Nyt, kun olen toimeentulotuella, minä saan maksusitoumuksen apteekkiin, mikä tarkoittaa sitä, etten joudu laskemaan, mihin lääkkeisiin minulla on varaa. Pystyin siis ottamaan testiin Elvanse-nimisen törkyhintaisen lääkkeen, jota minulla ei testattu toissa vuonna, kun muita ADHD-lääkkeitä kokeiltiin.
Ensin kokeiltiin Concertaa, jonka kanssa kykenin keskittymään paremmin ja häiriöäänet esimerkiksi kuntouttavassa työtoiminnassa eivät vaivanneet minua yhtään. Ilman lääkettä menin ihan ärtyneeksi ja kiehuin sisältä, kun seinän takaa kuului radio. Minulla oli jaksamista vielä "työpäivän" jälkeenkin tehdä asioita, enkä vain maannut itkuisena sohvalla loppupäivää. Mutta verenpainetta se lääke nosti ja sen positiiviset vaikutukset katosivat jo noin puolen vuoden käytön jälkeen (muistaakseni).
Sitten testattiin Medikinetiä, jonka positiivisiin vaikutuksiin asti ei edes päästy, koska sekin nosti verenpainetta. Testit lopetettiin, kun minulla ei ollut varaa ostella lääkkeitä enempää ja olin muutenkin tosi stressaantunut, mitä lääkkeiden kanssa temppuilu vielä pahensi. Todettiin, että olen selviytynyt viisikymppiseksi aika mainiosti omilla keinoillani, eikä haittaa, vaikken lääkkeitä ADHD:hen ottaisikaan.
Mutta sitten tuli tämä oikeistoöyhöttäjien hallitus, joka vei minulta mahdollisuuden elää niillä omilla keinoillani. Arvelin, että on syytä alkaa etsiä toimivaa lääkettä, jos minun on henkeni pitimiksi taas mentävä kuntouttavaan työtoimintaan. Niinpä nyt sitten kävin Elvansen kimppuun, vaikka suhtauduin siihen skeptisesti aiempien lääkkeiden takia.
Koska minun ei juuri nyt tarvitse jakaa itseäni kuntouttaviin työtoimintoihin ja taloyhtiön hallituksiin ja toipilaana makaaviin ystäviin, olen pystynyt aiempia lääkekokeiluja paremmin keskittymään verenpaineen mittauksiin ja havainnoimaan lääkkeen vaikutusta.
Verenpaine kyllä nousee muutamaksi tunniksi tälläkin lääkkeellä, mutta muuten vaikutukset ovat olleet positiivisia. En ole nyt muistanut vihata elämääni niinkuin tavallisesti, enkä ole pelännyt tulevaisuutta, mikä on kyllä uskomattoman kiva juttu. Aamuisin sählään ihan niinkuin ennenkin: ruoat kiehuvat hellalle, tavarat katoilevat, vien roskiksen samalla kun harjaan hampaitani, unohdan mennä ajoissa vessaan, jään jumiin JetPunkiin, puurolautanen jää kuivumaan pöydälle.
Mutta päivän mittaan minut valtaa tyyneys. En tuskastu siitä, mitä kaikkea minun pitäisi tehdä, vaan osaan valita yhden jutun ja keskittyä siihen. En jää tekemiseen jumiin kuitenkaan, vaan osaan lopettaa, vaikka olisi innostavakin homma meneillään. Autolla ajaminenkin tuntuu jotenkin lunkimmalta. Pelkäsin lääkkeen vievän yöunet, mutta niin ei olekaan käynyt.
Mutta huikein juttu liittyy syömiseen!
Yhtenä aamuna lääke jäi ottamatta ja sinä päivänä paitsi että surin taas muka-kamalaa elämääni, tajusin ahmineeni tertun banaaneja ja puoli pakettia näkkäriä. Silloin huomasin, etten ollut edes tuntenut tarvetta ahmimiseen edellisen viikon aikana. Minä olin syönyt tavallisen rutiinini mukaan kolmen tunnin välein, mutta en ollutkaan tarvinnut jälkiruokia, ja olin lopettanut ruokailun yhteen lautaselliseen. Kaupassa minä en ollut sortunut ostamaan herkkuja, sillä ne eivät olleet edes houkutelleet minua! Iltaisin en ollutkaan kaivanut kaapeista epätoivoisesti ihan mitä tahansa suuhuni. Jos olin herännyt yöllä pissalle, en ollutkaan mennyt syömään vessassakäynnin jälkeen. Jopa anopin luona olin ollut syömättä kokonaista kotona paistettua leipää.
Tuon yhden lääkkeettömän päivän jälkeen en ole ahminut kertaakaan! Minulla ei olekaan kaiken aikaa tarvetta tunkea ruokaa suuhuni. Minä en yhtäkkiä enää taistelekaan ruokaa vastaan kaikkea hereilläoloaikaani. Sillä sellaista minun elämäni on ollut viimeiset 15 vuotta, eli siitä saakka kun aloin lihoa. Alipainoisuus ei sitten valitettavasti ollutkaan elinikäinen ominaisuus,
vaan minä aloin paisua. Kun oli 30 vuotta syönyt estottomasti mitä
tahansa, oli aivan mahdotonta yhtäkkiä opetella syömään toisin. Kun minun mukavuusaluepainoni on 60-65 kiloa, painan nyt 80 kg. En pysty uskomaan sitä, mutta se on totta. Kannan mukanani lähes 20 kiloa ylimääräistä, enkä tunnista itseäni varjosta tai valokuvista. Itseinhoni on valtavaa.
Olen aina, ihan aina, syönyt kuin hevonen. Olen ahminut herkkuja. Mikään ei riitä minulle. Minulla on pohjaton vatsa ja syön niin kauan kuin pöydällä on jotain tarjolla. Ikinä en ole oksentanut, eli mitään bulimiaa minulla ei ole. Minä vain pidän taukoa ähkynä ja jatkan sitten, kun olo vähän helpottaa. Makeaakin jaksaa syödä lisää, kun välillä haukkaa jotakin suolaista. Minä en tunnista normaalia kylläisyyttä ja harvoin minulle kerkiää tulla nälkä. Minun tekee mieleni syödä koko ajan. Joskus, kun en jaksa taistella ahmimishalua vastaan, minä ahmin vaikka ruisleipää, koska mitään oikeita herkkuja en voi kotona pitää.
Tämä suhteeni ruokaan on yksi niistä asioista, joiden takia pidän elämistä jatkuvana, perin vittumaisena ja turhana taisteluna. Taistelen kyllä monia muitakin asioita vastaan koko ajan sillä, että pyrin noudattamaan kurinalaisesti tiettyjä rutiineja. Rutiineihin kuuluu ruokailu kolmen tunnin välein. Minulla on aivan tarkasti tiedossa, millaisia määriä ja millaisia ruokia minun kuuluisi syödä.
Kun ymmärsin Elvansen vaikuttavan ahmimiseen näin voimakkaasti, minua meinasi ihan itkettää. Tällaistako on muiden ihmisten elämä? Ruoka onkin vain ruokaa, eikä addiktoiva houkutus, jota pitää vihata sen takia, että sitä rakastaa niin paljon.
Panin itseni jopa ultimaattiseen testiin ja ostin Fazerin Sinisen suklaalevyn, kun sen sai S-kortilla kahdella eurolla. Levy oli kaksi yötä kanssani samassa huushollissa avaamattomana. Normaali Sussu olisi riipinyt kääreen auki jo kassan läpi päästyään! En ole koskaan elämässäni pystynyt pitämään suklaata syömättömänä kotonani! Sitten päätin kokeilla, onnistuisinko syömään kaksi riviä, ja lopettamaan siihen, vai ottaisiko ahmiminen vallan, kun suklaan maku olisi suussani. Ei ottanut! Se toinen rivi oli jopa liikaa. Aivan ihmeellistä ja ennenkokematonta. Annoin Heilalle puolet suklaalevystä ja nautiskelin hiljalleen loput kaksi riviä illalla leffaa katsellessa. Tämä on ihme.
Nyt jatkamme lääkkeen testaamista ja jos kehoni ei ala tottua, vaan aamupäiväinen yläverenpaine pysyy pääosin yli 140:ssä, joudun lopettamaan Elvansen. Haluaisin pitää sen vain sen takia, että tämä vapaus syömisen orjuudesta on niin ihmeellisen upeaa.
Kumpikohan on vaarallisempaa? Korkea verenpaine? Vai keskivartalolihavuus yhdistettynä jatkuvaan huonoon omatuntoon, itseinhoon ja stressiin ahmimisesta?
14 kommenttia:
Eikö tuo helpompi olo olisi parempi. Vaikka yläpaine olisi liian korkea
Kannattaa varmasti jutella lääkärin kanssa, jos voisi olla mahdollista vaikka tässä tapauksessa aloittaa rinnalle verenpainelääkitys? Normaalisti ajatus lääkityksestä viemässä pois toisen lääkityksen haittoja kyllä tökkii, mutta kuulostaa että hyödyt nyt aloitetusta Elvansesta ovat suuret.
Wau! Olipas kiintoisaa lukea syömisestä ja lääkkeen vaikutuksista siihen! Mulla on lähisuvussa kaksikin naista, jotka pystyy syömään vaikka mitä määriä, eikä ne liho, eikä tule sellaista stoppi-oloa. Minäkin pystyin 30-vuotiaaksi, sitten aloin lihoa (enimmillään 90 kiloon) ja vasta syöpäleikkauksen jälkeen mulla on tullut se stoppi, että liikamäärän syömisestä tulee niin kokonaisvaltaisen epämiellyttävä olo (joka on eri kuin ähky ennen) että oon oppinu stoppaamaan. Sanoisin, että vähemmän haitallista olis tuo verenpaine. Mutta entä jos söisit tuota lääkettä JA verenpainelääkettä? Voisko se olla ratkaisu?
Mä vähän tunnistan tuon ruoanhimon, joka mullakin on ollut etenkin leikkauksen jälkeen aikamoinen. Sytojen aikaan selasin iltapuhteiksi kuola valuen ravintoloitten menuita! 😳
Kuulostaa niin hyvältä tuo uus lääke!! 🥰 Ja onko se yläpaine päälle 140 niin paha sittenkään? Mun mielestä se ei kuulosta pahalta. Apteekin taulukon mukaan 139 on vielä tyydyttävä / korkea normaali ja 140-159 on vain lievästi kohonnut.
Voi että, onpa upeaa ja kiinnostavaa. Toivon kovasti, että pystyt jatkamaan tätä lääkettä, kun se noin elämääsi helpottaa!
Mulla on sama lääke, ja koska taipumusta verenpaineen kohoiluun on ilmankin, syön miniannosta verenpainelääkettä (jonka aloitin jo ennen Elvansea). Aluksi paineet nousi siitä huolimatta ja jouduin säätämään verenpainelääkkeen annostusta vähän korkeammaksi, mutta sitten ne tasaantuivat ja palasin miniannokseen. Aika monella ilmeisesti on verenpainelääke stimulantin rinnalla. Terveisin kaima-kollega, joka ei näköjään saa kommenttia läpi kirjautuneena.
No minun mielestäni olisi kivempaa kuolla nopeasti johonkin sydän- ja verisuonitautiin oman isäni tapaan, kuin elää pidempään ja voida aina tosi huonosti henkisesti.
Tästä puhuttiin jo hoitajan kanssa. Jos olisi jo pohjalla korkeaa verenpainetta, niin silloin otettaisiin verenpainelääkkeet avuksi. Mutta pelkästään korjaamaan toisen lääkkeen vaikutusta, niin ei ole perusteltua.
Ajattele, että minulle se ähky on ollut sellainen mukava ja turvallinen olotila. Ja nyt toisaan tulee stoppi ennen ähkyä.
Mulla on normaalisti yläpaine 115 -130, niin tuollainen yli 140 on vissiin selkeästi liian korkeaa nousua. Mutta eilen kun mittailin, ei noussut sinne asti ollenkaan. Joten toivoa on. Keho kuulemma hyvinkin saattaa tottua, siksi jatketaan mittailua kuukauden päivät. Plussaa on se, ettei lääke nosta minulla sykettä, kuten joillain nostaa.
Niin minäkin toivon! Mutta katsotaan.
Tuosta se hoitaja minulle kertoikin, että monella on verenpainelääke ohella, mutta heillä on sitten pohjalla jo korkeampi verenpaine. Mutta pelkästään korjaamaan toisen lääkkeen vaikutusta, niin ei ole perusteltua. Eilisen mittailulla ei noussut edes 140:een, joten kyllä elän toivossa vielä!
Blogger yhä keljuilee kirjautumisten kanssa. Minä pääsen toisten blogeissa välillä omalla nimellä ja välillä en. Omassa nykyisin enimmäkseen onnistun. :D
Piti googlata lääke koska se on minulle uusi. Ensimmäisenä on mainittu haittavaikutuksena vähentynyt ruokahalu. No ei se varmasti ole kaikkien kohdalla haittavaikutus. Tuo verenpaine on mielenkiintoinen juttu, toisaalta jos saat syötyä nyt paremmin (terveellisemmin?) niin sehän taas voi laskea verenpainetta, ja se ettei ole ehkä stressikäyrät niin korkealla enää.
Minäkin luin, että painoa pitäisi oikein tarkkailla, ettei pääse putoamaan. Jos putoaisikin, olisin ikionnellinen.
Verenpaine on minulle ihan tosi mysteerijuttu. Ruokailun terveellistyminen alentaa verenpainetta kuukausien jälkeen, mutta naapurin koiran räksytys nostaa sen hetkessä.
Outo juttu tuo verenpaineen nousu.
Itse syön kuin kulkukoira, eli silloin, kun ruokaa on, syön niin paljon, kuin kykenen. Tosin painankin sitten enemmän, kuin sinä :D. Mieheni syö vähän kerrallaan. Ei mitenkään terveellisesti, mutta annoskoot ovat pienempiä. Ja hän syö usein minuun verrattuna. Aina syötyään hän toteaa, että söi liikaa ja "olipas iso annos" ja "nyt pitää huilata, kun söi niin paljon ja tuli paha olo". Olen muutaman kerran hänelle sanonut, että hänen puheensa tekevät toisten syömisestä ihan sairaan tuntuista puuhaa. Se, että hän märisee annoksistaan ja liikasyömisestään, aiheuttaa enemmän syövälle paineita omista ruoistaan. Mies ei käsitä. Hänhän mielestään mainitsee vain omista muonistaan. Ei tajua, että toinen vetää hyvällä halulla juuri siinä tupla-annosta miehen ruokarippeisiin verrattuna, kun nuo liikasyöntikommentit kerrotaan.
Ei sitä voi toinen tajuta. Minä olen aina ollut se, jolta kaikki kysyvät: "Mihin vatsaan sä oikein tuon kaiken syöt?", kun ei ne ruokamäärät ole näkyneet minussa. Inhottavasti nykyisin näkyvät ja tilanne vaihtui niin, että kerran yksi rouva jopa silitteli vatsaani ja iloitsi perheenlisäyksestä! Kun sanoin, että kyllä tämä on ihan pelkällä syömisellä tullut, niin hän nolostui kamalasti ja luikki tiehensä.
Lähetä kommentti