Vaihe vaiheelta asemapäälliköiksi

Senaattikiinteistöjen sivuilla on vieläkin 13 rautatierakennusta vailla rakastavaa omistajaa. Niitä katsellessani aloin muistella meidän tietämme oman aseman omistajiksi.

Se tie alkoi oikeastaan jo vuonna 2002, jolloin minä muutin vuokralle Orivedelle, vanhaan rautatietyöläisten taloon. Rakastuin siihen taloon ensi silmäyksellä ja nuo vuodet Orivedellä loivat minuun pakkomielteen. Nimittäin oman rautatierakennuksen omistamisen palon.

Myöhemmin tapasin Sulon ja rautatieasemanomistamishinkuni alkoi tarttua myös häneen. Vaikka tykkäsimme asua Orivedellä, kaipuu omaan pihaan ja omaan määräysvaltaan kasvoi koko ajan suuremmaksi. Kävimme aika paljon katselemassa myynnissä olevia vanhoja talonrähjiä. Minulle silti vain rautatieasema oli se suurin haave. Minä kun olin saanut päähäni, että ne on aikoinaan rakennettu niin paljon paremmin ja niin paljon paremmista materiaaleista kuin muut talot!

Kun Senaattikiinteistöt ilmoitti julkisesti panevansa joka ainoan käyttämättömäksi jääneen vanhan rautatieaseman myyntiin, iski paniikki! Jos me emme nyt tartu tilaisuuteen, tilaisuutta ei tule enää koskaan. Kyttäsin epätoivoisena Senaatin sivuja, joille tipoittain ilmaantui aina nippu asemia kaupattavaksi. Miten taloja edes ostetaan? Miten tehdään tarjous? Miten saadaan pankkilainaa? Tunsin olevani avuton pikkutyttö, jonka unelma on liian vaikea toteutettavaksi.

Maaliskuussa 2010 äkkäsin Senaatin sivuilta, että Imatralla olisi nyt myynnissä yksi sellainen asema, jota olimme aiemmin käyneet vaanimassa. Meillä oli vaatimuslista, jonka tuo asema täytti. Se oli asumiskuntoinen, se oli liitetty kaupungin vesi- ja viemäriverkkoon, siinä oli alkuperäiset uunit koko ajan käytössä, siinä ei ollut naapureita lähelläkään ja se sijaitsi Sulon kotiseutuvilla. Tarjousten viimeinen jättöpäivä oli hirmuisen lähellä ja meille tuli silmitön kiire päästä katsomaan talo kunnolla. Ystävällistä kyllä, Senaatti järjesti näytön ihan vartavasten vain meille. Niinpä me syöksyimme Itä-Suomeen intoa täynnä.

Talo oli hautautumassa lumeen. Vuokralainen oli kolannut vain kapean polun ovelle, joten emme päässeet lähellekään talon perustuksia tai ulkorakennuksia. Mutta sisään pääsimme. Oli kuitenkin todella vaikeaa yrittää rauhassa ja älykkäästi tutkia taloa, kun sen vuokralainen oli kaiken aikaa vieressä. Talo oli jaettu hänen asuintiloikseen ja työtiloikseen. Asuintiloista meille kummallekaan ei jäänyt mitään muistikuvia. Emme huomanneet lisäeristettyjä seiniä emmekä muovitettuja lattioita. Pää oli sumuinen ja olo vaivautunut. Oli kiusallista nuuskia vieraan ihmisen kotia.

Niinpä keskityimme työtiloina olevaan puoleen, eli siihen, joka oli täysin remontoimaton. Eli pilaamaton minun kielessäni. Pitkään vuotanut katto oli jättänyt jälkensä, mutta minä en siitä välittänyt. Olin rakastunut. Olin saapunut kotiin. Talo oli täydellinen. Edes "kutsetin piiput" eivät tuntuneet minusta ongelmalta (tuuli kun sattui silloin viemään haisut toiseen suuntaan). Tämähän oli kerrassaan varmasti meidän kotimme!

Sulo on meistä se harkitseva osapuoli, ja minä vietin tuskallisia päiviä odottaessani sitä, millaiseen päätökseen Sulo tulisi. Yritin olla kiukuttelematta ja painostamatta, mutta kiukuttelin ja painostin silti. Olin tuskissani.

Deadline lähestyi. Sulo sai muodostettua mielipiteensä, joka oli myönteinen. Teimme tarjouksen talosta. Muutaman päivän ajan tuskani kasvoi yhä suuremmaksi, kun odottelimme Senaatin kantaa. Mutta se saapui nopeammin kuin osasimme arvatakaan! Kyllä, tarjouksemme oli hyväksytty!

Huiman lumimäärän vuoksi me saimme silti lykätä kaupantekoa kevääseen, jotta voimme tarkistaa kunnolla talon rakenteet ja tutustua myös ulkorakennuksiin. Toukokuussa pääsimme tutustumaan taloon tarkemmin. Vuokralaisen läsnäolo oli jopa vieläkin kiusallisempaa kuin edellisellä käynnillämme, joten sisätilat jäivät jälleen jokseenkin sumeiden mielikuvien varaan. Isäni oli ammattimiehen ominaisuudessa mukana tutkimassa talon rakenteita ja totesi, että hyvät kaupat, siitä vaan.

Niinpä asema siirtyi meidän omistukseemme toukokuun lopulla. Samalla jouduimme hyvin ikävään asemaan; meistä tuli vuokraisäntiä. Vuokralainen oli onneksi itse jo irtisanonut vuokrasopimuksensa päättymään lokakuulle, joten me säästyimme siltä hirvittävältä seikalta, että olisimme joutuneet antamaan hänelle lähtöpassit.

Niinpä meillä alkoi odotus. Pitkääkin pidempi kesä, hitaasti mateleva aika ja pelko siitä, että kaikki meneekin pieleen.

Meillä oli Orivedellä kaksi asuntoa vuokralla. Olimme laskeneet, että selviämme kyllä sekä lainanlyhennyksistä, että kahdesta vuokrasta, kun saamme vuokratuloja asemalta. Tämä laskelma osoittautui pian vääräksi ja vuokraisännyyden karmeus paljastui meille. Emme nimittäin saaneet vuokria perityksi. Olimme maailman lempeimmät ja pelokkaimmat vuokranantajat. Meidän oli pakko luopua toisesta asunnostamme.

Heinäkuussa tyhjensimme toisen asunnon ja ahtauduimme yhteen pieneen asuntoon. Iso osa omaisuudestamme pakattiin laatikoihin ja kuskattiin vanhempiemme nurkkiin, jotta mahduimme edes jotenkin elämään kaiken roinan seassa.

Tuntui todella oudolta ajatella, että me omistimme ison, hienon talon toisella puolella Suomea, mutta meillä ei ollut sinne edes avainta. Joutilas kesä kului verkalleen. Toivoimme, että olisimme voineet jo aloittaa remontin, mutta eihän se käynyt päinsä.

Elokuussa pääsimme hiukan tallustelemaan asemamme pihalla, kun tuli tontin lohkomisen aika. Katselimme villiintynyttä pihaa ja harmittelimme sitä, ettemme saaneet rynnätä niittämään heiniä tai kaatamaan kuolleita puita. Polttopuita olisi pitänyt ehdottomasti päästä tekemään talvea varten, mutta sekin oli mahdotonta. Vuokralaisen oli annettava elää rauhassa loppuun saakka.

Palasimme taas Orivedelle inhottavaan, ahtaaseen loukkoomme, joka esitti kotia. Olo ei ollut hyvä pahvilaatikoiden keskellä. Olohuoneen perälle olimme kasanneet huonekaluista korkean vuoren, jotta elämiseenkin jäi tilaa.

Niinpä syyskuun viimeisenä päivänä ei haikeutta tunnettu, kun koko omaisuus lastattiin muuttoautoon ja lähdettiin huristelemaan kohti uutta kotia!

Oli huikeaa saada viimeinkin taloon avaimet! Ja kävellä tyhjissä, avarissa huoneissa. Meidän omissa! Me selvisimme kaikesta. Osasimme sittenkin ostaa talon.

Lämpöä maasta ja puusta

Minähän en varsinaisesti ole lumen tai pakkasen ystävä. Siksi olenkin ollut hyvin iloinen tästä oudosta talvesta ilman kinoksia. Olen säästynyt paitsi jatkuvalta kolaamiselta ja hangessa paarustamisen aiheuttamalta kiukulta, myös polttopuiden kantamiselta kyllästymiseen asti. Puuta kuluu uuneissamme puolet siitä, mitä viime talvena näihin aikoihin. Makuuhuoneeseenkaan ei ole tarvinnut laittaa tulia vielä kertaakaan.

Kun muutimme tänne vähän yli vuosi sitten, mekin mietimme lämmitysmuotoja, kuten niin monet muut samassa tilanteessa olevat. Meidän talossamme oli pelkkä uunilämmitys, ja on yhä. Täällä on viisi pönttöuunia ja keittiössä puuhella. Me olemme päätyneet siihen, että muuta lämmitystä ei tarvita. Koska minä olen kaiken aikaa kotona, lämmitys hoituu naisvoimalla säännöllisesti ja koti pysyy suhteellisen tasalämpöisenä. Jos joskus jää päivä väliin, niin siihen ei maailma kaadu - eikä talokaan.

Aina silloin tällöin seurailen keskustelupalstojen ajatustenvaihtoa siitä, mikä uusi lämmitysmuoto tällaiseen vanhaan taloon olisi paras valinta. Harvoin näkee kenenkään puolustavan pelkkiä uuneja. Niiden rinnalle tai tilalle kun tunnutaan aina kaipaavan jotakin muuta.

Maalämpö vaikuttaa erityisen kehutulta. On kuulemma edullinen ja helppo. Maksaa itsensä takaisin muutamassa vuodessa. Suora sähkölämmitys on parjattu, epäekologinen vaihtoehto. Öljylämmitystä kukaan ei taida enää nykyisin ehdoin tahdoin taloonsa valita, jollei sellainen satu siellä jo olemaan. Ilmalämpöpumppu on joka toisen talon seinässä ja vankka mielipide siitä on jokaisella talonomistajalla. Ja jotkut hurjat jopa asentavat lattialämmityksen vanhaan rossipohjaiseen taloonsa.

Koska tuo maalämpö tuntuu olevan niin iso hitti, rupesin ihan mielenkiinnosta tutkimaan sen kustannuksia ja löysinkin Kuningaskuluttajan sivuilta mukavan tietopaketin. Summia vertaillessani totesin, että pelkkä puulämmitys puolustaa paikkaansa erinomaisesti ja jos meillä jotain tarvittaisiin joskus lisäksi, olisivat ihan tavalliset sähköpatterit kuitenkin fiksuin valinta.

Maalämpöpumpun hankintahinta on 24 000 euroa. Se on enemmän, kuin mitä me maksoimme koko tästä talosta ja siksi se tuntuu minusta aivan älyttömän suurelta rahalta. Jos talossa sattuisi olemaan esim. öljylämmitys ja sen ansiosta patterit jo valmiina, aloituskustannukset jäisivät sentään alle 20 000 euron, mutta sekin on minusta yhä aivan älytön summa.

Kuningaskuluttajan vertailussa suoran sähkölämmityksen hankintahinta 250-neliöiseen taloon olisi 8000 euroa. Se tarkoittaa aika monta sähköpatteria.

Maalämmön valitsevat ihmiset perustelevat maalämmön ylivertaisuutta sillä, miten vähän vuotuiset käyttökustannukset ovat verrattuna muihin vaihtoehtoihin. Kuningaskuluttaja esittää maalämmön käyttökuluiksi hiukan yli 1000 euroa vuodessa ja suoran sähkölämmityksen 2300 euroa. Vuotuinen säästö maalämmöllä on siis 1300 euroa. Mutta harvalla taitaa olla kukkaron pohjalla 24 000 euroa maalämmön asentamiseen. Siihen on siis otettava lainaa. Kuinka monta vuotta talossa pitäisi asua, ennenkuin maalämpöpumppu olisi "maksanut itsensä takaisin" ja ennenkuin joka vuosi päästäisiin sitten säästämään se 1300 euroa?

Meillä menee polttopuuta vuodessa arviolta enintään 20 kuutiota, jos talvi on kova. Vaikka maksaisimme yhdestä klapimotista jopa 50 euroa (no emme maksa, vaan todellisuudessa keskimäärin 35 e), vuotuinen lämmityskustannus olisi tuhannen euron verran. Se on jopa vähemmän kuin maalämmön vuotuiset kustannukset.

Uunilämmityksen korvaaminen jollakin muulla lämmitysmuodolla ei siis ikinä maksaisi itseään takaisin meidän kohdallamme. Tietysti tässä laskelmassa ei ole otettu huomioon sitä hirvittävää määrää tunteja, jotka me paiskimme niska limassa töitä polttopuusavotassa joka kesä. Tai niitä tunteja, jotka meillä kuluvat joka päivä klapien sisälle raahaamisessa ja uunien lämmittelyssä.

Eiväthän ne tunnit ole mitään rahanarvoista työtä...

... vaan elämäntapa!

Elämäntapa, johon myrskyjen aiheuttamat sähkökatkokset eivät vaikuta mitenkään.

Alennuksia ja aatoksia

Olette varmasti huomanneet, että isojen liikkeiden alennusmyynnit alkoivat tänä vuonna jo jouluaattona. Eikö se ole vähän inhottavaa? Ensin ihmiset ostelevat itsensä kipeiksi joululahjoja hankkiessaan ja aattona huomaavat, että nyt ne samat tuotteet saisi paljon halvemmalla.

Mutta tällä kertaa myös minun yritykseni liittyy tuohon ärsyttävään joukkoon, joka myy tuotteitaan yhtäkkiä ihan naurettavan alhaisilla hinnoilla. Verkkokaupassa kaikkea kivaa jopa puoleen hintaan!

Miksi ihmeessä? Miten voi alentaa noin paljon hintaa tuotteista, joissa katteet muutenkin ovat pienet?

Syynä tähän on se, että olen punninnut asioita monelta kantilta ja tullut päätökseen. Olen teille silloin tällöin kertoillutkin tuntemuksistani käsityöyrittäjänä, ja tällä hetkellä tilanne on se, että käsityön tekeminen ammattina ei enää tuo minulle kovin suurta iloa. Siksi haluankin saada nyt varaston tyhjäksi.

Ostakaa, ostakaa, huutelen minä, sillä jos ette osta näitä nyt, ette voi ostaa koskaan. Kohta ei ole tarjolla enää Läppälaukkuja, Maatuska-kukkaroita tai T-paitoja. Keittiöpyyhkeitä on jäljellä enää jämät ja Väskyjä pari hassua kappaletta. Ostahan jotain kivaa ihan itsellesi, tai hanki vaikka ne ensi joulun lahjat jo valmiiksi.

Mutta en minä aio kokonaan lopettaa! Minä vain tiivistän. Asia on niin, että tiskirätit myyvät nykyään tarpeeksi hyvin. Tästälähtien minä olen tiskirättikauppias. Ja graafinen suunnittelija. Mutta kaikki muu tilpehööri, jota olen valmistanut nämä viimeiset pari vuotta, jäävät nyt historiaan.

Verkkopuodissa on ALE ALE ALEEEEEEE -osasto, jonne olen päivittänyt kaikki ale-hintaiset tuotteet.

Aatto kuvina

Joulukortti

Yrittäjänä kiitän ihan jokaista asiakastani,

jälleenmyyjää ja yhteistyökumppania

tästäkin ihanasta vuodesta.

Kiitoskiitoskiitos, kun tykkäätte tuotteistani!

Ja ihmisenä kiitän teitä blogin lukijoita.

Teidän kanssa on ollut tosi mukavaa jakaa

kodinrakentamiseen liittyvät käänteet

ja vaihtaa ajatuksia.

Onnellista joulunaikaa teille kaikille!

Turkoosia tunnelmaa

Annan kameralleni tuhat pistettä ja palkintoruusukkeen siitä hyvästä, että se taikoi pilkkopimeyteen valon. Tuo peli on ollut joka pennin arvoinen, vaikka aluksi minua hirvittikin sen hankintahinta.

Vähän epätarkkoja kuvia, mutta värit ovat nyt kohdallaan. Pääsen jakamaan olohuoneemme kanssanne kaikessa väriloistossaan.

Keksin tapetoida kiinteiden komeroiden ovet mustalla tapetilla, joka joskus piti ihan varmuuden vuoksi pelastaa rautakaupan alennuskorista. Kuvio on sellainen, että se alkaa helposti vilistä silmissä. Tällä lailla pienellä alueella se kuitenkin on ihan nappijuttu. Mahtavaa särmää saatiin huoneen nurkkaan. Komeroiden ihanat, vanhat vetimetkin pääsevät oikein kunnolla esille tummaa taustaa vasten.

Kirjahyllyn kevennykseksi teippasin turkoosia kartonkia hyllyjen takaseiniin. Mustat cd-laatikot ovat aina vähän häirinneet minua liiallisella mustuudellaan, kun kodissamme ei ole mitään muuta mustaa koskaan ollut. Mutta nyt ne ovat minusta oikein näpsäkät muiden mustien yksityiskohtien seassa.

Ainoa epäkohta on enää karsea muovimatto. Toivon, että siitä päästään joskus eroon. Tummanharmaa lautalattia olisi niin passeli tänne.

Tiedättekös, tämä oli nyt se vihoviimein huone. Nyt on sisustuskierros loppunut. Mitään ei ole enää jäljellä.

Eli toisin sanoen on aika aloittaa kierros alusta! Toimisto nimittäin...

Kerrassaan valmista

Olohuone on nyt valmis!

Kunpa tulisi edes yksi pieni hetki, jolloin olisi niin valoisaa, että saisin tänne kuvia. Tämä hehkulampun valossa napattu kuva saa nyt antaa esimakua, vaikkeivät kauniit värit pääsekään siinä oikeuksiinsa. Yritin kuvata päivällä luonnonvalossa, mutta huone oli niin pimeä, ettei kameran automaattitarkennus pystynyt mihinkään ja minun omista silmistäni oli vielä vähempään.

Minä olen ihan suunnattoman onnellinen siitä, että Sulo sattui olemaan mukana maalinhakureissulla ja alkoi epäröidä harmaan maalin suhteen. Tämä turkoosi huonehan on aivan mielettömän ihana!

Aluksi minua kauhistutti, kun olin telannut pohjanmaalin seiniin. Väri oli lähes vaaleansinsinen, ja muistutti liikaa minun teinihuonettani. Mutta varsinainen seinämaali olikin sitten oikein ihastuttavan turkoosi. Kauhuni vaihtui riemuun. Sinne katosivat edellisen asukkaan maalaamat kuvioinnit uuden iloisen maalikerroksen alle.

Tässä huoneessa heitettiin nyt romukoppaan kaikki perinnekorjauksen periaatteet ja sudittiin seinät lateksilla. Huoneeseen on nimittäin joskus joku remonttireiska vetänyt lasivillat seiniin ja niiden päälle levyt ja sitten nekin on vielä maalattu lateksilla. Tietysti olisi ollut ihanaa riipiä kaikki kammomateriaalit pois ja tehdä homma kunnolla, mutta se ei varmasti tule olemaan meille vuosikausiin mahdollista. Todennäköisesti ei koskaan.

Järjettömyyden riemuvoitto

Jouluun kuuluu piparkakkutalo. Ihan ehdottomasti. Se on olennaisen tärkeä osa joulusisustusta kuusen ohella. Muuta ei sitten tarvitakaan.

Jostain syystä minä vedän talonrakentamisen aina ihan överiksi. Niin tälläkin kertaa.

Tein pienoismallin meidän omasta kodistamme. Siitä tuli vahingossa melkoisen iso. Ja aika tylsäkin. Käytin kolme pakettia valmistaikinaa. Jouduin laittamaan puukepin katonharjalle, jotta ei kävisi niinkuin edellisen jättiläispiparitaloni kanssa. Silloin nimittäin katto romahti.

Kuka tämän syö? Me Sulon kanssa emme muutenkaan välitä kovin kauheasti pipareista, saati sitten tällaisesta määrästä.

Ja nyt minä lupaan ja vannon, että ensi jouluna piparkakkutalostamme tulee pienenpieni ja suloinen, täynnä makoisia karkkikoristeita. Sellainen kuin esimerkiksi Apinalandiassa.

Turvallinen koti

Kaikki te, jotka olette blogiani lueskelleet, tiedätte hyvin, miten tärkeä paikka koti minulle on. Se on oikeastaan koko elämäni.

Rakastan sitä tunnetta, joka minut valtaa joka kerta, kun tulen pihaamme ja suuntaan askeleni kohti kotimme ovea. Ihan sama, olenko tulossa vain kaupasta vai pidemmältä reissulta. Aina se tuntuu yhtä upealta, että saa palata kotiin. Omaan, turvalliseen, rakkaaseen kotiin.

Kaikilla eivät asiat kuitenkaan olet yhtä onnellisesti. On niitäkin, joille nuo samat askeleet kohti kotiovea ovat täynnä pelkoa. Joillekin koti ei merkitsekään turvaa, vaan silkkaa helvettiä.

Sen takia olenkin valinnut tämän joulun lahjoituskohteekseni Ensi- ja turvakotien liiton perheväkivaltatyön. Susannan Työhuoneelta ei siis lähde tänäkään vuonna joulukortteja tai -lahjoja yhteistyökumppaneille, vaan pieni avunpoikanen sinne, missä sitä tarvitaan.

Turvakotitoiminnasta ja avun saamisesta perheväkivaltaan voitte lukea liiton sivuilta.

Harmaata maalia

Lähdimme eilen illalla hakemaan rautakaupasta harmaata maalia olohuoneen seiniä varten. Valikoimme lukuisista harmaista vaihtoehdoista sen kauneimman. Se löytyi Teknoksen värikartasta.

Mutta sitten Sulo alkoi epäillä harmautta. Hän pohti, jääkö hieno sohva aivan piiloon harmaiden seinien ympäröimänä. Ja tuleeko huoneesta hirmuisen pimeä.

Niinpä me teimme sen, mitä ei kai koskaan pitäisi tehdä: vaihdoimme lennossa harmaan maalin turkoosiin! Olin niin ylpeä Sulosta, joka rohkeasti äänesti iloista turkoosia, vaikka olin jo tarjonnut hänelle hillityn ja tyylikkään harmaan. My kind of man! Kyllähän turkoosi huone on paljon enemmän meidän huvikumpumme tyylinen kuin harmaa, eikö?

Mutta nyt minua alkoi pelottaa. Kokeilin Photoshopilla, miltä harmaa huone olisi näyttänyt. Ah, kauniilta!

Sitten kokeilin, miltä turkoosi huone näyttää...

Kumman sinä valitsisit?

Joulumielen paluu

Kyllä se niin on, että minun maailmassani joulutunnelma tavoitetaan siinä vaiheessa, kun kuusi tuodaan kotiin.

Haimme eilen kuusen avuliaiden sukulaistemme mailta, ja se onkin tuuheampi kuin koskaan. Runkokin oli niin paksu, että jouduin käyttämään sekä kirvestä että väkivaltaa kuusen ujuttamisessa jalkaansa. En usko sen lähtevän siitä enää irti.

Tänä aamuna koristelin kuusen toissavuonna tekemilläni koristeilla. Olen niin tyytyväinen näihin omatekemiin koristeisiin, että tuskinpa niitä ruvetaan uusimaan vuosikausiin.

Kun olin lapsi, meidän joulukuusessa oli aina punaisia palloja ja sitä paksua röyhelöistä hopeanköynnöstä, jota siihen aikaan joulukuusissa aina oli. Sittemmin omaan kotiin muutettuani ja omia jouluja aloitettuani jotenkin kuvittelin, että ainoa oikea tapa koristella kuusi on se, mikä kotona oli opittu.

Mutta kuka osaa ripustella sitä karmeaa hopenauhaa niin, että kuusi näyttää arvokkaalta? En minä ainakaan. Surin monesti joulukuuseni takia, koska se tuntui niin häpäistyltä kimalluskoristeidensa alla. Hopealla köytetyltä ja kimalluksella piestyltä se näytti. Tunsin jopa syyllisyyttä siitä, että puuparka joutui kuolemaan mokoman takia.

Sitten ryhdyin radikaaliksi ja vaihdoin punaiset pallot sinisiin ja hopeahörhelöt hopeiseen helminauhaan. Siniset pallot kuitenkin katosivat silmistä tummanvihreän kuusen syliin ja helminauhan asetteleminen oli ihan yhtä hankalaa kuin sen hopeatursakkeenkin.

Yhtenä jouluna sitten hoksasin katkoa helminauhan pieniin osiin ja laittaa niitä roikkumaan sinne tänne. Kuusi ei näyttänyt enää ollenkaan niin köytetyltä. Ja liiallisesta kimalluksesta pääsin eroon, kun askartelin itse huovasta ja kartongista sydänkoristeet.

Nyt kuusi näyttää enemmän minulta ja vähemmän drag queeniltä. Se sopii hyvin meidän kotiimme.

Arvonnan voittaja

Minulla on ollut todellakin hymy huulillani lukiessani teidän omituisuuksistanne. Saatoinpa jopa välillä nauraa ääneen. Jokainen vastaaja olisi ansainnut palkinnon, mutta sitten minä olisin mennyt konkurssiin.

Arpaonni suosi tällä kertaa -tarjah-:ia alkulukuineen. Kuka edes voi muistaa, mitkä kaikki ovat alkulukuja?!

Laitatkos minulle sähköpostia susanna(at)susannantyohuone.net, niin saat ohjeet lahjakorttisi lunastamiseen.

Tuhannet kiitokset teille kaikille, jotka innostuitte kertomaan mainioista piirteistänne!

Kylläpä mahtuu!

Ostin huuto.netistä kameraani sellaisen ammattilaisten haukkuman "paskan kittilinssin" ja vot! Nyt mahtuvat kuvaan kokonaiset huoneet. Tässä siis olohuone sellaisena, kuin se nyt on, eli keskeneräisenä.

Jostain käsittämättömästä syystä tuo kirjahylly näyttää kuvassa ihan tosi nätiltä ja iloiselta. Oikeasti se ei ole sellainen. Se on synkkä ja sekava möykky. Kamera saa kirjojen värit loistamaan ihanasti.

Koska emme ole keksineet kirjakirjavuuden peittämiseen mitään hyvää ratkaisua, se saa nyt olla tuollaisena. Pitää vaan hyväksyä se, että meillä on kirjahylly ja meillä on kirjoja ja se merkitsee sekavuutta.

Seinien maalaaminen odottelee yhä inspiraatiota. Tuolla nurkassa näkyy palanen sitä vanhaa koristemaalattua seinää minua häiritsemässä. Toivon sen häiritsevän niin paljon, että maalausinspiraatiota ei tarvitsisi odottaa enää kovin pitkään. Toisaalta luulen, että otan silti jouluinspiraation vastaan ennen remonttihommiin ryhtymistä. Viime vuonna kestin jouluaaton ja joulupäivän tekemättä remonttia, mutta tapaninpäivänä en enää voinut hillitä itseäni. Ehkäpä käyn ostamassa maalit valmiiksi, jos maalaushinku iskee taas pyhäpäivänä.

Matot eivät oikein istu kokonaisuuteen. Toivottavasti niidenkin suhteen joku hyvä ratkaisu jossain vaiheessa ilmestyy eteen.

Joulukuun kuudes

Silmäyksiä sohvan suuntaan

Ompelin uudelle sohvalle piristystyynyjä. Halusin sinne kirjavia tilkkutyynyjä. Koska en mitenkään jaksanut tehdä niitä oikeilla tilkkutyötekniikoilla, käytin apuna suihkutettavaa kangasliimaa. Mikä mainio keksintö sen onkaan! Liimaa suihkitaan tilkkujen ja nauhojen taakse ja sommitellaan niistä silmää miellyttävä kuviointi tyynynpäällisen päälle. Liima pitää osat hyvin paikoillaan ompelun ajan ja joskus pyykätessä se sitten liukenee pois.

Tyynyt ovat kovasti edukseen tummanharmaata sohvaa vasten.

Yritin epätoivoisesti kuvata kokonaisuutta, mutta eihän se vaan onnistunut. Jos ihmettelette, miksi Barbapapa istuu keskellä sohvaa kaikissa kuvissa, se oli tärkeä apulainen kuvaushommissa. Kamera ei nimittäin osannut tarkentaa pilkkopimeässä huoneessa keskelle tummaa sohvaa.

Olemme oikein tyytyväisiä uuteen, hillityn aikuismaiseen sohvaamme. Se on sitäpaitsi ihanan lämmin huopapintoineen.

Minua alkoi nyt vähän epäilyttää seinien maalaaminen harmaaksi. Haluaisin ehkä kuitenkin turkoosit seinät. Mutta päätimme yhdessä kuitenkin pysyä suunnitelmassa. Tosin seinien harmaan on oltava huomattavasti sohvaa vaaleampi, jotta komea sohva ei katoaisi kokonaan näkyvistä.

Hei, osallistukaahan ihmeessä arvontaan tuossa edellisessä postauksessa! Olen totta puhuen hieman pahoillani siitä, että kun normaalisti arvontoihini ilmestyy parissa tunnissa pitkälle toista sataa vastausta, niin nyt, kun osallistuminen kerrankin vaatii hiukan omaa panostusta, on reippaita osallistujia vasta 13. Hatunnosto teille rohkeille! Ainakin on hyvä todennäköisyys voittaa, jos kilpailijoita on noin vähän.