torstai 14. joulukuuta 2017

Välivaiheita


Sain toissailtana panna verkkokauppani kiinni, kun viimeisetkin varastossa olleet rievut lähtivät uusiin koteihinsa. Vaikka tämä onkin nyt väliaikainen tauko, niin verkkokaupattomuus tuntui yhtäkkiä todella ontolta. Hiukan tuli sellainen tunne, kuin minusta olisi puolikas lakannut olemasta. Käsityöyrittäjyys ja verkkokauppiaana oleminen ovat selkeästi identiteettiasioita. Se sai minut pohtimaan sitä, miltä tuntuu sitten, kun ihan oikeasti päätän lopettaa käsitöiden tekemisen ammatikseni.

Vaikka olen käytännössä ollut tämän viimeisen vuoden ihan tavallinen palkkatyöläinen, ja tehnyt oman yrityksen töitä vain todella vähän, sanon silti aina ammatikseni yrittäjä. Ehkä se johtuu siitä, että yrittäjyys on vain minusta itsestäni kiinni: kukaan ei voi viedä sitä minulta pois koskaan. Postityöntekijyys taas on kiinni kaikesta muusta kuin minusta, kun en koskaan voi tietää, kuinka kauan minun annetaan sitä työtä tehdä.

Paitsi juuri nyt tiedän, että jouluun saakka annetaan. Olen nyt 2,5 viikkoa ollut väliaikaisessa pakettipisteessä töissä. Se on ehdottomasti tylsin työ, mitä olen tehnyt lukioaikojen näyttelynvalvojan homman jälkeen. Pakettipisteessä käy minun työvuoroni aikana maksimissaan parikymmentä ihmistä minua virkistämässä, mutta enimmäkseen minä vain istuskelen katsomassa elokuvia iPadiltä tai luen kirjaa. Vaikka työ on tylsää, olen todella iloinen siitä, että saan siellä olla. Milloin minulla olisi viimeksi ollut niin paljon aikaa, että saan lukea kokonaisen kirjan yhdessä illassa? Tässä vaiheessa vuotta postin lajittelussa ja jakamisessa on sellainen härdelli käynnissä, että en usko, että edes jaksaisin tehdä juuri nyt sitä työtä.



Pian joulunpyhien jälkeen minä sitten lennän Fuerteventuralle ja palaan tammikuun loppupuolella. En edes viitsi ajatella nyt, mitä elämässäni tapahtuu sen jälkeen. Verkkokauppa ammottaa tyhjyyttään ja Postissakin on siinä vaiheessa luultavasti työtapojen muutos edennyt siihen pisteeseen, ettei ylimääräisille käsille ole samanlaista tarvetta kuin kuluneena vuonna. Rupeanko taas painamaan rättejä, saanko jatkaa Postissa, vai tuleeko eteen jotain ihan muuta, sen näen sitten.

Minua jännittää tuleva matka sillä lailla hyvällä tavalla. Olin varannut retkeilyauton jo viime keväänä, mutta kyseisellä firmalla olikin vaikeuksia tarjota minulle sitä varaamaani pienintä ja halvinta autoa. Seurasi update updaten perään ja nyt minulle on varattu kahdeksi viikoksi ihan luksusauto sen simppelin halpalaisen hinnalla. En yhtään malta odottaa, millaista matkailuautoilu sitten käytännössä on. Minullahan on varsin korkeat odotukset sen suhteen ja siksi tämä lyhyt kokeilu on tärkeä juttu minulle. Loman jälkeen minä tiedän jo paremmin, jatkanko haaveilua omasta retkeilypakusta.

lauantai 25. marraskuuta 2017

Kylmä marraskuun sade


Olen ollut viime viikkoina todella väsynyt ja pinnani on ollut kammottavan kireällä. En oikein heti tajunnut, mistä on kyse, kunnes minulle valkeni, että mehän elämme marraskuun puoliväliä. Aika menee jotenkin suihkimalla nykyisin, enkä ehdi käsittää, että on kesä tai syksy tai näköjään sitäkään, että on kaamosmasennuksen aika. Ja kun sen tajusin, huomasinkin, että oikeastaan minähän olen siihen nähden aika hyvässä jamassa, kun normaalisti tähän aikaan vuodesta vain makaan ja itken.

Olen todennut, että oli virhe varata aurinkomatka vasta tammikuulle. Viimevuotinen marraskuu oli huomattavasti järkevämpi ajankohta, sillä valotankkauksen jälkeen minulla ei ollut merkittäviä vaikeuksia jaksaa Postin joulukuuta eli pahinta kiirettä ja pisimpiä työpäiviä ja tehdä vielä sen lisäksi omaa joulumarkkinointiani.

Lesson learned, ja ensi vuonna olen taas rippaisen fiksumpi!


Tämä viimeinen viikko Postissa on ollut minulle ihan hirveä henkisesti, eikä se johdu mistään muusta kuin minusta itsestäni ja mitä ilmeisimmin marraskuusta. Unirytmini on ollut aivan hukassa ja koko päivän jatkuneen väsymyksen jälkeen pääni yhtäkkiä selvenee siinä vaiheessa, kun pitäisi mennä nukkumaan. Yöunet ovat siten jääneet onnettoman vähäisiksi. Koomailen unen ja valveen rajoilla koko päivän ja hetkittäin kaikki voimani menevät vain siihen, että pysyn pystyssä. Jos nauran, alankin itkeä. Jos joku naputtaa minulle, minä räjähdän. Olen muuttunut valittajaksi ja nurisijaksi. Olen siis muuttunut tyypiksi, jollaista en itse voi sietää työkaverina.

Mutta minulle kävi hyvä tuuri, luulisin! Maanantaista alkaen seuraavat neljä viikoa olen asiakaspalvelutehtävissä Postin pakettienluovutuspisteessä. Se on iltatyötä ja uskoisin, että se on minun pelastukseni juuri nyt. Nyt minulla onkin mahdollisuus nukkua niin pitkään, kuin aamulla nukuttaa, vaikka en saisikaan illalla unta. Minä saan nähdä sen ainoan vähäisen valon hetken, kun olenkin päivät vapaalla! Voin käydä kävelyllä ja kuntosalilla keskellä päivää. Koska pimeän laskeuduttua minä en saa muutenkaan enää itsestäni mitään irti, on varmasti ihan paikallaan istuskella yhdessä paikassa ilman kiirettä ja hälinää tekemässä vain yhtä työtehtävää: antamassa asiakkaille paketteja. Olen tekemisissä vain vieraiden ihmisten kanssa lyhyen hetken kerrallaan, joten ei ole edes sitä vaaraa, että äksyilisin kenellekään.

Haittapuolena tässä on vain se, että neljässä viikossa minä ehdin ikävöidä mahtavia työkavereitani monen monituista kertaa.



Kaiken tämän keskellä käsityöyrittäjyys on ollut normaaliakin pahemmin poissa ajatuksistani ja koko markkinatalousyhteiskunta myymisineen ja ostamisineen ja kuluttamisineen ovat aiheuttaneet minussa pelkkää pahoinvointia. Minun pitäisi myydä tiskirättejä ja saada varasto tyhjäksi inventaariota varten, mutta tuntuu todella vaikealta mainostaa, kun itsekin inhoan kaikkialta päälleni vyöryvää mainostulvaa.

Minä keskityn nyt pääasiassa vain siihen, että "nothing lasts forever, even cold November rain".




perjantai 3. marraskuuta 2017

Liikaa työtä, liian vähän työtä?


Ajattelin, että jos teen nyt loppuvuoden ajan Postilla ylitöitä niin paljon, kuin on tarjolla, saan kerättyä rahaa jemmaan tammikuun reissun ajalle. Vaan nyt kun olen toiminut tällä tavalla, minusta on alkanut tuntua, että kyllä sen burn outin saa itselleen kehitettyä simppelillä palkkatyölläkin ihan yhtälailla kuin käsityöyrittämisellä.

Pahimmillaan päiväni kuluvat niin, että viideltä on herätys, kotiinpaluu töistä ehkä ruokakaupan kautta neljän-viiden maissa, sitten työsähköpostit, verkkokaupan tilausten käsittely ja hetki koomailua sohvalla, jonka jälkeen ohjelmassa on jo seuraavan päivän eväiden laittaminen ja sitten petiin klo 20.

Koska minulla on hulvattoman hauskaa Postissa ja saan postia jakaessani myös hyödyllistä liikuntaa, olen huijannut itseni uskomaan, etteivät pitkät päivät haittaa. Mutta kyllä ne pidemmän päälle alkavat haitata, jos työn, nukkumisen ja syömisen lisäksi ei tee enää mitään muuta. Mielestäni mikään työ ei ole niin tärkeää, että sen kannattaa antaa niellä koko elämän.

Olen vuokratyöläisenä aika etuoikeutetussa asemassa. Kun nyt aloin nähdä liian pitkien työpäivien vaarat, pyysin, että saisin tehdä ensi viikolla maksimissaan vain kahdeksantuntisia päiviä. Minut siirrettiinkin taas sisätöihin. Arvostan tuollaista joustavuutta tosi paljon. Se on luksusta, joka puuttuu vakituisilta työntekijöiltä. Kun normipostin jakaminen loppui tiistaipäiviltä, Postin omat työntekijät ovat joutuneet tosi kurjaan tilanteeseen. Ne tiistailta poistuneet työtunnit ja jakamatta jäävät postit nimittäin siirrettiin sitten muille päiville. Se tietysti tarkoittaa sitä, että vaikka työvuorot tehdään tavattoman pitkiksi, aika ei silti aina riitä ja tunnollisina tyyppeinä ihmiset tekevät vielä ylitöitäkin. En oikein ymmärrä, miten kukaan jaksaa sellaista, kun minulla ne kahdeksantuntisetkin päivät tuntuvat syövän koko elämän.

Koska kaiken kiireen keskellä kerkiän kuitenkin aamupalan aikana selata tärkeimmät uutiset, en ole voinut välttyä lukemasta "ideologisesti työttömästä" Ossista ja siitä melusta, jonka moinen törkeä loisiminen on saanut aikaan. Hänethän tuomittiin jopa presidentin suulla, vaikka hän oli toiminut koko ajan juuri niinkuin työkkäri oli pakottanut toimimaan.

Minä ymmärrän Ossia. Olinhan itse aika samanlainen kahdeksan vuotta. Olen Ossin kanssa samaa mieltä siinä, että aika suuri osa työstä on turhaa. Törmäsin tähän ongelmaan silloin, kun aloin etsiä työpaikkaa viime syksynä. Minulla ei ole pätevyyttä tärkeisiksi kokemiini töihin. Olisiko minun siis pitänyt hakea myyjäksi huonekaluliikkeeseen, joka myy paskalaatuisia, toisella puolella maailmaa kyseenalaisin menetelmin valmistettuja kalusteita ja tarpeettomia koriste-esineitä? Tai ryhtyä puhelinmarkkinoijaksi ja väkisinmyydä naistenlehtiä mummoille, jotka eivät osaa sanoa ei? Minulla ei onneksi ollut työvoimatoimistoa niskassani, joten totesin, ettei minun pidä edes yrittää päästä töihin, jotka koen turhiksi tai itselleni epäsopiviksi. Onneksi minut huolittiin Postiin. En pidä sitä turhana työnä, paitsi joskus silloin, kun kannan ihmisille kädet kipeinä pelkkiä mainoslehtiä mainoslehtien perään.

Mutta entä jos työkkäri olisikin puhaltanut niskassani? Miksi minulla ei saisi olla oikeutta olla hakematta typeriksi kokemiini työpaikkoihin? Tai vielä pahempaa, miksi minulla ei olisi oikeutta olla työhaastattelussa rehellinen ja kertoa, että työvoimatoimisto pakotti minut, vaikka en koe paikkaa minulle sopivaksi?

Minä sain olla monta vuotta työtön omasta halustani. Silloin työttömiä ei vielä pakotettu mihinkään. Ihana nainen Oriveden työvoimatoimistossa sanoi minulle: "Jos sinä olet onnellinen näin, meillä ei ole mitään tarvetta pakottaa sinua töihin." Mutta sitten asiat muuttuivat ja työmarkkinatuen nautiskelijat siirtyivät valtion menoerästä kuntien menoeriksi. Enää ei saanutkaan olla rauhassa työtön, vaan minua pantiin jos jollekin kurssille ja kuntouttavaan työtoimintaan. Pääasiassa koin toimenpiteet todella turhiksi ja nöyryyttäviksi. Ne pahensivat ennestään huonoa itsetuntoani ja saivat aikaan arvottomuuden tunteen. Yritin välttää pakkotoimia kaikin mahdollisin keinoin. Ilmaisena työvoimana kunnan hommissa minusta oli aivan päivänselvää, että minua ja muita kaltaisiani käytettiin aivan häikäilemättä hyväksi. Eihän kunnan edes tarvinnut miettiä puutarhureiden palkkaamista, kun orjat kitkivät kukkapenkit ja leikkasivat ruohon. Ja kun kolme kuukautta oli ohi, voitiin ottaa seuraava orja edellisen tilalle tai "hyvillä perusteilla" jatkaa saman orjan kanssa vaikka vuosia.

Kuntouttava työtoiminta saattaa laajentua niin, että jatkossa kuntien lisäksi myös yritykset voivat ottaa ilmaisia työntekijöitä eli "kuntoutujia". Varmasti on työttömiä, joille kuntouttava työtoiminta on hyväksi, mutta takuulla on myös niitä, joille se tekee pelkkää hallaa. Siinä on luotu systeemi, joka on tarkoitusperiltään hyvä, mutta käytännössä sitä hyödynnetään väärällä tavalla. Miksi siis yritykset, yhdistykset ja kunnat ovat oikeutettuja käyttämään systeemiä hyväkseen, mutta Ossit ja Susannat eivät?

Minä olin pitkään yhteiskunnan "loinen". Kun muutuin ja perustin oman yrityksen ja sitten muutuin taas ja menin palkkatöihin, olen ollut todella ylpeä itsestäni. Niin tiukasti tässä maassa on opetettu, että työnteko määrittää ihmisen arvon.

Mutta nyt kun olen täyttäpäätä tehnyt palkkatöitä ja siinä sivussa koittanut pitää myös toiminimeni edes jollain lailla toiminnassa ja samalla lukenut näitä juttuja mediasta, olen alkanut kaiholla muistella aikaa, jolloin leivoin leipäni itse, pidin siivouspäivän joka lauantai, luin paljon kirjoja, tein käsitöitä ja askartelin, pidin yllä piirustustaitoani, ompelin vaatteita, opettelin uusia taitoja kansalaisopistossa, lämmitin saunan pari kertaa viikossa ja kirjoitin kirjeitä. Tuo elämänvaihe tuntuu nyt kovin kultaiselta. Jos minulla nyt olisi yhtä paljon joutilasta aikaa, osaisinko tehdä noita kivoja ja hyödyllisiä juttuja, vai lohnottaisinkohan sittenkin vain somessa kaiken aikaa?


lauantai 21. lokakuuta 2017

Käytiin Puolassa


Harvoin meillä enää on sellaista tilannetta, että voisimme nostaa kytkintä yhtä aikaa, mutta nyt kun Sulolla oli syysloma ja minä kuvittelin, että Postin työ loppui ja S-ketjun bonuksiakin oli vuosien varrella kertynyt tilille aika mainio summa, päätimme lähteä yhteiselle lomamatkalle. Puola valikoitui kohteeksi pääasiassa siksi, että sinne ne S-tilin rahat riittivät. Minä en halunnut näin lyhyeksi lomaksi minnekään kesämaahan, koska kotiinpaluu tähän jatkuvaan synkkään sateeseen olisi ollut liian paha paikka. Olemme molemmat jo monta vuotta halunneet käydä Auschwitzissa, joten nyt oli sopiva hetki sille. Eipä ainakaan tuntuisi pahalta palata kotiin?

Matkailuun liittyy aina tympeä määrä tietokoneella kökkimistä, kun pitää etsiä ja vertailla lentoja ja hotelleja. Kaiken sen surffailun lomassa minulla menivätkin Varsova ja Krakova sekaisin. Kun sekä lennot että hotelli oli varattu Varsovaan, aloin etsiä tietoa Auschwitzin-retkistä. Niitä ei löytynyt kirveelläkään ja olin aivan ihmeissäni. Sitten satuin vilkaisemaan karttaa ja tajusin, että meidänhän piti olla menossa Krakovaan, eikä Varsovaan!


Halpalentoja ei voinut vaihtaa, mutta hotellin onneksi sain peruttua. Niinpä päätimme lentää Varsovaan ja jatkaa sieltä Krakovaan kovasti kehutulla puolalaisella junayhteydellä. Hyvin pian paikan päällä totesin, että tästä reissusta opin ensimmäisenä sen, että kannattaa tietää, mihin on menossa. Junamatkan takia meiltä tuhrautui sekä reissun alusta että lopusta kokonaiset päivät asemilla hengailuun ja julkisissa kulkuvälineissä istuskeluun. Aivan hukkaanheitettyä aikaa siis, sillä Puolan maaseutu näytti junan ikkunasta aivan samalta kuin kotimaan maisemat, paitsi että lehmiä ja kanoja näkyi useammin. Puolalaiset junat ovat samanlaisia kuin meidänkin ja ne ovat myöhässä aivan kuin meidänkin. Ne eivät myöskään ole mitenkään mahdottoman edullisia, vaikka niin internetti oli meille hehkutellut.

Meille kuitenkin jäi kolme kokonaista päivää perillä Krakovassa. Koska minä olen vanhemmiten saanut yhä enemmän sellaista piirrettä, että muutokset ovat vaikeita, minulta meni tietysti pari päivää sopeutumiseen. Sulolle täytyy taas antaa kaikki kunnia pitkästä pinnasta ja mainiosta sietokyvystä. Minä en todellakaan ole mikään kiva matkaseuralainen, kun olen väsynyt, nälkäinen ja kireä. Tämä oli oppini numero kaksi tältä reissulta; jos et voi irrota kotoa vähintään viikoksi, älä lähde matkalle!


En aio kirjoittaa teille mitään tylsää matkakuvausta, mutta keskitysleirillä käynnistä haluaisin sanoa jotain. Me siis varasimme opastetun retken jo etukäteen välttyäksemme hermojen palamiselta julkisten kulkuneuvojen varassa. Meidät noudettiin hotellin ovelta pikkubussilla, jossa oli mukana kolme muuta pariskuntaa. Puolentoista tunnin ajomatkan aikana meille näytettiin dokumentti aiheesta. Sekä Sulo että minä olemme aina lukeneet paljon holokaustista, katselleet dokumentteja sekä enemmän ja vähemmän fiktiivisiä elokuvia, joten asia oli ennestään kaikin puolin tuttu. Ainahan kuvaukset keskitysleireistä tuntuvat pahalta, mutta ehkäpä tätä dokumenttia katseli vielä erityisen herkällä mielellä.

Pieni ryhmämme yhdistettiin toisiin paikan päällä ja saimme paikallisen oppaan, joka kertoi hyvällä englanninkielellä todella koskettavalla tavalla kaikesta siitä, mitä paikassa oli tapahtunut. Museokierros oli äärimmäisen hyvin organisoitu, ja meille jaettiin kuulokkeet, jotka toistivat oppaan ääntä selkeästi.


Aurinko paistoi, oli ihanan lämmin päivä. Auschwitzin leiri on kaunis paikka. Ihan oikeasti kaunis! 1920-luvulla rakennetut punatiiliset kasarmirakennukset säntillisten kujien varsilla ja jämptisti riveissä kasvat lehtipuut toivat tunteen, kuin olisimme seisseet hyvin idyllisellä asuinalueella. Se tunne karisi, kun astuimme rakennusten ovista sisään. Tiesin, että Auschwitz on säilytetty suurelta osin alkuperäisenä, mutta siitä huolimatta sen alkuperäisyys oli juuri se, mikä tuntui sietämättömältä ja käsittämättömältä. Että niillä samoilla käytävillä, samoissa huoneissa, samoilla pihoilla, samoissa kellareissa olivat tuhannet ja taas tuhannet ihmiset kärsineet hirveitä tuskia ja lopulta menettäneet henkensä mitä hirvittävimmillä tavoilla. Mitä pidemmälle kävelimme ja kuuntelimme oppaan puhetta, sitä pahemmin rinnassa puristi ja sitä vaikeampaa oli vain jaksaa eteenpäin. Kun saavuimme huoneeseen, jossa oli suunnattomat vuoret ihmisten hiuksia, pienten lasten kenkiä ja matkalaukkuja, joihin toiveikkaasti oli kauniilla käsialalla kirjoitettu omistajan nimi, olin aika lähellä murenemista. Tunsin ihan fyysistä kipua, joka tietysti purkautui itkuna.

Kun olimme kiertäneet autenttiset kasarmirakennukset, museohuoneet, teloituspihan, kaasukammion ja pienen krematorion, hengähdimme hetken vaitonaisina, ennenkuin meidät kuljetettiin Birkenauhun. Jos Auschwitz toikin yksittäiset ihmiskohtalot lähemmäs, Birkenau näytti kauhujen mittakaavan.

Jos sinulle sanotaan, että leirillä tapettiin 1,3 miljoonaa ihmistä, mitä tuo luku sinulle merkitsee? Minulle se oli vain luku, jonka suuruutta en ymmärtänyt. Mutta kun näin Birkenaun, minä ymmärsin.


Birkenau on suunnaton alue, ihan uskomattoman suunnaton. Vankien majoitukseen tarkoitetut surkeat, heikosti rakennetut lautaparakit ovat tuhoutuneet, mutta alueella törröttää valtava määrä savupiippuja. Ne piiput kuuluivat parakkien lämmitysuuneihin, joita ei koskaan käytetty. Piippujen perusteella pystyi silmissään näkemään täyteen ahdettuja, jääkylmiä, hataria parakkeja silmänkantamattomiin. Niitä piippuja katsoessani pystyin käsittämään tuhoamiskoneiston voiman.

Mistään muusta ei sillä leirillä ollut kyse, kuin ihmisten systemaattisesta tuhoamisesta. Birkenauhun tulleet menivät joko suoraan kaasutettaviksi tai hetkeksi aikaa pakkotyöhön läheiseen tehtaaseen. Ilman ruokaa ja kellon ympäri jatkuvalla fyysisellä työllä kuolema tuli joka tapauksessa pian. Jatkuva virta uusia ihmisiä saapui junanvaunuissa suoraan murhattaviksi, ja kaasutukset ja ruumiiden polttaminen jatkuivat tauotta yötä päivää. Siinä kauniin aurinkoisen taivaan alla omassa päässäni kiersi epätoivoinen kysymys: miksi sen annettiin tapahtua? Miten Hitler kumppaneineen onnistui saamaan saksalaiset sotilaat ylpeinä mukaan tähän mielettömyyteen? Voiko sama tapahtua joskus uudelleen, kun rasismi on niin pelottavalla tavalla nousussa pitkin Eurooppaa?


Vaikka tiesin paljon Auschwitzista ja Birkenausta, eikä käynti tuonut uutta tietoa, en ollut yhtään osannut valmistautua siihen, miltä sen kaiken keskellä oleminen tuntuisi. En pysty sitä tunnetta teille edes kuvailemaan, mutta minusta jokaisen kannattaisi käydä se kokemassa. Siinä paikassa varmasti jokainen viimeistään tajuaa, miten vaarallisia rasistiset ajatukset ja muukalaisviha ovat.

Niille ei saa antaa sijaa, ei pienintäkään.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Täti Sininen


Turkoosi kausi vaatteiden suhteen tekee selvästi paluutaan. Edellisen turkoosin kauteni jälkeen minulla on ollut violetti ja oranssi kausi, mutta nyt tämän sinisen tukan myötä olen alkanut taas tuntea vetoa sinisen sävyihin. Siinähän olikin hyvä syy ommella taas jotain kivaa.


Minä alan muistuttaa Aku Ankkaa, jolla on vaatekaapissaan rivistö samanlaisia merimiespuseroita; minullakin alkaa olla jo aika monta bambumekkoa, jotka kaikki on tehty samalla kaavalla. Tällä kertaa painoin mekkoon turkooseja apiloita.


En ole oikeastaan käyttänyt farkkuja sitten 90-luvun jälkeen, koska ne aina kiristävät ja puristavat ja tuntuvat kaikin puoli kaameilta. Mekot ovat aina mukavia päällä ja kun puen sukkahousujen päälle villahousut, pärjään talvellakin mukavasti ilman pitkiä housuja. Viime kesänä kuitenkin löysin jostain kiertävästä outlet-myymälästä joustavat farkut, jotka istuvat jopa minun kroppani muotoiluun. Farkkujen kaveriksi syntyi tarve ommella pusero. Tottakai sekin valmistui bambucollegesta, mutta helman ja kaula-aukon tein hauskasta trikoosta, joka on odottanut minulla jemmassa jo vaikka kuinka pitkään. Sen kuosin on suunnitellut Hanna Ruusulampi.



Näitä saumurilla surruteltavia mekkoja ja paitoja on nopeaa ja helppoa ommella, mutta tässä jokunen viikko takaperin innostuin tekemään itse repun. Kun reppu-inspiraatio iski, rynnistin ostamaan Sojalta kansallispukuraitaa. Repun tekeminen ei todellakaan ollut yhtään nopeaa eikä helppoa, ja olen aika varma, etten enää toiste ryhdy niin suuritöiseen hommaan. Reppu kuitenkin tuli lopulta valmiiksi ja minusta se on hienon näköinen. En ole vielä kertaakaan käyttänyt sitä, koska se on sellainen käsilaukun korvaava pienehkö kaupunkireppu ja minä en juuri koskaan käy kaupungeissa. Mutta kunhan menen, niin onpahan sitten reppu valmiina.


Seuraavaksi minun pitäisi varmaankin ommella housut postinjakoa varten, koska kesän ajan käytössäni ollut farkkukankaasta tehty housuhame on näillä säillä epäkäytännöllinen. Minun postityöttömyyteni ei nimittäin sitten kestänytkään edes kahta viikkoa, kun tilanne taas muuttui. Joku lähti eläkkeelle, viisi muuta sairauslomalle ja mainosten määrä alkoi taas lisääntyä syksyn myötä. Niinpä olen saanut tehdä melkeinpä täyttä päivää ja jouduin myös leipomaan sen 1-vuotiskakun, jonka olin mennyt aiemmin työkavereille lupaamaan. Näillä näkymin oletus on, että vuoden loppuun saakka hommia riittäisi, joten minun ei sitten kuitenkaan vielä tarvinnut alkaa panostaa satasella yrittämiseen. Onneksi!

Täytyy tunnustaa, että mitä pidempään minä palkkatyössä olen, sen vähemmän käsityöyrittäminen enää jaksaa minua kiinnostaa. En ole markkinoinut riepuja yhtään ja tottakai se näkyy verkkokaupan myynnissä. Tiedän, että minun täytyy nyt ryhdistäytyä riepujen suhteen, jotta saisin joulun hyödynnettyä. Mihinkään myyjäisiin en jaksa lähteä täysipainoisten postiviikkojen jälkeen, joten pitänee keksiä jokin keino verkkokaupan elvyttämiseksi. Se on vähän hankalaa nyt, kun intohimo puuttuu kokonaan.


PS. Molemmat Myyrät syövät jo reippaasti kädestä! Tyypit ovat alkaneet kiljua ruoan perään, mikä on aika hauskaa. On nimittäin huvittavaa astua huoneeseen, jossa heti alkaa toiveikas huuto; tunnemme jo olevamme tervetulleita marsujen elämään. Kinkku ei enää edes pyristele karkuun silloin, kun sitä pitää käsitellä. Paula "Kommando" Myyrä on yhä arka, mutta ei silläkään enää silmät pullistele kauhusta, kun lähestymme sitä.  Jos vielä edellistä marsupostausta kirjoittaessani olinkin pikkuisen epävarma siitä, tuliko tehtyä emämunaus, niin nykyisin olen vain iloinen siitä, että meillä asuu nämä kaksi hullunkurista möykkyä.


sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Eteinen uusiksi



Viime aikoina minua on erityisen paljon siepannut se, miltä meillä näyttää, kun astutaan ulko-ovesta sisälle. Eteinen on ihan kamala ahdas loukko, joka pursuilee ryönää. Olen haudutellut sen muutosta jo useamman viikon ja nyt muutos on vihdoin käynnissä.

Vielä toissapäivänä tilanne oli tämä:

Kaikki mahdollinen on pielessä, kuten näkyy. Vaaleanpunainen väri on tympinyt minua jo kauan. Vaatekaapin ovet lepattavat aina auki ja samoin laatikko, jonka mekanismi on rikki ja jonka sulkeminen vaatii erityisiä asentoja ja kikkailuja. Pieni pöytä kaapin vieressä kerää päälleen kaikenlaista asiaankuulumatonta, samoin kuin peilin edessä oleva hylly. Avainnaulakon yläpuolella olevaan pieneen kaappiin kurkistaminen saa minut voimaan pahoin, sillä sen sisällä on taskulamppujen, heijastinten ja omituisten avainten lisäksi kaikenlaista sellaista, mitä kukaan ei koskaan tarvitse. Pipoille ja lapasille varattuja koreja on yhteensä viisi ja se tarkoittaa sitä, että ne pursuilevat asusteita, joita kukaan ei käytä. Tosiasiassa meillä on ihan älyttömästi vaatteita, jotka eivät ole käytössä ja joista pitäisi hankkiutua eroon. Kaapin päällekin on kertynyt viisi mopokypärää, vaikka taloudessamme on vain kaksi päätä. Tässä kuvassa on outoa se, ettei siinä näy lainkaan Sulon kenkiä. Yleensä niitä on armeijan verran tuossa etualalla, jossa niihin kompastellaan koko ajan.

Mutta tämä kaikki on nyt ollutta ja mennyttä! Perjantain postipäivän jälkeen minä ajelin kotiin huonekaluliikkeen kautta ja ryhdyin hommiin. Tänä aamuna eteisessä näyttää tältä:




Vaatekaappi siirtyy pian Sulon käyttöön makuuhuoneeseen kunnostuksen jälkeen. Ilman kaappia eteiseen saatiin runsaasti ilmaa. Naulakoita on rajallinen määrä, joten meidän täytyy nyt tomerammin opetella viemään kausivaatteet vinttiin. En halua, että naulakot alkavat pursuilla samaan tapaan kuin entinen kaappi.

Kenkien pyöriminen ympäri lattiaa loppuu nyt uuden kalusteen myötä. Kuvassa näkyvä kenkähylly on oikeasti TV-taso, jonka ostin Jyskistä. Siihen sopii molemmilta 4 paria kenkiä nätisti riviin ja kummallekin on yksi pieni laatikko pipoja ja muita asusteita varten.

Vihreää kalustemaalia oli jemmassa purkillinen. Se riitti muurin maalaamiseen. Lastulevyseinät minä sudittelin valkoisiksi, koska sitäkin maalia oli meillä runsaasti. Kun olin saanut maalattua seinät kertaalleen, eteisen vanha muovimatto ällötti minua tavallistakin enemmän ja sinkouduin saman tien rautakauppaan. Totesin, että laminaattilattia on edullinen ja helppo asentaa vanhan lattian päälle. Katselin asennusohjeita YouTubesta, mutta harmillisesti homma ei käytännössä ollut ihan niin yksinkertaista ja niinpä minä hikoilin laminaattien kimpussa liian pitkälle iltaan.

Olin kuvitellut saavani kaiken valmiiksi uniaikaan mennessä, jotta Sulon ei tarvitsisi lauantaiaamuna saapua töistä remontin keskelle. Niinpä laitoin kellon soimaan viideksi ja jatkoin urakkaa lyhyiden yöunien jälkeen. Ja kuinka ollakaan, lattia oli paikallaan ja sotkut siivottuina kun Sulo tuli kotiin.

Ainoastaan naulakoiden kiinnittäminen tiiliseinään jäi Sulon tehtäväksi ja jalkalistat meidän pitää vielä hankkia. Lisäksi meidän pitää vielä hankkia vihreä matto.


Sulolla on oma iso urakkansa vielä edessä, sillä hänen vaatteensa ovat nyt minun jäljiltäni isona kasana keskellä olohuoneen lattiaa odottamassa, että Sulokin karsii niistä poispantavat ja vinttiinmenevät.




torstai 7. syyskuuta 2017

Pulskemman tytön uudet vaatteet


Olen käyttänyt yllättäen saapuneen vapaa-aikani ompeluhommiin. Nimittäin kun viettää yhden vuodenkierron lähes kokonaan Postin paidoissa, saattaa käydä niin, että kasvaa sillä aikaa ulos entisistä lempivaatteistaan.

Kävin kehon kuntoindeksi -testeissä viime keväänä ja sain sieltä mukaani todella karua faktaa. Minussa on 11 ylimääräistä kiloa silkkaa laardia, joka sijaitsee pelkästään vyötäröllä. Kokonaisarvosana "huolestuttava". En silti saa tehtyä mitään asian eteen, koska kaksi Jutan kuuria läpikäyneenä tiedän, että laihtuminen on rääkkiä, kun pitää luopua niin monesta herkullisesta ruoka-aineesta (suklaasta, jäätelöstä, kermavaahdosta), eivätkä tulokset ole pysyviä, vaan päinvastoin entiset ekstrakilot tulevat pian takaisin tuplana. Olen vuoden alusta asti yrittänyt pitää enintään kaksi karkkipäivää viikossa, mutta onnistun siinä tavoitteessa aniharvoin. Viisi sokeripäivää ja kaksi sokeritonta on ollut todellisuutta.

Pitääkö vaan oppia hyväksymään se, että minä olen nyt ylipainoinen ja yhä pulskemmaksi käymässä, enkä tästä enää entiseksi vanhaksi tutuksi laihaksi itsekseni ole muuttumassa? Sen hyväksyminen ei ole yhtään helpompaa kuin laihduttaminenkaan, ja koska minulla on tulenpalava halu elää todella vanhaksi ja pysyä terveenä ja liikuntakykyisenä, en edes halua hyväksyä lihavaa Sussua. Tunnen olevani juuri nyt umpikujassa, josta kyllä pääsisi pois, jos olisi tarpeeksi tarmoa.

Sitä tarmonpuuskaa odotellessani siis päätin ommella isompia vaatteita. Mekko syntyi juuri äsken. Yhdistin rakasta bambucollegeani Sojan hienoon kansallispukuraitaan. Tämä on joustocollegea, johon on digipainolla painettu Kuolemajärven naisen kansallispuvun paidan kirjottua etuosaa. Sen verran minullakin on ollut tekemistä näiden Sojan ihanien kankaiden kanssa, että minä olen ollut se, joka on skannannut alkuperäiset kansallispukukankaat ja muokannut ne raporteiksi, joilla voidaan painaa jatkuvaa digikuvaa trikooseen. Eli vaikka kankaat muistuttavat kovasti kansallispukukankaita, ne eivät sellaisia ole. Kivaa perinteen uudelleenkäyttöä, eikö?


Ompelin myös lyhyen villakangastakin. Minulla onneksi oli vihreää pesuvillaa runsain mitoin vintissä jemmassa, joten en joutunut tähän ompelukseen ostamaan kuin vetskarin. Vihreä ei ole minun mieleiseni väri, mutta jos kangasta on olemassa, sehän käytetään pois, ennenkuin hankitaan uutta.


sunnuntai 3. syyskuuta 2017

11 kuukautta


Vuosi sitten lokakuun alussa eräänä perjantai-iltapäivänä sain puhelun: "Voitko aloittaa työt maanantaina?"

Aivan yhtä yllättäen kuin Postin työ alkoi, se nyt loppui. Koko talven ajan joka perjantai jännitin, tuleeko tekstiviestikutsua töihin myös seuraavaksi viikoksi. Meitä ylimääräisiä käsipareja taisi olla parhaimmillaan pitkälle toistakymmentä, mutta olimme kuin tosi-tv:ssä, jossa perjantaisin oli pudotuspäivä. Maanantaiaamuna sitten aina katsottiin, ketkä ovat vielä jäljellä. Kevään korvalla lakkasin jännittämästä, kun aloin oppia itse ymmärtämään, millainen tekijöiden tarve kulloinkin oli ja huomasin, että työpanokseeni oltiin tyytyväisiä. Viikko toisensa jälkeen minä siis menin sinne homeiseen halliin ja viikko viikolta kotiuduin sinne yhä tiukemmin. 

Kesän lopulla ylimääräisiä työntekijöitä alkoi kadota myös luonnollisen poistuman kautta nuorten lähtiessä opiskelemaan. Monena päivänä syötiin kakkua poislähtijöiden kunniaksi. Minä suunnittelin, etten varmasti toisi kakkua, kun lähden pois, koska minulle se ei olisi iloinen tapahtuma. Päätinkin tuoda kakkua sinä päivänä, kun saan kokonaisen vuoden täyteen.

Meitä ylimääräisiä "sollilaisia" alettiin alunperin tarvita siinä vaiheessa, kun mystiset suunnittelijat jossakin meitä ylemmillä tasoilla alkoivat kehittää postinlajittelun tapoja kannattavampaan suuntaan. Meidän silmissämme homma ei kuitenkaan vaikuttanut kovin kannattavalta, sillä lisätyöntekijöitä tarvittiin hurjasti ja ylitöitä tehtiin jatkuvasti. Mutta aivan vaivihkaa ne suunnittelijat kuitenkin taisivat onnistua. Tässä viimeisen parin viikon aikana nimittäin huomasin, että vaikka lähes kaikki ylimääräiset käsiparit olivat kadonneet ja vaikka vakkareista osa yhä oli lomalla, työt kuitenkin totta tosiaan tulivat tehtyä. Viime torstaina tajusin, että meitä kahta viimeistäkään ylimääräistä tyyppiä ei ensi viikolla enää tarvittaisi. Olin oikeassa.

Itkuttelin vuorokauden ja kuivasin kyyneleitä toisen vuorokauden.


Mitä minä suren? Eniten työyhteisön menettämistä. Sitä porukkaa, joka sai minut joka päivä nauramaan poskeni kipeiksi ja tuntemaan itseni tervetulleeksi. Niitä ihmisiä, jotka vitsailivat ja nauraa käkättivät, lauleskelivat mennessään, pysyivät positiivisina ja sietivät sisukkaasti työtään, joka jatkuvasti muuttui hankalammaksi. Niitä ihmisiä, jotka myös kiukuttelivat, juorusivat, napisivat ja valittivat. Niitä, joiden kanssa otin välillä yhteen, kun sattui olemaan huono päivä ja sitä, joka halasi, kun se huono hetki oli mennyt ohi. Minä suren niitä tyyppejä, joiden seurassa osasin olla oma friikki itseni.

Suren myös sitä, että menetän arjen, joka on kasvattanut itseluottamustani paljon. Monotoninen työ, joka ei vaatinut mitään koulutusta tai erityistaitoja, onkin näyttänyt minulle, että pystyn sittenkin asioihin, joihin en lainkaan uskonut kykeneväni. Olen ylpeä siitä, että sopeuduin aikaisiin aamuihin, kovaan meteliin kymmenien erilaisten ihmisten keskelle ja että opin nauttimaan yhteisistä kahvitauoista ja selviydyin vieläpä finaaliin sollilaisten tositeeveessä. Se kaikki on tehnyt minusta ehjemmän. Nyt minusta tuntuu, että ilman Postin hommaa minulla ei olisi edes ollut kanttia värjätä tukkaani siniseksi. Siksi osa minusta pelkää, että tämän arjen menettäminen vie minut taas kohti epävarmuuksiani, kun tämä kepeä huolettomuus vaihtuu takaisin yrittämisen paineisiin.


Ja tottakai suren myös rahaa, vaikkakaan se ei tunnu nyt lainkaan yhtä isolta surulta, kuin nuo kaksi edellämainittua. Olen koko ikäni tottunut tulemaan toimeen vähällä rahalla ja tämän vuoden aikana olenkin siksi pystynyt pistämään talteen lähes kaiken sen, mitä oma yritykseni on tuottanut, kun Postin palkka on riittänyt peruselämiseen. Olin jo ehtinyt haaveilla, että jos saisin olla toisenkin vuoden samalla tahdilla töissä, minulla olisi tarpeeksi säästöjä kunnolliseen pakettiautoon. Mutta nyt se vararahasto pitää ottaa käyttöön - siihen peruselämiseen - ennenkuin saan taas itseni takaisin rättitehtailijan moodiin ja verkkokauppani tuottamaan.

Nyt tilanne on se, että minut ehkä kutsutaan töihin sitten, jos tulee sairaslomia tai muita vajauksia tai poikkeustiloja. En yhtään ihmettele, jos niitä sairaslomia alkaa kertyä, kun päivät pimenevät ja porukkaa venytetään äärirajoilleen kymmentuntisilla päivillä ja turhauttavilla työmenetelmillä. Enkä minä sitä heille toivo, vaikka haluaisinkin edes välillä päästä takaisin töihin.



Koska olen kai nyt murehtinut tarpeeksi, yritän etsiä päivittäisten palkkatöiden loppumisesta hyviä puolia. Keskityn miettimään sitä, että nyt minulla on taas aikaa leikkiä Barbeilla. Jaksan taas käydä juoksemassa. Kerkiän ehkä ommella uuden syystakin ja pari mekkoa ennen kylmien ilmojen alkamista. Voisin käydä jossain reissussa Sulon kanssa. Ehdin kesyttää marsujakin paremmin. Mahtaisikohan kansallispukuompelukursilla olla vielä tilaa?

tiistai 22. elokuuta 2017

Sopeutujat

Kiitos kommenteista edelliseen postaukseen! On tässä ollut kaikenlaista kiirettä ja menoa. Ne ajat, jotka olen saanut olla ihan rauhassa kotona, olenkin keskittynyt myyräkaksosiin. Viime viikolla tein niille kunnollisen kokoisen aitauksen ja se oli selvästi molempien mielestä erittäin jees. Ne ovat muuttuneet isomman tilan myötä paljon touhukkaammiksi ja niiden puuhia on tosi hauskaa seurata. Vieläkin ne arastelevat meitä, mutta kun maltamme katsella myyräohjelmaa vähintään metrin päästä, ne alkavat esiintyä oikein kunnolla. Mitä mahtavaa juoksemista ja pomppimista!

Kinkku antaa jo vähän paremmin ottaa kiinni ja sylissäkin se rentoutuu, kun sitä harjailee. Paulalla on tässä suhteessa vielä paljon varaa kehittyä.


Minulla kävi hyvä tuuri, kun tori.fi:stä löytyi "taikakuutioita", joita monet tuntuvat käyttävän marsujensa asumusten rakenteluun. Ne ovatkin osoittautuneet tosi käteviksi. Nyt Paulalla ja Kinkulla on melkein kolmen neliön kokoinen alue vapaasti käytössään. Aika iso muutos verrattuna niiden ensimmäiseen puolivuotiseen elämäänsä, joka kului ahtaassa tehdasvalmisteisessa häkissä ilman virikkeitä!

Ensimmäiseksi hankimme toisen pesäkopin, jotta molemmilla olisi oma nukkumisrauha. Sitten opetimme ne ruoan avulla hyppäämään kopin katolle ja riippukeinuun, jonka ompelin seuraavaksi. Ostimme pari pajusiltaa, joiden alta tyypin tykkäävät juoksennella ja pahviputken, joka näyttää olevan erityisen suosittu. Tutuiksi tulleet kalusteet pääsivät sitten uuteen aitaukseen, eikä suuri tila tuntunut poikia pelottavan.



Metsään minä menin siinä, kun kuvittelin tekeväni ihan unelmaisen kolon ompelemalla pehmustetun tuubin, jossa on hämärä lämpö. Sitä molemmat kuitenkin selvästi kammoksuvat. Tämän kokemuksen jälkeen olin henkisesti varautunut siihen, että pesäkoppeihin tekemäni patjat aiheuttaisivat samanlaisen reaktion, mutta olin väärässä! Pehmeät makuualustat otettiinkin ilolla vastaan.

Olen ollut tosi yllättynyt siitä, että marsut eivät pissaa aitauksen pohjalla olevalle matolle ja papanoitakin sinne eksyy vain muutama hassu. Ne todellakin käyvät purulaatikolla tarpeillaan, vaikka muuten eivät siellä aikaansa vietäkään. Tämä helpottaa siivoamista aivan mahdottomasti. Matto on helppo imuroida ja pienen purulootan peseminen onnistuu kätevästi. Valitettavasti ne kyllä pissaavat ja kakkaavat heinäkaukaloonsa. Kaukalon pohjalla olevat pienet konepestävät matot voi vaihtaa muutaman kerran viikossa, mutta heinää kuluu sotkeutumisen takia ihan älytön määrä.

Nyt minulla alkaa olla sellainen tunne, että kyllä näiden kanssa pärjätään.

tiistai 15. elokuuta 2017

Ottolapsia


Meille ei enää tule lemmikkejä, niin minä vannoin moneen kertaan Kertun kuoleman jälkeen. Sulolla lemmikkikuume kuitenkin on koko ajan ollut voimissaan ja hän on pohtinut pupun tai marsun hankkimista. Epäröintiä on aiheuttanut Sulon mahdollinen allergia sekä elukoiden sitovuus, joten emme ole ruvenneet lemmikkejä hankkimaan.

Sitten kävi niin, että Sulon sukulaiset ottivat pari marsua, mutta todellisuus marsujen kanssa elämisestä ei tainnut oikein vastata heidän odotuksiaan. Sen enempää en availe tässä syitä siihen, miksi tarjouduimme ottamaan tyypit pariksi viikoksi hoitoon, mutta niin vaan teimme. Pörri ja Viiru saapuivat mukanaan koko omaisuutensa eli häkki, pesäkoppi ja juomapullo.


Tyypit olivat valtavan säikkyjä, mikä hankaloitti kovasti niistä iloitsemista. Kun yritimme tarjota ruokaa, siskokset pakenivat sydänkohtauksen rajoilla häkkinsä nurkkiin ja jähmettyivät tuijottamaan seinää. Ei ihan hirveän kannustavaa.

Mutta parissa viikossa muutoksia alkoi jo tapahtua. Laitoimme niiden häkkiin virikkeitä ja Sulo jaksoi sinnikkäästi tarjota ruokaa kädestä. Molemmat säpsyttelijät uskaltautuivat lopulta epäillen tarttumaan salaatinlehteen ja pikkuhiljaa ne alkoivat rentoutua muutenkin. Niiden iloiset pukkihypyt ja tasajalkapomput ja kopin katolle kiipeilyt lämmittivät meidän sydämiämme. Sulo teki niille ulkoaitauksen ja sisätiloja kasvatettiin toisen ison häkin verran. Ja kun kiintymyksemme pötköjä kohtaan kasvoi, ne saivat uudet nimet. Paulasta tuli Paula, koska se näyttää niin paljon Paula-vanukkaalta, että vesi herahtaa kielelle sitä katsellessa. Siskontyttöni nimesi Kinkun; Kinkku on tuttavallinen muoto Gingeristä. Sukunimeksi niille muodostui Myyrä, koska eräs silminnähden järkyttynyt ystävämme kutsui niitä myyriksi.


Kinkun ja Paulan omistajat päättivät, että tytöt eivät enää palaa kotiin, vaan ne joko jäävät meille, jos me haluamme tai sitten ne myydään. Koska Myyrien kanssa lähentyminen ei ole ollut helppoa, arvelimme, että pitänee etsiä niille uusi koti. Mutta kun ensimmäiset ostajaehdokkaat ilmaantuivat, minua alkoi kauhistuttaa. Taas tyypit joutuisivat järkytyksen valtaan, vaikka ovat vasta alkaneet tottua meillä asumiseen. Ja mistä me voimme tietää, että uusi koti olisi oikeasti omistautuva ja hyvä?

Niinpä pojat (Sanon niitä välillä pojiksi, vaikka ovatkin tyttöjä.) jäivät meille. Vaikka me emme todellakaan olleet harkinneet marsujen ottamista tarpeeksi huolella ja vaikka nämä tulivat meille tavallaan vahingossa, minä tunnen meidät. Kertullekin me olimme kelpo vanhemmat. Eläimen pitäminen häkissä on yleensäkin minusta väärin, ja jos meidän huomassamme syystä tai toisesta on häkkiin suljettuja eläimiä, kaikki tulee tapahtumaan niiden ehdoilla. Me teemme kaikkemme, että niillä olisi hyvä olla.



Koska kaksi Myyrää tarvitsee ihan huomattavasti enemmän tilaa kuin yksi talvikko, olen raivannut Kinkulle ja Paulalle paikan vierashuone/toimistosta. Laajennamme niiden elinpiiriä pikkuhiljaa, koska isot muutokset tuntuvat olevan niille ylitsepääsemättömän haasteellisia. Vapaana juoskentelu on vielä tässä vaiheessa mahdotonta, sillä niiden kiinni saaminen ei toistaiseksi ole kovin helppoa, emmekä halua säikytellä niitä tarpeettomasti.


Vaikka olenkin iloinen siitä, että meillä taas on rapisevia pikkukavereita nurkissa, minulla on huoleni. Eniten minua murehdituttaa talven tulo ja toiseksi eniten Sulon heinäallergia. Marsuja ei kuulemma saisi pitää vetoisassa tilassa, mutta miten muka tämä talo vedottomaksi saadaan? Vierashuone on meidän tiivein ja lämpöisin huone ja sijaitsee talon nurkassa, joten se on sekä poikien että Sulon kannalta paras paikka myyräläksi.

Yövieraiden kannalta se tietysti tarkoittaa patjamajoitusta olohuoneessa tai leluhuoneessa, kun viiden tähden majatalon palvelumme tämän takia tippuukin yhteen tähteen!

lauantai 5. elokuuta 2017

Järjettömän tyytyväinen




Olen luottavaisella mielellä siinä, että Postissa on minulle hommaa ainakin lomakauden loppuun saakka, kun vakituiset postinjakajat ovat kukin vuorollaan lepäilemässä. En ole yhtään katunut sitä, että päätin valita pitkät työpäivät kesän ajaksi. Pelkän lajittelun sijaan pääsen nyt myös jakamaan postia. Kahden tai kolmen tunnin päivittäinen porrastreeni on sellaista liikuntaa, ettei minun ikimailmassa tulisi tehtyä sellaista vapaa-ajalla. Itse asiassa en olisi edes uskonut, että pystyn moiseen suoritukseen. Ravaan 1800 rappusta ylös ja alas melkein joka päivä ja kaiken kukkuraksi saan palkkaa siitä, että kuntoni kasvaa ja saan elämäni ensimmäiset pohkeet!


Vaikka tässä rappuravailussa on mahtavia etuja, toivoisin silti, että syksy toisi tullessaan taas lyhyet työpäivät, sillä totta puhuen en saa mitään tehtyä töiden jälkeen. Viikonloput hurahtavat yleensä joko graafisten töiden parissa tai kotitöitä tehden. Jos pitää käydä kylässä tai meille tulee vieraita, se tapahtuu viikonloppuisin, jotka hyvin helposti häviävät kaiken ohjelman alle. Olen totaalisesti menettänyt sen suunnattoman vapauden hallita omaa aikaani, joka minulla oli aikaisemmin. (Mustikat poimimatta, matot pesemättä, Ken-parka hyljättynä kaapissaan, tuohet keräämättä talvea varten, retkeilyt ja uimiset jääneet minimiin...)

Silti pidän Postin työpaikasta kiinni viimeiseen hikipisaraan asti, vaikka se tarkoittaisi pitkiä työpäiviä. Minulle tarjoutui äskettäin tilaisuus jatkaa erään pienen, mutta ilmeisen menestyvän yrityksen tarinaa sen nykyisen yrittäjän halutessa jäädä eläkkeelle. Kaikki järkisyyt puoltavat sitä, että minun pitäisi ostaa firma, jolla on vakiintunut asiakaskunta ilman paikallista kilpailua, ja joka sopisi mainiosti graafisen suunnittelun pariksi ja joka mitä suuremmalla todennäköisyydellä toisi minulle vähintään tuplasti sen verran palkkaa kuin mitä Postissa tai rättikäsityöläisenä koskaan pystyn saamaan.


Ja silti minä päätin pysyä Postin hommissa, vaikkei työn jatkuvuudesta edes syksyyn asti ole mitään takeita. Järkisyyt jäivät tunnesyiden alle. Ajatus yrittäjyyden taakan ottamisesta taas harteilleni ei innostanut yhtään. Yhtäkkiä jopa ajatus työkavereiden menettämisestä tuntui hyvin surulliselta. Se oli aika vaikuttava hetki, kun tajusin, miten paljon tykkään olla ihmisten parissa kaikki päivät. Minä!

Siis minä, joka aikoinani huusin ahdistustani ääneen pyöräillessäni kotiin työpaikalta. Minä, jonka piti työpäivän jälkeen sukeltaa jääkylmään Oulujokeen, jotta sosiaalisuusahdistus karisisi ennen kotiin menemistä. Minä, joka kuvittelin, ettei minulle ikinä ole muuta vaihtoehtoa kuin olla yksinyrittäjä, kun kivassakin työyhteisössä niin kovasti ahdistaa.


Mutta olenhan minä taivaltanut tosi pitkän matkan itsessäni. Olen onnekseni saanut käydä muutaman vuoden terapian ja kasvattanut itsetuntoani pienen askeleen kerrallaan. Olen saavuttanut monta haavetta ja tehnyt unelmistani totta. Jos minä 15 vuotta sitten totesin, ettei minusta ole tavalliseen palkkatyöhön, sepä ei ollutkaan lopullinen tuomio. Minähän olen muuttunut! Elämääni eivät enää niin kiinteästi kuulu ne ihmiset, joiden vaikutuspiirissä tunnen itseni kelvottomaksi surkimukseksi.

Postissa minusta tuntuu siltä, että minut hyväksytään joukkoon. Jos välillä teenkin virheen, se virhe ei olekaan minä itse kokonaisuudessani. Ja se on minusta niin hieno asia, että ei sitä vaan voi vaihtaa parempaan palkkaan.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Pesässä


Kesäkeittiömme on ollut viime aikoina romuvarastona, mutta nyt se vapautui ruohonleikkureista ja kukkapurkkipinoista ja muuttui päiväunipesäksi.


Koska jatkuvasti sataa vettä, olen kerinnyt nukkua siellä vasta yhdet päiväunet ja hääpäivänä me nautiskelimme siellä teetä ja pikapavlovaa.



Pikapavlova syntyy kahdesta valmiista marenkipohjasta, kolmesta desistä suklaavanukasta, purkista kermaa ja litrasta mansikoita ja mustikoita. Kerma vaan vatkataan ja sitten kaikki mätetään yhdeksi pinoksi. On jumalaisen hyvää.

Tästä en tämän enempää jutunjuurta keksi, joten olkoot kuvat tämän aiheen pääasiana.


Kurkataan vielä kesäkeittiön ulkopuolelle, jonne viime kesänä aloin kasvattaa muhkeaa ja tuuheaa näkösuojaa köynnöskasveista. Nyt vuosi myöhemmin voin todeta, ettei se ole muhkea eikä tuuhea eikä tarjoa näkösuojaa.

Luonnonkukille kylmyys ja sateet ovat kuitenkin ilmeisesti maistuneet, sillä ne rehottavat ennennäkemättömän hehkeinä. Olen jättänyt nurmikosta ajamatta isoja paloja ihan vain sen takia, etten ole halunnut tuhota sitä mahtavaa kukkamerta ihan kokonaan.


Ensin kukkivat orvokit (?) ja nyt päivänkakkarat.