineen vie ihan normaaliltakin ihmiseltä keskittymiskyvyn. Kun ensin pannaan kuntoon päivärytmi ja nukkuminen, voidaan vasta alkaa miettiä, onko kyseinen lapsi tai aikuinen ihan oikeasti neurokirjolla vai pelkästään ympäristönsä tuote.

PS. Sisäinen hotelliaamupalakriitikkoni antaa Kylpylähotelli Rauhalahdelle arvosanaksi kuutosen. Ihan perus, muttei mikään elämys. Samoin oli asianlaita muiden ruokailujen kohdalla, mikä oli hyvä, koska minulle ei tullut edes mitään kaipuuta ahmia.

Kaikki, mikä voi mennä pieleen...

... menee pieleen. Tiedättekö sen, miten pienet vastoinkäymiset aina kasaantuvat? Sujuvan ajan jälkeen tulee aina sellainen vaihe, kun kaikki pienet asiat romahtavat yhtä aikaa. Nyt minä olen keskellä juuri sitä romahtelua.

Siitepölyvaivojen ja varvasvälisilsan lisäksi minulle tuli flunssa. Jouduin jäämään pois kaikista kivoista paikallisista ilmaisista tapahtumista, joita tälle viikolle osui. On pitänyt ottaa rauhallisesti, jotta flunssa ehtii parantua ennen ADHD-leiriä. 

Se leiri muuttui ilolla odotetusta seikkailusta tuskalliseksi ponnistukseksi. Liian kylmät yöt ja niiden takia hotellihuoneeseen nukkumaan joutuminen olivatkin vasta alkua vastoinkäymisille. Nyt Helmut nimittäin seisoo pihassa lähtövalmiina, mutta ajokiellossa. Vaikka se läpäisi katsastuksen, halusin kuitenkin saada korjaamolta selityksen kummalliselle hankaavalle, jopa ulisevalle äänelle. Automiehet sanoivat, että jarrut ne vain laahaavat, niitä pitää herkistää. Pikku juttu ja menoksi. 

Mutta korjaamolta tuli eilen aamulla huonojen uutisten soitto. Jarruissa ei olekaan mitään vikaa, vaan ääni kuuluu siitä, että "perä on rikki". Mikä perä? Älkää kysykö. Tarvitaan peräremontti. Mitä se sitten tarkoittaa, en tiedä, mutta se maksaa aivan tolkuttomasti. Ei saa ajaa yhtään mihinkään. Kuopioon ei missään nimessä saa lähteä. 

Oli siis pantava suunnitelmat ihan uusiksi. Helmutissa on tankki täynnä dieseliä, mutta minun oli nyt kaivettava jostain satanen matkalippuihin. Onneksi on luottokortti ja onneksi kesäkuussa tulee enemmän rahaa. Nyt pitää vaan olla reipas ja sopeutua.

Vaan kukas olisi osannut arvata, miten vaikeaa julkisilla on päästä Imatralta Kuopioon, vaikka tästä menee sinne suora tie. Bussilla pääsisi kotoa Mikkeliin jokaisessa pikkukylässä kieppuen kolmessa tunnissa, mutta ainoat bussit Mikkelistä Kuopioon ovat Onnibusseja, joita menee vasta niin myöhään, etten kerkiäisi leirin alkuun mukaan. Voisin vaihtaa Mikkelissä junaan, mutta vaihtoaika bussin saapumisen ja junan lähdön välillä on niin lyhyt, että minuutinkin myöhässä kulkeva bussi olisi jo katastrofi. Ja busseihinhan ei voi koskaan luottaa. Jos taas menisin koko matkan junalla, olisi ensin junailtava useamman sadan kilometrin mittainen lenkki etelässä, koska junat kulkevat tässä maassa vain Helsingistä pohjoiseen ja minun olisi suoritettava junanvaihto Kouvolassa! Ja tässä vaiheessa ostettu junalippu on hirveissä hinnoissa.

Yksi leiriläisistä pystyy kuitenkin nappaamaan minut autonsa kyytiin Mikkelistä, joten minun on vain kestettävä melkein kolmituntinen bussikyyti mutkikasta ja mäkistä tietä oksentelematta ja sitten osattava olla vielä yli kaksi tuntia ventovieraan ihmisen kanssa kaksistaan suljetussa tilassa. Ja kaiken tuon päälle vielä jaksettava leiriohjelmaa nukkumaanmenoon asti. Pelkkä ajatuskin tästä kaikesta itkettää. Ja samalla hävettää ja suututtaa. Miksen voi olla normaali ihminen, jolle tällainen muutos ei aiheuttaisi ahdistusta?

Olen niin tottunut kulkemaan pitkät matkat Helmutilla, jossa on aina ruoanlaitto- ja nukkumismahdollisuus ja muutenkin mukana ihan kaikki, mitä ikinä voi tarvita. En mitenkään osaa mahduttaa tarpeeksi eväitä ja vaatteita kasseihin, jotka vielä jaksaisin kantaakin. Pakkaaminen on niin stressaavaa, että lykkään sitä yhä, vaikka jo huomisaamuna on lähtö.

Paluumatkan joudun tulemaan kokonaan junalla. Siinä vaiheessa tiedän kuitenkin olevani jo niin lopussa, etten kestäisi yhtäkään ihmistä silmissäni. Junatkin näyttävät nykyisin olevan ihan outoja. Enimmäkseen vain jotain erikoisosastoja ja lapsi- tai eläinvaunuja. Ne muuutamat tavallisen rahvaan karjavaunut ovat jo lähes täyteen buukattuja. Varasinkin kalliin ekstraluokan paikan ihan vain siksi, että kestäisin itkemättä kotiin.

Ihanasta kylpylätäysihoitoviikosta ADHD-seurassa piti maksaa vain 60 euroa. Olin niin onnellinen siitä, että minut tänä vuonna valittiin mukaan ja saan tällaisen edullisen irtioton kaikesta tylsyydestäni ja arkeni ankeudesta. Mutta nyt haluaisin vain perua koko jutun. 110 euroa omaan hotellihuoneeseen, 37 euroa menomatkaan ja 60 euroa paluumatkaan. Kun muutenkin joutuu laskemaan koko ajan joka pennin, niin tällainen paukku on ihan hirveää.

Lisäksi vielä tulee Helmutin remontti, vaikka kesäkuussa tulevilla tienesteillä minun pitäisi pystyä elämään koko kesä. Minun on kai pakko jättää Helmut odottamaan lopullista kuolemaansa. Ehkä minä ajan sen uimarantaan parkkiin ja pidän sitä kesämökkinä tämän kesän. Suppailen Saimaalla ja ajelen mopolla mustikkametsiin. Käyn kotona tekemässä pihahommia, taloyhtiön touhuja ja oikeita töitä, jos jotain töitä vaikka ilmaantuisikin.

Olisi ihan pakko ilmaantua.

Kuvittelin vuoden alussa, että nyt hallituksen sakset ovat napsineet jo kaiken, minkä voivat napsia. Laskin tiukasti itselleni uudet budjetit ja päätin selviytyä. No sen jälkeen olen vielä saanut lukea, että työhuonevähennys poistetaan, toimeentulotuen 150 euron suojaosa tuhotaan ja perusosaa pienennetään 17 eurolla. Ministereille 17 euroa saattaa olla mitätön raha, mutta minulle se merkitsee luopumista jostain, minkä luen itselleni elintärkeäksi. Hallitus jatkaa tätä samaa tuhovoimaansa vielä kaksi vuotta. Mitä meiltä seuraavaksi viedään? 

Sydäntäni riipii köyhien perheiden lasten puolesta. Ja kaikkien niiden kelpo ihmisten puolesta, jotka joutuvat muuttamaan huonolle asuinalueelle pelkästään siksi, että vain siellä on tarjolla asuntoja, jotka mahtuvat Kelan määrittämiin raameihin ja joihin kelpaa Kelan hyödytön vuokratakaus. 

Vasta eilen silmiini osui ilmoitus Epäluottamuslause kansalta hallitukselle -mielenosoituksesta. Se on jo tänään. Tahtoisin olla mukana. Salaa myös tahtoisin, että mielenosoitus EI olisi rauhanomainen. Miksi muinoin kansat nousivat oikeasti kapinoimaan, kun heidän kurjuutensa vastapainona linnoissa örvellettiin peruukit päässä ja naamat puuterissa notkuvien pöytien äärellä? Miksi me vain alistumme kaikkeen? Miksi kukaan ei ole jo pystyttämässä giljotiinia eduskunnan portaille ja raahaamassa Purraa ja Orpoa kätyreineen ja niinkutsuttuine kristillisine hallituskumppaneineen päidenpudottamistalkoisiin?

Anteeksi. Juuri nyt kaikki on paskaa, myös kusi. Vaan kyllähän tämä tästä taas iloksi muuttuu joskus. Sitä ennen en bloggaile, koska en halua tämän enempää levittää pahaa mieltäni muihin.

"Unelmat ovat...

... pettymysten kivijalka." Tuo lause on yksi Puolangan pessimistipäivien lanseeraamista nerokkaista sloganeista ja minä taidan ottaa sen omaksi motokseni. Oikeasti ihan aina törmään siihen, että petyn sen takia, että olen päästänyt itseni haaveilemaan. Haaveilun on kertakaikkiaan loputtava!

Minulla on nykyisin valtavasti haaveita, ja niiden muodostuminen on tapahtunut aivan vahingossa. Avioeron jälkeenhän en yhtäkkiä enää pystynyt haaveilemaan. Aivan kuin se kyky olisi minusta kadonnut kokonaan. Se oli toisaalta jotenkin surullista, mutta samalla myös huojentavaa. Haaveetonta aikaa kesti pitkään, mutta jossain vaiheessa unelmat ovatkin aivan vaivihkaa hiipineet mieleni sopukoihin. Ja nyt niitä on niin paljon ja ne ovat niin suuria, että niistä on muodostunut varsin vankka kivijalka pettymyksille.

Helmustelusuunnitelmien kariutuminen yllättävän kylmän sään takia on vain yksi pieni esimerkki siitä, miten haaveilu johtaa pettymyksen kautta ankeuteen.

Olen sentään jo kokonaan onnistunut luopumaan haaveestani oikeasti elättää itseni. Ajattelen nyt, että jos jaksaisin sinnitellä tämän hallituskauden loppuun, uusi vasemmistohallitus varmasti ainakin palauttaisi työttömyyskorvauksen suojaosan, jotta osa-aikatyöllä voisi taas elää.

Yritän tiukasti pitää kiinni ajattelutavasta, että osa-aikatyöni on minun ensisijainen tulonlähteeni ja toimeentulotuki vain paikkaa sitä silloin, kun oma tienestini ei riitä hengissä säilymiseen. En halua luisua siihen ajattelumalliin, että "ei kannata tehdä työtä, koska Kela vie kaiken". Joudun tekemään kaksi tuntia paperihommia joka kuukausi, kun laitan toimeentulotukihakemuksen menemään, ja vihaan sitä aivan helvetisti. Minusta on nöyryyttävää joutua lähettämään Kelaan yksityisiä tietojani. Tiliotteista näkee kaiken, mihin käytän rahaa, mutta minusta se ei kuulu kenellekään muulle kuin minulle. Apteekin kuiteistakin näkee, mitä lääkkeitä käytän. Eräs tuttavani onkin kyttäystä boikotoidakseen alkanut toimia niin, että nostaa käyttörahansa käteiseksi, ja maksaa ostoksensa vanhanaikaisesti rahalla. No häneltä Kela alkoi sitten tivata syytä käteisnostoihin. Nythän hallitus on keksinyt sellaisenkin hienon uudistuksen, että Kelalle pitää antaa pääsy suoraan ihmisten pankkitileille. Sipilän hallituksen aikaan perustuslakivaliokunta torppasi samaisen suunnitelman, mutta eiköhän tämä nykyinen hallitus tuonkin tyrannian aja läpi.

En kuitenkaan ole vielä osannut päästää irti haaveesta kunnollisen kokoisesta kodista ja nukkemaailmasta. Siksihän minä ostin yläkerran asunnon, kun sen halvalla sain ja siitä minä yhä unelmoin. Nyt kuitenkin ainoa ilo sen omistamisesta on se, että saan itse valita, kuka päälläni asuu. Meillä tulee olemaan kohtuuttomat vastikkeet seuraavat parikymmentä vuotta, enkä tule koskaan pystymään asuttamaan kahta asuntoa. Odotan siis jotain ihmettä, kun en suostu päästämään haaveestani irti.

Tässä vaiheessa arvelen, että jos Yläkerran Poika (joka muuten on osoittautunut superhiljaiseksi) joskus muuttaa pois (Kunpa ei muuttaisi!), siirryn itse yläkertaan ja laitan tämän suloisen oman kotini vuokralle. Yläkerrankin saisi remppaamalla suloiseksi (Millä rahalla?) ja sitten olisi jonkun toisen vuoro kuunnella minun kanta-askeleitani. En kuitenkaan vanhukseksi saakka voi yläkerrassa asua jyrkkien portaiden takia. Eli jos jompikumpi asunto on myytävä, sen on pakko olla yläkerta, vaikka minusta on kamalaa asua jonkun ihmisen alla. Mutta asunnon saa myydä ilman isoa luovutusvoittoveroa vasta sitten, kun omistaja itse tai hänen perheenjäsenensä on asunut kaksi vuotta kyseisessä asunnossa. Olen ajanut itseni typerään kahden asunnon ongelmaan vain haaveilun takia. Voi rikas tyttörukka.

Vaikka meidän Melukylämme onkin paikallisella tasolla haluttua asuinaluetta, Imatralla kaikkien asuntojen hinnat ovat nyt aivan älyttömän alhaalla, enkä tässä vaiheessa kostuisi yläkerran myynnistä yhtään mitään. Pieniä asuntoja ei kiinteistönvälittäjän mukaan kukaan halua ostaa omaksi. Siksi ajattelen, että kahden päällekkäisen asunnon omistaminen on kuitenkin teoriassa hyvä asia, koska ne voi myydä yhdessä sillä ajatuksella, että asunnot on helppo yhdistää. Ja sillä myynnistä saamallani rahalla voisin sitten teoreettisesti ostaa yhden pienen mummonmökin. Sillä tottahan minä aina haaveilen omasta pienestä hirsituvasta tulisijoineen ja ilman naapureita. Paitsi että mummonmökit ne vasta kalliita ovatkin nykyisin, kun ne ovat niin trendikkäitä.

Haaveilen epätoivoisesti Venäjän rajan aukeamisesta ja Imatran uudesta noususta eläväiseksi pikkukaupungiksi. Hah. Vaikka en ikimaailmassa olisi osannut kuvitella eläväni aikaa, että raja on suljettu, nytpä en olisikaan enää yllättynyt, jos tuo raja pysyisi kiinni koko loppuelämäni. Silti toivoisin, että joskus saisin viedä Heilan Venäjälle ja näyttää hänellekin sen ruman viehätyksen. Itärajan tuntumassa asumisen hienous on nimenomaan ollut itärajan tuntuma. Se oli viehättävää, miten Venäjä ja Suomi täällä sekoittuivat ja sulautuivat toisiinsa arjen tasolla. Jopa minä tykkäsin siitä, että täällä oli pientä vilinää. Yritykset pärjäsivät, oli erikoisliikkeitäkin. Joka paikassa pulputettiin kieltä, josta en tajunnut kuin kaksi sanaa kahden vuoden opiskelusta huolimatta. Ja miten ihanaa olikaan se, että jos sattui olemaan tylsää, saattoi noin vain lähteä jännittävälle pienelle seikkailulle naapurimaahan. Puhumattakaan siitä, miten ihanaa oli se, että oli varaa ajaa autoa, kun sai käydä ostamassa naapureilta puolet halvempaa bensaa. Nyt Helmut seisoo enimmäkseen paikallaan, sillä sen jokainen käynnistys maksaa maltaita.

Ilman muuta haaveilen yhä myös talvien viettämisestä Kanarian saarilla viimeistään eläkepäivinäni. Sekin haave on jo muuttunut mahdottomaksi osaksi siksi, että ulkomaille ei kansaneläkettä enää makseta, mutta myös siksi, että turismi räjähti saarilla koronan jälkeen entistäkin massiivisemmaksi ja on tuonut mukanaan ihan kamalia asioita. Paikallisilla ei enää ole varaa asua kodeissaan. Sinne on muodostunut slummeja, ihan oikeita hökkelikyliä! Turistit kuluttavat holtittomasti vettä paikassa, jossa siitä on muutenkin pulaa. Monikansalliset hotelliketjut all-inkluusivneineen jyräävät paikallisten yrittäjien mahdollisuudet saada turismista elantonsa. Ja päättäjät antavat tämän kaiken tapahtua tajuamatta, miten tuhoavat omaa maatansa. Minun omatuntoni ei oikein kestäisi Kanarialle matkustamista, vaikka se jotenkin kummallisesti minulle taloudellisesti mahdollistuisikin. Viimesyksyinen piipahdus Manner-Espanjassa jo aiheutti syyllisyydentunteita.

Haaveilen lämpimämmästä ja isommasta helmutista jolla voisin seikkailla talvet ja välttää joka vuosi pahenevan kaamosmasennukseni, vaikka nykyinenkin helmut on enimmäkseen tarpeeton. Sitäpaitsi vänlaiffereiden eksponentiaalinen lisääntyminen on aiheuttanut sen, että maa toisensa jälkeen on alkanut rajoittaa puskaparkkeerausta, Suomi mukaanlukien. Kun minulle joskus koittaa eläkeläisen vapaus, matkailuautoilusta on varmasti jo tehty kokonaan laitonta. 

Niin kauan kuin Helmut 2.0 on mahdoton haave, minä haaveilen olemassaolevalla Helmutillani reissaamisesta. Mutta muutaman viikon ilo Suomen katalan kesän aikana ei oikein riitä järkiperusteluksi sille, kuinka paljon rahaa joudun autoon joka vuosi upottamaan. Viime vuoden kirjanpitoni mukaan Helmut nieli 2434 euroa. Idioottimaista. Sillä rahalla viettäisin kevyesti kokonaisen marraskuun Espanjassa. En todellisuudessa edes tarvitsisi mitään autoa täällä, sillä pääsisin hoitamaan välttämättömyysasiat niin fillarilla, mopolla kuin jalkaisinkin. Ja toistaiseksi vielä paikallisbussejakin kulkee ihan tyydyttävästi. Helmut-haaveesta kiinni pitämisellä minä torpedoin toisen haaveeni. 

Toisaalta nyt köyhänä minulla ei edes olisi lupaa säästää marraskuupakoa varten niitä rahoja, jotka Helmutista luopumalla voisin panna jemmaan. Se on oikeasti totta. Kun on niin köyhä, että Suomen laki antaa mahdollisuuden saada toimeentulotukea, menettää oikeutensa säästää unelmiaan varten tai pahan päivän varalle. Sen voi toki tehdä salaa säästämällä possuun ja valehtelemalla Kelalle, ettei ole käteistä. Eli sehän olisi sitten petossyyte, jos siitä jäisi kiinni. Mutta ainakaan vielä Kelalla ei ole oikeutta tulla tekemään ratsioita ihmisten koteihin. 

Toimeentulotukeen kuuluu asumiskustannusten ja terveydenhoitokulujen lisäksi perusosa, jonka saa käyttää miten haluaa. Paitsi että siitä ei saa laittaa rahaa säästöön toiselle tilille tai possuun. Eikä hallituksen mielestä siitä saa myöskään lähettää mitään ulkomailla asuvalle perheelleen. Eikä sillä saa matkustaa ulkomaille kuin viikoksi. Se siis pitää käyttää sitä mukaa, kuin sitä tilille tulee, vaikka pystyisikin maksimaalisella pihtailulla saamaan siitä jotain säästöön. Sillä saa kaikin mokomin täyttää auton tankkia tai vaikka ostaa kaljaa ja tupakkaa, tai ihan mitä tahansa muuta, millä tuhoaa omaa terveyttään ja rasittaa valtion kassaa itseaiheutettujen sairauksien hoidon tarpeena, mutta säästöön siitä ei saa laittaa mitään. Minusta tuo on aivan sairas kuvio ja pakottaa köyhät keksimään kyseenalaisia konsteja. 

Köyhän on kiellettyä yrittää toteuttaa haaveitaan, jos niihin tarvitaan säästämistä.

Minä yritän unohtaa isot haaveet ja sallia itselleni vain pienet. En niinkään Kelan sääntöjen vuoksi, vaan omista pettymyksenvälttelysyistäni. Hyviä ovat sellaiset haaveet, joiden tietää varmasti olevan toteutettavissa lähiaikoina. Vaikkapa että viikonloppuna syön mämmiä kerman kanssa. Tai että huomenna kävelen metsän halki ja pulahdan Saimaaseen. Tyytyväisyyshän piilee siinä, ettei haaveile liikaa. Tyytyväisyys piilee tyytymisessä. Vittu ihan zen vaan.

Uskaltaisinko kuitenkin haaveilla, että silsa jalastani paranisi edes tämän viikon sisällä? Onko teillä koskaan ollut varpaanvälisislaa? Minulla oli vain pieni viaton haava yhden varpaan alla ja ilmeisesti siihen iski uimahallissa joku ällöttävä sieni, joka nyt on kolme viikkoa tehnyt parhaansa tuhotakseen minulta toisen jalan kokonaan. Lääkevoide tuntuu vain pahentavan tilannetta. Käveleminen onnistuu nyt pelkästään crocseilla lampaanvillaa tuupattuna vammaisen kohdan alle. Niinpä minulta on jäänyt väliin paitsi uiminen myös kävelylenkit.

En muuten enää koskaan mene yhteenkään uimahalliin paljain jaloin. Eivät ne mummot tyhmiä ole, kun kulkevat siellä läpsyttimissään! Tämä vaiva ei todellakaan ole leikin asia. 

Säästän teidät kuvalta.

Lyhyt, kylmä kesä

Helmut on katsastettu ja odottaa pääsyä tielle. Säätiedotukset kuitenkin kertovat karmeuksia: yölämpötilat pysyvät jatkuvasti lähellä nollaa ja päivisinkään ei päästä eroon talvivaatteista. Luvatun tavallista lämpimämmän toukokuun on jo todettu olleen pelkkää toiveajattelua.

Ajatukseni siitä, että ajan Kuopion ADHD-leirille mutkien kautta ja nukun kylpylän pihassa Helmutissa, ettei tarvitse jakaa huonetta ventovieraan kanssa, ei tunnu enää lainkaan houkuttelevalta. Varsinkin, kun olen selvästi aavistuksen flunssainen. Jääkylmä ja kostea Helmut ei houkuttele yhtään. Vaan miten minä ikinä pystyisin nukkumaan jaetussa hotellihuoneessa ilman Opamox-tainnutusta? En todellakaan aio nukkua lääkeunta koko viikkoa. On varmaan pakko lainata oman huoneen lisärahat jostain. Onneksi kesäkuussa tulee hyvät yritystulot.

Pitäisi osata pakata myös niin, että olisi hellevarusteet mukana, jos tosiaan jatkan leirin jälkeen omia polkujani koko kesäkuun. Mutta pelkkä ajatus kesävaatteiden sovittamisesta menee mahdottomuuksien puolelle. Sittenhän sen näkee, kun helle alkaa, että saanko tosiaan itseni survottua viime syksynä ompelemiini mekkoihin.

Tällä hetkellä sääennuste sanoo, ettei edes leirin jälkeen lämpenisi, joten mahtaako tämä reissu kutistua eestaas Kuopioon ja kotiin ajamiseksi. Fiksumpaa olisi ollut ostaa ajoissa liput julkiseen kulkuneuvoon. Ikinä ei todellakaan kannata suunnitella yhtään mitään etukäteen, kun kaikki kuitenkin menee persiilleen.

Tein Helmutiin sellaisia rakenteellisia muutoksia, että siellä saa kuljetettua vaikka fillaria ilman, että tarvitsee tehdä mitään järjestelyitä. Sisällä liikkuminenkin on nyt aavistuksen helpompaa, kun sänky ei vie enää koko lattiapinta-alaa. Purin toisella seinällä olevat kaapit kokonaan ja rakentelin niiden materiaaleista lisätiloja toiselle seinälle. Mikään ei siis ole tuossa uudessa kaapistossa nyt varsinaisesti suunniteltua, vaan lähinnä palapeli, joka koostuu saatavilla olevista osista. Haluaisin kovasti jo päästä testaamaan uutta järjestystä käytännössä.

En saanut vuokralaista kotiini koko kesäksi, joten vietän kotosalla ainakin heinäkuun. Sulokin tarvitsee minua hamsterivahdiksi ja mustikat ja mansikat pitää poimia talteen. Meille kävi katastrofi viime vuoden mustikkasadon kanssa, kun Heila vahingossa oli vetäissyt pakastimen töpselin pois seinästä. Ja kaupassa marjat ovat tänä talvena olleet ihan kohtuuttoman kalliita, kai siksi kun ulkomaalaiset eivät päässeetkään satoa korjaamaan viime kesänä. Minun on varauduttava siihen, että myös ensi talvi on pärjättävä omin käsin poimituilla marjoilla.

Lopuksi hellyyttävä kuva unenpöpperöisestä kummipojastani Terhosta.

Vielä kerran keramiikkaa

Keramiikkakurssi päättyi eilen ja saimme tekeleemme uunista ulos. Oli riemua! Yksikään työ ei ollut räjähtänyt ja lasitteiden aiheuttamat yllätykset olivat enimmäkseen positiivisia. Jopa minä olen oikein tyytyväinen kolmeen työhöni. Vain yksi oli niin karmea, etten kestänyt sitä. Olisin rikkonut sen itse, jos se olisi pitänyt tuoda kotiin. Kun yksi rouva sanoi ostavansa sen minulta, vastasin, että saat lahjaksi ja lykkäsin sen saman tien hänelle. Kannattaa varoa, mitä suustaan päästää!

Se kulho oli alusta asti katastrofi. Sinä iltana, kun opettelimme levytekniikan, minulla oli erityisen huono ilta. Ei mitään ajatusta, mitä tekisin, ja kun savi lähti viemään käsiäni, se vei totaalisesti harhaan. Inhosin lopputulosta heti ja toivoin, ettei se mahtuisi ollenkaan polttoon. Valitettavasti se mahtui, joten valmiiksi asti sekin piti sitten saattaa. Siitä ei ole kuvia. Ette pääse vakuuttelemaan, ettei se ole ruma!

Kukkalautaset ovat minusta ihanat. Vaikka sössin lasittamisen ja ison lautasen toinen puoli epäonnistui, se ei silti pilannut lautasta kokonaan. Alunperin olisin halunnut lautasista kirkkaankeltaiset, mutta värivalikoima oli valitettavan suppea. Onneksi siellä kuitenkin oli näin kaunis sininen! Sanoisin, että lautaset ovat sinisinä vielä kauniimpia kuin mitä ne keltaisina olisivat olleet. Tykkään erityisesti näistä epätasaisista lasitteista.

Musta lasite sen sijaan oli tasaista ja superkiiltävää. Olin kuvitellut Paskatontun mattamustaksi, mutta tässäkin tapauksessa oli tyytyminen kompromissiin. Pitää jossain vaiheessa ostaa punaiset ledit, joissa on tarpeeksi pieni paristokotelo, jotta saan tontulle punaiset silmät. Minulla on kyllä juuri sellainen ledivalo, mutta viime talvena liimasinkin sen Kenin saunan kiukaaseen.

Yksi kurssilainen sanoi, että paskatonttu on ihan kuin kaupasta ostettu. Mietin sitä. Sehän oli kehu. Mutta kun katselen kiiltävää tonttua, niin tuollaisia voisi hyvin olla myynnissä jossain Tigerissä kahdella eurolla. Kiinalaisten pienten käsien tekemää turhaakin turhempaa kitschiä. Miksi suomalainen käsityö on hienoa, mutta kiinalainen kitschi on paskaa?

Minun on pakko päästä ensi syksynä työväenopiston keramiikkakurssille, vaikken tykkääkään kerran viikossa -velvollisuuslähtemisistä. Haluan tehdä enemmän kukkalautasia, vaikka unelmieni teekuppia en koskaan tulisikaan saamaan aikaiseksi.

Tämä minun maailman paras teekuppini on kurssin opettajan tekemä. Lautasen kolmiomainen muoto on ihastuttava. Kuppi on täydellisen kokoinen ja muotoinen teen juomiseen. Teetähän ei vaan voi juoda pienestä, kapeasta, korkeasta tai paksureunaisesta mukista. Kupin ainoa vika on ankean beige väri ja se, että ahkerassa käytössäni siihen on tullut halkeama. Aina joskus sieltä tihkuu teetä ulos. Olen yrittänyt epätoivoisesti jo vuosien ajan löytää saman mallista kuppia, mutta en ole sellaista löytänyt muiden keraamikkojen valikoimista enkä teollisesti valmistettujen joukosta. Valitettavasti kupin tekijä ei enää itse valmista tuotteita, vaan pelkästään opettaa.

Somesta ja kesästä

Nyt, kun poistin Instagramin kännykästä, minä olen todellakin vieraantunut siitä ihan mahdottoman tehokkaasti. En tunne enää oikein mitään tarvetta mennä sinne kurkkimaan. Huomaan käyväni siellä jotenkin velvollisuudesta muutaman kerran viikossa ja aina totean, että jaahas, tylsää.

Kun itse postailin Instassa tosi usein, minä jotenkin kuvittelin kaikkien muidenkin tekevän niin. Nyt huomaan, että jos en käy siellä viiteen päivään, ei feediini juurikaan ole uusia kuvia ilmaantunut. Stoorit jäävät tietenkin näkemättä, kun ne katoavat ennen kuin ehdin niitä katselemaan. Yhä vahvemmin minusta tuntuu, että somesta pitäisi häipyä kokonaan. Se ei olekaan niin tarpeellinen kuin olin kuvitellut. 

Barbieleikkinikin ovatkin sen takia jääneet oikeastaan kokonaan pois päivistäni. Ei ole ollut enää innostusta. Sosiaalisuushan on ollut suurin kannustus jatkaa nukketarinoita. Minulla on yksi isompi aihekokonaisuus leikkimättä ja olen sitä varten jo väsännyt monta pientä maastopukua ja muuta armeijakamaa. Halusin saada sen kuvattua ja postattua ennen toukokuun kiireitä, mutta kauniit ja lämpimät päivät kuluivatkin innostavammissa tai velvoittavammissa hommissa. Olen jopa alkanut miettiä, voisiko tulla vielä aika, etten enää tarvitsisikaan nukkejani ja niiden taloja. Voisin saada kotiini tilaa ihan minulle itselleni, jos nukkemaailmat väistyisivät. Nyt ei kannata silti vielä hankkiutua niistä eroon, sillä vanhastaan tiedän, että vaikka leikkimisessä olisi puolentoista vuoden tauko, into saattaa tehdä comebackin.

Yksi iso hankaluus Instagramista poistumiseen liittyy ja se on ammatillinen. Piirtelen jo ensi vuoden seinäkalenterin kuvia, mutta jos minulla ei ole enää Instaa, minulla ei ole yhtään mitään markkinointikanavaa. Mitä vähemmän olen aktiivinen siellä, sitä pienemmälle porukalle postaukseni näkyvät, jos joskus harvoin siellä jotain postaisinkin. Tämä blogi oli kaikkein paras kanavani silloin käsityöyrittäjäaikoinani, mutta nykyisin tätä lukee enää vain kourallinen ihmisiä, joten tämäkään ei Instan jättämää aukkoa paikkaa. Olisi keksittävä jotain ihan muuta. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä se olisi.

Nyt, kun olen tämän alkuvuoden joutunut hakemaan toimeentulotukea, olen ollut helpottunut siitä, että hallituksen kiristykset lopulta ovatkin voimassa. Se kahden vuoden mittainen pelko ja epävarmuus tulevasta oli paljon pahempaa kuin tämä nykyinen superköyhyyteni. Olen myös nyt oppinut, että yritystulostani on iloa aina 150 euron verran kuukaudessa. Sen verran minulla on "oikeus" tienata ilman, että se vaikuttaa toimeentulotukeen. En joudu siis menemään kuntouttavaan työtoimintaan vain saadakseni edes satasen lisää rahaa kuussa. 

Nyt minulla on ollut sen verran graafisia töitä, että kunhan saan ne valmiiksi ja laskutettua, niin kesä- ja heinäkuussa en joudukaan hakemaan toimeentulotukea lainkaan! Se tarkoittaa myös sitä, että minulla olisikin oikeus lähteä Helmutilla Baltiaan, kuten joskus aiemmin suunnittelin. 

Toimeentulotukea nauttiva ei saa oleskella ulkomailla kuin enintään 7 päivää kuukaudessa ja sen takia olin asennoitunut seikkailemaan Keski-Suomessa ja Pohjanmaalla tänä kesänä, jotka ovat minulel tuntemattomia seutuja. Suomen luonto ja pienetkin paikkakunnat ovat täynnä ihania yllätyksiä ja elämyksiä ja omalla äidinkielellä on leppoisampaa operoida. Ehkä siis pysyn kuitenkin Suomessa ihan omasta tahdostani. 

Viime kesänähän jouduin palaamaan Virosta kotiin aiemmin kuin halusin sen takia, että tulikin töitä. Olen sen takia miettinyt sitäkin, että jos raahaisin tämän ison pöytätietokoneeni mukaan, minä pystyisin työskentelemään myös reissun päällä, jos vain hankkiutuisin tarvittaessa sähkön ääreen. Sallitaankohan kirjastoissa omat pöytäkoneet? Ei kai niillä voi olla mitään sääntöä, että vain läppärit ovat sallittuja?

Olen laittanut kodistani vuokrausilmoituksen koko kesäksi. Pari alustavaa kyselyä on tullut. En minä mitenkään haluaisi päästää yhtäkään vierasta ihmistä tänne asumaan, mutta kun en saa asumistukea enkä joudu hakemaan toimeentulotukeakaan, niin asumiskulujeni kattaminen jonkun toisen kukkarosta antaisi minulle ihanasti vapautta ja hermolepoa kesäksi. En kuitenkaan voi sopia mitään, ennenkuin Helmutin kohtalo on selvillä.

Kaikki onnistuu vain, jos Helmut menee läpi katsastuksesta. Katsastusajankohta osuu tosi inhottavasti juuri ADHD-leirin kohdalle, joka on Kuopiossa. Joudunkin katsastamaan Helmutin jo hyvissä ajoin etukäteen, koska jos se meneekin läpi tai jos siinä on vain pientä korjattavaa, ehdin kunnostaa sen ennen leiriä, ajaa Kuopioon ja jatkaa siitä heti eteenpäin kesäseikkailuani. Mutta jos siinä on jotain massiivista vikaa, jota en pysty korjauttamaan, minä saan kuitenkin ajaa sillä vielä kuukauden ennen kuin sille on suotava eutanasia. Pääsisin siis sentään hitaan matkailun periaatteilla Kuopioon ja takaisin.

Foreca kuitenkin ennustaa kesästä lämmintä ja sateista, ja vielä sillä lailla sateista, että päivisin sataa, mutta öisin ei. Se on kyllä kaikkein mahdottomin keli helmustelun kannalta. En voi ladata akkuja paneeleilla, kun en saa päivällä tarpeeksi aurinkoa eli en voi pitää jääkaappia päällä ja ruokailusta tulee ongelma. Ja jos päivisin sataa, minä makaan masentuneena auton sisällä kaiken aikaa. Öinen pouta ei kuivata nihkeyttä vuoteestani eikä masennusta aivoistani.

Nyt on liikaa muuttujia, että voisin kunnolla suunnitella mitään. Pysyttelen rauhallisena. Asiat selkiytyvät pian. Mutta jos Helmut jaksaa elää vielä tämän kesän, minä katsastan sen uudelleen syksyllä ja saan sillä lailla ostettua sille vielä yhden kesän lisää aikaa. Jokakeväinen stressi siitä, meneekö se katsastuksesta läpi, on minulle liikaa.

PS. On aika vähän keinoja, joilla yksi tavallinen ihminen voi oikeasti yrittää vaikuttaa tämän maan asioihin, mutta kansalaisaloite on ihan toimiva sellainen. Ole kiltti ja käy allekirjoittamassa aloite suojaosien palauttamiseksi työttömyyskorvaukseen ja asumistukeen: kansalaisaloite.fi

Lisää keramiikkaa

No, minä en sitten tosiaankaan onnistunut tekemään unelmieni teekuppia, vaikka siihen lopulta olisikin ollut mahdollisuus. Yritin sekä levytekniikalla että makkaratekniikalla ja kummallakin kerralla käsissäni syntyi joku outo vati. Toisen tuhosin ja toisen jätin polttoon, vaikka inhoan sitä. Hassua, miten vaikeaa savea on hallita. Tuntuu, että se hallitsee minua.

Sen sijaan sain tehtyä unelmieni jälkiruokakulhon sekä unelmieni lautasen. Ne ovat ihan törkeästi suora kopio joskus viime talvena Prismassa näkemistäni kukka-astioista. Minä niin himoitsin kirkkaankeltaisia lautasia, mutta niillä taisi olla hintaa 12 euroa, niin en raaskinut ostaa. 

Sinänsä huvittavaa, että kun tällä kurssilla savi maksoi 22 euroa, niin ihan yhtä kalliiksi nämä tekeleet tulivat kuitenkin. Kurssin sain ilmaiseksi, sillä työttömät saavat osallistua ilmaiseksi kerran vuodessa yhdelle opiston kurssille, mikäli sillä kurssilla ei ole jo toista ilmaistyötöntä.

Savea jäi tosi paljon yli, mikä on harmillista. Haluaisin tehdä kotona rauhassa kupin, nyt kun minä vähän jo tajuan, mikä on minulle mahdollista ja mikä ei. Mutta en saa sitä sitten poltettua enkä lasitettua missään. 

ADHD-ystäväni kysyi, oliko tällainen jokailtainen intensiivikurssi tosi kuormittavaa. Minulle kyllä sopii paremmin tällainen lyhyt ja tiivis rykäisy kuin koko vuoden sitoutuminen yhteen iltaan viikossa. Mutta kyllä kuormitti. Ensimmäinen tunti ja tämä viimeinen olivat sillä lailla rauhallisia, että sain nukuttua seuraavan yön, mutta ne kaksi kurssikertaa siinä välissä olivat niin tohisevia ja kiireisen tuntuisia, että en nukkunut lainkaan niiden jälkeen. Sen vähän, mitä nukuin, näin painajaisia savesta. Ja sain tietysti huuliherpeksenkin. Nyt rauhoittuu viikoksi, kun tekeleemme kuivuvat ja opettaja tekee raakapolton. Sitten käymme vielä lasittamassa teoksemme.

Veikkaan, että Elvansesta oli nyt suuri apu näinä kurssipäivinä, sillä osasin tehdä päivän aikana muita juttuja, enkä vain jäänyt odotusjumituksen tilaan. Tein aamupäivät töitä ja iltapäivät rakentelin Helmutia. Aivan tyynesti, ilman panikointia siitä, että kohtapitäälähteäkohtapitäälähteä.

Mitään supervoimia en silti saanut, sillä ruokahuolto tökki kunnolla näiden päivien aikana. En kertakaikkiaan pystynyt ajattelemaan kaupassa käyntiä tai kauppalistoja. Nyt ei ole pakastimessa enää mitään jemmassa. Tämän päivän lounas taitaa sitten olla munakas.

Ahmimisesta ja lääkkeistä

Nyt, kun olen toimeentulotuella, minä saan maksusitoumuksen apteekkiin, mikä tarkoittaa sitä, etten joudu laskemaan, mihin lääkkeisiin minulla on varaa. Pystyin siis ottamaan testiin Elvanse-nimisen törkyhintaisen lääkkeen, jota minulla ei testattu toissa vuonna, kun muita ADHD-lääkkeitä kokeiltiin. 

Ensin kokeiltiin Concertaa, jonka kanssa kykenin keskittymään paremmin ja häiriöäänet esimerkiksi kuntouttavassa työtoiminnassa eivät vaivanneet minua yhtään. Ilman lääkettä menin ihan ärtyneeksi ja kiehuin sisältä, kun seinän takaa kuului radio. Minulla oli jaksamista vielä "työpäivän" jälkeenkin tehdä asioita, enkä vain maannut itkuisena sohvalla loppupäivää. Mutta verenpainetta se lääke nosti ja sen positiiviset vaikutukset katosivat jo noin puolen vuoden käytön jälkeen (muistaakseni).

Sitten testattiin Medikinetiä, jonka positiivisiin vaikutuksiin asti ei edes päästy, koska sekin nosti verenpainetta. Testit lopetettiin, kun minulla ei ollut varaa ostella lääkkeitä enempää ja olin muutenkin tosi stressaantunut, mitä lääkkeiden kanssa temppuilu vielä pahensi. Todettiin, että olen selviytynyt viisikymppiseksi aika mainiosti omilla keinoillani, eikä haittaa, vaikken lääkkeitä ADHD:hen ottaisikaan.

Mutta sitten tuli tämä oikeistoöyhöttäjien hallitus, joka vei minulta mahdollisuuden elää niillä omilla keinoillani. Arvelin, että on syytä alkaa etsiä toimivaa lääkettä, jos minun on henkeni pitimiksi taas mentävä kuntouttavaan työtoimintaan. Niinpä nyt sitten kävin Elvansen kimppuun, vaikka suhtauduin siihen skeptisesti aiempien lääkkeiden takia.

Koska minun ei juuri nyt tarvitse jakaa itseäni kuntouttaviin työtoimintoihin ja taloyhtiön hallituksiin ja toipilaana makaaviin ystäviin, olen pystynyt aiempia lääkekokeiluja paremmin keskittymään verenpaineen mittauksiin ja havainnoimaan lääkkeen vaikutusta. 

Verenpaine kyllä nousee muutamaksi tunniksi tälläkin lääkkeellä, mutta muuten vaikutukset ovat olleet positiivisia. En ole nyt muistanut vihata elämääni niinkuin tavallisesti, enkä ole pelännyt tulevaisuutta, mikä on kyllä uskomattoman kiva juttu. Aamuisin sählään ihan niinkuin ennenkin: ruoat kiehuvat hellalle, tavarat katoilevat, vien roskiksen samalla kun harjaan hampaitani, unohdan mennä ajoissa vessaan, jään jumiin JetPunkiin, puurolautanen jää kuivumaan pöydälle.

Mutta päivän mittaan minut valtaa tyyneys. En tuskastu siitä, mitä kaikkea minun pitäisi tehdä, vaan osaan valita yhden jutun ja keskittyä siihen. En jää tekemiseen jumiin kuitenkaan, vaan osaan lopettaa, vaikka olisi innostavakin homma meneillään. Autolla ajaminenkin tuntuu jotenkin lunkimmalta. Pelkäsin lääkkeen vievän yöunet, mutta niin ei olekaan käynyt.

Mutta huikein juttu liittyy syömiseen! 

Yhtenä aamuna lääke jäi ottamatta ja sinä päivänä paitsi että surin taas muka-kamalaa elämääni, tajusin ahmineeni tertun banaaneja ja puoli pakettia näkkäriä. Silloin huomasin, etten ollut edes tuntenut tarvetta ahmimiseen edellisen viikon aikana. Minä olin syönyt tavallisen rutiinini mukaan kolmen tunnin välein, mutta en ollutkaan tarvinnut jälkiruokia, ja olin lopettanut ruokailun yhteen lautaselliseen. Kaupassa minä en ollut sortunut ostamaan herkkuja, sillä ne eivät olleet edes houkutelleet minua! Iltaisin en ollutkaan kaivanut kaapeista epätoivoisesti ihan mitä tahansa suuhuni. Jos olin herännyt yöllä pissalle, en ollutkaan mennyt syömään vessassakäynnin jälkeen. Jopa anopin luona olin ollut syömättä kokonaista kotona paistettua leipää.

Tuon yhden lääkkeettömän päivän jälkeen en ole ahminut kertaakaan! Minulla ei olekaan kaiken aikaa tarvetta tunkea ruokaa suuhuni. Minä en yhtäkkiä enää taistelekaan ruokaa vastaan kaikkea hereilläoloaikaani. Sillä sellaista minun elämäni on ollut viimeiset 15 vuotta, eli siitä saakka kun aloin lihoa. Alipainoisuus ei sitten valitettavasti ollutkaan elinikäinen ominaisuus, vaan minä aloin paisua. Kun oli 30 vuotta syönyt estottomasti mitä tahansa, oli aivan mahdotonta yhtäkkiä opetella syömään toisin. Kun minun mukavuusaluepainoni on 60-65 kiloa, painan nyt 80 kg. En pysty uskomaan sitä, mutta se on totta. Kannan mukanani lähes 20 kiloa ylimääräistä, enkä tunnista itseäni varjosta tai valokuvista. Itseinhoni on valtavaa.

Olen aina, ihan aina, syönyt kuin hevonen. Olen ahminut herkkuja. Mikään ei riitä minulle. Minulla on pohjaton vatsa ja syön niin kauan kuin pöydällä on jotain tarjolla. Ikinä en ole oksentanut, eli mitään bulimiaa minulla ei ole. Minä vain pidän taukoa ähkynä ja jatkan sitten, kun olo vähän helpottaa. Makeaakin jaksaa syödä lisää, kun välillä haukkaa jotakin suolaista. Minä en tunnista normaalia kylläisyyttä ja harvoin minulle kerkiää tulla nälkä. Minun tekee mieleni syödä koko ajan. Joskus, kun en jaksa taistella ahmimishalua vastaan, minä ahmin vaikka ruisleipää, koska mitään oikeita herkkuja en voi kotona pitää. 

Tämä suhteeni ruokaan on yksi niistä asioista, joiden takia pidän elämistä jatkuvana, perin vittumaisena ja turhana taisteluna. Taistelen kyllä monia muitakin asioita vastaan koko ajan sillä, että pyrin noudattamaan kurinalaisesti tiettyjä rutiineja. Rutiineihin kuuluu ruokailu kolmen tunnin välein. Minulla on aivan tarkasti tiedossa, millaisia määriä ja millaisia ruokia minun kuuluisi syödä.

Kun ymmärsin Elvansen vaikuttavan ahmimiseen näin voimakkaasti, minua meinasi ihan itkettää. Tällaistako on muiden ihmisten elämä? Ruoka onkin vain ruokaa, eikä addiktoiva houkutus, jota pitää vihata sen takia, että sitä rakastaa niin paljon.

Panin itseni jopa ultimaattiseen testiin ja ostin Fazerin Sinisen suklaalevyn, kun sen sai S-kortilla kahdella eurolla. Levy oli kaksi yötä kanssani samassa huushollissa avaamattomana. Normaali Sussu olisi riipinyt kääreen auki jo kassan läpi päästyään! En ole koskaan elämässäni pystynyt pitämään suklaata syömättömänä kotonani! Sitten päätin kokeilla, onnistuisinko syömään kaksi riviä, ja lopettamaan siihen, vai ottaisiko ahmiminen vallan, kun suklaan maku olisi suussani. Ei ottanut! Se toinen rivi oli jopa liikaa. Aivan ihmeellistä ja ennenkokematonta. Annoin Heilalle puolet suklaalevystä ja nautiskelin hiljalleen loput kaksi riviä illalla leffaa katsellessa. Tämä on ihme.

Nyt jatkamme lääkkeen testaamista ja jos kehoni ei ala tottua, vaan aamupäiväinen yläverenpaine pysyy pääosin yli 140:ssä, joudun lopettamaan Elvansen. Haluaisin pitää sen vain sen takia, että tämä vapaus syömisen orjuudesta on niin ihmeellisen upeaa.

Kumpikohan on vaarallisempaa? Korkea verenpaine? Vai keskivartalolihavuus yhdistettynä jatkuvaan huonoon omatuntoon, itseinhoon ja stressiin ahmimisesta?

Keramiikkaa

Minua ärsyttää se, ettei kaupoista löydy teekuppia, joka täyttäisi vaatimukseni, joten kuvittelin, että minäpä menen keramiikkakurssille ja teen itse sellaisen. Niinpä jo viime syksynä ilmoittauduin keramiikan intensiivialkeiskurssille, joka sijoittuu nyt tähän huhtikuuhun. 

Kurssi alkoi eilen. Sielläpä ei saakaan tehdä mitä lystää, vaan aivan järkevästi siellä käydään eri tekniikat läpi ja tehdään, mitä opettaja käskee. Saan siis unohtaa unelmieni teekupin. Nyt ensimmäisellä kerralla piti muotoilla rasia. Se sai olla melkein minkä muotoinen tahansa, ja se tehtiin vain savimöykystä niin, että muotoilimme pelkästään sen ulkopuolen. Ensi kerralla möykystä silpaistaan kansi erilleen ja sitten se kaiverretaan tyhjäksi.

Saven käsittely ei ollut lainkaan niin helppoa, kuin kuvittelin. Jo pelkästään sen pehmittämiseen piti opetella ihan tietty kädenliike, joka tuotti kai kaikille hankaluuksia. Sitten, kun aloin muotoilla rasiaa, johon minulla ei ollut mitään ideaa, en saanut savea tottelemaan mitenkään. Ei tullut palloa, ei tullut kuutiota, ei tullut lieriötä. Tuli vain ylöspäin suippeneva pötkö, joka alkoi näyttää tontulta. 

Koska en edes halunnut tehdä mitään tarpeetonta rasiaa, päätin tehdä onton mustan tontun, jonka silminä loistavat punaiset ledit. Yhtä tarpeetonhan siitäkin tulee. Uhkasin, että Heila saa sen joululahjaksi.

Ensi viikolla kurssi-iltoja on kolme peräkkäin. Minä pelkäsin, että iltaviidestä kahdeksaan olisi tosi huono ajankohta, koska menisin takuulla ylikierroksille, enkä saisi nukuttua tai näkisin vain unta savesta. Niin ei käynytkään. Ilmeisesti saven hiplailu olikin niin rentouttavaa, että minä nukahdin nopeasti ja nukuin aamuun asti ihan rauhallisesti. Aika jees.

Olen oikeastaan kaivannut jotain uutta käsillätekemistä. En ole moneen vuoteen ollut työväenopiston kursseilla, koska minä aika helposti ahdistun niissä. Menen vaivautuneeksi ja sählään, puhun noloja, tai rikon jotain, kun olen sellaisessa ympäristössä mummojen kanssa, joiden seurassa tunnen olevani ihan friikki. Tällä kurssilla oli kuitenkin kaikenikäisiä naisia, enkä minä ahdistunutkaan ihan niin paljon kuin aiemmissa opinnoissani.

Kurssi pidetään Imatran valtavassa puukoulussa. Siellä on kai parituhatta oppilasta, päiväkotilaisista lukiolaisiin. Koulu on aivan liian pieni nykyiselle oppilasmäärälle, koska se on mitoitettu tulevaisuuden vähempiä lapsimääriä varten. Kymmenen vuoden kuluttua sinne kuulemma mahtuu jo hyvin. 

Aluksi siellä ei ollut väliseiniä lainkaan! Eri luokat opiskelivat samoissa suurissa tiloissa. Vieressä oli äidinkieltä, toisella puolella historiaa ja keskellä matikkaa. Voin vain kuvitella, mikä maanpäällinen helvetti se on ollut. Kuka arkkitehti on niin tyhmä, että luulee moisen olevan hyvä idea? Tuskin edes parhaimmat neuronormaalit pystyisivät keskittymään moisessa paikassa!

Nyt sinne on rakennettu väliseiniä. Koulu on sokkeloinen lasiseinien sekamelska, mutta ainakin jokaisella luokalla on nyt oppimisrauha.

Kaunis se koulu kyllä on. Menin ajoissa, koska oletin eksyväni siellä pahasti ja siksi kerkesin ottaa kuvia.