Alkukesällä Sulo kertoi minulle "Intti tutuksi naisille" -koulutuksesta, josta oli saanut mainoksen työsähköpostiinsa. Minähän en ole koskaan ollut erityisen isänmaanpuolustushenkinen ihminen ja nuorempana pidin totaalikieltäytyjiä niinä sankareista parhaimpina. En ole erähenkinen, ahdistun ihmisjoukoissa, inhoan hikoilua, palelemista ja kastumista, en pysty nukkumaan edes tuttujen kanssa samassa huoneessa, enkä ole koskaan koskenutkaan minkäänlaiseen pyssyyn. Mutta kun kuulin tästä kurssista, olin heti, että hmmmm...
Kerroin muutamalle lähisukulaiselle harkitsevani lähtemistä ja sain todella lyttääviä reaktioita: "Sie tulet sieltä ekalla maitojunalla kotiin." Niin olin ajatellutkin; kyllä sieltä pääsee pois, jos siellä on liian paha olla. Mutta kun kaikkien asenne oli se, etten minä selviäisi siitä millään, päätin, että minähän menen ja minä selviän siitä vaikka päälläni seisten. Minä vaikka itken ja oksennan koko viikonlopun, mutta en tule kesken pois.
Ilmoittauduin koulutukseen ja sen jälkeen en sitten viitsinyt asiasta muille paljon huudella. Sulo luotti minuun ja kannusti. Ajattelin asian niin, että tuollainen "laita aivosi off-asentoon, ota vastaan käskyjä" on minulle niin absurdi ympäristö ja tilanne, että haluan kokeilla, millaista se on. Olen aina ollut todella surkea ottamaan vastaan neuvoja tai määräyksiä, eikä minua kukaan nykyelämässä edes yritä ohjailla. Jostain syystä halusin myös ylittää itseni nukkumalla teltassa ventovieraiden naisten kanssa kylki kyljessä.
Sitten isi kuoli ja kesä meni pilalle ja muutuin epävarmaksi ja huteraksi, mielenterveys alkoi huojua. Inttileiri alkoikin pelottaa. Suretti sekin, etten ollut ehtinyt isille lainkaan kertoa meneväni tällaiselle leirille. Kun viime perjantaina lähdön hetki sitten lopulta koitti, istuin kotipiahlla auton ratin takana ja itkin ääneen: "Miksi mä oon pannut itteni tähän tilanteeseen?!" Sulo hymyili rohkaisevasti ja lähetti minut matkaan.
Pelkäsin etukäteen, ettei fyysinen kuntoni riittäisi. Mutta todellisuudessa leiri ei vaatinutkaan voimaa, nopeutta tai kestävyyttä. Siitä olisi selvinnyt ihan surkeallakin fysiikalla. Etukäteen pelkäsin myös muita ihmisiä. Facebook-sivulla muut osallistujat olivat kuviensa perusteella fitnesspimuja, dokaajakinkkuja, muotiblogaajamirkkuja ja sensellaisia pelottavia ilmestyksiä. No, kun ne mirkut, misukat ja muut doorikset pantiin kurkkusalaattivaatteisiin, ne muuttuivatkin ihan tavallisiksi, kivoiksi ihmisiksi. Minun ryhmässäni oli ikähaarukka lukiosta päässeestä viisikymppiseen ja se oli oikein mukava juttu.
Päivän opetus: älä koskaan muodosta ennakkokäsitystä ihmisestä pelkän Facebookin profiilikuvan perusteella!
Fyysistä kuntoa siis ei vaadittu, mutta sen sijaan leirillä piti kestää nälkää, janoa, väsymystä ja pissahätää. Piti kestää sitä, että ruoka koostuu 90-prosenttisesti vehnäjauhosta ja sokerista. Kaikki nuo ovat juuri niitä asioita, joita minä en kestä. Väsyneenä ja nälkäisenä minä muutun hirviöksi.
Ja totta puhuen, saatoin ehkä hetkittäin ollakin sellainen. Saatoin jossain kohtaa ehkä ärähtää että no minäpä sitten haen niitä tuohia ja saatoin ehkä marssia teltasta ulos kontaten ja "ovi" paukkuen: ffflop.
Ehkä.
Mutta pääasiassa leirillä oli kivaa, kivempaa ja kivointa.
Harjoittelimme marssimista, kääntymistä, seisomista jäykkänä (lepo) ja vielä jäykempänä (asento). Opimme suunnistamaan kompassin avulla, sitomaan telttanarut nerokkaasti, rakentamaan paarit takeista tai ihmisistä. Opimme asentamaan telamiinan, viuhkamiinan ja kylkimiinan. (Tätä Sulo nauroi jostain syystä ihan katketakseen.) Saimme kurkistaa pimeänäkökiikareiden läpi. Mutta mikä parasta: saimme ampua.
En ole koskaan tuntenut minkäänlaista vetoa aseisiin. Minusta ampumista harrastavat ovat outoja ihmisiä. Mutta kun pääsin testaamaan ensin ekokivääriä (leluase, sellainen Speden Spelien pyssy) ja sain heti ensi yrityksellä 90 pistettä sadasta, aloin innostua.
Sitten siirryimme oikeisiin pistooleihin. Niiden käsittely ei meinannut minulta alkuun sujua lainkaan, mutta tarpeeksi monen toiston jälkeen opin lataamaan oikein. Ampuma-asento seisten oli minulle vaikea ja se olikin ehkä se ainoa tilanne koko leirillä, jossa olisi tarvittu vatsa- ja reisilihaksia.
Ammuimme oikeilla panoksilla. Ruudin käryä, kovaa pauketta, potkivia aseita. Ensimmäinen yritys meni upeasti; pelkkiä kymppejä ja ysejä. Olin ihan liekeissä. Sitten tuli kisa ja tulokset kirjattiin ylös. Suoritukseni lorpsahti alas saman tien. Jännitys, väsymys ja makaroninsyönti tekivät tehtävänsä. Silmäkulma saattoi kostua ja tuli koti-ikävä. Kouluttajat olivat kyllä uskomattoman kannustavia ja ihania, enkä tipahtanut kokonaan henkiseen syöveriin.
Lopuksi pääsimme kokeilemaan reserviläiskivääriä. Se oli rynnäkkökivääri, jossa ei ollut sarjatulimahdollisuutta, näin ymmärsin. Ja voi että minä löysin oman paikkani siinä hommassa! Ammuin hienoja tuloksia, ja kisassakin napsin 91 pistettä sadasta. Kylläpä siinä mieli kirkastui ja koti-ikävä unohtui. Olisin mielelläni pötkötellyt ampumassa vaikka koko päivän.
Yksi hyvin olennainen hetki henkilökohtaisella tasolla tuli vastaan, kun harjoittelimme miinoittamista. Kun kouluttaja selitti, miten 90 ammusta kimpoaa viuhkamaisesti kohti jalkaisin lähestyvää vihollisjoukkoa, minulle tuli todella paha mieli. Kutsukaa vaan vihollisiksi, mutta ihmisiä ne vihollisetkin ovat. Ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä täysin syyttömiä yhtään mihinkään. Minut valtasi erittäin voimakas tunne siitä, että tämä kaikki on pohjimmiltaan vain VÄÄRIN, ihan todella pahasti väärin. Maailmassa ei kuuluisi olla olemassa sellaisia miinoja, eikä missään koskaan kenellekään saisi tulla eteen tilannetta, jossa sellaisen laitteen kanssa pitäisi olla tekemisissä. Koko perimmäinen idea on aivan sairas. Tunnetta on vaikea selittää, mutta pasifisti itsessäni vahvistui. Mikä meissä ihmisissä on vikana, kun emme osaa elää sovussa?
Vaikka minä saavuin eilen illalla kotiin Sulon halaukseen itkien väsymystäni ja iloani, ja vaikka minulla oli paikoin leirillä ihan kamalaa, olen todella onnellinen ja ylpeä siitä, että menin ja uskalsin ja selvisin. Tämän viikonlopun aikana sain totaalisesti unohtaa työt, murheet, huolet ja tulevat velvollisuudet. Ainoa asia, johon aivoja tarvitsi, oli se, että kykeni erottamaan oikean ja vasemman.
Maanpuolustuskoulutusyhdistys on se taho, joka järjestää tällaisia kursseja. Ihan oikeasti suosittelen joskus kokeilemaan, jos teistä yhtään siltä tuntuu. Menkää ihmeessä mukaan, jos ette pelkää käydä kakalla ovettomassa vessassa, eikä teille ole ongelma pyytää vessapaperirullaa viereisellä reijällä istuvalta vieraalta ihmiseltä. (Kaikkeen tottuu ja ehkä tuokin asia olisi parin päivän päästä jo ollut ihan helppo nakki.)
Suosittelen myös ottamaan proteiinipatukoita evääksi, sillä 18 tunnin päivän aikana ruokaa tarjottiin vain neljästi. Ja kun se ruoka koostui makaronista ja vaaleasta leivästä, ei nälkä pysynyt loitolla vaikka mätin jättilautasellisen vatsaani. En uskalla edes miettiä, millainen rääkyvä paskapää olisin ollut ilman omia salaeväitäni. Kun kurssin lopuksi palkittiin parhaat ampujat ja muuten ansioituneet, minäkin sain yhden kyseenalaisen palkinnon. Viittasin muiden mukana, kun iso herra kysyi, kenellä oli viikonlopun aikana nälkä. Sitten hämmennyin ja punastuin, kun hän puhutteli minua ja tajusin olleeni ainoa viitannut.
Sain tästä palkinnoksi sissien ruokapakkauksen.
80 kommenttia:
Vau! Olet kyllä nyt ihan sankari! Mieletöntä. Minä olen kokeillut mökillä vain ilmapistoolia, ja siinä kaikki. Niin ja käytän liiterissä maihinnousukenkiä turvakenkinä... Onnea sinulle tästä leiristä, voi että!
Huisi rapsa! En ikinä uskaltaisi mennä mihinkään tuollaiseen mukaan, saati käydä koko inttiä. Hauska tuo ruokalahjus, nauratti. Nyt sitten vaan eräretkelle!
Itketti ja nauratti, oot <3
ps. vältyit sammakoilta makuupussissa?
Vautsi...tuonne olisin halunnut minäkin......kai...:))
Mut hei! Sä olit sit lopussa ainoa rehellinen. Tai sit muilla oli vielä enemmän salaeväitä repussa. ;)
Ne kengät olivat yllättäen tosi hyvät jalassa. Ainakin sitten, kun laitoin kolmet villasukat päällekäin! :)
Minä en tajua, miten kukaan jaksaa sitä koko armeijaa. Tuli kyllä sellainen olo, että ne pienet pojat ja tytöt, jotka sinne lähtevät, ovat tosi selviytyjiä.
Todellakin vältyin! Se oli sellaista tallottua, kuivaa kangasta, ei siellä sammakoita varmasti ole. Ja sitten teltan pohjalla oli sellaiset kuormalavan tyyppiset systeemit, eikä tarvinnutkaan maan tasalla maata. :)
Ampiaiset olivat ainoat elukat, joita nähtiin.
No ensi kesänä sitten menet. :)
En kyllä tajua, miten olin ainoa viittaaja.... en oikesti tajua.
Kaikkea sitä oppii tietämään, kun blogeja lukee :D
Hieno juttu tuollainen ja hyvä sinä!
Juu, blogit ovat kyllä melkoisia tietopankkeja. ^_^
Voi miten ihana postaus!! Hmnn...Sun pitäis kyllä oikeasti aloittaa kirjailijan ura... sotilasuran sijaan :)
Ahmin kirjoituksesi, ja ihan elin mukana. Ampumisjutuissa aistin jo itsessäni sitä ampumisen ja osumien intohimoa, vaikka olen just kuin sinä, niin pasifisti. Tuollainen kurssi olisi kyllä poikaa.
Minä olen menossa marraskuussa Aslak-kuntoutukseen, se käyköön minulle nyt tällaiseksi kurssiksi, jossa joudun ottamaan itsestäni mittaa. Minusta on epämukavaa tehdä ryhmissä liikuntaa ja erityisesti koen erittäin epämukavaksi asua samassa huoneessa oudon ihmisen kanssa. Jo valmiiksi pelkään, että kemiamme eivät sovi yhtään yhteen. Mutta -asennetta peliin, yritän rohkaista itseäni.
Onnittelut palkinnoista - ja epäilen minäkin, että ihmiset eivät tohtineet tunnustaa olevansa nälkäisiä. Minä olin opiskeluaikoina "vitsi", koska aina tarkistin päivän aluksi, koska on ruokailu :)
Wau! Olipas sulla viikonloppu!
Olen muuten ihan samaa mieltä edellisen kanssa, että sun pitäis alkaa kirjailijaksi, tuotat niin hyvää tekstiä! Mä olen ihan koukussa tän sun blogin kanssa ja tää on ainoa blogi, jonka postauksia oikein odotan ja luen ne aina, ja jos en ole ehtinyt olla koneella, niin luen takautuvasti. Kiitos kun pidät tätä :)
Kuulostaa jännältä, vaikka minua ei saisi kyllä kirveelläkään edes kokeilemaan armeijassa oloa. Tykkään ampumisesta (ainakin jousipyssyllä, vaikka se on hankalaa kun olen oikeakätinen ja vasensilmäinen), telttailusta ja vaeltamisesta, mutta en varmasti kestäisi käskyjen tottelua, fyysistä rasitusta, huonoa ruokaa, vähää nukkumista, muiden ihmisten jatkuvaa läsnäoloa ja ennen kaikkea koko armeijan ideaa edes viikonloppua. Minusta armeijan pakollisuus on suuri vääryys, enkä ymmärrä miten miehet eivät nouse suuremmalla joukolla vastustamaan sitä. Aika hienoa silti, että sinä uskallat hankkiutua tuollaisiin mukavuusalueen ulkopuolella oleviin juttuihin. Ainakaan pasifismiajatuksiasi ei voi nyt lytätä sillä perusteella, että "et tiedä millaista siellä armeijassa on" ;)
Sivuhuomautuksena, minulla on nälkä ihan vähän väliä. Olin kymmenen päivän matkalla ystävän kanssa ja meillä meinasi mennä sukset ristiin sen takia, että en pärjännyt syömättä muutamaa tuntia pidempään...
Ehkä minä pysyn tällä blogikirjailijan uralla vaan. :D
Sinä pääset siellä Aslakissa ylittämään itseäsi samalla lailla kuin minä tässä pääsin. Se tekee hyvää, ainakin nyt jälkikäteen olen tosi hymyilevä koko ajan. Minä olen hengessä mukana ja pidän peukkuja, että nautit aslakistasi ja selviät niistä ihmisistä!
Tuolla oli muuten hankalaa se, että koskaan ei tiennyt, mihin aikaan syödään. Kun olen normielämässä tottunut syömään jämptisti kolmen tunnin välein, olin ihan hukassa, kun ruokien väli saattoi venyä kahdeksaan tuntiin eikä siihen voinut varautua etukäteen.
Voi ähky, olettepa te ihania. Itse en pidä itseäni taitavana kirjoittajana, vaikka mielelläni tätä blogia kirjoitankin, joten tällainen palaute on kyllä tosi erityisen mukavaa luettavaa. Kiitokiitoskiitos!
Siis onko sissipakkaus oikeasti nykyään tuommoinen? Se on muuttunut todella paljon siitä, mitä se oli kymmenen vuotta sitten kun oman inttini kävin. Jostain syystä tämä yllätti mut :D Kai se kehitys kehittyy intissäkin, tai sitten sulle on annettu tarkoituksella hyvä pussi. :) Meillä oli vielä hernekeittoa ja maksapasteijaa peltipurkeissa (painavia kantaa), ja omat eväät oli rajoitettu 500grammaan ruisleipää ja pariin suklaalevyyn per leiri. Joillain leireillä ei saanut olla omia eväitä ollenkaan. Aprikoosipuuroa, jota siis noissa sissipakkauksissa oli usein, en syö vieläkään.
Terkuin se teltankuivausrättityyppi :)
Se vasen- tai oikeasilmäisyys oli minulle muuten ihan uusi juttu. Nyt sen opin tuolla, kun sitä ampumissilmää etsittiin. Onnekseni olen oikeakätinen ja oikeasilmäinen!
Minustakin armeijan pakollisuus miehille on huutava vääryys. Ja se on yhtä suuri vääryys, että naisille se on mahdollisuus, jonne voi halutessaan mernnä. Sen olisi ehdottomasti oltava joko KAIKILLE pakollinen tai EI KENELLEKÄÄN pakollinen. Tasa-arvo ei toimi tässä kohtaa ollenkaan.
Pitihän se arvata, että sinä olet armeijan käynyt! :D
Ymmärtääkseni tuo oli ihan oikea sissiruokapussi, ainakin siinä oli lappu mukana. Minä ihmettelin tuota sissipakkausta sen takia, että jos tuossa on kahden päivän eväät, niin millä ihmeellä ne sissipoloiset pysyvät hengissä? Missä proteiini?
Kerropa miten niitä vedenpuhditustabletteja käytetään? Kuinka likaista vettä niillä voi muuttaa juomakelpoiseksi? Ne kiinnostavat minua. :)
Siis wau potenssiin sata! Upeeta Susanna! Ja kiitos, todella mielenkiintoinen raportti! :)
Niitä pusseja on erilaisia erilaisiin käyttötarkoituksiin ja myös rasitustason mukaan. Tai siis ainakin oli silloin aikoja sitten. Meillä oli mun muistin mukaan yhden päivän pusseja, voin muistaa väärin. Ruoka on tosiaan aika hiilaripitoista, mutta meillä ainakin oli niin kova meno kokoajan jonnekin ettei siinä nälkää ehtinyt miettiä. En muista olleeni nälkäinen juuri koskaan intissä. Veikkaan että hiilarit on vaan halpa tapa ruokkia suuri määrä ihmisiä. Itse syön kyllä melko vähän hiilareita nykyään..
Vedenpuhdistustabletit laitetaan vesipulloon ja odotellaan, mutten enää muista kauanko siinä menee. Tabletit ei muuta paskaojasta otettua vettä juomakelpoiseksi, mutta kai ne jonkun osan epätoivotuista vieraista tappaa. Vesi otetaan aina virtaavasta kohdasta joka on silmämääräisesti puhdasta. Tableteista muistan sen, että ne maistuivat pa-hal-le ja koska sekoitin veteeni aina funlightia peittämään puhdistustabletin makua, en enää juo myöskään funlightia. :P
Omissa retkeilyissä en käytä mitään vedenpuhdistusjuttuja. Eteläisessä Suomessa on retkeilyalueilla kaivoja, ja pohjoisen vettä voi juoda sellaisenaan purosta.
Mahtavaa että menit! Ja että kerroit meillekin! Maailma on täynnä ihmeellisiä tapahtumia, joihin voi mennä avoimin mielin oppimaan uutta. Oli mukava jakaa tämä kokemus (nyt ei tarttekaan ite mennä :).
Mua rupes kyllä niin kiinnostammaan! Täytyypä tutkia millon ja missä noita järjestettään. Sulla oli hyvä "myyntipuhe". :-D
No minähän kerron teille aina kaiken. :)
Minäkään en meinaa mennä toista kerta. Tämä riittää. Jäi hyvä muisto. Mutta jos jossain järjestetään kivääriammuntapäiviä, niin saatan harkita...
<3
Hmm, kiinnostavaa. Minusta tuo hiilaripitoinen ruoka täytti vatsan turvoksiin ja hetken päästä oli nälkä. Ehkä se johtuu siitä, että en syö koskaan tuon sortin sapuskaa, vaan ne Jutan opit ovat niin jo syvälle juurtuneet, että automaattisesti syön proteiinia ja kasviksia. Ehkä ennen juttailu olisin ihan hyvin pärjännyt noillakin.
Yyyhyy, tablettivesi ei kuulostaa houkuttelevalta! :D
Niin, ja Saimaan vesikin kuulemma kelpaa juotavaksi sellaisenaankin ja keitettynä ihan mainiosti.
Rohkeaa toimintaa! Eniten tuossa minua kiinnostaisi ampuminen, sen telttailun voisin jättää väliin :D, joskus olen saanut kokeilla ampumista radalla ja osumatarkkuus oli sitä luokkaa, että oli erittäin tyytyväinen. Toisaalta aina mietityttää että jos pitäisi joskus ampua elävää kohdetta kohden niin mitenhän onnistuisi. Olisiko jo pelkkä harjoittelu oikealla aseella liikaa?
Mun olis varmaan otettava leirille tenat mukaan, tässä kotona kun käyn pissillä noin kerran tunnissa. Etenkin jos lipitän teetä yhtään enempää.
Tätä juttua oli kyllä kiva lukea. Ja pojot sulle.
Tekisi mieli mennä ja pari vuotta sitten olinkin jo ilmoittautumassa, kunnes hoksasin että olin juuri siihen viikonloppuun liian vanha. Kylläpäs otti hattuun.
Telttailukin olisi ollut tosi jees ilman niitä kipinävuoroja. Herranjestas miten hirveää on valvoa yöllä tuijottamassa, ettei tuli sammu. Minä sain onnekseni sen helpoimman vuoron: aamuviidestä seitsemään.
Minäkin käyn kotona pissalla ihan jatkuvasti, mutta minä juonkin 3 litraa vettä päivässä. Nyt kun sinne vessaan ei vaan päässyt, niin en uskaltanut juoda tarpeeksi. Enkä olisi voinutkaan juoda, sillä sen housuntaskuun mahtuvan vesipullon kanssa piti selvitä tunteja. Nestehukka oli yksi pahimmista riesoista. Vieläkin vähän päätä jomottaa.
Höh, no tässä viikonlopussa ei ollut yläikärajaa, joten vahdipa vaan tulevia kursseja sitten! :)
Ja MPK kiittää. :)
Mulla käy sama hiilareiden kanssa, höystettynä vatsakivulla. Ainakin meidän pusseissa syötävää oli yhdelle päivälle niin paljon, ettei haitannut vaikka piti välillä taas rouskuttaa näkkäriä (syö enemmän, kanna vähemmän..). Siellä pieni nälkä kuitataan suuremmalla liikunnalla ja näinollen suuremmalla kulutuksella. En tiedä miten selvisin niin isoilla hiilarimäärillä, mutten tosiaan muista olleeni nälkäinen. Sairaan väsynyt kylläkin :D
Sinä olet niiiiiiiiiiiiin sankari!
Ja näkkäri on kyllä leivistä parasta. Ei tule niitä vatsakipujakaan.
Hieno homma! Minä olen tajunnut iän ja/tai tämän yli kolmen vuoden kotona kököttämisen myötä, miten tärkeää on mennä sinne mukavuusrajan toiselle puolelle ja tehdä jotain itseä pelottavaa. Itselläni näitä kokemuksia on tullut lähinnä maajussikoulussa, toissa viikolla ajoin puimurilla :) Jos elämä olis aina vaan helppoo ja riman ali menemistä niin ei kai mikään tuntus miltään?!
Tyttö, joka kävi intin! Olet ihana!
Hieno juttu!!!
Hei! Onnittelut huimasta suorituksesta!
Tää oli kyllä yllätys ja kiva lukea (sohvalta, lämpimän viltin mutkasta).
Toisista vaan on tekemään eri asioita - ja varmaan tarvis päättäväisyyttä.
Mahtava juttu!
Vau, onnea omalta mukavuusalueelta poistumisesta. Rispektiä sataa täältä! :) oli mielenkiintosta lukea ns. tavannaisen kokemuksista intin leireilystä. Mie tehin sitä hetken palakan eestäkin ja nautin mettässä olosta aina enempi kuin kasarmilla.
Miekin muistelen, että harvemmin nälkä yllätti, nestehukka ja talvella kylmä, väsy ja vitutus ennemminkin. Mutta liikunnan vähennyttyä on ollu pakko opetella taas syömään paljon pienempiä ruoka-annoksia. :D
No uskon, että puimurilla ajamisesta saa varmasti aika pollean fiiliksen! Hyvä sinä ja maajussikoulu!
Ainakin melkein leikisti kävi. :P
:)
Luulen, että tähän tarvittiin se neljänkympin kriisi. Tuli vaan hölmö uhkraohkeus, että tänä vuonna teen kaikkea sitä, mitä pelkään ja kammoan.
Aika nynnyhän minä olen, kun toiset tosiaan työkseen noissa oloissa notkuvat, ja minä just hädin tuskin selvisin hengissä niistä vessoista. :D
Olen tosi onnellinen siitä, että tämä kaatosade taukosi viikonlopun ajaksi. En kykene edes kuvittelemaan, millaista se olisi ollut litimärkänä ja kylmissään.
Ihan huikeeta!!! :)
Olet kyllä aika sissi! Onnea. Ihailen myös kykyäsi löytää kaikkea visuaalisuutta noissakin oloissa ja kuvata niitä. Kai sieltä riu´ultakin silmiisi sattui joku pikantti yksityiskohta :D Tuo ampumataulun kuviointihan on hyvin graafinen... voisiko siitä keksiä jotain? Suomessa on paljon ammuntaa harrastavia miehiä, ja heillehän voisi ideoida vaikkapa "Napakymppi" -tiskirätin. Kyllä nyt on lahjan ostaminen helppoa :)
Haha! Nauran täällä itsekseni toivotonta ovenpaukautusyritystä ja äänitehostetta ffflop! Minua mietityttää tuo nestehukka ja muu itserääkki - ymmärrän sen merkityksen tositilanteeseen harjoitteluna, mutta silti jotenkin ajattelen, että se on epäterveellistä. Hatunnosto rohkealle rajanylityksellesi.
:)
Oh, olisikin ollut oikea riuku! Ne vessat olivat sellaiset vesivanerista rakennetut bajamajat, joissa ei todellakaan kannattanut hengittää nenän kautta.
Totta, ampumataulu on kaunis ja voisi näyttää rievussa tosi hyvältä!
Nauratti minuakin jälkeenpäin, mutta silloin lauantai-iltana lähinnä hävetti ja ahdisti. Olisin antanut mitä tahansa, että siinä teltan ovella olisi ollut teleportti suoraan Helsingin stadionille Cheekin keikalle. :)
Upeeta! Aivan mahtavaa!
Joskus tekee hyvää revittää itsensä mahdollisimman kauas omalta mukavuusalueelta. Se avartaa mieltä ja omaa katselukantaa. Ja voi antaa yllättävän paljonkin.
Olen ylpeä sinusta!
Ensi kerralla kokeille reissua talvella, se vasta onkin kokemus. Ja otat reilusti omia, hyviä eväitä mukaan. Jos kipinävuoroa ei saa heti alkuun tai ihan viimeiseksi, niin kannattaa vapaaehtoisesti ottaa se yön keskimmäinen. Silloin saa ensin nukuttua pahimman väsymyksen pois. Ja kipinävuoron jälkeen saa vielä rauhassa nukkua hyvän pätkän. Mutta tätä vinkkiähän ei siellä kannata ääneen huutaa... Ettei muutkin sitä vuoroa ymmärrä kärkkyä.
Uh, en usko ensi kertaa koskaan tulevan, vaikkakin luulisin talvipakkasleirin olevan ainakin miellyttävämpi kuin vesisadeleirin. :)
Opinkin jo telttavaarnojen kiinnittämisen lumeen... siis teoriassa.
Kyllä olet hurja mimmi!! :)
Sian justiin tiedon, että tuo sissipussi onkin yhden päivän tarpeeksi! Sitten se kyllä riittää varmasti. :D
:)
Sinähän se vasta varsinainen sissi olet! Käy mielessä, että onko ylipäätään mitään, mihin et uskaltaisi lähteä (puntit tutisten ja palata kerta toisensa jälkeen rinta rottingilla) ;D Kun sanotaan, että ei se ole rohkea, joka ei pelkää vaan se, joka voittaa pelkonsa, niin olet kyllä ensiluokkainen esimerkki todellisesta rohkeudesta ja itsensä ylittämisestä. Kerta toisensa jälkeen vaan kohti hywin, hywin, pewottawia asioita ja takaisin voittajana.
Sovit siihen toiseen juttuunkin. Siihen, jossa tyypille sanotaan, että sulta voi odottaa mitä tahansa ja silti aina yllättyy. Tässä tapauksessa se vaan on ihan todellisen totta. Mitä seuraavaksi?! En malta odottaa!
Hyvä kirjoitus! Olenkin joskus miettinyt, mitä niissä vapaaehtoisleirillä tapahtuu... mielenkiintoiselta vaikuttaa! Jotkut menee nollaamaan päätään luostariin retriittiin, mutta näköjään viikoloppu metsässäkin saattaa ajaa saman asian :)
Mä niin innostuin kun luon tollasesta leiristä ja vähän olin katkerakin, kun en ite päässyt, varsinkin ton ampumisen takia, se on vaan niin hirveen kivaa. Lopun vessaolojen valaistus tosin katkas mun inttihingun tykkänään, yhtään ei tee enää mieli. Ei onnistu. Sä olet ihan kuningas-tar!!! Ja vielä enemmän, kun jaksoit vaikeen ajan päälle mennä... En oo osannu mitään sanoa, kun se osanottamisen sanominen tuntuu niin hirveen tyhmältä, kun en saa sun surustas yhtään itelleni otettua, vaikka kuinka haluaisinkin. Mutta itkin mukana, kun kuulin ja sulle ja koko perheelle rukoilen voimia ja iloa elämään, kaikesta huolimatta.
Miia.
Äläkä mitään vedenpuhdistustabletteja turhaan käytä. Me ollaan käytetty rapakon toisella puolella ihan vaan klorite. Hyvin toimii, eikä maistu paljo miltään! :)
Nyt joudut pettymään, sillä tähän nämä uroteot sitten taitavatkin loppua. Olen kyllä tänä vuonna tehnyt näitä itseniylityksiä aikalailla hyvään tahtiin, alkaen siitä yksinulkomaillematkustamisesta ja päättyen sitten Seinäjoen messuhaastatteluun lokakuussa. :)
Luostaria minä pakana voisinkin kokeilla seuraavaksi, niin saisi tuo Jovelan Johanna taas ihmeteltävää.
^_^
Oi, enpä arvannut, että sä luet tätä blogia! Kiva, kun kommentoit! Kiitos!
Oli aika järkytys ne vessat kyllä. Minä kun luulin, että silloin 90-luvulla, kun Elisabeth Rehn tuli puolustusministeriksi, hän järjesti ovet varuskuntien vessoihin. Mutta ilmeisesti kyse olikin vain väliseinistä. Ja niitäkään ei näköjään ihan kaikkialle ole saatu vieläkään. :(
Ilman tuota vessakauhua voisin ehkä joskus harkita kertausharjoitusta. :P
Mä ymmärrän hyvin, ettet ole osannut sanoa mitään isin kuolemaan. "Osanotto" on outo sana, joka sopii harvan suuhun ja se tuntuu tosi vaatimattomalta sanoakin, kun toisella menee koko elämä nurinniskoin. On ollut niin kamalaa tajuta, että ihmisen kuolemaan ei liity pelkästään se suru menetyksestä, vaan se tuo mukanaan valtavan määrän lieveilmiöitä, joihin ei voi mitenkään valmistautua.
Klorite? Enpä olisi arvannut, että sitä uskaltaisi niellä! :D
Tuohon et usko itekkään ;D Jotain tulee taas eteen mutkan takaa ja sitten sua taas viedään. Believe you me ;)
Katselinkin että on aika nafti kahdelle päivälle, mutta toisaalta aika suuri yhdelle. En ole näihin niin perehtynyt, söin vain mitä annettiin.. :D
Toivottavasti tulee! Sitä odotellessa sitten. :)
Joo, mietin samaa. Kahdelle päivälle tosi vähän, mutta yhdelle päivälle tuo tuntuisi tarkoittavan sitä, että koko ajan pitää syödä. :D
Paitsi että jos päivän pituus on 20 tuntia, niin kyllähän tuon määrän siinä ajassa syö.
Mie en kyllä ala enää mitään, koska niin monta kertaa olen puhelimella yrittänyt kommentoida vaikka mitä ja aina tämä Blogger syö sen kommentin, jos tuossa "kommentti nimellä" kohdassa ei lue Laurakaisaa jo valmiiksi. Eikä siinä puhelimella ikinä lue, enkä ikinä muista sitä ensin siihen laittaa, ja sitten ärsyttää kun meni koko kommentti harakoille.
Mutta kun nyt istun koneen ääressä ja pidän luovaa taukoa niin kommentoinpa sen, mikä piti jo ajat siten kommentoida. Eli nostan ihan mielettömän korkealle hattua siitä, että tällaiseen itsesi ylitykseen lähdit mukaan - minulta jää ihan mikä tahansa mukavuusalueelta poistuminen tekemättä, ja varsinkin se jää tekemättä jos on vähänkin siipeensä saanut olo noin yleisesti. Siis ihan tuplamahtava juttu!
Minun on tosi vaikea ymmärtää, että rakas puoliso haikailee remontti- ja lapsielämän keskeltä eniten metsään. Epämukaviin oloihin, kylmiin ja vetoisiin metsäkämppiin nukkumaan, riu'ulle kakkimaan, vesisateeseen hirvipassiin istumaan tai rämpimään ryteiköissä ajokoiran perässä (sitä kutsutaan myös jänisten metsästykseksi, vaikka oikeasti jahdataan pääosin kadonnutta koiraa). En käsitä. Minä haluaisin eniten vaan öhnöttää kaikessa rauhassa sohvalla kauniissa ja remontoidussa sisätilassa ja lukea kirjaa. Korkeintaan kuopsutella vähän pihamaalla, jos olisi kaunis ilma. Mutta ehkä tuossa erämeiningissä on sitten jotain itsensä ylittämisen meininkiä, mene tiedä. Tai sitten se on vaan jollekin se luontevin olotila.
Se sama kommenttien katoaminen tapahtuu myös tietokoneella, ja silloinkin, kun minä kommentoin omaan blogiini, jos siinä ei valmiiksi jo lue Susannaa, eikä pelkästään silloin kun kommentoin muiden blogeja. Yleismaailmallinen vika. Todella rasittavaa ja ärsyttävää.
Minä taidan ymmärtää sen miehesi haikailun. Siellä metsässä, vaikka olisi kuinka paskat olot, pystyy pääsemään irti ihan kaikesta. Kotona sohvannurkassa on koko ajan tietoinen siitä, että pitäisi maalata ne loputkin ikkunanpokat ja pitäisi hakea polttopuita sisälle ja pitäisi kaikkein eniten tehdä tiskirättejä. Mutta kun menee jonnekin ihan tyystin eri oloihin, eivät ne kotiin ja työhön liittyvät pitämiset pääse edes häilyvänä ajatuksena aivoihin saakka. Se on ihana tunne.
Mutta se on kamala tunne, kun palaa kotiin, ja ne kaikki pitämiset ryöppyää yhtenä valtavana möykkynä vastaan.
"Facebook-sivulla muut osallistujat olivat kuviensa perusteella fitnesspimuja, dokaajakinkkuja, muotiblogaajamirkkuja ja sensellaisia pelottavia ilmestyksiä." I see what you did there ;) Mietinkin, mahdoitko olla katsomassa Cheekiä Olympiastadionilla, mutta näemmä olet ollut kokemassa toisenlaisia elämyksiä. Sinun metsäretkesi lienee ollut henkisesti kasvattavampi kokemus kuin tuo konsertti, mutta stadikan show'n nähneenä veikkaan, että olisit pitänyt siitäkin. Joka tapauksessa hatunnosto sisseilystä, ei olisi minusta moiseen!
Alettiin Sojan kanssa jo miettiä, miten karmealta tyypiltä esim. minä vaikutan Facebook-kuvani perusteella vieraan silmissä, ja eihän siitä kovin mairittelevaa käsitystä saa. :D
En oikeastaan edes harkinnut stadionia, koska sieltä ei kuitenkaan olisi nähnyt mitään, ellei olisi päässyt siihen lavan eteen. Mutta kun eilen katselin konsertin youtubesta (kiitos sille, joka sen oli kuvannut), niin tuli kyllä vähän sellainen olo, että olisinpa sittenkin lähtenyt.
Eli pitää kirjoittaa kommentti, kopioida se, valita google-tili, painaa Julkaise-nappia - ja sitten tällätä se kopioitu uudestaan tähän kun Laurakaisa on saatu klikattua tuohon näkyviin. Ennen riitti pelkkä Google-tili, ja piti täyttää salasana jos ei ollut loggautuneena sisään gmailiin. Hy-vin ärsyttävää. Hyvin.
Juu, se voi olla kyllä tuotakin. Minä vaan haluaisin mieluusti siellä muuallakin olla mukavuusalueella...:)
Ai niin, ja se tärkein unohtui tuosta ekasta kommentista: Luin tuota viestiä iltamyöhään ja olin jo menossa nukkumaan. Piti palata jääkaapille rohmuamaan yöevästä, koska lukemisesta tuli niin kamala nälkä :D
Mies totesi, että tuossa ruokapakkauksessa ei jäljellä enää mitään samaa, mitä se söi aikanaan armeijassa. Tosi ankeat eväät. Tuossa ei ole mitään, mitä voisin itse syödä vammailevan suoleni kanssa.
Kiinnitän eniten huomiota ruokaan, koska ruoka on tärkeintä. Aina. Mulla on myös elämä pilalla, jos en saa tarpeeksi proteiinia ja keliakian ja muiden juttujen takia kaikki tavalliset välipalat ym. on poissa laskuista.
No juu korkillinenhan sitä vaan vissiin laitettiin isoon pönikkään...
Voi, mä luen, pitkillä väliajoilla ja tuntikausia kerralla. Viimeyönä tais mennä yhteen asti :) Tuun aina silloin tällöin ja nautin sitten, kun on monet postaukset luettavissa. Mikään säännöllinen kun ei multa suju! Tykkään hirveesti lukea ja ihastelen lahjakkuuttasi. Mä aioin kyllä kopioida ton sun kännykkäkotelojutskan, mullakin on Ebaystä hankittu jo rähjääntyny sellanen. :)
Juu. Kunnes hommaavat kunnon vessat, mä odotan.
Ihanaa kirpeetä, pimeetä, kynttilänvalosta syskyä sulle!
Älä sitten tartu siihen kangaspäällysteiseen kännykkäkoteloon ikkunakittisillä käsillä. ;)
Olisi kiva kuulla, miten teidän elo Suomessa on mennyt. Mulle voi laittaa ykstyisviestiä Facebookissa, vaikka en kaveripyyntöjä vastaan otakaan. :)
No niin. Pelkkä ajatuskin siitä ruoasta näännyttää. :D
Mutta oikeassa armeijassa kuulemma on hyvät ja monipuoliset ruoat ja paljon kasviksia.
No niinpä. Onkohan sissikoulutukseen joku suolistovaatimus, että kestää hiilareita ja viljoja?
Oikeasti, ruoka on tosi tärkeä asia. Se on niin perustarve (kuten se kakallakäyntikin), että jos se tökkii, niin kaikki tökkii. Kaikilla ei vissiin ole näin, mutta minulla ainakin. Sulo esimerkiksi pärjäilee syömättäkin ihan hyvin, ja usein hän töissä joutuukin pärjäämään, kun ei ole aikaa syödä.
Jännä kokemus kyllä, kiva että kirjoitit siitä.
Jos vielä joskus kaipaat leireilemistä, sun kannattaisi lähteä partioleirille. Pasifistitouhua, jossa saa syödäkseen säännöllisesti ja jossa on huisin mukavia ihmisiä ja tekemisen meininkin :)
Joo, meillä oli yksi leiri jossa tehtiin joitain päiviä putkeen säännöllisesti 20 tuntia töitä ja nukuttiin neljä. Toki niitä vähäunisia leirejä oli paljonkin, mutta tuolla leirillä jako oli heti alkuun selvä. Oli aika vänkää.
Lähetä kommentti