Senaattikiinteistöjen sivuilla on vieläkin 13 rautatierakennusta vailla rakastavaa omistajaa. Niitä katsellessani aloin muistella meidän tietämme oman aseman omistajiksi.
Se tie alkoi oikeastaan jo vuonna 2002, jolloin minä muutin vuokralle Orivedelle, vanhaan rautatietyöläisten taloon. Rakastuin siihen taloon ensi silmäyksellä ja nuo vuodet Orivedellä loivat minuun pakkomielteen. Nimittäin oman rautatierakennuksen omistamisen palon.
Myöhemmin tapasin Sulon ja rautatieasemanomistamishinkuni alkoi tarttua myös häneen. Vaikka tykkäsimme asua Orivedellä, kaipuu omaan pihaan ja omaan määräysvaltaan kasvoi koko ajan suuremmaksi. Kävimme aika paljon katselemassa myynnissä olevia vanhoja talonrähjiä. Minulle silti vain rautatieasema oli se suurin haave. Minä kun olin saanut päähäni, että ne on aikoinaan rakennettu niin paljon paremmin ja niin paljon paremmista materiaaleista kuin muut talot!
Kun Senaattikiinteistöt ilmoitti julkisesti panevansa joka ainoan käyttämättömäksi jääneen vanhan rautatieaseman myyntiin, iski paniikki! Jos me emme nyt tartu tilaisuuteen, tilaisuutta ei tule enää koskaan. Kyttäsin epätoivoisena Senaatin sivuja, joille tipoittain ilmaantui aina nippu asemia kaupattavaksi. Miten taloja edes ostetaan? Miten tehdään tarjous? Miten saadaan pankkilainaa? Tunsin olevani avuton pikkutyttö, jonka unelma on liian vaikea toteutettavaksi.
Maaliskuussa 2010 äkkäsin Senaatin sivuilta, että Imatralla olisi nyt myynnissä yksi sellainen asema, jota olimme aiemmin käyneet vaanimassa. Meillä oli vaatimuslista, jonka tuo asema täytti. Se oli asumiskuntoinen, se oli liitetty kaupungin vesi- ja viemäriverkkoon, siinä oli alkuperäiset uunit koko ajan käytössä, siinä ei ollut naapureita lähelläkään ja se sijaitsi Sulon kotiseutuvilla. Tarjousten viimeinen jättöpäivä oli hirmuisen lähellä ja meille tuli silmitön kiire päästä katsomaan talo kunnolla. Ystävällistä kyllä, Senaatti järjesti näytön ihan vartavasten vain meille. Niinpä me syöksyimme Itä-Suomeen intoa täynnä.
Talo oli hautautumassa lumeen. Vuokralainen oli kolannut vain kapean polun ovelle, joten emme päässeet lähellekään talon perustuksia tai ulkorakennuksia. Mutta sisään pääsimme. Oli kuitenkin todella vaikeaa yrittää rauhassa ja älykkäästi tutkia taloa, kun sen vuokralainen oli kaiken aikaa vieressä. Talo oli jaettu hänen asuintiloikseen ja työtiloikseen. Asuintiloista meille kummallekaan ei jäänyt mitään muistikuvia. Emme huomanneet lisäeristettyjä seiniä emmekä muovitettuja lattioita. Pää oli sumuinen ja olo vaivautunut. Oli kiusallista nuuskia vieraan ihmisen kotia.
Niinpä keskityimme työtiloina olevaan puoleen, eli siihen, joka oli täysin remontoimaton. Eli pilaamaton minun kielessäni. Pitkään vuotanut katto oli jättänyt jälkensä, mutta minä en siitä välittänyt. Olin rakastunut. Olin saapunut kotiin. Talo oli täydellinen. Edes "kutsetin piiput" eivät tuntuneet minusta ongelmalta (tuuli kun sattui silloin viemään haisut toiseen suuntaan). Tämähän oli kerrassaan varmasti meidän kotimme!
Sulo on meistä se harkitseva osapuoli, ja minä vietin tuskallisia päiviä odottaessani sitä, millaiseen päätökseen Sulo tulisi. Yritin olla kiukuttelematta ja painostamatta, mutta kiukuttelin ja painostin silti. Olin tuskissani.
Deadline lähestyi. Sulo sai muodostettua mielipiteensä, joka oli myönteinen. Teimme tarjouksen talosta. Muutaman päivän ajan tuskani kasvoi yhä suuremmaksi, kun odottelimme Senaatin kantaa. Mutta se saapui nopeammin kuin osasimme arvatakaan! Kyllä, tarjouksemme oli hyväksytty!
Huiman lumimäärän vuoksi me saimme silti lykätä kaupantekoa kevääseen, jotta voimme tarkistaa kunnolla talon rakenteet ja tutustua myös ulkorakennuksiin. Toukokuussa pääsimme tutustumaan taloon tarkemmin. Vuokralaisen läsnäolo oli jopa vieläkin kiusallisempaa kuin edellisellä käynnillämme, joten sisätilat jäivät jälleen jokseenkin sumeiden mielikuvien varaan. Isäni oli ammattimiehen ominaisuudessa mukana tutkimassa talon rakenteita ja totesi, että hyvät kaupat, siitä vaan.
Niinpä asema siirtyi meidän omistukseemme toukokuun lopulla. Samalla jouduimme hyvin ikävään asemaan; meistä tuli vuokraisäntiä. Vuokralainen oli onneksi itse jo irtisanonut vuokrasopimuksensa päättymään lokakuulle, joten me säästyimme siltä hirvittävältä seikalta, että olisimme joutuneet antamaan hänelle lähtöpassit.
Niinpä meillä alkoi odotus. Pitkääkin pidempi kesä, hitaasti mateleva aika ja pelko siitä, että kaikki meneekin pieleen.
Meillä oli Orivedellä kaksi asuntoa vuokralla. Olimme laskeneet, että selviämme kyllä sekä lainanlyhennyksistä, että kahdesta vuokrasta, kun saamme vuokratuloja asemalta. Tämä laskelma osoittautui pian vääräksi ja vuokraisännyyden karmeus paljastui meille. Emme nimittäin saaneet vuokria perityksi. Olimme maailman lempeimmät ja pelokkaimmat vuokranantajat. Meidän oli pakko luopua toisesta asunnostamme.
Heinäkuussa tyhjensimme toisen asunnon ja ahtauduimme yhteen pieneen asuntoon. Iso osa omaisuudestamme pakattiin laatikoihin ja kuskattiin vanhempiemme nurkkiin, jotta mahduimme edes jotenkin elämään kaiken roinan seassa.
Tuntui todella oudolta ajatella, että me omistimme ison, hienon talon toisella puolella Suomea, mutta meillä ei ollut sinne edes avainta. Joutilas kesä kului verkalleen. Toivoimme, että olisimme voineet jo aloittaa remontin, mutta eihän se käynyt päinsä.
Elokuussa pääsimme hiukan tallustelemaan asemamme pihalla, kun tuli tontin lohkomisen aika. Katselimme villiintynyttä pihaa ja harmittelimme sitä, ettemme saaneet rynnätä niittämään heiniä tai kaatamaan kuolleita puita. Polttopuita olisi pitänyt ehdottomasti päästä tekemään talvea varten, mutta sekin oli mahdotonta. Vuokralaisen oli annettava elää rauhassa loppuun saakka.
Palasimme taas Orivedelle inhottavaan, ahtaaseen loukkoomme, joka esitti kotia. Olo ei ollut hyvä pahvilaatikoiden keskellä. Olohuoneen perälle olimme kasanneet huonekaluista korkean vuoren, jotta elämiseenkin jäi tilaa.
Niinpä syyskuun viimeisenä päivänä ei haikeutta tunnettu, kun koko omaisuus lastattiin muuttoautoon ja lähdettiin huristelemaan kohti uutta kotia!