"Unelmat ovat...

... pettymysten kivijalka." Tuo lause on yksi Puolangan pessimistipäivien lanseeraamista nerokkaista sloganeista ja minä taidan ottaa sen omaksi motokseni. Oikeasti ihan aina törmään siihen, että petyn sen takia, että olen päästänyt itseni haaveilemaan. Haaveilun on kertakaikkiaan loputtava!

Minulla on nykyisin valtavasti haaveita, ja niiden muodostuminen on tapahtunut aivan vahingossa. Avioeron jälkeenhän en yhtäkkiä enää pystynyt haaveilemaan. Aivan kuin se kyky olisi minusta kadonnut kokonaan. Se oli toisaalta jotenkin surullista, mutta samalla myös huojentavaa. Haaveetonta aikaa kesti pitkään, mutta jossain vaiheessa unelmat ovatkin aivan vaivihkaa hiipineet mieleni sopukoihin. Ja nyt niitä on niin paljon ja ne ovat niin suuria, että niistä on muodostunut varsin vankka kivijalka pettymyksille.

Helmustelusuunnitelmien kariutuminen yllättävän kylmän sään takia on vain yksi pieni esimerkki siitä, miten haaveilu johtaa pettymyksen kautta ankeuteen.

Olen sentään jo kokonaan onnistunut luopumaan haaveestani oikeasti elättää itseni. Ajattelen nyt, että jos jaksaisin sinnitellä tämän hallituskauden loppuun, uusi vasemmistohallitus varmasti ainakin palauttaisi työttömyyskorvauksen suojaosan, jotta osa-aikatyöllä voisi taas elää.

Yritän tiukasti pitää kiinni ajattelutavasta, että osa-aikatyöni on minun ensisijainen tulonlähteeni ja toimeentulotuki vain paikkaa sitä silloin, kun oma tienestini ei riitä hengissä säilymiseen. En halua luisua siihen ajattelumalliin, että "ei kannata tehdä työtä, koska Kela vie kaiken". Joudun tekemään kaksi tuntia paperihommia joka kuukausi, kun laitan toimeentulotukihakemuksen menemään, ja vihaan sitä aivan helvetisti. Minusta on nöyryyttävää joutua lähettämään Kelaan yksityisiä tietojani. Tiliotteista näkee kaiken, mihin käytän rahaa, mutta minusta se ei kuulu kenellekään muulle kuin minulle. Apteekin kuiteistakin näkee, mitä lääkkeitä käytän. Eräs tuttavani onkin kyttäystä boikotoidakseen alkanut toimia niin, että nostaa käyttörahansa käteiseksi, ja maksaa ostoksensa vanhanaikaisesti rahalla. No häneltä Kela alkoi sitten tivata syytä käteisnostoihin. Nythän hallitus on keksinyt sellaisenkin hienon uudistuksen, että Kelalle pitää antaa pääsy suoraan ihmisten pankkitileille. Sipilän hallituksen aikaan perustuslakivaliokunta torppasi samaisen suunnitelman, mutta eiköhän tämä nykyinen hallitus tuonkin tyrannian aja läpi.

En kuitenkaan ole vielä osannut päästää irti haaveesta kunnollisen kokoisesta kodista ja nukkemaailmasta. Siksihän minä ostin yläkerran asunnon, kun sen halvalla sain ja siitä minä yhä unelmoin. Nyt kuitenkin ainoa ilo sen omistamisesta on se, että saan itse valita, kuka päälläni asuu. Meillä tulee olemaan kohtuuttomat vastikkeet seuraavat parikymmentä vuotta, enkä tule koskaan pystymään asuttamaan kahta asuntoa. Odotan siis jotain ihmettä, kun en suostu päästämään haaveestani irti.

Tässä vaiheessa arvelen, että jos Yläkerran Poika (joka muuten on osoittautunut superhiljaiseksi) joskus muuttaa pois (Kunpa ei muuttaisi!), siirryn itse yläkertaan ja laitan tämän suloisen oman kotini vuokralle. Yläkerrankin saisi remppaamalla suloiseksi (Millä rahalla?) ja sitten olisi jonkun toisen vuoro kuunnella minun kanta-askeleitani. En kuitenkaan vanhukseksi saakka voi yläkerrassa asua jyrkkien portaiden takia. Eli jos jompikumpi asunto on myytävä, sen on pakko olla yläkerta, vaikka minusta on kamalaa asua jonkun ihmisen alla. Mutta asunnon saa myydä ilman isoa luovutusvoittoveroa vasta sitten, kun omistaja itse tai hänen perheenjäsenensä on asunut kaksi vuotta kyseisessä asunnossa. Olen ajanut itseni typerään kahden asunnon ongelmaan vain haaveilun takia. Voi rikas tyttörukka.

Vaikka meidän Melukylämme onkin paikallisella tasolla haluttua asuinaluetta, Imatralla kaikkien asuntojen hinnat ovat nyt aivan älyttömän alhaalla, enkä tässä vaiheessa kostuisi yläkerran myynnistä yhtään mitään. Pieniä asuntoja ei kiinteistönvälittäjän mukaan kukaan halua ostaa omaksi. Siksi ajattelen, että kahden päällekkäisen asunnon omistaminen on kuitenkin teoriassa hyvä asia, koska ne voi myydä yhdessä sillä ajatuksella, että asunnot on helppo yhdistää. Ja sillä myynnistä saamallani rahalla voisin sitten teoreettisesti ostaa yhden pienen mummonmökin. Sillä tottahan minä aina haaveilen omasta pienestä hirsituvasta tulisijoineen ja ilman naapureita. Paitsi että mummonmökit ne vasta kalliita ovatkin nykyisin, kun ne ovat niin trendikkäitä.

Haaveilen epätoivoisesti Venäjän rajan aukeamisesta ja Imatran uudesta noususta eläväiseksi pikkukaupungiksi. Hah. Vaikka en ikimaailmassa olisi osannut kuvitella eläväni aikaa, että raja on suljettu, nytpä en olisikaan enää yllättynyt, jos tuo raja pysyisi kiinni koko loppuelämäni. Silti toivoisin, että joskus saisin viedä Heilan Venäjälle ja näyttää hänellekin sen ruman viehätyksen. Itärajan tuntumassa asumisen hienous on nimenomaan ollut itärajan tuntuma. Se oli viehättävää, miten Venäjä ja Suomi täällä sekoittuivat ja sulautuivat toisiinsa arjen tasolla. Jopa minä tykkäsin siitä, että täällä oli pientä vilinää. Yritykset pärjäsivät, oli erikoisliikkeitäkin. Joka paikassa pulputettiin kieltä, josta en tajunnut kuin kaksi sanaa kahden vuoden opiskelusta huolimatta. Ja miten ihanaa olikaan se, että jos sattui olemaan tylsää, saattoi noin vain lähteä jännittävälle pienelle seikkailulle naapurimaahan. Puhumattakaan siitä, miten ihanaa oli se, että oli varaa ajaa autoa, kun sai käydä ostamassa naapureilta puolet halvempaa bensaa. Nyt Helmut seisoo enimmäkseen paikallaan, sillä sen jokainen käynnistys maksaa maltaita.

Ilman muuta haaveilen yhä myös talvien viettämisestä Kanarian saarilla viimeistään eläkepäivinäni. Sekin haave on jo muuttunut mahdottomaksi osaksi siksi, että ulkomaille ei kansaneläkettä enää makseta, mutta myös siksi, että turismi räjähti saarilla koronan jälkeen entistäkin massiivisemmaksi ja on tuonut mukanaan ihan kamalia asioita. Paikallisilla ei enää ole varaa asua kodeissaan. Sinne on muodostunut slummeja, ihan oikeita hökkelikyliä! Turistit kuluttavat holtittomasti vettä paikassa, jossa siitä on muutenkin pulaa. Monikansalliset hotelliketjut all-inkluusivneineen jyräävät paikallisten yrittäjien mahdollisuudet saada turismista elantonsa. Ja päättäjät antavat tämän kaiken tapahtua tajuamatta, miten tuhoavat omaa maatansa. Minun omatuntoni ei oikein kestäisi Kanarialle matkustamista, vaikka se jotenkin kummallisesti minulle taloudellisesti mahdollistuisikin. Viimesyksyinen piipahdus Manner-Espanjassa jo aiheutti syyllisyydentunteita.

Haaveilen lämpimämmästä ja isommasta helmutista jolla voisin seikkailla talvet ja välttää joka vuosi pahenevan kaamosmasennukseni, vaikka nykyinenkin helmut on enimmäkseen tarpeeton. Sitäpaitsi vänlaiffereiden eksponentiaalinen lisääntyminen on aiheuttanut sen, että maa toisensa jälkeen on alkanut rajoittaa puskaparkkeerausta, Suomi mukaanlukien. Kun minulle joskus koittaa eläkeläisen vapaus, matkailuautoilusta on varmasti jo tehty kokonaan laitonta. 

Niin kauan kuin Helmut 2.0 on mahdoton haave, minä haaveilen olemassaolevalla Helmutillani reissaamisesta. Mutta muutaman viikon ilo Suomen katalan kesän aikana ei oikein riitä järkiperusteluksi sille, kuinka paljon rahaa joudun autoon joka vuosi upottamaan. Viime vuoden kirjanpitoni mukaan Helmut nieli 2434 euroa. Idioottimaista. Sillä rahalla viettäisin kevyesti kokonaisen marraskuun Espanjassa. En todellisuudessa edes tarvitsisi mitään autoa täällä, sillä pääsisin hoitamaan välttämättömyysasiat niin fillarilla, mopolla kuin jalkaisinkin. Ja toistaiseksi vielä paikallisbussejakin kulkee ihan tyydyttävästi. Helmut-haaveesta kiinni pitämisellä minä torpedoin toisen haaveeni. 

Toisaalta nyt köyhänä minulla ei edes olisi lupaa säästää marraskuupakoa varten niitä rahoja, jotka Helmutista luopumalla voisin panna jemmaan. Se on oikeasti totta. Kun on niin köyhä, että Suomen laki antaa mahdollisuuden saada toimeentulotukea, menettää oikeutensa säästää unelmiaan varten tai pahan päivän varalle. Sen voi toki tehdä salaa säästämällä possuun ja valehtelemalla Kelalle, ettei ole käteistä. Eli sehän olisi sitten petossyyte, jos siitä jäisi kiinni. Mutta ainakaan vielä Kelalla ei ole oikeutta tulla tekemään ratsioita ihmisten koteihin. 

Toimeentulotukeen kuuluu asumiskustannusten ja terveydenhoitokulujen lisäksi perusosa, jonka saa käyttää miten haluaa. Paitsi että siitä ei saa laittaa rahaa säästöön toiselle tilille tai possuun. Eikä hallituksen mielestä siitä saa myöskään lähettää mitään ulkomailla asuvalle perheelleen. Eikä sillä saa matkustaa ulkomaille kuin viikoksi. Se siis pitää käyttää sitä mukaa, kuin sitä tilille tulee, vaikka pystyisikin maksimaalisella pihtailulla saamaan siitä jotain säästöön. Sillä saa kaikin mokomin täyttää auton tankkia tai vaikka ostaa kaljaa ja tupakkaa, tai ihan mitä tahansa muuta, millä tuhoaa omaa terveyttään ja rasittaa valtion kassaa itseaiheutettujen sairauksien hoidon tarpeena, mutta säästöön siitä ei saa laittaa mitään. Minusta tuo on aivan sairas kuvio ja pakottaa köyhät keksimään kyseenalaisia konsteja. 

Köyhän on kiellettyä yrittää toteuttaa haaveitaan, jos niihin tarvitaan säästämistä.

Minä yritän unohtaa isot haaveet ja sallia itselleni vain pienet. En niinkään Kelan sääntöjen vuoksi, vaan omista pettymyksenvälttelysyistäni. Hyviä ovat sellaiset haaveet, joiden tietää varmasti olevan toteutettavissa lähiaikoina. Vaikkapa että viikonloppuna syön mämmiä kerman kanssa. Tai että huomenna kävelen metsän halki ja pulahdan Saimaaseen. Tyytyväisyyshän piilee siinä, ettei haaveile liikaa. Tyytyväisyys piilee tyytymisessä. Vittu ihan zen vaan.

Uskaltaisinko kuitenkin haaveilla, että silsa jalastani paranisi edes tämän viikon sisällä? Onko teillä koskaan ollut varpaanvälisislaa? Minulla oli vain pieni viaton haava yhden varpaan alla ja ilmeisesti siihen iski uimahallissa joku ällöttävä sieni, joka nyt on kolme viikkoa tehnyt parhaansa tuhotakseen minulta toisen jalan kokonaan. Lääkevoide tuntuu vain pahentavan tilannetta. Käveleminen onnistuu nyt pelkästään crocseilla lampaanvillaa tuupattuna vammaisen kohdan alle. Niinpä minulta on jäänyt väliin paitsi uiminen myös kävelylenkit.

En muuten enää koskaan mene yhteenkään uimahalliin paljain jaloin. Eivät ne mummot tyhmiä ole, kun kulkevat siellä läpsyttimissään! Tämä vaiva ei todellakaan ole leikin asia. 

Säästän teidät kuvalta.