Sulo halusi repäistä minut irti eilisestä kriistäni ja ehdotti ajelua Venäjälle Käkisalmeen. Tietysti olin heti valmis. Pakkasimme evästä koriin, täytimme tarvittavat paperit rajanylitystä varten, keräsimme varavaatetta mukaan ja hurautimme matkaan.
Google Mapsistä tulostin meille reittikartan. Matkaa Käkisalmeen, joka oikeasti on nimeltään Priozersk, kertyy vähän yli 100 kilometriä, joten arvelimme helposti hurauttavamme sinne ja takaisin yhden illan aikana ja ehtivämme vielä hyvin ihailla nähtävyyksiäkin.
No, Venäjällä mikään ei välttämättä suju suunnitelmien mukaan. Kaikki muutkin imatralaiset olivat arvelleet, että juhannuksena ei rajalla ole ruuhkaa. Niinpä jonotimme kaksi tuntia tullissa. Siihen tuhrautui jo niin paljon aikaa, että haimme äkkiä Svetogorskista kaalipiirakoita ja rahkapullia evääksi autoon ja jatkoimme pikimmiten matkaamme.
Venäläinen maaseutu on ihanaa. Enimmäkseen saimme katsella auton ikkunoista hoitamatonta metsää ja siellä täällä hoitamattomia, vanhoja taloja.
Se tie, joka kartalla vaikutti isolta pääväylältä, muuttui pian karmeaksi kuunpinnaksi. Vaikka paikalliset kaasuttelivat tiellä tuhatta ja sataa, me matelimme kolmen-neljänkympin vauhtia. Aikaa kului. Käkisalmi ei tuntunut lähestyvän. Sulon into loppui ja hän ei uskonut minun olevan enää kartalla ollenkaan.
Kyllä minä vielä siinä vaiheessa olin. Eksyimme vasta myöhemmin. Yhtäkkiä kartta ja todellisuus eivät käyneetkään yksiin enää ollenkaan. Siinä ympäri Borodinskoye-nimistä kylää kaarrellessamme selvisi, että minä tipuin kartalta siksi, että päätie olikin suljettu puuttuvan sillan vuoksi ja kiertotie eksytti minut pahanpäiväisesti.
Mutta eihän se haitannut, sillä seikkailemaanhan me olimme lähteneetkin. Auringosta ilmansuunnat päättelemällä pääsin taas jyvälle kartasta ja pystyimme taas etenemään oikeaan suuntaan.
Borodinskoye on ollut suomalaiselta nimeltään Sairala. Osuimme kylän asemalle, joka oli hyvin suomalaisen näköinen ja yhä miehitetty. Junan saapuessa aseman ovesta astui esiin nainen, joka näytti veturinkuljettajalle jotakin lätkää. Juna suhahti ohi ja nainen palasi aseman uumeniin. Seuraavalla reissullamme meidän pitää käydä ehdottomasti kurkkaamassa aseman sisätilatkin.
Kävimme kurkistamassa megalomaanisen kokoisen navetan rauniot ja ihmettelimme keskellä maaseutua kohoavaa kerrostalokompleksia. Tässä vaiheessa kello oli jo niin paljon, että tiesimme Käkisalmen jäävän saavuttamatta. Jatkoimme kuitenkin vielä eteenpäin maisemakierrostamme.
Ajoimme Melnikovo-nimiseen kylään, jossa sain konkreettisen tunnun siihen, että nämä kaikki seudut tosiaan ovat joskus olleet osa meidän kotimaatamme. Vaikka olen sen tiennytkin, niin vasta tässä vaiheessa minä sen lopulta kunnolla tajusin, kun silmieni edessä kohosikin supisuomalainen kirkko.
Melnikovon keskustan kirkko muistutti hyvin paljon entisen kotikuntani Savitaipaleen kirkkoa. Sen näkeminen vieraassa maassa oli hyvin pysäyttävää. Kun kirkon pihassa olevassa muistomerkissä vielä luki, että olemme Räisälän seurakunnan hautausmaalla, minä aloin lopultakin ymmärtää, miksi vanhat ihmiset sitä Karjalaa hinkuvat takaisin. Omaa kotiaan. Omia juuriaan. Tottakai.
Millaisia olisivat nuo seudut nyt, jos alueita ei olisi sodassa menetetty? Miten hirveää onkaan ollut joutua jättämään kaikki ja muuttamaan kauas länteen, aloittamaan kaikki alusta, sielu tuhannen riekaleina? Kyllä se hiljaiseksi vetää.
Ja vastaavasti, mistä ne uudet asukkaat seuduille ilmestyivät? Pakkosiirrettyinäkö? Aivan vieraisiin maisemiin, pois omilta juuriltaan? Päässäni on taas paljon kysymyksiä, kuten aina Venäjän-reissujen jälkeen.
Kotona luin Wikipediasta, että kirkko on toiminut kylän kulttuurikeskuksena 70-luvulta lähtien, joten on sillä ainakin käyttöä. Sehän on hieno asia.
 |
| (klikkaa suuremmaksi) |
Kotimatka sujui ongelmitta, kun tie oli jo tuttu. Yritämme saavuttaa Käkisalmen jonain toisena päivänä. Silloin ymmärrämme kuitenkin lähteä liikkelle jo anivarhain, jotta ei tarvitse koko ajan kelloa kytätä.
Olen onnellinen siitä, että asumme tässä rajan pinnassa ja siitä, että olen uskaltanut ylittää sen rajan.
58 kommenttia:
Olipa koskettavaa ja hienoja kuvia!:)
Esimerkiksi appiukkoni on joutunut lapsena jättämään Antrean, ollut sotalapsena Tanskassa (siitä jäi traumat, vaikka kotiin palasikin myöhemmin)...Nykyään häneltä on sanat hukkuneet alzheimerin vuoksi, mutta vuosia on kuunneltu niitä tarinoita ja onhan se ollut ihan kauheaa jättää oma koti, eikä uudesta kodista/katosta pään päällä ole ollut tietoakaan! Hän ei koskaan halunnut palata kotikylään, vaikka Venäjällä kävikin useamman kerran. Hän halusi pitää ne muistot ja mielikuvat sellaisina, kuin ne olivat lapsuudesta.
Lapsena luin muuten ihan intopiukeena Hiekkalan lasten tarinoita, ja ilahduin, kun löysin kirjat yhteen sidottuna, paksuna kirjana muutama vuosi sitten. Suosittelen kaikille lämpimästi! Kun ostin tuon uuden version, niin sehän luettiin meidän pojille iltalukemisina oitis. Kirja kertoo lapsen näkökulmasta sodan ajasta ja evakkoon lähtemisestä, pelosta jne...
Kiitos Susanna! Olipa kiva lukea tätä ja saada taas itselle ajattelimisen aihetta!:)
Sekin, että jotkut sinnikkäästi puhuvat Svetogorskista Ensona ja Kamennogorskista Antreana, on ollut minusta vähän hassua. Ei ole enää. Kun katselen niitä kaikkia vanhoja taloja, ymmärrän, että ne ovat niitä samoja taloja, joista suomalaiset joutuivat lähtemään. En ihmettele appiukkoasi, ettei hän ole halunnut käydä katsomassa kotikyläänsä. Siellä varmasti näkyy niin paljon samaa ja silti niin paljon muutosta, että sen näkeminen voisi olla tosi vaikeaa.
Hiekkalan lasten tarinat... yritän guuglata. Kuulostaa just siltä, mitä haluaisinkin lukea!
Taas ihailen taitoasi nähdä kaunista ankeuden keskellä <3
Minä en näe tuolla enää mitään ankeaa. Talvella Svetogorskissa varmaan taas osaan nähdä sitäkin. :)
Voi ei, minkä teit :D Pakkohan tuolla on lähteä käymään.
Jee, löytyy meidän kirjastosta!
Hih. Vähän sillä mielellä jo kiirehdinkin tätä kirjoittamaan. ;)
Joko teillä on viisumit?
Ei ole vielä viisumeja, ja tajusin juuri, että meidän passit vanhenevat ensi vuoden heinäkuussa. Niillä saisi vain kertaviisumit, koska passien pitäisi olla voimassa 6 kk viisumin voimassaolon päättymisen jälkeen. Venäjän-reissailu taitaa siis siirtyä vuodella eteenpäin :(
Kiitos, mielenkiintoisia nämä postaukset rajan toiselta puolelta! Mä en ole koskaan käynyt Venäjällä. Kiehtoisi kyllä erilaisuudellaan. Erityisesti tuo luovutettu Karjala, koska isovanhemmat ovat sieltä aikanaan evakkoon joutuneet. Pitäisikin selvittää mikä kylä se taas olikaan, kun en hävetyksekseni muista.. He eivät eläessään aiheesta paljon puhuneet, niin kova paikka se on ollut.
Mahtavaa! Toivottavasti se on se uudempi otos, ettei niitä lapsille tarkoitettuja versioita, jotka olivat tavutettuja!:) Opittuani lukemaan mulla oli ihan kauhea kiire koulusta kotiin niitä kirjoja lukemaan, ja aikuisena koin kirjan ihan yhtä voimakkaasti.:)
Kiitos Susanna. Piti oikein miehelle lukea ääneen tämä sun postaus. Ihan niinku ilmatteeks päästi rajan tuolle puolen :)
KIITOS tästä postauksesta :). Tässä oli todella tärkeä ja mielenkiintoinen tieto minulle, nimittäin mainitsemasi Borodinskoye eli Sairala. Mummuni tyttönimi oli Sairanen ja ovat kotoisin Karjalasta. Aloin googlata ja löysin mm. heidän sukuseuransa, jonka perustaja oli mummuni veljenpoika :). Laitoin jo sähköpostia puheenjohtajalle, että olisin kiinnostunut liittymään sukuseuraan :)!
Näitä lisää! Olet parasta matkailumainosta Venäjälle :) Ainakin minun tekee nyt mieli ylittää raja, pari kertaa olen käynyt. Vaan kunhan sukuselvitys on vähän pidemmällä, haluan käydä katsomassa noita seutuja josta osa sukua on kotoisin.
Mielenkiintoista, kiva postaus.
Hieno postaus. Kiitos matkakertomuksesta. On teillä melkoinen rikkaus päästä käymään retkellä rajan takana!
Jännittäviä nämä sun reissut rajan taakse, aivan eri maailma siellä.
Hiekkalan lasten tarinoita luin minäkin pienenä ja tarinoiden maailma on muovannut voimakkaasti mielikuvaani sota-ajoista. Suosittelen siis lämpimästi. Olen kerännyt sarjaa kirpputoreilta joskus kirjahyllyymme, mutta omat lapset eivät ole niihin tarttuneet ainakaan vielä.
Oli mielenkiintoinen juttu --meilläkin asunu keski suomessa evakkoja Tuoksjärveltä
Tosi mielenkiintoista!! Ihana tämä postaus ja herätti kyllä minussakin halun mennä joskus tuonne ajelemaan. Voisin kuvitella, että mun mieskin innostuis tuollasesta matkailusta.
Mun ukki on lähtöisin Karjalasta, Salmista Laatokan rannalta, ja kuulemma vielä vanhanakin osasi jotenkin puhuakin sitä kieltä, ei noin yleisesti mutta sisarustensa kanssa. (Ukki on siis nyt jo kuollut.) Mun kiinnostusta noihin menetettyihin alueisiin on lisännyt kovasti Laila Hietamiehen kirjat, niitä lukiessa koin hyvin vahvasti sen surun ja ahdistuksen ja menettämisen. Just noi Antrea ja Sairala ja Käkisalmi on niistä tuttuja paikkoja.
Ja täytyy sanoa, että kirjojen ja omien tuntemusteni myötä jonkinlainen ymmärrys kasvoi siitä, miksi suomalaiset aika helposti kokee jonkunlaista vihaa venäläisiä kohtaan. Vaikka olet joskus aiemmin sanonut, ettet voi sietää sitä, miten suomalaiset vihaa venäläisiä jne, niin kyllä minä taas sitten jotenkin voin sen tajuta. Myös sen ahdistuksen siitä (etenkin vanhemmilla ihmisillä) kun ne tulee ja ostaa meidän maat ja mannut. Mun mummolla on esimerkiksi ollu tosi iso huoli siitä, ettei sen perintömetsät vain menisi venäläisten käsiin, kun siellä suunnallakin on metsiä venäläiset ostaneet ja mökkejä sinne laitelleet. Vanhat ihmiset on kuitenkin nähneet ja kokeneet sen kauhun ja ahdistuksen ja menetykset, mitä venäläisten takia on suomalaisilla ollut. En todella voi sanoa, että sellaset ajatukset sitten olis pahoja ja kiellettyjä.
Mutta siis joo - kiinnostavaa olisi tuolla käydä. En ole jotenkaan ajatellut, että sinne vois noin vaan mennä käväisemään päivän ajelureissulla.
Kiitos töstä retkestä, olen vaikuttunut.
Ryntään heti huomenna kirjastoon!
No voihan nyt sentään. :(
Saat sitten vuoden ajan vielä seurailla meidän reissujamme, niin ainakin on sitten jotain osviittaa, mikä voisi olla kiinnostava suunta.
Olipa kauniita kuvia. Ei ihme että eksyy, eihän tuota voisi sillaksi kuvitella :). Todella eri näköinen hautausmaa kuin Suomessa.
Minusta tuntuu, että isäni äiti on siellä puolella syntynyt, mutta yhtälailla hävetyksekseni en kyllä ole edes ollenkaan varma. Melkolailla etäisiksi ovat omat isovanhemmat jääneet. :(
Olkaapa hyvä. :) Mukavaa, että teitä kiinnostaa nämä jutut!
Vau, mahtavaa! :)
No niin taidan olla. Lyhyesä ajassa Venäjä on saanut minut pelokkaasta innokkaaksi. Nykyisin minusta tuntuu, että Sulo on meistä se, jota enemmän siellä puolella jännittää.
Kiitos. :)
Niin on, hieno rikkaus. Ja ymmärtääkseni siellä riittää uutta tutkittavaa hamaan tulevaisuuteen saakka. :D
Kiva, että tykkäsit! :)
Juu, kyllä tässä omat silmät ovat avautuneet kovasti. En yhäkään hyväksy avointa venäläisvastaisuutta, enkä varsinkaan omalta tai vanhempienikaan ikäpolveltani. Ihan yhtä syyttömiä nämä tämän päivän venäläiset ovat muinaisiin tapahtumiin kuin minä, sinä tai kuka tahansa meistä. Mutta sodan kokeneiden ihmisten ajatusmaailman voin hyväksyä, kun oikein asiaa ajattelen. Ihmetyttää, miten sellaisista kokemuksista voi edes selvitä järjissään. :(
Ollos hyvä! :)
Näyttäisi siitä aika vankka silta joskus tulevan, kunhan valmistuu. Joskus. :)
Kaunista. Tuo kirkkokuva veti kyllä hiljaiseksi...
Kiitän kuvamatkasta! Olisi kyllä kiva ajella sinnekin suuntaan. Mies juuri hankkii viisumin, kun on menossa työasioissa rajan yli.
Minä kuulun niihin, jotka ei edes tiedä, että Enso on nykyään Svetogorsk. Tai nyt tiedän.
Itse perehdyin viime vuosisadan alkupuolen kannakselaiseen kesäelämään, kun yritin kaivaa tietoa koska isovanhempieni koti on siirretty Kannakselta. Siellä vietettiin melkoista kylpyläelämää (osa siellä, osa Hangossa ja osa Ahvenanmaalla).
Eikö osunut yhtään ryssänsinistä taloa kuviin, kaipaan aitoa mallia siitä millainen se väri lopulta on? (Vai ovatko hautusmaan siniset sitä?)
Hitsit kun minä en edes tiedä, mikä se ryssänsininen on. Siellä on tosi hurjia sähkösinisiä peltikattoja ihan uusissa taloissa. Olisikohan se kyseinen väri? Se on aikalailla tuollainen kuin noissa hautausmaan sinisissä risteissä.
Enkä minäkään tiennyt Svetogorskin olleen joskus Enso. Kaikkea sitä oppii, kun vanhaksi elää. :)
Kaunista on minunkin mielestä.
Myös tosi täräkkää vihreää siellä viljellään katoissa ja seinissä.
Minusta se on hauskaa, että siellä ei juuri mitään maalata, mutta sitten kun maalataan, niin väreissä ei ainakaan ujostella. :D
Se ryssänsininen on sellainen vähän turkoosiin vivahtava voimakas keskisininen. Mutta ei preussinsininen, jota googlehaku ystävällisesti tarjoaa, eikä kasari sähkönsininen. Vähän ultramariiniin päin. Mutta juuri tän määrittelemättömyyden takia haluaisin kuvan. Imatralla kai on ollut joitain ryssänsinisiä rakennuksiakin?
Hei ! Olipas todella tutunnäköinen kirkko, Räisälässä olin viimeksi käymässä helatorstain aikoihin. Mieheni isä on syntynyt Räisälässä ja hänen opeillaan olen itse kulkenut siellä jo v. 2001 lähes joka kesä eli samat paikat, kotimökin paikka ja uimapaikka Vonkkallio ym. Matkoilla ikähaitari on suuri ja käymme monen vanhoilla kotipaikoilla ja siellä on tullut monta mieleenjäävää hetkeä muistiin, on suunnistettu ja etsitty talonpaikkaa ja niitä tosiaan on löydettykin monia - todella sykähdyttäviä hetkiä.
Karjalaisuus on mielenkiintoista ja sen ihmiset, itse olen perinpohjin eteläpohjalainen 55v. nainen. Nuo karjalanbussireissut ovat mielenkiintoisia ja myöskin raskaita, pienessä ajassa pitää yrittää nähdä mahdollisimman paljon.
Venäläinen kulttuuri on tullut myös minulle ja miehelleni tutuksi kun olimme n. 28 v sitten molemmat työssä Moskovassa muutaman vuoden. Siitä on aikaa mutta täytyy sanoa että karjan puolella näkee edelleenkin niin monenlaista tuttua juttua meidän aikaisemmista kokemuksista.
Ihailen aina sinun ihanaa tyyliäsi kirjoittaa ja kuvata asioita, niin nytkin kauniita kuvia.
Vanhojen talojen seinissä siellä on turkoosia, mutta tosi haalentuneina. Ja poliisisasema maalattiin vastikään turkoosiksi. Otan sulle niistä kuvia seuraavalla reissulla.
Juuri siellä krumppuisella tiellä pomppiessamme mietimmekin niitä bussilastillisia synnyinseutumatkailijoita, että on se varmaan aikamoinen reissu, raskasta henkisesti ja fyysisestikin.
Oikeassa olet tyttöseni, sekä isäsi äiti, että äitisi isä (kahdesti evakkoon lähtenyt) ovat syntyneet rajan toisella puolella.
Vietin juhannuksen sängyn pohjalla kipeänä ja katselemalla leffoja. Jostain syystä kaikki käsittelivät sota-aikaa tavalla tai toisella, näkökulmasta jos toisesta.Mieleeni jäi kysymyksiä; oltaisiinko tänä päivänä samalla palolla puolustamassa itsenäisyyttämme kuin silloin , jos sota syttyisi, millaista olisi lähteä kotoaan tietämättä kohtaloaan ja mitkä olisivat ne tärkeimmät asiat mitä mukaani ottaisin sekä paljon muita kysymyksiä? Tämä bloggauksesi oli luonteva jatko tälle teemalle.Kiitos - tuntuu mukavalta että emme ole unohtaneet heitä, jotka joutuivat sotaan osallistumaan.
Hauskaa, mietin meidän juhannusmatkalla teidän Venäjän-matkailua kun näin perjantai-aamuna Imatran ja Svetogorskin välisellä rajalla paljon pyörämatkailijoita. Harmi vain, että melkein kaikki suomalaiset autot taisivat kurvata siihen rajaa lähinnä olevalle huoltoasemalle, eteenpäin ei kukaan uskaltautunut. Me olimme siis juhannuksen Repinossa eli Kuokkalassa, joka on Zelenogorskin eli Terijoen vieressä. Sinne tehtiin 80-luvulla seuramatkoja Suomesta ja olen viettänyt siellä melkein joka kesä lomaviikon alakouluikäisenä mummon kanssa. Oli hassua mennä sinne nyt omien lasten kanssa... Kävimme myös Dyynit-nimisessä sanatoriossa, jossa myös olimme muutamia kertoja, ja siellä tuli ehkä vähän samanlainen olo kun noilla kotiseutumatkailijoilla - koko sanatorio oli täysin unodettu ja rapistunut, muistutti lähinnä kuvia Tsernobylistä. Siellä minä sitten kuljin ja osoittelin seuralaisille, että tuosa oli keinu jossa istuttiin ja tässä hylätyssä majoitusrakennuksessa asuimme ja tuossa oli ennen leveä puistokatu joka vei Suomenlahden rantaan... Mutta ilahduttavaa oli se, että ranta oli kuitenkin aktiivikäytössä! Siellä oli motoristien disko ja skeittiramppeja ja kymmeniä ellei satoja liitovarjosurffaajia, joita oli hieno katsella.
Minä suosittelen kahta asiaa: En tiedä myyvätkö Svetogorskissa mutta Viipurista ainakin saa halvalla sellaista isoa, pienimittakaavaista karttaa jossa on kaikki paikannimet suomen ja venäjän kielellä, sen avulla oli tosi helppoa suunnistaa. Ja toiseksi suosittelen tuota Terijoen seutua lomailuun, siellä oli tosi kivaa, ihana merenrantamaisema oikeastaan koko matkan Viipurista Koiviston kautta perille ja paljon näkemistä ja tekemistä, muun muassa Ilja Repinin kotimuseo ja Anna Ahmatovan hauta, Terijoella myös kauniisti restauroidut luterilainen ja ortodoksinen kirkko melkein vierekkäin. Aiomme ehdottomasti mennä sinne ensi kesänä pidemmäksi aikaa ja käydä sieltä käsin päiväretkellä myös Kronstadtissa ja miksei paikallisjunalla Pietarissakin. On tosi sääli, että suomalaiset eivät ole yhtään kiinnostuneita tutustumaan noihin naapurissa oleviin matkailumahdollisuuksiin - vaikka toisaalta ehkä on ihan ymmärrettävää, että sekä henkinen että kielimuuri ovat melkoisia, me kun puhumme sujuvaa venäjää ja olemme asuneet siellä monta vuotta niin kynnys toki on alhaisempi.
Niin, ja minun neljästä isovanhemmastani kolme oli syntynyt luovutetun Karjalan alueella ja samoin kolme neljästä oli mukana sodassa, ukki ja pappa rintamalla ja toinen mummo sotilaskotisisarena Syvärillä. Ei minua silti ole kasvatettu yhtään millään tavalla katkeraksi tai tippaakaan venäläisvihamieliseksi. Päinvastoin, isovanhemmat aina korostivat sitä että sota ei koskaan ole yksittäisten ihmisten asia eikä vika, ja minun venäjän opiskeluani aina kannustettiin juuri siitä näkökulmasta, että mitä paremmin tunnemme toisemme ja ymmärrämme toisiamme, sen pienempi todennäköisyys tulevaisuudessa on vastaaville vihamielisyyksille.
Kuten tuossa alla olevassa kommentissani sanoin, minulla on tästä ihan toisenlainen kokemus. Omista isovanhemmistani vain yksi oli kotoisin "Suomen puolelta", Lappeen pitäjästä, kun taas ukki oli Ilomantsin Melaselästä, toinen mummo Ensosta ja pappa Jääskestä. Ja tosiaan molemmat isoisäni ja lappeenrantalainen mummo olivat rintamalla. Vanhat ihmiset ovat kokeneet sen kauhun ja ahdistuksen ja menetyksen, mikä _sodasta_ on aiheutunut, mutta ainakaan minun isovanhempani eivät sitä mitenkään henkilöineet venäläisiin joiden kanssa nyt tai silloin 80-luvulla, kun minä olin lapsi, oltiin tekemisissä - ukki ei ollut innostunut Venäjällä matkailusta, mutta toisaalta kannusti minua aina venäjän kielen opiskeluun. Minä kysyin monesti isovanhemmiltani, miten he oikein kokivat sodan ja aika pragmaattisesti he sen asian ottivat - eipä kai silloin ollut paljon vaihtoehtojakaan.
Tuon perusteella sinun isovanhempasi olivat erityisen älykkäitä ihmisiä. jos kaikilla olisi samanlainen ajatustapa, maailma olisi olennaisesti parempi paikka. Minunkaan aiemmassa venäjäkauhussani ei ole ollut kyse mistään muusta kuin ympäristön loihtimasta ennakkoluulosta.
Olemme Sulon kanssa jo yrittäneet nyt tutkailla hotellitarjontaa sieltä Laatokan rannoilta, mutta onhan se hankalaa, kun ne, jotka netistä löytyvät ovat suolaisissa hinnoissa jopa Suomen mittapuun mukaan, ja kaikki sivut ovat heidän aakkosillaan (voisivat yhtä hyvin olla vaikka kiinaksi, kun mitään tolkkua ei mistään saa). Olisi mukavaa ajella autolla sinne ja olla yötä, kun ei noista teiden kunnoista tosiaan tiedä, että kerkiääkö kotiin saman päivän aikana.
Pietarin suunta varmaan on vielä tulevaisuuden ohjelmistossa. Haluaisin kokeilla myös hypätä Svetossa junaan ja ajaa aluksi vaikka vain Viipuriin.
Olisi kyllä mahtavaa puhua venäjää edes hitusen. Se helpottaisi aikalailla. Osaan nyt sanoa "kiitos". Aika hyvin, vai? Taidamme ilmoittautua venäjänkurssille syksyllä, on sitä nyt jahkailtu tässä neljä vuotta. Siinä ajassa olisi taatusti jo oppinut muutaman sanan...
Jopa sattui sopivaan saumaan sitten. :)
On jotenkin ihan absurdi ajatus, että tulisi sota. Ja millaista se sota edes olisi nykyisin? Varmasti aika erilaista kuin silloin neljäkymmentäluvulla. Kuinka moni meistä edes sopeutuisi eloon juoksuhaudoissa...
Se sodasta selviytyminen on varmasti niitä asioita, joita ihmiset käsittelevät todella eri lailla. Sanoinkin jo tuossa toiseen kommenttiisi, että isovanhempasi vaikuttavat todella älykkäiltä ihmisiltä. Tunneihmisten on varmaan vaikeampaa osata suhtautua noin objektiivisesti kokemiinsa kauhuihin. Että vaikka äly sanoisikin toista, niin arvet voivat olla kuitenkin voimakkaammat.
Vaan mitäpä minä oikeasti tietäisin.
Eli kaksi neljäsosaa musta on karjalaista. Puolet. o_O
Soittelen kohta.
Minä juttelin varsinkin äidin puolen isovanhempien kanssa paljon sodasta aikuisena ja vakuutuin kyllä siitä, että heillä oli enemmänkin sellainen ajatusmaailma että sota sattui onnettomana maailmantapahtumana kohdalle juuri silloin kun he olivat nuoria, eikä siinä sitten auttanut paljon muu kun tehdä se mikä oli tehtävä ja jatkaa sitten elämää liiemmin katkeroitumatta ja kaunaa kantamatta. Varmaan se ihmisten erilaisuus pätee tosiaan niin isoihin kuin pieniin elämäntapahtumiin suhtautumisessa...Minun oma suhtautumiseni Venäjään on perin kaksijakoinen, joitain asioita vihaan syvästi enkä voi mitenkään ymmärtää, ja toisaalta taas toisista asioista pidän valtavasti ja tunnen oloni kotoisaksi siellä. Kielen osaaminen avaa kyllä sitä maailmaa todella paljon - venäläiset ovat ehkä vähän samalla tavalla kuin amerikkalaiset tottuneet siihen, että venäjä on se imperiumin kieli jota kaikki puhuvat eikä ole sitten samanlaista tarvetta tai edes henkistä motiivia juuri muita kieliä opiskella. Mutta eihän tämäkään päde kaikkiin. Yhtä kaikki, mielenkiintoinen maa se on ja näitä siun matkakertomuksia on tosi mukava lukea!
ja vinkki majoitukseen on Pyhäjärvi Musakan lomakylä, on siisti paikka järven rannalla ja siellä on suomalainen Antti Musakka ja hän vaimonsa kanssa pitää lomakylää.
Suosittelen paikkaa.Gookleta niin löytyy paljon tietoa ja Antti osaa neuvoa teille monia mielenkiintoisia paikkoja . tv tarja
Hei!
Mukavaa, että olette uskaltautunu matkaileen naapurimaassa ja nuinkin kauniissa maisemissa.
Kiva, että jaat kuvia ja kokemuksia meille muillekin :)
Juice Leskisen "Karelia blues" kuvaa hyvin evakkomatkaa Karjalasta. Tuo laulu on mun mielestä yksi parhaimmista ja kauneimmista Juicen kappaleista vaikkakin aihe on surullinen. Reijo Ikävalkon kirjassa "Juicen äeti Eini Kuikka" on myös kuvauksia sota-ajasta ja evakkoon joutumisesta. Kauniita ja karun kauniita kuvia matkaltanne.
Kiitos vinkistä! Löysinkin komeat venäjänkieliset sivut, näyttää ihanalta paikalta. http://www.lomaranta-spb.ru/
Toisaalta luin, että siellä saisi yöpyä myös teltassa. Se sopisi meille hyvin. Nuo mökkihinnat, jos oikein ymmärrän, ovat meille aika tyyriit. :)
Minä luulen, että juuri se, etten tajua sanaakaan mistään enkä tunne tapoja ja kulttuuria lainkaan, pitää minut toistaiseksi juuri tässä pumpulisessa ihailuntilassa. Aloin lukea "Äiti Venäjän aapista", jonka on kirjoittanut Venäjällä asunut MTV3:n toimittaja.
Ja kiva, että te luette näitä mielellänne. Minä jo palan halusta seuraavalle reissulle!
Kiitos, pitääkin tutustua lauluun. :)
Nuo venäläiset hautausmaat on aivan ihania! Mie rakastuin niihin jo melkein lapsena, sillä ainoalla reissulla Venäjälle. Kauniita kuvia muutenkin!
Lähetä kommentti