Hääperinteitä vai ei?

Minusta oli yllättävää huomata se, miten oma pää onkin niin pahasti jumissa niissä teemoissa, joita häissä "kuuluu" olla ja miten perinteitä pitäisi noudattaa. Näin on näköjään jopa silloin, kun tekee häitä vain itseään ja puolisoaan varten.

Osa perinteistä on sellaisia, jotka aivan suututtavat minua, ja osa taas sellaisia, joista tykkään kovasti. Halusin tiettyjä häihin liittyviä traditioita mukaan omaan tärkeään päiväämme, jotta se erottuisi tavallisesta arjestamme.

Mainitsinkin jo aiemmassa postauksessa "jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä, jotain lainattua" -litanian, jota hyvinkin huomaamattani noudatin mekkoa väsätessäni.

Perinteisiin kuuluu myös sormus - se vain kuuluu olla. Siitä perinteestä ei olisi tullut mieleenkään luopua. Minun sormukseni on ollut valmiina odottamassa jo kolme vuotta. Meidän oli tarkoitus mennä naimisiin jo silloin, kun muutimme tänne Immolaan. Mutta sitten totesimme, että onpas häiden miettiminen raskasta ja vastenmielistä hommaa ja unohdimme koko jutun. Sormus tuli kuitenkin teetettyä. Se onkin yksi niistä asioista, joita ei meidän häissä oltukaan toteutettu tee se itse -tekniikalla.

Anoppi on jo aikoja sitten antanut minulle suvun vanhoja vihki- ja kihlasormuksia, jotta minä saisin niiden avulla vihkisormuksen sitten joskus, kun se aika koittaa. Minusta se oli valtavan kaunis ele, ja olin siitä tosi otettu. Olimme vasta kihlautuneet ja tuntui hyvältä saada niin arvokas hyväksyntä anopilta.

Sormukset annettiin sitten maksuna korumuotoilija Marisanna Multamaalle, joka teki minulle toivomanilaisen hopeasormuksen.

Hopeaa, niin juuri. Tässä kohtaa traditiota ei enää noudatettu - kultasormusta ei tullut.

En tykkää kullan väristä, ja valkokulta taas on minusta aivan turhaa pröystäilyä. (Miksi maksaa kauheasti rahaa hopealta näyttävästä sormuksesta?) En yleensäkään käytä koruja ja siksi niihin ei kannata upottaa omaisuuksia. Halusin hopeasormuksen ja sellaisen sain.

Timantit eivät ole tämän tytön parhaita kavereita, joten kivenä on joku aivan mikälie pallero, joka maksoi kympin. Se istutettiin vasta tänä kesänä sormukseen ja homman hoiti meidän paikallinen kelloseppämme. Halusin violetin kiven, joka muistuttaisi hääpäivästämme.

Yksi yleinen häätraditio liittyy tietysti autoon, jolla nuorta paria kuskataan. Meillä hääautona oli tottakai oma Pieni Ötökkä Salomemme. Emme tietenkään halunneet raahata perässämme kengänrahjoja tai kiliseviä purkkeja. Salome koristeltiinkin silmäripsillä!

Nämä silmäripset minä ostin Sulolle joululahjaksi viime jouluna. Kuvittelin keksineeni aivan loistavan lahjaidean, mutta heti tilauksen tehtyäni ymmärsin, että nyt meni pieleen. Ripsethän ovat minun mielestäni ihan mahtavat, mutta Sulo inhoaisi niitä aivan takuulla.

Ja niin inhosikin! Hääpäivänä ne kuitenkin kaivettiin esiin. Sulo totesi, että häntä hävettää Salomen puolesta ja että Salomen silmät kuivuvat tuulessa, kun painavat ripset repivät silmiä auki. Sekä Salome että Sulo kestivät kuitenkin nöyryytyksen kuin miehet ja toimmehan me muille ihmisille ilmiselvästi pientä iloa arkeen, kun ajelimme säihkysilmä-Salomella sanomaan tahdon.

Vaikka valitsimmekin siviilivihkimisen, poikkesimme tuon nopean toimituksen jälkeen kirkossa, joka sopivasti tönötti heti maistraatin edessä. Kuuluihan seurueeseemme kolme hengellistä ihmistä ja yksi tuore rouva, joka rakastaa kirkkoja rakennuksina, joten tuntui mukavalta kipaista Herran huoneeseen. Paikalla sattui olemaan kanttori treenailemassa ja toinen rakkaista todistajistamme kipaisi pyytämään avioliiton solmimiseen liittyvää biisiä. Kanttori soitti ja lauloi meille virren. Se oli meistä erityisen miellyttävä ja rauhoittava hetki supernopean ja päätäsuhisuttavan maistraattivisiitin jälkeen.

Ruokailu on varmasti se hääperinne, joka harvimmin jätetään pois. Koska minä muutun hirviöksi verensokerin laskiessa, oli tärkeää syödä kolmen tunnin välein. Kirkkopiipahduksen jälkeen veimme todistajamme ihanaan kahvila Majurskaan, jossa pöydän antimia tärkeämpiä ovat silmänruoat.

Majurska on lempikahvilani. Se on täynnä ihania vanhoja huonekaluja ja esineitä. Se on kahvila, jonne voi ottaa kirjan mukaan, tilata ison kupin haudutettua teetä ja palan rahkapiirakkaa, uppoutua antiikkiseen tuoliin ja unohtaa muu maailma.

Majurskassa nautimme suolapalaa ja kakkua. Me emme polkeneet jalkaa lattiaan selvittääksemme, kuka määrää kaapin paikan - se on yksi niistä traditioista, joita inhoan. Meillä pyritään tasa-arvoon ja minusta parisuhteessa ei ole mitään sijaa toisen polkemiseen edes leikinlaskun varjolla. 

Varsinaisen hääaterian me saimme lahjaksi ystäviltämme. Runsas ja tosi herkullinen illallinen nautittiin Imatralla Valtionhotellin ihanassa glamourissa. Mainion väärinkäsityksen vuoksi ystäviemme hotellihuoneessa oli odottamassa kuohuviinipullo ja suklaata. Vaikka he eivät juuri silloin naimisiin olleetkaan menossa, minusta he todellakin ansaitsivat tuon pienen ylellisyyden. Hyvin suurelta osin oli juuri heidän ansiotaan, että päivä oli niin ihana kuin oli. Teimme oikean valinnan, kun mietimme, keiden kanssa haluaisimme tämän tärkeän päivän jakaa.

Niinpä meidän salainen ja yksityinen hääpäivämme oli oikein rentouttava, vaikka aluksi tottakai jännitti ihan hirveästi. Edellisen päivän minä käyttäydyin kireästi ja veemäisesti (onneksi Sulo ei alkanut katua!) ja hääaamuna en meinannut saada henkeä huohotukseltani. Mutta kun kaikki lähti kunnolla käyntiin, päivästä tuli pelkästään mainio ja leppoisa.

Illan tullen päästimme todistajamme nauttimaan hääsviitistään ja pulahdimme Immalanjärveen uimaan ennenkuin itse palasimme kotiin ja kömmimme epäperinteisesti omaan petiimme hääyöksi.

Koska ihan kokonaan emme halunneet jättää lähisukua ja ystäviä huomiotta, me kutsuimme heidät kakkuilemaan jonakin muuna päivänä. Arvelin, että kun kakuttelu tapahtuu pienissä porukoissa pitkän ajan kuluessa, siitä olisi stressaantuminen kaukana.

Mutta minä jouduinkin heti seuraavana aamuna kakunleipomishommiin. Perinteisesti kakussamme tönötti hääparifiguuri. Playmobil-pariskunta hääkakun päällä on ollut ihan ehdottoman tärkeä suunnitelma niin kauan kuin olemme Sulon kanssa yhdessä kulkeneet.

 
Tässä kahvipöytää jo useampaankin kertaan kattessani olen kiittänyt mielessäni omaa viisauttamme, ettemme ruvenneet mitään "oikeita" juhlia järjestämään. Ison joukon kestitseminen ja viihdyttäminen olisi ollut tuskaa. Huomion keskipisteenä oleminen olisi ollut kiusallista. Kaiken järjestäminen, organisoiminen ja aikatauluttaminen olisi ollut äärimmäisen stressaavaa. Minä olisin ollut pahin hirviömorsian, mitä maan päällä on koskaan nähty ja naamassani olisi ollut muhkea huuliherpes!

Vielä viimeiset sanat tästä teemasta ja sitten aihe taitaa olla loppuun kaluttu.

Hassunhauska hääohjelmahan on yksi suosittu traditio. Mutta ei kiitos meille. Mitä kidutusta minulle olisikaan joutua morsiamenryöstöön tai Sulolle riipimään sukkanauhoja kintuistani hampaillaan sukulaisten edessä!

Meidän häissämme ohjelman piti olla jotain ihan muuta. Minun suloisen sulhoni mielestä sumopaini olisi juuri sopivaa hääohjelmaa!

Kun sitten päätimme hoitaa avioitumisen ilman juhlia, ei sumopukujaan tietenkään lähdetty hankkimaan. Mutta sattuipa niin mainiosti, että tässä aiemmin kesällä poikkesimme Mikkelin Visulahdessa ja kuinka ollakaan: siellähän olikin sumopainia tarjolla! Halusin ehdottomasti toteuttaa Sulon haaveen ja vein hänet tatamille.

(Klikkaa tästä ja katso video.)

Ihan huippuhauskaa. Sekä sumopaini että naimisiinmeno.

♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥