Napinapijupijupi

Joka kevät sama juttu. Alan taas vaipua pahaan epätoivoon yrittämisen kanssa. Tilauksia tulee silloin tällöin jos silloinkaan. Tiedän, että tämä on se aika, jolloin pitäisi tehdä varastoa ihan vimmalla, mutta tyhjänä mollottava verkkokaupan tilaussivu masentaa niin paljon, että varaston kasvattaminen tuntuu vain typerältä riskiltä. Että jospa kukaan ei enää koskaan osta yhtäkään riepua? Tämä vuosi on sen puoleen erilainen kuin aiemmat, että hiljainen kausi on kaksi kuukautta etuajassa ja sen lisäksi tunnen nyt olevani kurkkuani myöten täynnä markkinointia. Mikään ei voisi kiinnostaa vähempää.

Tällaisessa tilanteessa minulle tulee tarve paeta työasioita ihan kokonaan. On mukavampaa tehdä kaikkea muuta ja sotkea työhuonetta vaihteeksi harrastuksilla. Mutta takaraivossa joku inhorealisti kuiskailee: "Milläs meinaat pysyä hengissä?" Kuiskailijasta ei ole apua, kun olen lamaannuksen tilassa. En pysty tekemään päätöksiä.

Käsityökortteleita suunnitellaan ihan ennennäkemätöntä määrää eri puolille maata, mutta minä en millään pysty päättämään edes sitä, lähteäkö mukaan vai ei. Kukaan ei järjestä kortteleita Itä-Suomeen. Miksiköhän? Ylläoleva Käsityökortteli-sivuston kartta kertoo aika paljon siitä, miksi ei. Täälläpäin ei ole ryhmäämme kuuluvia käsityöyrittäjiä ja mitä ilmeisimmin täällä ei myöskään ole riittävästi ostavaa asiakaskuntaa. Harmillista.

Niinpä minä joudun aina ajamaan pitkiä matkoja ja yöpymään kalliisti. Olen jo saanut tehtyä sellaisen päätöksen, että kaksipäiväisiin kortteleihin en lähde lainkaan yöpymiskustannusten takia. Kaksipäiväisissä on aina se toinen päivä ollut niin hiljainen, että se tekee reissuun pelkkää miinusta. Valitettavasti suurin osa kortteleista on kuitenkin suunniteltu kaksipäiväisiksi.

Tällä hetkellä punnitsen sitä, olisiko mitään mieltä lähteä Ouluun. Minun tekisi mieleni lähteä siksi, että siellä asuu rakkaita ystäviä, joiden luona haluaisin käydä. Mutta matkakulut... ratissa hereillä pysyminen... Toisessa vaakakupissa painavat näkyvyys, esilläolo ja mahdollisten uusien asiakkaiden tavoittaminen. Ja se, että kortteleissa on aina ihan mahdottoman kivaa. Olen oppinut nauttimaan yrittäjäkollegoiden ja asiakkaiden kohtaamisesta. Nuo reissut ovat minulle raskaita, mutta tiedän, että ne tekevät mielenterveydelleni hyvää. Mutta sitten taas... pelkällä mielenterveydellä ei osteta ruokaa tai makseta asuntolainaa.

Tällaisena lamaannuksen aikana minä inhoan yrittäjänä olemista ja kiroan itseäni ja sitä, ettei minusta ole tavalliseen työelämään. Olisipa minulla kyky uskoa hyvään tulevaisuuteen ja siihen, että kaikki kääntyy kyllä taas parempaan, ihan niinkuin on kääntynyt joka kevät näiden yrittäjävuosieni aikana. Peruspessimismi luonteenpiirteenä on joskus melkoinen kirous.

PS: Käsityökorttelin ETUpäivät ovat voimassa vielä tänään.

Blogittelusta

Haastetta pukkaa nyt kovasti. Kun viimeksi sain perustella, miksi asun tässä talossa, minua pyydetään nyt perustelemaan, miksi pidän blogia. Kiitos Elina!

1. Mikä sai sinut aloittamaan bloggauksen?

Lainaan edellisestä blogista itseäni elokuulta 2008: "Tänä aamuna en olisi millään saanut itseäni sängystä ylös. Tiedossa kaatosadetta ja 4,5 vuorokautta ilman Suloa. Mietin mitä puuhattavaa mulla olisi tälle viikonlopulle: ompele takki, ompele hame, lyhennä Sulon housut, imuroi, pese eilen mustikassa tahraantunut matto... Sitten yhtäkkiä tuli mieleen, että miksen tuhoaisi tätä koko tyhmää ja tarpeetonta blogia ja alkaisi pitää sisustusblogia!" Siitä se alkoi, säännöllinen bloggaaminen. Eli olisiko syy se, että "kun kaikki muutkin, niin kyllä mäkin"?


2. Onko mielestäsi parempi, jos blogissa keskitytään ainoastaan yhteen aihealueeseen vai onko mielenkiintoisempaa lukea ns. sillisalaattiblogia?

Yleensä tykkään aika tiukasti rajatuista blogeista, mutta sitä mukaa, kun kirjoittaja tulee "tutuksi" alan tykätä myös rönsyilystä. Molempi parempi. Laatu on tärkeämpää kuin aiheet. Itsehän olen kovasti yrittänyt olla milloin yritysblogi, milloin remonttiblogi, milloin sisustusblogi, mutta olen kuitenkin kai ilmeisesti lifestyle-blogi, jos sillisalaattia haluaa kutsua fiinimmin.

3. Miten suhtaudut blogimainontaan ja yhteistyöpostauksiin?

No kyllähän te sen tiedätte. En tykkää. Olen lakannut lukemasta monia kivoja blogeja, jotka muuttuivatkin mainospalstoiksi. Ei minua häiritse, jos joskus on, että "ai niin, saatiin nämä tapetit sieltä ja täältä blogiyhteistyön nimissä", mutta yleisesti ottaen blogiyhteistyöksi kutsuttu toiminta on minusta hyvin teennäistä.

4. Luetko mieluimmin blogeja, joissa tekstit ovat mielenkiintoisia, mutta melko pitkiä ja joissa kuvilla ei ole niin suurta painoa, vai sellaisia, joissa pääpaino on kuvilla?

Kuvat ovat minulle tärkeitä. Tarvitsen niitä rytmittämään lukemaani. Mutta jos on tosi taitava kirjoittaja, niin sitten jaksan lukea pitkääkin tekstimassaa, enkä edes huomaa kaivata kuvia. Omassa blogissani olen tosi tarkka kuvien suhteen. Niiden pitää olla niin hyviä, kuin vain pystyn ottamaan näillä taidoillani ja postauksen ensimmäisen kuvan täytyy aina olla paras.

5. Miten tärkeää blogin kirjoittaminen sinulle on ja mitä koet siitä saavasi?

Ihan mahdottoman tärkeää. Tämä on pääasiallinen tapani kommunikoida ihmisten kanssa. Minulla ei juurikaan ole sosiaalista elämää netin ulkopuolella, enkä jaksa olla ihmisten seurassa. Muutama rakas ystävä minulla on ja heitä on ihana tavata, mutta sitäkään en jaksa kuin lyhyitä aikoja kerrallaan. Bloggaaminen on minulle myös päiväkirjan korvike, sillä olen huomannut tarvitsevani kirjoittamista ihan kirjoittamisen itsensä vuoksi. Saan tästä iloa, tunnen olevani hyväksytty ja kelvollinen. Nyt, kun olen poistanut anonyymeiltä kaikki oikeudet täällä, en joudu enää lainkaan kohtaamaan täällä lyttääviä kommentteja tai negatiivisia tunteita, kuten aiemmin liian usein tapahtui.

6. Kirjoitatko avoimesti, omalla nimellä blogiasi, vai tietävätkö siitä vain harvat ja valitut?

No ihan omalla nimelläni, naamallani ja jopa osoitteellani. Kun aloitin tämän blogin vähän ennen muuttoa Imatralle, ajattelin, että tätä uutta kotia en altistakaan julkiseksi. Kuvittelin vain pitäväni leikekirjaa talon vaiheista ihan meitä itseämme varten. No, se päätös lipsui aika pian, sillä remonttibloggaaminenhan on ihan parasta! Ajattelin myös, etten edes koskaan mainitse, mikä asema meille hankittiin, jotta meillä olisi yksityisyyttä. Mutta sitten eräänä päivänä huomasin, että Parolan aseman blogisivulla minun blogini oli listattu nimellä "Immolan asema". Voi että kiehahdin. Minut oli outattu ilman omaa lupaani, sillä tuo tieto oli napattu suljetulta asemanomistajien foorumilta. Sen jälkeen sitten en viitsinyt enää salailla.

Kuka jaksaisi ottaa tämän haasteen vastaan? Jovelan Johanna ja Rynttyliisan Maija?

Tämän postaukset kuvat eivät mitenkään liity aiheeseen, mutta jollain tämäkin piti kuvittaa ja Kenin ja Hectorin mökkiä en ollut vielä kerinnyt teille esitellä.

Miksi juuri tämä talo?

Vehkosuolla oli haaste, jonka nappasin omin luvin mukaani: "Miksi juuri tämä talo?" Joskus tuntuu ihan hyvältä kerrata niitä tunnelmia ja syitä, perusteluja ja himoja, jotka meidät tänne vanhalle Immolan asemalle toivat. Varsinkin nyt, kun olen ruvennut haaveilemaan jostain tosi pienestä ja uudesta, helppohoitoisesta ja kompaktista.

Tästä tulee pitkä tarina, joka alkaa viime vuosituhannen puolelta. Lukekoon, ken jaksaa. 

Minun tarpeeni päästä omaan kotiin, jossa on oma piha ja hirsiseinät ja ympärillä vihreä maailma, alkoi syntyä asuessani Oulussa. Kaksio viidennessä kerroksessa, naapureiden äänet seinän takana ja ulko-ovelta alkava loputon asfaltti olivat minulle aikamoista kuolemaa. Haudoin päätöstä lähteä pohjoisesta, parisuhteestani ja turvatusta työpaikastani vuosia, ennenkuin lopulta toteutin sen kaiken. Työpaikan jättäminen oli vaikeaa, Oulun jättäminen riemastuttavaa, ja parisuhteen jättäminen syyllisyyttä aiheuttavaa, mutta oikeasti ihan parasta, mitä saatoin silloiselle kumppanilleni tehdä.

(Kuvan otti ystäväni Heather, joka kävi katsastamassa kanssani useammankin talopahasen.)

Toukokuun lopussa vuonna 2002 saavuin koko omaisuuteni kanssa vanhempieni luo Etelä-Karjalaan. Sen kesän nukuin äidin työhuoneen nurkassa ja tavarani olivat pihavarastossa. Kaksi kertaa viikossa kahlasin läpi Keltaisen Pörssin ja etsin vuokrattavia mummonmökkejä. Notkuin etuovicomissa ja oikotiellä. Kävin katsomassa sen miljoonaa mörskää. Tähtäsin Pirkanmaalle, koska kaksi parasta ystävääni asui Tampereella. Se oli epätoivoinen kesä, sillä vuokrattavat talot olivat järkyttävässä kunnossa, eikä minulla ollut mitään taitoja remonttiin. Esimerkiksi tuo ylemmän kuvan talo oli muuten aivan ihastuttava, mutta sen savupiipun ympärillä kasvoi noin parin metrin tattiviljelmä. Olohuoneessa.

Lopulta elokuussa löysin Orivedeltä asunnon, joka täytti toiveeni. Hyväkuntoinen, vankka hirsitalo, kaksi huonetta ja keittiö, puulämmitys ja ulko-oven takana heti oma, iso piha. Ainoa pieni miinus oli se, että kyse oli rivitalosta, eli minulla olikin seinänaapureita. Koin sen kuitenkin tällä kertaa hyvänä asiana, sillä puulämmitykseen tottuminen ja hiirien loukuttaminen sujuivat huomattavasti helpommin naapurin ystävällisen pariskunnan lempeässä ohjauksessa, kuin avuttomassa yksinäisyydessä.

Rakastin tuota kotia. Vaikka se oli vuokra-asunto, sitä sai sisustaa aivan oman makunsa mukaan. Hyvästi valkoiset, kolkot betoniseinät ja tervetuloa kirkkaat, vahvat värit, peiliovet ja ruutuikkunat. Minulle tuli oranssi keittiö ja pinkki eteinen. Ja bonuksena sain vielä junan, joka lähti omasta pihasta, sillä kyseessä oli rautatietyöväen asunto. Piha ja sauna piti jakaa kahdeksan asunnon kesken, mutta niin kauan kuin vuokralaiset olivat kivaa ja kunnollista väkeä, se ei ollut ongelma.

Tavattuani Sulon jokunen vuosi myöhemmin, aloimme miettiä yhdessäasumisen mahdollisuutta. Kun seinän takaa sattuikin vapautumaan asunto, muutti Sulokin Orivedelle. Sulo vaati suihkua, ja saimme vuokraisännän suostumaan suihkukopin hankintaan. Jouduimme kuitenkin itse tekemään koko remontin. Kaivautuessamme lattian alle havaitsimme massiivisen homeongelman. Asunnon keittiön, vessan ja eteisen lattiat piti purkaa, tyhjentää, korjata, täyttää ja tehdä uusi lattia. Teimme hullun lailla remonttia ja saimme siitä korvaukseksi valitsemamme tapetit. Silloin vuokralla asumisen järjettömyys jotenkin alkoi kirkastua meille. Opimme paljon hyviä taitoja tehdessämme remonttia ja aloimme miettiä, miten paljon ihanampaa sitä olisi tehdä OMAAN taloon, eikä jonkun toisen taloon.

Alkoi taas notkuminen etuovi.comissa ja karmeiden mörskien kartoittaminen. Koska minä olin enimmäkseen työtön ja Sulo pienipalkkainen, meidän mahdollisuutemme ostaa asumiseen kelpaava talo Pirkanmaalta näytti aivan mahdottomalta tehtävältä. Sitäpaitsi minusta tuntui mahdottomalta sekin, että vaihtaisin VR:n laadukkaat rakennukset johonkin tutisevaan mökkiin. Miten luopuisin vankoista seinistä, toimivista pönttöuuneista, kauniista ruutuikkunoista ja hienoista peiliovista? Miten voisin kelpuuttaa enää kodikseni mitään muuta kuin rautatieasemaa?

Ja sitten tuli se uutinen, joka oli yhdellä kertaa unelmien täyttymys ja paniikkia aiheuttava katastrofi: Senaattikiinteistöt ilmoitti panevansa kaikki joutilaat rautatierakennuksensa myyntiin. Nyt meille aukenisi mahdollisuus saada oma rautatietalo! Ja nyt se olisi myös pakko ostaa, sillä sitten, kun ne olisi kaikki myyty yksityisille, niitä ei enää saisi halvalla.

Ajelimme tutkimassa sekä pirkanmaalaiset että eteläkarjalaiset asemarakennukset, jotta tietäisimme, mitä on tulossa. Vaikka olin aina kuvitellut, etten ikimaailmassa muuttaisi Itä-Suomeen, Sulon juuret olivat siellä ja ajatus ei enää ollut mahdoton. Yksi asema, johon ihastuimme, oli Immola, Imatralla. Sen pihalla oli Sulo lapsena pikkuautojaan ajeluttanut. Se sijaitsi yksinäisyydessä ilman yhtäkään naapuria, mutta silti aivan lähellä välttämättömiä palveluja. Ja siinä oli valmiiksi kaupungin vesi ja viemäri. Siellä oli maailman paras uimaranta kävelyetäisyydellä. Se näytti ihan samalta kuin meidän Oriveden-kotimme. Ja se oli asuttu, eli sinne voisi muuttaa suoraan sisään. Täydellinen.

Aikaa kului ja asemia alkoi tulla tipoittain myyntiin. Kun Immola ilmaantui Senaattikiinteistöjen nettisivulle, kiljuin Sulolle, että nyt se on siellä, meidän on pakko saada se! Syöksyin soittamaan näyttöaikaa, joka meille järjestettiinkin nopeasti. Ajoimme maaliskuussa 2010 Imatralle ja jännittyneinä astuimme välittäjän kanssa Immolan aseman pihamaalle. Lunta oli metri. Emme päässeet lähellekään ulkorakennuksia, mutta taloon sisälle sentään pääsimme. Koska vuokralainen oli paikalla, oli äärimmäisen kiusallista tutkia taloa. Kuitenkin, kun ostoaikeissa oltiin, niin pitihän se tutkia kunnolla. Panin merkille vuotavan katon ja keramiikkapajan kipsipölyn kerrostumat sekä vastikään muovimaalilla pilatut ulkoseinät, mutta tiesin heti, että tämä on meidän kotimme.

Piti tehdä päätöksiä. Minä olin valmis laittamaan tarjouksen Senaatille saman tien, mutta Sulo on aina harkitsevampi. Muuttaa nyt toiselle puolelle maata vain jonkun talon takia, vaikka kummallakaan ei ole työpaikkaakaan tiedossa? Ja miten meillä olisi sellaiseen varaakaan, kun toinen on työtön? Kului pari viikkoa. Joka päivä minä kävin ärtyisämmäksi ja malttamattomammaksi, kun Sulo ei vaan saanut päätöstä tehtyä ja tarjouksen jättämisen takaraja lähestyi.

Lopulta Sulo päästi minut tuskistani ja antoi myöntävän vastauksen. Laitoimme tarjouksen matkaan ja olimme ihan varmoja, ettei niin halvalla kukaan meille mitään taloa ihan oikeasti kuitenkaan myy. Mutta myi! Hyvä luoja sitä päivää, kun Senaatilta soitettiin, että tarjouksemme on hyväksytty. Naurettavalla 20 000 eurolla saimme oman, valtavan kartanon ja puoli hehtaaria omaa maata! En saanut Suloa puhelimella kiinni ja menin kotona pitkin seiniä uutiseni kanssa!

Koska emme olleet päässeet talvella tutkimaan talon helmoja tai piharakennuksia, meille tarjottiin vielä mahdollisuutta vierailla talolla ennen lopullista kaupantekoa. Kaupat tehtiin huhtikuussa, sillä käsittämättömästi pankki antoi meille lainan ja talokin sai siunauksen isältäni, joka ymmärsi talojen kunnosta paljon meitä enemmän. Valitettavasti tässä kohtaa meistä tuli myös vuokranantajia, mikä osoittautui vastenmielisimmäksi ja vaikeimmaksi rooliksi, johon ikinä olen joutunut.

Oli kiusallista kököttää Orivedellä ahtaasti puoli vuotta odottaen oman uuden kotimme vapautumista. Jouduimme tietysti luopumaan toisesta vuokra-asunnostamme, koska rahat eivät riittäneet vuokran maksuun. Kasasimme toisen asunnon kalusteet korkeiksi pinoiksi olohuoneeseen ja kesä oli loputtoman pitkä. Vihdoin tuli lokakuu ja muuttopäivä. Orivedeltä ei tuntunut lainkaan haikealta lähteä, sillä sikäläiset naapurimme olivat vaihtuneet kelpo kansalaisista huonommaksi ainekseksi ja kaikenlaista pientä harmia oli ollut viimeisinä aikoina. Tuntui, että lähdimme pois juuri kreivin aikaan.

Minä uskalsin perustaa yrityksen, koska arvelin, että vaikka en pärjäisikään, niin ensimmäinen vuosi selvittäisiin kyllä strattirahani turvin. Sulo joutui tekemään keikkahommia vanhainkodeissa ja terveyskeskuksessa, ennenkuin sai oman alansa työpaikan.

Talon ostamisesta on nyt melkein viisi vuotta. En ole katunut hetkeäkään, vaikka välillä väsähdänkin kovasti tähän kaikkeen. Noiden viiden vuoden takaisten valokuvien katsominen on hauskaa, sillä niistä näkee, miten valtavasti me kuitenkin olemme saaneet täällä aikaan.

Minä haastan riuttalalaiset kertomaan, miksi juuri Riuttala.

Tee se itse: Villasukat Kenille

Halusin kovasti neuloa Kenille ja Hectorille villasukat, mutta ohjeita sellaisiin en löytänyt millään. Oli pakko keksiä itse. Jouduin kutomaan kolme sukkaa ennenkuin sain tyydyttävää jälkeä aikaan. Koska olen holtittoman tyytyväinen lopputulokseen, päätin jakaa ohjeen koko maailmalle. Tässä tulee!

Ohje on noihin Hectorin keltaisiin perussukkiin. Kirjoneuleet ja muut hienoudet joutuu jokainen itse säveltämään. Koska minulla ei ole puikkomittaa, joudun nyt vetämään hatusta käyttämieni puikkojeni koon. Veikkaisin 1,5. Lankana käytin Lidlin villasekoitelankaa, joka on sopivan ohutta näin pieneen mittakaavaan. Sukka neulotaan tasona kahdella puikolla ja ommellaan lopuksi yhteen niin, että sukan taakse tulee sauma.

Luo 16 silmukkaa. Neulo 1 nurin, 1 oikein -resoria noin 10 kerrosta.
Aloita kantapään levennys:
Nosta 1 s, lisää 1 s, neulo 4 s oikein ja käänny kesken kerroksen.
Nosta 1s, neulo 4 s nurin, lisää 1 s ja neulo viimeinen s nurin.
Nosta 1 s, lisää 1 s, neulo loput silmukat oikein ja lisää 1 s ennen kerroksen vimeistä silmukkaa.
Nosta 1 s, lisää 1 s, neulo 5 s nurin ja käänny kesken kerroksen.
Nosta 1 s, neulo 5 s oikein, lisää 1 s ja neulo viimeinen s.
Nosta 1 s, neulo koko kerros nurin. Työssä pitäisi olla nyt 22 silmukkaa.
Aloita kantapään kavennus:
Nosta 1 s, neulo 2 s oikein yhteen, neulo 5 s oikein, käänny kesken kerroksen.
Nosta 1 s, neulo nurin 3 s, neulo 2 s yhteen nurin, neulo 1 s nurin.
Nosta 1 s, neulo 2 s oikein yhteen, neulo 3 s oikein, käänny kesken kerroksen.
Nosta 1 s, neulo 1 s, neulo 2 nurin yhteen, neulo 1 s nurin.
Nosta 1, neulo koko kerros oikein, mutta ennen viimeistä silmukkaa neulo 2 s yhteen.
Nosta 1, neulo 2 s nurin yhteen, neulo 4 s nurin, käänny kesken kerroksen.
Nosta 1 s, neulo 2 s, neulo 2 oikein yhteen, neulo 1 s.
Nosta 1 s, neulo 2 s nurin yhteen, neulo 2 s, käänny kesken kerroksen.
Nosta 1 s, neulo 4. Työssä pitäisi nyt olla 14 silmukkaa.
Aloita jalkaterä.
Neulo koko krs nurin. Kavenna molemmissa reunoissa neulomalla 2 s yhteen. Jäljellä on 12 s.
Neulo 9 kerrosta sileää neulosta, eli oikealla oikein ja nurjalla nurin.
Katkaise lanka noin 20 cm:n päästä ja pujota se parsinneulaan. Pujota langanpää kaikkien silmukoiden läpi ja kiristä tiukaksi nipuksi. Ompele solmu ja sitten ompele samalla langalla sukka muotoonsa niin, että sauma kulkee jalan alta ja nilkan taakse.

Kun lähtee lapasesta

Silloin, kun vielä asuin normaalin kokoisissa asunnoissa, haaveilin kartanosta, jossa minulla olisi yksi kokonainen huone pelkästään barbeja varten. Tekisin sinne nukenkokoisen maailman kahviloineen, vaatekauppoineen, uimarantoineen, koteineen.

Nyt minulla on se kartano ja pahasti näyttää siltä, ettei se nukkemaailmakaan ihan kaukana enää ole. Toimistosta leijonaosan haukkaa jo nyt Playmobil-maailma, jossa todellakin ovat ne kodit, kahvilat ja uimarannat... ja linnat, puistot, metsät ja puumajat. Kenin seikkailutkaan eivät ota hiipuakseen, vaan päinvastoin kiihtyvät. Minusta on ihanaa olla osa nukkeharrastajien porukkaa Instagramissa. Kommunikointi muiden samanlaisten kanssa ruokkii harrastusta ja tuo sille ihan toisenlaista sisältöä.

Koska tykkään lavastaa pieniä huonetiloja ja kuvata niitä, aloin kaivata oikeaa barbietaloa. Kenin asuntovaunu ei sittenkään ollut riittävä tyydyttämään minikotien rakennustarvettani. Jouduin loihtimaan pieniä sisätiloja pöydille ja kiinnittelemään nukketapetteja nuppineuloilla toimistoni seiniin saadakseni valokuvattua haluamani dioraamoja. Kaaosta ja sotkuahan siitä vaan seurasi.

Koska kokonainen barbien talo veisi tilaa aivan holtittomasti ja muodostuisi ongelmaksi siinä vaiheessa, kun nukkeharrastus joskus hiipuu, ajattelin olla viisas. Rakensin liimapuulevystä vain yhden kuvauskulman, jota on helppo sisustaa eri huoneeksi aina tarpeen mukaan vain teippaamalla seinien peitoksi uudet tapetit.

Hetken aikaa se riittikin. Askartelin kulissihuonekaluja paperista ja valokuvissa ne menettelivätkin ihan mainiosti. Mutta sitten kun sain aikaan jonkun oikein viehättävän pikku kuvaelman, sen purkaminen uuden tieltä ei tuntunutkaan kovin mukavalta. Lisää kuvauskulmia siis!

Kun kuvauskulmia oli toimiston sivupöydällä kolme, huomasin, että eihän tästä ole enää kuin tipunaskel siihen kokonaiseen barbietaloon. Kolme kuvauskulmaa vei tilaa jo ihan kiitettävästi ja nukkejen alati laajeneva huonekalu- ja tarvikevalikoima ei enää mahtunut kenkälaatikkoon.

Nyt tilanne on sellainen, että Kenin ja kumppaneiden omaisuus vie yhden kokonaisen (kylläkin melko pienen!) kaapin. Nyt pitäisi tehdä päätöksiä. Annanko mennä sata lasissa vai painanko jarrua? Taidan antaa mennä. Kun muualta kodistamme tavara vähenee, niin samat säännöt eivät koske Keniä. Olen kieltänyt Suloa ostamasta minulle mitään, mutta Sulo tekeekin hyviä löytöjä Kenille.

Sain ystävänpäivänlahjaksi tosi hienon keninkokoisen pirttikaluston, jonka Sulo oli tehnyt itse. Eihän sellaista voi kaappiin varastoida... Helposti muutettavat ja pois siivottavat kuvauskulmani ovat nyt kovaa kyytiä muuttumassa kiinteiksi ratkaisuiksi. Hupsista.

Oikein kivaa ystävänpäivää teille kaikille!

Sanoista tekoihin

Kirjoitinkos minä viime postaukseen, että minun pitäisi käydä koko talo läpi ja karsia turha ja tarpeeton tavara pois? Minäpä kuulkaas ryhdyin hommiin saman tien! Siinähän se vierähti sitten koko eilispäivä keittiössä huseeratessa.

Olen tässä vuosien aikana täyttänyt keittiön niin täyteen koriste-esineitä, että se on alkanut jo vähän häiritä minua. Joka ikinen hylly, ikkunalauta ja pöytätaso on ollut täynnä pölyä ja rasvaa pintaansa keränneitä maatuskoita, kukkopillejä, peltipurkkeja ja vanhaa emalia. Rakastanko niitä kaikkia todella? En.

Lajittelin liiat tavarat kolmeen pinoon: vinttiin, kirpuille, roskiin. Maatuskat ja kukkopillit päätin laittaa toistaiseksi vinttiin. En ole varma, haluanko elää kokonaan ilman niitä ja jos nyt ryntään myymään ne, saatan katua. Siksi ne on parasta viedä vintille, ja jos pari vuotta vierähtää kaipaamatta, niin sitten niistä voi luopua kokonaan.

Kiertoon meni suurin osa vanhoista emalikattiloista, sekalainen määrä astioita ja iso liuta koriste-esineitä. En ole vielä päättänyt, jaksanko ottaa kirpparipöydän ja tienata hyvällä tuurilla muutaman kympin vai lahjoitanko tavarat kerralla pois ja säästyn kaikelta vaivalta. Toistaiseksi pahvilaatikot odottavat keittiön pöydän alla kohtaloaan.

Nolointa koko operaatiossa oli joutua toteamaan roskan määrä. Tämän kuvan kaikki kassit lähtivät joko suoraan roskikseen tai keräyspisteelle. Eikö vaan ihmisellä ole aivan liikaa kaappitilaa, jos niihin on saanut uppoamaan tällaisen määrän silkkaa saastaa? Apua.

En minä aivan koko keittiötä riisunut koristeista, sillä jätin muutaman maatuskan, jokusen kivan kupin ja rivin emalikahvipannuja silmää hivelemään. Kun turhaa tavaraa on vähemmän, ne harvat ovat selvästikin paremmin edukseen.

Huonekaluista en saanut pois kuin yhden kaapin. Se on kaunis kaappi, joten oli vähän ikävää määrätä sille vinttikohtalo.

Kun te katsotte näitä kuvia karsitusta keittiöstämme, teille ei ehkä tule mieleen, että onpa tosi tyhjää ja ilmavaa.

Mutta joka kerta, kun minä nyt astun sinne sisään, melkein kiljahdan riemusta kohdatessani tämän kaiken autiuden. Siitä voitte päätellä, miten paljon sitä tavaraa siellä oikeasti olikaan. Meillä on nyt ikkunalaudat! Meillä on laskutilaa! Meillä on seinät!

Sulolla oli eilen työpäivä, joten sain melskata ihan kaikessa rauhassa. Hän kun on vielä huonompi luopumaan tavaroista kuin minä. Arvelin lopputuloksen kuitenkin riemastuttavan häntäkin, sillä nyt kun avaamme minkä tahansa kaapin oven, sieltä ei syöksykään niskaan lastillista kuppeja, kippoja ja epämääräistä ryönää.

Sulon ensimmäinen kommentti oli: "Täällä kaikuu!" Hups, niinpä tekee. Sitä minä en ollut yksinäisyydessäni vielä huomannut. Nyt muistin heti, miksi keittiö alunperin tumpattiin täyteen - koska siellä kaikui! Inhottavat lastulevyseinäthän sen tekivät.

"Onpa ankeaa!" ja "Tää näyttää joltain taukotuvalta!" olivat rehellisen mieheni seuraavat kommentit. Mutta koska Sulo on Sulo, hän löysi heti oikeat sanat paikkaamaan ensireaktionsa aiheuttamat haavat: "Mutta se on sen arvoista, koska nyt sie säteilet täällä aurinkona!"

Tämän päivän kotivärihaasteen teemana on siis laskevan auringon oranssi, kuten ehkä jo huomasittekin.

Intovimmassani etenin myös eteiseen, jossa murheenkryyninä on ollut avainkaappi. Siellä avaimet ovat jo kauan olleet vähemmistönä. Se, joka on sen kaapin uskaltanut avata, on saanut syliinsä taskulamppu- ja hilpunpilppuvyöryn. Kun jokaiselle avaimelle oli löytynyt funktio ja jokainen turha hilpunpilppu oli tuhottu kaapista, siirryin vessaan. Hämmentävän paljon käyttämättä jäänyttä ryönää senkin vähäisiin tiloihin oli uponnut.

Tästä raivaamisesta saa mahtavasti energiaa. Uskotteko? Mutta nyt minulla taisi tulla seinä vastaan. Makuuhuoneessa ei ole karsittavaa. Olohuoneessa on vain ambulansseja, eli ei karsittavaa. Toimistossa on minun lelumaailmani, eli ei karsittavaa. Työhuoneen kävin läpi aivan vastikään, eli sieltäkään ei nyt löydy ylimääräistä.

Mutta vintti. Sieltä löytyy. Hirveästi.

Tilan tarve

Jouduin luopumaan joulukuusesta toissapäivänä. Kun se tuli taloon kaksi kuukautta sitten, siirsin salongista pois kaikki ambulanssit. Huoneesta tuli silloin meidän ainoa leluton huoneemme ja kun 160 pientä autoa katosi seiniltä, huone selkiytyi aika paljon.

Nyt, kun kuusikin on poissa, huone on yhtäkkiä valtavan avara! Olen aina pitänyt tätä huonetta todella pienenä ja ahtaana ja hankalana sisustaa, koska siinä ei ole ainoatakaan ehjää seinää. Syy ahtauteen ei kuitenkaan näemmä ole ollut huoneessa, vaan siinä, miten täyteen olin sen tumpannut.

En edes hakenut joulukuusen alta vinttiin siirtynyttä pöytää takaisin paikoilleen, koska ihastuin tähän uuteen väljyyteen niin paljon. Meillähän on lattiatilaa!

Minun pitäisi ihan selvästi käydä muutkin huoneet samalla otteella läpi. Kuinka paljon kodissamme onkaan täysin turhaa tavaraa, jolla ei ole käyttöarvoa sen enempää kuin tunnearvoakaan? Enkö voisi panna edes jotakin kiertoon? Ja saada vaihtokauppana tilaa?

Olisi ihanaa, jos tämä salongin vallannut valoisa väljyys jatkuisi myös muualla talossa. Nyt, kun päiviin on ilmaantunut taas luonnonvaloa, nautin tilan tunteesta erityisen paljon. Kaunis punainen salonkimme pääsee esiin kaikessa lämmössään. Kaikki huoneen kalusteet ovat vanhoja ja enimmäkseen ilmaiseksi saatujakin. Kirjahylly on lapsuudestani. (Ajatelkaa, teini-iässä ihan kaikki vaatteeni mahtuivat noihin sen alakaappeihin.) Keinutuolin saimme anopilta, lipaston Sulon kaverilta. Kertun koppina oleva telkkari oli täällä talossa meitä odottamassa. Pöydän saimme ilmaiseksi puolitutuilta, joilla se oli maannut vuosikausia turhana pihalla. Vain nojatuoleista ja sohvasta olemme maksaneet hiukan rahaa.

Sain muuten Eliseltä taannoin sen kaikissa blogeissa kiertäneen kodin värit -haasteen, mutta en ole sitä alkanut vielä toteuttaa valonpuutteen vuoksi. Tästä postauksesta on hyvä aloittaa. Ensimmäinen väri on siis punainen.

Viitaten edelliseen

Liioliin kommentti edelliseen postaukseeni sai minut kirjoittamaan tämän, jotta ette vain erehtyisi luulemaan minua jotenkin normaaliksi ja traumattomaksi hiihdon harrastajaksi.

Siirrytään lapsuuteen. Paras muistoni on se, miten me koko perhe kävimme hiihtoretkellä. Isi hiihti edellä leveillä puusuksillaan ja teki meille latua umpihankeen. Kuopus oli hänellä pulkassa perässä. Aurinkoisella rinteellä peltojen keskellä kaivettiin repusta eväät. Oli kuumaa kaakota ja voileipäkeksejä, joiden päällä oli emmentaljuustoa. Aurinko paistoi, varpaat olivat kohmeessa, poskia nipisteli. Kaikilla oli hyvä mieli.

Siirrytään ala-asteelle. Köyhän perheen kakaran ikuinen suru oli tietysti se, että muilla oli aina hienommat sukset. Muistan, kun sain kaverilta pieneksi jääneet Karhut. Ne olivat harmaat ja niissä oli mustalla Karhun logo. Niin kauniit ja ihanan yksinkertaiset ulkoasultaan. Ja mikä parasta: mukana tulivat myös upeat, punaiset monot! Liikuntatunneilla hiihdeltiin hissukseen jonossa opettajan perässä. Aurinko paistoi, varpaat olivat kohmeessa ja poskia nipisteli, mutta mieli oli hyvä.

Muutto Itä-Suomeen, koulun vaihto. Liikuntahelvetti alkoi. Uusmaalaisen kyläkoulun leppoisat liikuntatunnit olivat enää kaunis muisto ja tilalle tuli veren maku suussa kilpailu. Kasvoin ulos suksistani ja monoistani, mutta käytin niitä silti, koska ne olivat niin kauniit. Tungin jalkani monoihin väkisin ja toivoin, etteivät jäiset varpaani katkeaisi. En pysynyt millään muiden tahdissa. Vauhti oli kuin MM-kisoista ja samoin rinnuksille valuvan kuolan määrä. Silmät pyöreinä katselin koulukavereideni kuolemanvakavaa sivakoimista. Luistelutyyli oli kaikilla hallussa. Kärkisiteet olivat ehdoton edellytys, mutta sellaisia minulla ei tietenkään ollut. Hiihtäminen muuttui tuskaksi, joka alkoi lokakuussa ja päättyi vasta, kun maassa ei ollut lumen ripettäkään.

Olin meidän pienen koulumme ainoa kuudesluokkalainen. Sadistinen opettajamme lähetti minut koulujenvälisiin kisoihin, koska hän oli päättänyt, että jokaiselta luokalta lähtee paras edustaja. Nyt me Sulon kanssa jo nauramme kymmenottelija-Sussulle, joka edusti kouluaan missä tahansa lajissa kuulantyönnöstä hiihtoon ja korkeushyppyyn. Silloin ei naurattanut. Silloin oli itkussa pidättelemistä, kun jouduin nöyryyttämään itseäni julkisesti. Kun kisojen tulokset ilmestyivät kaikkien koulujen seinälle, oli minun nimeni jokaisen lajin kohdalla viimeisenä. Muista kouluista kisoihin lähetettiin lajiensa parhaat, mutta meiltä lähetettiin minut.

Hiihtokilpailut olivat pahimmat. Lähtölaukaus, siis oikeasti laukaus, kajahti ja liukastelin hädissäni matkaan vanhoilla suksillani. Muut päästettiin vuorollaan perään, ja muutamassa sekunnissa minulle jo karjuttiin LATUA! Ja karjujia tuli lisää yksi toisensa perään. Tuli seuraavien lähtöjen poikia, ja kaikki vetelivät luistelutyylillään ohi. Räkä rinnuksillaan. Ajanottajaa lukuunottamatta kukaan ei nähnyt minun maaliintuloani, kun lopulta pääsin perille.

Yläasteella tuska jatkui uudessa muodossa. En saanut enää kauniita punaisia monojani survottua jalkoihini ja minulle ostettiin halvimmat Järviset, jotka Lappeenrannasta löytyi. Ne olivat niin leveät, etteivät ne mahtuneet ladulle. Kärkisiteet? No ei vieläkään. Nolona kuskasin suksiani bussilla kouluun ja nolona kärsin liikuntatunnit läpi. Lopulta yläaste kaikkine erilaisine koettelemuksineen päättyi. Siihen päättyi myös minun hiihtämiseni. Ei koskaan enää.

Kului yli 20 vuotta ilman minkäänlaista kosketusta suksiin. Sitten tuli Sulo, joka tykkäsi hiihtämisestä ja joka yritti koko ajan saada minut edes kokeilemaan. ("Suket ovat kehittyneet... oikeanlainen pukeutuminen... oma tahti blaa blaa...") Lopulta uskalsin. Otin Sulon sukset ja menin yön pimeydessä päiväkodin ladulle. Se oli muutaman sadan metrin pituinen rinki tasaisella pellolla. Olin hikinen ja tuskainen, en tykännyt.

Kului taas pari vuotta ja sitten kokeilin uudelleen täällä Imatralla. Menimme yhdessä Sulon kanssa ladulle ja vaikka hiihtäminen ei vieläkään sujunut minulta mitenkään, huomasin sen ilot. Koko kroppa liikkui, sain raitista ilmaa, nautin lumisesta maisemasta. Taisin hiihdellä Sulon vanhoilla suksilla yhden talven, ennenkuin minulle käytiin ostamassa omat kauniit sukset ja kauniit monot (kärkisiteillä!).

Olen ollut erittäin uuttera hiihtäjä sen jälkeen. Sukseni ovat voitelua vaatimattomat optigripit, jotka liikkuvat eteenpäin vain jäisellä ladunpinnalla ja vain silloin, kun on miinus kaksi astetta pakkasta. Muulloin ne ovat perässäraahattavat hikilaudat. Mutta jostain syystä tykkään silti hiihtämisestä niin paljon, että käyn ladulla joka ilta. Iltaisin silksi, että pimeän aikaan siellä ei ole muita. Jos on pilvistä, paperitehtaan oranssi valo valaisee metsän ja ladulla on mukavaa. Kierrän pari kertaa lyhyen, tutun ladun ja tulen hyvällä mielellä kotiin. Hiihtäminen on kivaa, kun sen voi tehdä omilla ehdoillaan. Sulolla on ollut minuun ihmeitätekevä vaikutus.