Sisustamista perheen pienimmän ehdoilla

Olen ollut ymmärtävinäni, että kun perheeseen tulee lapsia, joudutaan tekemään tiettyjä kompromisseja sisustuksen suhteen. Näin meillekin tapahtui Kertun saavuttua. Ihan ensimmäiseksi minä jouduin antamaan periksi verhoille. En ole halunnut saliin verhoja, koska ikkunamme ovat suuret ja kauniit ja ne piirtyvät ihanasti tummanpunaisia seiniä vasten.

Mutta Kertun tv-talo ei saa olla suorassa auringonpaisteessa. Niinpä meillä vedetään nyt joka ilta verhot ikkunan eteen, jotta aamuaurinko ei tekisi Kertun kodista pätsiä.

Myös Kertun huvipuisto oli hieman ongelmallinen esitys keskellä salin lattiaa. Vaikka Kerttu hurvittelee siellä vain kerran tai kaksi päivässä, sen siivoaminen pois jokaisen käynnin jälkeen oli aika älytöntä. Vielä älyttömämpää oli pitää aitaus lattialla 24/7. Paitsi että se vei paljon tilaa ja haittasi meidän eloamme, siitä myös levisi purua ja kakkakikkareita ympäriinsä.

Mutta suurimmaksi ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että Kerttu (joka ei olekaan niin tyhmä, kuin miltä aluksi vaikutti) tajusi vapauden odottavan kaltereiden toisella puolella. Se kehitti vimmaisen kalterintuhoamistekniikan, jota me emme kauaa viitsineet katsella. Paitsi että moinen jyrsiminen ja riehunta oli ärsyttävää ja neuroottista, se myös väistämättä johti siihen, että kerran kaveri jo pääsi puikahtamaan vapauteen. Se oli hetkellinen kauhu, mutta onneksi Sulo sai karkurin kiinni heti aidan toisella puolella. Emme halua kokea sitä koskaan enää.

Niinpä minä askartelin uuden huvipuiston kovasta pahvista, jonka toinen puoli on pinnoitettu kiiltäväksi. Liukasta pahvia pitkin Kerttu ei pysty kiipeämään, eikä se myöskään pysty näkemään seinien läpi vapauden vihreitä ruohokenttiä. Plussana tässä lintsissä oli vielä se, että purut ja kakat pysyvät paremmin kyydissä ja koko hoito on helposti siirrettävissä syrjään leikkien jälkeen.

Jaa mihin syrjään? No salin nurkkaan tietysti. Eihän se tuosta edes näy melkein yhtään eikä ole melkein lainkaan ruma eikä melkein yhtään tielläkään.

Kurkistetaas huvipuistoon. Jokainen äiti riemuitsee lapsensa ensiaskelista. Minä sain tänään todistaa, kuinka Kerttu lopultakin tajusi, miten tikapuita kiivetään. Tähän mennessä se on pyrkinyt kiipeämään niitä alapuolelta, mikä on johtanut huvittaviin lopputuloksiin, jotka puolestaan ovat saaneet minut kyynelehtimään liikutuksesta.

En vieläkään oikein pysty tajuamaan, miten tämä on mahdollista. Että on siis olemassa tämä yksi jyrsijä; kuin mikä tahansa maailman miljardeista hiiristä, joiden mekastusta olen kauhuissani kuunnellut hiljaisina talviöinä. Mutta tämä yksi jyrsijä siis asuu nyt meillä ja on jotenkin onnistunut nostamaan minussa esiin suunnattomia rakkaudentunteita. Tunnen kiitollisuutta, kun se kiipeää omasta tahdostaan kädelleni ja haistaa nenänpäätäni. Sen pieni vartalo ja sen lämpö kädelläni saavat minut aivan haltioitumaan. Haluaisin antaa sille pusuja! Se näyttää suloisimmalta pikku nallelta, mitä maailmassa voi ollakaan.

Mutta lämpimien tunteiden lisäksi Kerttu aiheuttaa minussa myös syyllisyyttä ja riittämättömyyttä, kun tajuan tehneeni jotain väärin kaikessa hyväätarkoittavassa huolenpidossani. (Lue: putsasin kakat sen pesästä joka päivä, vaikka pesän jatkuva sorkkiminen aiheuttaa hamsterille stressiä. Ja sen tuloksena Kerttu siirtyi nukkumaan huussiinsa! Voi ahdistus!)

Tunnen itseni hivenen häiriintyneeksi kirjoittaessani tätä. Toisaalta se ei haittaa yhtään mitään.

Mutta palataanpas takaisin huvipuistoon ja Kertun kasvavaan älykkyyteen. Olisin suonut sen pysyvän tyhmänpuoleisena. Mutta ei. Se hoksasi varsin pian, että myös uuden huvipuiston kiiltävien seinien tuolla puolen on jotain mielenkiintoista. Aikansa se katseli ylöspäin minua, käveli takatassuillaan kuin puudeli sirkuksessa kurkotellessaan naamaani kohti, ja sitten sille välähti.

Se alkoi tehdä päätähuimaavia surmanhyppyjä!

Koska surmanhyppyjen vauhti on mieletön ja ne tapahtuvat äärimmäisen yllättäen, niiden kuvaaminen on mahdotonta. Siksi joudutte ottamaan tuntumaa asiaan tämän sarjakuvan avulla:

Ei ole kuin ajan kysymys, milloin Kerttu muuttuu liito-oravaksi ja singahtaa aidan yli. Kuinka korkealle hamsterit voivat hypätä? Miten ihmeessä voimme ulkoiluttaa sitä, jos se ei pysy minkään aitojen sisäpuolella? Onko meidän todellakin remontoitava yksi huone niin hiirivarmaksi umpioksi, että sen voi laskea sinne vapaana juoksentelemaan?

Miten muut hamsterinvanhemmat ovat ratkaisseet oman riiviönsä liikunnasta huolehtimisen?

Onneksi huvipuistoissa on aina myös kioskeja herkkuineen. Paraskin surmanajaja tarvitsee välillä mahantäytettä.

Mikä ihmeen vappu?

Kyllä minä jo hoksasin, että tänään on vappuaatto, mutta yllättämään se pääsi. Meillä ei ole tippaleipiä, simaa, serpentiiniä, munkkeja eikä ilmapalloja. Ei niitä taitaisi olla siltikään, vaikka olisin muistanutkin vapun tulon. Kuvassa oleva pyöreä pöytäliina edustakoon nyt meidän vappuamme. Se löytyi kirpparilta ja joutuu muuntumaan minulle kesäiseksi kellohameeksi.

Mutta mihin huhtikuu katosi? Nyt on se hetki, kun taas tajuan, että kesä on ohi kolmen kuukauden kuluttua! Eikä se ole vielä lähimainkaan alkanut! Ja jos seuravat kuukaudet kuluvat samaa vauhtia kuin tämä huhtikuu, niin sehän on vain yksi vaivainen silmänräpäys, kun ollaan taas syksyssä. Apua. Auttakaa! Paniikki!

No niin, koska minun elämässäni ei ole mitään väliä sillä, onko arki vai pyhä, vappu vai juhannus, niin olen puuhastellut rättien parissa. Ensi lauantain Kulttuurisuunnistuksen yhteydessä pidettävä luovien tekijöiden tori aiheutti pientä päänvaivaa. Kirjaston aulan myyntipöydät ovat ymmärtääkseni aivan minimalistisen pieniä. Se tarkoittaa sitä, etten voi ottaa mitenkään kattavaa valikoimaa tiskiräteistä mukaan. Se tarkoittaa myös sitä, että riepuja ei voi levitellä pitkin pöytää kauniisti esille eikä ripustella seinällekään.

Niinpä askartelin tällaiset "displayt" pöydälle pantavaksi. Mikähän on suomenkielinen nimitys, en ollenkaan nyt keksi.

Ai niin, iloista vappumieltä kaikille!  

Nauttikaa herkuista ja keväästä!

Erään funkkisunelman uusi elämä

Muistatteko vielä, kun aiemmin keväällä näytin teille funkkisunelmataloja tästä meidän läheltä? Kyseessä ovat entiset varuskunnan rakennukset. Viime lauantaina mekin pääsimme vierailemaan sotilassairaalan sisälle, sillä siellä oli avajaiset.



Mutta ei sairaalan avajaiset, vaan tulevan hostellin.

Kuvat ovat nyt mustavalkoisia, sillä en jaksa väännellä pieleenmenneitä valkotasapainoja kohdilleen. Kaikki on siis valkeaa ihan livenäkin. Paitsi nuo aulan hienot penkit olivat lakattua puuta. 

Rakennus oli hyvin yksinkertainen myös sisätiloiltaan ja siellä oli ihania alkuperäisiä yksityiskohtia.

Tässä rakennuksessa oli myös säästetty alkuperäiset keittiön kaapistot! Viereisissä kerrostaloissa niitä ei enää ole, vaan niiden asuntojen keittiöt on valitettavasti "modernisoitu" joskus ehkä kolmisenkymmentä vuotta sitten. Siksi näiden kaapistojen kohtaaminen oli minusta erityisen hienoa. Ottaisin heti meille tuollaiset kaapit.

 Kylpyhuoneet olivat tilavat ja valoisat. Niitä taisi olla parikin. WC:t olivat erikseen.



Vanhojen potilashuoneiden alkuperäiset, kiinteät kaapit olivat upeat. Hostellivieraita varten hankitut uudet kerrossängyt sopivat minusta nätisti sairaalan henkeen.

Rakennuksen oli ostanut hyvin sympaattisen oloinen venäläinen mies perheineen. Suloinen vaimo tarjoili kahvia ja venäläistä pikkumakeaa. Kaksi lasta olivat myös paikalla. Toiminnassa on mukana myös miehen veli, joka on asunut jo 7 vuotta Suomessa. Hän käänsi veljensä puheen paikalle saapuneelle kouralliselle kiinnostuneita.

(Mutta missä olivat paikallislehtien toimittajat? Kyllä tämä minusta olisi ihan uutisoinnin arvoinen asia.)

Uusien omistajien tarkoituksena on tehdä vanhasta sairaalasta edullista yöpymistä tarjoava hostelli, ja säilyttää talon charmi ja kunnioittaa sen historiaa. Minä niin toivon, että matkailijat löytäisivät paikan ja toiminta olisi kannattavaa.

Täällä Imatralla on valitettavan paljon ihmisiä, jotka suhtautuvat hyvin negatiivisesti siihen, että venäläisille myydään kiinteistöjä. Minua suoraan sanottuna ällöttää se asenne. Etelä-Karjala näivettyisi ilman venäläisiä matkailijoita. Jos meille suomalaisille ei kelpaa asuttaa vanhoja rintamamiestaloja tai meistä ei ole ostamaan entisiä sairaaloita yritystoimintaa varten, niin minusta on upeaa, että venäläiset sitten tekevät sen. On sääli, miten hienot rakennukset jätetään täällä rapistumaan ja lopulta puretaan, kun ovat päässeet niin huonoon kuntoon.

Minä toivotan venäläiset tervetulleiksi tänne niin asumaan, lomailemaan, ostosmatkailemaan kuin harjoittamaan liiketoimintaakin.

Tämän kuvan rakennus on sairaalan lähellä sijaitseva Komentola. Siinä on kolme hulppeaa asuntoa hulppealla paikalla.
Sekin on saanut uuden omistajan, mutta en ole saanut selville, kuka sen osti ja mihin käyttöön.

Marenkikakkukestejä odotellessa

Edistystä pihahommissa. Siitä huolimatta, että minua varoiteltiin vanhojen tiilien murentumisesta, ladoin kuitenkin niitä maahan puutarhakaluston pohjaksi.  En oikein suostu uskomaan, että tiilet, jotka ovat kestäneet ehjinä 70 talvea meidän pihalla, yhtäkkiä rupeaisivat murenemaan vain siksi, että ne on aseteltu riviin.

Mutta siltä varalta, että ne kuitenkin tuhoutuvat ensi talven aikana, en viitsinyt vaivautua tekemään minkään maailman pohjatöitä. Sain aivan tarpeekseni jo viime kesänä maan kaivamisesta, kun tein pohjat kesäkeittiölle.

Ladoin siis tiilet nyt suoraan mullan/sammalen/ruohikon päälle.

Ainoastaan reunoihin kaivoin urat reunalautoja varten, jotta tiilet pysyvät paikoillaan.

Alueen keskelle jouduin laittamaan myös valkoisia ja harmaita tiiliä, mutta muuten punaiset riittivät melko hienosti koko tarvittavalle alalle. Pöydän valkoiset pukkijalat luovat häiritsevän hässäkän tunnun, ja ne minä aion vielä maalata ruskeiksi.

Sitten puuttuvatkin enää penkit. Ja yrittiviljelmät vanhoihin sankoihin.

Päivän Kertut.

Lintuperspektiiviä

Kiipesin pöydälle tavoittelemaan palovaroitinta ja näin keittiön uusin silmin. Aika kiva.

Imatralla tapahtuu - osallistujia etsitään!

Täällä meilläpäin on hienoa hommaa menossa luovien alojen toimijoille, kuten käsityöyrittäjille ja kulttuurialan väelle yhdistyksistä yrityksiin. Kulttuurikutinaa-hanke saattaa luovien alojen toimijoita näkyvämmiksi ja luo verkostoja sekä järjestää koulutuksia. Itse olen käynyt jo muutamassa markkinointikoulutuksessa ja saanut hyviä eväitä matkaani. Upeaa tässä on pienen yrittäjän kannalta se, että toimintaan osallistuminen on ihan ilmaista.

Nyt on tulossa Kulttuurisuunnistus-tapahtuma tänne Imatralle. Toukokuun ensimmäisenä lauantaina (4.5.) on tapahtumia, avoimia ovia ja näyttelyitä pitkin Imatraa. Väkeä houkutellaan paikalle suunnistamaan, sillä jokainen voi leimata "passinsa" tapahtumapisteissä olevalla suunnistajien leimauslaitteella. Kuusi leimaa keränneet voivat osallistua arvontaan, jossa on aivan huikean hienoja palkintoja. Lisää tietoa tapahtumasta löytyy Luovan Etelä-Karjalan blogista.

Koska meidän asemamme on niin etäällä muista tapahtumista, en arvellut olevan järkevää pitää täällä avoimia ovia ja leimauspistettä. Niinpä minä jalkaudun tuotteideni kanssa Imatran kirjaston aulaan. Siellä on klo 12-15 luovien toimijoiden tori. Olette tervetulleita!

JA HUOM! KAIKKI KÄSITYÖLÄISET JA MUUT LUOVARIT!

Tähän liittyen haluankin huudella täällä blogissa, että jos SINÄ olet etelä-karjalainen luovan alan yrittäjä, niin peruutusten vuoksi paikkoja tuolla kirjastolla on vielä paljon. Tule mukaan! Pöytäpaikka on ilmainen ja tuotemyynti sallittua. Lisää tietoa saa Anna-Kaisa Ekiltä anna-kaisa.ek(at)lut.fi 

Ärsyttävä tuore äiti

Minun ei pitänyt! Mutta sorrun heti! Mikä voi olla tylsempää, kuin kuunnella jonkun jaarittelevan koko ajan vain lemmikistään tai lapsestaan? Koska minulla ei ole oikeaa sosiaalista elämää, te jouduttekin nyt Kerttu-postauksen uhreiksi! Älkää lukeko tätä postausta, jos ette jaksa minun Kerttu-vouhotustani.

Minä niiiiin ymmärrän nyt niitä vauvajaarittelijoita! Mutta ymmärrän yhä myös niitä, joita ei vaan jaksa kiinnostaa.

Rakensin tänään Kertulle parven. Tällaisia Kertun kalusteita on hauska tehdä, sillä ne saavat olla vähän rouheita. Ei tarvitse olla pikkutarkka nysvääjä. Hain ulkoa koivunoksia parven koristeeksi, joten Kerttu saa halutessaan nakerrella sitä.

Parvelta pikkukaveri pääsee myös kylpytynnyriinsä. Olemme havainneet sen pitävän erityisesti puruissa sukeltelusta, ja varsinkin jos ne purut ovat tornin sisällä.

Mehän rakensimme Kertulle omaan sisustukseemme sopivan kodin vanhaan televisioon, koska ajatus muovikaukalosta salissamme ei ollut mieluinen. Mutta katsokaa huvittavaa todellisuutta nyt:

Keskellä salin lattiaa on Kertun huvipuisto, eli muovikaukalo aitauksen sisällä ja mattona sanomalehtipaperia. Varsinainen sisustuksen helmi siis.

Tässä kaukalossa Kerttua ja meitä tutustutetaan toisiimme. Olemme edistyneet jo paljon. Minäkin uskallan aivan helposti pitää Kerttua kädessäni ja mikä yllättävintä: tunnen suurta liikutusta ja hellyyttä sitä kohtaan. Kun katselen sen tempoilua kylpytornissaan, nauran niin, että kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Kerttu ei selvästikään ole se penaalin terävin kynä, sanoo Sulo ja minä olen aivan samaa mieltä. Mutta tyhmääkin voi rakastaa.

Ostin hyvin edullisesti käytettyjä hamsterintarvikkeita tori.fi:n avustuksella. Muovikopin mukana tuli pinkka kaikenmaailman mökkejä sekä myös juoksupyörä. Muovinen pyörä ei ollut Kertun pikku tassuille kovin hyvä, sillä se liukasteli siinä kovasti. Liimasin pyörän sisään bambukangasta. Nyt Kertun jalat pitävät hyvin, mutta kyllähän tuo vehje minun silmiini sattuu aika pahasti.

Vaikka Kerttuun on jo uponnut pieni omaisuus, aion silti käydä ostamassa sille vielä kauniin puusta tehdyn juoksupyörän, joka sopii televisiotalon tyyliin.

Koska me emme ole vielä kovin tottuneita hamsterin käsittelijöitä, Kertun nostaminen tv-talostaan on hiukan ongelmallista. Kehitin ratkaisun talouspaperirullasta: teleportin! Teleportti lasketaan television sisään, ja Kerttu kipittää samantien sen sisälle. Sitten teleportti nostetaan pois televisiosta ja siirretään huvipuistoon, jossa Kerttu astelee sieltä ulos. Toivottavasti se ei koskaan tule tajuamaan, missä sijaitsee tv-talon ulospääsytie.

Kaunista pintaa

Voi että minä tykkään nettisivujen tekemisestä. Viimeisin työni oli erinomaisen mukava homma. Asiakkaalla oli olemassa vanhat nettisivut, jotka eivät miellyttäneet häntä niiden ulkoasun takia. Hiukan vanhahtavalta ne näyttivät, kieltämättä. Toiveena oli vaihtaa mukavammat fontit, kaventaa näkymää ja tehdä vähän nätimmät sivut.

Lähtötilanne oli tämä:

Klikkaa kuvaa suuremmaksi.

Pidin sivuston asettelun ja värimaailman samanlaisena, sillä niissä ei ollut moittimista. Muutin fontteja, lisäsin kauneuselementtejä (kiekuroita ja kukkasia), vaihdoin kuvien paikkaa. Hyvin pienillä muutoksilla samoista matskuista syntyi aika paljon nätimmät sivut.

Lopputulos on tässä:

Väinölän Luomutila - klikkaa ja vieraile sivustolla

Näetkö sinä eron? Kun esittelin tätä aivan innoissani Sulolle, hän ei meinannut nähdä niissä mitään muutosta. Onneksi asiakas näki ja oli oikein tyytyväinen.

Tämä on minusta hassua, miten monissa asioissa me Sulon kanssa pääsemme toteamaan visuaalisen ja kinesteettisen ihmisen eroavaisuuden. Sulo näkee ja kokee asiat niin toisin kuin minä. Minä esimerkiksi en ymmärtänyt eroa Perunan (= Sulon lava-auto) vanhojen ja uusien renkaiden välillä, vaikka Sulon maailmassa niissä on olennaisia eroja.

Sulo katsoo jotenkin syvemmälle kuin minä, oli sitten kyse autonrenkaista tai ihmisistä. Minä näen pinnan.


PS. Pyyheliinoja on taas verkkopuodissa. Kunhan suoriudun aamupalasta, ryhdyn valokuvaamaan puuttuvat kuvat turkooseista pyyhkeistä.

Kesä, ihan pian

Tämä on varmasti vuoden paras päivä. Eli se päivä, kun ensimmäisen kerran talven jälkeen voi viettää ihan koko päivän pihalla kuopsuttelemassa. Sisävaatteissa! Ilman pipoa! Palelematta!

Tällaisena päivänä se oman pihan onni tuntuu niin konkreettisesti. Ei ole mitään väliä sillä, että nurmikot ovat myyrien jylläämät tai joka paikka rehottaa kuivaa heinikkoa ja liikennevirasto meinaa kaataa ison osan puista. On ihan yksi ja sama, minkälainen se piha on, kun se on oma. Ikioma.

Sain tänään paljon aikaan, vaikka notkuinkin aamupäivän blogittelemassa ja tarkkailemassa Kerttutorttusen aamuaktiivisuutta. 

Olen kantanut osan puutarhakalusteita paikoilleen ja ottanut pienet päivätorkut puutarhakeinussa! Ja syönyt lounaan ulkona. Olen bongannut sinivuokkoja, sitruunaperhosia ja nokkosperhosia.

Olen haravoinut lehtiä ja tasoitellut myyrien kekoja.

Olen sahannut poikki toistakymmentä kellarin katolle kasvanutta puuta ja pätkinyt risuja.

Olen putsaillut mansikkapenkit ja viinimarjapuskien ympäristön.

Ja kantanut kaikki liikenevät vanhat tiilet kesäkeittiön nurkalle. Niistä tulee alusta pöydälle ja penkeille. Viime kesän koivunkaato-operaatiot aiheuttivat sen, että kesäkeittiön ympärillä alkoikin kasvaa nurmikko aivan vinhasti. Ja sen myötä sinne ilmestyivät sammakot. 

En halua sammakoita loikkimaan varpaisiini, kun syön marenkikakkua. Toivonkin, että ne eivät viihtyisi tulevalla tiililattialla.

Kesäkeittiökin on nyt valmis ottamaan vastaan kesän. Laitan tähän kuvia siitä, vaikkei se ole viime kesästä muuttunut. Talven aikana blogiin on kuitenkin tullut niin paljon uusia lukijoita, että monille tämä kurkistus kesäkeittöön on varmasti ensimmäinen.

Tykkään edelleen minulle epäluontaisesta romanttisesta tunnelmasta, joka kesäkeittiössä vallitsee.

Se on minun oma leikkimökkini. Siellä on kiva leikitellä sisustustyylillä, jota en oikeaan kotiini ottaisi.

Paitsi että vierastan valkoisia seiniä ihan ylipäänsäkin, minulla on myös suuria vaikeuksia valokuvata niitä. Ne näyttävät aina keltaisilta, vaaleanpunaisilta tai vihertäviltä.

En onnistu edes Photoshopissa säätämään valkoista valkoiseksi ilman, että muut värit kärsivät.

Lisää näitä päiviä, kiitos.