Alan ripustaa pyykkejä, ja lähdenkin kesken kaiken siivoamaan olohuonetta. Sekin homma jää kesken, kun muistan, että piti kastella kukat. Kastelukannut ovat yhä puolillaan, kun tajuan, että olinkin laittamassa juuri ruokaa. En saa mitään tehtyä loppuun. Meinasin jo alkaa ommella hautajaismekkoa, mutta en onnistunut edes asettamaan kaavoja kankaalle. Ja jos yritänkin miettiä tiskirättejä, aivoni menevät aivan lukkoon.
On vain kaksi asiaa, jotka minulta sujuvat. Ensinnä ikkunaremontti. Se on aivan täydellistä tekemistä tähän tilanteeseen. Mekaanista työtä, jossa ei tarvitse aivotoimintaa. Siinä saa olla hiljaa omassa rauhassaan, raaputtaa puuta ja pyöritellä surua yksin mielessään. Terapeuttista toimintaa.
Ja sitten ovat leluni. Pieni pyrähdys Playmobilien tai Kenin maailmaan tempaisee minut aina hetkeksi iloon. Instagram on avannut eteeni valtavan aikuisten Playmobil-harrastajien maailman. Vertaistukea, tavallaan.
Eilen meidän oli ihan pakko jo lähteä hakemaan Venäjältä dieseliä. Kysyin Sulolta, saako Ken tulla mukaan. Sulo tuumi, että Kenin mekko luokitellaan naapurimaassa homopropagandan levittämiseksi ja se saattaa saada miliisit kimppuunsa. Meinasin vaihtaa Kenille housut, mutta sitten ihan kiehahdin. Kyllä jokaisen täytyy saada olla juuri sellainen kuin on. Myös Venäjällä.
Kun jonotimme tolkuttoman pitkään rajajonossa, Ken oli mitä parhainta seuraa. Se piti tunnelman katossa tanssimalla ja laulamalla. Me nauroimme vedet silmissä. Nauraminen on ihana asia.
Uskotteko, jos sanon, että näiden isin kuoleman jälkeisten viikkojen aikana olen ensimmäistä kertaa tuntenut olevani aikuinen. Siis ikinä. En ole koskaan aiemmin elämässäni tuntenut, että olisin aikuinen. Nyt minusta tuntuu siltä. Aivan uusi tunne minulle.
Mutta se ei onneksi näköjään estä minua leikkimästä leluillani.
29 kommenttia:
Halaus!
Otan vastaan, kiitos. <3
Oo, Kentsu on rautaa! Ja sie <3
Ja sie. :)
Toisinaan elämä kolhii ja sen myötä kasvattaa...siitä varmaan aikuistumisen tunne johtuu. Hienoa että lelusi jaksavat kiinnostaa -pysyt silti omana ihanana itsenäsi!
On kyllä hyvä asia, että on Ken ja mikä tärkeintä, Sulo <3
Se on tärkeetä että surun keskellä on jotain mikä auttaa pääsemään edes hetkeksi eroon siitä surusta ja ihan ehdottoman huippua, että pystyt ja uskallat nauraa. Sitä se teijän isikin haluaisi ihan varmasti!
Ihanat miähet sulla! Ja ihana oot ittekki. Eiköhän se keskittymiskyky löyry sitte aikaa myäten. :-)
Tuli tuosta sinun ikkunoiden raaputtelu -terapiasta (ja leluistasi) mieleen synttärikorttini, jossa luki "Kuuntele sisimpääsi ja tee asioita, jotka ovat sinulle tärkeitä".
Hienoa, että Ken pääsi teidän mukaan mekossaan. :)
Homopropaganda-Kentsu! Ihana! :D Ja mielenkiintoista, että Playmobilejä harrastavia aikuisia löytyy enemmänkin. Vertaistukitoiminta Blythe-nukkepiireissä on ollut mulle helpottavaa. Siis, lue, samanhenkisten ystävien löytyminen on ollut mahtavaa. Ja mun äiti lopullisesti hyväksyi "leluilla leikkimiseni", kun Katariina Heljakka julkaisi aikuisten leluleikistä väitöskirjan. (Äiti luki siitä HS:sta ja sanoi alistuneen-hyväksyvällä äänellä: "Niin, nykyäänhän aikuistekin leikkivät..." Helleterveiset täältä.
Tulin niin hyvälle mielelle luettuani tämän :) Jostain syystä silläkin on kummasti merkitystä, miten ihminen jota ei ole koskaan tavannut, voi - varsinkin tällaisessa tilanteessa. Oikeasti merkitystä. Ihmeellistä, miten toisen ihmisen tarina on merkityksellinen. Minä en ole tehnyt siitä merkityksellistä, sinä olet.
Tällaista pohdin tänään tämän luettuani. You go Girl! ;)
Hei, huomasin suru-uutisesti vähän myöhässä. Voimia jaksamiseen, eikä koko ajan tarvitse jaksaakaan, saati pystyä keskittymään normaalisti. Onneksi löydät kuitenkin henkireikiä.
Ihana Kentsu reissussa. :) Ja tuotahan se suru tekee, että ajatukset eivät oikein tahdo pysyä kasassa. Mutta vähitellen, itselleen on hyvä antaa aikaa surra ja tottua menetykseen vähitellen.
Mä olen muuten aina ajatellut niin, että aikuiseksi kasvaminen tarkoitaa nimenomaan sitä, että ymmärtää sen, että ei tarvitse yrittää olla muuta kuin on. Ja rohkeutta vaikka leikkiä, jos leikityttää. Ei sitä negatiivista kaavoihin kangistumista. Mun mielestäni sillä kaavamaisella tavalla "aikuistuvat" eivät oikeasti aikuistu, vain vanhenevat.
:)
Niinpä. Tovottavasti vielä piiiiiiiiiiiiiiitkäääääään .
Niin varmasti haluaisi. Tuskin kukaan tahtoisi, että rakkaat lakkaisivat elämästä, kun itse kuolee.
Eiköhän. :)
Ja uiminen. Uiminen on tärkeää. Vesi hellii myös mieltä.
Ja vastaavasti normitilassa se mekaaninen, aivoton työ on sitä, mitä ei jaksaisi ollenkaan tehdä.
Minusta on hassua, että niitä playmobil-aikuisia on erityisesti espanjaa puhuvissa maissa. Espanjan lisäksi myös Etelä-Amerikassa. Mistä ihmeestä se johtuu?
Voi noita äitejä. Ei minunkaan äitini tajua playmobileja tai keniä. Mutta ei se minua ole koskaan häirinnyt. :)
Olen saanut kuulla tuon nyt muutaman kerran, että minulla on merkitystä. Olen saanut kortteja ja sähköposteja TEILTÄ ja se on ollut minusta ihan uskomatonta.
Tässä olen huomannut, että te tuntemattomat siellä, olette se minun tukiverkkoni. Sulo ja te. Olen niin kiitollinen teistä, ettette arvaakaan, miten kiitollinen. Mutta lupaan, että tämä blogi ei nyt muutu kokonaan surublogiksi.
Kiitos, Karkkis!
Saatanpa olla ihan samaa mieltä kanssasi.
xD Mä rävähdin nauruun! Ihana Ken. <3
Kuten tiskirättiblogiksi muuttumisesta huolestuneeseen postaukseen tulleista kommenteista voi päätellä, eiköhän me lueta täältä niin suruja kuin iloja juuri siinä suhteessa, missä sinä niitä meille haluat annostella. Joskus on surun aika, sitten tulee taas ilon. Minä luin eilen yhtä nelikymppisen uraperheenäitiremontoijan blogia ja meinasin lähettää sille ihmiselle Interfloran kautta kukkia kun tuli niin valtaisa helpotus siitä että joku muukin tarpoo samassa suossa. Uskon, että surusta ja sen eri ilmenemismuodoista kirjoittaminen saa varmasti aikaan samanlaisen vertaistukitunteen monissa lukijoissa - minä mukaan lukien. Logoterapiassa puhutaan siitä, että ihmisen olisi hyvä jättää kultaisia jälkiä elämään - ja kyllä sellainen kultainen jälki voi jäädä ihan hyvin tällaisessa virtuaalielämänkin kohtaamisessa, ei pelkästään kasvotusten.
Hei!
Arkiset puuhastelut, rutiinit, pitävät edes vähän kiinni tässä päivässä. Teet sen mitä jaksat ja haluat, jos haluat.
Miten paljon aikaa menee rajanylityksiin ja onko tankkauspaikka kaukana Venäjän puolella? Haluttaisi mennä ehkä tuosta yli, mutta kuulemma pitkät jonot.
:)
Aika vaihtelee muutamasta minuutista useisiin tunteihin. Rajanylitys on aina arvoitus, sillä koskaan ei tiedä, joutuuko siellä jonottamaan koko päivän vai pääseekö ajelemaan suoraan läpi. Varaudu pahimpaan, niin saatat yllättyä positiivisesti.
Bensa-asema on siinä melkein heti rajan ylitettyäsi, ei siitä viimeiseltä puomilta ole kuin muutama sata metriä bensa-asemalle. Svetogorsk on sitten ehkä kilometrin tai kahden päässä.
Kiitos taas, Laurakaisa. Ainakin te virtuaalikaverit olette jättäneet minun elämääni monta kultaista jälkeä. :)
Lähetä kommentti