Yhteiskuntakelpoisuudesta

Palasin Imatralle helmikuussa neljä vuotta sitten. Ostin tämä asunnon samana keväänä ja muuttamaan pääsin kesällä. Sen jälkeen oli parempia ja huonompia aikoja, mutta yksi iso taakka minulla koko ajan oli niskassani. Eihän minulla ollut kerrassaan mitään taitoja, joilla elättäisin itseni. 

Yhteiskuntakelpoisuuspaineessani sain sitten keväällä 2021 hetken päähänpiston, joka vei minut opiskelemaan tradenomiksi. On hämmästyttävää, että 28 vuotta vanhalla ylioppilastodistuksella todellakin pääsee ilman pääsykokeita ammattikorkeakouluun. Totuus opiskelun vaatimuksista paljastuikin vasta koulun alettua. En pystynytkään mihinkään! Tunsin ensimmäistä kertaa ikinä olevani aivan musertavan tyhmä. Jo pelkästään kaikkien verkossa olevien erilaisten oppimisympäristöjen tajuaminen kävi minulle melkein ylivoimaiseksi. En millään jaksanut lukea ammatillista tekstiä, ja jos yritin, en ymmärtänyt lukemaani. Tunsin olevani pelkkä nolo kakara, vaikka olin tuplasti muiden opiskelijoiden ikäinen. En pystynyt osallistumaan videopalaveripäiviin, koska en osannut keskustella kuten muut opiskelijat.

Ryhmäkeskusteluista lintsaamisesta aiheutui vain lisää häpeää. Olin niin erilainen kuin muut siinä ryhmässä. Minun kohdallani Teamsissä loistivat sateenkaarivärinen kukkatapetti ja sininen tukka. Kaikilla muilla oli valkoinen seinä ja siistit, vaaleat hiukset. Kaikki muut naamat tietokoneeni ruudulla näyttivät toistensa klooneilta ja jokainen niistä naamoista puhui kieltä, jota minä en. En saanut pakollisiakaan kursseja suoritettua ja yritin hiljentää huonoa omaatuntoani suorittamalla kivempia ja kevyempiä kursseja muiden oppilaitosten valikoimista. Olin jatkuvasti ahdistunut ja hädissäni, enkä nukkunut. Pääni täyttyi itsetuhoisilla ajatuksilla ja masennuin pahasti. Luovuttaminen ei silti tullut kysymykseenkään - mikä megahäpeä se olisikaan ollut!  

Olin todella huonossa jamassa, kun marraskuun alussa lähdin kaamospakomatkalle Fuerteventuralle. Siellä minä makasin hotellin parvekkeella ja itkin. Olin niin lopussa, etten jaksanut edes tehdä rakkaita erämaavaelluksiani tai kävellä mereen uimaan. Raahasin kaupasta herkkuja ja kävin hotellin uima-altaalla mykkänä vesijumppaamsasa iloisten turistien seassa. En kyennyt tapaamaan edes niitä paria tuttua, jotka saarella asuvat. Yritin suorittaa opintoja reissussakin, mutta ympäristönvaihdos ei tuonut mitään muutosta niistä selviytymiseen.

Vasta, kun työvoimatoimiston virkailijani sanoi minulle aivan suoraan, että nyt on viisainta keskeyttää opiskelu, minä tein sen. Se oli tuskallinen päätös, mutta huomasin pian, että kun olin saanut sekä opiskelun että terapian pois elämästäni, minun olikin yhtäkkiä helppoa olla. Olin nimittäin ennen matkaa päättänyt lopettaa terapiassa käymisenkin, koska olin kokenut sen vain pahentavan oloani. Olin kurkkuani myöten täynnä psykopuhetta, jolla maailmani oli täyttynyt vuodesta 2018 asti. Kun aloitin tuonkertaisen terapian, minussa oli muutamia vikoja, jotka kaipasivat fiksaamista. Vuodessa se vikalista kasvoi kilometrin mittaiseksi. Olinkin pelkkä kaikin puolin epäonnistunut paska, joka ei millään elämän osa-alueella kyennyt siihen, mihin normaalin ihmisen olisi pitänyt pystyä. (Nyt tiedän jo, mikä tuohon oli syynä, mutta sivuutetaan se nyt.)  

Palatessani Suomeen päätin aloittaa aivan oman terapiani, joka tarkoitti kaikkien velvollisuuksien minimointia sekä pelkästään kivojen asioiden tekemistä. Tällä "terapiallani" minä aloinkin voida aivan mainiosti. Koko talven ja kevään minä piirsin, neuloin, katsoin elokuvia, ulkoilin, askartelin, leikin ja kävin vesijumpassa ja kuntosalilla. Keskityin järkevään syömiseen ja tajusin hoitaa vaihdevuosiani. Minulla oli taas harrastuksia, joihin upposin pää suhisten. En juurikaan tavannut ketään muita kuin Suloa, koska ihmiset tuntuivat minusta riesalta. Kaikkien raskaiden ihmissuhteiden katkaiseminen hermostutti, mutta osoittautui lopulta vapauttavaksi. Työvoimatoimistokaan ei patistanut minua minnekään, koska tein satunnaisesti graafista suunnittelua. Vietin koko seuraavan kesän Helmutissa ajelemalla ympäri Suomea ja tapaamalla kavereitani. Olin onnellinen. Olin kepeä. Olin tyyni. Nukuin ihanasti. Ja tätä rauhallista eloa kestikin melkein puolitoista vuotta eli viime kevääseen saakka.

Siitä sitten alkoivatkin ne raskaat ajat, joista edellisessä postauksessani kerroin.

Nyt minä opiskelen taas etänä ja katselen Zoomin ruutua. Mutta tällä kertaapa en olekaan outo friikki, kun aiheena onkin "luovuus liiketoiminnaksi". Tässä porukassa on muillakin opiskelijoilla värikkäitä vaatteita, persoonallisia hiuksia ja haasteita löytää paikkaansa työelämässä. Muutkin ovat luovia, nauttivat käsillä tekemisestä ja innostuvat liian monista asioista. Ja tällä kertaa minä en myöskään ole tyhmä, sillä minulla on jo paljon pohjaa oman 13 vuoden yritystaipaleeni ansiosta. Olen tehnyt elämässäni jo kaksi liiketoimintasuunnitelmaa, joten tämän kolmannen tekemisessä ei tule olemaan ongelmaa. Saan toivottavasti kuitenkin jotain uusia ideoita omaan yritykseeni tai keinoja löytää asiakkaita, tai edes vähän itseluottamusta.

Olen oikeasti aina nauttinut opiskelemisesta. Yläasteella ja lukiossa parasta olivat oppitunnit ja pahinta välitunnit. Muiden koululaisten inhoamat kokeet olivat minulle jännittävää itseni testaamista. Vihasin reaaliaineita, mutta pänttäsin viimeisenä iltana ulkoa koealueen ja kokeiden jälkeen unohdin autuaasti kaiken "oppimani". Rakkaimpia aineita minulle olivat kuvaamataito ja käsityöt, vaikeimpia liikunta ja reaaliaineet. Matematiikkaan suhtauduin neuroottisella kunnianhimolla miellyttääkseni isääni. Ylioppilastodistuksessani olikin kirjaimia laajalta skaalalta. 

Lukion jälkeen lähdin opiskelemaan graafista suunnittelua, ja sen jälkeen aikuisiällä olen riemulla aina heittäytynyt oppimaan kaikenlaisia uusia taitoja. Olen käynyt lukemattomilla kursseilla ja hurahtanut aina johonkin uuteen, kunnes olen kyllästynyt ja keksinyt taas uuden harrastuksen. Kursseilla käyminen on tekemisen riemusta huolimatta tuntunut kuitenkin työläältä velvollisuudelta. Työelämäni on ollut samanlaista. Jo graafiseksi suunnittelijaksi valmistuttuani ihmettelin niitä, jotka haaveilivat vakituisesta työsopimuksesta. Minusta määräaikaiset olivat turvallisia, koska ne eivät tuntuneet elinkautiselta vankeusrangaistukselta. 

Olen ollut pitkiä aikoja työttömänä. Jokainen työpaikkani on väsyttänyt minut ja olen itse päättänyt lopettaa aina määräaikaisuuden päättyessä. Mieluisinta oli toimia käsityöyrittäjänä, mutta siihen suhtauduinkin kuin leikkimiseen - tein mitä huvitti ja milloin huvitti. Pienet elinkustannukset mahdollistivat sellaisen leikkiyrittämisen. Silti sekin poltti minut loppuun. Ei minulle koskaan ole tullut mieleenikään käyttää sanaa "burn out", mutta nyt ymmärrän, että sitä ne minun romahteluni ovat olleet siitä huolimatta, että tein vain osa-aikaista työtä tai jotain, mistä todella pidin. 

Normaaleilla ihmisillä on kokopäivätyönsä ja he hoitavat lapsensa, pitävät huolta parisuhteestaan, käyvät kaupassa ja asioilla, hoitavat ruoanlaiton ja muut kotityönsä, harrastavat zumbaa ja käyvät sukuloimassa ja ehtivät katsoa vielä jotain Putouksia ja Masked Singereitä. Minä sen sijaan olen ihan nuoresta asti ihmetellyt, millaisilla supervoimilla ihmiset elävät sitä elämää, joka normiksi on muodostunut. Minä en ole sellaiseen koskaan pystynyt, edes ajatuksen tasolla. Nyt minä tiedän, ettei heillä ole mitään supervoimia - on vain normaalit aivot. Kaikki muut eivät olekaan erikoisia, vaan se erikoinen olenkin minä!

Ja sen ymmärtäminen on minulla nyt alkanut. Minä katson koko 50 vuoden elämänhistoriaani aivan uudelta kantilta. Saisinpa rauhan katsella sitä ilman velvollisuuksia, jotka kuluttavat minut tainnoksiin.