torstai 29. tammikuuta 2015

Älyahdistus

"VTT kehittelee parhaillaan digitaalista äitiyspakkausta, joka sisältää erilaisia älykkäitä laitteita ja sähköisiä palveluita vastasyntyneelle. Uuden pakkauksen avulla vanhemmat voivat tulevaisuudessa seurata vauvan terveydentilaa älypuhelimella. Älytutin ja petianturin mittalaitteet keräävät tietoa vauvan hyvinvoinnista ja välittävät mittaustiedot langattomasti vanhempien älypuhelimiin. Älytutti hälyttää, jos lapsi on liian kuumassa tai kylmässä, toimii itkuhälyttimenä ja antaa tietoa suun kehityksestä. Petianturi kertoo vauvan hengityksestä, mittaa sydämenlyönnit ja antaa tietoa vauvan liikkeistä. Se kertoo paljon vauvan unirytmistä ja unen laadusta. Näin esimerkiksi neuvolassa päästäisiin parempaan diagnoosiin kuin kysymymällä väsyneiltä vanhemmilta, miten vauva on nukkunut."

Tuo edellinen kappale on suoraan lainattu Yhteishyvä-lehdestä, jota juuri erehdyin puuroni äärellä selaamaan. Eihän tänään ole aprillipäivä?

Tekee mieli itkeä tai raivota tätä älytöntä nykymaailmaa. Koko idea vastasyntyneen kytkemisestä langattomasti älypuhelimeen on minusta aivan pöyristyttävä. Että älkääpä vaan vahingossakaan oppiko itse kuuntelemaan ja lukemaan lastanne, kun helpommalla pääsette vain tiirailemalla kännykkäänne. Kuinka kauas todellisuudesta ihmiskunta vielä eksyykään? Tuskin olen ainoa, jonka mielestä tällaiset uutiset ovat lähinnä vain pelottavia.




maanantai 26. tammikuuta 2015

Taidosta


Kirjoitin kolumnia Taito-lehteen viime vuoden ajan ja ilokseni ja yllätyksekseni saan jatkaa sitä vielä tämänkin vuoden. Se on asia, joka jotenkin lyö minut jatkuvasti ällikällä. Koska en ole mikään oikea kirjoittaja eikä minulla ole siihen ammattitaitoa, minusta on käsittämätöntä, että voin saada palkkaa sellaisesta.

Olen tykännyt näiden kolumnien kirjoittamisesta. Toivoisin toki olevani siinä parempi. Vaikeinta on keksiä aiheita. Nytkin deadline jo hengittää niskassa ja olen ihan tyhjäpäinen.



Taito-lehti on ollut olemassa paljon kauemmin kuin minä itse. Se perustettiin jo vuonna 1907 nimellä Käsiteollisuus ja on sen jälkeen vaihtanut nimeä useampaan otteeseen. Kyseinen lehti on ollut tietoisuudessani aina, sillä äidille se tuli silloin, kun sen nimi oli Kotiteollisuus. Lapsena en ollut kiinnostunut siitä ja jotenkin tuo silloin omaksuttu ajatus siitä, että se on "äidin tylsä käsityölehti" jäi minuun kiinni.

Kun minua pyydettiin kolumnistiksi, jouduin lainaamaan lehtiä Sojalta, jotta saisin päivitettyä käsitykseni tähän päivään. Olin todella yllättynyt siitä, miten hieno Taito olikaan ja miten hyvin tehty. Laadukas paperi, hyviä kuvia, hyvää tekstiä ja mikä tärkeintä: todella mielenkiintoisia aiheita käsityön alalta laidasta laitaan. "Tylsä" oli adjektiivi, joka viimeisenä tuli mieleeni Taitoja lukiessa. Monipuolisuus sen sijaan olisi osuva sana.


Vaikka itse kuvittelen olevani aika hyvin jyvällä siitä, mitä käsityön saralla tapahtuu, en todellakaan ole. Hämmästelen sitä monipuolisuutta, jota Taito on täynnänsä: kenkiä vanhoista matoista, iltapukuja miesten kauluspaidoista, perinteisiä kintaita ja kanteleita, painavaa asiaa eri kuiduista, keramiikkaa nukkekotikoossa, silmälasinkehyksiä puusta, kukkaroita kalannahasta, kansanperinnettä ja aivan uusia innovaatioita, pitkän linjan ammattilaisia ja innostuneita harrastajia. Taidon tekijäkunta onnistuu ihmeellisesti kaivamaan esiin tämän maan kiinnostavat käsityöläiset ja taiteilijat. Sekaan mahtuu paitsi kiinnostavia artikkeleita taitajista, myös käsityöohjeita niille, jotka tykkäävät tehdä jotain omin käsin.

Kun Taito tulee kotiin, katson ensin paniikissa oman kolumnini, joka yleensä vaikuttaa lehden sivulle painettuna paljon viksummalta kuin silloin, kun sen kirjoitin. Sitten rauhoitun ja selaan lehden läpi. Panen pois ja otan aina uudelleen esiin silloin, kun annan itselleni hetken rauhoittua sohvalla teekupillisen kanssa. Taitavasti tehty lehti taitavista ihmistä. Vitsit, että olen päässyt hyvään seuraan.

lauantai 24. tammikuuta 2015

Ihmeitätekevä lähetti saa paikan


Sitä voisi luulla, että verkkokauppiaan paras ystävä on posti. Mutta ei. Enemmän tuntuu, että se on pahin vihollinen. Taas on aika postimaksujen nousta. Tällä kertaa mukana on muutakin uudistusta, sillä maksikirje katoaa kokonaan.



Pakettien lähettäminen alkaa olla sellaista hepreaa, että tarvitsisin avuksi henkilökohtaisen paketinlähetyspersonaltrainerin, jotta saisin tolkkua siitä, mikä tapa on edullisin ja ylipäänsä minulle mahdollinen. Yrityksille on tarjolla omia ratkaisuja, mutta ne eivät palvele näin pientä yritystä kuin minä. Pakettiautomaatteja ponnahtelee pitkin maata ja asiakkaat joutuvat palvelemaan itse itseään. 


Mikä yritys pystyisi samaan kuin Posti? Huonontaa palveluja vuodesta toiseen ja silti nostaa hintoja kaiken aikaa? Matkahuolto ja VR tuntuvat yrittävän kovasti.

Meidän matkahuoltomme nimittäin siirtyi asiamiehen hoitoon vuodenvaihteessa. Minulle se on muutos parempaan, koska oma matkani sinne lyheni kymmenellä kilometrillä. Mutta yleisesti ottaen muutos on ihan käsittämätön. Jos linja-autoasema sijaitsee paikassa X, niin miten matkustavaisia palvelee asiamies, joka sijaitsee kymmenen kilometrin päässä?



Matkahuollon paketit kulkevat nykyään ilmeisesti kuorma-autolla asiamiehen ja linja-autoaseman väliä. Matkahuollon työntekijät jäivät työttömiksi. Minusta se on todella surullista. VR:kin poisti palvelupisteensä Imatran asemalta vähän aikaa sitten, joten nyt koko Imatran keskusasema on ihan autio.

Huonoa kehitystä.


tiistai 20. tammikuuta 2015

Lomailua ja pakkolomailua


Syksy ja alkutalvi oli niin tiukkaa työntekoa, että tunsin todella ansainneeni kunnon joululoman. Päätin etukäteen, että aloitan loman itsenäisyyspäivän viikonlopusta ja jatkan sitä loppiaiseen saakka. Lomailu onkin ollut todella ihanaa. Me emme esimerkiksi normaalisti juuri koskaan katso televisiota, mutta tämän kuluneen kuukauden aikana me olemmekin melkein kasvattaneet juuret sohvamme pehmeään pintaan. Aloitimme katselemalla Dexterin kaudet 1-2, koska ne sattuivat käteeni Lidlin hyllystä. Jäimme koukkuun. Ja koska minä olen minä, enkä tunne käsitettä "kohtuus", niitä Dextereitä sitten ahmittiin ihan mahdottomat määrät. Lisää kausia ostettiin ja ahmittiin lisää. Ja samalla ahmittiin herkkuja, koska joulu on hyvä tekosyy.


Olemme edenneet jo seitsemännen kauden loppuun ja loppiainenkin meni jo aikoja sitten. Jatkamme silti yhä sohvaperunaelämää, koska viimeinen kausi on yhä jäljellä. Päiväsaikaan pitää käydä kaupassa, lämmittää kotia, tehdä lumitöitä, tehdä lisää lumitöitä, kantaa puita ja sen semmoista arkista. Mutta illat menevät sarjamurhaajamaailmaan uppoutuen.


En ole koskaan tykännyt telkkarin tuijottelusta ja joutilaana lohnottamisesta, mutta nyt olen nauttinut siitä ihan hirveästi. Olen rentoutunut tavalla, jota en edes muistanut. Olen ollut yllättynyt siitä, kuinka en ollut tajunnutkaan, miten stressaantunut olinkaan.

Paha kyllä, Dexter tulee jo uniini ja siksi odotan jo hiukan malttamattomana kahdeksannen kauden viimeistä jakosa, jolloin joudun/pääsen sanomaan jäähyväiset tuolle sympaattiselle (ja onneksi kuvitteelliselle) psykopaatille. Jos sinä katselit kyseistä sarjaa joskus, varmaan tiedätkin, miten hämmentävää on huomata joutua olevansa sarjamurhaajan puolella. Pelkään sarjan päätösjaksoa... voiko amerikkalainen rikossarja päättyä muuhun kuin oikeuden voittoon, joka tällä kertaa tuskin tarkoittaa "happily ever after." Älkää paljastako minulle loppuratkaisua, sillä olen kuin ihmeen kaupalla onnistunut säästymään siltä tiedolta.


Saatatte ihmetellä, miten yrittäjä pystyy lomailemaan näin pitkään. Joulu toi verkkokauppaan tervetulleen pakkostopin, koska posti on posti ja se ei kulje joulun aikana normaalisti. Joulu tuo mukanaan myös aina tuskaisen kevään, jolloin myynti lähentelee nollaa. Minulle tulee nyt noin yksi tilaus päivässä. Tässä vaiheessa se ei vielä ole saanut minua pelon valtaan. Tiedän, että pelko iskee myöhemmin. Joka kevät minä istun jossain nurkassa lattialla kauhun lamauttamana ja mietin, mitä ihmettä minä teen, kun yrittäminen ei sujukaan. Yhtenä keväänä menin jo hätäpäissäni ilmoittautumaan varamiespalveluun.


Nyt yritän taas kerran muistaa, että sama kuvio toistuu joka vuosi. Keväällä teen miinusta, mutta kauppa elpyy kesällä, kiihtyy syksyllä ja saavuttaa huippunsa joulun alla. Miinukset muuttuvat plussiksi, kunhan maltan odottaa. Ainakin tähän mennessä niin on käynyt joka vuosi. Mutta jokainen vuosi on aina eri asia kuin sen edeltäjä ja ikinä ei voi kuitenkaan luottaa siihen, että kaikki jatkuu hyvänä. Koko ajan lisää yrittäjiä tippuu pelistä.

Koska nyt on hiljaista, minä otan rauhallisesti ja teen aivan pikkuhiljaa riepuja varastoon. Olen päättänyt käyttää tämän hiljaisen ajan hyödyksi tekemällä asioita, joista todella nautin. Dexterin lisäksi olen lukenut kirjoja ja puuhaillut paljon Playmobilieni parissa. Meillä on kotona koko ajan ihanan siistiäkin, kun työnteko ei ole vienyt minun kaikkea huomiotani, vaan olen pystynyt siivoilemaan sotkuja sitä mukaa kuin niitä syntyy. Virkistävää.

maanantai 12. tammikuuta 2015

Kivat kiekurat


Työhuoneen seinähommat etenivät viikonloppuna tehokkaasti. Torstaina kävimme Lappeenrannassa ja hain Uulan seinämaalia sikäläisestä Värisilmä-liikkeestä. Tässä ei nyt ole mitään blogiyhteistyösysteemiä taustalla, mutta kehun silti sekä Into-maalia että Lappeenrannan Värisilmää, koska hyvä tuote ja hyvä palvelu ovat aina julkisen kehumisen arvoisia.

Työhuoneen seinässä on vanha, eläväpintainen pinkopahvi, ja vaikka vedin neljä kerrosta Intoa sen päälle, sen kaunis pintakuvio erottuu silti yhä. Neljä kerrosta muovimaalia olisi jo tuhonnut kauniin pahvin.


Koukeroisen tapetin taisin joskus viime keväänä kaapata mukaani rautakaupan alennuslootasta. Koska se ei ole hengittävää paperitapettia, tapetoin sillä vain ne kaksi seinää, joiden takana on toinen huone. Ulkoseiniin tuli maali. Tunsin olevani todella vieraalla maaperällä, kun siellä maalikaupassa etsin värikartan lukuisista valkoisista sitä oikeaa sävyä, joka olisi mahdollisimman lähellä tapetin pohjaväriä. Minä ja valkoinen maali emme ole oikein koskaan olleet hyviä kavereita, mutta taisin kuitenkin löytää parhaan mahdollisen sävyn.

Kun olin maalannut seinät, aloin epäröidä koukerokuvion pehmeän laksun jatkamista ulkoseinälle, mutta onneksi en luopunut alkuperäisestä ideastani. Minusta tuo valmis nurkka on aivan tolkuttoman hieno! Se on kuin taideteos aivan itsessään.


Valkoiset yläosat ulkoseinissä ovat minusta kovin kolkot, mutta kyllä ne tuovat paljon valoa muuten niin hämärään huoneeseen.

Sulon tekemä työkalukaappi odottaa yhä maalia pintaansa, koska en osannut heti päättää, minkä väriseksi sen maalaisin. Tykkään tosi paljon sen vieressä olevan vanhan vihreän kaapin väristä ja koska ompelupöytänikin sattuu olemaan samaa sorttia, luulisin, että kalustuksen väri tulee muuttumaan vihertävään suuntaan lähiaikoina.

PS: Lempiriepuja Ristipistoja-kuosilla löytyy taas verkkopuodista.

lauantai 10. tammikuuta 2015

Uusi taito


Sulolle kävi töissä haaveri ja hän on nyt tilapäisesti yksikätinen. Näiden sairaslomapäivien aikana olemme huomanneet, että yllättävän moneen asiaan tarvitaan kahta kättä.

Nyt sitten minun oli aika opetella lumien auraaminen mönkijällä. Se on ollut toinen niistä asioista, jotka minun pitää oppia "siltä varalta, että Sulolle käy jotain". Nyt kävi, mutta onneksi ei pahasti.


Tulin aika äkkiä sinuiksi mönkijän kanssa, vaikka etukäteen vähän arvelin, ettei tästä mitään tule. Loppujen lopuksi minulla oli oikein hauskaakin.

Se toinen "siltä varalta"-taito, jonka opetteleminen on vielä edessä on moottorisahan käyttö. Sitä minä pelkään aivan kamalasti. Mutta pakkohan se on oppia. Siltä varalta.


perjantai 9. tammikuuta 2015

Haaveet, kaikki turhat haaveet


Minulla oli suuri haave. Sitä varten keräsin leikekirjaa ja askartelin seinälle aarrekartan. Istuin etuovi.comissa tunteja ja kävin Sulon kanssa nuuskimassa autioita taloja. Haave oli oma talo, vanha hirsitalo, koulu tai asema. Se oli iso, realistinen, yhteinen haaveemme, jonka eteen teimme töitä. Ja sitten se haave toteutui.


Mistä minä haaveilen nyt, kysyi Taru uudenkarheassa Valo -blogissaan. Minusta olisi helpompi luetella asioita, joista en haaveile. Minä kun haluaisin kaikkea. Haluan vaaleanruskean staffordshirenbullterrierin, haluan matkustaa maailman ympäri ja asua asuntovaunussa, haluan pienen kompaktin kokoisen hirsimökin järven rannalta, haluan vapautuksen työnteosta...

Mutta ei mikään näistä haluista ole oikea haave, sillä jokainen näistä vaatisi luopumista jostain sellaisesta, mitä minulla nyt on. Ja minä kun en halua luopua mistään. Minulla on kaikki kunnossa. Olen onnellinen, täydellisen onnellinen. Ja minä se vasta tiedänkin, että se on olotila, josta kannattaa pitää kiinni.


Elin aiemmin niin, että haaveilin koko ajan. Haaveilin hyvästä puolisosta, siitä oikeasta prinssistä, joka ei paljastukaan sammakoksi. Ja haaveilin kodista. Haaveilin siitä sun tästä ja haaveilin todella paljon. Nyt en haaveile. En lainkaan. Minä kyllä himoan iPhone 6plussaa ja Playmobil-kartanoita, pientä pakettiautoa tai lomaa auringossa, mutta ne kaikki ovat vain pieniä haluja, eivätkä mitään päämääriä. En sanoisi niitä haaveiksi.



Sulo sanoo, että ihmisellä on oltava haaveita, jotta hän ei masennu ja jotta hänellä olisi syy nousta aamuisin ylös sängystä. Psykologia tukee Sulon väittämää. Minä olen eri mieltä omalta kohdaltani. Minullahan on paras syy nousta aamulla sängystä: nousta tähän hetkeen, tähän elämään, jota juuri nyt elän. Tähän elämään, jossa minulla on hyvä olla. Silloin, kun haaveilin paljon, minä en millään meinannut saada itseäni aamuisin sängystä ylös. Minä vaan makasin silmät kiinni ja elin niissä haaveissa. Oikea elämä oli ankeaa. Iltaisin sitten nukahdin niitä samoja haaveita haaveillen. En ollut onnellinen. Mitä tiiviimmin haaveilin, sen tuskaisammin niihin haaveisiin takerruin ja sitä ikävämmältä tosielämä tuntui.



Minulla oli tuuria, kun tapasin Sulon. Juuri sen prinssin, joka ei muuttunutkaan sammakoksi. Ja sain yhdessä Sulon kanssa sen toisenkin haaveeni toteutettua. Näiden kahden haaveen toteutumisen myötä moni asia asettui elämässäni sille tolalle, että minusta tuli onnellinen. En enää tarvitse haaveita.

Tai jos oikein tarkemmin mitin, niin onhan minulla sittenkin yksi iso haave, jota kohti pyrin aktiivisesti: tämän kaiken säilyttäminen.

Mistä sinä haaveilet? En tohtisi nyt haastaa ketään erityisesti, sillä minusta tämä olisi hyvä haaste ihan kaikille. Haluaisitteko te kaikki ottaa haasteen vastaan ja kertoa siitä suurimmasta haaveestanne? Omassa blogissanne, tai vaikka vaan tässä kommentteina.

(Tämän kirjoituksen kuvituksena olevat talojen kuvat olen vuosia sitten napsinut etuovi.comista.)

tiistai 6. tammikuuta 2015

Pakkanen, siitä suomalaiset tykkää?

Lapsena/teininä minä inhosin tuota laulua. En tykännyt yhtään pakkasesta ja se seikka teki minusta siis ulkomaalaisen? Nykyisin tykkään pakkasesta jo huomattavasti enemmän. Olen oppinut pukeutumaan ja se helpottaa paljon. Enää en edes meinaa muistaa, miltä ne ikijäässä olevat nihkeät varpaat tuntuivat. Pakkanen yleensä merkitsee myös valoa, josta on tullut minulle sitä tärkeämpi, mitä vanhemmaksi olen ehtinyt.



Jos ette ole vielä lukeneet Jovelan Johannan hienoa raporttia siitä, millaista on elämä puulämmitteisessä, vanhassa talossa ilman juoksevaa vettä ja viemäriä, menkää mars lukemaan. Vaikka meillä on kaupungin viemäri ja vesi ja on meillä suihku ja pesukonekin, niin silti välillä meidän elomme tuntuu olevan joillekin ihmisille outo ajatus. "Pelkkä puulämmitys? Onko teillä kylmä?" Tuo sama kysymys oli esitetty myös Johannalle. Jäin sitä miettimään. Onko meillä kylmä?


Tämän aamun (aamupäivän?... Meillä tulee nukuttua nykyään aika pitkään.) mittarilukema ulkona on aika perustalvinen. Se on kiva juttu. Perustalvea tässä olen jo kaipaillutkin, kun kelit vaihtuvat vesisateesta suoraan paukkupakkasiin.



Aamun lämpötila asuinhuoneissa näytti olevan noin 18 astetta. Ei se minusta ole kylmä. Onko teistä? Uuneissahan on ollut tulet viimeksi eilisaamuna.




Makuuhuoneessa mittari laski neljääntoista. Se taitaa olla kylmä, vai? Me tykkäämme nukkua vilpoisessa ja siksi makuuhuoneen uunia ei lämmitetä oikeastaan koskaan. Vain tosi kovilla pakkasilla ja silloin, jos tuntuu kosteutta, panen yhden pesällisen puuta. Se ei vielä tuo lämpöä, mutta poistaa koleuden. Tavallisessa huoneenlämmössä meidän on todella vaikea saada nukutuksi. Vaikka tykkäämme hotelliyöpymisistä niiden rentouttavan vaikutuksen vuoksi, tuskailemme hikisinä yli 20 asteen asteen lämmössä.



Kurkistus työhuoneeseeni: 11 astetta. No se on kylmä! Työhuone on iso huone, siinä on hatara ulko-ovi ja pakkanen kolmen seinän takana. Sen lämpimänä pitäminen on niin työlästä, että yleensä paras keino on vaan panna ovi kiinni ja pitää kylmyys siellä puolella. Kyllä töitä kykenee tekemään vähän vilpoisammassakin, Ja silloin, jos on liian kylmä työskentelyyn, olen vain tekemättä töitä.

Nämä mittarilukemat ovat siis aamulämpöjä. Nyt olen sytytellyt tulet uuneihin sekä keittiön hellaan ja pian meillä ollaan ihan leppoisasti siellä hiukan yli kahdessakymmenessä asteessa (lukuunottamatta työhuonetta ja makkaria). Näihin vilpoisampiin aamuihin on vuosien mittaan tottunut niin hyvin, että muu tuntuisi oudolta.


Puulämmitys on edullista itse tekemällä. Meillä on sähkölasku kuukaudessa 35-50 euroa riippuen siitä, miten paljon olemme pitäneet autoa lämmityksessä tai käyttäneet sähköä apuna polttopuiden tekemisessä. Tai miten innokkaasti minä olen prässännyt rättejä!
Lämpöpohjapiirros kodistamme. Mitä sinisempi, sitä kylmempi ja mitä punaisempi, sitä lämpimämpi.





Silti mietimme välillä ilmalämpöpumpun hankintaa. Puulämmitys sitoo meidät kotiin varsin tehokkaasti. Nytkin olisi niin ihanaa siepata äkkilähtö aurinkoon, mutta emme voi sitä tehdä. En oikein saa selkoa siitä, sopiiko ilmalämpöpumppu todella vanhaan taloon vai eikö sovi. Ilmeisesti pahin ongelma on siinä, että sitä käytetään talon viilennykseen kesällä. Mutta sopisiko se ratkaisuksi satunnaisen peruslämmön ylläpitämiseen silloin, kun olemme poissa kotoa? Sähköpattereita en harkitse, sillä ne pelottavat minua.

Ilmalämpöpumppu on kaamean ruma, erityisesti sisäpuolelta. Ulkona möykyn saa kivasti piiloon rakentamalla ritiläkopin sen ympärille. Jos laittaisimme sen keittiön seinään, möykky jäisi jopa juuri sille puolelle taloa, jossa se vähiten häiritsisi.
Lämpohjapiirros kuvitteellisella ilmalämpöpumpulla.





Mutta riittääkö yksi? Teoriassa uskoisin lämmön riittävän aivan hyvin makuuhuoneeseen asti, mutta kulkeutuuko se myös toimistoon, jonne vie makuuhuoneesta hyvin kapoinen, komeronovityyppinen ovi? Toimistossa on vesipiste, joten sen olisi pakko pysyä ihan kunnolla plussan puolella.

Kuulisin mielelläni teidän kokemuksianne ilmalämpöpumpuista, ennekuin kipitämme myyntimiesten armoille.

Ilmalämpöpumpun hankinta ei ole juuri nyt kiireellisyyslistan ykkösenä, sillä niin kauan kuin Kerttu jatkaa elon päiviä, me emme matkaile paria päivää enempää kuitenkaan. Mutta Kerttu täyttää 2 vuotta maaliskuussa ja on aika todennäköistä, että tämä on sen viimeinen talvi.



Tänään taitaa olla se päivä, kun joulukuusi kuuluisi heivata pihalle. Enpä heivaa. Meidän kuusemme ei ole alkanut vieläkään tiputella neulasiaan, vaan päinvastoin on kasvattanut uusia, vaalenvihreitä kerkkiä. Ihana kuusi. Se saa viipyä salongissa niin pitkään, kuin se haluaa.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Parasta just nyt


... on se, että työhuoneeni on siistimpi kuin ikinä! Kyllähän minä siivosin sen jo ennen joulua, mutta siitä huolimatta se oli uutena vuonna jälleen siinä jamassa, että ovesta ei mahtunut kävelemään sisään. Siis siitä huolimatta, että minä olin lomaillut koko ajan! Ihan uskomatonta, millainen kaaos huoneeseen syntyy vain sillä, että minä käväisen siellä.


Olin suunnitellut joululoman aikana saattavani loppuun viime keväänä aloittamani seinien maalaus- ja tapetointityön ja nyt sainkin intoa siihen aivan loman loppumetreillä. Koska seinien maalaaminen vaatii sen, että huonekaluja pitää siirtää, ja huonekalujen siirtäminen vaatii yleensä niiden tyhjentämisen, urakka oli aikamoinen.

Kaksi seinää oli valmiina ennestään, kaksi jäljellä. Sain kuitenkin nyt maalattua vain seinien punaiset alaosat, sillä yläosan pitää olla hengittävää maalia, jota meillä ei ollutkaan. Koska tämän kaupungin Uula-jälleenmyyjä ei suostu myymään Uulaa, minun on haettava maalipurkki Lappeenrannasta saakka ja sen vuoksi homma tyssäsi taas kesken.


Koska en voinutkaan maalata, päätin mööpleerata. En paljon tällä kertaa, mutta pienikin muutos saa aikaan valtavaa piristystä. Mööpleerauksen alkuunpanema voima oli kuvassa näkyvä puinen kaappi. Sulo teki sen minulle joululahjaksi ja se on tarkoitettu työkaluille. Ripustan sen seinälle vasta sitten, kun saan tuon vaaleansinisen maitomaalin peitettyä valkoisella pellavaöljymaalilla.

Työhuoneen kalusteet ovat kaikkea sitä, mikä on jäänyt yli muista huoneista. Niiden värit ovat suoraan sirkuksesta ja se tympii minua. Ertityisen paljon inhoan jadenvihreää, jota yhä on joissakin lipastoissa ja pöydissä. Vielä tulee sekin päivä, kun ryhdyn maalaamaan näitä kalusteita yhteneväisiksi. Jospa kesälomalla? Myös painopöytä kaipaa kipeästi uutta kerniä pintaansa.

Kahdelle ulkoseinälle ei siis tule kiemuraista tapettia, kuten sisäseinille, sillä tapetti on nykyaikaista ja hengittämätöntä. Minun pitää mennä tapettipalasen kanssa maalikauppaan ja etsiä tapetin valkoista sävyä vastaava sävy myös maaliin. Koska ajatus siitä, että nurkassa tapettiseinä muuttuu töksähtämällä maaliseinäksi, tuntuu minusta hankalalta, suunnittelin ratkaisun, jonka toimivuuden näen vasta kun se on valmis.



Leikkelin tapetista valmiiksi tällaisen pehmeän laskun, jonka liisteröin tuonne ylänurkkaan. Tapetti siis tulee vähenemään tuolla lailla kuviota mukaillen ja muuttumaan maalatuksi pinnaksi. En oikein malta odottaa, että pääsisin toteuttamaan tämän suunnitelmani loppuun, mutta Lappeenrantaan ei oikein pelkän maalipurkin takia kannata ajella, joten nyt minun on pakko hillitä halujani.

Aloitan tänään taas työnteon. Kuukauden loma teki todella hyvää. Mutta uskotteko, että siisti työhuoneeni on huomisaamuna enää pelkkä kaunis muisto?

perjantai 2. tammikuuta 2015

Parempia haasteita odotellessa


Aloitetaan uusi vuosi blogihaasteen merkeissä. Tämä tuli Rynttyliisalta, ja oikeasti tämä on se tolkuton maratonhaaste, jossa pitää ensin kertoa 11 satunnaista faktaa itsestä, sitten pitää vastata 11 kysymykseen, keksiä uudet 11 kysymystä ja haastaa 11 tyyppiä. Täysin järjetön haaste. En tajua ollenkaan, miten tämä vaan kiertää ja kiertää vuodesta toiseen ja monet oikeasti mielenkiintoiset haasteet kuolevat ja katoavat. Otin vastaan haasteen loppuosan, koska Maija oli keksinyt niin hassuja kysymyksiä ja tykkään tehdä näitä Playmobil-kuvituksia. Mutta en jatka haastetta, koska en halua tämän kiertävän enää tätäkin vuotta! Toivottavasti vuosi tuo mukanaan paremmat haasteet.

1. Mikä oli piänenä lempiväris ja mitä tykkäät siittä nyt?
Taisi olla sininen. Teininä sitten vaaleansininen ja mintunvihreä. Tykkään yhä sinisestä, mutta pastelliväreistä en. Mintunvihreä on ällö.





2. Mitä tekisit palaselle raakaa maksaa?
Veisin tuonne kannon nokkaan ja toivoisin ketun löytävän sen ennenkuin kylän kissankehvelit.




3. Minkä nimen antaisit kanalle?
Minusta Lahja on ainoa oikea kanan nimi. Mutta Lahja-kana on ollut olemassa ja muistan sitä suurella lämmöllä.



4. Jatka lausetta: Jos avaruusmatkailu olis arkipäivää, niin...
... en tiedä, uskaltaisinko lähteä pakettimatkalle.
Kun olin lapsukainen, isäni sanoi, että hänen elinaikanaan eivät vielä tavalliset ihmiset pääse avaruuslennoille, mutta minun elinaikanani varmasti pääsevät. Isi oli väärässä. Ne pari miljonääriähän jo saivat maksettua itsensä mukaan avaruuslennolle.







5. Mitä tapahtuis jos suutelisit sun naapuria?
En tunne naapureitani. Tiedän, että yksi aktiivinen martta asuu lähimmässä talossa meitä. En usko hänen hirveästi riemastuvan, jos kävisin häntä suuteloimaan.


6. Kissan kakka vai koiran oksennus, kummanko mialuummin siivoisit?

 Jos se kakka on kova pökäle, niin sen. Jos se on kissan ripuli, niin valitsen koiran oksun.


7. Mitä vastaisit mukulalle joka jankuttaa, että "mitä päätön tarkottaa"?
Jankuttaako se senkin jälkeen, kun olen jo kerran selittänyt? Jos näin on, niin varmaan hermostuisin. "Sussu ragee," kuten siskontyttöni asian ilmaisisi.


8. Mitä laitat lättyjen päälle?
Mieluiten hienoa sokeria. Myös kermavaahto mansikoiden kera maistuu.


9. Mimmonen on kamalin kuva joka susta on otettu?
Kaikki ne, joissa naamani näyttää roikkuvan kainaloissa.





10. Mitä lehmä sannoo?
Mmmuu?


11. Mistä usseimmiten johtuu huushollisas leijuva paha haju? Vai tuaksuuko teillä aina kukkasilta?
Useimmiten se johtuu tuosta paperitehtaasta, jonka pilvi silloin tällöin laskeutuu suoraan pihallemme.

torstai 1. tammikuuta 2015

Heihei vanha vuosi


Siinä, missä minä rakastan joulua ja yritän venyttää sen kuukauden mittaiseksi, ovatkin kaikki muut vuoden juhlapäivät sitten mielestäni ihan turhia. Tuon edellisen postauksen valossa varmasti arvaattekin, että inhoan paukkuja ja raketteja todella paljon. Vanhemmiten olen onneksi lakannut pelkäämästä niitä, mutta kyllä ne yhä minua ärsyttävät. Mielestäni niiden myyminen yksityishenkilöille pitäisi olla laitonta. Jos marketin henkilökunta tarvitsee kurssin ja lupapaperin ilotulitteiden myymiseen, miksi niiden ostaminen ja ampuminen on sallittua kaikille? En tajua.

Nyt, kun me elämme niin onnellisesti täysin ilman naapureita, ei minun tarvitse vuodenvaihteessa enää hysteerisesti pelätä, että joku teini onnistuu polttamaan kotini poroksi. Edellisessä kodissa olin naapurin pojan mielestä varmasti aivan tärähtänyt akka, kun ryntäilin pihalle karjumaan niistä paukuista. Näin jatkuvasti silmissäni kauhukuvan ikkunan läpi lentävästä raketista, joka sytyttää kauniin kotini tuleen. Vanha, kuiva hirsitalo olisi palanut hetkessä.


Saattelin eilen lomalapsen junalla Lahteen saakka ja paluukyytiä odotellessani katselin suomalaista juhlavuutta surullisin silmin. Hoipertelevia askelia ja kirkkaita liemiä litteissä pulloissa, teinityttöjä ohuissa sukkahousuissaan tottumattomina koroilla keikkuen. Olin ihan tyytyväinen, että sain paeta tyhjään junaan, enkä joutunut pidempään katselemaan kaupunkilaisten "iloa". Nämä juhlapäivät, joihin niin voimakkaasti liittyy tarkoitushakuinen humaltuminen, ovat minusta kovin kiusallisia. Onneksi niistä voi helposti sanoutua irti.

Vuoden vaihtuminen merkitsee minulle inventaarion tekemistä ja sitä, että pääsen näkemään, miten yritykseni selvisi taas yhdestä kalenterinkierrosta. On siis aika ryhtyä laskemaan tiskirättejä. Kiitos teidän, minulla ei ole paljon laskettavaa. Olen kiitollinen siitä, että saan tehdä tätä työtä ja että yritykseni täyttää ensi kesänä jo viisi vuotta. Vuosi on ollut todella vaikea käsityöyrittäjille, ja pahoin pelkään, ettei tämä alkava tule olemaan ainakaan helpompi.

Toivon teille kaikille onnellisia aikoja.