... niin paheneeko se pelko sillä, että siitä kertoo julkisesti, vai helpottaako se oloa? Helpottaa, niinhän?
Olin tuossa alkukesällä jotenkin voimani tunnossa ja neljänkympin kriisini vuoksi halusin ylittää itseni oikein kunnolla ja kohdata kaikki pelkoni. Siksi menin suinpäin lupautumaan Seinäjoen Käsityömessuille mukaan, mutta en turvallisesti omaan Riepukioskiini piiloutuen, vaan osana Taito-lehden porukkaa.
Ensinnä matkustan junalla Helsingistä Seinäjoelle ja takaisin erityisessä Kässävaunussa. Olin jo aikeissa perua kauhuissani koko homman, mutta sitten totesin, että nimeni löytyy jo markkinointimateriaalista: "Mukaan matkalle lähtee innokkaita ja suosittuja bloggareita, muun muassa Ilun Handun Ilu ja Susannan Työhuoneen Susanna." Ilu on varmasti suosittu ja innokas, mutta itse en koe olevani kumpaakaan. Miten olisi "pelokas ja ahdistunut"?
Sinne Kässävaunuun siis myydään lippuja kaikelle kansalle. Mukana vaunussa on Anne Berner kertomassa lastensairaalahankkeesta ja kaikki matkallelähtijät saavat Novitan tuotekassin. Siellä tehdään käsitöitä ja jutellaan mukavia yhdessä. Juna lähtee aamulla Helsingistä ja palaa illaksi takaisin. Siinä välillä ehtii ravata monta tuntia käsityömessuilla. Tämä siis lauantaina 4.10.
Tuosta junamatkasta vielä selviytyisin, mutta pahin tapahtuu perillä messuilla. Lainaus esitetekstistä: "Taito-lehden toimituspäällikkö Tiina Aalto haastattelee messuvierasbloggareita aivan Jukka Rintalan kuohuviinibaarin kyljessä."
Haastattelee! Mikrofoni! Yleisöä! Apua! Paniikki! Kuohuviiniä!
Tämä on se minun pahimmista pahin pelkoni; joutua puhumaan yleisölle. Minä menen hikiseksi ja punaiseksi jo kahvipöydässäkin, jos siinä sattuu olemaan enemmän väkeä kuin Sulo. Lukiossa aloin itkeä, kun minun oli luettava aineeni luokan edessä. Opiskeluaikana selvisin lopputyöni esittelemisestä omalle luokalleni vain siksi, että olin niin kuumeessa, etten tajunnut, mitä tapahtuu. Ja tässä jokunen aika sitten, kun opiskelin nettisivutouhuja ja jouduin osana näyttötutkintoa puhumaan englantia luokalle ja arvioijalle, minä lähinnä kiroilin heidän edessään.
Mielestäni ihmiset, jotka väittävät, että esiintymispelosta pääsee vain esiintymällä, ovat joko idiootteja tai suuria valehtelijoita.
Niinpä voitte varmaan kuvitella, miten paljon tuo Seinäjoen kuohuviinibaarin haastattelutilanne minua hirvittää. Mitä siellä tapahtuu? Joko minä pyörryn, oksennan, pissaan housuuni, itken tai kiroilen. En voi ymmärtää, millaisessa mielenhäiriössä menin sanomaan "kyllä" tällaiselle ehdotukselle. Jos olisin kesällä 2008 tiennyt, että blogia kirjoittamalla päädyn tähän tilanteeseen, en olisi ikimaailmassa edes alkanut kirjoittaa! Mitä sanottavaa minulla muka edes on kenellekään? Mikä minä olen sinne esille menemään, en yhtään mikään!
Vaikka kirjoitan tätä nyt ehkä paikoin hiukan humoristiseen sävyyn, voin vakuuttaa, että tästä on huumori kaukana. Blogitekstin kirjoittaminen on kivaa ja luontevaa ja sen voi tehdä pilke silmäkulmassa, mutta se on kaukana siitä, että minun pitäisikin kohdata kuulijat silmästä silmään ja puhua ääneen. Puhua mikrofoniin! Omalla naamallani!
Jos siis haluatte olla todistamassa elämäni nolointa tilannetta, tervetuloa messuille.
46 kommenttia:
Hei Susanna!
Elä sie hättäile! Usko pois vaan, niin kaikki menee hyvin siellä Seinäjoella!! Oot vain ihan oma ihana ihtes, etkä mitään muuta. Ja se haastatteluhan menee niin, että haastattelija tekee siulle kysymyksiä ja kyllä sie niihin osaat vastata! Siulla on ihanat tuotteet ja sie osaat niistä kertoa, ihan niinkun tässä blogissasi! Eikä se haittaa, jos punastelee tai takeltelee, sillon on vain se oma ite aitona! Hienoa, että sinua on pyydetty mukaan, menoksi vain ja onnenpotkuja matkaan! Seinäjoelle on niin pahuksen pitkälti täältä itärajalta, on ollu haaveena joskus käydä siellä messuilla. Tsemppiä ja intoa, toivottelen!!!
Tsemppiä :) Mielenkiintoisen kuuloiset messut!
Mut hei, jos sie oksennat, kiroilet ja pissaat housuun, niin ainakaan siun ei tarvi sitten enää koskaan mennä sinne uudelleen <3
No joo. Inhottavaa. Mut sie selviät siitä kyllä. Sie olet selvinnyt sellaisista jutuista, että tämä on kärpäsen kakkaa siinä rinnalla.
Hei, ihan varmasti sä selviät siitä hienosti! Sussa on voimaa ja sisua enemmän kuin arvaatkaan! Kaipa siellä messuilla tapahtuu niin paljon kaikenlaista, että voit ajatella ja rauhoittaa itseäsi sillä, että kuulijoita tuskin on koko hallillista kerrallaan. Keskityt vain siihen yhteen, joka sua haastattelee ja olet oma itsesi. Veikkaan, että siellä on monen monta kailtaistasi messuyleisössä.:)
Esiinnyt siis kuohuviinikojun yhteydessä? Nou vöriis! Ei muuta kuin naukkailet muutaman annoksen ja sitten iloisen välinpitämättömän onnellisessa mielentilassa hoidat homman kotiin :) Yritä olla ajattelematta sitä. Aika raksuttaa eteenpäin tasaiseen tahtiin, mikä tarkoittaa, että aivan sama mitä teet, homma on kohta ohi.
Tsemppiä kovasti, uskon että selviät hommasta oikein hyvin! Mitä minä olen sinua nähnyt ja kanssasi jutellut, niin olet just sellanen kuin blogista saa kuvan: iloisen pirskahteleva ja hauska! Eli siis et yhtään takelteleva ja sen oloinen, että olisit kauhuissasi, vaikka joku uppo-outo yhtäkkiä puhuttelee sua. Mä ehdotan, että otat tosiaan siitä naapurikopista sitä kuohuvaa lasillisen ja sitten vaan annat mennä!
Hirmuisen symppistä mainontaa! Toivon tosiaan, että kuohuviini pelastaa tilanteen. Inhoan itsekin esiintymistä (ja hammaslääkäriä) yli kaiken ja jo nyt panikoin kuuauden päästä olevaa pikku työjuttua, jossa pitäisi vartin verran puhua vieraille, plöh. Tiedän todellakin tunteen.
Tuo "avautumisesi" jo osoittaa että olet vahva ihmisenä! Se on inhottava tunne tuo pelko ja jänskättäminen mutta hei! Jukka Rintalakin on VAIN ihminen! "Rohkeus ei ole sitä että ei pelkää, rohkeus on sitä että tekee siitä huolimatta että pelkää"!!!
Joo, just näin Rintalan Jukan S-kaupassa ja samaa ruokaa se näyttää syövän kuin mekin ;) Tiedän tunteesi kun olen itse samanlainen - jännitän parturin tilaamistakin. Olet hurjan rohkea ja selviydyt varmasti tulevasta haasteesta omana itsenäsi!
Hengitä syvään, nappaa skumppaa ja mene Janne Katajan selän taakse piiloon, hänellä juttu luistaa..
Ei vaineskaan. Ajattele vain, että se on pieni hetki ja luultavasti kukaan ei edes huomaa että jännität. Se on nopeasti ohi ja luultavasti et muista siitä mitään sen jälkeen, niin ainakin minulle käy. Uskon että saat rohkeutta ja kelpaat kyllä kässäkansalle sellaisena kuin olet. Tsemppiä!
Voi sua, voin niin tuntea tuon ahdistuksen! Ite oisin tuossa tilanteessa ihan paniikissa. Eiköhän se mene kuitenkin hyvin ja varmasti kun tuosta selviät, on niin hyvä mieli! Se mikä ei tapa, se vahvistaa, ja tämä on varmasti juuri sellainen koettelemus. Minä oon tuolla messuilla myymässä, joten voin tulla kannustamaan ja pitämään peukkuja pystyssä :)
Hyvin se menee, usko pois! Itse olen selviynyt työhöni toisinaan liittyvistä esiintymisistä ja presentaatioista mielikuvaharjoittelulla (siis hetki hetkeltä kuvittelen miten tilanne etenee, miltä se kropassa tuntuu, miten liikun jne.) ja miettimällä kaikki mahdolliset kysymykset/vastaukset etukäteen.Samoin mietin, mikä voisi olla pahinta, mitä tapahtuu, ja jos se tapahtuisi, niin mitä sitten tapahtuisi? Yleensä tässä kohtaa huomaa, ettei mitään oikeasti niin katastrofaalista voi edes käydä, etteikö siitä selviäisi. Ja hetkeä ennen nakkaat yhden skumpan naamariin ja kuvittelet läsnäolijat ilman vaatteita niin avot! :) Tsemppiä!
Hurja tilanne sinulla! Tuli mieleen tällainen käytännön ehdotus: varmaan saat siltä Tiina Aallolta kysymykset etukäteen. Koska sinun on helppo kirjoittaa tänne blogiin meille, niin kirjoita meille vastaukset niihin kysymyksiin tänne. Sitten vain luet ne samat vastaukset siellä messuilla. Me voidaan vaikka kommentoida niitä vastauksia ja kannustaa!!
Te olette niin kannustavia. Toivottavasti olette oikeassa ja minä selviän siitä ilman mitään puolen vuoden masennussyöveriä.
Kuoharia en uskalla ottaa, sen vaikutukset kun ovat vielä arvaamattomammat kuin jännityksen! Todennäköisesti jalkani menisivät löperöiksi ja sitten tulisi uni. Ellen sitten alkaisi itkeä!
Uskoisin saavani kysymykset etukäteen. En tiedä, onko se hyvä vai huono juttu. Jos opettelen ne ulkoa, saatan jännittää sitäkin!
Hirmu hyviä neuvoja näissä teidän kommenteissa. Lueskelen näitä eestaas ja melkein vahingossa uskon, että tuosta on sittenkin mahdollista selvitä. Ja ihan totta, mitä se loppuken lopuksi haittaisi, vaikka itkisinkin... Ei siihen koko maailma kaatuisi kuitenkaan. Ehkä.
Tämä jotenkin kolahti ja myönnettäköön että naurattikin. Oijoi, tsemppiä täältä Lapistakin! Minäkin uskon sinuun. Sinulla on varmasti paljon sellaista kässäpääomaa joka kiinnostaa kuulijoita. <3
Susanna, unohda itsesi ja keskity asiaasi, josta olet innostunut! Puhut niistä asioista, joista tiedät maailman parhaiten. Jos tulee kysymys, johon et osaa vastata, sanot vaan, ettet ole sitä ajatellut tai että et osaa vastata, seuraava kysymys kiitos! Minä olen puhunut julkisesti aika paljon, mutta tiedän silti tarkalleen, miltä noin hirveä jännittäminen tuntuu. minä nimittäin jännitin englanniksi puhumista vielä yliopistossa niin paljon, että aloin itkeä opettajan edessä, kun hän pyysi selvittämään asiani englanniksi! Meinasin pyörtyä ja jouduin istumaan. En saanut sanottua asiaani kuin suomeksi. Suomeksi taas olen puhunut vaikka miten isoille joukoille pahemmin jännittämättä. Onneksi tuo englanninpuhumislukkokin katosi, kun tapasin mieheni ;) Eli pahatkin lukot saattavat aueta!
Ooo! Mä oon ihan hirmuisen ylpee susta, että oot menny lupautumaan tollaseen!
Tiedän iitestäni, ettei tollanen oo helppoa, saati ne hiton esiintymispaineet on ihan täyttä tuskaa. Mulla on itselleni tullut jostain kauheita ongelmia olla esillä, mikä on varsin inhottavaa koska oon pienestä pitäen halunnut olla esim. teatterin lavalla, esiintyä ja loistaa. Mut sitten vuosien kiusaaminen johti siihen, etten halunnut edes puhua ihmisten edessä, en edes puhua tuntemattomille. Mutta tää on hirmusen iso ja hieno juttu, onneks olkoon! Vaikka se pelko syökin sua nyt matkalla sinne junaan ja todennäköisesti oot ihan hermoraunio siellä, se vie sua eteenpäin. Pelko ja perääntyminen ei taas vie, ne on taas yks syy olla osallistumatta jatkossakin tollasiin!
Mä niiiiin tiedän ton tunteen. Pahinta koulussa oli ikinä esitelmät. Nytkin kirjoitan mielelläni blogia yksin kotona mut mua ei tulla ikinä näkemään missään lavalla esillä, isot ihmismäärätkin ahdistaa enempi ja enempi, mitä vanhemmaksi tulee...
Kääk! Minä sain juuri tänään tiedon, että pääsen esittelemään teoksiani erään taidefestivaalin portfoliokatselmukseen. Ensimmäinen reaktioni oli "voi paska", seuraava "kaikkeen typerään sitä pitääkin hakeutua". Minä joudun tosin puhumaan vain yhden henkilön kanssa kerrallaan, mutta keskustelu käydään englanniksi ja aihe on hankala. En oikein hallitse ns. taidepuhetta, vaikka taiteilijana minun kai pitäisi...
Oletko koskaan kokeillut ottaa beetasalpaajaa esiintymisjännitykseen? Minulle siitä on ollut paljon apua, sillä silloin ei tarvitse miettiä, näkyykö jännitys ulospäin. Olo myös tuntuu vähän rauhallisemmalta, kun sydän ei tunnu rinnassa pauhaavalta rumpuseltiltä. Aluksi pidin lääkitsemistä tuollaisen asian takia ihan typeränä, mutta sitten päätin, että on ihan turhaa yrittää kärvistellä jos apua on saatavilla.
Hassu :D Vaikka ei todellakaan ole hauska aihe. Hitto mua ei kyllä saisi moiseen! Sä olet Susanna rohkea nainen. Ettäs tiedät.
Tapahtuma kuullostaa mielenkiintoiselta. Jos tilanne olisi toinen, voisin jopa raijata ahterini paikalle.
Olipa kerran kumminkaiman veljenserkku, joka piti luentoa isolle kongressiyleisölle. Poistuessaan lavan sivulta hän valitsi väärän oven ja joutui siivouskomeroon. Kokouksen puheenjohtaja huomasi tapahtuneen, ja meni hakemaan luennoitsijaa pois komerosta. Pakkohan sieltä oli ulos tulla, joten eleettömästi, pieni hymy kasvoillaan luennoitsija poistui puheenjohtajan saattamana lavalta, ja sai raikuvat aplodit. Eikä hän enää koskaan jännittänyt mitään esiintymistä. Joten jos selviää siivouskomerosta hengissä, niin selviää mistä vaan. Sinäkin tapahtumasta, jossa on saman intohimon kanssasi jakavia tavallisia pulliaisia :)
Hujui! Hirmuisen jännä paikka olis itsellekin tuo. O_o
Onko sulla mahdollisuutta saada mukaan hämääjä? Hämääjä on sellainen, jota muut tuijottaa sen sijaan että tuijottais sua. Kana olis hyvä. Mutta jos ei kanaa voi ottaa, koirat ja lapset on hyviä myös. Vähiten olen jännittänyt esiintymistä silloin, kun esiinnyin yhdessä lasten kanssa. Mää olisin voinut vaikka kuolla lavalle eikä kukaan olis huomannu, kun kaikki tuijotti niitä lapsia. Jos ei sopivia mukuloita löydy kanniskeltavaksi, ainahan sulla taskuun yksi Playmobil mahtuu henkiseksi tueksi. Et oo yksin sitten.
Ja sen hei muistat, että se on juontajan/haastattelijan tehtävä pitää keskustelu käynnissä. Haastattelija on epäpätevä, jos jättää haastateltavan jäätymään ja sönköttämään keskenään. Asiansa osaava haastattelija osaa kyllä rennosti auttaa eteenpäin jos oma runosuoni tyrehtyy. Ja ehkä sun tarvii puhua vaan ittestäs. Se on siinä mielessä helppo aihe, ettei tartte opetella mitään ulkoa.
Kysymysten lukeminen etukäteen voi olla hyväksi - tai sitten ei. Itse menisin ilman kysymyksiä, koska jos luen kysymykset, keksin niihin yleensä jo jotain vastauksia, ja sitten tositilanteessa luulen että minulla on vastaukset ja yritän sanoa ne mutta tuleekin sohlattua replat. Menee änkyttämiseksi ainakin minulla. Mutta kun ei ole päässä valmista vastausta, niin sitten puhuu mitä sylki suuhun tuo ja se yleensä käykin liukkaammin kuin ulkoa opeteltu juttu.
Tena housuun ja ämpäri kainaloon niin olet valmis lavalle. Niin ja nessut mukaan kans jos itkettää. Pyydä että suuntaavat kirkkaimman spottivalon suhun: kun itse on ihan häikäistynyt, ei tajua että siellä kirkkauden toisella puolella on ihmisiä (testattu, toimii!). Pyydä että oma lavavuorosi siirrettäisiin ihan ensimmäiseen mahdolliseen hetkeen, niin koettelemus olisi nopeasti ohi ja voisit rentoutua loppupäivän eikä tarttis kärvistellä pitkään (tää on mun taktiikka, kaikki luulee että rakastan esiintymistä kun aina haluan olla ekana esillä, mutta se johtuu vaan siitä etten kestä sitä jännitystä).
Ja ennen kaikkea palkitse itsesi jälkeenpäin.
Oi voi, voin kyllä kuvitella millainen kauhistus tämä on! Itsekin jännitän esiintymistä ihan älyttömästi, ja niinpä siinä kävi että nykyisessä työssäni opetan erilaisia ryhmiä... Minulle itselle parhaiten toimii se että sanoo heti alkuun että minua jännittää ja pelottaa ihan älyttömästi. Lisäksi mietin usein että opettaessaan olen opettaja, joke ei siis ole sama persoona kuin minä, vaan eräänlainen kilpi tai suoja? En tiedä saako tuosta nyt ajatuksen päästä kiinni, mutta ehkä?
Suosittelen myös tuota jo mainittua mielikuvaharjoittelua. Voit myös ilmaista haastattelijalle, että jännität tosi paljon. Voisitte yhdessä vaikka harjoitella vähän ennen h-hetkeä. Itse kyllä lukisin kysymykset tosi tarkkaan etukäteen ja miettisin ainakin suuntaa antavat vastaukset valmiiksi. Sanatarkkoja vastauksia kun ei kuitenkaan tositilanteessa muista. Keskity vain haastattelijaan ja unohda muut ihmiset.
Käy mielessäsi läpi myös se tunne, joka tulee kun olet selviytynyt tilanteesta: Olet voittaja, oman pelkosi kohdannut voittaja!
Muista, että vastaamiseen saa käyttää aikaa, ei kaiken tarvitse tulla kuin tykin suusta. Käytä täytesanoja jos haluat lisää miettimisaikaa. Voit myös aina sanoa: "Olipa hyvä kysymys, täytyypä oikein miettiä...Sanoisin tuohon, että oikeastaan minusta tuntuu, että...." Ota aikaa itsellesi, hymyile ja ole oma itsesi! Pärjäät kyllä!!
Ja jos tulee änkytettyä, pissattua, oksennettua tai itkeskeltyä niin, hei ,se on vaan inhimillistä. Kukaan meistä ei ole täydellinen!
Kuulostaap niin tutulta tuo esiintymisjännitys.. tai paremminkin esiintymiskauhu. Itse olen kans itkenyt luokan edessä lopputyötä esitellessäni, sitä ennen lähes pyörryin.. tajunta kävi poissa sekunnin ja sain just napattua kiinni pöydästä.. Absurdia on se, että pystyn kyllä juttelemaan vieraidenkin ihmisten kanssa ihan suhteellisen luontevasti ja moni ihmetteleekin, miten minä muka voin niin paljon jännittää. Olen myös kuullut nuo "kaikkia jännittää, sehän on vaan positiivista" jutut... blaa blaa.. mutta mitä positiivista on siinä, että taju lähtee ja kädet sheikkaa ja jälkeenpäin on kuin zombi, joskus jopa tuntikausia..? ei sitten niin mitään. Duunipaikatkin mulla tahtoo mennä ohi, koska työhaastattelussa olen kuin puupökkelö. En saa sanaa suustani tai sönkötän jotain samaa asiaa eri sanoin. Voin kertoo että v*tuttaa. Miksei sitä voi olla ihan normaali oma itsensä..? Heti kun mukaan tulee jonkinnäköistä arviointia, menee mulla homma ihan reisille.
Ja mikä onkaan silti ollut haaveiden harrastus jo vuosia...? Arvaas... No teatteri. Toissatalvena sen sitten uskalsin aloittaa.. Ja lavalla hilluin Ihmemaan Liisan kanssa Herttakuningattarena ja uhkailin poikkaisevani päitä. Enkä pyörtynyt, en itkenyt, ja muistin vuorosananikin!!! Mutta enhän siellä ollut minä. Se oli joku muu, jolla oli naama maalattu valkoiseksi.. ;) Aika työvoitto kyllä. Ja jep, nyt kun tuo napero jo pärjää ilman äitiä (ja tissiä) iltoja, ilmottauduin taas opistoteatteriin! Ja olen innoissan.. ja paniikissa!!! :)
Kiitos ja anteeksi! :) Ja sitä vielä, että kiitos, kun kirjoitat kaikenlaisista hankalistakin aiheista. Tää on ku jotain vertaistukee. :) Olen melkein koko kesän ollut blogimaalimasta lipetissä, mutta nyt tuntui hyvältä tulla taas lueskelemaan!!
Hienoa, että lähdet! Tuollaiselle jutulle ei todellakaan sanota "Ei"!
Mä pelastan sut ja piilotan - tiedät kyllä mihin, muttei kerrota muille - jos tilanne näyttää karkaavan käsistä :D
Mua ei ihan järkyttävästi esiintyminen jännitä, mutta voi nolous: sen verran kuitenkin että kuulostan ihan heliumia hönkineeltä minnihiireltä.
Mä pelkäsin lapsena ihan kauheasti olla esillä ja minua jännitti ihan kaikki esiintymiset ja katselin maata kun viitoin yleisölle ja en ottanut kontaktia missään vaiheessa. Sitten tuli opettajaksi joka opetti esiintymään niin, että ota se rooli niin älä ole Pirkko vaan ole se ja se.
Sen jälkeen olen aina ajattelut ottaa vain jonkun roolin, ihan kuin olisi joku paita puennut päälle. Eli otan ammattiminän ja puhun sen äänellä. Jos olen opettaja niin otan sen roolin päälle ja olen opettaja. Jos minun pitäisi esiintyä minuna ja omana itsenäni niin se ei onnistu. Ei millään.
Olen esiintynyt härkänä, mummona, sihteerinä, opettajana, bioanalyytikona (joka on ihan mun ammatti), mielisairaana (näytelmässä ei siis oikeassa elämässä ;)) ja jos jossain työn tai luottamustehtävän antamana roolina niin ajattelen sen ihan roolina. _Olen_ se rooli. Kun piti puhua omana itsenäni jossain tilanteessa niin se ei onnistunut. Sekoilin sanoissani ja punastelin ja päätä särki. Jäsenet vapisivat ja sain melkein pyörtymiskohtauksen.
Tämä on myös hyvä kasvamispaikka kun joutuu esiintymään niin voi katsella roolia ja oppia tuntemaan sen ja olla se rooli. Olen joskus pohtinut, että jos en pystykään olemaan itseni lavalla niin tunnenko itseäni niin hyvin kun en pysty katsomaan itseäni tutkistelemalla että kuka sinä olet. Mene ja tiedä.:)
Täällä on annettu jo niin paljon hyviä neuvoja, ettei taida enää olla paljon sanottavaa. Vielä sen kuitenkin lisään, että suurin osa esiintymispelosta on kasvojen menettämisen pelkoa. Yleensä se on aivan ylimitoitettua: itsestä pieni punastuminen tuntuu kamalan suurelta, mutta todellisuudessa yleisöstä ei kukaan sitä edes huomaa! :) Itselleni suurelle yleisölle puhuminen ei ole ongelma, mutta nyt olen olosuhteitten pakosta joutunut opettelemaan soittamista toisten kuullen. Se on KAMALAA! Mutta vähitellen, kun olen vain sitkeästi mennyt tilanteisiin, välillä itkien soittanut, välillä niin jännityssumussa, etten edes tiedä, missä olen, on se alkanut sujua. Vähitellen olen alkanut uskoa siihen, että minä en ole sen huonompi ihminen, jos soitan yhden nuotin väärin tai alan itkeä tai... Kuulijat ovat yleensä armollisia, niin varmasti sinunkin esiitymistäsi kuuntelevat. Itse olen yrittänyt usein ajatella, että esiinnyn jollekulle tutulle ja turvalliselle ihmiselle, äidille, hyvälle ystävälle, kenelle vaan. Hänestä voi tietää, että hän hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen, vaikka epäonnistuisin omasta mielestäni täydellisesti.
Niin, se vain on karu totuus, että esiintymistä oppii vain esiintymällä, niin inhottava lause kuin onkin. Kun niistä muutamista esiintymisistä on jäänyt mieleen vain kauhun ja epäonnistumisen tunne, ei ole ihme, että kaikki kertaantuu ja aiheuttaa vain lisää kauhua seuraavilla kerroilla. Mutta kun esiintymisiä alkaa olla takana useampia, kauhu vähitellen lievenee ja alkaa muistaa myös hyviä hetkiä, joskus jopa nauttia tilanteesta. :) Paljon lämpöä, rauhaa ja valoa valmistautumiseen! Sinä selviät kyllä.
Voi ihme, miten mielettömän hienoja viestejä täällä on. Minulla on ollut tietokone pois töpselistä pari päivää jatkuvan ukkosuhan takia ja kännykällä kommentoiminen on ihan mahdotonta. Anteeksi, kun en ole nyt tällä kertaa jokaiseen vastannut erikseen. Lukenut olen kaikki, moneen kertaan.
Tästä kommenttiosiosta muodostui ihan mahtava oppimateriaali jännittäjille. Ainakin kun itse näitä luen, niin tulee monesta jutusta oivalluksia, että no niinhan tuo onkin. :)
Tuo Siipan mainitsema betasalpaaja on sellainen juttu, että suosittelen kokeilemaan. Joillakin se oikeasti toimii. Minulle se ei tuonut apua, kun olen sitä saanut aikanaan yleiseen sosiaalisten tilanteiden paniikkiini. Se kyllä piti sydämen lyönnit kurissa, mutta se tuntui minusta kahta pahemmalta. Paniikki ja kauhu kun pysyivät, ja sydän olisi halunnut hakata hulluna, mutta se ei pystynyt siihen.
Vaikka kuinka sanot voi paska, niin minä onnittelen sinua! :)
Eikös teatterimaailmassa tavata antaa niitä onnenpotkuja pepulle! Potkis! Hienoa, että olet uskaltanut!
Aivan kuin minun menneisyydestäni! Olin koulussa aivan mahdoton jännittäjä, en yksinkertaisesti pystynyt pitämään esitelmää. Mutta esiintyminen on TODELLAKIN paras lääke siihen. Muutamia onnistuneita tilanteita ja olen kokenut jopa iloa esiintymisestä. Luule, että nykyään tuskin tulee tilannetta, missä en uskaltaisi puhetta pitää. Oliko näissä kommenteissa sellainen ohje, että kuvittele kuulijoisen olevsn kaalinpäitä. Kerran yhdessä oikein jännittävässä tilanteessa kerroin aluksi jännittäväni ja että "nyt kuvittelen tämän huoneen olevan täynnä kaalinpäitä". Porukka nauroi ja minä vapauduin. Joskus käytin myös apteekista saatavaa käsikauppalääkettä, mutta en muista sen nimeä. Vakituisesti käyttämäni beetasalpaaja auttaa myös. Kun ei yritä puhua asiasta, josta ei tiedä, eikä yritä olla muuta kuin on, niin pärjää kyllä. Muista myös että kuulijat pääsääntöisesti ovat sinun puolellasi! Saat tästä koitoksesta varmasti positiivista muisteltavaa plakkariisi ja seuraavalla kerralla olet taas astetta rohkeampi...
Minulla ei ole oikeastaan mitään ongelmia puhua suurenkaan joukon edessä, mutta viime keväänä piano-opettajani sai minut narutettua soittamaan pianoa kansalaisopiston kevät konsertissa. Se oli aivan kamalaa! En ole eläissäni jännittänyt mitään niin paljon, kädet tärisivät hillittömästi ja konsertin loputtua minulla ei ollut mitään käsitystä siitä kuinka olin soittanut ja olinko yleensä soittanut koko kappaletta, vai hypännyt jonkun kohdan yli. En jäänyt kuuntelemaan jälkipuheita vaan livistin paikalta heti kun siitä pianon vierestä nousin. Jälkeenpäin opettajai kehui, kuinka hienosti olin soittanut ja että hän tiesi minun saavan hyvät aplodit. Olin aivan ihmeissäni ja oudointa oli että kun sanoin jännittäneeni hirveästi, niin opetteja sanoi ihmetelleensä, kuinka rauhallinen olin eikä ollut huomannut edes käsieni tärinää vaikka oli siinä pianon vieressä esityksen ajan.
Eli ilmeisesti siis yleisö ei huomaa mitään, joten ole vaan rauhassa, ihan sama jos jotain mokaat, ei sitä kukaan huomaa, enkä usko että edes mitään mokaat! Hyvin se menee.
Nuorempana minäkin olin kova jännittäjä, mutta esim opiskelukaverit sanoi aina etteivät huomanneet yhtään että minä jännitin esitelmien yms pitoa. Eli aina se jännittäminen ei näy ulospäin, vaikka sisällä kuohuis kuinka.
Minäkin uskon, että selviät siitä erinomaisesti. Tulen katsomaan haastattelua, sillä olen messuilla myymässä. Kiva olis tavatakin ihan livenä:)
Oijoi, minun jännitys kyllä valitettavasti näkyy päällepäin. :(
Sitä yleisön alastomaksi kuvittelemista suositellaan paljon. Minä en tajua, mitä se auttaa. Vaikka olisivat oikeasti alasti, niin siinähän se kaikki silmät kuitenkin tuijottaisivat minua! Tuo kaalinpääidea olikin uusi. :)
Minäkään en osaa kuvitella yleisöä alasti, tai käyttää esiintyessä yhtään mitään muitakaan mielikuvakikkoja, sillä sitten en pysty keskittymään esityksen sisältöön. Aivoni eivät ilmeisesti kykene käsittelemään kovin monta asiaa samanaikaisesti... Yliopiston esiintymiskurssilla neuvottiin sen sijaan tekemään äänenavausharjoituksia ja vaikka juoksentelemaan rappusia ylös alas juuri ennen esitystä. Etenkin jälkimmäinen toimi yllättävän hyvin. Jotenkin se rentoutti ja vei fyysistä jännitystä pois. Sitä en tiedä, että missä äänenavausharjoituksia voisi realistisesti tehdä. Minusta tuntuisi aika nololta vetäytyä jonnekin vessakoppiin karjumaan :)
Luulen tietäväni miltä sinusta tuntuu. Itse kärsin todella pahasta esiintymispelosta. Jännitykseni ei ole mitenkään verrattavissa normaaliin jännitykseen, vaan sellaista, joka lamaannuttaa aivan totaalisesti. Ja se ehkä helpottaisi hieman jos jännitys ei näkyisi muille, mutta kun jännitysoireeni ovat fyysisiä. Olen oksentanut, melkein pyörtynyt, hikoillut, tärissyt ja menettänyt puhekyvyn kesken esityksen. Ja kuuntelijajoukon ei todellakaan tarvitse olla edes iso. Vähänkin vieraat (ja joskus tututkin) ihmiset kahvipöydässä ja olen aivan sekaisin. En pysty vastaamaan mitään järkevää minulle esitettyihin kysymyksiin. Takeltelen ja joudun kysymään monesti uudestaan, että niin mitä sinä kysyitkään minulta. Huoh. Itse en ole juuri löytänyt mitään helpotusta tähän, muuta kuin etten suostu sellaisiin tehtäviin ja asioihin. Tästä ei nyt varmaan ole mitään muuta apua sinulle, muuta kuin se, että meitä on muitakin. :)
Kaikesta huolimatta toivotan aivan hirveästi tsemppiä ja onnea koitokseen!!
Minä mokasin kerran yhden esiintymisen aika täysin. Luin suomentamiani runoja kapakassa ja aloin täristä holtittomasti. Muistan yhden naisen ivallisen hymyn yleisöstä. Sen jälkeen meni monta vuotta etten esiintynyt ollenkaan. No olipa tämä rohkaiseva kertomus. Mutta nousin kyllä lavalle pari vuotta sitten uudestaan esittämään käännösrunoja. En tärissyt. Huomasin, että jalat alkavat täristä, jos istun ennen esitystä, päätin siis seistä vuoroani odottaessa. Ja se toimi, jalat eivät vispanneet. Tuo junamatka kuulostaa muuten ihanalta, olisi kiva olla mukana, mutta mutta...
Hitto se junamatka alkoi nyt poltella toden teolla. :o Katsotaan...
Hei olen Vike, ja jännitän kaikkea esiintymistä! Puhe loppuu, änkytys iskee, kiukku nousee ja turhautuminen on tapissa. Jälkeenpäin iskee mieletön migreeni.
Silti olen tunkenut vahingossa/tahallaan itseni mitä omituisempiin esiintymisiin. Olen ollut puhumassa koulun vanhemmille ja opettajille pelien ikärajoista (oksensin ennen esityksen alkua. Takeltelin ensimmäiset lauseet läpi, onneksi se oli vain esittäytyminen ehkä hyvä jos kaikki ei nimestä selvää saaneetkaa), pitämässä erilaisia typeriä puheita (yleensä asia hyvä, mutta se ajatus katoaa puhujalta), pitänyt mitä oudompia koulutuksia, ollut kuulluttajana yms.
Juu esiintyminen muuttuu ehkä helpommaksi (ainakin hetkellisesti). Mutta tiedän että siitä selviää. Ja yleensä on olo ihana kun oma osuus on ohi. Migreeni tulee vasta illalla.
Hyvin se menee. Siula on yleisö valmiiksi siun puolella. Noin ilkeästi stereotyyppinen bloggaaja ei välttämättä ole paras puhuja ;) Eli tuskin kukaan odottaa sinun olevan paras puhuja ikinä.
Mieli tekisi lähteä mukaan, mutta taas teinin harrasteet menee äidin harrasteiden ohi. Tsemppiä, mie piän siule peukut pystyssä kun kattelen teinin touhuja :)
Lippu käsityöjunaan hankittu! Eräänlainen hyppy tuntemattomaan tämäkin, en ole Seinäjoen kädentaitomessuilla aiemmin käynytkään. Tuo juna kuulosti niin mahtavalta idealta, että pakkohan siihen on mukaan hypätä.
<3
Hui, tervetuloa matkaan, Elina.
Ja taas kerran kiitän kaikkia teitä, jotka tähän postaukseen olette kommentoineet noita omia kokemuksianne. Selvästi se, mikä toimii yhdelle, ei pelasta toista. Yritän pitää koko messut nyt poissa mielestäni ja keskittyä Käsityökortteleihin, jotka tässä ovat kalenterissa ennen sitä. Näihin teidän vinkkeihin aion palata vielä monta kertaa ennen lokakuuta!
Täysin samat vinkit määkin oisin antanu! Tena, ämpäri ja messuja, vielä jumppapatjoilla päälystetty lava niin pyörtymiseenkään ei kuole.
Lähetä kommentti