Majatalosta taloyhtiöön

Yhden sortin yhteisö on tämä minun nykyinenkin asumismuotoni. Majiksessa opin tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa - erimerkiksi hippien. Opin myös sosiaalisemmaksi eli viihtymään paremmin sellaisten ihmisten seurassa, joita en itse valitsisi seurakseni - eli ventovieraiden. Näistä opeista on ollut täällä hyötyä. Kuvittelin myös oppineeni siellä tunnistamaan omia rajojani ja myös pysymään niissä.

Olen täällä automaattisesti pyrkinyt jatkamaan majislaista hampaidenpesun perinnettä, eli ottamaan asiat puheeksi suoraan, kun on tullut hankaluuksia. Sepä ei sitten olekaan sujunut mitenkään hienosti - eiväthän nämä muut ole käyneet majiskoulua. Tässä taloyhtiössä on vallinnut vuosikymmenten ajan kyräilyn kulttuuri. Ei täällä kuulemma edes tervehditty naapureita, ennen kuin minä toin tullessani yhteisöllisyyden siemenen. Täällä valittiin mykkäkoulu keskustelun sijaan, huutaminen ystävällisyyden sijaan ja töiden tekemättä jättäminen yhdessä tekemisen sijaan. Onneksi vanhan koulukunnan väki on osittain muuttanut pois näiden kolmen ja puolen vuoden aikana ja uudenlainen kommunikaatiotapa on saanut jalansijaa. Nyt täällä jopa käydään päiväkahveilla naapureilla. Kyllä minullakin toki hermot menevät liian usein ja sanon välillä tosi pahasti tai otan nokkiini, mutta olen aika hyvä sitten pyytämään myös anteeksi pöljäilyjäni.

Kun ostin tämän asunnon, kuvittelin osakkeen olevan turvallinen vaihtoehto omakotitalolle. Täällä kun ei tarvitsisi ottaa isoja remonttilainoja omiin nimiinsä eikä olla yksin vastuussa mistään, kun on koko porukka yhdessä hoitamassa asioita. Asumistukeakin saa! No, se asumistuki minulta viedään pian pois nykyisen oikeistohallituksen toimesta, mutta yritän olla sitä nyt ajattelematta. Se katastrofi tulee sitten, kun tulee. Mutta sen olen jo todennut monesti, ettei tästä yhteisöstä olekaan vain hyötyä, vaan käytännössä vastuita ja velvollisuuksia voikin olla paljon enemmän kuin omassa talossa. Varsinkin hallitusjäsenillä ja erityisesti puheenjohtajalla. Saanko esitellä: se puheenjohtaja olen minä. Taloyhtiömme koostuu kahdesta talosta, joissa on yhteensä seitsemän asuntoa. Olen oppinut, että pieni taloyhtiö on hirvittävän haavoittuva, sillä yksikin ongelmallinen osakas voi viedä kaikki muut tuhoon. Pienessä yhtiössä olisi myös ihan pakko kaikkien osata ja haluta puhaltaa yhteen hiileen.  

Meillä hallitus toimii isännöitsijänä ja kaikki osakkaat kiinteistöhuoltona. Tämä on ensinnäkin rahakysymys ja toiseksi huonoista kokemuksista opittu ratkaisu. Kun minä tulin tänne, täällä oli kelvoton isännöitsijä, joka ei hoitanut hommiaan ja jota ei saanut edes kiinni mitenkään. Päätimme alkaa itse hoitaa isännöintiä. Kun saimme tältä entiseltä isannöitsijältä vuosien mapit haltuumme, kävi ilmi kaikenlaisia yllätyksiä, joista jätän teille kertomatta. Hänen kuprujensa selvittelyyn meni kuitenkin vuoden päivät - aina tuli jotain uutta outoa eteen. Minusta hulluinta oli se, ettei täällä kukaan ollut vahtinut isännöitsijän puuhia. Hän oli esimerkiksi ainoa, jolla oli pääsy taloyhtiön tilille. Nyt meillä on hyvä tilitoimisto, jolle minä toimitan tositteet ja useilla osakkailla on pääsy verkkopankkiin vahtimaan, etten tee hulluuksia.

Aluksi jaoimme hallituksen jäsenten kesken vastuualueita, mutta pikkuhiljaa huomasin, että muut jättivät lupaamansa hommat tekemättä ja minä perfektionistina sitten haalasin itselleni heidänkin työnsä. Aluksi tein kaikkea ilolla. Tein lumityöt, hiekotin pihan, kiipesin putsaamaan rännit, kiinnitin irronneita syöksyputkia, olin yksin maalaustalkoissa, raivasin varastoa, hoidin kaiken rahaliikenteen, kirjoittelin laskuja, isännöintitodistuksia, pöytäkirjoja, asukastiedotteita, avustushakemuksia ja kyselin tarjouksia ja luin lakipykäliä. Viime talvena ja keväänä, kun hoidin perinnät ja yhden asunnon hallintaanoton ja vielä remontoinkin sen melkein yksinäni, olin jo aika totaalisen lopussa kaikkeen. 

En osaa jarruttaa ajoissa, vaan teen hommia vittuuntumisesta huolimatta kunnes prakaan. Se sitten näyttäytyy nolona kiukutteluna ja marttyyriytenä. Mutta miten voisin jarruttaa, jos ne hommat sen takia jäisivät kokonaan tekemättä? Pakkohan jonkun ne on tehdä? 

Tällainen asumismuoto olisi oikeasti tosi mukava, jos jokainen tekisi jotakin yhteiseksi hyväksi. Nyt on tilanne se, että minä ja yksi toinen osakas tehdään valtavasti hommia ja toiset osakkaat tulevat melko lailla vapaamatkustajina. En pysty ymmärtämään, miten kukaan kykenee sellaiseen, että antaa toisten nääntyä työmääränsä kanssa. Olen ollut todella kiitollinen tuosta yhdestä aktiivisesta osakkaasta, jolla on kiinnostusta ja lahjoja sellaisiin hommiin, joista minä en selviäisi kunnialla. Meistä on kehittynyt toimiva parivaljakko. Hän osaa solmia suhteita hyödyllisiin tahoihin ja puhua urakointi- ja rahoituskieltä. Sitten hän selittää minulle oppimansa ja minä kirjaan ne selkokielellä muille osakkaille ja teen laskelmia. Olen vissiin ihan taitava siinä hommassa. Koska itse tarvitsen yksiselitteistä rautalankaselitystä, niin osaan sellaista myös tuottaa.

Olen hoitanut hommani ihan olennaisesti paremmin kuin se epäkelpo isännöitsijä, mutta olen saavuttanut siinä sivussa loppuunpalamisen. On inhottavaa, kun toisaalta haluan tehdä näitä hommia, jotta tietäisin asioiden tulevan hoidettua, mutta toisaalta en kuitenkaan jaksaisi enää yhtään mitään. Pahinta minulle ei ole niinkään konkreettinen tekeminen, vaan kiitoksen puute, velvollisuuksien olemassaolo ja lain tuoma vastuu. Lait säätelevät asunto-osakeyhtiöitä asioissa, jotka tuntuvat entisestä omakotiasujasta lähinnä elämän vaikeuttamiselta ja rahastukselta. Edes pesukoneen letkua ei saa itse hanaan kiinnittää. Jos katolta putoaa jääkimpale jonkun niskaan ja se joku kuolee, voi puheenjohtajalla ihan yksityishenkilönä olla pian tuomio kuolemantuottamuksesta. Jos joku saa aivovaurion liukastuessaan pihalla, taas ollaan korvausvastuussa. Jokaisesta hiekotuksesta pitäisi olla dokumenttia vakuutusyhtiötä varten. Ei minun hermorakenteellani tällaisen vastuun kanssa pysty elämään, vaikka todennäköisyys moisien kauhukuvien toteutumiseen onkin häviävän pieni!

Viime kesään ja syksyyn osui paljon muitakin velvollisuuksia ja raskaita asioita taloyhtiöhommien lisäksi, ja jouluun mennessä olin jo ihan totaalisen burnoutissa. Minun oli alettava punnita, mitkä asiat elämäni palapelissä ovat niitä palasia, jotka voisin nakata pois. Hallitushommat ja puheenjohtajuus valitettavasti ovat niitä, koska ne vain vievät energiaa, mutta eivät tuo sitä. Aloin tehdä surutyötä hallituksesta vetäytymiseksi. Kunhan saan kirjoitettua nimeni putkiremonttilainapapereihin ja tilinpäätöksen tarkistettuna yhtiökokoukseen, lopetan. On minun vuoroni opetella vapaamatkustamista ja tehtävien karsimista. Ja sepä on muuten vaikea ajatus, että laskisin irti tästä itse kyhäämästäni vankilasta! En haluaisi, mutta minun on pakko. Minun on saatava pidettyä arvojärjestykseni ja ajankäyttöni ja jaksamiseni balanssissa. Se on sitä omien rajojen tunnistamista ja niissä rajoissa pysymistä. Pitää myös opetella luottamaan siihen, että joku muukin osaa jotain, enkä minä ole tälle talolle korvaamaton. 

Sitä toista aktiivista hallituslaista en ole jättämässä yksin kaiken kanssa, sillä kyllä minä yhteisen hyvän nimissä yhä meinaan tehdä käytännön tehtäviä. Vastuun kantamisesta minun vain on päästävä eroon.