Kesäkuu meni, kesä ei alkanut

On tosi vaikeaa pitää toivoa yllä, että tästä kesästä vielä joskus tulisi kesä. Suppilauta odottaa yhä kassissaan sitä, että vesi ja ilma lämpenisivät, aurinko paistaisi ja tuuli tyyntyisi. Lähes samoja asioita odottaa mopokin, joten en sitäkään ole viitsinyt ottaa ajoon. 

Helmut on nyt ollut neljä viikkoa korjaamolla odottamassa, että joku tyyppi fiksaisi sen perästä irrotetun möykyn ja se saataisiin laitettua takaisin paikoilleen. Olen tosi vihainen siitä, että minulle sanottiin korjaamoreissuun menevän "jokunen päivä". Niinpä minä olen sitten joka päivä odottanut Helmutin valmistumista, ja jokaisen viikon jälkeen kun olen kysynyt, mikä on tilanne, olen saanut vastaukseksi, että toivottavasti seuraavalla viikolla valmistuu. Ja samalla olen tullut yhä vihaisemmaksi siitä, miten paljon olen menettänyt rahaa vakuutuksiin ja veroihin, kun en laittanut autoa seisontaan. 

Kotona olen sentään saanut raivattua pensasaitaa ja maalattua portaiden kaiteita. Saksalaiset kaverini kävivät täällä, viipyivät viikon ja jatkoivat sitten matkaansa matkailuautollaan. Saimme onneksi ihanan kesäisen juhannusaaton, mutta muuten oli kylmää ja enimmäkseen sateista. Minä en koskaan varsinaisesti vietä näitä vappuja ja vastaavia mitenkään, mutta nyt tuntui tosi mukavalta saada vähän spesiaalimpi juhannusaatto. Sulokin tuli vaimokkeensa kanssa, kaikki toivat pöytään omat antimensa ja me vietimme hyvin perinteisen suomalaisen grillailujuhannuksen. Sen jälkeen menimme saunomaan Hinkanrantaan, jossa olikin odotettua enemmän porukkaa. Moni sanoi, että oli jättänyt juhannuksen väliin ja pysynyt kotona, koska kelit eivät houkuttaneet mökkeilemään. Kokolle emme saksalaisia raahanneet, mutta emmepä joutuneet myöskään näkemään lieveilmiönä yhtäkään suomalaista kännipäätä.

Otin tavoitteekseni maalata ensi vuoden kalenterista puuttuvat kuvat tämän viikon aikana, mutta jostain syystä olen onnistunut tekemään vain yhden kuvan. Pakotan itseni aloittamaan toista heti, kun saan tämän postauksen kirjoitettua! Minä lupaan! Eihän se nyt oikeasti näin vaikea homma ole! Vaivaiset kaksi kuvaa ja kansi on enää jäljellä. Toivottavasti allakka menee viimevuotista paremmin kaupaksi. Ainakin kuvat ovat minusta nyt paljon parempia.

Olen nyt päättänyt, etten matkustele Helmutilla yhtään minnekään tänä kesänä, vaikka se tosiaan valmistuisikin "ensi viikolla", kuten on luvattu. Pysyn kotona ja pihtaan rahaa ihan neuroottisesti. Haluan oikeasti päästä helvettiin täältä edes syksyksi. Jos ja kun kesä on tätä sorttia, minulla ei ole mitään mahdollisuuksia selviytyä masentumatta kaamosajasta. Olenkin tutkaillut Kelan sääntöjä ja ymmärtääkseni saisin olla kolme kuukautta ulkomailla menettämättä työttömyyskorvausta. Työnhakuvelvoitteen täyttäminenhän onnistuu ihan mistä tahansa. Jos roudaan tietokoneen mukaan, voisin hakeutua jonnekin sähkön äärelle aina silloin, kun minulla olisi graafisia töitä. 

Toimeentulotukea saisin pelkästään oman kotini kuluihin eli vastikkeeseen ja sähköön, mutta en mihinkään muuhun. Miten siis kustantaisin ruoan, lääkkeet, dieselin ja huvit sekä haaverit? No tietysti sillä työllä, jonka Universumi minulle nyt lopppukesäksi järjestäisi ja josta saisin palkan syksyllä! Eikö niin, kilttikultarakas Universumi? Pitäkää peukkuja. Jos minä pääsen reissuun, te saatte lukea iloista blogia tämän valituksen sijaan!

Ja voisin yrittää hakeutua johonkin Workaway-paikkaan, jos minut vain jonnekin huolittaisiin. Se toisi paitsi säästöjä ruokakuluihin, myös sosiaalista elämää ja vaihtelevia kokemuksia. En halua viettää kolmea kuukautta yksinäni tuppisuuna Helmutissa lainsuojattomana nyt, kun Espanjassa häshtäk vänlaif on tuhonnut itse itsensä ja kaikki kivat paikat on kielletty.

Mitä vanhemmaksi ja huonokuntoisemmaksi käyn, sitä selvempää minulle on, että olisi pakko elää nyt, eikä odottaa eläkettä, joka häämöttää epätoivoisten 16 vuoden päässä.

Päätän tämän postauksen positiivisiin asioihin. 

Vähän lomailun makuun pääsimme eräänä iltana, kun kävimme hakemassa minulle käytetyn jääkaapin Nuijamaalta. Ajoimme moottoritien sijasta maisemareittiä pitkin kiemuraista maaseututietä ja katsoimme kylän nähtävyydet. Pelkästään jo vieraassa Lidlissä käyminen tuntui luksukselta - niin raskaaksi on kotona jumittaminen jo mielelle käynyt.

Minulla on nyt ensimmäistä kertaa elämässäni jääkaappi, joka ei pidä ääntä! Mikä rauha ja hiljaisuus kotonani vallitseekaan! Kiitän onneani, että joku ihana ihminen halusi myydä melkein uuden jääkaappipakastimensa vain viidellä kympillä juuri nyt, kun omani oli alkanut vaatia kunnon nyrkiniskua kylkeensä lakatakseen välillä jyrisemästä!

Ja lisää ihania asioita! Näitähän riittää!

Viime perjantaina Etelä-Karjalan virkistysaluesäätiö järjesti ihan ilmaisen retken läheiseen saareen, jossa tutustuttiin entiseen leirikeskukseen ja mietittiin sen tulevaa käyttöä kaiken kansan yhteisenä ja avoimena virkistysalueena. Siellä sai saunoakin. Miten paljon minä arvostankaan tällaisia tilaisuuksia! Että pääsen ilmaiseksi rantasaunaan! Nyt kun kaikesta pitää pihtailla, en pysty edes sellaista harrastamaan. Ainoa minun kukkarolleni sopiva saunakin on tuplannut hintansa tänä kesänä.

Ja ajatelkaas sitäkin, miten hyvä tuuri minulle kävi, ettei tähän minun kotiini löytynytkään vuokralaista kesäksi! Tuolla minä olisin nyt nämä puolitoista kuukautta elänyt kaatosateessa teltassa omalla pihalla, kun Helmut on ollut ajokiellossa! Ai järkytys mikä hirvittävä ajatus!

Älä lue tätä, jos hallituksen toimet ahdistavat sinua

Hallituksen esityksestä toimeentulotukilain muutoksiin ei ole uutisoitu näköjään tarpeeksi, sillä eräässä Facebook-ryhmässä kohtasin tällaisen itselleni uuden tiedon toissa-aamuna: 

1. "Lääkärin toteama este, eli sairaus ja työkyvyttömyys poistetaan hyväksyttävänä perusteena olla hakematta kokopäivätyötä."

2. "Kelalle annetaan valta päättää, mitkä lääkkeet korvataan toimeentulotuessa."

Nämä ovat vain pari esimerkkiä tuosta jossain määrin järkyttävästä esityksestä, jonka voi lukea täällä ja johon kuka tahansa voi myös antaa lausuntonsa.

Tuohan tarkoittaa käytännössä sitä, että sairauksia ei enää saisi olla olemassa eikä työkyvyttömyys olisi este työnteolle. Nämä hallituksen touhut menevät koko ajan vaan dystooppisemmiksi. En pysty ymmärtämään, että me oikeasti elämme maailmassa, jossa tuollaiset ihmiset pääsevät määräämään. Itkin kaksi tuntia yhteen menoon, eikä siitä meinannut tulla loppua millään. 

Sanoin Heilalle, että tämä kehitys on oikeasti johtamassa keskitysleireihin. Meidät tullaan lopulta määräämään pakkotyöhön, pystymmepä me suoriutumaan meille määrätystä työstä tai emme.  

Tänä aamuna meinaa taas itkettää ihan hirveästi. Yritän pysyä kasassa, sillä kyllähän seuraava hallitus varmasti kumoaa näitä julmuuksia. Tai en tiedä... Kokoomus on yhä vahvoilla, vaikka persuja aiemmin äänestäneet ovatkin onneksi kääntäneet kelkkansa. Minusta Vasemmistoliitto vaikuttaisi olevan nykyään ainoa puolue, jolla oikeasti on järkeä ja hyvää tahtoa. Minä ihailen heitä, jotka jaksavat taistella siedettävämmän maailman puolesta siitä huolimatta, että ovat aina pysyneet pienpuolueena, jonka vaikutusmahdollisuus on melko onneton. Minja Koskelakin on minusta ihana, hän osaa puhua selkeästi ja jämäkästi.

No, tämän päivän itketyksen aiheeni johtuu Purran erityisavustajan avautumisesta työttömien pakkotyöstä. Hän panisi meidät kaikki vaikkapa vanhustenhoitajiksi siitä hyvästä, että saamme tukia. Eli suomeksi pakkotyöhön, vaikka hän kovasti yrittääkin käyttää siitä muuta nimitystä.

Tai ainakin ne meistä, jotka ovat työkykyisiä. Mutta ai niin... uusi lakihan poistaisi työkyvyttömyyden.

Veikkaan, ettei herra erityisavustaja ole suinkaan yksin tuon ideansa kanssa, vaan hän vain sattui olemaan se, joka avasi siitä suunsa. En tainnut olla ihan väärässä keskitysleiripelkoni kanssa.

Oikeasti, voisiko siihen lakiin lisätä vaihtoehdoksi eutanasian? Minä valitsisin sen mielummin kuin pakkotyön, joka tuhoaisi minun mielenterveyteni. Minä en ainakaan enää jaksa tätä vihaa itseäni ja kaltaisiani kohtaan, jota maamme johto lietsoo. Yhteiskuntakin pääsisi eroon meistä hyödyttömistä loisista.

On aloitettava taas kerran täydellinen uutispimento. Parempi olla kaikesta tietämätön ja YKSINKERTAINEN, kuten tuo erityisavustaja meidät vasemmalle kallistuneet määrittää.

Jatkan tätä kirjoitusta nyt, kun olen yrittänyt kahlata läpi tuota esitystä siltä osin, kuin Facebook-ryhmässä oli tulkittu. Yllä on kuvakaappaus esityksestä lääkkeiden korvattavuuteen liittyen (1.). Vasemmalla palstalla näkyy nykyinen laki ja oikealla palstalla muutosesitys. Minä ymmärrän samoin kuin tuon edellä lainaamani sitaatin kirjoittaja. Tämä sanamuoto tosiaan antaa Kelalle aika vapaat kädet päättää siitä, mikä on tarpeellista ja välttämätöntä. Haluan uskoa, että vaikka sille sellainen valta annettaisiinkin, niin siellä ei sitä aivan mielivaltaisesti käytettäisi.

Työnhausta vapautuminen sairauden perusteella (2.) sen sijaan on vähän vaikeampi minun ymmärtää. Pointtina tässä lainkohdassa näyttäisi olevan se, että viimesijaista toimeentulotukea saadakseen olisi ensin haettava ensisijaisia tukia. Minusta se on ihan oikein. Se on sitten eri asia, mitä järkeä näitä tukia on ylipäänsä pilkkoa osiin, kun voisi olla vain yksi tuki, joka kattaa kaiken. Aika monelle syrjäytyneelle kun voi olla tosi vaikeaa hakea kaikkia tukia ajallaan ja oikein, eivätkä kaikki edes tiedä, mihin kaikkeen ovat oikeutettuja. Moniko tietää esimerkiksi liikkuvuusavustuksen olemassaolosta?

Tässä alla on kuvakaappaus; vasemmalla nykyinen laki ja oikealla esitys:

Uusitusta versiosta on poistettu sanat "lääkärin toteama sairaus". Tähän mennessä lääkäri on voinut kirjoittaa todistuksen vaikkapa sosiaalisten tilanteiden pelosta ja sen perusteella on voinut vapautua työnhausta, vaikkei sairauslomalla olisikaan. Nyt sellainen ei enää olisi mahdollista, jos oikein käsitän. Eli työkyvyttömyys kyllä pätisi, mutta vain, jos ihan virallisesti Kela on myöntänyt sairausloman tai työkyvyttömyyseläkkeen.

Toisaalta tässä lain osassa ei ole mitään mainintaa siitä, että tällä hetkellä työvoimatoimisto (tai mikä hitto sen nimi nykyään onkaan) voi pienentää työnhakuvelvoitetta muun muassa terveydellisillä syillä. Se asia kuuluu varmasti jonkin muun lain piiriin. Esimerkiksi minulla on nyt vain yhden kokoaikaisen työpaikan hakuvelvollisuus kuukaudessa, eikä neljää. Perusteena siihen on oma yritystoiminta, terveydentila ja paska soveltuvuus mihinkään työhön (tuo viimeinen on kyllä muotoiltu korrektimmin). Toivon, että työkkärin työntekijöillä säilytetään jatkossakin vapaus oman harkinnan käyttämiseen - he kuitenkin oikeasti tuntevat meidän asiakkaiden henkilökohtaisen tilanteen, ja heille me emme ole vain tilastoja.

Kesäeloa kotosalla

Voi että olen tykännyt olla kotona tämän viimeisen kuukauden! Siitäkin huolimatta, että kesäisiä päiviä on ollut vain kolme. Olen saanut lopultakin viiden vuoden asumisen jälkeen loihdittua oman pihanurkkani sieväksi. Se on ollut ikiaikainen riesani ja jäänyt aina tekemättä sen takia, että minulla on jatkuva pakkomielle helmustella. Olen jopa pessyt siitepölystä löyhkäävän tynnyrin, jonne säilön sadevettä rännistä! Nurmikko lähti hienosti itämään, kiitos jatkuvien sateiden ja tynnyrin vesien, ja pensasaitakin on yhä hengissä, vaikka minä ne taimet siihen paikalleen siirsin ihan itse.

Tästä oman kadun varren naapurilta jouti minulle lavakauluksia, ja pääsinkin tosiaan laajentamaan nukkekotimaailmaani. Ja toisesta naapurista sain roppakaupalla sisäremontista ylijääneitä listoja ja paneeleita, joiden ansiosta sain rakennettua lisäosan Kenin kotiin ja tehtyä huussiin seinät. Kun vielä sudin lavakaulukset mustalla kalusteöljyllä, koko minimaailman ilme siistiytyi tosi paljon. En enää katso sitä koko kylän häpeäpilkkuna, vaan koko kylän ilona!

Täytyy kyllä todeta, että vaikka lopputuloksena muutos näyttää aika pieneltä, niin meinasin ihan ryytyä työn määrään. Minirakentaminen on melkein yhtä hidasta kuin ihmistenkin mittasuhteen rakennushommat ja nykyisin minä väsähdän niin kovin nopeasti. Tuntui, että haukkasin liian suuren palan, kun joka aamu levitin työkalut pitkin pihaa ja muutaman tunnin kuluttua puolikuolleena keräsin ne taas pois. Mutta lopultakin kaikki keskeneräisyys oli valmista ja tuleville vuosillekin jäi vielä tilaa nikkaroida lisää pieniä taloja.

Tässä jonakin päivänä silmiini osui Hesarista otsikko "Kukaan ei halua pihalleen keltaisia kukkia" ja olin ällistynyt. Keltaiset kukathan ovat juuri niitä kauneimpia! Minullakin on pihallani nyt ruukkukukkia, ja ne sattuvat totta vie olemaan keltaisia! Krysanteemeja kai kumpikin. Toisen niistä sain lahjaksi ja toisen ostin itse Lidlistä. Olen muistanut kastella niitä ja ilmeisesti onnistunut tekemään sitä sopivasti, enkä liikaa. Yhtenä kesänä onnistuin vain hukuttamaan ruukkukukkani, kun yritin pitää niistä huolta.

Paitsi, että olen edennyt omalla "tontillani", olen myös nauttinut taloyhtiön hyväksi tekemistäni touhuista. Olen öljynnyt myös yhteiskäytössä olevat puutarhakalusteet, leikannut nurmikkoa, järjestänyt kaatopaikkakuorman. Sain maalattua seinänaapurini uudet ulkoportaat, ja tässä kesäkuun aikana koetan vielä ehtiä rakentaa senkin asunnon kuistin sellaiseksi kuin minulla, eli kääntää sisääntulon kuistin toiselle reunalle - sinne, minne ne portaat juuri rakennettiin. Siihen hommaan sopii parhaiten viileämpi, sateeton päivä ja sellaisiahan tässä nyt on luvassa.

Muistelen välillä, miten paljon minä inhosinkaan jossain vaiheessa tässä taloyhtiössä asumista. Viidessä vuodessa olen jollain tapaa löytänyt täällä paikkani ja asumisen ilon. Hallitustyöstä luopuminen oli loppujen lopuksi tosi hyvä juttu minulle, vaikka vaikealta tuntuikin laskea irti. Nyt, kun minulla ei ole enää puheenjohtajan vastuuta niskassani, enkä joudu selviytymään tarjouspyynnöistä ja kaiken maailman lvi-ongelmista, olen alkanut nauttia kaikesta käytännön pikkuhommasta, jota täällä riittää. Ja niinpä paperitöiden tekeminen, raha-asioiden hoitaminen, lumien kolaaminen toistenkin poluilta ja toisten kaiteiden maalaaminen sujuvatkin nykyisin ihan ilman vitutusta. Sitäpaitsi nykyinen puheenjohtajamme on paljon minua pätevämpi hoitelemaan niitä lvi- ja tarjouspyyntöriesoja! Minä taas sovin paljon paremmin konkreettisiin kunnostus-, rahankäsittely- ja tiedotushommiin. Valtava putkiremonttiprojektikin on tältä erää onnellisesti ohi ja nyt toivottavasti saamme elää seuraavat kuusi vuotta ilman mitään suuria remontteja ja hyperventilointeja. 

Kaikki tuo keventää eloa, mutta iso syy tähän henkiseen muutokseen on myös sillä, että nyt enää vain kahdessa asunnossa asuu niitä ihmisiä, jotka olivat täällä jo ennen minun tuloani. Vuosien mittaan kertyneet kaunat aiheuttivat jatkuvia kahnauksia pitkäaikaisten asukkaiden välillä. Väen vaihtuminen on tehnyt todella hyvää ilmapiirille. Jossain vaiheessa oli niin paljon kaikkea hankaluutta asukkaiden välillä, että se heijastui meihin uusiin tulijoihinkin. Viimeiset pari vuotta ovat kuitenkin olleet huomattavasti leppoisampia ja olemme oppineet tulemaan toimeen keskenämme ja jopa viihtymään yhdessä. 

Surullista kyllä, yksi asunto on jälleen myynnissä, kun siinä asunut kiva tyyppi lähti vakityöhön Kainuuseen. Nämä tyhjät asunnot aina stressaavat minua tolkuttomasti, koska riskit ovat jokaisen uuden asukkaan tai osakkaan kohdalla niin suuret. Sen olen tässä oppinut, että yksikin hankala ihminen pilaa elämän meiltä kaikilta. 

Helmut viipyy yhä korjaamolla. Kolmas viikko jo alkoi, eikä sieltä osata sanoa muuta, kuin "toivottavasti ennen juhannusta valmistuu". Säätiedotus sanoo, että kylmää on luvassa ainakin seuraavat 10 päivää, joten enpä minä tästä minnekään sinkoilisi, vaikka Helmut parantuisikin.

Kotijumittelun vuoksi sain otettua yhdeksi viikoksi hoitoon kummityttöni Terhon. Hän oli kauniisti sanottuna tosi itsenäinen vieras ja rumasti sanottuna aika paskaa seuraa. Luonteeltaan ja mieltymyksiltään hän on ihan toisenlainen kuin Kerttu oli, ja se jaksaa aina ihmetyttää minua. 

Tuossa ylemmässä kuvassa Terho sanoo minulle "pidä apilas", kun yritin houkutella häntä pihalle haistelemaan ja maistelemaan apiloita. Oli se ensimmäinen lämpimähkö päivä Terhon vierailun aikana. En saanut hänestä seuraa, sillä tyyppi vain katsoa tihrusti minua ja silminnähden närkästyneenä vetäytyi kookospähkinäänsä ja mätti fylliä oviaukon eteen!

Toisena eli viimeisenä lämpimähkönä päivänä minua kuitenkin onnisti ja Terho suostui tulemaan pihalle. Alemmassa kuvassa näette, miten uuden kokemuksen aiheuttama adrenaaliryöppy pullistaa pikkukaverin silmät melkein ulos päästä. Terho kyllä rauhoittui ja alkoi uteliaana tutkia maan pintaa. Ja suureksi ilokseni se käyttäytyi aivan kuten Kerttu: se lymyili minun hameeni suojissa ja teki sieltä pieniä tutkimusretkiä nurmikolle. Saaliseläimen osoittama luottamus tuntuu aina yhtä merkitykselliseltä!

Hyvää lukemista

Minulla on jo muutaman vuoden ajan ollut tapana mennä iltaisin sänkyyn kirjan ja kuuman kaakaon kanssa. Kun jätän kännykän keittiön pöydälle äänettömänä ja asetun petiin yhdeksältä, olen hyvässä lykyssä unessa kymmeneltä ja herään riittävän yöunen jälkeen aamuseitsemältä.

Mutta sitten joskus käykin niin, että olenkin vahingossa napannut kirjastosta aivan liian hyvän kirjan. Sopiva unikirja olisi nimittäin sellainen "ihan semi-ok" eli tarpeeksi hyvä pitämään ajatuksen tekstissä, mutta tarpeeksi tylsä, että sen ääreen torkahtaa. Hyvä kirjallisuus sen sijaan on hankalaa iltalukemista, koska en pysty lopettamaan, vaikka silmäluomet jo roikkuisivat puolitangossa. 

Eräänä päivänä kirjastossa otin käteeni Anna Soudakovan kirjan muistaakseni siksi, että siinä oli vihreää väriä kannessa ja saisin sillä kirjaston lukuhaasteesta yhden kohdan täytettyä. Enpä osannut arvata, miten se kirja vei minut mukanaan! Soudakovalta on ilmestynyt kaksi muutakin kirjaa, ja minä tietysti heti ryntäsin kirjastoon hakemaan ne kaksi muutakin. Jokainen näistä kirjoista on sukutarina, joka alkaa vuosikymmenten takaa Neuvostoliitosta ja päättyy nykypäivän Suomeen. Ja minä jouduin joka ilta hakemaan kännykän sänkyyn, sillä kesken lukemisen piti jatkuvasti guuglailla lisätietoa. Halusin ymmärtää paremmin ja nähdä mielessäni tapahtumapaikat realistisemmin. Minulta kului siis pari viikkoa ihan naurettavan lyhyillä unilla, kun en malttanutkaan laskea kirjaa tai kännykkää loputtomine lisätietoineen käsistäni.

Minä tykkään todella paljon lukea historiallista fiktiota. Rakastan kirjoja, jotka liittyvät todellisiin tapahtumiin, mutta eivät välttämättä todellisiin ihmisiin. Miten koulun historia onnistuikin olemaan niin ankeaa, vaikka historia kuitenkin on loputon huikeiden ja hurjien tapahtumien aarreaitta!

Kaipaisin sellaista suoratoistopalvelua, jossa olisi paljon hyviä historiadokumentteja. Tällä hetkellä minua kiinnostaisi erityisesti Venäjän historia. Onhan se erikoista, miten siellä on aina ollut vallassa uusi yksinvaltias edellisen jälkeen, ja jokainen on vuorollaan pannut koko valtakunnan mullin mallin. Ja jokaisen pillin mukaan on kansa tanssinut kuuliaisesti. 

Areenasta sentään löytyy joitain kiinnostavia toiseen maailmansotaan liittyviä dokkareita, joita olen katsellut sateisina päivinä. Suosittelen erityisesti katsomaan sarjan Suomen ja Natsi-Saksan liittolaisuudesta. On se hyvä, että näin 80 vuoden jälkeen meilläkin sotapropaganda lopulta antaa tilaa sille, miten paljon Suomessa todellisuudessa tiedettiin holokaustista ja miten paljon Suomi osallistui sotarikoksiin. 

Nyt minulla muuten on meneillään aivan täydellinen iltalukemiskirja. Se on niin tylsä, että joka ilta, kun otan sen käteeni, joudun miettimään, että mistäs tässä olikaan kyse. Mutta se sijoittuu jouluun ja sillä saa yhden lukuhaasteen kohdan ruksittua yli!

Jumissa kotona

Nyt, kun kolmesta eri syystä (sää, Helmut ja varvas) en olekaan tien päällä seikkailemassa, vaan kotosalla, olen koittanut asennoitua tähän käänteeseen mahdollisimman positiivisesti. 

Kylämme on erityisen kaunis tähän aikaan vuodesta ja onkin oikein mukavaa vain ihailla kaikkea kukkivaa ja vehreää. Yritän tyynnyttää itseäni, kun lasten kirkuminen ja skuuttiterrorismi äityvät korviahuumaavaksi möykäksi. Onhan kuitenkin hienoa, että tässä kylässä lasten on turvallista riehua keskenään pitkin poikin. Ja kyllä lasten täytyy saada pitää älämölöäkin - niin olen minäkin kakarana saanut. 

Ihan koko ajan ei edes sada, ja viileämpi aurinkoinen ilma on ollut miellyttävä pihahommiin. Olenkin saanut nikkaroitua portaiden alle oven ja öljyttyä puutarhakalusteet. Tuleva apilanurmikkonikin jo vihertää. Nukkekoditkin olen fiksaillut talven vaurioiden jäljiltä ja jos jostain äkkiä ilmaantuisi pari lavakaulusta, pääsisin laajentamaan nukkemaailmaa. 

Toisaalta kuitenkin tämä toukokuulta tuntuva kesäkuu on vähän harmillinen juttu, sillä suppailemista en kykene harkitsemaankaan, eikä edes uiminen ole houkutellut. Ja juuri nuo asiat ovat täällä Saimaan rannalla asumisen suuria iloja. Kesäkesä tulee jäämään traagisen lyhyeksi, jos koskaan alkaakaan. 

Helmut on nyt autojen sairaalassa osastohoidossa, mutta lopullinen diagnoosi ja toipumisennuste ovat minulle yhä hämärän peitossa. Tiedän saavani laskun maksettua, sillä tässä kuussa minulle tulee tosi hyvin rahaa. Valitettavasti Kelan ajattelun mukaan niin suuren rahan pitäisi riittää pitämään minut hengissä kai syyskuun loppuun saakka. Onneksi ADHD-lääke pitää pääni sillä lailla kurissa, etten jo nyt etukäteen pyöri täällä tuskissani peläten loppukesän laskujen maksamista. 

Koska Helmutilla ei ole saanut ajaa, olen liikkunut fillarilla ja sehän on aina plussaa terveydelle. Mopoa en ole viitsinyt ottaa ajoon, sillä ilmat ovat niin viileät, ettei mopoilu vielä ole nautinto, enkä minä edes tiedä, pääsenkö vielä kuitenkin helmustelemaan lähiaikoina. Mutta ennen kuin uskallan lähteä minnekään, on mätänevä varpaani pakko saada kuntoon. En ole pystynyt oikein kävelemään viikkoihin ja vuoden paras metsässäliikkumisaika on mennyt minulta ihan hukkaan. Voin nilkutella eteenpäin vain crocseilla, koska niissä on tilaa varpaille, eikä hauras uusi iho hierry puhki. 

Ilmeisesti varvastani ei sitten kuitenkaan vaivaa silsa, vaan ehkä jokin bakteeri. Mätin siihen kahden viikon ajan lääkärin määräämää sienivoidetta ja varpaani suoraan sanottuna syöpyi silmissä. Lopetin sen käytön ja kraaterit alkoivatkin kuroutua umpeen ja parantua mukavasti. Uskalsin kylpylässäkin käydä allasosastolla kengät jalassa. Mutta kotiinpaluun jälkeen varpaaseen ilmestyivät uudet kirvelevät paukamat ja menin uudelleen lääkäriin. Sain vahvempaa voidetta, joka välittömästi pahensi tilanteen samaan jamaan kuin se edellinenkin voide. Kolmannella lääkärikäynnillä sain antibiootit ja jos ne eivät viikossa auta, on mentävä jälleen lääkäriin. Yli kuukauden könkkääminen kelvottomalla jalalla ja hukkaan heitetyt eurot ovat jo kallistaneet minua kohti amputaatiota. 

Eikös tämä olisi voinut osua toimeentulotukikuukausille, kun ei tarvitsisi itse maksaa turhia lääkkeitä ja lukemattomia käyntimaksuja... tai amputointia.

No, voisi tottakai mennä paljon, paljon, paljon huonomminkin! Onneksi tosiaan on se ADHD-lääkkeen tuoma tyyneys näiden vastoinkäymisten edessä, enkä ole vajonnut murheen alhoon! Se panee minut miettimään, miten turhaan mahdankaan syödä mielialalääkkeitä. Eiväthän ne pillerit näiden 20 vuoden aikana ole masennuksia ikinä estäneet! Ja nyt Elvansen ansiosta mieleni on tyyni ja monta pykälää tavanomaista valoisampi.

ADHD-leiri

Kotona taas. Olipa ihanaa herätä värien keskellä, eikä ankeassa valkoruskeassa hotellihuoneessa, jonka yhtä seinää peittää julma jättiläispeili.

Siirtymävaiheet ovat minulle hankalia ja siksi päätin ihan alkuunsa, etten edes yritä heti kyetä normaaliin kotiarkeen. Tämän päivän (ja ehkä huomisenkin) käytän siihen, että asemoin itseni taas uudelleen. Yritän siirtää itseni pois niistä 13:sta ihmisestä, joiden kanssa olen viettänyt tämän viikon ja suunnata ajatukseni taas niihin, jotka kuuluvat arkeeni. Venyin aamulla sängyssä, koska univelkaa on kovasti, purin reissukassit ja pesin pyykit, meinaan syödä miten sattuu ja kirjoittaa tämän blogipostauksen. Kauppaan on pakko jossain vaiheessa polkaista, mutta muuten saan elää kuin elinkelvoton.

Matka Kuopioon sujui kuitenkin yllättävän kivuttomasti, vaikken Helmutilla päässytkään liikkeelle. Kimppakyytini toisen kurssilaisen autossa oli hetkessä ohi, sillä hän onneksi oli sellainen vilkas ja puhelias ihminen, jollaisen seurassa myös minä olen oma vilkas ja puhelias itseni. Rauhallisten, miettiväisten ja vaiteliaiden seurassa minä helposti ahdistun ja muutun vaivautuneeksi ja teennäiseksi, mikä sitten johtaa ihan fyysiseen epämukavuuteen, jota on vaikea karistaa niskastaan.

Minua vähän hirvitti, millaista on viettää viisi päivää 11 muun ADHD-tyypin kanssa, koska pahimmillaan se voisi olla yhtä hulabaloota. Riemukseni kaikki olivat ihan oikeasti aikuisen iässä ja suurin osa osallistujista oli keski-ikäisiä naisia. Vaikka ongelmille olikin saatu selitys vasta näin myöhäisellä iällä, niin kaikilla oli opittuna kantapään kautta selviytymiskeinoja ja käyttäytymissääntöjä. Osalla porukasta oli myös pelkkä ADHD:n tarkkaamaton muoto, eli he eivät ole tällaisia sähköjäniksiä kuin minä. Ihan liialliseksi ei siis päällepuhuminen käynyt ja ohjaajilla oli tarpeeksi napakka ote innokkaan jaarittelun suitsimisessa. 

On muuten todella inhottavaa huomata, että vaikka minä Majiksella opin olemaan keskeyttämättä toisia, olen sen taidon menettänyt nyt, kun elän itsekseni.

Toinen vetäjistä olikin yllättäen minulle tuttu tyyppi. Sama ihana psykoterapeutti, joka veti eroleiriä silloin, kun minä loppukesällä 2018 sellaiselle eksyin. Sillä hetkellä kun näin hänet, minä tiesin, että tästä tulee ihan mahtava leiri. Ja tuli.

Vaikka aiheet olivat tuttuja, ei kertaaminen tehnyt yhtään pahaa, koska muistini on mitä on. Ja lisäksi on aina ihanaa kuulla toisten kokemuksia. Muutama uusi oivalluskin jäi jonnekin takaraivoon, ja ne toivottavasti auttavat parisuhteeni kanssa. Erityisen mukavaa oli saada kuulla psykiatrian erikoislääkärin luennolla sellaisia juttuja, jotka mielestäni eivät tule virallisissa yhteyksissä esiin lainkaan.

Esimerkiksi minusta on kamalaa, miten jotkut - myös jotkut ADHD-ihmiset itse - ovat hyvin jyrkkiä siinä, ettei saisi vedota ADHD:hen erityiskohtelun toivossa. "Ei saa käyttää ADHD-korttia!" Itse olen aivan eri mieltä. Saa käyttää ja pitää käyttää! Minusta on silkkaa väkivaltaa, että meidän pitäisi sopeutua neuronormaalin yhteiskunnan vaatimuksiin ja sääntöihin. Miksi pitäisi pakottaa ADHD-teini ruokailemaan keittiön pöydän ääressä, jos muiden perheenjäsenten suuäänet tekevät hänet tuskaiseksi? Tai miksi minut pitää yrittää pakottaa normaaliin päivätyöhön, jos se panee koko muun elämäni paskaksi? 

Siksi olikin kiva kuulla psykiatrin suusta, että ADHD:ta voi tutkia kahdelta kantilta: lääketieteelliseltä tai neurodiversiteetin kannalta. Lääketiede on se, jonka näkökulmasta meitä muokataan yhteiskuntakelpoisemmiksi terapian, ohjauksen ja lääkehoidon avulla. Mutta neurodiversiteetin näkökulmasta katsottuna me emme ole se, jota pitää muokata, vaan ympäristömme. Tähän suuntaan yhteiskunnassa ollaan ottamassa vasta pieniä askeleita. 

Mutta entäpä jos kerron, että neurodiversiteetti tarkoittaa samaa asiaa kuin biodiversiteetti, olisiko meidän ADHD-korttimme sitten helpompi ottaa vastaan? Eli mitä monimuotoisempi on luonto, sen paremmin se voi. Samoin mitä neuromoninaisempi on yhteiskunta, sen paremmin sekin voi. 

Myös vaihdevuosia kerittiin hiukan sivuta, ja se aihe olisi kiinnostanut minua tosi paljon enemmän. Mutta ihan fakta siis tosiaan on, että ADHD-oireet vaihtelevat kuukautiskierron mukaan ja vaihdevuodet voimistavat niitä. Omalla kohdallani olen huomannut menettäneeni niitä ominaisuuksia, jotka lasken ADHD:n hyviksi puoliksi ja toisaalta ne, jotka koen huonoiksi, ovat minussa voimistuneet. Se on perseestä. Kaikki vaihdevuosissa on perseestä. Ihmisen ei kuulu elää näin vanhaksi!

Kolmas erityisen ilahduttava yllätys psykiatrin luennolla oli se, että hän otti esiin RSD:n, joka ei kuulu ADHD-diagnostiikkaan, mutta on sitten ilmeisesti kuitenkin muutakin kuin "instatietoa". Se on (kopsaan muistiinpanoistani) äkillinen, triggeriä vaativa äärimmäisen epämiellyttävä tuntemus, joka kestää minuuteista muutamiin tunteihin ja johtuu siitä, että ihminen pelkää tulevansa hylätyksi. Pelko voi johtua todellisesta tilanteesta tai omasta kuvitelmasta. Olen arvellut että omalla kohdallani kyse on tästä, kun varsinkin seurustelusuhteiden alussa kokiessani, etten kelpaa, saatan taantua aivan hetkessä johonkin järkyttävään lamaantumisen tilaan, jossa pääni kyllä toimii, mutta ruumiini ei. Käsivarsiini tulee hirvittävä kipu, jään kyyhöttämään itseni sisään, enkä pysty liikkumaan. Aivot antavat käskyjä suun puhua ja vartalon liikkua, mutta mitään ei tapahdu. Toivon, että kumppanini tajuaisi koskettaa minua, ottaa kasvoistani kiinni ja pakottaa minut katsomaan häntä, ottaa vaikka syliinsä ja vapauttaa minut siitä käsittämättömästä jäätymisestä, jonka vangiksi tipahdin. Se on kauhea tila ja ainoa tieto, mitä siitä on saatavissa on jotain jenkkien instameemiä. Tai ehkä nykyisin löytyykin jo enemmän asiaa mutta silloin kun minä sitä guuglettelin, niin ei mitään muuta löytynyt kuin sellaista, jossa lähdekritiikki on paikallaan.

ADHD, samoin kuin muutkin diagnoosit ovat pelkkiä sopimuksia ja sopimukset muuttuvat tiedon lisääntyessä. Niinpä myös ADHD:ssa on paljon sellaista jota ei diagnoosikriteereistä löydy. Juuri alkuviikolla julkaistiin uusi käypähoitosuositus, joka on minusta aivan erinomainen. Siinä kiinnitetäänkin ensin huomiota tutkittavan elintapoihin. Tämä meidän nykymaailmamme helvetin kännyköineen, avokonttoreineen ja -luokkineen, ylivaativine työelämineen ja liiallisine valinnanmahdollisuuksineen vie ihan normaaliltakin ihmiseltä keskittymiskyvyn. Kun ensin pannaan kuntoon päivärytmi ja nukkuminen, voidaan vasta alkaa miettiä, onko kyseinen lapsi tai aikuinen ihan oikeasti neurokirjolla vai pelkästään ympäristönsä tuote.

PS. Sisäinen hotelliaamupalakriitikkoni antaa Kylpylähotelli Rauhalahdelle arvosanaksi kuutosen. Ihan perus, muttei mikään elämys. Samoin oli asianlaita muiden ruokailujen kohdalla, mikä oli hyvä, koska minulle ei tullut edes mitään kaipuuta ahmia.

Kaikki, mikä voi mennä pieleen...

... menee pieleen. Tiedättekö sen, miten pienet vastoinkäymiset aina kasaantuvat? Sujuvan ajan jälkeen tulee aina sellainen vaihe, kun kaikki pienet asiat romahtavat yhtä aikaa. Nyt minä olen keskellä juuri sitä romahtelua.

Siitepölyvaivojen ja varvasvälisilsan lisäksi minulle tuli flunssa. Jouduin jäämään pois kaikista kivoista paikallisista ilmaisista tapahtumista, joita tälle viikolle osui. On pitänyt ottaa rauhallisesti, jotta flunssa ehtii parantua ennen ADHD-leiriä. 

Se leiri muuttui ilolla odotetusta seikkailusta tuskalliseksi ponnistukseksi. Liian kylmät yöt ja niiden takia hotellihuoneeseen nukkumaan joutuminen olivatkin vasta alkua vastoinkäymisille. Nyt Helmut nimittäin seisoo pihassa lähtövalmiina, mutta ajokiellossa. Vaikka se läpäisi katsastuksen, halusin kuitenkin saada korjaamolta selityksen kummalliselle hankaavalle, jopa ulisevalle äänelle. Automiehet sanoivat, että jarrut ne vain laahaavat, niitä pitää herkistää. Pikku juttu ja menoksi. 

Mutta korjaamolta tuli eilen aamulla huonojen uutisten soitto. Jarruissa ei olekaan mitään vikaa, vaan ääni kuuluu siitä, että "perä on rikki". Mikä perä? Älkää kysykö. Tarvitaan peräremontti. Mitä se sitten tarkoittaa, en tiedä, mutta se maksaa aivan tolkuttomasti. Ei saa ajaa yhtään mihinkään. Kuopioon ei missään nimessä saa lähteä. 

Oli siis pantava suunnitelmat ihan uusiksi. Helmutissa on tankki täynnä dieseliä, mutta minun oli nyt kaivettava jostain satanen matkalippuihin. Onneksi on luottokortti ja onneksi kesäkuussa tulee enemmän rahaa. Nyt pitää vaan olla reipas ja sopeutua.

Vaan kukas olisi osannut arvata, miten vaikeaa julkisilla on päästä Imatralta Kuopioon, vaikka tästä menee sinne suora tie. Bussilla pääsisi kotoa Mikkeliin jokaisessa pikkukylässä kieppuen kolmessa tunnissa, mutta ainoat bussit Mikkelistä Kuopioon ovat Onnibusseja, joita menee vasta niin myöhään, etten kerkiäisi leirin alkuun mukaan. Voisin vaihtaa Mikkelissä junaan, mutta vaihtoaika bussin saapumisen ja junan lähdön välillä on niin lyhyt, että minuutinkin myöhässä kulkeva bussi olisi jo katastrofi. Ja busseihinhan ei voi koskaan luottaa. Jos taas menisin koko matkan junalla, olisi ensin junailtava useamman sadan kilometrin mittainen lenkki etelässä, koska junat kulkevat tässä maassa vain Helsingistä pohjoiseen ja minun olisi suoritettava junanvaihto Kouvolassa! Ja tässä vaiheessa ostettu junalippu on hirveissä hinnoissa.

Yksi leiriläisistä pystyy kuitenkin nappaamaan minut autonsa kyytiin Mikkelistä, joten minun on vain kestettävä melkein kolmituntinen bussikyyti mutkikasta ja mäkistä tietä oksentelematta ja sitten osattava olla vielä yli kaksi tuntia ventovieraan ihmisen kanssa kaksistaan suljetussa tilassa. Ja kaiken tuon päälle vielä jaksettava leiriohjelmaa nukkumaanmenoon asti. Pelkkä ajatuskin tästä kaikesta itkettää. Ja samalla hävettää ja suututtaa. Miksen voi olla normaali ihminen, jolle tällainen muutos ei aiheuttaisi ahdistusta?

Olen niin tottunut kulkemaan pitkät matkat Helmutilla, jossa on aina ruoanlaitto- ja nukkumismahdollisuus ja muutenkin mukana ihan kaikki, mitä ikinä voi tarvita. En mitenkään osaa mahduttaa tarpeeksi eväitä ja vaatteita kasseihin, jotka vielä jaksaisin kantaakin. Pakkaaminen on niin stressaavaa, että lykkään sitä yhä, vaikka jo huomisaamuna on lähtö.

Paluumatkan joudun tulemaan kokonaan junalla. Siinä vaiheessa tiedän kuitenkin olevani jo niin lopussa, etten kestäisi yhtäkään ihmistä silmissäni. Junatkin näyttävät nykyisin olevan ihan outoja. Enimmäkseen vain jotain erikoisosastoja ja lapsi- tai eläinvaunuja. Ne muuutamat tavallisen rahvaan karjavaunut ovat jo lähes täyteen buukattuja. Varasinkin kalliin ekstraluokan paikan ihan vain siksi, että kestäisin itkemättä kotiin.

Ihanasta kylpylätäysihoitoviikosta ADHD-seurassa piti maksaa vain 60 euroa. Olin niin onnellinen siitä, että minut tänä vuonna valittiin mukaan ja saan tällaisen edullisen irtioton kaikesta tylsyydestäni ja arkeni ankeudesta. Mutta nyt haluaisin vain perua koko jutun. 110 euroa omaan hotellihuoneeseen, 37 euroa menomatkaan ja 60 euroa paluumatkaan. Kun muutenkin joutuu laskemaan koko ajan joka pennin, niin tällainen paukku on ihan hirveää.

Lisäksi vielä tulee Helmutin remontti, vaikka kesäkuussa tulevilla tienesteillä minun pitäisi pystyä elämään koko kesä. Minun on kai pakko jättää Helmut odottamaan lopullista kuolemaansa. Ehkä minä ajan sen uimarantaan parkkiin ja pidän sitä kesämökkinä tämän kesän. Suppailen Saimaalla ja ajelen mopolla mustikkametsiin. Käyn kotona tekemässä pihahommia, taloyhtiön touhuja ja oikeita töitä, jos jotain töitä vaikka ilmaantuisikin.

Olisi ihan pakko ilmaantua.

Kuvittelin vuoden alussa, että nyt hallituksen sakset ovat napsineet jo kaiken, minkä voivat napsia. Laskin tiukasti itselleni uudet budjetit ja päätin selviytyä. No sen jälkeen olen vielä saanut lukea, että työhuonevähennys poistetaan, toimeentulotuen 150 euron suojaosa tuhotaan ja perusosaa pienennetään 17 eurolla. Ministereille 17 euroa saattaa olla mitätön raha, mutta minulle se merkitsee luopumista jostain, minkä luen itselleni elintärkeäksi. Hallitus jatkaa tätä samaa tuhovoimaansa vielä kaksi vuotta. Mitä meiltä seuraavaksi viedään? 

Sydäntäni riipii köyhien perheiden lasten puolesta. Ja kaikkien niiden kelpo ihmisten puolesta, jotka joutuvat muuttamaan huonolle asuinalueelle pelkästään siksi, että vain siellä on tarjolla asuntoja, jotka mahtuvat Kelan määrittämiin raameihin ja joihin kelpaa Kelan hyödytön vuokratakaus. 

Vasta eilen silmiini osui ilmoitus Epäluottamuslause kansalta hallitukselle -mielenosoituksesta. Se on jo tänään. Tahtoisin olla mukana. Salaa myös tahtoisin, että mielenosoitus EI olisi rauhanomainen. Miksi muinoin kansat nousivat oikeasti kapinoimaan, kun heidän kurjuutensa vastapainona linnoissa örvellettiin peruukit päässä ja naamat puuterissa notkuvien pöytien äärellä? Miksi me vain alistumme kaikkeen? Miksi kukaan ei ole jo pystyttämässä giljotiinia eduskunnan portaille ja raahaamassa Purraa ja Orpoa kätyreineen ja niinkutsuttuine kristillisine hallituskumppaneineen päidenpudottamistalkoisiin?

Anteeksi. Juuri nyt kaikki on paskaa, myös kusi. Vaan kyllähän tämä tästä taas iloksi muuttuu joskus. Sitä ennen en bloggaile, koska en halua tämän enempää levittää pahaa mieltäni muihin.

"Unelmat ovat...

... pettymysten kivijalka." Tuo lause on yksi Puolangan pessimistipäivien lanseeraamista nerokkaista sloganeista ja minä taidan ottaa sen omaksi motokseni. Oikeasti ihan aina törmään siihen, että petyn sen takia, että olen päästänyt itseni haaveilemaan. Haaveilun on kertakaikkiaan loputtava!

Minulla on nykyisin valtavasti haaveita, ja niiden muodostuminen on tapahtunut aivan vahingossa. Avioeron jälkeenhän en yhtäkkiä enää pystynyt haaveilemaan. Aivan kuin se kyky olisi minusta kadonnut kokonaan. Se oli toisaalta jotenkin surullista, mutta samalla myös huojentavaa. Haaveetonta aikaa kesti pitkään, mutta jossain vaiheessa unelmat ovatkin aivan vaivihkaa hiipineet mieleni sopukoihin. Ja nyt niitä on niin paljon ja ne ovat niin suuria, että niistä on muodostunut varsin vankka kivijalka pettymyksille.

Helmustelusuunnitelmien kariutuminen yllättävän kylmän sään takia on vain yksi pieni esimerkki siitä, miten haaveilu johtaa pettymyksen kautta ankeuteen.

Olen sentään jo kokonaan onnistunut luopumaan haaveestani oikeasti elättää itseni. Ajattelen nyt, että jos jaksaisin sinnitellä tämän hallituskauden loppuun, uusi vasemmistohallitus varmasti ainakin palauttaisi työttömyyskorvauksen suojaosan, jotta osa-aikatyöllä voisi taas elää.

Yritän tiukasti pitää kiinni ajattelutavasta, että osa-aikatyöni on minun ensisijainen tulonlähteeni ja toimeentulotuki vain paikkaa sitä silloin, kun oma tienestini ei riitä hengissä säilymiseen. En halua luisua siihen ajattelumalliin, että "ei kannata tehdä työtä, koska Kela vie kaiken". Joudun tekemään kaksi tuntia paperihommia joka kuukausi, kun laitan toimeentulotukihakemuksen menemään, ja vihaan sitä aivan helvetisti. Minusta on nöyryyttävää joutua lähettämään Kelaan yksityisiä tietojani. Tiliotteista näkee kaiken, mihin käytän rahaa, mutta minusta se ei kuulu kenellekään muulle kuin minulle. Apteekin kuiteistakin näkee, mitä lääkkeitä käytän. Eräs tuttavani onkin kyttäystä boikotoidakseen alkanut toimia niin, että nostaa käyttörahansa käteiseksi, ja maksaa ostoksensa vanhanaikaisesti rahalla. No häneltä Kela alkoi sitten tivata syytä käteisnostoihin. Nythän hallitus on keksinyt sellaisenkin hienon uudistuksen, että Kelalle pitää antaa pääsy suoraan ihmisten pankkitileille. Sipilän hallituksen aikaan perustuslakivaliokunta torppasi samaisen suunnitelman, mutta eiköhän tämä nykyinen hallitus tuonkin tyrannian aja läpi.

En kuitenkaan ole vielä osannut päästää irti haaveesta kunnollisen kokoisesta kodista ja nukkemaailmasta. Siksihän minä ostin yläkerran asunnon, kun sen halvalla sain ja siitä minä yhä unelmoin. Nyt kuitenkin ainoa ilo sen omistamisesta on se, että saan itse valita, kuka päälläni asuu. Meillä tulee olemaan kohtuuttomat vastikkeet seuraavat parikymmentä vuotta, enkä tule koskaan pystymään asuttamaan kahta asuntoa. Odotan siis jotain ihmettä, kun en suostu päästämään haaveestani irti.

Tässä vaiheessa arvelen, että jos Yläkerran Poika (joka muuten on osoittautunut superhiljaiseksi) joskus muuttaa pois (Kunpa ei muuttaisi!), siirryn itse yläkertaan ja laitan tämän suloisen oman kotini vuokralle. Yläkerrankin saisi remppaamalla suloiseksi (Millä rahalla?) ja sitten olisi jonkun toisen vuoro kuunnella minun kanta-askeleitani. En kuitenkaan vanhukseksi saakka voi yläkerrassa asua jyrkkien portaiden takia. Eli jos jompikumpi asunto on myytävä, sen on pakko olla yläkerta, vaikka minusta on kamalaa asua jonkun ihmisen alla. Mutta asunnon saa myydä ilman isoa luovutusvoittoveroa vasta sitten, kun omistaja itse tai hänen perheenjäsenensä on asunut kaksi vuotta kyseisessä asunnossa. Olen ajanut itseni typerään kahden asunnon ongelmaan vain haaveilun takia. Voi rikas tyttörukka.

Vaikka meidän Melukylämme onkin paikallisella tasolla haluttua asuinaluetta, Imatralla kaikkien asuntojen hinnat ovat nyt aivan älyttömän alhaalla, enkä tässä vaiheessa kostuisi yläkerran myynnistä yhtään mitään. Pieniä asuntoja ei kiinteistönvälittäjän mukaan kukaan halua ostaa omaksi. Siksi ajattelen, että kahden päällekkäisen asunnon omistaminen on kuitenkin teoriassa hyvä asia, koska ne voi myydä yhdessä sillä ajatuksella, että asunnot on helppo yhdistää. Ja sillä myynnistä saamallani rahalla voisin sitten teoreettisesti ostaa yhden pienen mummonmökin. Sillä tottahan minä aina haaveilen omasta pienestä hirsituvasta tulisijoineen ja ilman naapureita. Paitsi että mummonmökit ne vasta kalliita ovatkin nykyisin, kun ne ovat niin trendikkäitä.

Haaveilen epätoivoisesti Venäjän rajan aukeamisesta ja Imatran uudesta noususta eläväiseksi pikkukaupungiksi. Hah. Vaikka en ikimaailmassa olisi osannut kuvitella eläväni aikaa, että raja on suljettu, nytpä en olisikaan enää yllättynyt, jos tuo raja pysyisi kiinni koko loppuelämäni. Silti toivoisin, että joskus saisin viedä Heilan Venäjälle ja näyttää hänellekin sen ruman viehätyksen. Itärajan tuntumassa asumisen hienous on nimenomaan ollut itärajan tuntuma. Se oli viehättävää, miten Venäjä ja Suomi täällä sekoittuivat ja sulautuivat toisiinsa arjen tasolla. Jopa minä tykkäsin siitä, että täällä oli pientä vilinää. Yritykset pärjäsivät, oli erikoisliikkeitäkin. Joka paikassa pulputettiin kieltä, josta en tajunnut kuin kaksi sanaa kahden vuoden opiskelusta huolimatta. Ja miten ihanaa olikaan se, että jos sattui olemaan tylsää, saattoi noin vain lähteä jännittävälle pienelle seikkailulle naapurimaahan. Puhumattakaan siitä, miten ihanaa oli se, että oli varaa ajaa autoa, kun sai käydä ostamassa naapureilta puolet halvempaa bensaa. Nyt Helmut seisoo enimmäkseen paikallaan, sillä sen jokainen käynnistys maksaa maltaita.

Ilman muuta haaveilen yhä myös talvien viettämisestä Kanarian saarilla viimeistään eläkepäivinäni. Sekin haave on jo muuttunut mahdottomaksi osaksi siksi, että ulkomaille ei kansaneläkettä enää makseta, mutta myös siksi, että turismi räjähti saarilla koronan jälkeen entistäkin massiivisemmaksi ja on tuonut mukanaan ihan kamalia asioita. Paikallisilla ei enää ole varaa asua kodeissaan. Sinne on muodostunut slummeja, ihan oikeita hökkelikyliä! Turistit kuluttavat holtittomasti vettä paikassa, jossa siitä on muutenkin pulaa. Monikansalliset hotelliketjut all-inkluusivneineen jyräävät paikallisten yrittäjien mahdollisuudet saada turismista elantonsa. Ja päättäjät antavat tämän kaiken tapahtua tajuamatta, miten tuhoavat omaa maatansa. Minun omatuntoni ei oikein kestäisi Kanarialle matkustamista, vaikka se jotenkin kummallisesti minulle taloudellisesti mahdollistuisikin. Viimesyksyinen piipahdus Manner-Espanjassa jo aiheutti syyllisyydentunteita.

Haaveilen lämpimämmästä ja isommasta helmutista jolla voisin seikkailla talvet ja välttää joka vuosi pahenevan kaamosmasennukseni, vaikka nykyinenkin helmut on enimmäkseen tarpeeton. Sitäpaitsi vänlaiffereiden eksponentiaalinen lisääntyminen on aiheuttanut sen, että maa toisensa jälkeen on alkanut rajoittaa puskaparkkeerausta, Suomi mukaanlukien. Kun minulle joskus koittaa eläkeläisen vapaus, matkailuautoilusta on varmasti jo tehty kokonaan laitonta. 

Niin kauan kuin Helmut 2.0 on mahdoton haave, minä haaveilen olemassaolevalla Helmutillani reissaamisesta. Mutta muutaman viikon ilo Suomen katalan kesän aikana ei oikein riitä järkiperusteluksi sille, kuinka paljon rahaa joudun autoon joka vuosi upottamaan. Viime vuoden kirjanpitoni mukaan Helmut nieli 2434 euroa. Idioottimaista. Sillä rahalla viettäisin kevyesti kokonaisen marraskuun Espanjassa. En todellisuudessa edes tarvitsisi mitään autoa täällä, sillä pääsisin hoitamaan välttämättömyysasiat niin fillarilla, mopolla kuin jalkaisinkin. Ja toistaiseksi vielä paikallisbussejakin kulkee ihan tyydyttävästi. Helmut-haaveesta kiinni pitämisellä minä torpedoin toisen haaveeni. 

Toisaalta nyt köyhänä minulla ei edes olisi lupaa säästää marraskuupakoa varten niitä rahoja, jotka Helmutista luopumalla voisin panna jemmaan. Se on oikeasti totta. Kun on niin köyhä, että Suomen laki antaa mahdollisuuden saada toimeentulotukea, menettää oikeutensa säästää unelmiaan varten tai pahan päivän varalle. Sen voi toki tehdä salaa säästämällä possuun ja valehtelemalla Kelalle, ettei ole käteistä. Eli sehän olisi sitten petossyyte, jos siitä jäisi kiinni. Mutta ainakaan vielä Kelalla ei ole oikeutta tulla tekemään ratsioita ihmisten koteihin. 

Toimeentulotukeen kuuluu asumiskustannusten ja terveydenhoitokulujen lisäksi perusosa, jonka saa käyttää miten haluaa. Paitsi että siitä ei saa laittaa rahaa säästöön toiselle tilille tai possuun. Eikä hallituksen mielestä siitä saa myöskään lähettää mitään ulkomailla asuvalle perheelleen. Eikä sillä saa matkustaa ulkomaille kuin viikoksi. Se siis pitää käyttää sitä mukaa, kuin sitä tilille tulee, vaikka pystyisikin maksimaalisella pihtailulla saamaan siitä jotain säästöön. Sillä saa kaikin mokomin täyttää auton tankkia tai vaikka ostaa kaljaa ja tupakkaa, tai ihan mitä tahansa muuta, millä tuhoaa omaa terveyttään ja rasittaa valtion kassaa itseaiheutettujen sairauksien hoidon tarpeena, mutta säästöön siitä ei saa laittaa mitään. Minusta tuo on aivan sairas kuvio ja pakottaa köyhät keksimään kyseenalaisia konsteja. 

Köyhän on kiellettyä yrittää toteuttaa haaveitaan, jos niihin tarvitaan säästämistä.

Minä yritän unohtaa isot haaveet ja sallia itselleni vain pienet. En niinkään Kelan sääntöjen vuoksi, vaan omista pettymyksenvälttelysyistäni. Hyviä ovat sellaiset haaveet, joiden tietää varmasti olevan toteutettavissa lähiaikoina. Vaikkapa että viikonloppuna syön mämmiä kerman kanssa. Tai että huomenna kävelen metsän halki ja pulahdan Saimaaseen. Tyytyväisyyshän piilee siinä, ettei haaveile liikaa. Tyytyväisyys piilee tyytymisessä. Vittu ihan zen vaan.

Uskaltaisinko kuitenkin haaveilla, että silsa jalastani paranisi edes tämän viikon sisällä? Onko teillä koskaan ollut varpaanvälisislaa? Minulla oli vain pieni viaton haava yhden varpaan alla ja ilmeisesti siihen iski uimahallissa joku ällöttävä sieni, joka nyt on kolme viikkoa tehnyt parhaansa tuhotakseen minulta toisen jalan kokonaan. Lääkevoide tuntuu vain pahentavan tilannetta. Käveleminen onnistuu nyt pelkästään crocseilla lampaanvillaa tuupattuna vammaisen kohdan alle. Niinpä minulta on jäänyt väliin paitsi uiminen myös kävelylenkit.

En muuten enää koskaan mene yhteenkään uimahalliin paljain jaloin. Eivät ne mummot tyhmiä ole, kun kulkevat siellä läpsyttimissään! Tämä vaiva ei todellakaan ole leikin asia. 

Säästän teidät kuvalta.

Lyhyt, kylmä kesä

Helmut on katsastettu ja odottaa pääsyä tielle. Säätiedotukset kuitenkin kertovat karmeuksia: yölämpötilat pysyvät jatkuvasti lähellä nollaa ja päivisinkään ei päästä eroon talvivaatteista. Luvatun tavallista lämpimämmän toukokuun on jo todettu olleen pelkkää toiveajattelua.

Ajatukseni siitä, että ajan Kuopion ADHD-leirille mutkien kautta ja nukun kylpylän pihassa Helmutissa, ettei tarvitse jakaa huonetta ventovieraan kanssa, ei tunnu enää lainkaan houkuttelevalta. Varsinkin, kun olen selvästi aavistuksen flunssainen. Jääkylmä ja kostea Helmut ei houkuttele yhtään. Vaan miten minä ikinä pystyisin nukkumaan jaetussa hotellihuoneessa ilman Opamox-tainnutusta? En todellakaan aio nukkua lääkeunta koko viikkoa. On varmaan pakko lainata oman huoneen lisärahat jostain. Onneksi kesäkuussa tulee hyvät yritystulot.

Pitäisi osata pakata myös niin, että olisi hellevarusteet mukana, jos tosiaan jatkan leirin jälkeen omia polkujani koko kesäkuun. Mutta pelkkä ajatus kesävaatteiden sovittamisesta menee mahdottomuuksien puolelle. Sittenhän sen näkee, kun helle alkaa, että saanko tosiaan itseni survottua viime syksynä ompelemiini mekkoihin.

Tällä hetkellä sääennuste sanoo, ettei edes leirin jälkeen lämpenisi, joten mahtaako tämä reissu kutistua eestaas Kuopioon ja kotiin ajamiseksi. Fiksumpaa olisi ollut ostaa ajoissa liput julkiseen kulkuneuvoon. Ikinä ei todellakaan kannata suunnitella yhtään mitään etukäteen, kun kaikki kuitenkin menee persiilleen.

Tein Helmutiin sellaisia rakenteellisia muutoksia, että siellä saa kuljetettua vaikka fillaria ilman, että tarvitsee tehdä mitään järjestelyitä. Sisällä liikkuminenkin on nyt aavistuksen helpompaa, kun sänky ei vie enää koko lattiapinta-alaa. Purin toisella seinällä olevat kaapit kokonaan ja rakentelin niiden materiaaleista lisätiloja toiselle seinälle. Mikään ei siis ole tuossa uudessa kaapistossa nyt varsinaisesti suunniteltua, vaan lähinnä palapeli, joka koostuu saatavilla olevista osista. Haluaisin kovasti jo päästä testaamaan uutta järjestystä käytännössä.

En saanut vuokralaista kotiini koko kesäksi, joten vietän kotosalla ainakin heinäkuun. Sulokin tarvitsee minua hamsterivahdiksi ja mustikat ja mansikat pitää poimia talteen. Meille kävi katastrofi viime vuoden mustikkasadon kanssa, kun Heila vahingossa oli vetäissyt pakastimen töpselin pois seinästä. Ja kaupassa marjat ovat tänä talvena olleet ihan kohtuuttoman kalliita, kai siksi kun ulkomaalaiset eivät päässeetkään satoa korjaamaan viime kesänä. Minun on varauduttava siihen, että myös ensi talvi on pärjättävä omin käsin poimituilla marjoilla.

Lopuksi hellyyttävä kuva unenpöpperöisestä kummipojastani Terhosta.