Pakkasista ja lattioista

Tulihan se oikea talvi kuitenkin ja pani taas meidänkin kotimme kylmänsietävuuden koetukselle. Makuuhuoneessa talvi tuntuu nyt varpaissa ihan kunnolla.

Makkarimme lautalattia on ulkomuodoltaan ihana. Alunperin huone on ollut "lämmin makasiini" eli varastotilaa. Minä maalasin lattian pellavaöljymaalilla ja se oli tämän lattian 77-vuotisen historian ensimmäinen maalikerros. Kaunis siitä tuli; rouhea, aikaa ja kulutusta kestänyt puu sai helmenharmaan silauksen.

Valitettavasti siihen tämän huoneen lattian ihanuus sitten jääkin. Kaunis se on, mutta jääkylmä.

Sen verran olemme päässeet kurkistelemaan talomme lattioiden sisuksiin, että tiedämme, mitä minkäkin lattian alta löytyy. Makuuhuoneen lattian eristeenä on käytetty hiekkaa. Kahden talven kokemuksella voin rehellisesti sanoa, että hiekka on ihan p***a eriste. Nyt pakkasten alettua olen levittänyt kauniin lattian peitoksi kaikki ylimääräiset mattomme, jotta kylmyys ei viuhuisi ihan niin kolkosti sisälle.

Samanlainen lautalattia on myös toimistossa ja työhuoneessa. Mutta niissä on eristeenä turvetta. Ah, onneksi! Turpeella täytetty rossipohja on ihan kyllin lämmin. Näiden huoneiden suhteen minulla ei ole mitään valittamista. On kaunista ja toimivaa. Normaalilla villasukalla mennään miellyttävästi kylmätkin säät.

(Pellavaöljymaalin kestävyydestä voisin vähän naputtaa, mutta se on kokonaan eri juttu.)

Viime kesänä minulle selvisi, että muovimatolla peitetyt lattiamme keittiössä, olohuoneessa, salissa ja eteisessä ovat joutuneet aikoinaan rankemmankin remontin kohteiksi. Niistä turpeet on kaivettu pois ja korvattu lasivillalla. Tämä tietohan meinasi suistaa minun remontinrasittamat hermonrippeeni lopullisesti pois raiteiltaan.

Enää asia ei vaivaa minua mitenkään kohtuuttomasti. Lattiat sitäpaitsi ovat talon kiistatta lämpimimmät. Toisaalta ne ovat myös kiistatta rumimmat. Rumuuden haitta on suurempi kuin pienen lisälämpimyyden tuoma hyöty. Siispä toivon, että niille joskus tehdään jotakin. Ei lähitulevaisuudessa kuitenkaan. Ehkä sitten, kun saamme lottovoiton.

Yhdessä kohtaa lattian alla piilee myös ekovillaa. Vessan remontin yhteydessä poistimme lattiassa olleet lasivillat ja ne korvattiin selluvillalla. Pohjalla oli sentään vielä kerros vanhaa turvetta, joka sinne jätettiin paikalleen. Lattialle valettiin betoni ja lopuksi laitettiin laatat. Ei lattialämmityksiä.

Tämäkin lattia on yllättävästi osoittautunut lämpimäksi, vaikka laattojen olisi voinut kuvitella olevan kylmiä. Meillä ei ole edes pidetty vessassa mitään lämmitystä koko talvena. Kun vessan molemmat ovet ovat kaiken aikaa auki, lämpö kiertää sinne muista huoneista aivan mainiosti.

Yksinyrittämisestä

Tällainen valinta tehdä työtä yksin omassa kodissa on tietoinen riski mökkihöperöitymiselle. Joskus voi myös olla hiukan vaikea motivoida itse itseään. Aikataulujen pitämisessä vaaditaan itsekuria enemmän kuin normaalityössä käydessä. Yksien aivojen pyöritellessä asioita ne jäävät helposti jumittelemaan paikoilleen ja uusien ideoiden syntyminen saattaa olla mahdotonta.

Aikaisemmin minulta kysyttiin täällä blogissa, enkö kaipaa työyhteisöä ympärilleni. Vastaus on, että ei, en todellakaan kaipaa.

Koulupäivät Helsingissä noin puolentoista kuukauden välein muistuttavat minua aina siitä, millaista elämäni ihan helpostikin voisi olla. Minä saattaisin käydä töissä klo 9-17 viitenä päivänä viikossa. Saattaisin hyvinkin herätä aamulla kuuden jälkeen kellonsoittoon, pukeutua edustavasti, mennä autooni ja ajaa työpaikalleni. Saattaisin madella ruuhkaisella kehätiellä 10 km/h:ssa tuhansien muiden työhönmenijöiden seassa. Yksi ihminen yhdessä autossa. Tai vaihtoehtoisesti saattaisin istua täyteen ahdetussa paikallisbussissa, ja taistella huonovointisuutta vastaan.

Saattaisin saapua työpaikalleni toimistoon, jossa kymmenen tyyppiä istuu kymmenen tietokoneruudun ääressä. Saattaisin viettää suuren osan päivästäni näiden ihmisten kanssa, joiden seuraa en voi itse valita, mutta jotka hyvässä lykyssä olisivat kuitenkin mainioita tyyppejä. Tai hirviöitä, kuten huonossa lykyssä kävisi.

Kahdeksan aktiivisen, työntäyteisen ja sosiaalisen tunnin jälkeen saattaisin olla melkoisen väsynyt päästessäni ulos toimistosta. Ulos, jossa on jo pimeää. Menisin takaisin siihen autooni, ajaisin taas niiden samojen tuhansien autojen kanssa sitä samaa kehätietä ja kuuntelisin Radio Novaa, josko siellä kerrottaisiin, miksi liikenne ei taaskaan etene. Kävisin matkalla ruokakaupassa, saapuisin kotiin kuuden-seitsemän maissa, kävisin suihkussa, söisin jotakin. Haluaisin varmasti lähteä haukkaamaan raitista ilmaa, mutta sen sijaan lötkähtäisinkin television ääreen, koska olen liian väsynyt liikkuakseni minnekään. Näkisin rakasta puolisoani vain parin tunnin ajan, vaikka hän on se ainoa, jonka olen itse elämääni saanut valita. Menisimme nukkumaan ja jatkaisimme samaa karusellia seuraavana päivänä.

Nämä seikat on terveellistä huomata aina silloin tällöin, kun oma yrittäminen tuntuu ankealta, hyödyttömältä, yksinäiseltä, paikalleenpysähtyneeltä tai liian riskialttiilta.

Minulla on ollut suuri onni tutustua täällä Imatralla kahteen ikäiseeni naiseen, jotka myös ovat vasta aloittaneita yrittäjiä. Pidämme kolmistamme "yrittäjänaisten vertaistukiryhmiä" aina muutaman viikon välein. Se tarkoittaa löhöämistä, syömistä, juttelemista ja nauramista. Siinä sivussa me luomme toisiimme intoa ja rohkeutta ja saamme sitä tietysti myös itse. Patistamme toisiamme niiden kynnysten yli, jotka ovat ilman hyvää syytä kasvaneet liian korkeiksi. Saamme ideoita yhteistyöprojekteista ja ratkomme yhdessä eteentulevia pulmia. Ja nauramme tekemillemme virheille.

Nuo vertaistapaamiset ovat mahdottoman energisoivia. Paljon parempia kuin mikään työyhteisö.

Työyhteisöistä voisin sanoa vielä, että olen minäkin elämässäni sen verran "oikeita töitä" tehnyt, että olen kerinnyt olla osana todella ihanaa ja innostavaa työyhteisöä, jossa työnteko sujui tehokkaasti naurun ja hyvän mielen voimalla. Sinne oli mukavaa taivaltaa aamuisin. Valitettavasti olen myös joutunut kokemaan erittäin sairaan työyhteisön, jota ilmeisen narsistinen toimitusjohtaja hämmensi niin, että sai työntekijöistään esiin pahimmat puolet. Siellä ihminen oli tosiaankin ihmiselle susi.

(Kuvat vangituista eläimistä eivät varsinaisesti liity aiheeseen, mutta valitsin ne tähän siksi, että niistä voi aistia sekä yksinpärjäämistä että kaverin tukea.)

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

PS. Lisäsin edellisen postauksen loppuun muutaman linkin niitä varten, jotka eivät ole vielä päättäneet, minkä numeron äänestyslippuunsa kirjaavat.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

Kouluahdistusta

Blogissani sen paremmin kuin täällä kotonakaan ei ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Olen nimittäin taas joutunut käymään koulua.

Opiskelu on käynyt minulle melko raskaaksi ja syy siihen on se, että minulta loppuu järki. Ihan tykkänään. On niin hirveä tunne, kun ei vaan ymmärrä. Lähipäivät Helsingissä vetävät minut aivan tainnoksiin. Kun aivoni tekevät pari päivää peräkkäin töitä suorituskykynsä äärirajoilla, olen suunnattoman väsynyt ja itkuherkkä päästessäni taas kotiin.

Olemme ruvenneet opiskelemaan kaikkea sitä, mikä netissä liikkuu. Eli animointia. Flash-ohjelma oli minulle ennestään aivan tuntematon ja sen opettelu on osoittautunut hirvittävän vaikeaksi.

Koen olevani kaksiulotteisen maailman kasvatti: minä ymmärrän hyvin leveyden ja korkeuden. Syvyydenkin kanssa tulen vielä toimeen; x-, y- ja z-akseleita aivoni pystyvät käsittelemään. Mutta sitten kun mukaan sotketaan aikajatkumo, olen hukassa. Kun tähän lisätään vielä ääni, minulla ei ole enää mitään toivoa pysyä kelkassa.

Olen tällä viikolla kironnut, kiukunnut, itkenyt ja menettänyt toivoni tuhat kertaa. Hetkittäin olen kokenut ohimeneviä onnistumisen tunteita, vain kohdatakseni jälleen seuraavan musertavan, ylitsepääsemättömän ongelmapaikan. Ajoittain olen ollut ihan valmis lopettamaan koko koulunkäynnin tähän paikkaan. Näyttötutkinnon läpäiseminen ei ole mahdollista.

Jos teitä kiinnostaa, mitä olen saanut aikaan, niin tästä voitte katsoa, kuinka kahden päivän raivoamisen jälkeen sain veturin liikkumaan (kliks).

Ja tästä (kliks) taas voitte ihmetellä kotitehtävää, jonka tulen reputtamaan, sillä en saa toimimaan "palaa päävalikkoon" tai "juomat"-linkkejä. Eikä siinä muutenkaan toimi muu kuin lauantai, joten turha kliksutella mitään muuta tai päätyy umpikujaan.

Tämä (kliks) ekaluokkalaisen tekemältä näyttävä joulukorttikotitehtävä taas on rakenteeltaan niin käsittämätön sotku, etten enää itsekään osaa sanoa, miten onnistuin sen kasaan saamaan. Muutoksia en siihen enää osaa tehdä.

Ja nyt, pää pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä.

Tyhjenevä puoti

Nyt kun olen päättänyt supistaa Työhuoneen tuotevalikoiman pelkkiin bambutiskirätteihin, ei ole enää mitään järkeä pitää työhuoneella avoimia ovia. Alennusmyynnin ansiosta hyllyt tyhjenevät vauhdilla. Ihana puotini on pian muisto vain.

Ja kun myyntihyllyjä ei enää tarvita, olen jälleen lähtöpisteessä. Kun hyllyistä tulee taas varastohyllyjä, niihin on ihan pakko hankkia jotkut yhdenmukaiset säilytyslaatikot. Mutten hyllyistä tulee taas sellainen sekalainen ryönäröykkiö kuin ne vielä viime keväänä olivat.

Kolmas kerros-blogissa pisti silmääni jotain ihanaa! Jospa yrittäisin ottaa mallia rullaverholaatikoista!

Työhuonetta siivotessani olen saanut myös Verkkopuotiin päivitettyä muutaman sellaisen tuotteen, joita olen tähän saakka myynyt vain työhuonepuodissani.

Bambutiskirätti lempeään lastenhoitoon

Bambuiset tiskirätithän sopivat tosi moneen muuhunkin hommaan kuin tiskipöydän pyyhkimiseen. Minulla itselläni on riepu aina mukana (käsi)laukussa, minne sitten vain menenkin. Olen melko altis nenäverenvuodoille ja siihen hätään bamburätti on kaikkein paras "nenäliina". Ja hyvin siihen pyyhkäisee nuhaisenkin nenän, kun reissunpäällä ollaan. Tai eväspullosta kaatuneet mehut auton lattialta. Tai ihan mitä vaan.

Omille tuotteille on kovin vaikeaa keksiä myyntipuheita, ja silloin onkin todella ilahduttavaa törmätä kauniisiin sanoihin jonkun toisen kirjoittamina. Pilvitehtaamon Ti on kertonut blogissaan bamburättien sopivuudesta lastenhoitoon. Lue täältä, kliks.

Kiitos, Ti!

Riepuvarasto Työhuoneella on taas kerran päässyt onnettoman vähiin, mutta lisää on valmistumassa.

Päivän asu

Myönnän, että välillä minäkin tykkään talvesta. Silloin, kun pakkasta on pari astetta, aurinko paistaa ja yöllä on satanut muutaman sentin verran kepeää pakkaslunta. Silloin on ilo lähteä ulos lumitöihin. Pihan kolaaminen on silloin mukavaa liikuntaa.

Mutta lumitöihin pitää pukeutua oikein. Muutoin tulee vain silmitön hiki. Limainen keho saa mielen ärtyisäksi ja kasvava hiki kasvattaa raivoa.

Oikean pukeutumisen koodisana on villa.

Puen päälleni sataprosenttista suomenlampaanvillaa äidin neuloman puseron muodossa. Pusero on yli 20 vuotta vanha ja juuri sopivasti käytössä huopunut. Vaikka olin teininä kolme kertaa pienempi kuin nyt, on pusero yhä minulle hiukan iso. Siihen aikaan muoti ei ollut järin vartalonmyötäistä.

Jalkaani vetäisen myös äidin neulomat villahousut. Kalsarit ne taitavat olla, mutta omalla pihalla saa heilua ilman päällyshousuja. Ja eivätkös leggarit ole taas muotia? Jos on tuulinen ilma, laitan myös väljän mekon lämmittämään peppua ja reisiä.

Päähän merinovillapipo, käsiin villatumput, jalkaan villasukat ja Hai-saappaat.

Lampaanvilla pitää ihmisen ihanan lämpimänä, mutta ei päästä hikiseksi. Ja se myös pitää kosteuden vaatteiden ulkopuolella silloinkin, kun taivaalta sataa märkiä rättejä.

Päätän päivän muotibloggaukseni tähän.

Tervetullut hiiri

Vaikka noin yleisesti ottaen en toivo hiiriä tähän taloon, niin yksi vastikään taloon tullut hiirulainen on ilahduttanut minua suuresti. Hän on Magic Mouse; Applen hiiri, joka on kaunis kuin koru ja toimii kuin unelma.

Kun teen tietokoneella töitä, minulle on tosi tärkeää se, että koneet toimivat, eikä minun tarvitse repiä hermojani. Tässä suhteessa iMac on ollut hankinta, jota en ole sekuntiakaan katunut. Vaikka se on pelottavan kallis muihin kotitietokoneisiin verrattuna, ei työnteon sujuvuutta voi mitata rahassa. Työstä pitää nauttia ja tällä koneella se on onnistunut.

Ongelmia on tuottanut vain koneen mukana tullut Mighty Mouse, jonka skrollaus on ollut ihan raivostuttavaa. Se ei nimittäin skrollaile.

Niinpä tuossa ennen joulua satuin kulkemaan Maccejä myyvän liikkeen ohi ja hankin heräteostoksena kunnollisen hiiren. Voi, miten onnellinen olinkaan. Hiiren myyntipakkauskin oli ihana, korurasiaa muistuttava laatikko. Kyllä minuun tehoaa kaunis muotoilu, vaikka se sitten maksaisikin enemmän. Innoissani soitin Sulolle töihin kertoakseni hankinnastani. Mutta Sulo parkaisi korvaani: "Siulle on sellainen jo joulupaketissa!"

Niinpä palautin hiirulaisen kauppaan ja tunsin vähän pilanneeni joulun. Mutta aattona paketteja availlessani olin jälleen tosi onnellinen laatikosta löytyneestä hiirestä, vaikkei se enää yllätys ollutkaan.

Vanhat hiirimattoni olivat uuden tulokkaan alle karmean likaisia, joten tilasin Ifolorilta uuden hiiren arvolle ja sisustukseenkin sopivan hiirimaton.

Ja onhan niitä ei-toivottuja hiiriyksilöitäkin saatu kuunnella ja valitettavasti myös vähän katsella. Vintissä on käynyt melkoinen ravi ja rouskutus. Ravaajat ovat päässeet hengestään yksi toisensa jälkeen.

Uudestaan! Uudestaan!

Vähän yli vuosi sitten aloittelimme sisätilojen remontin toimistosta. Huonokuntoiset pinkopahvit poistettiin ja tilalle naputeltiin kuitulevyä, joka tapetoitiin remppapaperilla ja maalattiin maitomaalilla kirkkaankeltaiseksi.

Maitomaalin käyttäminen oli suunnaton virhe. Minä olin silloin aivan mahdottoman innoissani sutiessani pula-ajan hienoa maalia seinille. Olin tosi ylpeä siitä, että käytin niin perinteistä ja luonnollista maalia.

Vaan olisinpa tiennyt silloin, mitä tiedän nyt. Maitomaalihan on todella litkumaista. Tietysti se kasteli tapetit litimäriksi. Ne alkoivat irtoilla seinistä. Kuivuttuaan ne repeilivät monesta kohtaa.

Vuoden aikana silmiähivelevä kirkkaus on latistunut. Hohtava, keltainen väri on muuttunut laikulliseksi ja paikoin ihan haaleaksi.

Niinpä olen nyt siinä tilanteessa, että joudun ihan todella aloittamaan remonttikierroksen alusta. Repeilleet seinäpaperit ja laikullinen maali häiritsevät enemmän kuin paljon.

Olen miettinyt, miten huoneen saisi taas katseenkestäväksi. Enhän voi maalata suoraan noiden seinien päälle kunnollisella maalilla, koska tapetit ovat jo pilalla. Kaikki tapetit pitäisi siis poistaa, tapetoida kuitulevyt uudelleen ja maalata vasta sitten. Tuntuu aika työläältä, eikä minulla ole ollenkaan sellaista intoa.

Toisaalta haluaisin tähän huoneeseen jotkut kauniit tapetit, koska kaikissa muissa huoneissa on maalatut seinät.

Ongelmana on tietysti se, että kelvolliset paperitapetit ovat kamalan kalliita. Toisaalta kunnollinen maalikin on kamalan kallista. Minua harmittaa rahanmeno ihan vietävästi. Jos olisin ihan alunperin ymmärtänyt olla tekemättä pula-aikakokeiluja, mitään ei tarvitsisi nyt tehdä uudelleen. Kaikkein typerintä remontointia on sellainen, että tekee sutta ja sekundaa ja sitten tekee toiseen kertaan samat asiat kantapään kautta oppineena.

Toinenkin ongelma tässä on. Olen nimittäin luvannut Sulolle, ettei hän joudu enää koskaan tapetoimaan kanssani yhtäkään seinää. Sulo ei voi sietää tapettihommia. Ja yksin minä en onnistu.

Tämä on taas yksi niistä asioista, jotka minä tumppaan mieleni perukoille hautumaan ja jonain päivänä ne ratkeavat kuin itsestään. Sitä odotellessa.

PSSSSST!

Tällä viikolla Verkkopuodissa tehtyihin ja maksettuihin tilauksiin

lisätään kaupantekijäisiksi mukaan heijasteleva rintanappi!

Ainakin niin kauan, kuin nappeja riittää.

Lippuja ja avaimia

Aina välillä minulta kysytään, miksei tuotteillani ole Avainlippua. Avainlippuhan on merkki, joka viestii kuluttajalle korkeasta suomalaisesta laadusta ja on tae siitä, että tuote on tosiaan kotimainen. Kun ostat avainlipputuotteen, ostat hyvän omantunnon. Kilpailevalla bambutiskirätilläkin on Avainlippu kääreessään, kyllähän minunkin räteilläni siis pitäisi olla. Vai mitä?

No ei minusta. Tämä on vähän kaksipiippuinen juttu. On totta, että kuluttaja ajattelee juuri noin, kuten Avainlippua myöntävä Suomalaisen Työn Liitto on sen halunnutkin. Siltä kantilta katsottuna Avainlipun hakeminen olisi ehdottoman tärkeää.

Mutta tarkastellaanpa hiukan merkin myöntämisperusteita.

Ensin on liityttävä Suomalaisen Työn Liittoon. Jäsenmaksun suuruus määräytyy yrityksen liikevaihdon mukaan, ja on 97 - 4459 euroa vuodessa. Mitä hyötyä jäsenyydestä on? Saa lehden.

Sitten on haettava Avainlippua kullekin tuotteelle erikseen. Hakemuksen käsittely maksaa 70 euroa. Tuotteen kaikki valmistusmateriaalit ja valmistusvaiheet sekä jopa pakkaaminen ja markkinointi on eriteltävä hakemuksessa kotimaisuusasteen selvittämiseksi. Kotimaisuusaste lasketaan prosentteina. Avainlipun vaatimuksiin kuuluu, että tuotteen kotimaisuusaste on vaivaiset 50%, ja hyvillä perusteilla se saa olla alhaisempikin. Avainlippua saa käyttää kolme vuotta kerrallaan, jonka jälkeen hakemus on tehtävä uudestaan.

Kun merkki on myönnetty, on vielä maksettava käyttömaksua Suomalaisen Työn Liitolle sen mukaan, mikä on avainlipputuotteiden liikevaihto. Mitä enemmän myyt, sitä enemmän liitto hyötyy.

Tässä on siis kaksi periaatesyytä, miksi Avainlipun hakeminen on minusta tuntunut tarpeettomalta.

Ensinnäkin ja tärkeimpänä on tuo, miten kotimaisuus tarkoittaakin, että vain puolet tuotteesta on kotimaista. Minusta se on kuluttajien harhaanjohtamista. Kuinka moni teistä tiesi, että avainlipputuotteen ei tarvitsekaan olla kokonaan suomalainen?

Toiseksi se, että kärjistettynä koko merkki on vain yhden tahon keksimä keino tehdä rahaa. Suomalaisen Työn Liitto on onnistunut omien tuotteidensa (eli merkkiensä) markkinoinnissa täydellisen hyvin: Avainlipun tunnistavat kaikki ja kaikki arvostavat sitä. Nykyisin liitolla on Avainlipun lisäksi muitakin tavoiteltavia merkkejä: Design from Finland ja Yhteiskunnallisen yrityksen merkki.

Toistaiseksi olen jättänyt hakemukset tekemättä ja porskutellut eteenpäin avainliputtomilla tuotteillani. En kyllä voi vannoa, ettenkö joskus vielä sortuisikin. Rahasta ei ole kysymys: sijoitus ei olisi mitenkään mahdoton minun vaatimattomalla liikevaihdollani. Vaakakupissa on siis Avainlipun kuluttajissa synnyttämä positiivinen mielikuva ja minun omat periaatteeni.

Susannan Työhuoneen bambutiskirätin kotimaisuusaste:

suunnittelutyö - kotimaista

painotyö - kotimaista

ompelutyö - kotimaista

pakkaus- ja postitustyö - kotimaista

bambuneuloksen valmistustyö - kotimaista

bambuneuloksen materiaalit - ulkomaalaista

ompelulanka - ulkomaalaista

tuotelapun suunnittelu - kotimaista

tuotelapun painatus - ulkomaalaista

markkinoinnin suunnittelu - kotimaista

kaikki rahoitus - kotimaista

Talvi?

Mukavaista vuoden alkua!

Kun katson ikkunalasin läpi maailmaa ja tietokoneen ruudulta Ilmatieteenlaitoksen sivua, pelkään, että talvi on viimeinkin alkamassa.

On siis korkea aika hankkia ikkunateippiä ja teipata ikkunat. Aika mahdottoman pitkään tuota vastenmielistä tehtävää olenkin saanut lykättyä.