Kuormittumisesta

Minulla alkoi eilen työllisyyskoulutus ja seuraavat kolme kuukautta minun pitää jaksaa reippaasti istua tietokoneella Zoomissa joka ikinen arkipäivä aamusta pitkälle iltapäivään. Sellaista elämää minulla ei ole ollut sitten 90-luvun, joten vähän jännittää, miten jaksan. Onneksi tämä tapahtuu kotona, enkä joudu lähtemään aamuisin minnekään. Saan ehkä siinä samalla tehtyä pyykinpesut ja jotain ruoanlaittoa tai vaikka piirtelemään. Toivon, etten kuormitu niin paljon, kuin kuntouttavassa työtoiminnassa Digipajalla, jossa kävin viime keväästä joulukuun alkuun asti. 

En olisi ikinä uskonut, että kolme lyhyttä päivää viikossa panisivat minut niin muussiksi. Tosin tuohon ajanjaksoon osui muitakin todella kuormittavia tapahtumia, joten pelkkää työtoimintaa en voi syyttää. Joka tapauksessa olin ihan totaalisen lopussa jo syksyllä. Menetin elämänhallintani aivan tyystin ja tuli taas kerran loppuunpalaminen.

Haasteet alkoivat jo keväällä, kun yhtäkkiä olikin paljon jaksettavaa ja hoidettavaa, eikä kesä tuonut helpotusta. Oli taloyhtiön loputtomat hallitushommat ja lämmitysjärjestelmän uusimisen suunnittelu. Oli yläkerran kämpän hallintaanotto ja sen remontoiminen yksin. Kyseisen asunnon ostaminen ja siitä koitunut velka. Maakaasun hinnan nousun aiheuttama järkyttävän korkea yhtiövastike. Taloyhtiön huono rahatilanne. Putkistosta paljastuneet ongelmat, jotka estivät maalämmön suunnittelemisenkin. Putkiremonttiin päätyminen ja sen viivästyminen meistä johtumattomista syistä. Yhtiöjärjestyksen uusiminen. Kaiken maailman kustannusten laskeminen. Taloyhtiön pihatyöt. Liiallinen sosiaalisuus kuntouttavan työtoiminnan takia. Paljon kesävieraita. Läheisen masennus. Yllättävän paljon graafisia ja kuvitustöitä. Kuollut tietokone ja uuden ostaminen. Uusien ohjelmien opetteleminen ja niiden kuukausimaksuista selviytyminen. Taidenäyttelyn loihtiminen viime tipassa. Helmutin hajonnut pakoputki ja etenevät ruostevauriot. 

Bensan hinta nousi törkeäksi, eikä minulla edes olisi ollut aikaa helmusteluun, joten vietin ihan koko kesän kotona. Porvarihallituksen uhkailut sosiaalitukien menettämisestä saivat minut jatkuvaan pelkotilaan. Lakkasin kokonaan lukemasta uutisia, koska niihin jo korona-aikana pesiytyi pelottelutyylinen kirjoittelu. Itärajan sulkeutuminen on koetellut minua henkisesti. Samoin Imatran hirvittävä näivettyminen venäläisten puuttumisen takia. Kiireestä johtuen lakkasin liikkumasta, ruokailuni muuttui epämääräiseksi ja herkuttelin taas holtittomasti. Lokakuussa alkoi unettomuus, joka hellitti vasta joulun jälkeen. Putkiremontti jouduttiin siirtämään ensi keväälle. Hallituksen puheenjohtajuus alkoi näyttäytyä minulle jo suorana tienä tuomioon kuolemantuottamuksesta ja katastrofiajatteluni kasvoi ennennäkemättömiin mittasuhteisiin. Kiire venytti oman kotini alkovi- ja seinäremonttia ja kaaoksen keskellä asuminen sai pääni sekaisin. En ehtinyt harrastaa mitään rentouttavaa. Kiire aiheutti myös harmeja parisuhteeseen, kun yhteinen aikamme supistui yhteen tuntiin illassa katsellen kainaloittain Frendejä telkkarista. ADHD-diagnoosini aiheutti minussa jonkinasteisen identiteettikriisin ja lääkekokeilut vituttivat. Läheisen ihmisen terveydentilasta johtuen olin syksyllä pari kuukautta apu- ja juoksutyttönä. Ja lopuksi joulukuussa vielä sattui yksi kalenterikatastrofi.

Luulisin, että tällainen olisi kuormittavaa ihan kenelle tahansa, mutta nyt tiedän, että ADHD:n takia minulla ei edes olisi mahdollisuuksia jaksaa tällaista kuten neuronormaalit ihmiset. Ei minun siis tarvitsekaan hävetä ja ihmetellä, miksen jaksa. Silti nolottaa perustella väsymistäni diagnoosilla. Ei kuulemma saisi vedota ADHD:hen, vaan pitäisi taistella sitä vastaan. Miksi? Jos minä ominaisuuksistani välittämättä vain painan eteenpäin kaikkien velvollisuuksieni alla, teen elämästäni helvettiä. Ja silloin, kun minun elämäni on helvettiä, minä masennun. En löydä mitään syytä elää sellaista elämää. Jatkuvan stressitilan ylläpitäminen on keholle tappavaa ja luultavasti tulee lopulta yhteiskunnalle kalliimmaksi kuin se, että saisin elää omalla simppelillä tavallani.

Sillon, kun olin Espanjassa Helmutin kanssa, minulla oli rauha sisälläni. Se oli ihana tunne. Vaikka olin masentunut ja yksinäinen ja välillä peloissani, minun päässäni oli sellainen rauha, jota en ollut kokenut ennen. Paikansin sen johtuvaksi velvollisuuksien puutteesta. Puhuin siitä silloin kavereille, ja sain osakseni ärsyttävää saivartelua velvollisuudesta noudattaa liikennesääntöjä. Enhän minä sellaista tarkoittanut. Vaan sitä, että kukaan ei odottanut minulta yhtään mitään. Minä olin vastuussa vain itsestäni, eikä minun tarvinnut tehdä työtä. (Olin tuolloin sairaslomalla ja saanut ison veronpalautuksen.)

Sen ymmärrettyäni päätin, että järjestän elämäni niin, että siinä on mahdollisimman vähän muualta tulevia vaatimuksia. Onnistuin siinä sittemmin jo aika hyvin, kunhan ensin olin livistänyt Majikselta, tempoillut aikani parisuhdeyritelmän ja irtoseksisuhteiden verkossa, saanut hankittua kodin ja lopulta oppinut asumaankin siinä. Sitten koitti puolitoista vuotta ihanaa rentoa, rauhallista aikaa, jolloin keskityin piirtämiseen ja leikkimiseen. Vietin kesällä -22 kolme kuukautta kierrellen Helmutilla Suomea. Rauha oli taas päässäni. Minä koin mahtavan määrän inspiroivia elämyksiä ja tein rauhoittavia asioita. Vaihdevuosioireilustani huolimatta olin onnellinen. Ainoa riesani oli taloyhtiö, joka aika ajoin sai minut ahdistumaan.  

Mutta nyt olen todennut epäonnistuneeni täysin tavoitteessani. Viime keväästä saakka elämä on ollut pelkkää velvollisuutta ja vaatimusta, ja minun oikeasti täytyisi pystyä karsimaan niitä.