Tuon kysymyksen kysyjä tarkoitti takuulla hyvää, kun naputteli sen edellisen postaukseni kommenttikenttään. Päätin lyhyen vastauksen sijaan kirjoittaa aiheesta ihan oman postauksen, vaikka minun sairaushistoriani onkin taas sellainen yksityisasia, jota järkevä ihminen ei avaisi netissä kenellekään. Mutta ehkä tämän lukemalla joku siellä ruutujen toisella puolella saa paremman käsityksen siitä, millaista ADHD:n kanssa eläminen voi olla.
Olen käyttänyt mielenterveyspalveluita parikymppisestä lähtien ja mitä vanhemmaksi olen elänyt, sitä enemmän niitä olen tarvinnut. Aina on ollut helpompiakin aikoja, mutta pääasiassa olen ollut jonkinasteisesti masentunut teini-ikäisestä saakka. Masennus on ollut minulle niin tavallinen olotila, etten ole sitä yleensä edes masennukseksi tunnistanut.
Jossain vaiheessa minut jo tuomittiin kroonisesti masentuneeksi, koska masennukseni uusii aina. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön mahdollisuutta on tutkailtu useampaan kertaan, mutta milloinkaan en niissä testeissä ole "pärjännyt". Käsittääkseni ADHD-tytöille onkin annettu virheellisesti kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja epävakaan persoonallisuushäiriön diagnooseja, koska tyttöjen ADHD:ta ei ole aiemmin osattu tunnistaa.
Olen syönyt mielialalääkkeitä enemmän kuin 15 vuotta. On kokeiltu eri merkkejä, mutta mikään ei ole tehonnut pysyvästi. Lääkitys ei koskaan ole pystynyt estämään masennuksen uusiutumista ja arvelenkin syöväni mielialalääkettä täysin turhaan.
Avioerokriisin aikana sain reseptin myös Opamoxiin, joka on rauhoittava lääke ja jota pidän minulle sopivana lääkkeenä. Purkillinen Opamoxia kestää minulla nykyisin vuoden tai puolitoista. Käytän sitä silloin tällöin tasoittamaan pahinta kierrettä, kun en pysty nukkumaan ahdistuksen tai pään suhinan takia. Yksi paremmin nukuttu yö sitten panee superongelmiksi paisuneet murheet mittasuhteisiinsa. Jatkuvalla syömisellä Opamoxista kuitenkin aiheutuisi haittoja, joiden takia en saa enkä haluakaan napsia sitä jokaiseen ahdistukseen.
Kun minulta alettiin tutkia ADHD:ta, niin sanottu krooninen masennukseni sai järkeenkäyvän selityksen. ADHD-aivot eivät kestä vastoinkäymisiä kuten normi-ihmisen aivot. Nyt minä tiedän, että masennukseni ei ole mikään krooninen tauti, joka ihan randomisti putkahtelee esiin, vaan se oireilee silloin, kun elämäni on joko liian tylsää tai liian stressaavaa. Elämäni pisin, useamman vuoden mittainen masennukseton kausi minulla oli, kun elimme Sulon kanssa Immolassa. Nyt tiedän, että onnellisuuteni perustui silloisen elämäni helppouteen. Huomaamatta Sulo tasoitteli tietäni ja järjesteli asioita niin, että minun on hyvä olla. Minulla oli oma vapaus ja määräysvalta koko elämääni, mukaanlukien työni. Kun minulla oli turvallinen olo ja helppo arki ja päivissäni paljon virikkeitä, aivoni voivat vallan hyvin.
Kyllähän tietysti ADHD:hen on olemassa omat lääkkeensä. Minulle kokeiltiin niistä kahta. Kun ensimmäiseen lääkkeeseen löydettiin oikea annostus, se auttoi jaksamiseen muistaakseni puolisen vuotta, mutta sitten sen teho jostain syystä loppui. Sellaista voisi kuulemma odottaa tapahtuvan vasta vuosien käytön jälkeen. Lisäksi minun verenpaineeni nousi liikaa. Kokeiltiin toista lääkettä, mutta sekin nosti verenpainetta. Seuraavana kokeiluvuorossa oleva lääke oli niin kallis, etten voinut edes aloittaa sen testaamista. Neljäs lääke jäi kokeilematta, koska olin jo aika loppu niihin lääkekokeiluihin ja kuvittelin voivani vain tehdä elämästäni niin kevyen, että jaksaisin sen kunnialla loppuun asti.
Mutta minä saan milloin tahansa ottaa yhteyttä neuropolille, jos haluan jatkaa lääkkeiden testailua. Voisin ihan hyvin ruveta kokeilemaan niitä kahta jäljellä olevaa lääkettä sitten, kun jään toimeentulotuelle, koska silloin saan maksusitoumuksen apteekkiin.
Avioerokriisin aikaan olin henkisesti elämäni huonoimmassa kunnossa. Silloin kävin ahkerasti Imatran mielenterveystoimistossa, mutta muutto Saloon katkaisi sen. Kun palasin Imatralle, otin jälleen yhteyttä mielenterveystoimistoon ja sain hyvän omahoitajan. Kun hän totesi minun itsetunto-ongelmieni olevan liian syviä hänen osaamiselleen, minulle haettiin oikeutta Kelan kustantamaan terapiaan.
Löysin ainoan vapaan terapeutin Lappeenrannasta, ja kävin hänen luonaan vuoden, ennen kuin lopetin omasta tahdostani. Tuolloin sain masennustestistä ihan tolkuttomat pisteet verrattuna lähtötilanteeseeni ja terapeuttini tarjoutui jopa jatkamaan terapiaa ilman omavastuuosuutta eli minulle ilmaiseksi. Hän oli varmasti tosi huolissaan siitä, miten selviytyisin yksinäni.
Mutta juuri hänen käyttämänsä skeemamenetelmä oli syynä suunnattoman pahaan olooni. Vajosin koko ajan syvemmälle masennukseen, koska joka viikko sain terapiakäynniltä uuden skeeman myötä päähäni aina uuden listan asioita, joissa olin kelvoton, paska ja vääränlainen. Sehän ei ollut skeemojen tarkoitus, mutta minun ADHD-päässäni asiat vain menivät nurinniskoin. Eipä sitäkään silloin tajuttu. Oloni helpottuikin huomattavasti terapian lopetuksen jälkeen, kun keskityin tekemään arjestani mahdollisimman kevyttä.
Olen ollut aiemminkin terapiassa parin vuoden ajan. Jo seurustelumme alussa Sulo pakotti minut lääkäriin katseltuaan surkeaa tempoiluani. Siitä tieni vei terapiaan, josta minulla on hyvät muistot. Se auttoi paljon ja minusta kasvoi ihan kelvollisesti toimiva kansalainen. Sulon ja terapian yhteisvaikutus sai elämässäni aikaan valtavan muutoksen. Mutta lopulta asiat menivät sitten niinkuin menivät ja minä päädyin syvempään suohon kuin koskaan.
Kun ADHD-diagnoosin myötä sain ymmärryksen siitä, miten elämäntapahtumat vaikuttavat masennukseni syntyyn, tieni mielenterveystoimistossa nousi pystyyn. Kun vuosi sitten olin ihan hajalla kuntouttavan työtoiminnan ja muiden velvollisuuksieni takia, neuropolin hoitaja suositteli minua hakeutumaan takaisin mielenterveystoimistoon omahoitajani juttusille. Omahoitajani ei kuitenkaan ottanut minua vastaan, vaan totesi puhelimessa, että mehän tiedämme, että minä romahdan aina, kun elämä käy raskaaksi ja nousen siitä sitten taas. Ja kyllähän minä tietysti sitten nousinkin. Piti vain ensin lopettaa taloyhtiön hallituksessa ja kuntouttavassa työtoiminnassa.
Nyt, kun tämän nykyisen parisuhteeni ongelmat kirkastuivat minulle, menin Vuoksen Kriisikeskukseen juttelemaan. Se on Etelä-Karjalan mielenterveys ry:n ylläpitämä keskustelupalvelu, jossa saa käydä viisi kertaa ja jonne menemiseen ei tarvitse lähetettä tai lupaa keneltäkään. Minulla on vielä kaksi käyntikertaa jäljellä. On ollut hyvä saada puhua jollekin, koska tästä asiasta en voi puhua kenellekään ystävälleni tai pohtia sitä blogissa.
Mutta siihen pohjimmaiseen hankaluuteeni eli ADHD:hen apua ei oikeastaan ole tarjolla lääkitystä enempää. Diagnosoinnin jälkeen sain käydä hyvässä vertaistukiryhmässä, mutta se kesti vain muutaman kuukauden. Sen jälkeen me ryhmäläiset olimme omillamme. Jonkinlaista toimintaterapiaa on olemassa, mutta sekään ei ole minulle sopivaa, koska olen elämäni varrella jo tietämättäni opetellut niitä taitoja, joita toimintaterapiassa opetettaisiin. Viidessäkymmenessä vuodessa olen itse oppinut, millaisilla jipoilla saan arkeni sujumaan mahdollisimman hyvin. Olen myös uskaltanut pyrkiä rakentamaan itselleni elämän, jossa minun on helpointa toimia.
Minullahan on ADHD-ihmiseksi asiat kuitenkin aika hyvällä mallilla. Minä maksan laskuni heti eikä minulla ole kulutusluottoja tai velkoja. En käytä päihteitä. En kärsi muusta riippuvuudesta kuin sokerista. En edes telo itseäni liian vaarallisissa harrastuksissa. Kykenen pitämään kotini järjestyksessä. Saan asioita valmiiksi asti ja teen sen, minkä lupaan. Olen ajoittain onnistunut elättämään itseni. Minulla on ystäviä, jotka tykkäävät minusta.
Minun ongelmani ovat ihmissuhteissa ja työelämässä. Niihin en ole oppinut kehittämään kunnollista toimintamallia ja valitettavasti ne ovat aika hallitseva osa tässä maailmassa elämistä. Mutta nyt minulla on edes tietämys ongelmieni juurisyystä. Nyt, kun ymmärrän, miksi kaikki aina kaatuu päälle ja miksi asiat eivät suju minulta niinkuin muilta, minulla on edes teoreettinen mahdollisuus löytää keinot selviytyä tästä tämänkertaisestakin masennuksesta.
Kaiken tämän takia arvelen, että lääkäriin on vähän turha nyt hakeutua. Juuri nyt vaikeuksia päälleni tuovat sellaiset asiat, jotka ratkeavat myöhemmin tavalla tai toisella. Ja mehän tiedämme, että nousen tästä taas, kunhan vaikeat asiat ovat asettuneet.
Mutta tiedättehän te, että jos blogini on liian raskasta luettavaa, täällä ei tarvitse käydä itseään kiusaamassa?
10 kommenttia:
Kuulostaa kyllä siltä että olet jo tosi paljon tehnyt työtä ja hankkinut keinoja ja asiantuntemusta oman tilanteesi kanssa. Harmi että lääkekokeilut eivät johtaneet pidempiaikaiseen helpotukseen ja että tuttu mt-ammattilainen voi noin vain nostaa kädet pystyyn. Toivottavasti tilanteeseesi löytyy helpotusta ja jaksat tehdä kaikkea kivaa, sillä luovia toimiasi on tosi kiinnostavaa seurata täältä ruudun toiselta puolen ja tuntuu epäreilulta, miten sinulle on kasautunut ongelmia joita et ole itse aiheuttanut (mm. Imatran tilanne).
Minustakin olen tehnyt paljon töitä itseni kanssa. Se on saanut puoli elämääni tuntumaan taistelulta, ja välillä siihen taisteluun väsyy. Ei vaan jaksa enää ja haluaisi antaa olla, luovuttaa kokonaan. Tällä lailla pimeään vuodenaikaan luovuttaminen on erityisen houkuttelevaa, kun väsyttää niin paljon, ettei saa aikaiseksi iloa ja hyvinvointia tuottavia puuhia - saati sitten käydä etsimään kivien ja kantojen alta jotain täsmäterapiaa, josta voisi olla apua.
Äh, miksi tämä yhteiskunta on tämmönen?! Vähän julmalta kuulosti tuo ammattilaisen toteamus, että ’mehän tiedämme että…’ Ei kai se ankeana aikana paljon auta?
Mä oon saanu sun blogista paljon ymmärrystä itsestäni, paljon ikään kuin vertaistukea asioihin ja ahaa-elämyksiä pääni sisälle. Kiitos niistä! ❤️
Mä ainakin luen kaikki sun postaukset ja suurella kiinostuksella! En aina kommentoi, mutta se ei tarkoita, ettenkö olisi lukenut.
Wau, tuo, että joku toiselta puolelta maailmaa kokee sun julkaisut noin ihanasti - wau!! 🥰
Mä vaan hihkaisen täältä, että aina luen sun juttusi. Olet oikeasti kivan oloinen tyyppi!
Ei se tosiaan ankeana aikana auta juurikaan sen hetken pahaan oloon, mutta toisaalta tietämys tästä kaavasta kuitenkin auttaa sinnittelyssä.
Kiitos kannustuksesta. ❤️ Tuntuu helpottavalta kuulla, että mun kirjoituksista voi olla pientä apua. Varsinkin juuri nyt.
Kiitos kun luet! Ja olen minä kiva! Joidenkin mielestä olen kaikkea muuta.
Susanna <3 se on jo mielettömän paljon, että saat pidettyä itselläsi kodin ja sen siistinä, saat kirjoitettua blogiin, jaksat ylläpitää harrastuksia ja innostua niistä ja niin edelleen. Ei ihminen kaikkeen riitä ja sinulla siitä kärsii työ vaikka se onkin tärkeä asia, etenkin nyky-yhteiskunnassa. Ja se taas on niin väärin, että työlämä ei enää oikein salli sellaista tilapäistä työtä tai oma-ehtoista työtä. Koko ajan pitää kilpailla, markkinoida itseään tai työtään, olla parempi ja vielä parempi. Ja jopa ilman sitä, että on yrittäjä.
Mieti edelleen olisiko osatyökyvyttömyyseläke sinulle mahdollinen. Anna sille mahdollisuus. Kun käyt seuraavan kerran ammattilaisen luona, ota se puheeksi, heillä on kokemusta siitä millaisilla ehdoilla sitä voi saada. Krooninen masennus ja ADHD yhdistelmä kuulostaisi näin maallikon korviin siltä.
Ja kiitos kun jaat ajatuksiasi ja kokemuksiasi, on auttanut minua etenkin tänä syksynä kun aihe on lähipiirissä enemmän kuin ajankohtainen. Olet ihana <3
Työelämän kilpailuun on sanottava, että vaikka itsellä on hyvinpalkattu asiantuntijatyö niin en tunnista jatkuvaa kilpailua ja itsensä markkinointia. En väitä, ettei sellaista ole missään, aivan varmasti on, mutta on myös ihan mukavia töitä joissa on kiva olla. Uuden oppiminen toki on asiantuntijatöissä ja varsinkin it-alalla tarpeen.
Mutta ei omakaan työelämäni ilman kupruja ole mennyt: en koskaan pitänyt jatkuvista töihinlähdöistä ja työpaikalla olemisesta, mutta onneksi taannoinen pandemia pelasti minut sataprosenttiseen kotona tehtävään etätyöhön.
Susannalla en osaa antaa neuvoja etkä niitä toki ole pyytänytkään, tai tarvinnekaan. Haluan kiittää jutuistasi, näitä on kiinnostavaa lukea!
Sinäkin olet. Kiitos! Nykyisin ei saa enää reseptejä uusittua ilman, että käy hoitajan ja lääkärin luona. Minulla on hoitajalle aika tammikuussa jossain vaiheesa ja kun kerran sinne joudun menemään, niin ajattelin puhua siellä tästä työongelmasta. Nuo kuntouttavan työtoiminnan jaksot ovat auttaneet minua ymmärtämään niitä hankaluuksia, joita minulla on. Ja nyt ADHD-diagnoosi on siinä vielä tukena. En usko pääseväni edes puoliksi eläkkeelle, mutta jotain perspektiiviä voin saada.
Etätyöhommat ovat kyllä koronan hieno lopputulos. Meitä on paljon, joille ne sopivat lähitöitä paremmin, joten on ihanaa, että se on vaihtoehto.
Lähetä kommentti