Kun suru ja ahdistus olivat pahimmillaan, minulla oli suuri tarve kertoa siitä kaikesta täällä blogissa. En kuitenkaan voinut sitä tehdä (muuta perhettä säästääkseni), sillä kyse oli niin paljon muustakin kuin vain siitä, että menetin isäni. Kirjoitin sitten vain itseäni varten, ja sekin jo helpotti hiukan. Muutama hyvä ystävä minulla on, mutta tuntui vaikealta soitella ja kaataa murheitani heidän niskaansa. Kiitos teille, Heather, Riitta, Soja ja Tepu, joiden niskaan minä silti niitä surujani kumosin, vaikka yritin koko ajan olla teitä rasittamatta.
Ajattelin, että olen säälittävä, kun minulla ei ole muuta luontevaa tukijoukkoa kuin blogi ja Sulo (jolla oli omakin surunsa). Ajattelin, että onpa noloa, kun joku surkea blogi voi olla minulle se ainoa luonnollinen tapa purkaa pahaa oloani.
Mutta.
Olen viime viikkojen aikana saanut teiltä blogini lukijoilta hämmentävän paljon yllätyspostia, kortteja ja sähköposteja näiden blogikommenttien lisäksi. Olen yrittänyt muistaa kaikkia kiittää henkkoht, mutta joissain lähetyksissä ei ole mitään kiittämisosoitetta mukana ja jotkut ovat saattaneet muuten vaan vahingossa jäädä kiittämättä.
Siksi haluaisin kiittää nyt teitä kaikkia ihan hirmuisen paljon tätä kautta. Se tunne, kun ventovieras ihminen uhraa ajatuksensa, vaivansa ja aikansa siihen, että haluaa ilmaista tukensa minulle, on jotain ihan ihmeellistä. Minulla ei ole sanoja ilmaisemaan sitä, miltä se todella tuntuu. Mutta se kumoaa aiemmin tuntemani nolouden tunteen siitä, että te vieraat ihmiset siellä ruutujen toisella puolella olette minulle tärkeitä.
Tällainen virtuaalinen sosiaalisuus nyt vaan sattuu olemaan minulle sopivaa. Väsyn ihmisten liveseuraan helposti, vaikka he olisivat kuinka rakkaita. Puhelimessa puhuminen on minulle vastenmielistä. Minulle tulee helposti morkkis, jos olen pitkiä aikoja ihmisten seurassa, olivat he sitten läheisiä tai vieraita. Se on epäsosiaalisen ihmisen taakka. Pelkään syöväni ystäviltäni heidän energiansa omilla tilityksilläni. Mutta täällä blogissa tiedän, etten rasita ketään liiaksi. Te voitte valita, mitä luette ja milloin. Täällä blogimaailmassa mennään meidän kaikkien omilla ehdoilla. Kiitos, että olette siellä!
En aio enää koskaan hävetä sitä, että blogi on minulle tärkeä.
39 kommenttia:
Voi,että!
Juu, älä häppee. Sää oot kans tärkee meille lukijoille. <3
Tunnen paljolti samoin. Olen valinnut linjan, että kerron blogissa myös sairastamisen tuskan. Ilmeisesti negatiiviset(kin) kokemukset kiinnostaa. Lukijamäärät vain nousivat vsikka luulin, että menetän viimeisenkin, kun ei varsinaista asiaa kerrottavana. Koen blogini erittäin terapeuttiseksi itselleni. Toki sillä on merkityksensä myös tapahtumien muistiinkirjoituksena.
En näe mitään "hyvää" siinä, että jättäisit kirjoittamatta elämäsi isoista tapahtumista - juuri se tuo inhimillisyyden ja kiinnostavuuden blogiisi.
<3 Tiedätkö, että se on valtava luottamuksenosoitus, kun ystävä jakaa surunsa kanssani. Kiitos.
Tiedän tunteen, kun väsyy helposti ihmisiin, vaikka kuinka heistä pitäisikin :) Me ollaan miehen kanssa pohjimmiltaan molemmat sellaisia, vaikka meillä paljon vieraita käykin. Mies on sosiaalisempi kyllä kuin minä, mutta hänkään ei kauaa jaksa ihmisiä...vaan pitää päästä yksinäisyyteen ainakin vähäksi aikaa....ja itselle yksinolo on tosi tärkeää kanssa. Siksi tää bloggaaminen on kiva ihmisten kanssa seurustelemisen muoto :) Tänään meillä on hautajaiset käytävänä, yhden tuttavan. Ja huomenna sitten ainakin päiväksi töihin..
Ihanaa, kun kuulostaa siltä, että suru ei ole musertanut sua! Olen sitä mieltä (noh, ehkä blogin aiheesta ja tarkoituksesta riippuen), että blogia kirjoittaa oikeastaa ehkä kuitenkin ensisijaisesti itselleen, vaikka kirjoittaa ja kertoo asiastaan muille. Jossain sisimmässä kuitenkin kertoo itselleen jotain.
Tunnistan saman jutun, mitä tuossa kuvailit. Yllättäen aika monet ravut ovat tällaisia. Kutsun itseäni sosiaaliseksi erakoksi. Voin välillä olla tosi sosiaalinen ja viihtyä porukassa, mutta sosiaalisuus uuvuttaa. Haluan olla omissa oloissani isännän kanssa. Olen kotihiiri. Olen huono lähtemään ja surkea pitämään yhteyttä säännöllisesti. Joskus se nolottaa. On tunne, että pitäisi.
En yhtään hämmästele, että sua on muistettu blogin ulkopuolisillakin lähestymisillä surussasi. Jotenkin onnistut koskettamaan ihmisiä olemalla juuri tuollainen.
Voi hyvin siellä, niin hyvin kun jaksat :)
On tää blogimaailma ihan oma maailmansa. En "normielämässä" ole todellakaan ole mikään hali-hali-tyyppi, mutta virtuaalihaleja voin kyllä helposti jaella - ihan mielelläni, luontevasti siis! Joten iso lämmin halaus taas Sinulle! =)
Yksi sosiaalinen erakko ilmoittautuu myös (vaikka kaksonen olenkin). Ahdistun, jos kalenteri on liian täynnä sovittuja tapaamisia ja illanistujaisia mikä ei tarkoita kuitenkaan sitä, ettenkö haluaisi ystäviä nähdä. Joskus se oma tyhjä tila vaan menee sosiaalisen elämän edelle. Toisinaan ihmettelen miten ne muutamat läheisimmät ystävät edes ovat olemassa kun olen jotenkin todella surkea yhteydenpidossa ja puhelintakin käytän vain työasioissa ja pakon edessä. Toisaalta taas, kaikkeen vuorovaikutukseen tarvitaan aina kaksi. Ja joidenkin kanssa vaan tietää, että ystävyys ei katoa vaikka ei vuoteen nähtäisikään. Ne joille kelpaa juuri sellaisena kuin on, myös suruineen, murheineen ja itkusta punottavine silmineen.
Kaikkea hyvää sinulle, Sulolle ja koko teidän perheelle <3
Erakkoluonne ei taida olla horoskoopista kiinni, koska itse olen yksin viihtyvää ja seurassa uupuvaa ihmistyyppiä (vaikka läheisiä ihmisiä onkin mukava nähdä) ja olen härkä :) Tosin en kyllä uskokaan horoskooppeihin.
Mutta voimia sinulle Susanna <3
Mie oon niin samalla linjalla Sojan kanssa.
Ja lisään vielä (lainaten siskoani): Kun sen surun ja pelon sanoo ääneen se pienenee ja helpottaa, silloin aivot käsittää asian eritavalla. Miusta kirjottaminen on nyt vähän sama juttu.
Kiitos että saadaan olla täällä siun tukena/ilona.
♥
Oi miten ihanaa! <3 Ihan huippua, että vieraatkin ihmiset haluaa tuoda iloa ja lohtua tällaisessa tilanteessa. Tuosta näkee myös sen, miten tärkeä tämä blogi on myös sinun lukijoillesi, eikä vain sulle! Tämä suuri suru on koskettanut niin monia, kun rohkenit puhua siitä ääneen. Sun blogissa on jotain hyvin aitoa ja ainutlaatuista, ja se saa ihmiset myötäelämään vahvasti mukana.
Ja minun käsityksen mukaan ihmisillä (ainakaan aikuisiällä) ei ole välttämättä perheen lisäksi kovin montaa hyvää, aitoa ystävää, joten et oo tippaakaan nolo tai säälittävä. Tuossahan oli jo monta nimeä, ketä halusit kiittää, oot oikein onnekas jos sinulla on noin monta tosiystävää, keneen tukeutua surun hetkellä.
Monet kyyneleet on täälläkin vuodatettu lukiessa sun viimeaikaisia päivityksiä. Olen hyvin, hyvin pahoillani sinun isin poismenon puolesta, en vain ole osannut sanoa mitään. Anteeksi. En voi kuvitella sitä pahan mielen määrää, olen vielä säästynyt noin kovalta surulta. Joskus se läheisen menettäminen on mullakin edessä, ja silloin toivon että saan yhtä paljon rakkautta kuin sinä täällä <3
<3. Erään toisen blogin pitäjä tässä taannoin "moitti", kun ihmiset eivät kommentoi. Blogikävijöitä on paljon, mutta vain jotkut kommentoi ja muut ns. taustailevat. Itse kommentoin harvoin, mutta sinun viime aikaisiin juttuihin on tehnyt mieli kommentoida, kun on omia vastaavia kokemuksia. Mun pointti on siis se, että täytyy olla joku itseä koskettava tai itselle tärkeä/ajankohtainen tms. aihe, joka saa ainakin minut kommentoimaan.
Tottakai me olemme täällä tukenasi! Olen aika samanlainen ihminen, en viihdy ihmisten joukossa kauaa enkä hallitse mitään "smalltalkeja", joten olen huomannut että oma blogini on minullekin tapa olla sosiaalisempi ja saada ystäviä. Ei väliä vaikka olisivatkin "vain" virtuaalisia sellaisia.
Se on nykyaikaa, ja niin helpottavaa toisaalta että tämäkin vaihtoehto on olemassa! Ei siitä tarvitse olla nolo. Olen samaa mieltä jonkin ylemmän kanssa, surun jakaminen helpottaa sitä.
on se vaan jännä paikka tämä blogistania - ihan vieraista ihmisistä tulee tärkeitä ja huomaa miettivänsä, mitähän sillekin kuuluu, kun ei ole blogiaan pitkään aikaan päivittänyt tai kun tietää jonkun mielenkiinnon kohteita, huomaa esim.kirpparilla ajattelevansa, että siinä olis nyt sille tuollainen...
Mutta tukea ja voimahaleja täältä kyllä saa ja niistä tulee hyvä mieli.
Huomaan itsessäni samoja piirteitä kuin joista puhuit itsessäsi. Minun on usein vaikea kipata taakkojani omieni niskaan, mutta tämä kanava on jotenkin helpompi.
Anna mennä vaan, kun siltä tuntuu, mitäs se kenellekään edes kuuluu, mikä kellekin sopii.
<3
Taisin just tänään puhua lasten kanssa netistä ja sen käyttämisestä. Sanoin, että minusta on harmi, etten enää voi omaa blogiani pitää tuuletuspaikkana, jonne voin kirjoitella kaikki isotkin asiat - koska sitä lukee niin moni tuttu, myös kai nuo lapset... En vaan voi sanoa sitä mitä ihan oikeesti ajattelen, ja se on harmillista, koska aiemmin blogi oli mulle just sellanen paikka, missä sai sanoa miten asia todella on ja miltä tuntuu, ja sitten sai vastakaikuja ja lämpöä ja välittämistä ja samaa kokeneiden kommentteja jne jne jne lukijoilta ja kommentoijilta. (Tosin myös paskaa niskaan...) Mulle ainakin omat tietyt lukijat on jotenkin todella läheisen oloisia, vaikken ole heitä oikeesti ikinä tavannut. Ja olen kans miettinyt, että onko se vähän ehkä hassua, että mun "ystävät" on blogissa, vaikka en ees tiiä niiden oikeita nimiä... Mutta ei, kyllä mä sanon, että tää yhteisö on mullekin tärkeä ja ne omanlaiset ja samoin ajattelevat ihmiset sieltä löytyy just sen kautta, mitä ite kirjottelee ja miten paljon itsestään antaa. Eli oikein hyvin ymmärrän sun ajatukset!!
Ja ihanaa, että olet saanut iloa ja tukea ja myös ihan sellasia konkreettisia muistamisia. Täällä me siis ollaan todellakin hengessä mukana. Voi hyvin ja jaksamisia!
Susanna, kaikilla meillä on omat taakkamme ja surumme. Pure suruasi ja jos siitä on tarvetta puhua niin puhu vaan siitä. Oikeat ystävät jaksavat kuunnella ja tukea, niin surun kuin ilonkin keskellä. Kun rakas ihminen menehtyy niin elämä muuttuu, eikä ole koskaan ihan sama enää...tulee uusi normaali ajan kanssa...jaksamista sinulle, ja anna itsellesi lupa surea....
Terapeuttista nimenomaan. Monesti joku solmu aukwaa vain sillä, että sen kirjoittaa blogiin ja jos ei sillä, niin viimeistään sitten keskustelussa lukijoiden kanssa. Tavallinen päiväkirja ei toimi yhtä hyvin, kun siitä puuttuu vuotovaikutus.
<3
Sulokin on sosiaalinen, tykkää kyläillä ja liikkua. Minä tykkään olla kotona. Ja me molemmat tykätään, kun meillä käy vieraita. Kunhan eivät asumaan jää...
Ihan olet kuin minäkin! Ai että lähteminen on vaikeaa. Ja yhteydenpitäminen. Siksi on mukavaa kun on sellaisia ystäviä, joiden tietää pydyvän ystävinä, vaikka kuluisi pitkiäkin aikoja ilman, että kuuluu mitään. Minulla oli joskus ennen sellaisia vaativia ystäviä, jotka ottivat nokkiinsa, jos en jatkuvasti ollut yhteydessä. He imivät minut ihan loppuun. Ei olla ystäviä enää. Kunpa en itse koskaan olisi kenellekään taakaksi.
:) virtuaalirutistus takas!
Sie se oot kova tyttö häppeemään, sanoi terapeuttini minulle muinoin pilke silmässään. :)
:)
Minäkin olen monet ihmiset taakseni jättänyt, osan ikävissä merkeissä ja osa on vaan hiipunut historiaan. Mutta sitten on näitä, jotka ovat yhä olemassa, suellä jossain, vaikka konkreettisesti ei jatkuvasti tousistamme kuullakaan. Mutta kun kuullaan tai nähdään, kaikki jatkuu siitä mihin viimeksi jäi.
En minäkään usko. Nuorna tyttönä niitä vielä kiinnostuneena tutkin, totesin olevani hyvin tyypillinen rapu hoivaviettiä lukuunottamatta. Mutta sitten ne loput löytyvät nousevista merkeistä ja mistä lie...
Aina ääneen sanominen on hyvä juttu, ettei vaan pidä ihan kaikkea oman pään sisällä. Ilo tuplaantuu, kun sen jakaa, murheet puolittuvat.
<3
Äääh, Heini, saat minut ihan noloksi!!!! ♥
Äläkä tuollaista anteeksi pyydä. En minä ole täällä laskenut, että kuka nyt on surunvalittelunsa ilmaissut ja kuka ei. :D
Kaikilla se on edessä, jos ei satu itse olemaan se ensimmäinen kuolija. Minulta ei ole koskaan aiemmin kuollut ketään läheistä. Yksi Sulon kaveri, ja siskon exä ovat tuntuneet nuorina kuolleina niiltä pahimmilta, mutta suoranaisesti ihan lähelle se kuolema ei ole missään vaiheessa tunkenut. Niitä ei-ihan-lähelle osuvia tuli kiihtyvällä tahdilla ja me ihan oikeasti pelkäsimme, että pian se osuu kohdalle. Mutta kai siitäkin selviää, kun se omaan perheeseen napsahtaa. Lopulta.
Nyt ei tunnu enää niin pahalta, sillä äiti alkaa olla tolpillaan/tolkuissaan ja pystyy jo hoitamaan itse asioitaan. Isiä itken yhä, ja minusta se on vain hyvä asia. Ne itkut tulevat ihan arvaamatta, yhtäkkiä. Sillon, kun se omituista omituisempi ajatus tulee päähän, että isiä ei ole enää olemassa. Ei ole olemassa, ei ole.
Kaikki hänen työkalunsakin ovat tuossa pakettiauton perässä, niinkuin ennenkin, valmiina seuraavaa työpäivää varten. Mutta ei sitä työpäivää enää tulekaan. Nyt minä aloin taas itkeä! :)
Hmmm.... ei ketään voi moittia kommentoimattomuudesta. Silloinhan se syy on kirjoittajassa, jos ei pysty tuottamaan tekstiä, joka herättää ajatuksia tai vastakaikua. Itse olen valtavan kiitollinen jokaisesta kivasta kommentista.
Ja vähän kyllä hätäännyn, jos joku postaus ei aiheuta mitään kommentteja. :P
Smalltalk... apua! Minäkin kykenen olemaan ihmisten keskuudessa vain silloin, jos ei tarvitse itse olla keskustelua kannattelemassa.
Varmaan blogimaailma kyllä vetääkin puoleensa just meidänkaltaisia ihmisiä, joille tavallinen kanssakäyminen ei ole helppoa. Samalla lailla minulle oli todella tärkeä paikka muinoin eräs chat. Ne virtuaaliset juttukaverit siellä olivat minulle pahassa elämänvaiheessa se ainoa, mikä piti jokseenkin elossa.
On tosiaan ehkä vähän vanhanaikaista ajatella, että nettikaverit olisivat jotenkin huonompi juttu kuin livekaverit. :)
♥♥♥
Joskus olisi hyvä, jos osaisi pitää totaalisen anonyymiä blogia. Silloin saisi sanoa ihan mitä vaan ja tuulettaa ihan täyttä päätä. :)
Voi sinäkin hyvin, äläkä väsytä remonttihommissa itseäsi liiaksi!
Kiitos, Reina. ♥
Aivan, VUOTOVAIKUTUSPA hyvinkin! Se on sitä, että kun säiliö täyttyy, jostain pitää saada tavaraa pois... Meillä oli siskoni kanssa jossain vaiheessa tapana aloittaa puhelu tyyliin "Nyt on taas säiliö täynnä...." Ja se vuorovaikutus myöskin.
Eläpä nolostele! :) Siis apua, kirjotin ensin että eläpä molostele! :D :D Oli pakko korjata, kuulosti liian härskiltä. En ajatellutkaan, että olet laskenut ja ajattelet, että miksi se ja se ei ole ottaneet osaa. Huomasin vain itsestäni, että se tuntui aluksi aika vaikealta jopa kirjoittaa, vaikkei tarvinnut edes kasvotusten sanoa ääneen, että tuntuu pahalta toisen puolesta.
Sinun äidillä tuntuu olevan hyvä ja läheinen tukijoukko, joten kyllä se siitä ihan varmasti helpottuu. Anoppini on menettänyt miehensä työtapaturmassa, ja oon monesti miettinyt, että miten ihmeessä sellaisesta kriisistä voi päästä yli. Kyllä sen huomaa, että sellainen on jättäny jälkensä. Mun mies oli vasta viiden vanha pieni poika, kun tämä on tapahtunut, joten ei muista siitä juuri mitään. Toisaalta hyvä, mutta toisaalta taas ei kerennyt oppia kunnolla tuntemaan omaa isää. Vaikka suru ja ikävä tuntuu välillä niin pahalta, sulla on ihanat muistot isästäsi! :)
Minäkin mietin, miten äiti voi ikinä päästä yli. Sellaiseen ei voi varautua, sellaista ei voi kuvitella etukäteen. Että jää itse henkiin ja toinen yhtäkkiä vaan kuolee vieressä. Kun omalle kohdalle ajattelen vastaavaa tilannetta, niin ihan takuulla tarvitsisin ammattiapua.
Ja sitten mietin niitä, joilta on kuollut lapsi. Se on varmasti pahinta kaikeasta. Ja silti tunnen niitä, jotka ovat selvinneet sellaisestakin. Järjissään. Uskomattomia naisia.
Lähetä kommentti