Unelmien kaunotar

Jos olette tänään tiirailleet facebookiani tai instagramiani, tiedättekin jo, mitä Sulo meni tekemään. Osti minulle Vespan! Oikean Vespan!

Se on 40-vuotissyntymäpäivälahjani, vaikka ne synttärit ovat vasta kolmen kuukauden kuluttua. Mutta Sulo päätteli, että kesä ja mopokausi alkoivat jo, joten ei kannata odottaa heinäkuulle saakka.

Kun lauantaiaamuna yritin iloisena lähteä vanhalla mopollani kanakurssille, se ei tietenkään käynnistynyt. Minä paiskoin hanskoja, kiroilin kamalasti ja olin kaikin puolin hirviömäinen rynnätessäni kiukun vallassa autoon ja jättäessäni epäluotettavan kiinamopon niille sijoilleen. Aina niin hyväsydäminen Sulo oli silloin päättänyt, että nyt minulle hankitaan kunnon mopo, ja vietti seuraavat päivät netissä etsimässä käytettyjä Vespoja.

Tänään minun suunnitelmissani oli valmistautua Jyväskylän Käsityökortteliin, mutta suunnitelma muuttui, kun Sulo löysi ihanan Vespakaunottaren Haminasta. Lähdimme matkaan ja kyllä kannatti ajaa sinne saakka. Punainen Vespa on kuin upouusi, vaikka sillä on ikää jo viisi vuotta. Se on ollut vanhemman naisihmisen työmatkakäytössä. Hän on pessyt sen joka perjantai ja sen se on näköinenkin. Niin kaunis! Niin kiiltävä! Niin ihana! Ja sanoinko jo, että niin kaunis!

Ja miten ihanaa sillä onkaan ajaa. Ihan toista kuin pienellä hetkuvalla kiinalaisella skootterilla. Tällä minä uskalllan jopa kallistaa kaarteissa, niinkuin pitääkin!

Vespa on ollut haaveissani jo pitkään ja haaveeksi sen kuvittelin jäävänkin. Joskus ihmettelen, miksi Sulo hemmottelee minut ihan pilalle. En minä oikeasti ansaitse tällaisia lahjoja. En todellakaan.

Olen ajatellut, ettei minulla edes saisi olla mitään kunnollista skootteria, sillä minä aina kaatuilen. Olen ajanut kiinamopollani tallin seinään, olen kaatunut sillä vauhdissa molemmille kyljille ja sen katteet ovat ihan päreinä. Niitä ei ole edes kannattanut korjata, koska kaadun kuitenkin aina uudestaan ja korjaaminen menee hukkaan. Sulo arvelee, että kaatuilu johtuu huterasta ja kevyestä pikkumoposta, jonka ajettavuus ei ole ihan paras mahdollinen minunkokoiseni ihmisen alla.

Nyt pitäkää peukkuja, etten kaadu uudella Vespallani koskaan. En kestäisi naarmuja sen pinnassa, en lommoja kyljissä. Ja pidättehän peukkuja sillekin, että uusi ystävä on kaiken sen rahan arvoinen, mitä Sulo siihen upotti ja osoittautuu luotettavaksi peliksi. Ettei minun enää koskaan tarvitsisi jättää ajopeliäni kymmenen kilometrin päähän ja hälyttää Suloa lava-auton kanssa apuun. Eikä aiheuttaa vaaratilanteita, kun tarakka irtoaa ajossa ja säilytyslaukku lentelee pitkin katua. Enkä joutuisi näkemään, miten bensat lorottavat tankista maahan, kun joku letku on irronnut. Eikä minun enää ikinä tarvitsisi selvitä kotiin viittätoista kilometriä mopolla, jonka kaasu on juuttunut kiinni täysvauhtiasentoon.

Niin paljon iloa kuin harmaasta kiinamoposta minulle onkin ollut, niin aika karmeitakin hetkiä sen kanssa on koettu. Vespoilla pitäisi voida ajaa kymmeniä tuhansia kilometrejä. Tämä saattaa olla viimeinen mopo, jonka koskaan joudumme ostamaan. Ajattelin, että käytän sitä säännöllisesti huollossa, niinkuin autoja, jotta se varmasti saisi arvoisensa hoidon ja jaksaisi palvella mahdollisimman pitkään.